XII
Aluksi Helvistä tuntui, kuin hänen työnsä Saukkolassa nyt olisi ollut lopussa ja hänen olisi pitänyt palata Helsinkiin jälleen. Mutta pian hän huomasi olevansa hyvin tarpeellinen vielä Mannen hautajaisten ja Samulin kuulutuksen jälkeenkin, sillä monet kovat mielenliikutukset olivat heikontaneet emäntää, ja hän tarvitsi nyt jos koskaan varovaista hoitoa ja lepoa taloushuolten ajatuksista. Nyt oli myöskin kylvöaika suotuisin Jumalan sanan siemenelle. Surevat vanhemmat kaipasivat lohdutusta, Samuli tukea ja Manta monenlaisia neuvoja ja hellää, vakavaa ohjausta. Talon koko väki kuunteli mielellänsä, kun Helvi iltasin luki heille ääneen luvun raamatusta, ja Suviahon mökissä hän oli aina sydämellisesti tervetullut vieras. Sitäpaitsi häntä välistä haettiin edemmäksikin pitäjälle katsomaan sairaita ja antamaan opastusta heidän hoitamisessaan. Vaikutusala laajeni ja rikastui, ja Helvi kiitti Jumalaa siitä, sillä täten hän jaksoi tyynenä kantaa surua, säilyttäen rohkean mielen ja iloisen luottamuksen. Hän käsitti, ettei vielä ollut aika lähteä; mutta huhtikuun puolivälistä hänelle oli tarjottu viransijaisuus eräässä valmistavassa koulussa Helsingissä, ja silloin, jos Jumala sen salli, hän tahtoi palata kotiin ottaakseen työn vastaan. Olihan hän jo saanut koko joukon harjoitusta sairaiden hoitamisessa, sekä muiden johdolla että omin päin. Nyt tuntui houkuttelevalta jälleen nauttia herttaisesta kotielämästä, koetella voimiansa koulutyössä ja samalla ansaita sen verran rahaa, että riitti kaikenlaisiin omiin tarpeisiin, muun muassa englanninkielen oppimiseen, jota hän lähinnä tarvitsi tulevaa kutsumustansa varten. Ensiokin oli kirjoittanut hankkineensa pienen väliaikaisen toimen, apulaispaikan kirjastossa. Kuinka hauska, että Helvinkään ei enää tarvinnut jäädä kokonaan riippuvaiseksi kasvattivanhempien varoista!
Kaikki oli Jumala hyvin asettanut, kaikkea hän rakkaudessa johti väkevällä kädellään. Turvallisin mielin Helvi sen tunsi, kun hän ajatteli omaa elämäänsä ja tarkkasi mitä ympärillä tapahtui. Mannen kuolemakin — kuinka rikas ihanista hedelmistä, vaikka katkerien kyynelten oli täytynyt kasvua kastella! Se oli totta, mitä hän oli lukenut sisar Sannin laulukirjasta:
"Kyynelkylvöstä lohdutus,
rukouksiimme vastaus…"
Niin, Herran oma vastaus, viisain ja parhain, vaikka ihmismieli toista oli toivonut, toisin suunnitellut.
Mutta yksityisen surun viihtyessä ja sydänten hiljetessä löysi Saukkolan saloillekin toinen murhe tiensä, koko Suomen yhteinen, suuri ja raskas. Sillä juuri niinä aikoina se myrsky tuli, joka lain kalliopohjaakin tärisytti, uhaten hävityksen turmaa kansan kaikelle kalleimmalle. Helsingissä hermostunut tuska valtasi mielet; siellä pidettiin kokouksia, pukeuduttiin mustiin, kannettiin kukkia patsaan juurelle… Sen Helvi luki sanomalehdistä. Mutta lumisissa metsissä ja kimaltelevilla lakeuksilla vallitsi näennäisesti sama rauha kuin ennenkin. Tupaan astuessa vaan huomasi asukasten kiireisemmin keräytyvän postilaukun ympärille; tarkasti kuunneltiin sitte ääneenlukijaa, vaihdettiin huoaten muutama sana ja käytiin taas äänettöminä jokapäiväisiin toimiin, jonkun eksyneen kyyneleen tipahtaessa ahavoittuneille poskille. Ei laulua, ei väentungosta, ei mielenosotuksia; ainoastaan kankeiden sormien hartaasti piirtämiä koukeroita anomuspaperille ja sydämen syvää, sanatonta kärsimystä.
Ensio kirjoitti tähän aikaan hyvin tiheään, pitkiä kirjeitä pelkistä valtiollisista asioista, joista hän arvasi Helvin haluavan tietoja, tai omista ajatuksistaan, joita olot herättivät. Tuntui, kuin hän olisi unohtanut kaiken muun ja uppoutunut yksinomaan maansa murheeseen. Hän valitti, että luvut eivät tahtoneet luistaa, vaikka hän kyllä käsitti kansan koettelemusten oikeastaan velvoittavan yksityisiä entistä uutterampaan työhön. Lähetystutkimuksensa hän oli syrjäyttänyt ja sen sijaan muodostanut Raition, Auteron ja muutaman muun toverin kanssa rukouspiirin, joka pari kertaa viikossa kokoontui lyhyeksi hetkeksi kantamaan synnyinmaan kohtaloa Kaikkivaltiaan istuimen eteen.
— Me olemme anoneet kansamme syntejä anteeksi, — kirjoitti hän kerran. — Me olemme rukoilleet, että Herra tekisi puhdistustyönsä yksityisten sydämissä, meidänkin omissa sydämissämme, ja sitte kirkastaisi itsensä koko kansassa. Jokainen meidän pienessä joukossamme on varmasti vakuutettu siitä, ettei Herran kansa voi hukkua. Mielemme hehkuvat innosta käydä Herran sanansaattajina työhön kansamme keskuuteen. Kun Niilo Raitio viime kerralla rukoili ääneen, pyysi hän hartaasti, että Herra siten käyttäisi elämäämme. Vaan tiedätkö, Helvi, mitä minä silloin muistin? Johtui yhtäkkiä mieleeni se "liitto", jonka Irja sisko kerran monta vuotta takaperin tahtoi kanssamme solmia Honkaharjulla. Vieläkö muistat sitä? Hän ehdotti, että lupaisimme elää Suomelle yksin; mutta liitosta ei tullutkaan mitään, kun sinä ajattelit lähetyskutsumusta etkä sen tähden suostunut. Sinä onnellinen, joka jo silloin ymmärsit kysyä Herran tahtoa! Mutta nyt minäkin olen vähitellen oppinut ottamaan sitä lukuun, ja siksi en yhtynyt Niilon rukoukseen, vaikka se olikin paljon enemmän oikeutettu kuin meidän aikomamme lapsellinen lupaus. Sen sijaan minä koetin sydämessäni sanoa: "Tapahtukoon, Herra, tahtosi!" Haluni minulla kyllä on selvillä, aivan selvillä, mutta tiedäthän, etteivät nuoruuden toiveet aina toteudu eikä tie kulje oman suunnitelmamme mukaan. —
Helvi ei tietänyt mitä ajatella tämän kirjeen johdosta. Ensimmäisen kerran Ensio ilmaisi, joskin peitetyin sanoin, että hän oli tuuminut mahdollisuutta ruveta lähetyssaarnaajaksi. Mutta samalla näkyi selvästi, että se oli hänelle raskas uhri, johon hän ainoastaan käskystä oli valmis alistumaan, eikä sydämen vapaa halu. Ension kanta oli: "Minä lähden, jos Herra vaatii"; vaan Helvin: "Minä lähden, jos Herra sallii". Miten tästä oli sopusointu syntyvä, jos heidän tiensä olivat määrätyt yhtymään?
Taas värähti kautta Helvin sydämen: ehkei se olekaan Herran tarkoitus! Vaan toiselta puolen: eikö Ensio kuitenkin ollut askel askelelta tullut lähetysasiaa likemmäksi, vaikkei hän vielä ollut päämäärään päässyt? Suuret kysymykset eivät hetkessä selvene. Soihan hänen kirjeestänsä jo aivan toisenlainen sävel kuin esimerkiksi Irjan; ja Herra kyllä voi täydellisesti päättää alkamansa työn.
Irja, hän oli ihan kiihkossa. Helvin täytyi hymyillä katsellessaan kirjettä, joka viimeksi oli hänelle saapunut. Sen sisällys oli niin hänen tapaisensa, paikoin lapsellinen ja ajattelematon sekä innostunut ylenmääräisyyteen asti, mutta samalla syvää tunnetta uhkuva, herttainen ja hellä.
— Minä olin niin suuttunut, että olisin tahtonut purra niitä ihmisiä, — vakuutti hän. — Saatuani Suomettaren minä itkin pitkin päivää, tuhrasin ranskanvihkoni ja kirjoitin isälle, että tahdoin heti matkustaa kotia. Vasta illalla minä muistin Jumalaa, ja silloin itkin uudestaan, vaikka toisesta syystä. Ajattelin, ettei minulla ollut uskoa eikä Jeesuksen rakkautta ensinkään, kun voin olla niin onneton, katkera ja kärsimätön. Et sinä, Helvi, ainakaan olisi sillä tavalla käyttäytynyt. Minä rukoilin Jumalalta anteeksi ja pyysin, että hän muuttaisi sydämeni; mutta en tiedä, olenko tullut vähääkään viisaammaksi ja paremmaksi. Rakastattekohan te tyynet ihmiset isänmaata niin paljon kuin minä? Minusta tuntuu, kuin ei kukaan muu saattaisi käsittää sitä kuohua, joka minulla on povessani, sitä tuskan, raivon, innon ja rakkauden sekoitusta. Vieläkö sinä, Helvi, voit ajatella ainaista eroa omasta maasta? Minä kuolisin, jos minun täytyisi. En tiedä, kuinka kestän toukokuun loppuun asti, koko tämän pitkän ajan, jonka isä ja äiti tahtoisivat minun vielä viipymään täällä. Jospa oppisin sydämessäni sanomaan niinkuin sinä: "Herra minun voimani". Katso, minunhan pitäisi täällä todistaa koko käytökselläni, että olen Jeesuksen oma, onnellinen, tyyni ja hyvä, kuten hänen opetuslastensa tulee olla, enkä minä osaa. Kyllä se lienee niin, Helvi, että sinä rakastat Jumalaa paljon, paljon enemmän kuin minä, mutta minä rakastan syntymämaata hehkuvammin ja tulisemmin. Eikä sekään tunne voi olla väärä, sillä sen siemen on ijankaikkisesta isänkodista. Minä tahdon vaan rukoilla, että Herra sen pyhittää sydämessäni ja kasvattaa minut hyödylliseksi kansani tyttäreksi. —
Helvi pysähtyi miettiväisenä niihin lauseisiin. Rakastiko hän todellakin isänmaata vähemmän kuin Irja? Ei suinkaan; hänen rakkautensa tuli vaan toisella tavalla ilmi. Yhtä paljon hänen sydämensä vuoti verta Suomen kärsiessä, vaikka hän harvemmin puhui siitä ihmisille ja useammin Jumalalle, työskennellen edelleen hiljaa jokapäiväisissä toimissaan, kuten kansa hänen ympärillänsä. Ei hän tosin tuntenut mitään halua "purra" maansa sortajia — Helvi naurahti sitä ajatellessaan — hän tiesi päinvastoin rukoilleensa heidän puolestansa. Mutta mistä oli enemmän hedelmäin toivoa, sokeasta suuttumuksestako vai vetoamisesta siihen Jumalaan, joka valtiastenkin sydämiä johtaa kuin vesipuroja? Hänen lähetysharrastuksensa ja halunsa pakanamaille ei myöskään mitenkään ollut vähentynyt äskeisten tapausten tähden; sillä eikö Suomen kansa nyt juuri tarvinnutkin vielä entistä enemmän sitä erityistä siunausta, minkä Herran tahdon ehdoton noudattaminen tuottaa? Niin se oli, Helvi oli varma siitä. Lähetyssaarnaajanahan yhtä hyvin oli välillisesti palveleva maatansa kuin Irja suoranaisessa työssä kotona. Rakas pikku Irja tulisine tunteineen — hän vaan ei käsittänyt sitä vielä. Mutta Ensio sen ymmärsi varmaan…
Kuta enemmän kaupunkiin palaamisen aika läheni, sitä enemmän Helvi taas alkoi Ensiota muistaa ja kaivata. Ei ollut hänen lempensä suinkaan kuollut, se oli vaan keveästi uinahtanut yön varjojen levitessä yli sydämen ja taivaan tähtien tuikkiessa viihdytystä. Hän tahtoi kuitenkin pysyä lujana paikallansa loppuun asti, vaikka usein heräsikin halu lähteä kotiin aiottua päivää aikaisemmin. Kerran se oli jo vähällä voittaa hänet, kun Ensiokin kysyi, eikö hänen olisi mahdollista tulla. Piti näet huhtikuun alussa erään etevän puhujan, yhden maailman kristillisen ylioppilasliikkeen johtajista, saapua Helsinkiin. Ainoastaan pari viikkoa ennen määräaikaa Helvin olisi tarvinnut lähteä Saukkolasta, saadakseen hänen esitelmiänsä kuulla. Palvelustyttö oli jo ihan terve ja emäntä ylhäällä… mutta Samulin häät piti pidettämän vasta huhtikuussa. Ei se käynyt päinsä, Helvin täytyi jäädä tätiänsä auttamaan. Jumala kyllä voi suoda hänelle sanansa kautta yhtä suuren siunauksen ilman vierasta puhujaakin, kun hän kerran valitsi yksinäisyyden juuri Herran tahtoa täyttääkseen; eikä taas ollut oikeutta Ension tähden lähteä… ei, ei. Ja Helvi voitti kiusauksen ja jäi alalleen.
Vihdoin joutui se kevätpäivä, joksi matka oli määrätty. Polle ajettiin portaitten eteen; Helvi oli valmiina matkapuvussansa, ja setä itse varustelihe saattamaan häntä asemalle. Helviä aivan liikutti se rakkaus ja kiitollisuus, joka kaikkien puolelta ilmeni jäähyväishetkellä. Täti, joka ennen oli tiukasti laskenut jokaista menoerää, kantoi hänelle koko korillisen parhaita eväitä ja syleili ja kiitti häntä itkusilmin. Vastavihityt Manta ja Samuli seisoivat reen luona vierekkäin. Samulin tunteita ilmaisivat ainoastaan ystävällinen katse ja kömpelö kädenpuristus, mutta Manta sanoi Helviä Herran enkeliksi ja vuodatti viljalta kyyneleitä. Kaikki, ketkä väestä olivat kotosalla, keräytyivät ulos jättämään hyvästi rakkaalle neidille, joka oli ollut niin hyvä jokaista kohtaan. Helvin omiin silmiinkin kyyneleet nousivat. Kun Polle nykäisi reen liikkeelle ja hän sedän vieressä istuen heilutti jääneille nenäliinaansa, tunsi hän, ettei hän kaipauksetta eronnut Saukkolasta. Kuinka se oli mahdollista?
"Minä käyn edelläsi ja teen sinulle koleat tasaiseksi", sanoo Herra.
"Minä johdatan sinua ja tyydytän nälkäsi erämaassakin".
Hautojen luo pysähdyttiin jälleen, kuten Helvin tullessa Saukkolaan. Ei nyt enää nietos niitä kätkenyt eikä härmä hopeoinnut ympäröivien puitten oksia. Tosin oli vielä jotenkin paljo lunta maassa, mutta päivä oli paistanut kummut paljaiksi, ja leppoisa tuuli tuuditteli koivuja, joissa jo kevään nuoret nesteet uutta elämää uhkuivat. Tuntui kuin luonnonkin kevät olisi empien tehnyt tuloa idän takatalvea surevaan Suomeen; mutta sen henkäys liikkui kuitenkin ilmassa, sen täytyi tulla, ja ylhäällä jo viserteli sen airut, pikku leivonen, riemuisan toivon kirkkaita säveliä…
Toivoa Suomen keväästä, toivoa ijäisen kevään koitosta niille, jotka täällä nukkuivat maahan kätkettynä taivaan toukona…
Tulijat seisattuivat sen kummun luo, jonka alle he viimeksi olivat rakkaan vainajan peittäneet. Helvi huomasi nyt ensi kerran, että sedän vankka varsi oli alkanut käydä kumaraksi. Hän seisoi siinä haudan vieressä totisena, äänetönnä, syvän huokauksen puhjetessa rinnasta silloin tällöin. Suuresti hän oli muuttunut Mannen kuoleman johdosta. Hän oli rakastanut poikaansa enemmän kuin karkeasta pinnasta päättäen voi arvatakaan, ja Mannen muisto viittasi häntä lakkaamatta ylöspäin. Hänen surunsa oli pyhä suru, jota ei saanut häiritä, Sen tähden Helvi ainoastaan hiljaa silitti kumpua jäähyväisiksi ja siirtyi pois äitinsä haudalle, jättäen sedän yksin.
Uneksivana hänen katseensa lepäsi ristin kultakirjaimissa. Oliko hän ollut uskollinen? Paljon oli tapahtunut Saukkolassa näinä kuukausina, jotka hän siellä oli viettänyt, ei ainoastaan ulkonaisessa suhteessa, vaan sisällisessäkin. Uudet, salatut voimat olivat alkaneet vaikuttaa, tehden työtänsä hitaasti ja hiljaa, mutta yhtä varmasti kuin edistyvä kevät ulkona luonnossa. Voima oli Herran; mutta eikö Helvi hänen armostaan ollut saanut sitä välittää ja panna liikkeelle? "Ei se ole mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee, vaan Jumala, joka kasvun antaa." Kiitos hänelle kuitenkin onnesta olla mukana työssä! Olihan Helvi rehellisesti tahtonut, ja Herra katsoo yksin uskollisuutta.
Pitkä taipale oli vielä jäljellä: "Ole uskollinen kuolemaan asti!" Mutta tällä hetkellä Helvi ei mitään pelkoa tuntenut, sillä hän oli kokenut sen Herran apua, joka "nostaa, kantaa ja pelastaa". Siunaten vähässä hän viittasi suurempaan, sinne, mihin Helvi tahtoi rientää…
Nyt setä häntä kutsui; oli jo aika lähteä. Vielä kerran katse ristin lauseeseen —
— Äiti, minä tahdon! — hän kuiskasi. — Jää hyvästi, me kohtaamme toisemme ylösnousemisen aamuna!
XIII
Kuinka oli suloista olla kotona jälleen! Helvistä ei Helsinki ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta kuin nyt, ei huoneet niin kodikkailta, ei setä ja täti Lind niin ystävällisiltä eikä Ensio niin herttaiselta. Päivällinenkin maistui matkan jälkeen paremmalta kuin moniin aikoihin, ja iltapuolella Helvi oikein heittäysi vapaaksi kaikesta nauttimaan.
Ension kanssa hän silloin lähti kävelylle puistoon. Täällä kaupungissa huomasi paljon selvemmin kuin maalla, että kevät oli käsissä. Lunta oli tuskin nimeksi enää, meren jää oli harmaa ja hajoamaisillaan, ja koko luonto Helvin mielestä eli ja riemuitsi. Ihmiset vaan kulkivat vakavina surupuvuissansa. Kaukana oli vielä se kevät, jota he hartaimmin odottivat.
— Tiedätkö, Helvi, — alkoi Ensio, kun he olivat poikenneet rantatielle, — minulla on paljo kertomista sinulle. Tuntuu kuin en voisi olla puhumatta, sillä mehän olemme aina olleet ystäviä.
— Kiitos, siitä, Ensio, — sanoi Helvi loistavin silmin.
— Viime viikot ovat olleet ihmeelliset… Hän vaikeni hetkeksi miettiväisenä, ikäänkuin muistellen niiden tapahtumia, mutta jatkoi kohta jälleen: — Et ole kuullut, minkä voimakkaan herätyksen amerikkalaisen puhujan käynti sai aikaan. Sinä kirjoitit, että Saukkolassa suru valmisti tietä Herralle, ja minä luulen, että täällä maan yhteinen murhe oli laajoissa piireissä vaikuttanut samaa. Tiedän tovereita, jotka nyt ovat alkaneet toden teolla etsiä, tiedän toisia, jotka Herra vieraamme kautta saattoi selvyyteen. Monet horjuvaiset päättivät astua ratkaisevan askeleen kokonaan — ja niiden joukossa olen minäkin, Helvi…
— Mutta olethan sinä ollut Herran oma jo kauvan!
— Olen, tavallaan. Ja kuitenkin tämä askel oli välttämätön, sillä sydämeni oli puolinainen ja rauhaton. Sanoinhan sen sinulle jo viime keväänä, kerran, muistatko — kun pyysin sinua rukoilemaan puolestani. Nyt on erotusvuori poissa, nyt olen vapaa.
— En ymmärrä sinua. Mikä on poissa?
— Katsos, minulla oli oma tahtoni, joka riippui enemmän muusta kuin Jumalasta. Koetin rukoilla, että Herran tahto tapahtuisi, mutta sisimmässä sydämessäni oma itsekäs tahtoni murtumatta hallitsi ja johti suunnitelmiani. Aavistin, vaan en käsittänyt vaaraa, ennenkuin sen Herran antamassa valossa näin; ja nyt olen jättänyt kaikki hänen käsiinsä, antautunut hänelle kokonaan, tulkoon mikä tulee. Sen jälkeen olen saanut rauhan.
— Koskiko oma tahtosi lähetysasiaa, sitä, mistä kirjoitit minulle? — rohkeni Helvi sykkivin sydämin kysyä.
— Osittain kyllä, sillä suhteeni siihen aukaisi silmäni, luoden valkeutta yli kaiken muunkin. Mutta se tapahtui toisella tavalla kuin voisi luulla. Toveripiirissäni on niitä, jotka juuri tänä aikana ovat heränneet ajattelemaan, että Herra mahdollisesti heitä kutsuisi työhön pakanamaille; minulle päinvastoin selvisi, ettei paikkani ole siellä.
Säpsähtäen kuten puukonpistosta Helvi kohotti kysyvät silmänsä Ensioon, ja vaivoin hilliten mielenliikutustansa hän sai soperretuksi:
— Mitä… mitenkä niin?
— Epäiletkö rehellisyyttäni, koska näytät tulevan niin pahoillesi? Ei, Helvi, minä olen Herran kasvojen edessä asiata harkinnut. Näetkö, minä en nyt voi selittää tarkemmin; mutta ehkä kuitenkin ymmärrät tarpeeksi, jos sanon, että lähdön mahdollisuutta ajatellessani vaikuttimeni eivät olleet puhtaat. Kentiesi minulta vaaditaan enemmän uljuutta jäädessäni kotiin… Eikä missään tapauksessa viallinen uhri kelpaa Herralle. Minä en olisi lähtenyt läheskään yksinomaan alttiista rakkaudesta Herraan Jeesukseen.
— Sinä puhut arvoituksissa, — kuiskasi Helvi, mutta puna kohosi hänen poskillensa.
— Ehkä pian tulee aika, jolloin voin puhua suoraan. Onhan pääasia kumminkin, että tiedän pyrkiväni ehdottomasti käymään Herran tietä, ja siitä iloitset kanssani — eikö niin, Helvi?
— Niin, — vastasi hän hiljaa, silmät luotuina alas.
Mitä heitä sitte kohtasi kävellessä, sen Helvi näki kuin unessa, ja seuraavasta keskustelustansa Ension kanssa hän ei kotiin tultua muuta muistanut, kuin että oli ollut puhetta pohjoismaisesta kristillisestä ylioppilaskokouksesta, johon Ension teki mieli kesällä ottaa osaa. Hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat kummallisessa sekasorrossa. Yksi asia hänelle vaan oli selvä: Ensio ei koskaan ollut lähtevä lähetysmaille!
Hänen unelmansa olivat siis auttamatta murskatut, kaunis tuulentupa poltettu tuhaksi. Oi, miksi niin täytyi käydä? Miksi ei Jumala rakkaudessansa suonut hänen toiveittensa toteutua, kun se olisi ollut niin ihanaa?
"Joka aamu on armo uus;
pois siis pelko jo kerran!
Koetustenkin ankaruus
vaan on armoa Herran…"
Ne säkeet sisar Sannin laulukirjasta muistuivat hänen mieleensä kuin vastauksena. Oli sitäpaitsi jotakin hänen omassa sydämessänsäkin, joka kuiskaili lohdutusta ja onnea ja sai hänet hymyilemään kyynelten takaa…
Ensio sanoi, että jos hän olisi lähetyssaarnaajaksi ruvennut, hän ei olisi tehnyt sitä yksin Jeesuksen tähden. Minkä vuoksi siis? Hän kertoi jäävänsä kotiin, koska luuli sen Herran tahdoksi, estelemättä, kävi kuinka kävi, vaikka se ehkä tuntuisi vielä raskaammalta kuin lähteminen… Mitä tämä voi merkitä?
Helvi ei oikein rohjennut itsellensäkään tunnustaa sitä selitystä, jonka hänen mielikuvituksensa loi. Mutta eikö kuitenkin täytynyt olla niin? Ensio oli taistellut kahden valintamahdollisuuden välillä: toisaalle kutsui rakkaus isänmaahan ja luultu Jumalan tahto, toisaalle — rakkaus lapsuudenystävään, Helviin, joka oli päättänyt antautua lähetyssaarnaajaksi… Jos hän jäi kotiin, menetti hän ehkä jälkimmäisen…
Ei, ei, tuhat kertaa ei! Helvi oli antanut sydämensä Ensiolle, ja se oli ijäti oleva hänen. Ennen jääköön kaikki muu, rakkaimmatkin suunnitelmat ja ajatukset! Ensio ei ollut kadottava mitään Herran tietä kulkiessansa, ei mitään kaikista toiveistansa. Helviltä Herra mieluummin sai ottaa pois kalliin työalan; ja hän, joka otti, voi antaa paljon enemmänkin takaisin…
Niin, niin, "koetustenkin ankaruus oli armoa Herran". Sillä olihan ihanaa tämäkin… oi, sanomattoman ihanaa…
Ennen iltaa Helvi jo oli tottunut siihen ajatukseen, että hän jäisikin ainiaaksi kotimaahansa. Mielikuvitus alkoi täyttä vauhtia rakennella uusia tuulentupia entisten tuhasta, tutumpia ja lämpöisempiä hienojen, kirkkaitten utulinnojen sijalle. Niistä muodostui pieni, punaiseksi maalattu pappila sisäjärven rannalle koivujen siimekseen. Se oli oleva heidän onnensa koti, heidän rakkautensa rauhaisa sopukka, hänen ja Ension. Heidän rukouksensa ja työnsä oli sen ympärille luova kultaisia viljavainioita, luonnon ja hengen rikkaita laihoja. Siellä sai Helvi kulkea Ension rinnalla kodin hyvänä hengettärenä, köyhien auttajana, sairasten vaalijana, Herran armosanoman saattajana kaipaaville sydämille. Kumpi osa oli onnellisempi, tämä vai tuo toinen? Eikö tämä sisältänyt kaikkea sitä, mikä entisissä unelmissa oli ihaninta, mutta vapautti suurimmista uhrauksista, vaikeimmista kärsimyksistä ja eron katkeruudesta?
Kun hänen työnsä Saukkolassa menestyi ja rukouksensa kantoi hedelmiä, oli hän tosin käsittänyt sen rohkaisevaksi lähtöviittaukseksi Herralta. Mutta paljon paremminhan se sopi valmistukseksi tähän…
Sisar Sannin arvelu oli siis kuitenkin näyttäytyvä oikeaksi. Helvi tuli vähän hämilleen sitä ajatellessaan. Vaan eihän se hänen syynsä ollut, sillä "ihminen päättää, Jumala säätää". Ja mitä kaikki toverit sanoisivat? Sama sekin, sillä eihän Helvi saanut olla riippuvainen heidän arvostelustansa. Kyllä he sitäpaitsi ymmärtäisivätkin hänen asemansa, siitä hän oli varma. Nuo rakkaat tytöt — oikein hänen oli ikävä heitä. Kunhan vaan työ joutuisi hyvään alkuun, että ehtisi taas heitäkin tapaamaan!
Jo toisena aamuna, palatessaan ensimmäisiltä koulutunneiltansa, Helvi kohtasi kadulla Katri Dahlbergin, joka tulla tohisti kädet täynnä ryynipusseja ja maustetötteröitä. Kaukaa hän kädellänsä viitaten tervehti ja luokse päästyänsä syleili Helviä keskellä katua, iloisena, kun pitkän ajan perästä odottamatta sai hänet nähdä. Katrin pyynnöstä Helvi mielellänsä kääntyi hänen kanssansa kävelemään. Hän oli toveri, jonka ystävällisyys ei koskaan ollut muuttunut, vaikka he olivatkin kehittyneet aivan eri suuntiin ja joutuneet eri aloille.
— Nyt minä heti käytän hyväkseni tilaisuutta, — sanoi Helvi, johon Katrin vilkkaus vastustamattomasti tarttui, — ole sinä paikallislehteni ja ala kertoa, mitä täällä on tapahtunut ollessani poissa!
— Älä sellaista pyydä! Juuri tulin niin iloiseksi, ja nyt tahdot minua laittamaan mieleni apeaksi taas.
— Ymmärrän, mitä tarkoitat. Ei, Katri, ei niistä asioista; olen kylliksi lukenut sanomalehdistä ja kuullut kotona. Tovereista haluaisin jotakin tietää.
Katri jo nauroi jälleen: — Vai niin, vai heistä. Ja minulla pitäisi kaikki olla kuin viidellä sormellani! Olenko minä sellainen juorujen juoksija?
— Sinä liikut paljon ja kuulet enemmän kuin moni muu.
— Ehkä kyllä. Mutta kenestä nyt sitte kertoisin? Ilmin kanssa olet varmaan ollut kirjevaihdossa ja tiedät hänestä ja hänen hengenheimolaisistansa ainakin yhtä paljon kuin minä. Ylioppilas-ystäviäsi en muita tunnekaan, paitsi Saimin — jos kihlattuja enää siihen joukkoon lasketaan. Niin, Saimi; hän kulkee kalpeana ja pää kallellaan. Varmaankin hän ikävöi sulhastansa, joka on lukukauden alusta asti ollut sijaisopettajana jossakin yhteiskoulussa, Kotkassa tai Haminassa tai en muista missä. — Ester Klingenströmillä on pieni tyttö, muutaman päivän vanha.
— Millainenhan Esterin avioliitto muuten lienee? Kerrottiin paljon ikävää luutnantti Klingenströmistä, kun he menivät kihloihin.
— Hän onkin inhottava mies. Kun Kerttu Kohonen ja Tyyne Hellman eräänä yönä palasivat tanssiaisista, oli hän hoiperrellut kadulla ja yrittänyt heitä kohti, mutta kääntyi joutuisasti pois, kun taisi päihtyneenäkin sentään tuntea heidät. Kyllä Ester parka kuuluu kauppojansa katuvan. Mutta päältä ei mitään huomaisi, sillä hieno ja komea hän on yhä, ja vielä muutama kuukausi sitte hän liehui ylinnä kaikissa kemuissa.
Helvi huokasi. Oli sitä maailmassa surkeutta monenlaista, sekä avointa että kauniiseen kuoreen kätkettyä. Ehkeivät yöpuoli ja päiväpuoli sittekään olleet niin aivan eri käsitteitä. Yöllä voivat tähdet kirkkaina tuikkia, ja päivänpaisteessa varjojen vastakohta vielä synkempänä ilmenee…
— Kuinka Leima menestyy teatterissa? — kysyi hän hetken kuluttua, ajatuksen lentäessä Esterin kouluaikaiseen sivutoveriin ja hyvään ystävään.
— Mainiosti! Ei hän tosin vielä ole mitään vaikeampia osia saanut, mutta arvellaan hänellä olevan paljo taipumusta näyttämölle, ja jotenkin kaunis hän myöskin on maalattuna. Se on tyttö, joka ei suruista tiedä! Kyllä hän nyt lienee oikealla alallansa, sillä aina hänet näkee ihan huimana ilosta. Sittepä hänen ympärillänsä hyöriikin kymmenkunta hakkailijaa sen yhden sijasta, jonka hän Saimin tähden kadotti.
Eipä tainnut Leimankaan elämä sentään pelkkää iloa olla, kuten Katri arveli. Joka olisi sillä hetkellä kurkistanut hänen kamariinsa, olisi nähnyt hänen puoleksi puettuna, hiukset epäjärjestyksessä, rajusti itkevän maalipönttöjen keskellä peilin edessä. Koko aamun hän oli koettanut, mutta muoto ei ottanut muuttuakseen sellaiseksi kuin hän olisi tahtonut. Se toveri, jonka kanssa hänen piti kreikkalaisnaisena esiintyä, oli häntä paljon kauniimpi, oli, oli, sitä ei voinut auttaa… Ja hän itki kahta kiihkeämmin. Surunsa kullakin!…
Mutta Helvi jätti Katrin hyvästi ja kääntyi kotiin alakuloisin mielin, melkein pahalla omallatunnolla. Miksi hän rupesikin kyselemään noista tovereista, jotka turhuuden markkinoilla viettivät päivänkorennon elämää. Olisi hänellä ollut parempaakin puhumista Katrin kanssa, ja nyt hän vaan oli houkutellut hänet kertomaan kaikenlaista ikävää. Jumalan kiitos siitä, että kuitenkin löytyi niin paljo muuta maailmassa, puhdasta ja jaloa, joka pimeyttä valaisi, hyvää ja hyödyllistä, jolle kannatti elää! Voi, jospa kaikki ihmiset olisivat sen käsittäneet, Leimakin ja Ester parka!
Helvi huomasi pian, kuinka rikas ala koulutyökin oli, ja hänen entinen vastenmielisyytensä sitä kohtaan katosi aivan, kun hän viikon verran oli katsellut pikku oppilaittensa viattomia, kirkkaita silmiä ja kuunnellut heidän herttaisia, lapsellisia vastauksiansa. Kohta hän ei enää tietänyt, mikä toimiala häntä eniten viehätti, lähetystyö ja sairaanhoitoko vai opetus koulussa vai kotiaskareet hänen mielikuvituksensa rakentamassa maalaispappilassa. Parasta olikin, ettei valinta hänestä itsestänsä riippunut.
— "Valitse, Herra, mulle paras tie, en itse oikein valita mä saata —"
hyräili Helvi. Mutta se eheyden ja ehdottoman antautumisen tunne, joka Saukkolassa oli hänelle rauhan suonut, oli kuitenkin nyt taas kadonnut. Helvi tunsi itsensä lakkaamatta vuoroin hyvin onnelliseksi, vuoroin hyvin levottomaksi.
Toisena lauvantai-iltana hänen tulonsa jälkeen oli naisylioppilaitten raamatunlukupiireillä kuukausikokouksensa, ja sinne Helvi päätti mennä, tavataksensa kaikki lähimmät ystävänsä samalla kertaa. Sitä ennen hän kuitenkin toivoi ehtivänsä käydä diakonissalaitoksella. Hän arvasi, että johtajatar ja sisaret halusivat kuulla, kuinka hän oli yksin tullut työssä toimeen, ja hänen oma sydämensä vaati häntä kiittämään kaikesta hyvästä, sekä neuvoista että rakkaudesta, jota hän menneenä oppiaikanansa oli saanut siellä kokea.
Hänet otettiin herttaisesti vastaan, kuten lapsi omaan kotiin; tarjottiin kahvit ja kuunneltiin ja kyseltiin osanotolla hänen toimistansa. Sisar Sanni varsinkin osotti hänelle erityisen hellää, melkein kunnioittavaa ystävällisyyttä, ja kun parven sitte täytyi hajaantua, lähti hän sisar Elsan kanssa saattamaan Helviä läpi sairassalien.
Eräässä huoneessa Helvin silmä sattui pieneen poikaan, joka tuntui tutulta, vaikka hän ei heti muistanut, missä oli nähnyt tämän. Samassa se kuitenkin selveni hänelle: sehän oli Juho Vilkki, hänen entinen suojattinsa Sörnäisistä. Posket olivat yhtä kalpeat kuin ennenkin, mutta hän näytti nyt oikein somalta puhtaaksi pestynä ja tukka leikattuna. Helvi meni kohta vuoteen luo häntä tervehtimään.
— Vai olet sinä sairaana täällä, — virkkoi hän sääliväisesti taputtaen Juhoa. — Onko sinun hyvin ikävä maata koko päivän?
— Hauskaa se on! — vakuutti poika niin reippaasti, että Helvi joutui ihan ymmälleen.
Sisaret selittivät hänelle asian. Vilkin perheen oli käynyt hyvin surullisesti: äiti oli kuollut, isä vangittu puukotuksesta ja lapset joutuneet köyhäinhoidon huostaan. Mutta ennenkuin tämä loppuratkaisu tapahtui, nousi kärsimys kukkuralleen. Silloin Juhokin sairastui isän pahoinpitelystä. Laitokselle joku toi siitä sanan, lapsi noudettiin sinne, ja Juho raukalle tämä oli nyt oikea paratiisi, jossa hän erinomaisesti viihtyi, kiintyen päivä päivältä enemmän sisariin, etenkin Sanniin, joka hoiti häntä.
— Mutta kuinka hänen käy, kun hän paranee? — tiedusteli Helvi.
Sisar Sanni punastui vähän.
— Hän pääsee sitte maalle erääseen hyvään perheeseen, — vastasi hän.
— Se on Sannin ansio, — kertoi sisar Elsa. — Omilla varoillansa hän on päättänyt kustantaa Juhon ylläpidon. Hän se pojan tännekin haki. Ajatelkaa, neiti, hän oli itse vähällä saada puukoniskun sillä tiellä juopuneen Vilkin kädestä, mutta onneksi väisti sen. Minä en ymmärrä, kuinka Sanni voikin olla niin varomaton, että lähti illalla yksinään sellaiseen luolaan, sanomatta kellekään mitään. Into ja rakkaus saattavat ihmisen unohtamaan itsensä välistä liikaakin.
— Älä nyt joutavia puhu, — arveli Sanni kainosti. Mutta Helvi katsoi häntä ihmetellen. Tuotako jaloa neitoa hän kerran oli pitänyt ahdashenkisenä pelkurina ja siipirikkona lintuna? Hän häpesi itseänsä, kun hän sitä ajatteli. Sanni ansaitsi hänen ihailunsa, vaan ei hän Sannin.
Nöyryytetyin mielin Helvi saapui toveriensa pariin kristilliseen yhdistykseen. Siellä oli jo ehditty pitää pari puhetta, ja parhaillaan oli tee-väliaika. Nuorekas ilo kaikui vastaan ruokasalista, jonne hän tuli, ja pian hän oli keskellä vilkkainta parvea, kysymysten ja ystävyydenosotusten esineenä.
Pöydän ympärillä teetä juodessa hän vuorostaan sai kuulla yhdistyksen asioista. Senkin piirissä oli herätys voimakkaana liikkunut, ja innokkaasti kerrottiin Helville vieraan kokeneen puhujan esitelmistä ja yksityisistä neuvoista, vaikutuksesta siihen ja siihen toveriin, uusista suunnitelmista ja hyvistä päätöksistä. Nyt tarvittiin vaan jatkuvaa, palavaa rukousta, pysymistä Jumalan sanassa, syventymistä ja uskollisuutta. Paljon he toivoivat elokuussa pidettävästä pohjoismaisesta ylioppilaskokouksesta, johon moni oli päättänyt lähteä. Vahinko vaan, että matka kokouspaikkaan Norjaan oli kovin pitkä ja kallis, sillä se vaikeutti lukuisampaa osanottoa.
— Tottahan sinä, Helvi, lähdet? — kysyttiin. — Ja Irja myöskin. Onko hän kirjoittanut siitä?
— Tuskinpa Irja koko asiasta tietääkään, — arveli Helvi, — eikä hän nyt toistaiseksi suinkaan malta uusia matkoja suunnitella, kun juuri sydämensä pohjasta toivoo kotiin. Ensio taitaa meiltä lähteä. Mutta miten minä voisin? Sehän maksaa niin paljon.
— Saathan sinä koulusta palkkasi, joka riittää varsin hyvin. Voi, kyllä sinun pitää päästä! Hanki kesäksi suomennosta ja puhtaaksikirjoitusta, ole oikein ahkera — sinä voit varmaan tulla, jos tahdot!
Helvistä se tuntui aivan mahdottomalta. Kuinka hän rohkenisi toivoakaan mitään sellaista, niin äärettömän hauskaa ja samalla suurta siunausta tuottavaa? Saattoi hän kyllä koettaa ansaita niin paljon kuin suinkin, oli se tarpeellista muutenkin, mutta varmaan hänen täytyi tyytyä kuulumaan niihin, jotka jäivät kokouksesta pois.
— Kun tänään lopetamme yhdessäolomme rukouksella, niin pyydetään myöskin, että Herran tahto tapahtuisi kesäkokouksen suhteen ja ne pääsisivät mukaan, jotka hän tahtoo lähettää, — ehdotti joku.
— Niin, ja muistetaan joka ainoa päivä yksinämmekin rukoilla siunausta sekä lähteville että jääville!
— Rukoillaan myöskin niiden puolesta, jotka ovat laimeita tai eivät ensinkään harrasta asiaa!
— Ja sitte koko rakkaan isänmaamme puolesta. Oi, meillä on niin paljo, paljo rukoilemista! Ei tuhlata enää aikaa, tytöt, mennään isoon saliin ja aletaan kohta rukouskokous!
Helvi viivähti vähän, odotellen Ilmiä, joka keräili kuppeja tarjoilupöydälle.
— Kaipaan Saimia täällä, — sanoi hän. — Onko hän muuten vielä viihtynyt seurassanne?
— Eipä häntä juuri ole näkynyt. Tyttö parka, hän oli niin koko sydämestänsä antautunut sille, jota rakasti. Jumala auttakoon häntä nyt kantamaan suurta suruansa!
— Mitä? — kysyi Helvi säikähtyen. — Mitä on sitte tapahtunut?
— Etkö tiedäkään? Niin, niin, ethän ollut vielä täällä, kun me kokouksen alussa puhuimme hänestä. Hänen kihlauksensa on purkautunut.
— Mitä sanot! Kuinka se on käynyt?
Uutinen vaikutti Helviin ihmeellisesti, aivan kuin se olisi hyvin läheltä koskenut häntä itseään. Voi Saimi raukkaa! Täytyikö hänen todellakin saada näin ankara rangaistus siitä, ettei hän tunteitansa alistanut Herran tahdon alle?
— En ole kuullut mitään tarkempaa, — vastasi Ilmi. — Mutta tulehan nyt! Tytöt jo laulavat salissa.
Helvi oli kalpea istuessaan paikallensa, ja kun laulu oli loppunut, nousi hän kohta, ennenkuin kukaan ehti polvistua.
— Toverit, — sanoi hän, — minä pyydän teitä vielä muistamaan yhtä rukousainetta. Kuulin juuri äsken, että täällä on puhuttu siitä kovasta iskusta, joka vastikään on Saimi Saarniota kohdannut. Rukoilkaamme, että Herra häntä vahvistaisi ja antaisi murheen vetää hänet lähemmäksi luoksensa! Rukoilkaamme kaikkien puolesta, joiden täytyy kulkea synkkiä teitä…
Mielellänsä he tahtoivat sen tehdä. Kaikkivaltiaan, rakastavan Isän haltuun uskottiin sitte nuorten sydänten hartaimmat toiveet ja korkeimmat pyrkimykset, ilot ja surut, sekä omat että muiden, kansan kärsimykset ja isänmaan tulevaisuus. Mutta erityisesti he rukoilivat Saimille lohdutusta ja Jumalan rauhaa. He tiesivät kyllä omasta kokemuksestaan, kuinka esirukouksen siivet kantavat uupuneita armoistuimen juurelle.
Iloisina ja tyyninä he heti sen jälkeen erosivat. Helvin mieli vaan ei keveämmältä tuntunut, ja hitaasti, miettiväisenä hän kulki kohti kotia.
Ensio tuli hänelle avaamaan ovea.
— Sepä hauska, että tulit, — sanoi hän. — Juuri luulin, että minun olisi pitänyt yksin syödä illallista. Setä ja tätihän ovat iltakutsuissa.
Illallisen jälkeen hän pyysi Helviä Irjan kamariin.
— Minun on ollut niin ikävä soittoa ja laulua, — virkkoi hän, avaten pianiinon kannen. — Etkö tahtoisi soittaa minulle säestystä Olavin lauluun? Opettihan Irja sen sinulle ennen lähtöänsä.
— Kunhan sormeni vaan eivät olisi kovin kankeat, — arveli Helvi. Hän oli aivan vähän soittanut, joskus vaan kokeillut Irjan johdolla. Hän istui kuitenkin soittokoneen ääreen, ja Ensio alkoi miellyttävällä, tunteellisella äänellä lempilaulunsa, jota Irja usein oli helkytellyt:
— "Oi Elinainen ihana, sä ruususeni jalo, sä öitteni oot unelma ja päivieni valo. Kuin viikot vierii päivä pois, ja kuukaus niinkuin vuosi ois, kun sua en saa nähdä"…
Viimeisessä säkeessä Helvi sekaantui tahdista, mutta Ensio ei sitä huomannut. Uneksivana hänen katseensa tähtäsi määräämättömään etäisyyteen.
XIV
Kuului kumea puhallus, laiva läheni uljaana kuten uiva jättiläisjoutsen, ja nyt se jo laski rantaan, nenäliinojen ja lakkien iloisesti liehuessa sekä kannelta että rannalta. Vielä täytyi hetkeksi malttaa mielensä kiusallisten tullimiesten vuoksi, sitte siepata tavarat kokoon ja kaivaa piletti esille. Minuutit tuntuivat loppumattomilta. Mutta kun kaikki vihdoin oli suoritettu — oi riemua, oi onnea laskea jalkansa oman maan manterelle ja heittäytyä odottavien rakkaittensa syleilyyn!
Irjan tunteet kuohuivat niin, että hän ei muuta voinut kuin itkeä ja hymyillä yhtaikaa. Oli hän ennenkin tuntenut tulista rakkautta synnyinmaatansa ja omaisiansa kohtaan, mutta tuskinpa koskaan niin valtavasti kuin tällä hetkellä. Hän oli pukeutunut syvään surupukuun Suomen murheen tähden; vaan hänen kauniit silmänsä säteilivät ja kyyneleet olivat ilokyyneleitä. Kotia oli hävityksen myrsky runnellut, mutta se oli koti kuitenkin, vieläpä kahta kalliimpi. Oi, kuinka tuntui suloiselta olla siellä jälleen!
Pari päivää myöhemmin koko perhe muutti Haapalehtoon. Kaikki he nauttivat heräävän keväisen luonnon ihanuudesta, varsinkin Irja, joka ei ollenkaan voinut sitä kyllikseen katsella. Tuntikausia hän saattoi olla liikkeellä, lehahdellen paikasta paikkaan, niemeltä Honkaharjulle, puutarhasta venevalkamaan ja sieltä soutaen kauvas saarien taakse sinisalmia myöten. Palattuaan toisten pariin hän oli väsymätön osottamaan heille hellyyttänsä; mutta samalla laajemmallekin tähtäävät ajatukset hänen päässänsä pyörivät. Kansanvalistus oli tämän kesän tunnussana kautta maan. Haapalehdon nuoret olivat kyllä jo ennenkin tehneet voitavansa naapurikylässä, mutta nyt ei niin rajoitettu työskentely enää saanut riittää. Seudulla asui hajallaan koko joukko sivistynyttä nuorisoa, ja sen tahtoi Irja koota yhteistoimintaan, jotta pitäjän joka kulmalle, keskuksesta syrjäsopukkoihin asti, tiedon valo pääsisi edes heikkoja säteitä lähettämään.
Haapalehto, aatteen ahjo, oli luonnollinen kokouspaikka, huolimatta siitä, että se sijaitsi kaukana vetten takana. Ensio toimitti sanan eri tahoille, ja Tauno oli siinä hänen innokas apulaisensa, valmis soutamaan vaikka penikulmain päähän. — Hän näytti muuttuneen siitä kuin Irja viimeksi oli hänet kohdannut. Katseeseen oli tullut enemmän totisuutta, ja vaikka hänen käytöksensä kyllä yhä oli erittäin kohtelias, ei siinä enää tuntunut tunkeilevaa ystävällisyyttä, vaan pikemmin arkuutta. Saattoi aavistaa, että Saimin kyyneleet salassa nostivat sumuja hänen tiellensä ja yhdessä yleisten huolten kanssa himmensivät hänen entistä keveätä iloansa.
Mutta Haapalehdon "kansanvalistuskokouksessa" täytyi kaiken arkuuden ja alakuloisuuden syrjäytyä sen innostuksen tieltä, joka Irjan rinnassa hehkui ja vastustamatta tarttui sekä Taunoon että muihin vieraisiin. Hän kokonaan lumosi heidät siinä kun hän istui puheenjohtajana Honkaharjun tornin leveällä kaidepuulla, silmät säihkyvinä, posket hohtavina, pukien kauniiksi sanoiksi rikkaat tunteensa. Ei kukaan voinut häntä vastustaa. Pitäjä jaettiin piireihin, opettajia lupautui jokaiseen, toimitettiin kohta yhteinen suuri kirjatilaus Helsinkiin ja järjestettiin mahdollisuuden mukaan muut tarvittavat asiat. Kun Irja sitte hyppäsi alas kaiteeltansa, säteili hän onnesta ja toivosta. Kirkkain äänin hän viritti Maamme laulun, ja voimakkaasti toiset siihen yhtyivät.
"— — Viel' lempemme saa hehkullaan sun toivos, riemus nousemaan — —"
Niin, se lempi oli vuoretkin murtava, siltä heistä tuntui. Mutta Helvi ja Ensio, jotka seisoivat vierekkäin, vaihtoivat pari sanaa keskenänsä, ja sitte Ensio lausui tyynellä, sointuvalla äänellä:
— Työn menestymiseen tarvitsemme kuitenkin enemmän kuin oman rakkautemme ja innostuksemme. Minä ehdottaisin, että laulaisimme vielä: "Oi Herra, siunaa Suomen kansa."
Irja punehtui ikäänkuin lapsi, joka on tavattu pahasta teosta. Kohta soi virsi juhlallisena kesäillan tyyneydessä, ja sen jälkeen Ensio lyhyesti, muutamin sydämellisin sanoin, rukoili työhön oikeata henkeä ja Herran siunausta.
Osanottajien tunnekuohu oli koko joukon hiljennyt, kun he lähtivät tornista alas teelle ja pian sen jälkeen erkanivat kukin suunnallensa. Brofeltin tytöt näyttivät ylenkatseellisilta, mutta useille Ension sanat olivat muistuttaneet heidän omaa heikkouttansa ja suurta edesvastuuta, jonka he velvollisuuttansa täyttäen nyt olivat ottaneet hartioillensa. Tauno vaan ei saanut mielestänsä kahta ihanaa, säihkyvää silmää. Niiden syvyyteen häneltä upposi työnharrastus, uskonnollisuuden ivaaminen, itsensä hillitseminen ja kaikki muu, eikä hän lähtiessä voinut olla luomatta niihin puhuvaa katsetta ja tavallista lämpimämmin puristamatta Irjan kättä.
Vaan Irja sanoi Ensiolle, kun he palasivat rannasta vieraitansa saattamasta: — Minä luulen, että minun sittekin täytyy pyrkiä elokuussa kanssasi siihen kristilliseen ylioppilaskokoukseen, josta puhuit. Te muut edistytte ja vakaannutte päivä päivältä, mutta minä jään jälkeen, ja tuota pikaa isänmaa on tullut jumalakseni. Enkä tiedä, miksi minua muutenkin melkein pelottaa jäädä näihin yhteisiin kansanvalistuspuuhiin, kun sinä menet pois…
— Oikeinko totta haluaisit lähteä? Oi Irja, kuinka minä olen iloinen siitä! Sedällä ja tädillä ei varmaankaan voi olla mitään sitä vastaan.
— Niin, matkahan kestää ainoastaan kolme viikkoa, eikä se kalliiksikaan tule.
— Riippuu siitä, mitä kalliina pitää; mutta eivät vanhempasi sitä laske, se on varma. Olisihan setä minullekin antanut matkarahat, vaikka en tahtonut ottaa vastaan. Tällaiseen tarkoitukseen, joka kuitenkin tavallaan on ylellisyyttä, käytän mieluummin osan siitä, mitä talvella kirjastoapulaisena itse ansaitsin.
Helvi oli kulkenut ääneti, silmät luotuina maahan. Nyt hän kohotti päänsä, sanoen arasti:
— Luuletko, että minäkin rohkenisin pyytää mukaan, jos te molemmat matkustatte? Minullakin on omaa rahaa, ja syksyllä saan enemmän, kun jatkan koulutyötä jälleen. Vaan ehkei se kuitenkaan käy päinsä…
Innostuneena Ensio vakuutti, että se oli aivan mainiota; silloin matkailo vasta tulisikin oikein täydelliseksi, jos "kolmiapilan" ei tarvitsisi erota. Olihan hän jo monta kertaa sitä ehdottanut Helville, mutta tämä ei ollut ennen ottanut kuullakseenkaan.
Irja taaskin miltei loukkaantui Helvin epäröimisestä.
— Luuletko todellakin, Helvi, että minä olisin tuuminut lähteä ilman sinua? — sanoi hän. — Ei, niin itsekäs en kuitenkaan ole. Ellet sinä pääse, en mene minäkään.
Kansanvalistussuunnitelmat muuttuivat yhtäkkiä matkatuumiksi, ja ennen levolle menoa asia jo esitettiin vanhemmille. Ei se pitkää vitkastelua sietänytkään, sillä kokoukseen aikoville määrätty ilmoitusaika oli loppumaisillaan.
Ension lähtö oli ennen sovittu asia, mutta tyttöjen suhteen tuli monta mutkaa matkaan. Vanhemmat miettivät sinne ja tänne. Tohtorin mielestä saattoi olla hyvä, että Helvi matkusti vähän "laajentamaan ahdasta näköpiiriänsä", kuten hän sanoi, mutta "pikku sirkkansa" hän olisi tahtonut pitää kotona, kun vasta juuri oli hänet saanut. Tohtorinnasta taas oli sääli pidättää Irjaa, jos toiset lähtivät, koska hän kerran halusi mukaan. Olihan tavallaan aukkokin hänen kasvatuksessansa, että hän ei ollut Ruotsissa eikä Norjassa käynyt, ja nyt oli siihen tilaisuus hauskassa seurassa. Mutta kokous — se epäilytti. Kuka tiesi, mitä siellä hänen päähänsä ahdettaisiin!
— Sinä olit juuri niin innostunut kotikouluihisi, — sanoi tohtori toisena aamuna Irjalle, koettaen eikö se naula vetäisi. — Miten niiden kävisi, jos kaikki lähtisitte Norjaan?
— Kolme viikkoa myöhemmin meidän kai kuitenkin täytyisi ne jättää. Me työskentelemme sitä innokkaammin nämä kaksi kuukautta; ja entiset monivuotiset oppilaamme, joita olemme aikoneet pyytää talvella koulua jatkamaan, voivat yhtä hyvin tehdä sen jo silloin. Ehkä kirkonkylästäkin joku väliin pistäytyy tänne työhön, jos pyydämme.
— Oletpa sinä järkevästi ja perinpohjin laskenut suunnitelmasi, — virkkoi tohtori hymyillen.
— Ensio sen on tehnyt! — kertoi Irja. — Hän tahtoisi niin mielellänsä, että minä lähtisin. Ja kyllä minun oikeastaan pitäisikin. Minulla on monta syytä, isä.
— Esimerkiksi?
— Voi, etkö käsitä, kuinka paljon hyötyä sellaisesta kokouksesta saattaa olla? Tiedäthän, isä, en ole sitä peittänyt, että tahdon Jeesusta rakastaa ja palvella; mutta minä olen niin huono ja taitamaton, ja sydämeni täyttyy muusta enemmän kuin hänestä. Siellä minun on pakko olla hiljaa, kuunnella ja oppia. On niin monta kysymystä, jotka minun tulisi saada selville. Eilen illalla tätä vasta oikein ajattelin, ja silloin huomasin, kuinka tärkeätä minun olisi päästä. Ethän, isä kulta, tahdo ottaa minulta pois sitä siunausta?
Tohtori huokasi. Ei ollut siis ulkomaanmatka auttanut, sillä yhä näkyivät Irjan uskonnolliset haaveet olevan entisellään. Hän ei halunnut Norjaan etupäässä seutuja katsellaksensa yhdessä toisten nuorten kanssa, vaan erityisesti tuon onnettoman kokouksen tähden, kuten tohtori ja tohtorinna olivat pelänneetkin. Mutta mikä tässä tuli neuvoksi; ei häntä hennonnut kieltääkään.
Niinpä tohtori suuteli Irjan ruusuposkea, sanoi olevansa pahoillaan, kun pikku sirkka uhkasi ennen aikojaan käydä vanhaksi ja totiseksi, mutta arveli parhaaksi, että hän lähtisi Ension ja Helvin mukana matkalle, koska hän sitä niin hartaasti toivoi. Ja niin oli asia päätetty.
* * * * *
Aika kului nopeasti ahkeran, innokkaan työn ja kesäisten ilojen vaihdellessa. Elokuu tuli melkein huomaamatta, ja sen mukana nuorten lähtöpuuhat.
Matkan aattopäivänä Irja oli uimisen jälkeen jäänyt niemen rantaan huuhtelemaan ylioppilaslakkiansa. Hän asetti sitä paraikaa kuivamaan, kun huomasi Tauno Brofeltin purjeveneen soluvan saaren takaa esiin. Perämieskin näkyi samassa keksineen Irjan, sillä hän ei kääntynyt valkamaa kohti, vaan laski myötätuulessa suoraan niemen kärkeen.
Tauno hyppäsi reippaasti maalle ja tervehti Irjaa. Hän oli puettu hauskaan, aistikkaaseen urheilupukuun, ja katseessa välähti entinen raikas ilomielisyys, vaikka siinä Irjan mielestä samalla oli jotain muutakin, jota hän ei käsittänyt.
— Tahdoin käydä vielä kerran sanomassa hyvästit, ennenkuin lähdet pitkälle huvimatkallesi ja jätät seuramme, — virkkoi hän.
— Tervetultua! Mutta sinä vaan et näy saavan päähäsi, ettei meidän ole tarkoitus matkustaa huvitellaksemme. Täytyyhän olla parempi syy, kun luopuu rakkaasta ja tärkeästä työstä. — Odotappas, minä vähän korjaan tuota lakkia. Kas noin! Tulehan nyt, niin menemme toisten luo.
Tauno katseli ihaillen notkeata, vilkasta tyttöä, ja ennenkuin Irja ehti kääntyä lähtemään, oli hän estäen nopeasti tarttunut hänen käteensä.
— Ei, Irja — viivy täällä! Onni suosi minua, kun tapasin sinut yksin, sillä minä tulin varta vasten saadakseni ennen eroamistamme sanoa sinulle, mitä lapsuudestasi asti olen tuntenut sinua kohtaan — joko tieten tai tietämättäni…
— Parempi on, ettet sitä sano, — virkkoi Irja, joka äkkiä oli käynyt totiseksi. — Tule, lähdetään…
— Ei, ei, nyt en päästä sinua karkaamaan, — virkkoi Tauno, yhä pidellen hänen kättänsä ja koettaen katsoa häntä silmiin. Mutta Irja käänsi pois päänsä ja riuhtaisihe irti.
— Halveksitko minua Saimin tähden? — kysyi Tauno silloin surullisesti. — Voi Irja, ihminen saattaa erehtyä, kokea paljon katkeraa ja tuottaa murhetta muillekin, mutta juuri kaiken sen kautta oppia selvästi näkemään. Tunnen monta tyttöä, mutta enimpiä heistä ylenkatson, toisia säälin. Saimia luulin rakastavani, sillä hän oli ystäväsi, säesti sinua, kun lauloit, puhui sinusta, kun kyselin, oli kaunis ja suloinen ja valmis antamaan minulle sen lemmen, jota turhaan näytin toivovan sinulta… Se kävi päinsä, niin kauvan kuin uutuus viehätti ja salaisuus loi runollisen verhonsa suhteemme yli, mutta heti aloin katua ja kyllästyä, kun kihlauksemme oli julkaistu. Muistin sinua; näin edessäni, miten ulkomailla sait kihlakorttimme, ja tuumin, tokkohan ilostuit vai kävit surulliseksi sitä katsellessasi. En voinut kestää Saimin seuraa, minun täytyi päästä pois Helsingistä, ja sinun palaamisesi lähestyessä lähetin hänen sormuksensa takaisin…
He olivat hiljakseen kävelleet kappaleen tietä pitkin, kääntyneet syrjään ja istuutuneet penkille männyn juurelle. Tauno puhui tunteesta väräjävällä äänellä; Irja kuunteli, miettivä ilme kauniissa katseessansa.
— Koko ajan sinä olit sydämessäni, Irja; sinä ainoa tyttö, jota ikäni olen ihaillut ja kunnioittanut, ainoa, jota lähestyin näkemättä paikalla altista halua syöstä syliini, kunhan vaan avaisin sen… Jos he tietäisivät, nuo tytöt, kuinka mies sellaista inhoaa! Sinua, jota en voittanut, minä halusin voittaa…
— Ja voitettuasi olisit minuunkin kyllästynyt, — keskeytti Irja. — Sillä mistä johtuu se tunteesi, jota nimität rakkaudeksi? Jumala on antanut minulle ulkonaisia lahjoja, jotka häikäisevät silmiäsi, mutta sisäiset siteet eivät yhdistä meitä. Älä pyydä rakkauttani, Tauno, se on mahdotonta!
— Vasta sitte heitän toivon, kun näen katkeamattomien kahleitten kiinnittävän sinut toiseen. Irja — ellet lempesi lahjaa minulle anna — enkä luullutkaan, että vielä sen täytenä saisin — niin anna edes varmuus siitä, että sydämesi on vapaa!
— Kuka voi sydämen syvyydet tutkia? Mutta sen tiedän, etten milloinkaan ole rakastanut ketään niinkuin omaisiani…
— Niinkuin omaisiasi! — Tauno hymyili katkerasti. — Ketkä sitte kuuluvat niihin omaisiin? Vaan suo anteeksi, alan käydä epähienoksi, huomaan sen. — Näinkö minun siis on lähteminen, ilman ainoatakaan toivon sanaa?
— Keskusteluumme minulla ei ole enempää lisättävää. Mutta tottahan tulet sanomaan hyvästi Helville ja Ensiolle? Sinun pitää levätä, olet purjehtinut pitkän matkan.
— Voitko sinäkin olla julma, kuten kissa, joka hiirtä kiusaa? Ei, Irja, paikalla lähden, niin nopeasti kuin purteni kantaa. Ja sinä — pidä hauskaa matkallasi niiden kanssa, joihin "sisäiset siteet" sinua liittävät enemmän kuin minuun…
Irjan mieli oli kuohahtamaisillansa, mutta hän hillitsi itsensä, käsittäen, ettei vastaus olisi nyt kuitenkaan mitään auttanut. Siksi hän vaan antoi kättä Taunolle, pyysi anteeksi, että hänen oli täytynyt pahoittaa lapsuudentuttavan mieltä, ja kääntyi hitaasti kävelemään kotia kohti, Taunon rientäessä veneensä luo.
Toiset istuivat kaikki verannalla, johon aamupäiväkahvi oli tuotu. Tohtori sanoi jo pelänneensä, että vedenhaltija oli hänen tyttönsä vienyt, tohtorinna ja Ensiokin olivat ihmetelleet hänen viipymistänsä, ja Helvi oli juuri lähdössä häntä etsimään.
— Jutteleppa nyt, mitä olet toimittanut, — kehoitti tohtori, valmistaen hänelle tilan viereensä.
Irjan ei koskaan ollut tapana salata mitään omaisiltansa, ja nytkin hän suoraan kertoi kaikki. Olihan hän itse aivan varma asiastansa, mutta tuntui kuitenkin hyvältä, kun sai kuulla vanhempain olevan täysin tyytyväisiä hänen menettelyynsä. Heidän mielestänsä Tauno kyllä oli hauska ja miellyttävä poika, mutta liian suuri "hulivili", jotta he hänen haltuunsa olisivat tahtoneet lapsensa onnea uskoa. — Helvistä asian päätös oli päivän selvä ja luonnollinen; ja kaiketi Ensiokin ajatteli samaa, koska hän ei mitään virkkanut. Onhan vaitiolo tavallisesti yhtä kuin hyväksyminen. Tytöiltä vaan jäi huomaamatta hänen omituinen katseensa, joka seurasi Irjaa koko ajan kuin hän kertoi. Kun he sitte kohta lähtivät Honkaharjulle kiipeämään, ei Ensio tullut mukaan, vaan meni tohtorin ja tohtorinnan jäljessä sisälle.
* * * * *
Sinä iltana elokuun kuutamo lumoavana levisi yli seudun. Matkalle lähtijät olivat viettäneet hiljaisen rukoushetken niemen hämärässä puistossa, ja Helvi oli sen jälkeen palannut huvilaan; mutta Irja ja Ensio suuntasivat kulkunsa rantaa kohti, sinne missä männyt juhlallisena vartiona seisoivat ja kotilahti kuun säteitten kirkastamana kimalteli.
— Irja sisko, — sanoi Ensio silloin, — me lähdemme matkalle, asettuaksemme hiljaa Herran kasvojen eteen. Minä tunnen, että se kaikista taisteluista huolimatta on minulle vaikeata, kunnes olen selvillä hänen tahdostansa sen kysymyksen suhteen, joka lakkaamatta on mielessäni. Saanko puhua kanssasi siitä?
Irja loi häneen kummastuneen, kysyvän katseen ja vastasi: — Tietysti, jos voin sinua auttaa.
— Kun kuulin tänään, mitä Tauno oli sinulle sanonut, tuntui niin kummalliselta sydämessäni. Ei ollut kukaan ennen häirinnyt tunteittesi rauhaa… en rohjennut minäkään, vaikka hetki hetkeltä sanat pyrkivät huulilleni. Mutta nyt se kuitenkin on tapahtunut, ja hän oli varmaan vaan ensimmäinen niistä monista, jotka tulevat lempeäsi pyytämään, kunnes omasi löydät…
Ensio pysähtyi; vaan kun Irja vaiti katsoi maahan, jatkoi hän jälleen:
— En voi enää odottaa. Minä rakastan sinua, kallis siskoni, rakastan enemmän kuin veli. En tiedä sinun tunteitasi, en edes aavista vastaustasi, vaikka olemme samassa kodissa kasvaneet. Mutta älä pelkää sanoa minulle kaikkein vaikeintakaan!… Irja rakkaani, minä olen valmis siihen, mitä Herra tahtoo, vaikka olisikin korkein onneni omistaa sinut…
Silloin Irja kohotti katseensa, ja vieno puna nousi verkkaan hänen poskillensa, kuten rusotus taivaalle aamun sarastaessa. Silmistä välähti onnen säde, ja hän kuiskasi:
— Sitäkö se olikin, kun joka yö siellä kaukana uneksin sinusta? Oi
Ensio, nyt minä ymmärrän… Sinua minä rakastan ja olen rakastanut aina!
Tyynenä välkkyi vesi kuutamossa ja linnut oksilla uinuivat, mutta puissa kulki hiljainen humina, kuten näkymättömien siipien suhahdus. Irja ja Ensio viipyivät rannalla, ensin kuiskien sydänten kertomatonta kieltä, sitte yhdessä kiittäen Jumalaa. Vihdoin Irja huomautti, että oli aika lähteä vanhempia hämmästyttämään ja pyytämään heitä mukaan lastensa iloon.
— Mitähän he sanovat? — tuumi hän hilpeästi ja toimessaan, unohtaen äskeisen runollisen vakavuuden. — Tänään en mennyt kihloihin ja menin kuitenkin — onpa se ihmeellistä!
— Heille se ei ole aivan odottamatonta, — kertoi Ensio hymyillen. — Kuinka olisin saattanut kaiken heidän rakkautensa palkaksi anastaa heidän kalleimman aarteensa, tietämättä, että he vapaasti ja mielellänsä soivat sen minulle?
— Aina sinä olet kaltaisesi, yhtä jalo ja hienotunteinen, — sanoi
Irja hellästi.
— Mutta Helvi ei tiedä ainakaan varmuudella mitään, vaikka hän kentiesi on tunteemme arvannut, — jatkoi Ensio. — Rientäkäämme hänenkin luoksensa! Minulla on hänelle paljo selitettävää, monta lausettani, jotka hänestä ovat arvoituksilta tuntuneet.
— Niin, niin, mennään pian! Minä tahtoisin onnestamme riemuita koko maailmalle. Me emme suinkaan rupea päiväksikään salaamaan kihlaustamme, ja tänä iltana vielä kirjoitan Taunolle, jottei hän luulisi minun tahallani peittäneen häneltä totuutta… Kuta ennemmin hän sen tietää, sitä pikemmin hän unohtaa.
Polulle noustessaan he kuulivat Helvin kannakselta huhuilevan. Hän oli laittanut matkavarustukset valmiiksi ja tuli nyt hakemaan heitä, saadaksensa hetken yhdessä nauttia illan ihanuudesta.
Kiirehtien, käsi kädessä he saapuivat, ja Irja syöksähti Helvin syliin, purkaen hänelle ilokuohun täydestä sydämestänsä.
— Sinä oma rakas sisko kuulit sen ensimmäisenä, — lausui hän ilmoitettuansa uutisen. — Anna nyt minulle sisaren suudelma onnentoivotukseksi! Noin — ja Ensiolle myöskin!
Ensio punehtui täyttäessään Irjan pyynnön, ja keveästi kuin hengähdys hänen ja Helvin huulet kohtasivat toisiansa. Mutta Helvi tuskin tiesi, mitä tapahtui, ja hänen poskensa olivat kalpeat kuin lumi.
— Tule nyt mukaan, niin menemme isän ja äidin tykö, — sanoi Irja tarttuen hänen käteensä. — Onko sinun kylmä, Helvi? Kätesi on kuin jää!
— Ehkä vähän, — sai Helvi vastatuksi ponnistaen kaiken tarmonsa. — Menkää te vaan, minä tulen jäljessä. Sedällä ja tädillä varmaankin on puhumista kahdenkesken kanssanne.
Hän kulki rantaan kuten unessa, katse jäykkänä, ajatukset sekavina. Paistoiko kuu todellakin kirkkaana niinkuin äsken, vai sumuharsoko äkkiä verhosi sen? Oliko hän itse sama Helvi, joka luontoa ihannellen ja iloiten toivotusta matkasta äsken oli niemelle kävellyt? Tuntui kuin ääretön erämaa olisi levinnyt kolkkona hänen ympärillensä ja sydän kutistunut kokoon sanomattomasta tuskasta, jota hän ei oikein itsekään ymmärtänyt…
Vasta vähitellen hän tuli tajuihinsa. Silloin hän heittäytyi puun juurelle maahan ja itki, itki kuten se, jolta kesä kukkinensa on ainiaaksi kadonnut. Irja, päivänpaisteen lapsi, oli poiminut ne kaikki…
Mitä hänen elämästänsä oli tuleva? Kuinka hän oli jaksava kantaa sen tyhjyyden kuormaa?
Ei yhtään enkeliä, ei yhtään tähteä pimeydessä… Taivas loisti ja säihkyi, mutta Helvi ei sitä nähnyt. Raskaasti huoaten hän nousi, huuhteli itkettyneitä silmiänsä ja lähti Haapalehtoa kohti — iloitsemaan kihlautuneitten ilosta…
XV
Helvi oli yksin päässyt pujahtamaan pois entiseltä sotilasleiriltä, jossa kokousta pidettiin, kulkenut yli ison kentän ja istuutunut viidakon reunaan, mistä vihreä vesi vilahteli ja mahtavat lumihuippuiset tunturit joka puolelta näkyivät. Hän tahtoi hiljaa ja häiritsemättä koota ajatuksensa ja selvitellä ristiriitaiset tunteet, jotka toinen toistansa ajellen näinä päivinä olivat hänen rinnassansa riehuneet.
Kuinka hyvä kumminkin, että hän oli päässyt mukaan tänne, näkemään niin paljon uutta, saamaan niin paljon vaikutuksia, niin paljon kehoitusta etsimään kaikkensa Herrassa yksin! Hän ei käsittänyt, miten hän muuten olisi ulkonaisesti tyynenä kestänyt tämän ajan, ensi ajan kalleimman toivonsa katoamisen jälkeen…
Millainen sokko ja houkkio hän olikin ollut päivästä päivään, vuodesta vuoteen! Olisihan hänen pitänyt nähdä tai ainakin uskoa se, mitä monet muut jo aikaa ennen olivat huomanneet. Irja ja Ensio eivät hänestä muka sopineet yhteen… mutta kuka on rakkaudelle lait määrännyt? Korkein oli heillä yhtä, ja sanotaanhan muuten vastakohtain parhaiten toisiansa täydentävän…
Vielä viimeiseksi hän oli pettänyt itseänsä Ension puhuessa suhteestansa lähetykseen, vaikka ne sanat aivan yhtä hyvin saattoi toisinkin käsittää, siten kuin Ensio oli selittänyt hänelle: lukemattomien perhosten liehuessa hänen ihanan ruusunsa ympärillä hän pelkäsi, ettei hän milloinkaan saisi rakastettuansa omistaa. Toisen omana hän ei olisi voinut nähdä Irjaa; hän olisi paennut pois, hautautunut kauvas pois pakanamaihin… Mutta se ei ollut oikein. Hänen täytyi voittaa ja kestää kuin mies, väistymättä sotatanterelta. Hänen piti taistella itsensä sisällisesti vapaaksi siitä, mikä oli hänelle kalleinta maan päällä, ja kulkea tietänsä suoraan, kävi tässä suhteessa miten tahansa…
Ensio oli uhrinsa antanut ja sentähden myöskin voinut saada sen takaisin. Hän, Helvi, oli sitkeästi pidellyt kiinni omista ajatuksistansa ja teistänsä — ja Herran oli täytynyt väkisin ottaa häneltä kaikki, kaikki…
Oi, se oli nyt niin selvänä hänen surulliselle sydämellensä. Koko elämänsä ajan hän oli Herran edessä vilpistellyt, luullut olevansa hänen omansa kokonaan ja kuitenkin palvellut häntä puolinaisella rakkaudella. Hänen sydämessänsä oli asunut paljo ylpeyttä, paljo itsepetosta ja itseviisautta, paljo riippuvaisuutta ihmisistä, suurta itsekkäisyyttä ja taipumattomuutta Herran tahtoon. Siksi hän oli tuntenut "painoa sydämellä", siksi epävarmuutta ja rauhattomuutta. Hän oli luullut sen riippuvan ulkonaisista seikoista, huvituksista ja maallismielisestä seurapiiristä, viipymisestä työssä, joka ei kuulunut hänen varsinaiseen toimialaansa, siitä, että hän oli sukulaisiansa laiminlyönyt — niin, milloin mistäkin. Tavallaan hän oli ollut oikeassa; mutta pääsyytä hän ei ollut huomannut: suhdettansa Ensioon, joka Herran tahdon sijasta oli kaikkia hänen ajatuksiansa ja tekojansa hallinnut…
Niinkö se oli? Vai eikö oikeammin hänen itsekäs rakkautensakin ollut vaan yksi ilmaus koko sydämen suunnasta, joka vaati perinpohjaista korjausta? Kaikki väärät yksityisseikat olivat kuin ohdakkeita, jotka samasta juuresta versoivat, synnin juuresta sydämessä, omasta itsestä, joka ei tahtonut väistyä valtaistuimeltansa, antaen Herralle ruhtinassijaa…
Ajoittain, erityisissä tilaisuuksissa hän oli alistunut, kuten esimerkiksi lähtiessänsä Saukkolaan. Silloin hän olikin saanut kokea rauhaa ja ikäänkuin esimakua siitä siunauksesta, joka seuraa ehdotonta kuuliaisuutta ja kokonaista antautumista. Mutta hän ei ollut tahtonut Herran viittauksia ymmärtää; ja siksi hänen nyt täytyi surra muiden iloitessa ja itkeä syntejänsä, kun toiset Jumalan armoa ylistivät…
Ei kukaan täällä kokouksessa varmaankaan ollut niin huono, niin murrettu, niin murheellinen kuin hän — — —
Kuului annettavan ateriamerkki, hänen täytyi lähteä piilopaikastansa. Hän taivutti syrjään pitkän oksan, mutta kuuli samassa rasahduksen toisaaltakin, vähän matkan päästä. Muutamia askelia astuttuansa hän näki Saimi Saarnion, joka toverien hartaasta kehoituksesta myös oli lähtenyt mukaan kokoukseen ja näytti nyt, samoin kuin Helvikin, etsineen yksinäisyyttä.
— Kas, olitko sinäkin täällä! — sanoivat molemmat melkein yhtaikaa, joutuen hiukan hämillensä.
— Siinä on minulla surutoveri, — ajatteli Helvi. Vaan Saimi tarttui kohta hänen käsivarteensa ja alkoi avomielisesti puhua.
— Eikö tämä kokous ole suurenmoinen? — sanoi hän. — Ajattelehan, että sadat nuoret eri maista tulevat yhteen Jeesusta tunnustamaan ja yhdessä pyrkimään häntä lähemmäksi! Tuntuu kuin suuri virta vyöryisi ja veisi minutkin ihan vastustamatta mukanaan. Minä pelkäisin sitä, ellen tietäisi, että se on ainoa pelastukseni…
— Niin, Saimi, se on pelastus, kunhan vaan virrasta kohoamme kalliolle. Yksin Jeesus on turvamme ja onnemme… vaikka usein katkerasti harhailemme, etsien sitä ihmisistä…
— Yksin Jeesus — niin. Muistatko, milloin ennen sen sanoit minulle? Se oli sinä päivänä, jona Tauno oli pyytänyt minua omaksensa. Oi Helvi, jos tietäisit, kuinka paljon olen sen jälkeen kärsinyt! Luin eräänä aamuna raamatunlauseen, joka on juuri kuin minulle kirjoitettu: "Älkää olko kuten orhit ja muulit, joilla ei ymmärrystä ole, joille pitää suitset ja ohjat suuhun pantaman; muutoin eivät he lähene sinua". Itse minä olen murheisiini syypää, mutta Herra on ollut armollinen ja vetänyt minua luoksensa pakottamalla, kun en muuten tullut. Sinä onnellinen, jonka ei ole tarvinnut sellaista tietä kulkea!
Kyynel vierähti hiljaa Helvin poskelle, ja hän puristi lujemmin Saimin kättä kuiskatessaan: — Kentiesi paraikaa käyn juuri sitä tietä. Minä olin sokea sokean neuvoja… mutta Herra on rakastanut meitä kumpaistakin ijankaikkisella rakkaudella, ja siksi hän vetää meitä puoleensa sulasta armosta. Muistakaamme rukouksessa toisiamme, Saimi!
Saiminkin silmään kohosi kyynel, ja hän vastasi Helvin kädenpuristukseen, ikäänkuin ilmaisten, että hän oli ymmärtänyt. Mutta Helvin mieleen johtui se ilta, jona toveripiirissä hänen ehdotuksestaan oli rukoiltu "Saimin ja muiden puolesta, joiden täytyy kulkea synkkiä teitä". Oliko hän silloin ehkä hetkellisesti aavistanut itsekin sisältyvänsä siihen rukoukseen? Se näkyi jo alkaneen kantaa hedelmää Saimin suhteen; tokko hänkin oli saava sen siunauksesta osansa? Tai kentiesi hän oli saanutkin; sillä olihan valkeus ja totuus suuri Herran armolahja, niin katkerana ja masentavana kuin se olikin häntä kohdannut. Kurituksen oli täytynyt tulla, mutta samalla tuli se lohdullinen vakuutus, että rakastavan Isän käsi vitsaa piteli. Hän löi, saadaksensa parantaa…
— — Kun Helvi Saimin kanssa saapui isoon, hauskaan ruokailutelttaan, olivat kaikki pöydät jo pitkin pituuttansa täynnä aterioitsevia. Sinne tänne kuljettuaan he vihdoin löysivät eri haaroilta paikan. Helvi joutui istumaan kahden ruotsalaisen väliin, vastapäätä nuorta norjalaista, jotka yhdessä innokkaasti puhelivat lähetysasiasta ja etenkin sen asemasta kokouksessa. Helvi oli jo ennen esitelty yhdelle heistä, toiset vaihtoivat kohta nimikortteja ja vetivät hänetkin mukaan keskusteluunsa, huomauttaen lähetysesitelmistä, jotka sinä iltana piti pidettämän.
— Vahinko, että ne ovat niin myöhään, — sanoi norjalainen. — Sinne pitäisi välttämättä niin monien kuin suinkin virkeinä tulla, sillä ainakin yksi niistä on varmaan oleva kokouksen parhaita. Tahtoisitteko tekin, neiti, mainita siitä tovereillenne?
— Mielelläni. Se kuuluukin läheltä omiin harrastuksiini, sillä sydämestäni soisin lähetysrakkauden enemmän lämpenevän meikäläisten keskuudessa.
— Ettekö te olekin ajatellut ruveta lähetyssaarnaajaksi? — kysyi se ruotsalainen, jonka Helvi ennestään tunsi. — Muistan erään tovereistanne puhuneen siitä.
Helvi ei oikein tietänyt mitä vastata. Keväällä hän jo oli valmistanut ystäviänsä siihen mahdollisuuteen, ettei hän ehkä koskaan lähtisikään, mutta eivätpä he näyttäneet ottavan uskoaksensa, koska kertoivat siitä vieraillekin. Itse hän oli viime aikoina kasvanut pois entisistä aikeistansa, ja nyt, oman kurjuuden tunnon musertaessa, hän kaikkein vähimmin oli rohjennut niihin palata.
— Kerran sitä kyllä ajattelin, — vastasi hän sentähden hiljaa. — Se oli unelmani lapsuudessa, ja sittemmin jo aloin valmistautuakin sitä varten. Mutta en enää uskalla luulla sitä mahdolliseksi, sillä minä olen liian huono ja kelvoton Herran suureen työhön.
Helvin puhetoverit olivat hetken vaiti. Sitte toinen ruotsalaisista, vanhempi, vakavakatseinen pastori, lausui:
— Muistuu mieleeni se kaunis laulu, jonka ensi kerran kuulin teiltä suomalaisilta:
"Ah, etten mitään oisi, tyhjä murrettu astia vaan, pantu Mestarin jalkain juureen korjaustansa vartoamaan: tyhjä, hän että mun täyttäis, kun tointansa käyn tekemään; murrettu, että hän käyttäis mua muitakin etsimään".
Ehkä se sopii juuri teille. Mestarin tulee kasvaa, meidän vähentyä.
Nöyristä ja alhaisista hän aseensa valitsee.
Helvin sydän alkoi tykyttää. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin, vaan ei tietänyt, saattaisiko hän sen tehdä. Pastori oli kohta voittanut Helvin luottamuksen, mutta sopiko hänen tässä, ensi kerran puhuessansa henkilön kanssa, kymmenien muiden ympäröimänä ja ainakin lähinnä istuvien kuullen tuoda esille epäilyksiänsä ja kysymyksiänsä?
Miksikä ei? Se kuului kokouksen luonteeseen. Ehkä tilaisuus ei koko aikana enää palaisi, sillä aterian päätyttyä pastori kenties oli hävinnyt häneltä noiden satojen joukkoon, jotka eri haaroilta olivat tulleet, eikä hän milloinkaan saisi sanoa sanottavaansa. Tuttu tai tuntematon — mitä siitä lukua? Herran rakkaus yhdisti heitä kaikkia.
— Sydämeni on ollut maallisiin kiintynyt ja puolinainen Herran edessä, — sanoi Helvi, syrjäyttäen päättävästi ujostelunsa ja luoden totisen katseen pastoriin. — Vuosikausia Herra on kutsunut minua, mutta minä en ole rehellisesti totellut, ja lopuksi petin minulle uskotun aatteen luopumalla sisällisesti siitä itsekkäitten pyrintöjen tähden. Suuren surun kautta Herra armossaan avasi silmäni — mutta mihin minä nyt enää kelpaan?