— Jumala siunatkoon herrasväkeä! — nyyhki hän. — En tiedä, kuinka kiittäisin…
— Emmehän vielä mitään ole saaneet aikaan, — sanoi Helvi. — Vaan me koetamme teitä auttaa, miten voimme. Älkää meitä kiittäkö, se on rakas velvollisuutemme.
— Ja Antti, joka oikein rauhassa nukkuu! — huudahti vaimo iloisena, astuessaan sisälle. — En minä ymmärrä, mitä neiti on tehnyt…
— Jumalan kiitos! — kuiskasi Helvi loistavin silmin. — Minä en mitään ole osannut, mutta Herra voi olla heikoimmissakin väkevä. Hän tuo teille avun tahtonsa mukaan.
Se tulikin runsaana ja täydellisenä. Tohtorinna lähetti palvelijan mukana koko korillisen ruokaa ja muita tarpeita, ja itse tohtori meni Irjan hartaasta pyynnöstä sairasta katsomaan. Haava oli kyllä arveluttavasti pahentunut pitkällisen laiminlyönnin tähden, joten sen hoito vaati aikaa. Mutta ennenkuin Lindiläiset taas lähtivät kesäilloiltansa, oli jatkuneen avun kautta Rahkasuon Antti työvoimissaan ja perhe turvattuna. Hartaat siunaukset seurasivat herrasväkeä pääkaupunkiin, ja köyhässä kodissa oli tullut eläväksi vakuutus, että "Herra lyö ja parantaa jälleen" eikä hylkää, vaikka koetteleekin.
Tohtori ja tohtorinna olivat tyytyväisiä asian onnellisesta päättymisestä, mutta eivät juuri ajatelleet sitä sen enempää. Perheen nuoriin sitävastoin tämä aika oli jättänyt syvän vaikutuksen. He olivat monta kertaa matkan pituudesta huolimatta kävelleet Rahkasuolle ja viettäneet mökissä tuntikausia lukien raamattua tai hyviä käytännöllisiä kirjasia, keskustellen, neuvoen siisteyttä ja auttaen hoidossa, aina sen mukaan, mitä he kukin parhaiten osasivat. Tuntui niin suloiselta tuottaa todellista hyötyä muille. Oli kyläkoulussa opettaminenkin antanut heille paljon iloa, mutta se oli osaksi toisenlaista. Siellä oli juhlahetket, täällä arkielämä. Suon mökissä heille aukeni kärsimysten syvyydet, ja pinnalta, jolla tähän asti olivat liikkuneet, he tunkivat kansan sydämeen. He olivat auttajia ja opettajia, mutta vielä paljon suuremmassa määrässä oppilaita, joille elämä puhui vakavaa kieltänsä.
Silloin heidän ajatuksensa eri teitä kulkivat tulevaisuuteen.
— Kunpa oikein voisin unohtaa itseni ja antaa uhrautuvan rakkauteni Suomelle ja sen kansalle! — ajatteli Irja. — Jos jäisin tänne maalle köyhien, onnettomien ja taitamattomien auttajaksi, silloin elämäni saisi sisällystä. Minä tahdon oppia sillä tavalla palvelemaan maatani.
— Jumala minua auttakoon kypsymään vastuunalaiseen tehtävääni, kansan paimeneksi, sielujen johtajaksi taivaan tielle! — kohosi huokaus Ension sydämestä. — Vielä minulla on niin vähän annettavaa. Täällä tarvittiin lohdutusta ja kehoitusta, ja siinäkin tunsin olevani aivan tyhjä ja köyhä. Miten sitte siellä, missä synnin nuhteleminen, armon julistaminen, varsinainen pelastustyö tulee kysymykseen? Minun täytyy päästä paljon lähemmäksi Vapahtajaa…
Mutta Helvi kuiskasi; — Herra, Herra, valmista minut palvelijaksesi kaikkein kurjimpiesi keskuuteen! Nämä tuntevat sinun sanasi. Anna minun kerran saattaa se niille, jotka eivät ole sitä koskaan kuulleet! ja lähetä muitakin, lähetä monta etäisille elovainioillesi! Myöskin minun ystäviäni… Pane, Herra, lähetysasia heidän sydämillensä… niiden sydämille, jotka ovat minulle rakkaat… Oi Herra… puhu — Ensiollekin!…
VI
Helsingissä oli talvikausi parhaillaan, ja Irjan se oli temmannut pyörteisiinsä, kuten valtava virta huuhtaisee lastun rannalta. Hänen päivänsä olivat kymmenissä pirstaleissa: milloin laulua ja soittoa, hänen lempityötänsä, milloin joku hetki jatko-opiston toverielämälle ja niille luvuille, jotka vielä olivat jäljellä; sitte yleishyödyllisiä pyrintöjä ja kotitoimia, kansansivistys- ja hyväntekeväisyysarpajaisia, kuvaelmia, tansseja, opetusta palvelijatarkursseissa, osakunnan kokouksia ja toimikuntia — rientoja jos jonkinlaisia loppumattomiin saakka. Kaikkialle hän ehti, ja kaikkialla hänestä puhuttiin. Olihan hän suomalaisten piirien kaunein tyttö ja lisäksi viisas, toimekas ja ilomielinen. Niin, ilomielinen… vaan ei aivan entisensä kaltainen kuitenkaan. Joku kyltymisen ja kaipauksen pisara tuntui jo pudonneen lapsuuden raittiiseen, kuohuvaan riemumaljaan.
Ension ja varsinkin Helvin elämä sitävastoin muodostui niin toisenlaiseksi kuin oli mahdollista siinä kodissa, joka heidät sulki piiriinsä. Sekä taivaallisen että tulevan maallisen kutsumuksen vakavuus veti heidät yhä enemmän erilleen meluavasta ja rauhattomasta seuraelämästä. Joskus vielä Ensio seurasi kasvattivanhempiansa ja sisartansa teatteriin tai johonkin kansalliseen iltamaan, mutta Helvi jäi aina kotiin.
— Etkö koskaan koko elämässäsi enää mene mihinkään huviin? — kysyi Irja häneltä kerran, pukiessaan kaunista, vaaleata vierailupukua yllensä.
Helvi kohotti päänsä kirjasta, jota hän oli ahkerasti lukenut. Hetken hän viivytti vastaustansa. Hänen mieleensä johtui maisterinvihkiäisten jälkeinen tanssiaisyö, jona hän niin paljon oli tätä ajatellut…
— Kuinka minä sen tietäisin? — lausui hän sitte, muistaen mitä hänelle silloin oli selvinnyt. — En ole mitään päättänyt, sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Minä teen, mitä Herra kussakin tapauksessa erikseen käskee. Säännöistä olen vapaa.
— Mutta ethän tänä talvena ole kertaakaan poikennut säännöistä.
— Jumalan kiitos, ettei minun ole tarvinnut! Näin minun en parempi olla. Vaan sinä, Irja — oletko sinä sitte onnellinen?
— Enköhän… miksi sinä sitä kysyt? Kyllä minua väsyttää, ja nytkin jäisin mieluummin kotiin, mutta enhän voi olla onnittelematta Esteriä, kun on hänen syntymäpäivänsä. Sinä et siis lähde sinnekään?
— Ei Ester minua kaipaa. Minun täytyy sitäpaitsi lukea maantieteen tenttiä. Sano vaan terveisiä.
— Niin, ne tentitkin! — huokasi Irja mennessään. — Ei minulla monta olisi jäljellä, mutta saanenko niitäkään tänä vuonna pois. Jos kerrankin tulisi aikaa ja rauhaa!
Hän näytti kekonaan unohtaneen kesäisen aikomuksensa palvella isänmaata tehden työtä sen vähäosaisimpiin hyväksi. Sitä puolta edusti ainoastaan palvelijatarkoulu. Mutta jos sen olisi hänelle sanonut, olisi hän vastannut: — Teenhän minä, mitä kaupungissa on mahdollista. Me kokoamme iltamilla ja muulla tavoin varoja hyviin tarkoituksiin, ja isä antaa paljon rahaa hyväntekeväisyysyhdistykselle, joka parhaiten tuntee köyhät. Helsingin elämä on niin kummallista, ettei täällä juuri tule suoranaisesti tekemisiin muiden kuin toverien ja tuttavien kanssa. Heitä minä koetan innostuttaa aatteilleni niin paljon kuin voin. —
Helvistä samoin oli ikävää, että hänkin todella eli etupäässä kirjojensa ja ystäviensä parissa, antaen vähän muille, kooten paljon itsellensä. Varastoja vastaisuutta varten — se ajatus häntä kuitenkin lohdutti. Sentähden hän suoritti työnsä suurimmalla tarkkuudella ja vapaina hetkinänsä käytti hyväkseen niitä runsaita tilaisuuksia, joita pääkaupungin kirkoissa ja yhdistyksissä tarjoutui Jumalan sanan oppimiseen. Naisylioppilaiden raamatunlukupiirit olivat hänen erityisenä ilonlähteenänsä. Sinne hän oli äskettäin saanut Irjankin mukaansa, ja joka päivä hän rukoili, että tämä toverijoukko, joka käsi kädessä tahtoi kulkea taivasta kohden, voittaisi hänet pois maailman humusta. Tähän talveen asti Helvistä oli tuntunut luonnolliselta, että Irja useimmiten jäi pois hartauskokouksista ja meni sen sijaan huveihin, mutta nyt se oli alkanut häntä huolettaa. Hän ei voinut estää sydämestään kohoavaa kysymystä: — Rakastaako Irja todellakin sitä Jeesusta, joka kärsi hänen puolestansa?
Helvi ei tietänyt, tämäkö huoli vai mikä sen vaikutti, että hiljaisesta elämästä, sovituksen ja vapauden varmuudesta sekä samanmielisten toverien yhteydestä huolimatta hän ei kuitenkaan ollut oikein rauhallinen. Epämääräinen tunne siitä, että jonkin asian piti muuttua toiseksi, vaivasi häntä. Omituista, että Ensiokin näytti alakuloiselta. Lieneekö hautonut omia ongelmiansa, vai siskoako hänkin ajatteli? Siitä ei Helvi saanut selkoa, sillä surulla hän huomasi, ettei Ensio enää ollut yhtä avomielinen kuin ennen. Taisi sittekin olla, kuten hänen toverinsa sanoivat: pohjaltaan hänen luonteensa oli suljettu, ja vaikeata oli oikein päästä hänen perillensä.
Ension kautta Helvi sentään sai uutta iloakin. Jumala oli varmaan kuullut hänen hartaat rukouksensa, koska Ensio näytti mielenkiinnolla kääntyneen tutkimaan lähetystyötä. Kun pidettiin lähetysesitelmiä, tuli hän aina Helvin kanssa niitä kuulemaan, ja itsekin hän kerran selosti kristillisessä yhdistyksessä erään lähetystä koskevan kirjan sisällyksen. Helvin sydän riemuitsi hiljaisuudessa. Kunpa vaan Ensio joskus olin puhunut omasta persoonallisesta suhteestansa kysymykseen! Ajatteliko hän lähtemisen mahdollisuutta itseensä nähden? Oi, jospa hyvä Jumala olisi sen vaikuttanut hänessä…
Se työ tuntui lakkaamatta tulevan yhä lähemmäksi Helviä. Siihen hänen ajatuksensa nytkin kulkivat, kun hän tutkisteli Kiinan ja Jaapanin maantiedettä ja painoi mieleensä yksityisseikkoja tutkintoa varten. Vastikään hänellä oli ollut maantieteen harjoitustunti, jonka opetusaineena oli Intia, ja sitä ennen hän oli uskontotunnilla puhunut itämaan tietäjistä, pakanain esikoisista, jotka tulivat Jeesuksen luo. Kumpaakin tuntia oli kiitetty erinomaiseksi.
— Teistä tulee hyvä opettaja, — oli arvostelussa sanottu.
— Ei minusta koskaan tule opettajaa, — vastasi hänen sydämensä. — Tietäisitte vaan, mikä minua näinä tunteina innostutti! — Mutta yhä hän pysyi asiasta vaiti. — —
Helvi oli yhtä mittaa istunut pari tuntia pöytänsä ääressä, kun Irja kovalla tohinalla syöksyi sisään.
— Ajatteleppas, kun Esterin luona vietettiinkin kihlajaiset! — huudahti hän. — Esterin ja luutnantti Klingenströmin! Kuka sitäkin olisi uskonut? Me kaikki hämmästyimme niin, ettemme ensin osanneet mitään sanoa; mutta kyllä sitte nousi elämä!
— Olipa se uutinen, — arveli Helvikin. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi sitä niin erityisesti oli ihmetelty. Seurustelihan luutnantti samoissa piireissä kuin Ester, ja Helvi oli usein kuullut hänen nimeänsä mainittavan siinä yhteydessä.
— Niin, katsos, hän hakkaili ketä kulloinkin, aivan niinkuin Tauno tekee. Voi sitäkin poikaa! Nyt hän taas tuskin katsookaan Leimaa, vaan hyörii aina Saimin ympärillä; ja sillä välin hän luo minuun silmäyksiä, joista tahtoisin antaa korvapuusteja takaisin. — Mutta eihän minun pitänyt hänestä puhua. Niin, emme me luulleet luutnantti Klingenströminkään sen vakavammin kiintyneen Esteriin, vaikka he usein tanssivat yhdessä. Mutta nyt he näyttivät niin herttaisilta ja onnellisilta, että minun oikein täytyi iloiten puristaa heidän käsiänsä, ja muutkin onnittelivat ja kilistelivät. Vaan sitte…
Irja pysähtyi, sillä hän oli niin kiihdyksissä, että melkein kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja ääni alkoi väristä.
— Mitä sitte tapahtui? — kysyi Helvi, jonka Irjan kiihko myös oli saanut jännitykseen.
— Huoneessa oli ahdasta, ja muutamia meistä siirtyi Esterin kamariin. Siellä tytöt puhuivat niin kauheita asioita… Minä olisin tahtonut sulkea korvani, mutta en voinut. He sanoivat, että Esterin sulhanen on pelaaja ja juokin toisinaan liikaa, ja he kummastelivat, eikö Ester tietänyt, että hänellä kuuluu olevan monta morsianta laitakaupungilla… Voi hirveätä, Helvi, uskotko sinä semmoista?
Helvin posket hehkuivat.
— Saattaa olla totta. Ja ne tytöt, jotka sitä kertovat, ovat sallineet hänen liehistellä itseänsäkin eivätkä ole varoittaneet Esteriä!
— Sen minä sanoinkin heille. Ja minä olin ihan raivostua, kun he väittivät, ettei sitä voi auttaa. Ei ole muka ensinkään varma, ettei tuttaviemme joukossa monen muunkin elämä ole niin ja näin; mutta hienoina herroina he vaan kulkevat, eikä ole oikeutta olla heille epäkohtelias, vaikka pitää itsensä suhteen menetellä viisaasti. Silloin minä sanoin, etten ikinä tahdo semmoiseen seuraan kuulua!
— Mitä he vastasivat?
— Hymyilivät vähän, ja Leima taputti minua ja sanoi äitelästi: "Pikku Irja!" Ja sitte he kertoivat Esterille, kuinka he iloitsivat hänen kihlauksestaan… Mutta minä ajattelin: mitähän he ovat minustakin selkäni takana puhuneet? Voi Helvi, se on niin hirmuista… Minä lähdin pois enkä huoli heistä ystävikseni enää koskaan, en koskaan!
He istuivat hetken ääneti. Irja hengitti nopeasti, taistellen kyyneleitänsä vastaan, ja Helvi piti hänen kättänsä omassansa. Sitte hän lausui:
— Irja, etkö ennen ole mitään huomannut, joka sinua olisi vieroittanut heistä?
— En tiedä… ehkä kyllä. Mutta minä olen koettanut unohtaa sen ja uskoa hyvää. Minä ajattelin, että voisin jotakin vaikuttaa heihin… Eivätkä he kaikki olekaan samanlaisia! Mutta keneen luottaa ja keneen ei?
— Ystävyys Jeesuksessa on ainoa ehdottomasti luotettava, — sanoi
Helvi hiljaa.
— Jos minäkin vielä pääsisin oikein läheisesti kuulumaan teidän toveripiiriinne, sinun ja Ension… ja saisin sinne nekin, jotka entisistä ystävistäni ovat minulle rakkaimmat… Saimihan onkin jo yhdistyksessä, ja hänestä pidän ehkä eniten. Mutta Leimaa minä en viitsi enää katsella enkä Kerttua enkä —
— Irja, rakas Irja! — tyynnytti Helvi. — Me tahdomme rukoilla kaikkien heidän puolestansa. Älä pahastu, mutta minä iloitsen siitä, että silmäsi ovat auvenneet. Jos nämä ystävät heität, saat kyllä uusia toisenlaisia, vaikka varmaan aluksi joudut moniin vaikeuksiin ja taisteluihin.
— Joku tulee! — virkkoi Irja hypähtäen ylös ja pyyhkäisten silmiänsä.
Se oli vaan Miili, joka ilmoitti, että kyökissä oli muuan kerjäläispoika. Hän ei mennyt pois, vaan itki ja tahtoi välttämättä tavata herrasväkeä; ja kun tohtori ja tohtorinna kumpainenkin olivat ulkona, piti hänen tulla neideille sanomaan.
— Minä käsken hänen mennä hyväntekeväisyysyhdistykseen, — sanoi Irja käydessään Helvin kanssa kyökkiin. — Niinhän isä ja äiti aina tekevät. Ei Helsingissä saa kerjätä.
Poika oli laiha ja kalpea ja onnahti liikkuessaan. Katsoen Irjaa surkein silmin hän vakuutti, ettei yhdistyksestä luvattu antaa muuta apua, kuin minkä heidän perheensä jo oli saanut. Mutta se ei riittänyt mihinkään, ja puita ja leipää tarvittiin eikä ollut…
— Anna, Tilta, hänelle ruokaa, — sanoi Irja kyökkipiialle. — Minä menen telefoneeraamaan yhdistykseen sillä välin kuin hän syö. Mikä sinun nimesi on?
— Juho Vilkki.
Helvi jatkoi kyselyä ja sai muutamia surullisia tietoja pojan kotioloista. Isä oli työmies, mutta joi usein koko palkkansa; äiti makasi vuoteen omana rintataudissa, ja lapsia oli kahdeksan.
Samassa Irja neuvottomana palasi kyökkiin, hän kun oli monta kertaa turhaan soittanut, saamatta vastausta. Konttoori mahtoi olla suljettu. Helvi kuiskasi hänelle muutamin sanoin, mitä poika oli kertonut.
— Mutta jos hän valehtelee? Äiti sanoo aina, ettei täällä ollenkaan voi uskoa kerjäläisiin.
— Mennään katsomaan! — ehdotti Helvi. — Muistatko Rahkasuon väkeä?
Jos poika on puhunut totta, on tässä tila vielä paljon kurjempi.
He kysyivät Vilkin asuntoa ja saivat kuulla, että se oli Sörnäisten perillä. Päivällisaika tosin oli juuri tulossa, mutta Helvi ja Irja päättivät syödä heti, ennen muiden palaamista kaupungilta, ja rientää raitiovaunulla pojan kanssa hänen kotiinsa.
Tämä väliseikka virkisti Irjaa ja sai hänet unohtamaan mielipahansa. Taas hän oli kuten tutkimusretkeläinen oudoilla mailla. Helvi tunsi syvää sääliä ja oli samalla levoton käynnin tuloksista, mutta Irjasta se oli uutta ja erinomaisen intresanttia. Hänen päässänsä pyöri joitakin kauvan sitte luettuja kuvauksia Lontoon varasten kortteleista, ja hän odotti uteliaana, mitä saisi nähdä.
He astuivat alas vaunusta ja kävelivät pitkin muutamia katuja, kunnes saapuivat likaiselle syrjäkujalle. Kulmassa seisoi pari päihtynyttä miestä, joista toinen huusi jonkun rivon sanan ja toinen yritti tarttua kiinni Irjaan. Säikähtyneinä tytöt väistyivät vajottavaan lumisohjuun keskikujalle ja kiirehtivät eteenpäin minkä jaksoivat, niin että pikku oppaan täytyi juosta nilkuttaa, pysyäkseen edellä. Käännyttiin rappeutuneen talon portista sisään ja saavuttiin pihan perällä olevan kurjan hökkelin ovelle. Se oli Juhon koti.
Sisältä kuului sekavia ääniä: lapsen itkua, naurun rähinää, loilotusta ja kirouksia. Hauskuuden tunne oli jo Irjasta kaukana, ja Helvin sydän sykki kovasti pelosta. Poika katsoi heihin, tuskallinen ilme kasvoissaan, mutta avasi kuitenkin oven, ja he astuivat sisään.
Huone oli pieni ja matala; väkevä viinanlöyhkä ja paksu tupakinsavu lehahti heitä vastaan, ja ilma tuntui kostean kylmältä, kuten kellarissa. Keskellä lattiaa pöydän ympärillä istui muutamia miehiä pullojen ääressä elämöiden. Nurkissa kyyristeli joukko pieniä lapsia, joista yksi katkerasti itki, ja seinustalla lepäsi kurjalla vuoteella kalpea, kärsivä nainen, perheen äiti.
Tytöt olivat pysähtyneet ovensuuhun, uskaltamatta käydä edemmäksi. Kaikkien huoneessa-olijain katseet kääntyivät heihin, ja itku, nauru ja melu taukosi hetkeksi. Mutta miehet eivät kauvan antaneet häiritä itseänsä.
— Hei, mitäs neitosilla on tänne asiaa? — huusi yksi.
— Tahdotteko viinaa? — tokaisi toinen ojentaen pulloa tyttöihin päin, ja kaikki neljä rähähtivät nauramaan.
— Emme me teistä mitään tahdo, — sanoi Irja vapisten mielenkuohusta.
— Tämä perhe tarvitsee meidän apuamme, ja sentähden me tulimme.
— Mukama töyhtöpää! — kivahti Vilkki, nousten hoiperrellen seisomaan ja yrittäen astua kohti. — Kyllä minä ämmäni ja kakarani hoidan. Mene tiehesi, etteivät koreat liepeesi likaannu!
Irja katsoi taivaansinistä vierailupukuansa, joka oli kiireessä jäänyt muuttamatta, ja peräytyi; mutta Helvi pujottelihe vaimon vuoteen luo, vaikka häntä värisytti ja jokainen veripisara näytti poskilta paenneen.
— Sanokaa, mitä voimme tehdä! — kuiskasi hän, kumartuen sairaan ylitse.
Suuret, kuopallaan olevat silmät kääntyivät häneen kuin hengen hädässä rukoilevan.
— Armahtakaa lapsia… ne paleltuvat ja nääntyvät…
Helvi koperoi kukkaroansa, mutta vaimo teki poistyöntävän liikkeen.
— Hän juo sen… Antakaa jotakin muuta…
— Me toimitamme niin pian kuin voimme. Herra auttakoon teitä! — Ja Helvi puristi nopeasti vaimon laihaa kättä ja riensi Irjan jäljessä ulos.
He kävelivät kiivaasti, unohtaen pyrkiä raitiovaunuihin. Elämän musta puoli koko hirvittävässä pimeydessään oli heille näyttäytynyt, vieläpä monta vertaa synkempänä kuin maalla Rahkasuolla. Kuinka oli mahdollista, että he päivästä päivään olivat umpisilmin kulkeneet, vaikka jo siellä saivat ensi herätyksen?
— Minä revin pois nämä höyhenet hatustani! — sanoi Irja kiihkeästi. — Ja tämä hamekin! Mikä minun panikin lähtemään lyhyellä päällystakilla? Tiedätkö, Helvi, olisin tahtonut vajota maan alle näitten vaatteitteni tähden. En minä koskaan ennen ole tullut sitä ajatelleeksi, mutta siellä minusta tuntui, kuin olisin tehnyt suuren synnin niitten kautta.
— Minä ajattelin viinan kirousta, — sanoi Helvi, ja häntä pöyristytti, muistaessaan kurjia miehiä ja onnetonta perhettä.
— Ennen olen aina nauranut raittiusintoilijoille, — virkkoi Irja miettiväisenä. — Voi mimmoinen minä olen ollut ja kuinka paljon laiminlyönyt! Mitä kaikkea minun vielä täytyykään nähdä ja oppia?
— Meidän tulee oppia uhraamaan jotakin Jeesuksen tähden, — sanoi Helvi. — En tahdo jaksaa lukea, kun ajattelen, mitä kaikkea pitäisi tehdä sekä täällä että muualla. Kentiesi mieleni juuri sentähden onkin usein niin rauhaton.
— Minäkin tahdon koettaa tehdä parempaa kuin tähän asti, — lausui
Irja vakavasti.
He olivat ehtineet kaupunkiin ja kulkivat juuri senaatintorin syrjää, kun pari nuorukaista tuli heitä vastaan. Toinen nosti lakkiansa. Se oli Manne. Helvi pysähdytti hänet, kun hän aikoi rientää ohitse.
— No, minne kiire? En ole nähnyt sinua pitkään aikaan. Luetko niin ahkerasti, vai mikä sinua on kiinnittänyt?
— On minulla töitä oikein Porvoon mitalla. Tänään oli juuri suuret laskukokeet, ja minä suoriuduinkin paremmin kuin moni, joka on lyseota käynyt.
— Onnea sitte! Etkä aikonut minulle edes ohimennen mitään kertoa!
— Pitäisi joutua muualle. Päätimme muutamat toverit mennä vähän hauskaa pitämään sen päälle.
— Mihin te menette? — kysyi Helvi levottomana, ymmärtämättä itsekään mistä syystä.
— En oikein tiedä — tai ehkä pistäydymme Kämppiin…
— Manne! — huudahti Helvi. — Sitä eivät opettajasi koskaan suvaitsisi! Älä mene ravintolaan!
— Hyvä Helvi, älä nyt hätäile. Voisinhan minä sinun tähtesi poiskin jäädä, mutta kun tulin luvanneeksi… Ei minua sitäpaitsi semmoinen pieni lysti ollenkaan pahenna, ja opettajilla taas ei ole siihen mitään sanomista. Hyvästi nyt vaan!
— Voi, muista Samulia! — virkkoi Helvi tuskallisesti, pidättäen hänen kättänsä. — Sinä olet niin hyvällä alulla. Varo joutumasta huonojen toverien ja väkijuomien pariin! Jos tietäisit, kuinka kauhean kodin me juuri äskenkin näimme… juomarin kodin —
— Samuli on renttu, — sanoi Manne ylenkatseellisesti. — Ja kai niitä juoppojen pesiä Helsingissä on. Mutta minä näytän sinulle, Helvi, että tulen kerran joksikin, jota sinun ei tarvitsekaan hävetä. Ole rauhassa minusta!
— Kaikkea ikävää tänään! — huoahti Helvi Mannen mentyä. — Hyvä, että illalla saamme virkistyä ja rauhoittua raamatunlukupiirin kokouksessa. Miksi ei Mannekin yhtynyt Nuorten miesten kristilliseen yhdistykseen, kun Ensio pyysi! — —
Kun tytöt saapuivat kotiin, oli heitä jo levottomuudella kaivattu, ja tohtorinna ihan kauhistui, kuullessaan, millaisessa paikassa he olivat olleet. Se ei enää ikinä saisi tapahtua. Kaikista rukouksista huolimatta tohtorikin kielsi heitä menemästä toiste Vilkille tai muihin Helsingin köyhälistön koteihin. Hän lupasi kyllä Irjan tähden antaa niin paljon apua perheelle kuin vastaiseksi tarvittiin, mutta se oli tapahtuva hyväntekeväisyysyhdistyksen tai kaupunginlähetyksen kautta. Tyttöjen ei sopinut lähteä kaupungin laidoille näkemään kaikenlaista surkeutta ja ehkä itse joutumaan vaaroille alttiiksi.
— Jos Ensio tulisi mukaan? — uskalsi Helvi ehdotella.
— Ei ole hyvä, että Ensiokaan sinne menee. Kun meillä kerran on järjestettyä hyväntekeväisyyttä, on paras sitä käyttää.
— Eipähän näitäkään sieltä voitu auttaa! — huudahti Irja. — Kuinka yhdistyksen voimat kaikkeen riittäisivät?
— Ja sinunko voimasi sitte paremmin, pikku sirkka? — virkkoi tohtori hymyillen ja nipistäen hänen punaista poskeansa. — Tule vähän soittamaan minulle, ennenkuin menen sairaiden luo!
— — Pari tuntia myöhemmin, illan jo pimetessä, kokoontui kuusi naisylioppilasta, niiden joukossa myöskin Helvi ja Irja, erään toverin hiljaiseen huoneeseen. He tervehtivät toisiaan iloisesti, kävivät sitte kohta pöydän ympärille istumaan ja kumartuivat rukoukseen, jonka yksi lausui ääneen.
— Kiitos, Herra, tästä rauhan hetkestä keskellä elämän levotonta monipuuhaisuutta! Kiitos siitä, että me toverit saamme yhdessä tulla luoksesi ja armostasi tukea toisiamme taivaan tiellä! Puhu meille sanassasi, valmista sydämemme sinulle, ota meidät kokonaan!…
He avasivat raamattunsa ja lukivat Johanneksen evankeliumin 13. luvun loppupuolen:
— — "Uuden käskyn minä teille annan, että te rakastaisitte toisianne, niinkuin minä teitä rakastin" — —
Rakkautta ystävien kesken, rakkautta vihollisiakin kohtaan, rakkautta niille, jotka kärsivät, ja niille, jotka eivät Jeesuksen ääretöntä rakkautta ole omistaneet tai eivät kenties koskaan siitä kuulleetkaan —
Sitte jälleen rukous taivaallisen rakkauselämän heräämisestä ja kehittymisestä, ja sitte yksinkertainen laulu, lähtevä nuorten, lämpimien sydänten syvyydestä:
— "Kallehin Jeesus, rakastan sua, sä mua kuoloon rakastithan" —
Helvi lauloi sen luonnollisena tunnustuksenansa, kuten toisetkin toverit, mutta Irja toisti sanat kuiskaten, ja kyyneleet vierähtelivät hänen silmistänsä. Mikä ihmeellinen päivä monine vaikutelmineen! Se oli jäävä hänelle unohtumattomaksi. Hän oli uskonut, syventymättä siihen elämään, jonka ydin on rakkaus. Nyt hän aavistuksena tunsi sen voiman, ja samalla hän oli päätöksensä tehnyt.
VII
Se herätti paljon huomiota. Jotkut supattivat, että Irja oli mahtanut salassa rakastaa luutnantti Klingenströmiä, koska Esterin kihlaus näytti häneen niin syvästi vaikuttaneen; mutta enimmät arvelivat, kuten Leima Ensiosta, että "uskovaisuus todellakin oli kuin tarttuva tauti". Mitenkä muuten voi sen selittää, että nuori tyttö, jonka ääni kelpaisi vaikka konserttisalissa, liittyy kristillisen yhdistyksen kuoroon ja kulkee sunnuntaisin sairashuoneissa ja vankiloissa laulamassa? Joku oli nähnyt hänen keskellä päivää poikkeavan Uusi Testamentti kädessä ylioppilastalolle; toiset tiesivät hänen alkaneen raittiutta harrastaa, koska hän oli kahdesti lausunut "Koitossa"; ja sen ainakin kaikki huomasivat, että hän oli käynyt kiinni jatkolukuihinsa, ruvennut kotona ompelemaan vaatteita köyhille lapsille ja tuntuvasti supistanut seurusteluansa. Iloinen hän oli niinkuin aina, ehkä vielä iloisempikin, mutta ei ollut häneen nähden kaikki kuitenkaan kohdallaan, niin tuumittiin.
Irjan kotitaivaalla olivat päivä- ja pilvipuoli osaksi vaihtaneet edustajia. Ensio säteili kuten aurinko, mutta tohtori ja varsinkin tohtorinna näyttivät huolestuneilta. Eihän Irja koskaan ennen ollut uppiniskaisuutta osottanut, mutta nyt oli mahdoton saada häntä laitattamaan silkkipukua Esterin häihin, jotka oli määrätty jo kesäkuuksi, eikä hän millään ehdolla suostunut jäämään pois raamatunlukupiirin kokouksesta tullakseen teatteriin, vaikka itse hänen ihanteensa Ida Aalberg juuri sinä iltana näytteli. Jokin parannuskeino oli keksittävä, ja vanhemmat miettivät vakavasti ulkomaanmatkaa, joka siirtäisi Irjan uusiin oloihin ja uusien vaikutusten alaiseksi.
Omituista kyllä oli Helvikin "pilvipuolella". Mitä vapaammaksi ja varmemmaksi Irja kävi, sitä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi hän tuli päivä päivältä. Siihen oli montakin syytä. Tulopäivästänsä asti hän oli näinä kuutena vuotena aina saanut osaksensa pelkkää ystävällisyyttä Lindiläisten kodissa, ja viime aikoina hän oli jo melkein unohtanut, ettei hän lapsena kuulunut perheeseen. Vaan nyt oli joku muutos tapahtunut, sen hän ilmassa tunsi.
Tohtorinna oli useita kertoja sanonut miehellensä: — Helvistä tämä kaikki on alkanut. Ei tiedä koskaan, mitä ikävyyksiä ja vieraita virtauksia voi kotiinsa saada, kun sinne toisen lapsia ottaa. Kyllä meillä on hänestä iloakin ollut, en sitä suinkaan tahdo kieltää, ja onhan hän vuosien kuluessa käynyt meille rakkaaksi. Oman tyttäremme huviksi hänet otimme, mutta juuri Irjan tähden nyt soisin, ettei se milloinkaan olisi tapahtunut.
Helvi ei ollut noita sanoja kuullut, mutta vaistomaisesti hän käsitti asemansa. Se oli katkeraa. Kuuluiko sekin Jeesuksen ristiin, että täytyi tuottaa mielipahaa niille, joille olisi tahtonut vaikka elämänsä antaa kiitollisuuden uhriksi? Eikä Helvi tietänyt muuta tehneensäkään kuin rukoilleensa Irjan puolesta; Mestari itse oli rehellisen opetuslapsen johtanut valkeuteen. Voiko hän mitään siihen, että Irjan ystävät olivat epäluotettavia ja pintapuolisia? Saattoiko hän auttaa sitä, että köyhyyttä, kipua ja syntiä oli maailmassa? Eikö ollut parempi, että sen näki ja tiesi, koska se kerran oli todellisuutta? Eikö ollut onnellista, että lapsi varttui naiseksi ja että sydän maailman tuskan koskettamana pakeni täydellisen parantajan, ristiriitojen selvittäjän, pimeyden kirkastajan Herran Jeesuksen luo?
Oi, se oli korkein onni. Kuinka ihanaa, jos oli vähänkin saanut auttaa sen saavuttamiseen! — Ja kuitenkin Helvi yhtaikaa iloitsi eikä iloinnutkaan. Sedän ja tädin mielipaha tietystikin sen vaikutti. Se oli väärä ja syntinen, mutta se koski kumminkin. Irjan itsenäiselle luonteelle se ei mahtanut tuntua niin vaikealta, sillä ei hän koskaan horjunut, kun kerran oli käsittänyt jotakin oikeaksi. Mutta hänen ei tarvinnutkaan epäillä vanhempainsa rakkautta eikä pelätä olevansa liikana kaluna, teki mitä teki. Toista oli Helvin, ottolapsen…
Ensio, hän oli nyt tyytyväinen, sen voi huomata Helvi ja ken tahansa. Talvinen alakuloisuus oli kuin pois puhallettu, ja ilomielisenä hän saatteli Irjaa kaikkialle tai istui pitkät hetket hänen kanssaan, kun hän ruokasalissa laulellen ompeli. Helville hänellä ei enää ollut aikaa… Taikka ei suinkaan niin; vaan Helvillä itsellään ei ollut aikaa ei hänelle eikä Irjalle, sillä viimeiset työt jatko-opistossa kiinnittivät hänet kokonaan. Onnellinen Ensio! Ottolapsi oli hänkin, mutta kuitenkin kuten oma poika, Irjan veli, toisessa asemassa kuin Helvi…
Tuliko hänen pyrkiä tästä kodista pois, pitikö hakea opettajaksi johonkin kansanopistoon tai maaseutukaupungin kouluun? Sellaisia tuumiahan hänen toverinsa joka päivä pohtivat, ja riemuitsivat ja onnittelivat, kun jonkun onnistui saada varma toimi seuraavaksi vuodeksi. Mutta Helvin sydäntä pelkkä se ajatuskin jo ahdisti ja painoi. Hän ei voinut, se oli mahdotonta. Saattoi hän muullakin tavalla päästä pois Lindiltä, joskaan ei nyt vielä Helsingistä — ollen uskollinen lapsuutensa aatteelle ja sille työlle, johon Herra häntä niin kauvan oli kutsunut…
Sillä se yksin häntä tietysti pidätti paikkaa hakemasta ja vei häneltä halun ruveta opettajaksi. Niin, tietysti.
Hänen täytyi päästä sairaanhoitoa oppimaan. Mutta askel oli vaikea ottaa, ja häntä pelotti kertoa siitä sekä kasvattivanhemmille että muillekin. Ilmi Alanne, joka rakasti lähetystä ja muisti Helvin kouluaikaiset tuumat, oli viime syksynä jo muutamasta sanasta huomannut hänen lopullisen aikeensa. Mitä jos muut, asialle vieraatkin, nyt itse teosta arvaisivat? Eihän hän voinut kieltää, jos kysyttäisiin; mutta hän ei olisi tahtonut sitä sanoa vielä — ei vielä…
Kaikki tämä yhteensä teki hänet rauhattomaksi. Ja sitte oli lisäksi jotakin — tuo ihmeellinen, painostava tunne, joka poistui ajoiksi ja hetkiksi, mutta palasi taas kuten lyijytaakka sydämelle. Mitä se saattoi olla? Kiusaajanko kuiskeita vai lapsuuden enkelin? Helvi ei saanut siitä selvää.
Hän istui huoneessaan eräänä toukokuun iltana, rukoillen jotakin tienviittaa Jumalalta. Ulkona taivas oli harmaa, ja meri kohosi ja laski raskaasti, vyörytellen rantaan värittömiä laineitansa. Raskas oli Helvin rintakin, ja hän huokasi itsekseen:
— Epätietoisuus ja epäselvyys on kuitenkin vaikeinta kaikesta!
Silloin kello soi, ja Miili ilmoitti, että neiti Saarnio haki Helvi neitiä. Vai niin, Saimi tahtoi kai nähdä kasvatusopin muistiinpanoja. Helvi meni pyytämään häntä sisään.
Mutta hänellä olikin toisenlaista asiaa. Arastellen, punastuen hän katseli ympärilleen, kysyi, oliko Helvi ihan yksin ja Irja varmasti kokouksessa, johon hän oli luvannut mennä; istui sitte hänen viereensä ja yritti ruveta puhumaan, mutta puhkesikin kyyneliin.
— Katsos, minullahan ei ole vanhempia kaupungissa, — sopersi hän, kun Helvi ihmetellen kysyi, mikä häntä vaivasi. — Joltakulta minun täytyy pyytää neuvoa. — Hän vaikeni, viivytteli ja kuiskasi vihdoin punastuen entistäkin enemmän: — Tauno on kosinut minua! Rakas Helvi, mitä minun pitää tehdä?
Sitte seurasi katkonainen kertomus asian kehittymisestä. He olivat vasta tänä keväänä enemmän tutustuneet, mutta nyt viime aikoina olleet tuon tuostakin yhdessä. Tauno oli vapunpäiväksi lähettänyt hänelle kauniin kukkakoristeen, viikko takaperin Saimi heräsi ihanaan ylioppilaslauluun, ja tänään — niin, tänään Tauno oli noutanut hänet kävelemään ja Alppilan kallioilla ilmaissut rakkautensa… Se oli sanomattoman suloista… Sillä Saimikin rakasti Taunoa; ja kuitenkaan hän ei vielä ollut uskaltanut antaa ijäksi sitovaa lupausta… Hän pelkäsi, pelkäsi kuten kukkanen hallaa…
— Helvi, sinä joka olet niin hyvä ja vakava, neuvo minua! Ole suora ystävä, älä petä…
— Kuinka sinä tarkoitat?
— Minä tiedän, että Tauno on monesta pitänyt, liehunut kuin perhonen milloin minkin ympärillä. En minä huolehdi sellaisista tytöistä kuin Leima. Siitä ei koskaan olisi mitään tullut, sillä hän se etsi Taunoa eikä Tauno häntä. Surra hän kaiketi voi omalla tavallaan, mutta viikon päästä hän jo on viihtynyt ja kesäksi unohtaa koko asian. En hänestä välitä; toista minä ajattelen — Irjaa…
— Irja ei vähääkään rakasta Taunoa, — sanoi Helvi varmasti.
— Oletko vakuutettu siitä? — Ja Saimi katsoi Helviin kuten tuomiotansa odottaen. — Hän on siis kiintynyt toiseen?
— Toiseenko? Ei — kuinka niin?
— Oi Helvi — se, jota Tauno kerran on lähestynyt, ei muuten voisi häntä vastustaa! Näinhän minä, että hän yhteen aikaan ihaili Irjaa; ja toisinaan olen vieläkin epäillyt, että hän ehkä vaan pitääkin minua lelunaan, mutta Irjalle on antanut tosi rakkautensa, sen, joka voidaan kätkeä syvälle sydämeen, vaan joka ei sammu milloinkaan… Olisit kuullut, kuinka hän kiihtyi, kun eräässä seurassa tuonaan tehtiin vähän pilaa Irjan uusista harrastuksista! Minäkin yhdyin hänen kanssansa ystävääni puolustamaan, ja hän loi minuun ihailevan, kauniin katseen… Irjan tähden, niin luulen. Voi, jos tietäisit, kuinka ilon ohessa epäilys ja pelko ovat sydän raukkaani riistäneet! Mutta jos voin olla ihan varma Irjasta, niin ehkä, ehkä Taunokin unohtaa, ellei hän vielä olisikaan sitä tehnyt…
— Saat olla huoletonna Irjan puolesta, sen tiedän. Mutta sinä, Saimi, uskotko todellakin, että Taunon omana onnesi löytäisit?
— Oi varmaan, jos vaan omistan koko hänen rakkautensa! Kuinka olisi mahdollista muuten? Hän on niin kaunis, niin viehättävä, niin iloinen ja hyvä…
— Sinä kuulut kristilliseen yhdistykseemme, Saimi. Tulitko vain suotta, vai tahdotko päästä lähemmäksi Jeesusta?
— Tietysti tahtoisin, vaikka vielä olen hyvinkin kaukana. Mutta mitä se tähän kuuluu?
— Luuletko, että Tauno tukee niitä pyrkimyksiäsi? Toivotko, että hänen omanansa helpommin kuljet Herran tietä?
— En ole koskaan Jumalasta puhunut hänen kanssansa… Mutta voihan Herra varjella minua ja vaikuttaa häneenkin. Minä rakastan häntä, en muuta tiedä. Jos uskallan luottaa hänen rakkauteensa, en kysy enempää.
— Mutta minä tiedän, että hän on vieras Jumalalle, ja se on hänet ainiaaksi vieroittava Irjastakin. Voi Saimi, jos ymmärtäisit, kuinka suureen vaaraan sinä heittäydyt! Jos tahdomme kuulua Herralle, täytyy meidän kaikessa ensin tutkia hänen tahtoansa ja olla valmiit sitä ehdottomasti noudattamaan. Jeesus yksin — se olkoon tunnussanamme! Rakkaudenkin tulee alistua hänen tahtonsa alle.
— Sinä et ole koskaan rakastanut! — huudahti Saimi kiihkeästi. — Voit puhua tuolla tavalla… kuten vanha pappi… sillä sinä et tiedä, mikä voima rakkaus on. Suo anteeksi, että sen sanon… Mutta tästä syystä en ikinä voisi luopua armaastani, enkä luule, että se seikka Irjankaan valintaan vaikuttaa. Muuten minä tahdon ilolla uskoa, mitä olet sanonut hänen suhteestansa Taunoon, ja silloin käsitän, että hän on toiselle antanut sydämensä. Oi, se olisi liian ihanaa!
— Ketä toista tarkoitat? — kysyi Helvi säikähtyneenä. Eihän Irja ollut hänelle mitään puhunut, eikä hän voinut aavistaa, kuka se olisi ollut. Tietysti Saimi erehtyi.
— Ajattelin Ensiota… Helvi, miksi sinä niin hämmästyt? Eikö se olisi sopiva pari? Ovathan he lapsuudesta asti kasvaneet yhdessä, ja heidän suhteensa on aina ollut niin herttainen ja hellä, että kaikkien on täytynyt sitä mielikseen katsella. — Mutta nyt minun on aika rientää pois, ennenkuin Irja tulee. Lähden miettimään vastausta Taunolle, rakkaalleni… Oi Helvi… Säilytäthän salaisuuteni, ethän millään muotoa sano Irjalle? —
Saimin mentyä Helvi heittäysi keinutuoliin ja peitti kasvonsa käsillään. Irja ja Ensio! Kuinka se ajatus ei milloinkaan ollut hänen mieleensä johtunut? Mutta mahdotonhan se olikin. Saimin mielikuvitus sen vaan oli keksinyt, kun hän kaikin tavoin oli koettanut etsiä tukea omalle luullulle onnelleen. He olivat veli ja sisar eikä muuta, ja lisäksi niin erilaiset luonteeltaan, etteivät he koskaan voisi ymmärtää toisiansa niinkuin elämäntoverien tulee, niinkuin esimerkiksi… niinkuin…
Helvin sydän tykytti rajusti, ja hän veti äkkiä kätensä pois hehkuvilta kasvoiltaan. — Oi Saimi, Saimi, mitä sanasi herättivät! — Tuntui kuin uusi, ääretön, valoisa maailma olisi avautunut hänen uneksivan katseensa eteen. Eivätkö he olleetkin luodut toisillensa, Ensio ja hän, Helvi — he, joiden käsitykset aina olivat sopineet yhteen ja harrastukset ja kohtalotkin kulkeneet samanlaisia uria? Sitäkö oli tietänyt hänen rinnassaan tuo selittämätön tunne, jota hän tähän saakka ei ollut voinut ajatukseksi pukea? Juuri äsken hän oli rukoillut valkeutta Jumalalta. Näinkö pian, näinkö ihanana saapui vastaus?
— Minä rakastan Ensiota, rakastan, rakastan…
Hän toisti sitä ajatuksissaan, kuten taiteilija kaunista sävelmää, joka kauvan on hänen mielikuvituksessaan liihoitellut ja yhtäkkiä, muotonsa saaden, kirkkaana kumpuaa ilmoille. Tämäkö siis oli Jumalan tahto hänen suhteensa, tämä suloinen, sanomaton?
Saimi raukka, joka oli kiinnittänyt sydämensä Herralle vieraaseen nuorukaiseen! Hänen täytyi valita lempensä ja Jumalan tahdon välillä, ja Helvi jo kyllä oli nähnyt, mihin päätös kallistui. — Armahda, Herra, häntä! — Kuinka toista oli antaa rakkautensa sellaiselle, jonka kanssa voi käsityksin elämän tietä kulkea! Ensio ja hän, he polvistuisivat yhdessä aamuin illoin, he etsisivät yhdessä Jumalan aarteita, he taistelisivat hyvää taistelua auttaen ja tukien toisiansa. Oi, kuinka Jumala oli hyvä! Hänen ei ainakaan tarvinnut tunteitansa pelätä eikä epäillä lempensä olevan Jumalan tahtoa vastaan, sillä se oli edistävä taivaan valtakunnan kehitystä hänen ja hänen rakkaansa sydämessä. Hän tahtoi ja sai heittäytyä onnensa unelmiin vapaasti ja täynnä toivoa, tutkimatta ja kysymättä mitään. Herra oli kyllä johtava kaikki tahtonsa mukaan, lastensa onneksi…
Helvin täytyi langeta polvillensa Herraa ylistääkseen, mutta hän ei löytänyt ainoatakaan sanaa. Hän nousi jälleen, meni pöydän luo ja avasi raamattunsa, etsien siitä tulkkia kuohuville tunteillensa. Aamulla hän oli lukenut profeetta Esaiaan kirjaa, ja merkki oli jäänyt 55. luvun kohdalle, joka sentähden nyt ensiksi aukeni. Helvin silmää kohtasivat sanat:
"Minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja teidän tienne ei ole minun tieni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maasta, niin ovat myös minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne".
Hajamielisesti hän käänsi lehden, tuskin ajatellen, mitä oli lukenut. Kiitospsalmeja hän haki, sillä ne yksin vastasivat hänen mielentilaansa. Ehkä tuo esimerkiksi, sadasviides:
"Kiittäkää Herraa ja saarnatkaa hänen nimeänsä, julistakaa hänen töitänsä kansojen seassa"…
Ei sekään nyt sopinut. Kyllä hän lähetyskutsumusta tahtoi kohta ajatella, ja hänen täytyikin, mutta ei vielä tänä iltana… Hän aikoi etsiä edelleen, kun samassa kuuli Irjan äänen käytävän puolelta. Silloin hän joutuisasti sulki kirjan, tempasi ylioppilaslakkinsa pikku rasiasta, jossa hän sitä tallensi tomuttumasta, ja riensi toista tietä, kuten rikosta paeten, ulos hämärään puistoon. Hän ei vielä hetkeen voinut ketään nähdä. Pois, pois, rannalle yksinäisyyteen, meren kohinaan ja haaveiden hurmaaville maille…
VIII
— Rakastaako Ensio minua? — sitä Helvi kysyi itseltään vasta ensi huumauksen mentyä ohi. Ei hän tietänyt mitään, joka ehdottomasti olisi sitä todistanut, mutta vielä vähemmin hän löysi tukea vastakohdalle. Ainahan Ensio oli ollut hänelle ystävällisempi kuin kellekään muulle tytölle — tietysti lukuunottamatta Irjaa, siskoansa. Koko toveripiirissään hänellä ei ollut läheisempiä uskottuja kuin kasvinkumppanit kotona, ja varsinkin juuri Helvin hän oli antanut katsahtaa syvälle sydämensä sisimpään, sen tunteisiin ja taisteluihin. Kentiesi hänen rakkautensa ei vielä ollut tietoiseksi herännyt, se ehkä uinui, kuten Helvinkin povessa niin kauvan, kauvan… Mutta kerran se varmaan oli leimahtava ilmi, sitte, kun aika oli tullut. Oi, Helvi tahtoi mielellään odottaa. Olihan hän nuori, olihan elämä rikas, ja aika oli siivin liitävä toivotusta päämäärästä uneksiessa ja valmistautuessa tulevaisuutta varten.
Nyt oli helppo ryhtyä työhön reippaasti ja iloisin mielin. Ehkä vähän lepoa haapojen suojassa Saimaan rannalla, mutta sitte Helsinkiin takaisin, suuriin sairashuoneisiin keskelle kärsimyksiä ja kuolemaa! Helvi ei sitä enää pelännyt, ei arkaillut aikeensa ilmoittamistakaan. Hän oli varma siitä, että Ensio oli sen hyväksyvä, ja mitäpä muusta.
"Kiittäkää Herraa ja saarnatkaa hänen nimeänsä, julistakaa hänen töitänsä kansojen seassa!"
Se kehoitus kuului hänelle nyt niinkuin ennenkin — ei, voimakkaampana ja ihanampana kuin ennen. Yhdessä he valmistuivat Herran viinitarhureiksi, hän ja Ensio. Toinen ammensi elävää vettä varastoihin, toinen oli harjoittautuva sillä virvoittamaan voipuneita, ja molemmat he itse joivat joka päivä sen tyhjentymättömistä lähteistä, tullaksensa vahvoiksi "lentämään siivillä ylös kuin kotkat, juoksemaan nääntymättä, vaeltamaan väsymättä".
Pakanain hätä oli yhä sama, Herran käskystä ei ollut piirto eikä rahtu kadonnut, ja Helvin halu kutsumuksen noudattamiseen oli tullut vaan palavammaksi. Eihän Herran tahto hänen lähtemisensä suhteen voinut sentähden muuttua, että hän Ensiota rakasti. Päinvastoin! Yhden sijaan oli lähtevä kaksi; sillä ennemmin tai myöhemmin Ensiollekin oli selvenevä, että häntä siellä kaukana paremmin tarvittiin kuin kotimaassa. Siksi varmaankin oli Helvin sydämessä lakkaamatta soinut tuo estävä "ei vielä". Ei vielä — odota, kunnes Ensio on valmis! Ja hän kun ymmärtämättömyydessään oli kuvitellut, että oli jotakin hänen ja Jumalan välillä!
Nyt hän kohta tahtoi mennä puhumaan kasvattivanhemmillensa. Mutta ensin, kaikkein ensin Ensiolle…
Hänen oli näinä päivinä ollut vaikea katsoa Irjaa silmiin ja kohdata Ensiota punastumatta. Vasta vähitellen hän vapautui entiselleen ja sai voitetuksi omituisen, suloisen ja samalla ahdistavan arkuuden tunteen, joka hänet väkisinkin pyrki valtaamaan rakastetun läheisyydessä. — Helvi kokosi kaiken rohkeutensa, naputti Ension ovea ja astui hänen huoneeseensa.
— Ensio, minulla olisi puhumista kanssasi…
Hän työnsi heti kirjansa syrjään, nousi alttiisti työtuoliltansa ja istuutui Helvin luo sohvapöydän ääreen. Mielellänsä hän tahtoi kuunnella ja keskustella. Ja Helvi kertoi, mitä Ensio jo osaksi tiesikin, hartaasta toivostansa palvella Herraa lähetysmailla ja tuumastansa ruveta aluksi oppimaan sairaanhoitoa sitä tarkoitusta varten.
— Sano, mitä arvelet siitä? — Helvi loi häneen kysyvän ja odottavan katseen eikä voinut estää hehkeätä punaa kohoamasta poskillensa.
Ension silmät kimaltelivat kuten kastepisaroista, joihin aurinko paistaa. Hän pyyhkäisi niitä keveästi kädellänsä eikä heti vastannut. Helvistäkin alkoi tuntua niin kummalliselta, ja vesihelmi toisensa perästä herahti hänen silmiinsä, kunnes kyynelet hiljaisena kesäsateena virtailivat.
— Helvi, se on suurta, — virkkoi Ensio vihdoin liikutuksesta väräjävällä äänellä. — Minä ihailin ajatuksiasi silloin, kun pikku tyttönä niistä kerroit aineessasi, mutta pidin ne mahdottomina. Nyt minä kiitän Jumalaa siitä, että lähetystyö minullekin on kallis. Onnellinen sinä, Helvi, joka niin varhain löysit Herran ja olet pysynyt hänelle uskollisena!
— Sinä käsität siis, että minun tulee mennä? — kuiskasi Helvi.
— Jos Herra sinua kutsuu. Sinä olet niin lähellä häntä, paljon lähempänä kuin minä, ja kuulet ja ymmärrät hänen äänensä selvemmin. Kuinka mielelläni minäkin tahtoisin häntä palvella jakamattomalla sydämellä! Mutta minä tunnen, että monet kahleet pidättävät, eikä minulla vielä ole oikeata uhrimieltä kuten sinulla. Herralla on erilaiset vaatimuksensa meille kullekin, mutta kaikkia hän tahtoo tottelemaan ja alistumaan… Helvi, minä olen liian huono sinua neuvomaan! Herra, jota niin suuresti rakastat, on itse ohjaava tiesi.
— Tule ainakin tukemaan minua, kun ilmoitan sen sedälle ja tädille.
— Lupaa sinäkin minulle eräs asia. Sinä rukoilet joka päivä, että Herran tahto saisi esteettä tapahtua sinussa — eikö niin? Pyydä silloin, että se minussakin tapahtuisi! Pyydä, että erotusvuori poistuisi ja näkisin Herran kasvot… sillä minun suhteeni häneen ei ole oikea…
— Niinkö sinusta tuntuu? Tiedätkö, minullakin oli kauvan se tunne, enkä sitä käsittänyt. Mutta ei se ollutkaan sitä…
Helvin sydän sykki valtavasti. Suuri riemu sai hänet melkein vapisemaan, ja hän pelkäsi vaan, että Ensio voisi lukea kaikki hänen ajatuksensa kuten avoimesta kirjasta.
— Ensio, ehkä piankin huomaat erehtyneesi…
Hän pudisti surullisesti päätänsä.
— Ei, en ole erehtynyt. Mutta minä luotan Vapahtajan rakkauteen ja rukouksen voimaan. Minä tahdon joka päivä pyytää, että Jumala sinua siunaisi ja vahvistaisi, ja sinä — rukoilethan minun puolestani?
— Oi, niin mielelläni. Olenhan sitä ennenkin tehnyt. — Vaan lähdemmekö nyt sedän ja tädin luo?
— Lähdetään.
He istuivat Irjan kanssa tohtorinnan kammiossa, kun Helvi ja Ensio tulivat. Irja huudahti kohta heitä vastaan, että hänellä oli suuri uutinen kerrottavana.
— En tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Ajatelkaapas, kun isä ja äiti ovat päättäneet lähettää minut vuodeksi Lausanneen!
— Oikeinko totta?
— Milloin?
Se oli todellakin hämmästyttävä ja odottamaton tieto. Kukaan nuorista ei ollut aavistanutkaan, että asiasta oli ollut puhetta jo pitkin kevättä tohtorin ja tohtorinnan kesken. Onneksi heillä myöskään ei ollut mitään vihiä matkan varsinaisesta tarkoituksesta. Olihan luonnollista ajatella, että Irja matkusti maailmaa näkemään, oppimaan vieraita kieliä ja ehkä musikaalisia taipumuksiansakin kehittämään.
— Isä on kirjoittanut eräälle perheelle, jossa on nuoria tyttöjä täysihoidossa, — kertoi tohtorinna. — Elokuussa Irja voi saada siellä sijaa.
Siitä olisi hyvin riittänyt puhumista koko illaksi. Irja toi jo kartan ja aikoi ruveta rakentamaan matkasuunnitelmia, kun Ensio hänet keskeytti.
— Helvikin tuli uutista ilmoittamaan, — sanoi hän. — Saahan hän puhua, niin kauvan kuin sedällä on aikaa?
Nyt oli siis tullut se hetki, jota Helvi oli pelännyt. Tuskinpa hän olisikaan ilman Ensiota päässyt alkuun; mutta siinä ystävän rinnalla seisoessa, hänen varmuutensa kannattamana, se kävi kuin itsestään. Helvi tuskin tiesi, miten se oli tapahtunut, kun jo kaikki oli kerrottu.
— Vai niin, vai niin, — arveli tohtori. — Miksikä ei se kävisi päinsä, että menet sairaanhoitoa oppimaan. — Sehän kuuluu vähän minun alaani, — lisäsi hän hymyillen. — Minusta tyttöjen yleensä pitäisi ymmärtää sitä enemmän kuin nykyään on tavallista. Tämä minun sirkkani tässä ei taitaisi osata edes lääkkeitä tiputtaa!
— Ohoh, — sanoi Irja. — Tahtooko isä esimerkiksi risiiniöljyä? Kyllä minä tuon vaikka paikalla!
— Ja tiputat lusikkaan, vai kuinka?
Kaikki nauroivat, Irja tietysti mukana. Mutta sitte tohtori taas kääntyi vakavaksi ja jatkoi puhettansa Helville.
— Luullakseni sinulla on hyväkin taipumus siihen työhön, ja mikä parasta, reippautta ja rohkeutta kylliksi. Sen minä näin viime kesänä Rahkasuolla. Kirurgisella sairashuoneella alkaa kurssi ensi maaliskuussa —
— Minä ajattelin, että olisin koettanut niin pian kuin suinkin päästä ylimääräiseksi oppilaaksi diakonissalaitokseen. Olen kuullut, että sinne joskus otetaan.
— Kyllä sinun nyt pitää tulla meidän kanssamme maalle, — sanoi tohtorinna. — Me lähdemme heti, kun te olette jatko-opistosta valmiit, koska Irja ei lupaa välittää Ester Vahlin häistäkään. En minä voi panna omalletunnolleni, että rasitat itseäsi ymmärtämättömästi. Onhan sinulla hyviä työaloja ilman sairaanhoitoakin. — Suo anteeksi, Vilho, — jatkoi hän miehellensä, — mutta niin tohtorinna kuin olenkin, minä aivan kammoan sairashuoneita. Ei niissä nuori tyttö ainakaan virkisty, ja sitä Helvi kyllä tarvitsisi ahkeran työnsä jälkeen.
Helvi oli syvästi liikutettu. Kasvattivanhemmat käsittivät asian omalla tavallansa, mutta he ajattelivat hänen parastansa kuten perheen jäsenen, ja se tuntui niin suloiselta, hän kun oli aivan toista odottanut. Ehkä he kumminkin rakastivat orpotyttöä, ottolastansa… Ehkä Herra oli jo ottanut pois sen koettelemuksen, joka oli ollut Helville kovin katkera…
— Kiitos, rakas setä ja täti, — sanoi hän sydämellisesti. — Mielelläni lepään maalla Irjan lähtöön asti. Te olette niin hyvät, etten minä ole ensinkään sitä ansainnut. Pitäisihän minun kiirehtiä valmiiksi, että pian pääsisin omalle pohjalle — ja minä lupaankin koettaa parastani. Sitte en enää tarvitse mitään, kun tämä oppiaika on kulunut… En tiedä, kuinka voisin teitä palkita —
— No, no, tyttöseni, — keskeytti tohtori. — Ei nyt siitä puhetta. Olisinhan minä mielelläni antanut sinun lukea maisteriksikin, jos olisit tahtonut, ja tämä tie on paljon lyhyempi. Sellaisia asioita ei panna kysymykseenkään, sillä kun me olemme kerran ottaneet sinut luoksemme, pitää sinun saada täysin riittävä kasvatus vastaista toimialaasi varten. Jos tulet esimerkiksi kansanopiston opettajaksi maalle, on hyvin tärkeätä, että osaat sairaanhoitoa.
Helvi taisteli hetkisen. Olihan hän jo äsken maininnut tarkoituksen, miksi hän halusi sairashuoneisiin, mutta se oli nähtävästi aivan luiskahtanut kuulijain ohitse. Hän olikin sanonut sen melkein ohimennen, ajatellen, että lopullisiin selvityksiin kyllä tulisi aika myöhemmin — sitte — kenties yhdessä Ension kanssa… Täytyikö hänen nyt kumminkin puhua siitä enemmän?
— Mutta setä — minähän jo sanoin, että aion lähetystyöhön, jos Jumala tahtoo…
— Se nyt on aivan mahdotonta ja järjetöntä, — lausui tohtorinna. —
Et sinä itsekään sellaista puhu, kun vähän enemmän ajattelet.
Irja oli kietonut kätensä Helvin kaulaan ja kuiskasi itku kurkussa: —
Kyllä me hänet kadotamme. Hän menee, kun hän kerran on päättänyt.
— Helvi on sitä ajatellut lapsuudesta asti, — lisäsi Ensio.
— Emme nyt puhu siitä enempää, — virkkoi tohtori, johon keskustelu rupesi tekemään vastenmielisen vaikutuksen. — Helvi saa kohta loistavan todistuksen jatko-opistosta, kuten kaikesta kuuluu; sitte hän lähtee kanssamme Haapalehtoon, ja saattaessamme Irjaa elokuussa matkalle jätämme samalla Helvin diakonissojen huostaan, jos sopii. Niin pitkälle on kaikki selvää, ja jatko kyllä suoriutuu aikanaan. Onhan Helvi järkevä tyttö.
Hän nousi ja lähti huoneesta, tohtorinna seurasi häntä, ja nuoretkin vetäytyivät omalle puolellensa. Ensio istui miettiväisenä pöytänsä ääressä, mutta Irja hiipi Helvin kamariin.
— Rakas, rakas Helvi, — kuiskasi hän syleillen kasvattisisartansa ja purskahtaen itkuun. Helvikin alkoi nyyhkyttää.
— Miksi sinä tahdot mennä? — lausui Irja hetken kuluttua, kohottaen kyyneleiset kasvonsa. — Oi, minusta tuntuu niin kummallisen haikealta omakin lähtöni, vaikka saankin nähdä niin paljon kaunista ja oppia kaikenlaista hyödyllistä, ja vaikka jo vuoden perästä pääsen takaisin kotiin ainaiseksi. Nyt minä oikein tunnen, kuinka äärettömästi rakastan omaisiani ja ystäviäni ja koko Suomea…
— Meidän tulee rakastaa Jeesusta vielä enemmän, sillä hän rakasti meitä ensin. Olethan sinäkin oppinut häntä rakastamaan!
— Olen, ja minä tahdon antaa hänelle koko elämäni. Mutta sen tunnen myös, että minun tulee omassa kalliissa kotimaassani palvella häntä. Täällähän on niin paljo, paljo tehtävää! Kerran sinä muistutit minulle Rahkasuon mökkiä, mutta nyt minä muistutan sinulle sekä sitä että Vilkin asuntoa, ja vielä köyhäintaloa ja vankiloita, joissa kuoromme on laulanut, ja niitä sairashuoneita, joihin juuri aiot lähteä työhön… Helvi, eikö se vaikutusala riitä?
— Heillä kaikilla on Jumalan sana, ja he voivat ottaa sen vastaan, jos tahtovat. Siellä kaukana on paljon suurempi tarve kuin täällä. Kuulin kerran erään lähetyssaarnaajan sanovan: "Jos näkisit kannettavan tukkia, jonka toinen pää on paksu ja raskas, toinen ohut, ja ohuessa päässä olisi kymmeniä kantajia, mutta paksussa muutamat melkein nääntyisivät taakkansa alla — mihin silloin menisit auttamaan?" Eikö minun ole mentävä pakanamaille?
— Mutta eikö sinulla ole velvollisuuksia syntymämaatasi kohtaan?
— Minä tiedän, että siunauksen virrat sieltä kerran vuotavat yli Suomenkin. Kääntyneitten pakanain rukoukset kohoavat Jumalan luo, ja yhden lähteneen sijasta herää kymmenen työhön täällä kotona.
Irja katsoi häntä ihmetellen.
— Mistä olet saanut nuo ajatukset? — kysyi hän.
— Jumalan sanasta, lähetyskirjoista ja esitelmistä. Äiti puhui minulle ennen, ja nyt olen itse niin paljon sitä ajatellut…
— Kuinka vähän kodissa toinen tietää toisestaan! Isä ja äiti eivät aavista mitään kaikesta tästä, vaan luulevat sinun nuoruuttasi haaveilevan. Enkä minäkään ole tietänyt, enkä vieläkään täysin käsitä, että sinä todellakin mietit lähtöä. Minulla on niin pieni sydän, Helvi — Jumalan suuret ajatukset, jotka sinä olet voinut omistaa, eivät mahdu sinne. Mutta minä tahdon olla vähässä uskollinen. Ehkä kerran opin ymmärtämään.
He istuivat vaiti, sylitysten, kun Miili naputti ovea ja kutsui Helviä.
— No kerrankin! — huudahti Helvi iloisesti, tultuansa eteiseen.
Siellä oli Manne häntä hakemassa.
— Minä tulin sanomaan hyvästi, — virkkoi poika, silmät alas luotuina.
— Nytkö jo? Hauska että muuten tulit, mutta kyllä minä vielä viikon perästä tahdon nähdä sekä sinut että todistuksesi, ja sitte vasta heitämme hyvästit. Ole hyvä ja käy sisälle!
Manne viivytteli.
— Voinko puhua kahdenkesken kanssasi?
— Miksikä ei, — virkkoi Helvi, luoden Manneen tutkivan, oudostelevan katseen. Mitä salaperäistä asiaa hänellä saattoi olla? — Helvi kävi kuiskaamassa Irjalle pari sanaa ja pyysi sitte Mannea huoneeseensa.
— Paras että sanon sen kohta, niin sittehän on tehty. Minä olen erotettu opistosta.
— Manne — mitä? — huudahti Helvi pelästyneenä. — Kuinka se on käynyt?
Hän seisoi keskellä lattiaa juron ja jäykän näköisenä, muistuttaen paljon Samuli veljeänsä sillä hetkellä. Mutta yhtäkkiä piirteet sulivat, ja hän puhkesi nyyhkytyksiin kuten lapsi.
— Helvi, halveksitko sinä minua? Iloisessa seurassa otin vähän liikaa, ja eräs opettaja tuli kadulla vastaan —
— Voi Manne, — oli ainoa, mitä Helvi kykeni kyynelsilmin sanomaan.
— Kaikki on mennyttä nyt, — lisäsi nuorukainen katkerasti.
— Ja sinä kun olisit saanut niin hyvän todistuksen! Miksi, miksi antauduit kiusaukseen?
— Kyllä maalla viisaita ollaan, kun merellä vahinko tapahtuu. Kuinka minä olisin ennakolta ymmärtänyt, että näin kävisi? Nyt minä kadun, kun on myöhäistä, kadun niin, että antaisin vaikka mitä, jos saisin sen tekemättömäksi…
— Mitä isäsi ja äitisikin sanovat…
Mannen muoto kävi uhkamieliseksi ja hän kohotti päänsä.
— Heidän toruttavaksensa en mene, enkä Samulin pilkoiksi. En avaa enää Saukkolan ovia; merelle lähden ensimmäisellä laivalla! Hylkynä he minua pitäisivät, pahempana kuin Samuli, ja sitä minä kuitenkaan en ole. Vai olenko, Helvi?
— Sinä olet langennut, mutta Jumalan avulla nouset kuin mies. Vaan silloin sinun pitää nöyrtyä — Kuule, Manne, heitä mielestäsi merille meno! Lähde kotiin, kärsi tekosi seuraukset, tee työtä siellä ja voita kaikkien kunnioitus jälleen. Ehkä vielä jonkun ajan perästä pääset uudestaan kauppakouluunkin. Minä menen johtajan kanssa puhumaan.
— Sanottiin minulle jo kohta, että saisin tulla takaisin ensi vuoden kevätlukukaudeksi. Mutta minä en kehtaa, en vaikka mikä olisi, enkä tahdokaan heidän syntipukiksensa…
— Olehan toki järkevä, Manne! Etkö ymmärrä, että silloin vasta jätät kaikkiin huonon muiston, jos nyt karkaat merille kuin pahantekijä; mutta entiset erehdyksesi unohtuvat, jos näytät katuneesi ja parantuneesi. Sinä olet pelkuri, jos pakenet ihmisiä.
— Minä en ole pelkuri! — huudahti Manne kiivaasti.
— Niinpä lähde Saukkolaan peltotyöhön ja palaa keväällä kauppakouluun takaisin!
Manne seisoi ääneti ja epäröiden. Pitkän vaitiolon jälkeen hän lausui:
— Sinun tähtesi, Helvi, minä tahtoisin.
— Ei minun, vaan itsesi tähden ja siksi että se on oikein.
— Sinä et minua halveksinut. Aina sinä olet ollut minulle hyvä. Helvi… minä… voi Helvi… Sinun pyynnöstäsi tahdon koettaa, vaikka se vaikeata onkin!
Helvi tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä sydämellisesti, lausuen: — Kiitos, tiesinhän sen!
Hetkeksi vaiettuaan hän sitte äkkiä kääntyi pöydän luo ja otti siitä kirjan, saman, jota Manne kerran oli Ension kamarissa katsellut. Nopeasti käännellen lehtiä hän etsi jälleen sen kohdan, joka esitti rikasta nuorukaista.
— Manne, sinä näit tämän kuvan, mutta ei se miellyttänyt sinua silloin. Pidätkö nyt enemmän tuosta? — Ja Helvi avasi sen sivun, joka kuvasi isän helmaan vaipuvaa tuhlaajapoikaa.
— Tarkoitatko, että se sopisi minuun?
— Ajattelin, että ennen muita pahoitit taivaallista Isää. Etkö tunne, että tarvitset hänen anteeksiantamustansa ja hänen voimaansa voittaaksesi vastedes?
Manne työnsi melkein kärsimättömällä liikkeellä kirjan pois.
— Älä alakaan saarnata, Helvi, sillä sitä en voi sietää. Pää pystyssä menen kotiin, jos menen. Niin — menenhän minä, sillä sanaani en syö. Ja uhallakin katson joka ihmistä silmiin ja näytän kaikille, ettei kompastukseni minua sen huonommaksi tehnyt. Kiitos, Helvi, hyvästä neuvosta!
— Voi, en minä sinua neuvonut noin menemään kotiin! — huoahti Helvi.
Miettiväisenä, surumielisenä hän tuijotti eteensä Mannen lähdettyä. Eikö ollut kuin kohtalon ivaa, että hän aikoi mennä pakanoita kääntämään, hän, joka ei ollut voinut sen paremmin vaikuttaa edes omaan serkkuunsa? Voinutko? Oliko hän oikeastaan koettanutkaan? Niin kiire hänellä muka oli ollut, ettei joutanut kaupungissa millään tavalla pitämään Mannea silmällä, ja Saukkolassa hän ei ollut kertaakaan käynyt sieltä muutettuansa. Rukoilla hänen ainakin olisi pitänyt Mannen ja hänen omaistensa puolesta, mutta harvoin, harvoin sekin oli tullut tehdyksi. Oli aina toisia, rakkaampia, jotka ensin johtuivat mieleen…
— Tarvittaisiinkohan minua Saukkolassa? Hyvin minä arvaan, että siellä syntyy ankara yhteentörmäys jo huomenna hänen tultuansa, kun setä ja täti suuttuvat, Samuli härnää ja Manne itse on ynseä ja uhkamielinen. Mutta enhän minä pääse lähtemään… Kesällä kyllä pääsisin, ellen vaan loukkaisi Lindin setää ja tätiä, jotka niin herttaisesti pyysivät minua olemaan Haapalehdossa — ja ellei olisi niin sanomattoman ikävä nyt juuri erota Irjasta ja Ensiosta… Mahtaisiko matkani mitään hyödyttääkään sitte enää?
Mutta rukoilla minä voin, joka päivä tahdon rukoilla, että Herra heitä kaikkia armahtaisi. Kyllä hän voi ilman minuakin löytää tien heidän sydämiinsä. Voi, kunpa etenkin Manne, joka kuitenkin on paras heistä, ymmärtäisi oman ajallisen ja ijankaikkisen onnensa ja kääntyisi Herran puoleen. Sillä niin murtumattomana, kuin hän nyt on, hän lankee uudestaan…
Helvi heittäytyi polvilleen ja rukoili kauvan ja hartaasti, mutta nousi tuntematta taivaista rauhantuulahdusta, entinen omituinen paino rinnassaan. Heikkoutta se oli varmaankin… niin hän arveli. Olihan tämä päivä ollut niin vaiherikas ja täynnä mielenliikutuksia.