IX
Kesä oli liitänyt pois kuin ihana unelma, Haapalehto oli autiona jälleen, sillä syksy oli tullut, keltaisten lehtien, muuttolintujen ja jäähyväisten aika…
Helvi ja Ensio astuivat hitain askelin ja äänettöminä ylös Tähtitornimäen rinnettä, luoden tuon tuostakin silmänsä ulapalle. Etenevänä pilkkuna näkyi vielä laiva, se, joka oli vienyt muassaan Irjan ja hänen vanhempansa. Tuntui niin tyhjältä ja autiolta suuressa Helsingissä, aivan kuin he kahden olisivat sinne jääneet outojen keskelle — hekin kohta erotaksensa. Ensio oli lupautunut esitelmämatkoille, joiden piti kestää lukukauden alkuun asti, ja tänä iltana Helvin tuli jo muuttaa diakonissalaitokseen.
He istuutuivat mäen äärimmäiselle penkereelle, katseet käännettyinä merta kohden. Helvi ensimmäisenä katkaisi hiljaisuuden.
— Sinä olet niin kalpea, Ensio.
— Luulenpa, että sinäkin olet. Ja nyt sinua puistattaa. Lähdetään alas, mereltä käy kylmä viima.
— Ei se ole sitä. Mutta mennään vaan, sillä minun täytyykin panna kapineeni kuntoon.
— Nyt laiva on kadonnut näkyvistä. Katso, tuolla vielä leijailee harmaa savupiirto!
He liehauttivat kerran nenäliinojansa sinnepäin, nousivat ja lähtivät taas ääneti, kumpainenkin ajatuksiinsa vaipuneena. Vasta lähellä kotiporttia Ensio kääntyi Helvin puoleen, kuten unesta heräten.
— Saanko tilata sinulle hevosen? Milloin sen pitää olla täällä?
— Kiitos, tunnissa kyllä valmistun.
Ei tämä lähtö vastannut Helvin kuvittelua. Ilolla hän oli luullut Herran työhön menevänsä, ja nyt oli sydän aivan pakahtua ikävästä ja kaipauksesta. Miksi Ensiokaan ei tullut saattamaan? Olisihan tässä issikassa hyvin ollut tilaa. Helvi yhä oli näkevinään hänet edessänsä sellaisena kuin hän oli jäänyt portaille seisomaan, valkoinen lakki kädessä, pehmeät kiharat vapaina tuulen hyväiltävinä. Joka hetki vei hänet edemmäksi Ensiosta, lähemmäksi pientä, erotettua maailmaa, johon hän kohta oli kuuluva. Hänestä tuntui sillä hetkellä, kuin se olisi ollut synkkä luostari, jonka muurit sulkivat hänet pois vapaudesta, nuoruuden ilosta ja rakastetun ystävän yhteydestä.
Mutta hän ponnisti voimiansa ja kokosi rohkeutensa. Pitihän sedän, tädin ja Ension kolmen viikon kuluttua palata Helsinkiin, ja mikä silloin esti tapaamasta heitä vaikka kuinka usein? Kyllä kaikki oli hyvin juuri näin. Tätähän hän oli toivonut, tähän pyrkinyt. Reippaasti vaan työhön Herran voiman tukemana!
Ajaja käänsi hevosen laitoksen portista pihaan, pysähdytti portaitten eteen ja nosti alas Helvin arkun. Pari sisarta riensi ystävällisesti häntä vastaan, ja Helvi kuuli ympärillänsä suurten puitten huminan, kuten tervetuliaiskuiskauksen. Eteiseen astuessaan hänen silmänsä sattuivat oven yläpuolella olevaan lauseeseen: "Herra siunatkoon sisällekäymisesi ja uloskäymisesi".
Neljännestunnin kuluttua oli iltarukouksen aika. Kaikki sisaret yksinkertaisissa puvuissaan, valkeine päähineineen, saapuivat kodikkaaseen kokoussaliin. Helvi katseli, heitä miettiväisenä. Ei hän nähnyt elämän painon masentamia, alakuloisia kasvoja, vaan rauhan ja hiljaisen onnen leimaamia. Virsi soi juhlallisena, ja rukous oli täynnä syvää hartautta.
Johtajatar toivotti Helville rauhaa ja siunausta, ja sisaret puristivat sydämellisesti hänen kättänsä. Liikutetuin mielin hän vetäytyi omaan pieneen huoneeseensa. Tuntui todellakin, kuin maailman pauhaava meri olisi jäänyt kauvas täältä ja pursi hiljaa liukunut tyyneen satamaan. Helvin mieltä ei eriämisen tunne enää raskauttanut. Oli suloista laskeutua levolle Herran huomassa, katse vielä viimeiseksi kiinnitettynä vastapäätä vuodetta riippuvaan raamatunlausekorttiin: "Jumalan rauha varjelkoon sydämenne."
* * * * *
Pian Helvi kotiutui. Kuten muutkin hoitajat hän liikkui sairasten keskellä palvellen, auttaen ja lohduttaen. Hän ei häikäillyt leikkaushuoneessa eikä pelännyt yövalvontaa, ja alusta pitäen työ sujui häneltä varmasti, ikäänkuin hän olisi siihen aikaa tottunut.
— Varmaan te vielä tulette sisareksi ja jäätte tänne kokonaan, — arveli eräs oppilaista, joka ihaillen oli katsellut Helvin toimia suuressa sairassalissa ja paraikaa puhdisti hänen kanssansa leikkauskalustoa.
— Ehkä olen täällä vaan hyvinkin lyhyen ajan, — vastasi Helvi.
Nuori diakonissa näytti empivän, kysyisikö hän jotakin. Johtajatar tietysti tiesi, miksi Helvi oli laitoksessa, mutta sisaret eivät sitä udelleet. Mitä se heihin kuuluikaan? Yhdentekevää minne Herra työntekijänsä lähettää, kunhan vaan elämä ja voimat hänelle annetaan palvelevassa rakkaudessa.
Mutta hetken vaiettuaan diakonissa kuitenkin arasti kysyi: — Ettekö siis aiokaan varsinaiseksi sairaanhoitajaksi? Kaikki sanovat, että erinomaisesti sovitte tähän työhön.
— Sairaanhoito on oleva minulle välikappale eikä tarkoitus.
— Niinhän se tavallaan on meille muillekin.
Helvi kohotti päänsä raudasta, jota hän kiillotti. Miksikä hän oikeastaan oli salaperäinen? Se alkoi jo häntä itseäänkin kyllästyttää. Kerrallaan hän tahtoi murtaa muurin ja esiintyä vihdoinkin todellisessa valossa.
— Minä lähden lähetyssaarnaajaksi, jos Herra tahtoo, — sanoi hän.
Häntä huvitti ja samalla varmistutti se suunnaton hämmästys, joka kuvastui nuoren tytön kasvoissa. Tämä tuijotti Helviä kuin ihmettä.
— Tekö, neiti? — puhkesi hän vihdoin lausumaan. — Miten se on mahdollista?
— Onko se mahdottomampaa kuin että te, sisar Sanni, aiotte diakonissaksi? Kumpikin työala vaatii uhrauksia Jeesuksen tähden.
— Oi, sehän on aivan toista. Työnteko ja kieltäytyminen ei ole niinkään vaikeata, kun on toisia, jotka ohjaavat ja tukevat. Mutta lähteä omin neuvoin kauvas pois, ulos suureen maailmaan ja tuntemattomiin kohtaloihin — En minä ainakaan uskaltaisi. Täällä on hyvä suoja kuin linnulla pesässä.
— Minä en tahtoisi olla kuin lintu, jonka siivet ovat leikatut! — virkkoi Helvi melkein kiivaasti, käsittämättä itsekään, miksi hoitajattaren sanat saivat hänen povensa kuohumaan enemmän kuin kasvattivanhempien jyrkästi vastustava kanta ja Irjan epäröiminen. — Tarvitaan vaan luottamusta Jumalaan, joka kaikkialla on kanssamme, — jatkoi hän varmuudella. — Ettekö tunne pientä runoa:
"Uskovaista paremmassa turvassa ken maailmassa? Tähtikään ei taivahalla, lintu emon siiven alla."
Sisar Sanni huokasi.
— Niin se kai on. Mutta kyllä sentään luonteetkin ovat erilaisia…
— Ovat kyllä, — ajatteli Helvi. — Luostarin ilma täällä kumminkin on, ja hän on oikea nunnaluonne, tuo. Niin ahdas näköpiiri ja vähän itsenäisyyttä!
— Teistä minä olisin sitä kaikkein vähimmän luullut, — lisäsi hoitajatar, hetken odotettuaan vastausta. — Suokaa anteeksi — mutta minusta te ette ollenkaan näyttänyt sellaiselta linnulta, joka vahvoin siivin lentää ilmojen halki, jos saan jatkaa vertausta. Tiedättekö, mitä minä ajattelin?…
— No mitä?
— Täällä oli äskettäin eräs papinrouva oppimassa sairaanhoitoa, voidakseen miehensä seurakunnassa olla kärsiville avuksi. Teillä ei tosin ole kihlasormustakaan, mutta minä kuitenkin arvelin, että ehkä —
— Älkäähän nyt, sisar Sanni, — keskeytti Helvi, ja polttava puna levisi hänen poskilleen. — Ei puhuta enää minusta; kyllä se oli totta, mitä kerroin aikeistani. Kuulkaa, nyt soi ruokakello! Johan me olemmekin valmiit.
Mutta yksinäisyyteen päästyään Helvi lankesi polvillensa, painoi kasvonsa käsiinsä ja rukoili hartaasti Jumalalta anteeksiantamusta.
— Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Oi, minä en ole hituistakaan ylempänä sisar Sannia. Minäkö muka olen luja uskossa, vapaa ja itsenäinen, valmis turvallisesti lähtemään yksinäni mihin tahansa? Sitä en kykene ajattelemaan enemmän kuin hänkään. Herra Jumala, huolitko näin huonosta aseesta? Tomuun minä lankean jalkaisi juureen, sitä sinulta rukoillen…
Hän lähti työhönsä jälleen, mutta toisella mielellä kuin tähän asti. Taistelu oli rikkonut sen viihdyttävän rauhan, joka ensi iltana oli hänet uneen tuudittanut ja sitte yhä varjonnut häntä kuten kuuluvana ympäröivään ilmapiiriin. Maailma oli vain näennäisesti jäänyt näiden seinien ulkopuolelle. Tännekin se löysi salatun tien, ja sydämessä kuohut kävivät yhtä voimakkaina kuin ennen konsanaan…
Uutterassa, tasaisessa työssä päivät sitte kuluivat huomaamattoman nopeasti, toistensa kaltaisina. Vaihtelua toivat ainoastaan Irjan pitkät, intoa hehkuvat kirjeet ja pari ystävällistä kirjekorttia Ensiolta. Ja niin tuli se aika, jona kaupunki taas kansoittui talveksi ja Helvin kaivatutkin, muut paitsi Irja, palasivat matkoiltansa kotiin.
Ulkomaailma otti jälleen näkyväisestikin Helvin piiriinsä, vaikka vaan hetkittäin. Toverit ja Ensio, jopa tohtori ja tohtorinnakin pistäytyivät toisinaan laitokseen häntä tervehtimään, ja vapaat tuntinsa hän melkein aina vietti kaupungissa. Hänen raamatunlukupiirinsä kokous oli asetettu sellaiseksi ajaksi, että hän jotenkin säännöllisesti voi päästä mukaan, ja suurempiakin kokouksia määrätessään toverit häntä muistivat. Tieto Helvin aikomuksesta ruveta lähetyssaarnaajaksi oli kulovalkeana kiertänyt toisesta toiseen, ja se siirsi hänet yhtäkkiä syrjäisestä, vähän huomatusta asemastansa miltei toveripiirin keskukseksi.
Jo piirien sihteerien ensimmäisessä kokouksessa puhe pitkäksi aikaa eksyi häneen.
— Kuinka ihanaa olla niin kokonaan antautunut Herralle!
— Hän on oleva kehoituksena meille muillekin.
— Jospa olisi yhdistyksessämme monta sellaista tyttöä!
Niin, nämä toverit häntä ymmärsivät, tukivat ja kannattivat, sen Helvi tunsi ilman sanojakin. Siksi heidän seuransa häntä virkisti ja rohkaisi raskaan työn lomassa, ja siten hänen oli paljon helpompi kestää monien muiden kummastelua, jopa paheksumistakin.
Mutta pikku Ilmi Alanne kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi: — Älä pahastu, rakas Helvi, vaikka minä varoitan sinua. Minä, jos joku, olen iloinen siitä, että vihdoinkin teet totta lapsuutesi tuumista, enkä minä suinkaan kadehdi sinulta toverien huomiota ja myötätuntoa. Mutta minä pelkään, että siinäkin on vaaroja. Muista, että Herra on ainoastaan heikoissa luvannut olla väkevä, ja nöyrille hän antaa armon!
Helvi painoi päänsä alas ja suuteli Ilmiä.
— Kyllähän minä sen tiedän, — virkkoi hän hiljaa. — Kiitos kuitenkin, että sen sanoit. He rakastavat minua ansaitsemattani eivätkä tunne heikkouksiani niinkuin sinä, lapsuudentoverini. Etkä sinäkään ole sydämeeni katsonut…
Hyvä, että hän itse oli saanut sinne silmätä. Hän oli aikeensa ilmoittanut esiintyäkseen muka sellaisena kuin oli, mutta nyt hän kaiken aikaa tunsi, että muut saivatkin hänestä ihan väärän käsityksen. Lakkaamattomana nöyryytyksenä oli hänelle se kallis kuva, jota hän sydämessään säilytti. Kuinka paljon ihanammat kaikkea muuta olivat hänelle ne hetket, joina hän Ension kanssa kahdenkesken puheli lähetyksestä ja tarkkasi hänen kasvavaa, lämmintä harrastustansa! Kuinka kärsimystenkin koti, surullinen sairashuone, kirkastui hänen silmissänsä, kun Ensio sen oven avasi! Sitä eivät toverit aavistaneetkaan. Herralle yksin he luulivat hänen antaneen sydämensä.
Oliko se väärin, että hän rakasti ja toivoi vastarakkautta?
Synkkänä syysiltana heikon sairaan luona valvoessaan hän sitä ajatteli. Tämä kysymys, joka alussa ei ollut johtunut hänen mieleensäkään, oli viime aikoina yhä useammin herännyt, vaikka hän uudelleen ja uudelleen oli sen tukahuttanut.
— Onhan Jumala itse rakkaus, ja rakkauteen hän on meidät luonut. Me emme ole sen ajan lapsia, joka piti nunnia ja munkkeja muita ihmisiä pyhempinä. Miksi minä en saisi omistaa onnea, joka lukemattomille on armolahjana suotu? Sairas liikahti. Helvi kumartui hänen puoleensa, asetteli tyynyä, lausui muutamia viihdyttäviä sanoja ja istui jälleen paikalleen, vaipuen mietteisiinsä.
— Mikä arvoitus olisi ihmiselämä ilman Jumalaa! Tuokin nuori tyttö, joka tuossa lepää, kuolon suudelma otsallaan — Miksi hän ei saanut minulle annettua onnea, terveyden lahjaa, elämän toivoa?
Jumala ei tahtonut.
Ihmeellinen Jumala! Hän tietää, mikä on paras kullekin. Hän vie kotiin eri teitä, eikä ole tomun lasten asia kysyä miksi…
Eikö hän voisi kieltää minulta sitä, mitä hartaimmin toivon? Eikö minun pitäisi taistella päästäkseni riippumattomaksi kaikesta muusta paitsi Jumalasta ja hänen tahdostansa? Jos hän antaa lemmen onnen, otan sen riemulla vastaan, mutta jos hän on toisin määrännyt, kiitän siitä…
Se on mahdotonta. En voi, en, en…
Ja kuitenkin! Entä jos Ensio ei rakastaisikaan minua, vaikka olen luullut? Mitä toivoo, sitä luulee niin helposti.
Vuoteelta kuului korahdus. Helvi hypähti kauhistuneena pystyyn.
— Tai jos kuolema riistäisi hänet minulta… — ennätti hän ajatella sairaan luo rientäessään.
Tämä hengitti raskaasti. Ei ollut tuoni tullut vielä, ainoastaan sanansaattajansa lähettänyt. Mutta kohta, kohta oli elämän liekki viimeisen kerran leiskahtava ja sammuva…
Yö oli ulkona sysimusta, ja puut ikkunan takana humisivat kuin huokaillen. Helvi alkoi vapista, ja hänen huulensa liikkuivat tuskan rukouksessa.
Jumalan kiitos! Hänen valvontansa oli lopussa; varsinainen hoitaja saapui paikallensa.
Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti vastasataneelle lumelle. Taivas oli iloisen sininen, valkohattarat purjehtivat keveinä ilmassa, kuusenhavut kimaltelivat ja koko maailma näytti uudistuneen ja nuorentuneen. Helvi hyppäsi reippaasti vuoteeltansa ja puisteleikse kuin pahasta painajaisesta päästäkseen.
— Taisi olla täti Lind oikeassa, — arveli hän naurahtaen itsekseen. — Eivät sairashuoneet sovi nuorille tyttöhäiläköille, semmoisille kuin minä. Mitä kummia kuvitteluita eilen liikkuikaan mielessäni! Tänään menen kaupunkiin hakemaan hauskaa seuraa, ja Ension tahdon myöskin tavata.
Ovessa hän sattui vastakkain Katri Dahlbergin kanssa, joka tuli punaposkisena ja raittiina kuin tuulahdus selkeiltä ilmoilta.
— Kas, hyvää päivää, pikku emäntä! — sanoi Helvi iloisesti. — Mikä sinut kerrankin tänne toi? Eihän täällä ole toria eikä kauppapuoteja. Oikeinko sinä varta vasten lähdit minua katsomaan?
— Yksi tie, kaksi asiaa. Olen kiertomatkalla pyytämässä voittojen kerääjiä kaatuvatautisten kodin hyväksi pidettäviin arpajaisiin… Älä pelästy, en minä sinua kiusaa; tunnen kyllä mielipiteesi. Mutta täällä huviloissa on pari rouvaa, joita minun pitää tavata. Nyt juuri tulen sinun kotoasi, täti Lindin luota.
— Astuhan sisälle! Minulla sattuu olemaan vapautta nyt juuri, koska valvoin osan viime yöstä.
— Mutta sinä olit menossa ulos?
— Ei se mitään tee. Minun tuli ikävä tovereita, ja hyvä vaan, että sain hakematta mitä halusin.
— Minulla on sinulle tuliaisiksi monta uutista, — kertoi Katri, riisuessaan päällysvaatteitansa. — Ensiksikin kirje. Sisar Elsa, joka on tuttavani — tiedäthän — oli juuri tuomassa sitä tänne ylös, mutta hänellä näkyi olevan hyvin kiire, ja minä lupasin antaa sen.
— Irjaltako? — huudahti Helvi, tarttuen innokkaasti kuoreen, jonka
Katri hänelle ojensi.
— Malta, malta, ehkä sekin vielä tulee —
— Tämä näkyy olevan sedältäni, — sanoi Helvi, laskien kirjeen avaamatta syrjään. — Olen pari kertaa kirjoittanut sukulaisilleni, mutta en ole saanut riviäkään vastaukseksi enkä minkäänlaisia tietoja sitte kuin serkkuni lähti maalle. Olen iloinen siitä, että kerrankin hiiskahtavat. Mutta ei se ole mitään tärkeätä; kyllä minä ehdin myöhemmin lukea. — Mitä sanoit Irjasta? Onko sinulla mukanasi kirje häneltäkin?
— Eiköhän liene, — virkkoi Katri veitikkamaisena. — Ei se kuitenkaan sinulle ole!
— Kelle sitte?
— Ensiolle, — vastasi Katri, vetäen taskustansa uuteen kuoreen suljetun kirjeen. — Hän oli hyvä poika kuten tavallisesti. Kun minä tädille kerroin aikovani sinun luoksesi, pyysi hän minua samalla tuomaan tämän, että saisit pikemmin. Hän oli juuri viemäisillään sen kaupunginpostiin.
— Onko siinä jotakin erityistä? — kysyi Helvi, repäisten nopeasti kuoren rikki.
— Eikö mitä. Ensio vaan arveli, että se varmaankin huvittaisi sinua.
Lupasi hän, että minäkin saisin kuulla jotakin, jos tahdot lukea.
Tyyntyneenä Helvi alkoi silmäillä kirjettä, joka oli kokonaista neljä arkkia pitkä, täynnä vilkkaita kuvauksia sveitsiläisestä kotielämästä, Irjan isäntäväestä ja perheen täyshoitolaisjoukosta sekä seudun luonnosta, joka suuresti näytti Irjaa ihastuttavan, huolimatta siitä, että vuodenaika ei ollutkaan katselemiseen suotuisa.
— Tämähän on kaikki sellaista, että sen voi lukea ääneen, — arveli Helvi. Ja Katri kuunteli mielihyvillään. Irja oli yhä vielä hänen ihanteensa, kuten ennen kouluaikana, vaikka he viime vuosina olivat olleet jotenkin vähän yhdessä.
Vasta viimeisen kappaleen edellä Helvi pysähtyi, lukien sen yksin, kyyneltyvin silmin. Hänestä tuntui kuin siitä olisi hellin tuoksu haihtunut hukkaan, jos vieras korva olisi sitä kuunnellut.
— Minä viihdyn kuten huomaat, — kirjoitti hän. — Mutta sittekin minä joka päivä tunnen, että oma maa on mansikka, muu maa mustikka. Iloitsen siitä tunteesta, sillä se todistaa minulle, ettei isänmaanrakkauteni ole ollut pelkkää mielikuvitusta. Siellä on juureni, siellä sydämeni. Sinne toivon kuten lintunen, joka kesälehtojansa kaipailee. Mutta en tahdo palata ainoastaan huolettomana visertelemään. Rakkaus on johtava minut tekemään työtä. Kunpa sitä aikaa odotellessa paljon oppisin, kehittyisin ja puhdistuisin! Kunpa pysyisin yhtä uskollisena Jumalalleni, kuin olen syntymämaalleni ja teille, rakkailleni! Rukoile puolestani, rakas Ensio, ja pyydä Helviä tekemään samoin! Lämmin syleily isälle ja äidille! Oi, kuinka suuresti minä rakastan teitä kaikkia! Aamuin ja illoin uskon teidät Jumalan suojaan, päivin teitä muistelen ja öisin uneksin teistä — — —
Helvi taittoi kirjeen kokoon ja jäi istumaan ääneti, mietteisiin vaipuneena. Kului hetki, ennenkuin Katri rohkeni häntä häiritä.
— Saanko nyt kertoa muut uutiseni? — sanoi hän vihdoin.
Havahtaen Helvi virkkoi: — Vieläkö sinulla nyt on jotakin?
— Suurin uutinen onkin kertomatta. Tahdotko kuulla? Saimi Saarnio ja
Tauno Brofelt ovat menneet kihloihin.
Helvi ei näyttänyt ollenkaan niin hämmästyneeltä kuin Katri oli odottanut. Tyynesti hän vaan sanoi: — Vai niin, se on siis julkaistu.
— Tiesitkö siitä ennen? — kysyi Katri ihmetellen.
— Tiesin, jo keväällä.
Katri katsoi häneen tutkivasti.
— Ja Irjako myös tiesi?
— Olitko sinäkin niin sokea, että luulit hänen pitäneen Taunosta! — huudahti Helvi miltei loukkaantuneena. — Minusta kaikkien Irjan toverien olisi pitänyt tuntea hänet paremmin ja hänen käytöksestään lukea hänen tunteensa. Tauno kyllä yhteen aikaan näytti häneen kiintyneeltä, mutta Irja puolestaan ei koskaan.
— Niinhän minustakin tuntui, mutta Leima kertoi kaikille päinvastaista. Leima raukka! Tiedätkö mitä hän teki, kuultuaan Taunon kihlauksesta? Meni suorastaan ilmoittautumaan teatteriin harjoittelijaksi!
Helvin täytyi nauraa. Katri oli ollut niin juhlallisen näköinen, että hän jo pelkäsi pahempiakin kuulevansa. Mutta sitte hän kävi vakavaksi. Olihan Leima todellakin syvästi säälittävä: rakkaansa kadottanut ja itse pohjaa vailla…
— Oli oikein hauskaa kuulla, mitä kerroit Irjasta, — jatkoi Katri. — Täällä Helsingissä huhutaan niin paljo perätöntä, ettei tiedä, mitä on uskominen. Kyllä minä sentään olen Irjasta kuullut sellaistakin, johon enemmän luotan…
— Kuinka sinäkin olet joutunut lörpöttelijöiden pariin? — virkkoi Helvi töin tuskin hilliten pahastumistansa ja omituista, kiihkeätä levottomuutta, joka samalla hänet valtasi.
— Sanotaan Ension ja hänen pitävän toisistansa… ja sehän olisi hyvin luonnollista. Älä suotta pahastu, Helvi! En minä ole niin epähieno, että sinulta tietoja urkkisin. Tiedät kai ihmisten kertoneen sitäkin, että sinä ja Ensio muka rakastaisitte toisianne? Nyt se huhu on täysin vaiennut, kun kuultiin sinun aikovan lähetyssaarnaajaksi…
— Voi Katri, en minä jaksa noita juttuja kuunnella, — keskeytti
Helvi. — Emmekö voisi puhua jostakin muusta?
Hän tunsi itsensä hyvin hermostuneeksi, — hän joka ei ennen ollut käsittänyt, mitä se merkitsikään. Varmaankin hän oli rasittunut… Hän oli äsken halunnut seuraa, mutta nyt hän vaan toivoi pääsevänsä yksinäisyyteen, hiljentämään sydäntänsä Jumalan edessä.
— Pahoitinko sinua? — kysyi Katri katuvaisena nähdessään Helvin kasvoilla värin yhä vaihtelevan, kuten sisällisestä kuohusta. — Tulee niin helposti kielelle, mitä mieleen johtuu; mutta kyllä minä toiste koetan olla ymmärtäväisempi. Nyt jätän sinut rauhassa lukemaan kirjettäsi ja menen arpajaistoimiini. Hyvästi, Helvi kulta!
— Suo anteeksi… minä vaan olen väsynyt. Kiitos käynnistäsi! — Ja ystävällisesti Helvi häntä kätteli jäähyväisiksi. Katri oli kuitenkin hyvä tyttö ja suora toveri.
Kesti vähän aikaa, ennenkuin Helvi kyllin rauhoittui, ryhtyäksensä sedän kirjettä lukemaan. Siinä ei ollut monta riviä, mutta ne sisälsivät vakavampia asioita kuin hän oli ajatellutkaan. Lyhyesti ja kuivasti setä kertoi, että paikkakunnalle oli ilmestynyt lavantautia. Saukkolassa siihen oli eräs palvelustyttö sairastunut, ja äskettäin myöskin Manne. Kunnanlääkäri oli juuri saanut muualla paikan eikä uutta ollut vielä sijassa; ja koska nyt Helvi sattui paraikaa olemaan sairashuoneessa ja tohtorien kanssa tekemisissä, oli emäntä ehdottanut, että hänen kauttansa kysyttäisiin jotakin neuvoa…
— Halikon kautta Ruotsiin! — arveli Helvi tyytymättömänä. — Kuinka väärin, etteivät kohta ole hankkineet sanaa piirilääkärille! Se ei ole muuta kuin sedän tavallista tietämättömyyttä ja tädin ahneutta. Mitä minä täältä asti siihen voin?
Mutta samassa Helvi häpesi ja kauhistui ajatuksiansa. Hyvä Jumala, olihan hän aivan vajoamassa itsekkäisyyden ja kaiken synnin syvään suohon! Missä oli Herra, auttaja ja vapahtaja?
Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, tiesi miten, kuin kaikuna lapsuuden ajoilta, äiti vainajan lause: "Synti on kuin lumipallo, joka vieriessään kasvaa". Hänen sydämessänsä täytyi olla kätkettynä salainen synti, pahan juuri, joka turmeli ja myrkytti, kunnes se oli kaivettu esiin ja saatettu Jumalan valkeuteen. Se oli tapahtuva, maksoi mitä maksoi.
Nyt aluksi hän tahtoi ryhtyä kaikkiin mahdollisiin toimiin sukulaistensa hyväksi. Entä jos Herran tarkoitus olikin pakottaa hänet heittämään työnsä kesken ja itse matkustamaan sinne? Liian kauvan hän jo oli laiminlyönyt niitä, jotka veren oikeudella lähinnä voivat vaatia hänen huomiotansa ja palvelustansa. Oi, oli nöyryyttävän katkeraa, jos Jumalan täytyi vaatimalla ottaa uhri, jota ei sydän vapaaehtoisessa rakkaudessa antanut!
Sitä ei Helvi tahtonut odottaa. Hän päätti kirjoittaa sedällensä, pyytäen pikaista tietoa, haluttaisiinko hänen apuansa Saukkolassa. Olihan hän milloin tahansa oikeutettu lähtemään.
X
Kului lähes kaksi viikkoa, ennenkuin vastaus saapui. Setä ilmoitti, että Manne oli käynyt hyvin heikoksi, ja nyt oli emäntäkin sairastunut. Kyllä olisi hyvä, jos Helvi pääsisi tulemaan.
Helvin kädet vaipuivat ristiin, ja silmät täyttyivät kyyneleillä, mutta ihmeellinen rauha, jota hän ei pitkään aikaan ollut tuntenut, valtasi samalla hänen sydämensä.
"Oi jospa pitäisit käskyistäni vaarin! Silloin rauhasi olisi niinkuin virta ja autuutesi niinkuin meren aalto"…
Niin se oli. Helvi ei tahtonut enää tehdä murheelliseksi Herran Pyhää Henkeä. Varmoin askelin hän oli astuva uhrilaaksoonsa. Ja oliko tämä edes uhri? Eikö se pikemmin ollut armo? Ehkä Herra nyt juuri uskoi hänelle erityisen työn valtakuntansa hyväksi. Ehkä hän lähti ensimmäiselle lähetysalallensa…
Tohtori ja tohtorinna Lind olivat antaneet suostumuksensa, eikä laitoksen puolelta ollut mitään estettä. Vaikeimmalta tuntui ero Ensiosta. Hän puristi sydämellisesti Helvin kättä, ja hänen äänessään oli hellä sointu, kun hän sanoi: — Molemmat siskot ovat sitte poissa! Mutta se on oikein, Helvi. Olkoon Herra sinun väkevyytesi!
Hän matkusti kirkkaana talviaamuna, vähän ennen joulua. Ensio oli lähtiessä kiinnittänyt muutamia ruusuja hänen rintaansa, ja sisar Sanni oli ujosti pyytänyt, että Helvi muistoksi ottaisi matkallensa pienen laulukirjan, joka oli hänelle monta kertaa tuottanut virkistystä. Sannia Helvi liikutettuna syleili, mutta Ensiota hän kykeni kiittämään ainoastaan tuntehikkailla silmillänsä, jotka jälleen sumenivat kyynelistä. Oi, mitä muistoja, toiveita ja unelmia ne ruusut loihtivat esiin! Koko junamatkan ne huumaten hänelle tuoksuivat, vaivuttaen unhoon rauhanajatukset ja houkutellen kauvas haaveiden maille. Vasta määräasemalla hän heräsi kuin lumouksesta, kokosi kiireesti tavaransa ja riensi ulos junasillalle. Saukkolan renki jo odotti häntä siellä.
Raitis ilma teki hyvää, ja uusi ympäristö toi uusia ajatuksia. Mitä enemmän hän läheni päämääräänsä, sitä elävämmin entisyys astui hänen sielunsa silmäin eteen ja tunto nykyhetken velvollisuuksista virisi. Renki kertoi, että lääkäri oli jo käynyt Saukkolassa ja antanut varsin huolestuttavia tietoja. Hän oli sanonut taudin päässeen pahaan vauhtiin, kun ei ollut ymmärretty alussa oikein hoitaa. Emännän hän kyllä luuli paranevan, vaikka sairaus uhkasi tulla pitkälliseksi, mutta Manne taisteli elämän ja kuoleman vaiheilla. Tarkka hoito, toisenlainen kuin tähän asti, oli ainoa, joka hänet saattoi pelastaa. Siitä syystä tohtori hyvin oli iloinnut, kun kuuli, että oli toivoa saada tottunut hoitaja Helsingistä.
Helviä pelotti se liioiteltu luottamus, jonka nuo sanat sisälsivät, mutta kuitenkin hän sydämestänsä kiitti Jumalaa siitä, että oli viipymättä lähtenyt matkaan. Miten hän olisi omaatuntoansa rauhoittanut, jos hänelle saapuessaan liian myöhään olisi tohtorin lausunto kerrottu?
Hevosen kaviot kapsoivat, lumi ryöppysi ilmaan reen kummallakin puolella, ja matka joutui nopeaan. Nyt näkyivät kirkonkylän ensimmäiset talot, ja tuossa jo seisoi itse vanha, juhlallinen Herran huone hiljaisen hautapuistonsa ympäröimänä. Helvi kyllä halusi kiirehtiä perille, mutta tästä hän ei kuitenkaan voinut pysähtymättä matkustaa ohi. Menneisyyden muistot valtasivat hänen mielensä, ja vastustamaton halu vaati häntä edes lyhyeksi hetkeksi siihen pyhäkköön, jonne hän kerran kuumin kyynelin oli saattanut rakkaimpansa.
Renki jäi portille hevosen luo, ja Helvi astui yksin lumista tietä pitkin vanhempainsa haudoille. Nietos peitti ne valkoiseen vaippaansa; ainoastaan vaatimattomat rautaristit osottivat vainajain lepopaikkaa. Koivut kumartuivat suojaten niiden yli, oksat hohtavina huurrekukkasista, ja kirkas säde, kuten taivainen toivonviesti, väikkyi ylhäältä puiden lomitse, kimaltaen ristien kultakirjaimissa.
Isänsä haudalle Helvi omisti ainoastaan tyyntä kunnioitusta ilmaisevan katseen. Niin monen, monen talven lumi oli jo satanut siihen unhotusta — jos Helvi koskaan oli tietänytkään kummun alla nukkujaa kaivata. Mutta toisen haudan ääreen hän jäi hiljaa, hartaana seisomaan. Hän olisi tahtonut hyväillä valkoista nietosta tai sulattaa sen kyyneleillänsä ja tunkeutua syvemmälle, aina rakkauden rinnoille saakka… Vaan vahva oli lumivaippa, ja äidin sydän ijäksi lakannut sykkimästä…
Nyyhkyttäen Helvi vaipui kylmälle kinokselle kummun luo. Eikö äidillä ollut enää mitään, ei mitään sanottavaa lapsellensa, joka orpona kulki maailman korpiteitä?
Säde välkähti juuri Helvin silmäin edessä, ja kuten tulikirjaimilla piirrettynä loisti ristiltä lause: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun".
Helvi nousi voimakkaan liikutuksen valtaamana. Niin, hän tahtoi olla uskollinen, kuten äiti oli ollut. Hän tahtoi pitää lapsuutensa aarteen, ettei kenkään hänen kruunuansa ottaisi. Taisteluitten kautta kulki taivaan tie, pimeitten laaksojen läpi Jumalan kirkkauteen…
Hän kääntyi lähtemään, mutta pysähtyi, palaten takaisin. Hitaasti hän irroitti rinnastansa Ension ruusut ja katseli vuoroin niitä ja vuoroin hautakumpua, ikäänkuin epäröiden. Sitte hän nopealla liikkeellä vei kukkavihon huuliansa vasten, laski sen ristin juurelle ja riensi taaksensa katsomatta pois, silmät kosteina kyyneleistä.
Puolen tunnin kuluttua hän oli Saukkolassa. Setä ja Samuli ottivat hänet vastaan jonkinmoisella arkailevalla sydämellisyydellä, ikäänkuin olisivat ajatelleet: sukulainen sinä olet ja tervetullut vieras, mutta — röökinä! Vaan Helvin mieli oli vielä hellyksissä äskeisen hetken muistosta, ja sekö vai mikä lienee vaikuttanut, että hän suorastaan riensi syleilemään setäänsä ja ojensi ystävällisesti kätensä pöhönaamaiselle Samulille, tuntien hänet nähdessään pikemmin sääliä kuin vastenmielisyyttä. He näyttivät ilostuvan Helvin käytöksestä, ja samalla poistuikin kaikki ikävä kankeus ja tunto välimatkasta, joka loitonsi maalaissukulaiset helsinkiläisestä ylioppilasneidistä.
Käytiin sisälle. Portaat olivat likaiset ja jäiset, ja eteisen nurkkaan oli työnnetty sekaisin työkaluja, riepuja ja roskaa. Näkyi selvästi, että emännän tarkastava silmä puuttui. Porstuakamarissa hän makasi — entinen ynseä täti, joka nyt Helvin tullessa huoneeseen hartaasti kurkottihe häntä kohti kuin apua odottaen. Helvi lausui muutamia lempeitä sanoja ja astui edemmäksi sedän saattamana. Tuvan nurkassa voihkiva sairas palvelustyttö vaikeni heti vieraan nähtyänsä, ja muu väki nousi ruokapöydän äärestä kunnioittavasti häntä tervehtimään. Setä avasi syvään huoaten tuvan takana olevan kamarin oven, saman huoneen, jossa Helvi äitinsä kanssa oli asunut. Siellä oli Mannen vuode.
Hän lepäsi kuumeisena, tajuttomin katsein, huomaamatta sisäänastujia. Helvi pysähtyi äänettömänä vuoteen eteen, haikea tunne sydämessä. Näinkö hänen täytyi kohdata serkkunsa, joka niin reippaana ja kukoistavana oli lähtenyt? — Ja äkillisen mielenliikutuksen valtaamana hän kumartui sairaan yli, silitti hellästi epäjärjestykseen joutuneita hiuksia ja kostutti polttavaa otsaa kirkkailla kyyneleillä.
Helvistä tuntui sillä hetkellä, kuin hän olisi ollut äärettömän paljon velkaa, velkaa sekä koko tälle kodille että jokaiselle sen asukkaalle. Kaikki oli täällä niin avuttoman surullista ja vaalimatonta, ikäänkuin pyytävää ja kaipaavaa. Murhe oli maaperän pehmentänyt; se vaan odotti kylväjäänsä — rakkauden kalliin viljan kylväjää. Helvin mieleen johtui, miten hän ennen lapsena oli ajatellut, että hänen Saukkolassa olisi mahdotonta pysyä Herran palvelijana. Niin, hän olisikin varmaan ollut liian heikko silloin, ei nuoruutensa, vaan horjuvan uskonsa tähden. Herra oli armossansa viisaimmalla tavalla ja sopivimmassa ympäristössä häntä kasvattanut, vaikka inhimillisesti katsoen siinäkin oli kyllä ilmanala taivaan taimelle vaarallinen. "Kuka on Herran mielen tietänyt? Kuka on hänen neuvonantajansa ollut?" Hän suojaa omansa, missä hän tahtoo.
Oli miten oli, nyt ainakin Herra voi vaatia häneltä kestävyyttä ja uskollisuutta juuri täällä. Eihän Helvi ollut mikään ensi vuoden oppilas hänen koulussansa; vaikeampienkin läksyjen täytyi jo vähitellen käydä. Hän käsitti sen, eikä se häntä enää pelottanut, vaan täytti sydämen kiitollisella ilolla; ja avuntarpeen näkeminen vaan viritti palavaa toimihalua, terästäen mieltä eikä masentaen. Mikä olikaan palvellessa sellaista Herraa, joka panee kuorman hartioille, mutta itse vie sekä sen että kantajan helmassansa?
* * * * *
Ei se käytännössä kuitenkaan niin helppoa ollut, kuin Helvi ensi innostuksessaan kuvitteli. Jeesuksen suloinen ieskin painoi, ja ristissä oli särmiä, jotka haavoittivat. Helvi sai paljon työtä, jota kesti sekä päivin että öin, ja vaikeata oli aina pysyä kärsivällisenä, rohkeana ja iloisena. Mutta hän tahtoi rehellisesti tehdä parastansa, ja hän rukoili, että Jumala antaisi hänen olla siunaukseksi. Itsellensä hänellä ei ollut aikaa, vaan hän eli muille Kristuksen tähden, siten kuin hän ei milloinkaan ennen ollut elänyt. Siksi hän vaikeuksienkin keskellä tunsi sitä rauhaa, joka käy yli kaiken ymmärryksen, ja huokausten puristuessa rinnasta hän kuitenkin oli onnellinen.
* * * * *
Tuli joulu. Helvi oli palvelustyttöjen kanssa leiponut, valvonut huoneiden puhdistamista ja muita toimia sekä lopuksi isännän luvalla koristanut kolme pientä, tuolilla seisovaa kuusta, yhden kutakin sairasta varten. Sydän täynnä sääliä hän aattoaamuna asetti Mannen kuusen paikoillensa. Täytyihän joulun tulla hänenkin huoneeseensa, vaikka hän, poika parka, ei siitä mitään tietänyt. Helvi ei ollut varma siitä, oliko hän parempi vai huonompi, mutta jokin käänne näytti olevan tulossa. Hän oli tähän asti lakkaamatta puhunut sekavia, houreisia sanoja, tuntematta ketään ympäröivistä ihmisistä ja levotonna liikkuen sinne tänne tilallansa; vaan nyt hän lepäsi aivan hiljaa, silmät ummessa, kuten rauhaisaa unta nukkuva. Oliko hän heräävä tähän vai toiseen elämään?…
Päivemmällä Helvi kysyi sedältä, eikö ollut tapana lähettää talosta jouluapua köyhille alustalaisille. Isäntä kynsäisi korvallistaan ja näytti joutuvan hämilleen.
— Eihän tuota… Ei ole tullut viedyksi. Tokko niitä niin tarpeessa onkaan.
— Miina kertoi vastikään, että Takalan mökiltä on ainoa lehmä kuollut, ja surkutteli ihmisraukkoja, jotka saivat semmoisen vahingon, vieläpä juuri jouluksi. Eikö heitä pitäisi jollakin tavalla muistaa?
— Niin… kuinkahan olisi… — Ja isäntä raapaisi taas päätänsä, ikäänkuin etsien apua tälle pulmalliselle kysymykselle. — Mutta sinne on matkaakin puolen penikulmaa, ja väellä taitaa olla tarpeeksi tehtävää siksi kuin on mentävä joulusaunaan…
— Rakas setä, minusta Saukkolassa nyt jos koskaan jouluiloa kaivataan.
Miksi emme hankkisi sitä ainakin vähän, koettamalla tehdä iloa muille?
Minä lähden mielelläni, jos saan hevosen, että ennätän pian takaisin.
Eihän isännällä oikeastaan ollut mitään sitä vastaan. Voihan Helvi viedä Takalaan jotakin särvintä, jos se häntä huvitti, ja tarkemmin ajatellen se oli varsin hyväkin asia. Saukkolan joulu varastoissa ei pieni vähennys mihinkään tuntunut, hevoset olivat vapaat, ja Samuli juuri jouti ajamaan, jotta pysyi poissa kylänraitilta eikä päässyt jouluviinojen makuun.
Helvi kiitti iloisena ja riensi lähdöksi varustautumaan. Vaan Samulia ei löytynyt mistään; hän oli jo omilla teillänsä.
Isäntä kirosi harmissaan, mutta vaikeni, kun kohtasi Helvin katseen. Siinä oli jotakin, joka pysähdytti sanat kielelle, sai hänet häpeämään ja samalla hellytti hänen mieltänsä. Mitä, jos hän itse lähtisi tytön kanssa? Niin, miksikä ei. Oikein sydäntä lämmitti, kun Helvi häntä syleili sen lupauksen tähden. Hän oli kumminkin oman veljen tyttö, hyvä ja nöyrä tyttö — vaikka olikin koulunkäynyt ja röökinä…
Tiuvut helkkyivät iloisesti Pollen kaulalla, kun se vinhaa vauhtia kuljetti isäntäänsä ja Helviä kaunista metsätietä pitkin. Tuntui oikein hyvältä päästä vähän ulos sairasten huoneista. Raitis tuuli hiveli kasvoja ja kevensi mieltä, ja ajelijat joutuivat pian vilkkaaseen keskusteluun. Ensin isäntä jutteli pitäjän asioista ja Helvi kertoi yhtä ja toista viime vuosiensa tapahtumista; mutta vähitellen puhe melkein huomaamatta luisti lähempiin seikkoihin, jotka kumminkin pohjalla piilivät molempien mielessä. Oli paljo sellaista, jota Helvi jo aikaa olisi mielellään tahtonut tietää, vaikka hän arkatuntoisuudesta oli välttänyt kyselemistä. Nyt tarjoutui sopiva tilaisuus kuin itsestään. Mutta samalla oltiinkin taas vakavalla alalla, joka karkoitti ulkoa tulleen hilpeyden, vieden jokapäiväisten huolien keskukseen.
— Kun piti sen Mannen niin huonoksi käydä, — huokasi isäntä. —
Mahtaako vaan enää noustakaan siitä. On se kovaa, on.
— Jumala voi kääntää kaikki parhaaksi. Ehkä te kyllä vielä saatte iloa hänestä.
— Hänestä sitä on tähän asti ollutkin — ei suinkaan Samulista. Vaikka mikä meni päähän keväällä, kun niin toimitti, että koulusta piti erottaa… Ei Manne mikään juoppo ole.
Isäntä sanoi sen jonkinmoisella ylpeydellä, joka teki Helvin sydämelle hyvää. Manne oli siis täyttänyt lupauksensa, koettaen miehekkäästi korjata entistä erehdystänsä. Isänsä tunnustuksen hän ainakin näkyi voittaneen.
— Hän on lahjakas ja hyvä poika, — sanoi Helvi lämpimästi. — Minä olen niin iloinen siitä, ettette tuomitse häntä liian ankarasti. Sitä hän pelkäsi Helsingistä lähtiessään.
Hevonen nykäisi kiivaasti rekeä isännän piiskan huimahtaessa. Vastenmieliset muistot näyttivät liikkuvan hänen mielessänsä. Hän katsoi suoraan eteensä, huulet yhteenpuristettuina, ja koetti nähtävästi pakottaa takaisin jotakin, mikä pyrki esille.
— Pysyikö hän sitte aina raittiina? — kysyi Helvi arasti hetken äänettömyyden jälkeen.
Isäntä rykäisi pari kertaa ja vastasi ikäänkuin epäröiden, väräjävällä äänellä: — Hän teki työtä kuin karhu, ja kunnon poika hän oli. Kaikki häntä kehuivat ja kiittivät.
— Mutta sanokaa, setä, pysyikö hän —?
Helvin silmissä kuvastui levoton tuska, mutta setä vältti hänen katsettansa, vastatessaan: — Ei siitä ole mitään puhumista. Kun vaan paranisi poika…
Sitte he ajoivat melkein äänettöminä määräänsä asti, vaikka Helvi oli huolestuneempi kuin ennen ja kiihkeästi olisi tietoja halunnut. Vasta torpassa hänen ajatuksensa suuntaantuivat toisaalle. Isännän ja neidin tulo herätti köyhässä väessä hämmästystä ja odottamatonta iloa, joka tarttui antajiinkin. Monet kiitokset ja siunaukset saattoivat heitä, kun he kääntyivät paluumatkalle, ja heidän tuli hyvä olla, aivan kuin joulun enkeli olisi liidellyt heidän luonansa löyhytellen siivillänsä pois mielipahaa ja levottomuutta. Puhelu sujui taas rauhallisesti, tavallista tasaista latuansa.
Mutta ihan lähellä Saukkolaa Helvin silmät sattumalta osuivat ahon laidassa kyyköttävään tupa pahaseen, jonka korkeat kuuset ja kinokset niin kätkivät, ettei hän mennessä ollut sitä huomannutkaan. Hänestä se oli niin kurjan näköinen, että hän ehdottomasti johtui sanomaan:
— Tuollakin varmaan joululämpimäiset maistuisivat hyvältä. Eikö niin, setä?
Silloin piiska taas läiskähti hevosen selkään, ja isännän ääni sointui kovalta, kun hän lyhyeen vastasi: — Sinne ei anneta.
— Kuka siellä asuu?
— Suviahon akka tyttärensä ja lapsen kanssa.
Helvi muisti nyt. Manta siis, Samulin valittu, jota hän ei saanut vihille viedä, vaikka pieni raukkakin kätkyessä isäänsä itki…
Voi tätä elämän surkeutta!
Suviahon mökki ei ottanut mitenkään irtautuaksensa Helvin mielestä. Kun hän päivällisen jälkeen oli istunut hetken aikaa emännän huoneessa ja käynyt katsomassa Mannea, joka yhä makasi suljetuin silmin, valtasi hänet vastustamaton halu lähteä ulos metsätielle päin. Samulikin oli vielä kateissa. Mitä, jos tapaisi hänet Mantan luota? Silloin kävisi, niinkuin hän toivoikin, sillä juuri heidän suhteestansa hän halusi saada selvää. Jos he todellakin rakastivat toisiansa, niin oli ihan julmaa sedän ja tädin puolelta erottaa heitä. Siinä tapauksessa Helvi tahtoi tehdä heidän hyväksensä kaikki mitä voi ja rukoilla Jumalaa, kunnes hän kuulisi. Ehkä Manta ei ollutkaan niin huono tyttö, ettei hän voinut pelastua, ja kukaties Samuli joi pelkästä surusta…
Huomaamattansa Helvi jo oli saapunut mökin kohdalle, mutta jäi siihen epäröimään, sillä eihän hänellä ollut mitään varsinaista asiaa, joka oikeutti menemään vierasten ihmisten luo. Hän kopeloi taskuansa ikäänkuin etsiäkseen sieltä neuvoa; käteen tuli vaan ohut kukkaro ja sisar Sannin antama pieni laulukirja, josta hän äsken oli tädillensä lukenut. Mitäpä niistä? Mitä yleensä mutkateistä? Parasta kaiketi oli tässä kuten muussakin menetellä suoraan ja kiertelemättä.
Ja Helvi astui päättävästi sisään. Huoneessa oli jo vähän hämärä, mutta saattoi huomata, että se oli puhdas ja siisti, varmaankin juuri juhlaksi siivottu. Vanha emäntä oli kaiketi mennyt jollekin asialle, koska tuvassa istui ainoastaan Manta laulellen ja lasta liekutellen. Hän taukosi kohta tulijan nähtyänsä ja nousi paikaltaan oudoksuvan näköisenä. Helvi kävi häntä kattelemaan, sanoen yksinkertaisesti: — Minä olen Helvi Aaltonen, Samulin serkku. Tahdoin tulla tervehtimään teitä ja pientä poikaanne, ennenkuin sytytämme joulukynttilät Saukkolassa.
Hän katsoi syvälle Mantan silmiin, ja tämä punastui kovasti, luoden alas pitkien ripsien varjostamat luomet. Tyttö oli hyvin nuori, hento ja laiha, piirteiltänsä epäsäännöllinen. Pikemmin häntä olisi sanonut rumaksi kuin kauniiksi; mutta hänessä oli jotakin, joka veti puoleensa. Helvin tervehdykseen hän vastasi niiaten, katsettansa kohottamatta, niin aran näköisenä, että se teki kipeää Helvin sydämeen. Tuotako säälittävää lasta Manne kaupungissa oli maininnut ylpeällä ylenkatseella ja isäntä äsken kovuudella, joka melkein läheni leppymätöntä vihaa?
— Mikä hänen nimensä on? — kysyi Helvi, kumartuen nukkuvaa pienokaista kohti.
— Kustaa Samuli.
— Isän ja isoisän kaima. Te tahdotte siis mielellänne muistella heitä, aina kun lausutte lapsen nimen?
Tyttö ei vastannut, mutta Helvi näki kyyneleen putoavan ripsien lomasta, jotka yhä varjostivat hänen katsettansa. Samassa hän kuitenkin äkkiä kohotti päänsä, seisoi silmänräpäyksen paikallaan kuten kuuloansa teroittava jänis metsämiehen lähestyessä ja pyörähti sitte nopeasti ovelle, pannen haan sisäpuolelta kiinni. Tieltä kuului loilotusta, joka selveni selvenemistään, kunnes voi kuulla jokaisen sanan:
— "Mantani on kuin maanantai, kuin kohmeloisen kallo, sill' on silmät siirullaan ja nenänpää kuin pallo —"
Helvi oli kalvennut, sillä hän tunsi Samulin äänen. Askeleet lähenivät ja käsi tempasi ovea, mutta haka piti lujasti.
— Manta hoi, avaa pian!… Taikka oletko sinä siellä?
Hän jysäytti ovea pari kertaa, mutta kuului sitte kompuroivan seinää pitkin, hoilaten edelleen:
— "Se kun käydä lönksyttää, niin kura maasta roiskuu, se kun nauraa hömpsyttää, niin harakatkin poistuu —"
Turpea naama ilmestyi ikkunaan ja ääni kuului: — Onhan siellä ihmisiä.
Minä lyön sisään ikkunan, jos ei lasketa —
Manta nyyhkytti vapisten, mutta Helvi työnsi haan pois ja astui ulos.
— Etkö häpeä, Samuli, — lausui hän, pakottaen äänensä tyyneksi, vaikka sydän sykki melkein kuuluvasti. — Anna yksinäisen tytön olla rauhassa ja mene kotiin maata! Tuommoistako sinun rakkautesi onkin?
Samuli mutisi jotakin hämillänsä, kun odottamatta näki Helvin, kääntyi pois ja alkoi ilman vastustusta hoiperrella Saukkolaa kohti. Mutta Helvi palasi itkevän tytön luo.
— Manta, ettekö te nyt inhoa häntä? Ettehän tahdo hänestä enää mitään tietää?
— Voi, neiti, — sopersi tyttö, — ei hän ymmärrä juovuspäissään, mitä sanoo ja tekee. Joku on kylällä laulanut hänelle… vaan hän pitää minusta kuitenkin…
— Ja tekö hänestä?
— Minä pelkään häntä ja menen pakoon… Mutta voi hyvä Jumala, minkä minä sille taidan? Itseäni minä häpeän ja inhoan. Herra armahtakoon häntä ja minua…
— Niin, Herra teitä armahtakoon Jeesuksen tähden! Manta raukka, rukoilkaa häntä, sillä hän syntyi syntisten Vapahtajaksi. Tänään on joulu…
Ensimmäinen tähti oli jo syttynyt taivaalle, kun Helvi syviin ajatuksiin vaipuneena kulki taloon päin. Hänestä tuntui, että elämällä oli kaksi jyrkästi erotettua puolta: yöpuoli ja päiväpuoli. Hän oli usein pitänyt itseänsä onnettomana, ja kuitenkin hän oli päiväpuolen lapsia, niitä, jotka vaan sattumalta heittävät silmäyksiä yli rajan, elleivät ehdoin tahdoin rakkauden johtamina tunkeudu toiselle puolelle. Helvi tiesi vähän koettaneensa sitä tehdä, ja sentään hän käsitti tuskin nimeksikään tuntevansa noita synkkiä salaisuuksia. Köyhyyttä hän oli nähnyt, hätää, kipua ja kuolemaa, ja rikosten varjot olivat joskus aavistuksina kulkeneet hänen sielunsa ohi; mutta mitä hän tiesi vaaroista ja kiusauksista, sisäisistä tuskista ja taisteluista ja koko siitä kurjuuden sameasta sakasta, joka ei pinnalle näy?
Ja kuitenkin yksin sitä penkomalla voi tahratun, kätketyn helmen löytää…
Helvi ajatteli tuon onnettoman, halveksitun tytön sammumatonta ja kärsivää rakkautta kurjaa Samulia kohtaan. Hän oli langennut suureen syntiin, mutta miten olisi monen muun käynyt samoissa oloissa? Saimi Saarnio oli sanonut suhteestansa Taunoon: "Minä rakastan häntä, en muuta tiedä. Jos uskallan luottaa hänen rakkauteensa, en kysy enempää." Kumpikaan ei rakkautensa sokaisemana Jumalan tahdosta välittänyt; mutta toinen oli sivistynyt neiti, joka ihmisten panemitta esteittä sai omistaa ihailemansa nuorukaisen — toinen taitamaton, köyhä tyttö, voimakkaamman viettelemä ja hänen omaistensa polkema ja hylkäämä…
Rakkaus — mikä ihmeellinen voima! Taivainen kipinä, josta voi syttyä kotilieden lämmin liekki, mutta pidäkkeistä irtaantuneena tuhoava, leiskuva leimu, joka onnettomuutta kiidättää jäljissään!
Millainen oli Helvin oma rakkaus, rakkaus Ensioon?
Tuntui niin kummalliselta sitä ajatellessa, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä joku hyvin kaukainen asia. Eikö ollut hänenkin rinnassaan vielä äskettäin tuli hehkunut ja liekit leimunneet, sellaiset, jotka paljon muistuttivat noiden toisten riehuvista tunteista? Mutta hän tahtoi antautua Jumalan johtoon. Ja nyt hänen oli niin rauhaisa ja hyvä olla. Hänestä tuntui, kuin hän voisi panna kätensä ristiin ja kuiskata: — Ilman Ensiota voin tulla toimeen, mutta en ilman sinun rakkauttasi, Herra Jeesus!
Niin, Jeesukselle hän tahtoi elää, palvella häntä päivänsäteenä elämän yöpuolella. Sillä Jeesuksen valkeus voi synkimmänkin pimeyden kirkastaa, se yksin eikä mikään muu. Ja missä yö oli synkin, ellei kuolon varjon maissa, joihin jouluvalosta ei ollut heijastustakaan päässyt paistamaan?
Kun Helvi saapui kotiin, odotti häntä siellä päivän posti runsaine tuomisineen. Tohtori ja tohtorinna Lind olivat lähettäneet kaikenlaisia hyviä ja hyödyllisiä tavaroita, Ensiolta oli eräs Viknerin teos korukansissa, ja Sveitsistä asti oli ehtinyt Irjan lahja, silkillä kirjailtu sievä tyyny, joka oli tarkoitettu "päänalaiseksi, kun Helvi torkkuu sairasvuoteitten ääressä". Mutta heidän kirjeensä olivat kuitenkin kaikkein rakkaimmat; ja paljon iloa tuottivat myöskin toverien joulukortit, joita oli eri haaroilta saapunut, useimmat antajain valitsemilla raamatunlauseilla varustettuina. — Helvistä ei nyt ensinkään tuntunut yksinäiseltä eikä ikävältä. Kaipaus oli suloinen, kun siihen liittyi tieto rakastettujen poissaolevien henkisestä läheisyydestä ja varmuus eron välttämättömyydestä Jumalan tahdon tähden.
Hän ehti sinä iltana kaikkialle: sairasten ja terveitten luo, tupaan ja teepöydän ääreen, veisaamaan virttä väen kanssa ja lukemaan omaisillensa joulun hyvästä sanomasta. Oli aivan kummallista, kuinka mielellänsä täti oli ruvennut kuuntelemaan lukemista ja kuinka tyytyväinen hän yleensä oli kaikkiin Helvin toimiin; puhumattakaan sedästä, joka salassa oikein ylpeili veljentyttärestänsä ja tänään muittenkin kuullen häntä kiitteli. Kaikki näyttivät olevan hyvällä mielellä, paitsi Samuli, joka oli nukkunut pois pohmelonsa ja nyt tuskin kehtasi silmiään näyttää, sekä Manne raukka, joka ei tietänyt surra eikä iloita.
Hänen luonansa Helvi valvoi vielä yön tullessa, kun muu väki jo oli mennyt levolle. Hän oli nyt vasta sytyttänyt Mannen kuusen, kun toiset kaksi olivat sammuneet. Sen kynttilöistä heijastui loiste ulos valkoiselle lumelle, ja ylhäältä tähtien soihdut loivat juhlallista valoansa. Helvi seisoi ikkunan luona hiljaa ihaellen. Hänen sydämessänsä soi enkelien tervehdys: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto."
Kun hän kääntyi sairastansa kohti, oli hän vähällä peräytyä hämmästyksestä. Manne makasi silmät avoinna ja katsoi häntä kuten outoa olentoa, jonka kuumeen houreet loihtivat esille. Mutta sairaan katse oli nyt entisestänsä muuttunut, ja Helvin astuessa lähemmäksi se sai eloa ja kirkkautta.
— Helvi, sinäkö se olet? — kuiskasi hän raukealla äänellä, jossa kuitenkin ilo väreili.
— Niin, Manne. Jumalan kiitos, sinä olet siis parempi, koska minut tunnet!
— Kuinka sinä olet täällä? — jatkoi hän ikäänkuin kuulematta Helvin sanoja.
— Tulin hoitamaan sinua ja äitiäsi. Sinä olet kauvan nukkunut, mutta heräsit jouluvaloon. Nyt Jumala antoi minulle parhaan joululahjani.
Manne koetti ojentaa kättänsä, ja Helvi tarttui siihen hellästi. Sairas loi kauniin, kiitollisen katseen hoitajaansa, kohotti sen sitte hetkeksi kuusen kynttilöihin ja sulki kohta silmänsä jälleen, onnellisesti hymyillen.
XI
Toivo näytti kuitenkin olleen ennenaikaista. Kun lääkäri pyhien jälkeen kävi Saukkolassa, selitti hän Mannen tilan entistä vaarallisemmaksi, vaikka kaikesta huomasikin, että hoito oli ollut mallikelpoinen. Tuota kiitosta Helvi ensin tyydytyksellä kuunteli, mutta huokasi sitte alakuloisena. Mitäpä siitä oli apua, kun hän ei ollut mitään voinut tehdä serkun toipumiseksi? Emäntä ja palvelustyttö kyllä nähtävästi olivat paranemaan päin, ja olihan sekin tietysti suuri Jumalan lahja; mutta Manne oli Helville Saukkolan asukkaista rakkain, ja katkeraa oli nähdä kaikki ponnistukset turhiksi hänen suhteensa.
Hän oli jouluaatosta saakka ollut täydessä tajussa, mutta niin heikkona, että tuskin jaksoi jonkun sanan lausua. Sentähden Helvi säpsähti, kun hän eräänä aamuna äkkiä selvällä äänellä kysyi:
— Luullaanko minun kuolevan, Helvi?
Mitä hän vastaisi? Monta kertaa hän oli ajatellut kuoleman mahdollisuutta ja palavasti rukoillut Mannen sielun puolesta, mutta hänen oli ollut mahdoton puhua asiasta sairaalle, vaikka se melkein tuntui velvollisuudelta. Joskus hän oli lukenut muutamia värsyjä raamatusta, tietämättä kuuliko Manne. Ei hän kuitenkaan koskaan valinnut kohtia, joissa kuolemaa mainittiin. Vaan nyt ei käynyt väistäminen, ei ainakaan kokonaan.
— Se on Jumalan kädessä, emmekä me tiedä luulla mitään. Mutta lääkäri sanoo, että olet hyvin heikko.
— Minä en tahdo kuolla!
Vastaus tukehtui Helvin kurkkuun, hän kääntyi pois ja pyyhkäisi kyyneleen.
— Helvi, — alkoi Manne jälleen. — Onko joku kertonut?
— Mitä heidän olisi pitänyt kertoa?
— Minä tahdoin pitää, mitä lupasin sinulle. Isä on kiivas, tiedäthän… ja tultuani kotiin hän suuttui niin, että löi minua korvalle… Helvi, hän löi äidin ja Samulin nähden! Minä luulen, että raivoissani olisin voinut lyödä takaisin, niin minä loukkaannuin… mutta minä muistin sinua ja kärsin häväistyksen…
— Manne kulta, nyt sinä rasitat itseäsi liiaksi, — huomautti Helvi vapisevalla äänellä. — Koeta unhottaa nuo ikävät asiat ja maata ihan rauhassa! Minä tiedän kyllä, että sinä olet tehnyt parastasi, ja isäsi sen myöskin on huomannut. Hän rakastaa ja pitää sinua enemmän arvossa kuin luuletkaan.
— Vielä minä en ansaitse kenenkään arvossapitoa, ja se on juuri isän syy. Minä sanoinkin sen hänelle… sillä hän löi minua juomain tähden ja kuitenkin tarjosi itse… Mutta minä tahdon elää ja näyttää, että —
Helvi sai melkein väkisin hänet vaikenemaan; vaan ei kestänyt kauvan, ennenkuin hän uudestaan alkoi puhua, vaikka ääni nyt oli äskeistä väsyneempi.
— Minua inhotti nähdessäni Samulin juovan, enkä minä olisi lasia ottanut, ellei isä olisi käskenyt nimipäivänään, kun oli vieraita. Sitte se meni… Ei muuta kuin jonkun kerran; mutta minä olen kuitenkin rikkonut päätökseni… Minä lupaan uudestaan, Helvi, ja varmaan täytän sen, jos paranen… kunhan et vaan tällä kertaa vielä pidä minua kurjana, auttamattomana raukkana…
Helvi ymmärsi nyt kaikki, ja murhe ja syvä sääli täytti hänen sydämensä — sääli sekä isää että poikaa kohtaan. Jos paranen… niin; mutta ehkä olikin ero ja ijankaikkisuus lähellä. Hänellä ei ollut oikeutta enää olla vaiti.
— Ole rauhassa, et sinä ole minun silmissäni muuttunut, ellet sairautesi aikana rakkaammaksi, — lausui hän lempeästi. — Heti minä pelkäsinkin, ettet kestäisi. Jumala sanoo sanassaan: "Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, ja nuoret miehet peräti lankeavat, mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman." Sinä et tahtonut hänen avullansa koettaa, ja siksi sinun täytyi katkerasti kokea, että omat voimasi eivät riittäneet.
— Älä kiusaa minua, Helvi. Minun pitää voida! Enkä minä olisikaan langennut, ellei isä —
Helvi keskeytti hänet tyynesti ja vakavasti.
— Manne, Manne, sinä et saa syyttää ketään! Isäsi on tehnyt syntiä, mutta sinun tulee antaa hänelle anteeksi, niinkuin hän on sydämessänsä antanut sinulle, vaikka et edes ole pyytänytkään. Kuinka voisit muuten taivaalliselta Isältä rukoilla: "Anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet"?
Manne käänsi kasvonsa seinään päin eikä vastannut. Helvi jatkoi hiljaa:
— Sinä tarvitset Jeesuksen armoa. Jos elät tai kuolet, et voi olla sitä ilman. Nöyrry tunnustamaan syntisi ja rukoilemaan, niin hän ottaa sinut vastaan, sillä Jeesus ei heitä luotansa ketään, joka tulee…
Vuoteelta ei kuulunut hiiskahdusta. Tokko Manne kuuntelikaan? Helvi alkoi pelätä, että hän ehkä sittekin oli varomattomasti antanut sairaan väsyttää itseänsä, ja hiipi äänettä pois huoneesta, jottei keskustelu voisi alkaa uudestaan.
Hän säästyi tätä huolehtimasta, sillä parin päivän ajan Manne oli niin reipas, että toivo hänen paranemisestansa jälleen virisi. Mutta kolmantena päivänä iltapuolella kuume äkkiä alkoi kohota. Levottomana Helvi istui vuoteen ääressä. Oli jo hämärä, mutta kuun säteet loistivat sisälle, kuvaten vaihtelevia värejuovia lattialle, ja epämääräiset, haaveelliset varjot liikkuivat seinillä, sitä myöten kuin omenapuut tuulessa huojuivat. Helvistä rupesi tuntumaan oudolta, melkein pelottavalta, ikäänkuin jotakin salaperäistä ja suurta olisi tulossa. Hän nousi sytyttääksensä lampun, mutta pysähtyi samassa, kuullessaan vuoteelta tukahutetun nyyhkytyksen.
— Manne, sinä itket, — hän kuiskasi.
Nuorukainen käänsi kasvonsa häneen, ja Helvi näki suurissa, kosteissa silmissä avuttoman surun ilmeen.
— Minä luulen, että minun nyt kuitenkin täytyy kuolla, — sanoi hän.
Samanlaiseen lauseeseen Helvi oli kerran sairashuoneella vastannut tyynesti, alkaen puhua kuoleman voittajasta Herrasta Jeesuksesta. Nyt hänen oli mahdoton saada ainoatakaan sanaa huuliltaan; kyyneleet vaan tulvana kohosivat hänen silmiinsä.
— Mene pyytämään tänne kaikkia toisia! — jatkoi Manne. — Mutta ei juuri vielä. Ensin sanoisin sinulle jotakin…
Hiljaa Helvi kumartui häntä lähemmäksi.
— Sinun tähtesi olisin tahtonut elää ja tulla joksikin. Helvi — minä rakastin sinua!
Helvi kätki kasvonsa käsiinsä, purskahtaen itkemään. Oi Manne, Manne parka, joka ei aavistanut, mitä serkun sydämessä liikkui! Ehkä olikin paras näin… ettei hänen koskaan tarvinnut sitä tietää… ei koskaan täällä. Eikä taivaassa rakkaus enää voi tuottaa kärsimystä, kun kaikki ovat Jumalan enkelien kaltaiset…
Virtana vuotivat kyyneleet, mutta ankaralla ponnistuksella Helvi hillitsi itsensä, ajatellen hetkien kalleutta. Oli paljo, josta piti ehtiä puhua, oli paljo, jonka vielä piti tapahtua.
— Kiitos, Manne, kaikesta, — kuiskasi hän. — Vaan älä ajattele minua nyt. Me tapaamme toisemme taivaassa, jos tahdot… sillä Jeesus sinua odottaa…
Sairas oli hetken vaiti. Sitte hän kysyi hiljaa: — Odottaako hän vieläkin?
— Muistatko kuvan tuhlaajapojasta? Isän syli on avoinna viimeiseen asti.
— Rukoile kanssani, Helvi…
Helvi vaipui polvillensa samaan paikkaan kuin kerran seitsemän vuotta takaperin. Silloin toinen oli rukoillut hyvän Paimenen suojaa hänelle, turvattomalle karitsalle; nyt hän rukoili, uskoen saman Paimenen rakkauden huomaan yhden hänen korpeen eksyneistä lampaistansa, joka ei enää paennut hellää, kutsuvaa ääntä. Manne makasi ristissä käsin, seuraten sana sanalta. Ja elämän kirja avattiin ylhäällä, ja yhdennellätoista hetkellä sen lehdelle piirrettiin uusi nimi. Ilo oli enkeleillä, sillä Paimen painoi lampaan rintaansa vasten, Isä sulki helmaansa katuvan, armoa pyytävän lapsen.
Seurasi juhlallinen hiljaisuus. Sitte Manne sen keskeytti lausuen:
— Minä olen paljon ajatellut, mitä joku päivä sitte sanoit minulle.
Riennä, Helvi, hae nyt toiset!
Vähäistä myöhemmin lamppu oli sytytetty ja kaikki koossa, isäntä, Samuli, Helvi ja emäntäkin, joka tuotiin sohvalle makaamaan. Samulin muodosta ei voinut huomata, mitä mahdollisesti mielessä liikkui, mutta emäntä itki, ja isännän huulet vavahtelivat kuin hillitystä tuskasta. Vaan vuoteen pylvääseen nojautuneena seisoi Helvi, tyynenä, kirkkain katsein. Hän oli viettänyt unohtumattoman hetken, joka katkaisi odan kuolemalta ja sen tuottamalta murheelta.
Manne ojentihe omaisiansa kohden.
— Antakaa minulle anteeksi… kaikki, — hän lausui heille.
Ja sitte erikseen isällensä:
— Isä, antakaa anteeksi, mitä olen rikkonut!
Silloin puhkesi voimakas mies äänekkäisiin nyyhkytyksiin, vaipuen poikansa vuoteen yli.
— Anna sinäkin anteeksi minulle! Voi poikani, ainoani, josta miestä toivoin…
Samulin pää painui syvään alas, mutta yhä hän istui nurean näköisenä ja vaiti.
— Minun velkani on suurempi, isä, — virkkoi Manne hiljaa, kiinnittäen häneen totisen katseensa. — Minä olen jo antanut anteeksi. Mutta yhtä minä pyydän: älkää, isä, milloinkaan tarjotko väkeviä kellekään!
— Sen lupaan… En juo enkä tarjoa tippaakaan enää. Mutta tämä Samuli, onneton Samuli…
— Tule isän ja äidin vanhuuden turvaksi, kun minä en voi, — kuiskasi
Manne, kurkottaen kättänsä veljelleen.
Samuli katsoi pois, mutisten: — Mitä minusta…
Silloin Helvi liikahti, kuten äkillisen mielijohteen vaatimana.
— Minäkin pyydän jotakin, — sanoi hän, silmät innosta säihkyvinä. — Antakaa Samulille Manta vaimoksi ja omaa maata raadettavaksi, niin hänestä tulee kunnon mies, joka kerran kunnialla hoitaa Saukkolaa!
Samuli kohotti päänsä tuijottaen Helviä ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt, mitä kuuli, ja toiset vaikenivat kuin salaman iskeminä. Mutta Helvi kumartui Mannen puoleen, kuiskaten: — Pyydä sinäkin Samulin tähden, jos tiedät, mitä rakkaus voi! Teet hyvän työn, joka kantaa hedelmät muistoksesi, kun olet poissa!
Mitä tapahtui seuraavina hetkinä hiljaisessa huoneessa kuolevan vuoteen ympärillä, sen näki yksin Jumala ja ne valkoiset enkelit, jotka voimakkaasti kolkuttivat kovien sydänten oville. Se vaan talossa tiedettiin, että Helvi neiti yksinään riensi ulos talvi-illan pimeyteen ja palasi Suviahon Mantan kanssa. He menivät yhdessä Mannen huoneeseen, sitte ovi suljettiin jälleen, ja sisältä kuului ainoastaan kuiskaavaa puhetta ja itkun nyyhkytyksiä.
Manta oli langennut polvilleen isännän ja emännän eteen.
— Minä en ansaitse niin suurta hyvyyttä, — sopersi hän. — Huono, kurja tyttö minä olen; mutta Herra Jumala tietää, että minä tahdon koettaa korjata mitä olen tehnyt…
Ankara sana pyöri emännän kalpeilla huulilla, mutta hän oli liian voipunut sitä lausuaksensa. Samassa häntä kohtasi katse Mannen syvään painuneista, omituisesti kiiltävistä silmistä, ja katkeruus suli haikeaan huokaukseen.
— Nouse ylös, tyttö, — virkkoi isäntä Mantalle. — Sinä olet nyt talon tuleva miniä. Minä teen, mitä en koskaan olisi tehnyt muualla kuin Mannen kuolinvuoteen ääressä: — ja hän yhdisti kaksi vapisevaa kättä, Samulin ja Mantan.
Nyt oli mitta täysi Samulillekin. Nyyhkyttäen, pää alas painuneena hän kätteli ja kiitti jokaista järjestään. Vaan isänsä eteen hän pysähtyi sanoen jurolla tavallaan: — Mitä tämä anteeksipyynnöistä paranisi? Minä lupaan Mannen kuullen saman kuin tekin, isä… etten väkeviä enää suuhuni pane enkä huoneisiini tuo. Minustakin pitää vielä tulla ihminen.
— Jumalan avulla, — lisäsi Helvi, ilon loiste silmissään. — Nyt on kaikki hyvin. Mutta annetaan jo Mannelle lepoa…
— Niin, minä olen väsynyt, — kuiskasi nuorukainen. — Tule tänne,
Helvi, laulamaan; minä nukkuisin…
Helvi istui vuoteen laidalle, ja Manne loi häneen katseensa, täynnä rakkautta ja kirkastettua rauhaa.
— Olenko tehnyt, mitä minun tuli? — kuiskasi hän.
— Olet, olet. Nuku suloisesti…
Hän alkoi virren: "Sun haltuus, rakas Isäni". Ympärilläolijat yhtyivät siihen, ja kohta kuului sama sävel kaikuna tuvastakin, johon väki oli kerääntynyt.
"— — Siis omas ota huomahas, en pelkää sinun suojassas — —"
Manne ummisti silmänsä kuten onnellinen lapsi, joka öisen matkan alkaessa uinahtaa isän käsivarsille. Niin hän lepäsi tunti tunnilta omaistensa valvoessa. Vasta aamulla, auringon ensi säteiden mukana, saapui hiljainen kutsu kotiin.