VI
Pääsyliput olivat hankitut, läksyt luetut, ja koko iloinen, odotuksesta hehkuva tyttöparvi oli juhlapukuisena kokoontunut tohtori Lindin valaistuun ruokasaliin. Tohtorinna kaatoi höyryävästä keittiöstä teetä. Irja siirteli kuppeja toveriensa eteen, ja tohtori ja Ensiokin istuivat siellä teetä juomassa yhdessä teatteriin lähtevien kanssa. Siinä oli eloa, tuossa nuoressa joukossa. Pelkkiä loistavia katseita, pelkkiä iloisia sanoja, hymyä ja naurua ja riemua runsain määrin…
Ei pelkkiä iloisia katseita kuitenkaan.
— Helvi, sinä olet niin vakava, — kuiskasi Ensio, joka istui hänen vieressään. — Et puhu etkä naura niinkuin muuten. Oletko väsynyt?
— En, en ollenkaan. Näytänkö siltä?
— Et sinä ole semmoinen kuin tavallisesti. Jokin sinua vaivaa.
— Mikäpä minua vaivaisi, — virkkoi Helvi naurahtaen, mutta samassa hän punastui, sillä hän tunsi, ettei hän puhunut totta.
— Suo anteeksi, eihän minun ole oikeus kysyä. Mutta minä niin toivoisin, että saisit hauskan illan. Sinä olet niin ahkera ja uhrautuvainen ja tarvitset kyllä virkistystä.
Helvi punastui vielä enemmän, sillä hänen omatuntonsa sanoi: itsekäs minä olen enkä uhrautuvainen. Teatteriin kulkiessansa pitkin puolipimeitä katuja hänellä oli kyllin tilaisuutta miettiä sitä asiaa. Yleisessä hälinässä ei kukaan huomannut, että hän astui melkein äänettömänä.
Niin, hän oli menossa "Prinsessa Ruususta" katsomaan, kuten hän niin hartaasti oli toivonut. Hän oli maksanut markan pääsylipustansa, ja kuitenkin oli kotona hänen omalla rahallansa ostettu sievä liina ompeluseuraa varten…
Vaan miten, voi miten oli se markka saatu?
Helvistä tuntui kuin olisi hän taas seisonut ikkunan luona hämärissä. Äiti oli mennyt ulos. Sykkivin sydämin, vapisevin käsin Helvi tarttui lähetyslaatikkoon, mursi sen ja kaatoi rahat kämmenellensä. Siinä oli kirkas markka — tuo, jonka hän joululuvalla iloiten oli sinne pudottanut, saatuansa palkan ompeluksistansa — ja lisäksi kokonainen kasa vaskirahoja ja pientä hopeaa. Äkkiä hän solahutti markan kukkaroonsa, kääräisi muut rahat paperiin, heitti päällysvaatteet yllensä ja juoksi kadulle. Lähetystalolle oli pitkä matka, mutta hän riensi kuin takaa-ajettuna. Johtaja taputti ystävällisesti hymyillen ja liikutettuna "pienen lähetysystävän" olkapäätä ja toivotti Jumalan siunausta hänelle ja hänen lahjallensa; mutta sanat soivat Helville kuin tuomion äänet, hän ei rohjennut nostaa silmiänsä, niiasi ja pujahti pois niin pian kuin pääsi. Kotimatkalla hän poikkesi puotiin koriliinaa ostamaan. Aikainen talvinen pimeys melkein jo peitti kaupungin. Helviä pelotti, ja juosten hän saapui kotiin, lähteäksensä kohta sen jälkeen Irjan luo ja teatteriin…
— Voi hyvä Jumala — oletko vihastunut minulle? Miksi, miksi minä lähdin? Käännynkö kotiin? Voi kuinka minun on paha olla…
— Tuosta ovesta, — kuuli Helvi samassa tädin sanovan. — No, ovatko kaikki lampaani koossa?
Oltiin perillä. Valovirta häikäisi Helvin silmiä, ja suuri sali ja ihmisten liike huimasi häntä, Ja mikä maailma hetken kuluttua aukesi esiripun takaa! Hän unohti tuokioksi rahat ja lähetyksen ja sydämensä tuskan, ja tenhon vallassa hän istui siinä hehkuvin poskin. Kun esirippu ensi kerran laskeutui, huokasi hän syvään, syvään.
Kuinka se oli kaunista! Miksi hän ei saisi nauttia siitä? Olihan hän tullut tänne omalla rahallansa. Se oli lähetyksen markka, se jolla hän liinan osti. Sen hän siis oli käyttänytkin oikeaan tarkoitukseen, juuri lähetystyön hyväksi. Ehkei hän ollutkaan tehnyt väärin? Ei suinkaan! Suotta hän vaan oli tuskitellut.
Ja Helvi rupesi puhumaan tovereitten kanssa niin vilkkaasti kuin voi, ja hänen korvissaan suhisi ja hänen ajatustensa täytyi vaieta…
Taas näytös, taas esirippu alas.
— Mutta sinä varastit sittekin lähetykseltä! Mitä olit pannut laatikkoon, sen olit jo antanut Jumalalle ja Afrikan onnettomille asukkaille, jotka eivät tunne Jeesusta. Ja sen lisäksi olit luvannut ostaa työn ompeluseuraan. Olisiko äitisi hyväksynyt tekosi, ja mitä hän sanoo, kun kerrot sen hänelle?
Omatunto puhui vastustuksesta huolimatta, ja tuska valtasi Helvin jälleen. Hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, pysyäkseen rauhallisena.
— Ohho, joko nyt tulee viimeinen näytös, — huokasi Liisi Lang Helvin takana.
— Se kuuluu olevan kaikkein kaunein, — kertoi Leima. — Ajatelkaa, kun prinssi sadan vuoden perästä löytää morsiamensa!
— Ja Sam saa sadan vuoden vanhan korvapuustin, — nauroi Irja.
— Niin, niin, tyttöseni, — virkkoi tohtorinna Lind hymyillen, — siinä on syvää viisautta, vaikka sinä pieni västäräkki et ole taitanut sitä ajatella. Paha saa varmasti ennemmin tai myöhemmin palkkansa.
Oli kuin jokin olisi kuristanut Helvin kurkkua. Hän nielaisi ja nielaisi tyhjään, kunnes Irja kaikeksi onneksi tarjosi hänelle karamelleja, jotka saivat pinnistyksen helpottamaan. Mutta kolmatta näytöstä katsellessaan Helvi ei todellakaan voinut ymmärtää, että se oli niin hauska kuin toverit sanoivat.
Kuu oli noussut ja valaisi kirkkaasti katuja, kun ihmisjoukko tulvi ulos teatterista. Kylmä ilma virtaili vastaan, ja Helviä puistatti. Tohtorinna Lind asetteli kauvempana asuvia tyttöjä issikkoihin, saattoi lähiseutulaiset heidän asuntoihinsa ja lähti lopuksi astumaan kotiinpäin "kruunuhakalaistensa", Irjan, Helvin ja Leiman kanssa. Puut loivat pitkiä varjoja kuutamossa, tuuli suhisi salaperäisesti niiden lehdettömissä oksissa, ja joka askeleella lumi narahti jalkain alla. Tuntui niin kammottavalta… Runebergin esplanaadin päässä Helvi äkkiä säpsähti ja huudahti heikosti.
— Mikä nyt? — kysyivät toiset melkein yhtaikaa.
Mutta Helvi vapisi eikä voinut selittää muuta, kuin että hän oli säikähtänyt "jotakin mustaa".
— Eihän siellä mitään ole, — virkkoi Irja, rohkeasti kurkistaen puiden sekaan.
— Sinä olit ensi kerran teatterissa ja nyt on mielikuvituksesi kiihtynyt, — arveli tohtorinna Helville. — Joudu pois, Irja, niin pääsette kaikki pikemmin nukkumaan.
Vaan kun Helvi oli saanut Leimankin pelkäämään, tuumasi rouva Lind parhaaksi, että otettaisiin torilta kaksi ajuria. Reet luistivat keveästi, ja ilta oli ihana. Elisabetinkadun kulmassa huudettiin hyvästit ja uudistetut kiitokset issikasta toiseen, ja Irja kuului pahoittelevan, että hauska ajomatka niin pian loppui. Mutta Helvi olisi sydämestään suonut, että hänenkin kotinsa olisi ollut jo siinä. Leimakin astui samassa alas, ja Helvi oli ypö yksin, kun ajuri vei hänet Kristianinkadulle ja pysähtyi pimeän porttikäytävän eteen.
Äiti valvoi vielä. Himmeä lamppu loi valoa huoneeseen, vuoteet olivat valmiina ja suuri raamattu avoinna pöydällä.
Helvi ei rynnännyt sisälle iloisena, kuten tavallisesti, vaan hänen käyntinsä oli väsynyt ja katseensa arka, ja kun äiti kysyi, oliko ollut hauskaa, vastasi hän epävarmasti: — Oli — jotenkin —
— Mutta ei oikein? Tahtoisin mielelläni tarkemmin kuulla iltasi vietosta. Olen muistanut sinua koko ajan.
Helvi kertoi aivan lyhyesti kappaleen tärkeimmistä henkilöistä ja komeimmista laitoksista, mutta sitte hän sanoi, että häntä väsytti. Äidin silmä seurasi häntä omituisen tutkivasti hänen äänettömänä riisuutuessaan. Kun Helvi oli sanonut hyvää yötä ja kömpinyt peitteen alle, silloin äiti nosti lampun lähemmäksi vuodetta, nouti raamatun ja lausui: — Jaksathan kuitenkin kuulla lyhyen kappaleen Jumalan sanasta? Ilman sitä päänalaista ei ole uni makea.
Heidän oli aina tapana lukea iltaisin yhdessä, mutta Helvi oli sen tänään unohtanut. Melkein häveten hän vastasi: — Kiitos, äiti, kyllä minä jaksan.
Äiti valitsi 139:nnen psalmin. Sanat kaikuivat juhlallisina yön hiljaisuudessa:
"Herra, sinä tutkit minua ja tunnet minun. — — Joko minä käyn tai makaan, niin sinä olet lähelläni ja näet kaikki minun tieni. — — Mihin minä pakenen kasvojesi edestä? — — Jos minä sanoisin: pimeys kuitenkin peittää minun, niin on yökin valkeus ympärilläni. — — Tutki minua, Jumala, ja koettele sydämeni! — — Ja katso, jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minua ijankaikkiselle tielle!"
Helvi painoi kasvonsa syvälle päänalaiseen, ja kun hän nukkui, oli tyyny kostea kyyneleistä.
Keskellä yötä äiti äkkiä heräsi siitä, että joku puhui. Pelästyen hän hypähti ylös, mutta tunsi samassa Helvin äänen, joka lausui epäselviä sanoja. Ne kuuluivat valittavilta ja itkunsekaisilta. Äidin säikähdys muuttui huolestumiseksi, hän raapaisi tulta ja kiirehti Helvin vuoteen luo.
— Oletko sairas, lapseni?
Ei vastausta. Helvi heittelihe tuskaisesti edestakaisin ja hänen silmänsä olivat auki, mutta hän ei näyttänyt huomaavankaan äitiänsä. Vasta kun tämä lempeästi laski kätensä hänen kuumalle otsallensa ja kynttilän valo sattui hänen silmiinsä, silloin unten varjot pakenivat ja Helvi heräsi ääneensä nyyhkien. Nähdessään äidin kumartuneena ylitsensä hän kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri, ikäänkuin etsiäkseen turvaa. Ja vapisten hän kuiskasi: — Minä näin niin pahaa unta, minua pelottaa!
— Mitä unta sinä näit?
— En muista enää oikein… en tiedä… Suuri tulinen silmä ainakin seurasi minua, ja mustat siivet lepottivat takanani…
— Helvi, lapseni, minä tiedän, kenen se silmä oli, ja minä voin sanoa, mikä musta aave sinua ajoi takaa. Sydämelläsi on joku synti, josta omatuntosi syyttää sinua, ja Jumalan kaikkinäkevä katse tuottaa sinulle sentähden pelkoa. Huomasin jo eilen, että et ollut entiselläsi, ja toissapäivästä asti olen ollut sinusta huolissani. Nyt emme uudelleen laskeudu levolle, ennenkuin olet kaikki kertonut. Puhu, rakas lapsi, niin saat rauhasi jälleen!
Ja Helvi kertoi kyynelten keskeyttämänä, miten hän kuin varas oli yksin ollessaan hiipinyt lähetyslaatikkoansa rikkomaan ja ottamaan siihen pantua rahaa. Iloa hän ei ollut sen kautta saanut, ainoastaan tuskaa, ja vaikein oli ollut ajatus, että äiti ei tietänyt tästä mitään, mutta että hänen täytyi piankin saada se kuulla.
— En minä ensin tarkoittanut ollenkaan pahaa, mutta sitte asia tuli pahemmaksi ja pahemmaksi. Minusta tuntui, kuin olisin tehnyt petosta kaiken aikaa. Lähetysjohtaja sanoi, että minä olin varmaan uhrannut monta iloa noiden rahojen tähden, jotka vein hänelle, ja Ensio luuli minua hyväksi, eikä täti eikä Irja eikä kukaan ihminen tietänyt, kummoinen minä olin. Ensiolle minä narrasinkin, ettei minua mikään vaivannut, vaikka minun oli niin vaikea olla; ja sinulle, äiti, en rohjennut kertoa mitään…
Tunnustus purkautui tunnustuksen perästä. Helvi puhui nopeasti, kuin olisi hän pelännyt oman äänensä kaikua tai kiirehtinyt vierittämään raskasta taakkaa rinnaltansa, kiveä toisen jälkeen, kunnes ei olisi ainoata pienintäkään enää siellä painamassa. Mutta kun vihdoin kaikki oli kerrottu, silloin Helvin voimat olivatkin lopussa. Ääneen itkien hän yöpuvussansa heittäytyi äidin syliin ja pyysi hänen anteeksiantoansa. Hiljaa, tyynnyttäen äiti silitteli tyttönsä vaaleita, hajallaan liehuvia hiuksia ja painoi rauhan suudelman hänen polttaville huulillensa.
— Niin se on, — lausui hän hetken vaitiolon jälkeen. — Näennäisesti pieni synti tuottaa suurta surua mukanaan. Se on kuin lumipallo, joka vieriessään kasvaa. Mutta älä nyt enää sitä itke, rakkaani!
— Voi äiti, miksi et kieltänyt minua menemästä teatteriin? Miksi et vaatinut minua heti paikalla sanomaan, mistä hankin sen markan? Silloin ei olisi tämmöistä surua tullut!
— Erehdyt, lapseni. Pakko ei ole vapautta. Sinä olisit ollut tyytymätön ja halunnut entistä kiihkeämmin huveihin, joista sinut estettiin. Itsekäs mielesi olisi ollut jäljellä. — Toivoin niin hartaasti, että vapaaehtoisesti olisit taistellut ja voittanut. Sinä jouduit tappiolle, mutta Jumala voi kääntää senkin hyväksi, sillä nyt tiedät omasta kokemuksestasi, ettei hänen tahtonsa tieltä poikkeaminen tuota onnea. — Pyyhi, lapsi, kyyneleesi! Me laskeudumme yhdessä polvillemme ja pyydämme Jumalalta anteeksi, että olet hänen mielensä pahoittanut. Hän voi jälleen parantaa kaikki.
Helvi polvistui äitinsä viereen, ja äiti rukoili hartaasti, että Jeesus verellänsä pesisi Helvin sydämen puhtaaksi kaikesta itsekkäisyydestä ja vääryydestä ja ottaisi hänet omaksensa kokonaisemmin kuin ennen milloinkaan. Ja kun Helvi taas lepäsi vuoteellansa, silloin äiti vielä kerran avasi raamatun ja luki muutamia värsyjä:
"Autuas on se, jonka pahat teot ovat annetut anteeksi ja jonka synnit ovat peitetyt. Autuas on se ihminen, jolle Herra ei soimaa vääryyttä, jonka hengessä ei vilppiä ole. Sillä kun minä tahdoin vaieta sitä — — oli kätesi yöllä ja päivällä raskas päälläni. — — Sentähden minä sanoin: minä tunnustan Herralle pahat tekoni; niin sinä annoit minulle anteeksi syntini vääryyden."
Onnellisesti hymyillen Helvi sulki silmänsä. Hän tunsi, että tulikatse oli muuttunut rakkaan Isän lempeäksi silmäykseksi. Mustat siivet liihoittelivat kauvas pois, ja hohtavat, valkoiset varjosivat taas suojaten hänen leposijaansa. Myrskyä seurasi rauha, taivaallinen rauha, joka hiljaa laskeutui yli kodin ja yli lapsen sydämen.
VII
Helvi oli saanut anteeksi ja oli onnellinen jälleen; mutta samalla hän tunsi, että hänen velvollisuutensa oli korvata, mikäli voi, menettelynsä seuraukset. Lähetykseltä hän oli ottanut, lähetykselle hänen piti antaa takaisin. Heti toisena päivänä hän mielessänsä lupasi, että ensimmäinen markka, jonka hän saisi tai ansaitsisi, olisi lähetyksen oma. Ennen ompeluseuraan menoansa hän myöskin tahtoi käydä lähetystalolla pyytämässä uutta säästölaatikkoa, ja silloin hän aikoi tunnustaa johtajalle, että hän edellisellä kerralla oli tuonut markkaa vähemmän kuin olisi pitänyt. Häveten hän yhä näki edessänsä johtajan ystävällisen katseen. Hänen täytyi olla täysin rehellinen, saadaksensa täydellisen, pysyväisen rauhan.
Se oli vaikea tehtävä. Kyllä oli niin kuin äiti oli sanonut: alkuansa "pieni" synti toi todellakin suurta surua!
Johtaja tunsi kohta Helvin ja otti hyvin sydämellisesti vastaan "pikku lähetysystävänsä". Noudettuaan pyydetyn laatikon hän kysyi, eikö Helviä huvittaisi tulla sisälle katsomaan valokuvia Afrikasta.
Helvi niiasi, mutta viipyi yhä eteisen ovella. Hänen sydämensä sykki, ikäänkuin olisi se pyrkinyt rinnasta hypähtämään, ja sanat eivät tahtoneet lähteä huulilta. Mutta hänen täytyi puhua, sillä hän tunsi, että muuten uudistuisi se levottomuus, joka jo kerran oli väistynyt rauhan tieltä.
— Herra pastori, minun pitäisi… minun… minulla olisi eräs asia… sopersi hän.
Lähetysjohtaja katsoi kummastuneena Helviin, joka oli hehkuvan punainen ja näytti taistelevan kyyneliä vastaan.
— Tule, lapseni, ja kerro, mitä on sydämelläsi, — virkkoi hän, avaten oven huoneeseensa. Pastori veti toisen tuolin kirjoituspöytänsä ääreen, viittasi Helviä istumaan, otti sitte isällisen ystävällisesti hänen kätensä omaansa ja virkkoi: — No? Puhuppa nyt ihan rohkeasti. Jos voin antaa sinulle jotakin neuvoa tai apua, teen sen mielelläni.
— Voi, ei se ole sitä! — Ja sitte Helvi alkoi kertoa samaa kuin äidille edellisenä yönä, ensin ujosti ja sekavasti, mutta yhä vapaammin ja luottavaisemmin, kuta pitemmälle hän ehti. — Minun oli niin vaikea ajatella, että pastori luuli minusta liian hyvää, — lopetti hän. — Mutta minä tahdon parantaa tekoni. Minä tahdon tehdä lähetyksen hyväksi kaikki mitä voin! — Onko pastori minulle kovin suuttunut? — lisäsi hän pelokkaasti.
Pastorin silmät loistivat niin omituisesti, kun hän katsoi Helviin, ja hän puristi pientä vapisevaa kättä, josta hän yhä piti kiinni.
— Kuinka voisin olla suuttunut sinuun, rakas lapsi? Jospa tietäisit, kuinka kalliiksi juuri tämä tunnustuksesi tekee sinut minulle! Siitähän minä näen, että tahdot noudattaa Jumalan tahtoa ja omantuntosi ääntä, vaikka se vaikealtakin tuntuisi. Menettele aina siten, ja Jumala on vielä tekevä paljon sinun kauttasi!
Ääni oli sydämellinen, mutta vakava. Helvistä tuntui kuin hän olisi ollut kirkossa ja itse Jumala hyvin lähellä häntä.
— Herra voi kääntää kaikki hyväksi, — jatkoi pastori ikäänkuin mietteissään. — Eikö totta, — sanoi hän sitte, kääntyen Helvin puoleen, — lähetysasia varmaan tuntuu sinusta nyt rakkaammalta kuin milloinkaan? Sanoit äsken, että tahdot tehdä sen hyväksi kaikki mitä voit. Ajattelitko, mitä se merkitsi?
— Kaikki mitä Jumala tahtoo, jos minä vaan ymmärrän sen, — vastasi
Helvi hiljaa.
Pastori oli syvästi liikutettu.
— Niinpä ota, Herra, tämä lapsi kokonaan! — lausui hän hartaan juhlallisesti. — Ota hänen sydämensä, ota hänen elämänsä, ota hänen työnsä, ja anna hänen vaikuttaa sinun kunniaksesi ja sinun asiasi hyväksi täällä tai kaukana, minkä paikan oletkin määrännyt hänelle maailmassa! Jumala siunatkoon sinua, lapseni!
Kun Helvi kulki lähetystalolta koulua kohden, oli hän kuin huumeessa. Hän ei käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja mikä hänen oli, mutta ympäristö näytti paenneen pois, ajatukset tuntuivat pysähtyneen, ja jonkinlainen pyhä väristys kulki läpi hänen olentonsa. Oli kuin juhla, rauhaisa, ihana juhla, ja kuitenkin sydän valtavasti tykytti ja rinnassa aallot kävivät. Menikö hän todellakin kouluun? Ei, hän ei voinut, hänen täytyi vielä kävellä ulkona ja hengittää raitista ilmaa…
— Mitä sinä tuumaat, Helvi, kun et kuule etkä näe? — kajahti samassa Irjan ääni ihan hänen korvansa juuressa, ja käsivarsi työntyi Helvin kainaloon. — Mihin sinä sinnepäin menet? Meidänhän on jo aika lähteä ompeluseuraan.
— Oi, Irja, Irja, minulla on niin paljo kertomista sinulle! Älä mene vielä, tule kanssani pois!
Irja hämmästyi Helvin äänen soinnusta ja seurasi uteliaana ja vastustamatta. Kolmannen kerran Helvi uudisti tunnustuksensa, ja nyt se ei ollutkaan vaikeaa. Mutta lisäksi hän kertoi käynnistänsä lähetysjohtajan luona, kertoi hiljaa, hitaasti, kuin pannakseen painoa joka sanalle, ja kuitenkin into hehkui hänen katseestansa ja koko olennostansa.
— Hän rukoili minun puolestani. Hän pyysi, että Jumala käyttäisi minua työhönsä. Luuletko että hän käyttää?
Irja oli keskeyttänyt Helviä vaan jollakin sanalla silloin tällöin. Nyt hänen olisi pitänyt vastata, mutta hän ei tietänyt mitä sanoisi. Koko ala, josta Helvi puhui, oli outo hänelle.
— Minä luulen, etten ymmärrä oikein, — virkkoi hän vihdoin. — Sinä Helvi olet aivan toisenlainen kuin kaikki muut tytöt. Sinä olet niin hyvä ja niin ihmeellinen.
— Minäkö hyvä? Mutta etkö kuullut, mitä ensin kerroin sinulle?
— Kuulinhan; vaan en minä käsitä, että sinä olet tehnyt mitään pahaa. Ja vaikka olisitkin, niin ei se siihen vaikuttaisi. Sinä olet hyvä kumminkin. Voi, en minä koskaan saattaisi noin katua ja noin suurenmoisesti korjata niin pientä asiaa! Kyllä minä ihmettelen sinua, Helvi.
Tytöt kulkivat vähän aikaa vaiti, mutta sitte Irja huomautti, että ompeluseura oli unohtunut ja nyt piti pian rientää sinne.
— Kerro Ensiolle, mitä olen sinulle sanonut, mutta älä kellekään muulle! — kuiskasi Helvi koulun rappusissa Irjalle; ja Irja löi kättä lujaksi lupaukseksi.
Jo käytävässä pari tyttöä juoksi heitä vastaan.
— Missä te olette viipyneet? — kuului heidän kysymyksensä, johon kaiku vastasi koko luokasta, kun he ovelle ehtivät.
— Ollaanpa vaan! — sanoi Irja veitikkamaisen näköisenä. — Entäpä jos meillä olisi salaisuuksia? Tuletteko uteliaiksi?
— Kyllä kai salaisuuksia. Mutta sano nyt, mitä me lukisimme tästä kirjasta! Opettaja lähetti sen Ilmin mukana tänne; hän ei itse pääse, ennenkuin myöhempään.
Irja alkoi selailla kirjaa, mutta jotkut tytöt arvelivat, että oli hauskempi puhella. Pian kirja heitettiin kateederiin, ja riemu ja nauru kohosi kattoon asti.
— Olkaa nyt sentään hiljempaa, että mekin kuulemme vähän toinen toisemme ääntä, — kuului samassa joku oven suusta sanovan. Se oli Hanna Laitinen, viidesluokkalainen ja konventin puheenjohtaja.
Tytöt vaikenivat ensin kiltisti, mutta sitte alkoi sadella kysymyksiä:
— Onko teillä konventti?
— Eikö sielläkään ole opettajia?
— Mitä te teette?
Ja Leima, joka piti itseään yhtä hyvin viides- kuin kolmasluokkalaisten toverina, veti Hannaa käsipuolesta sisään, sanoen:
— Tule nyt tänne meidän kanssamme juttelemaan!
Mutta Hanna irtautui ja vakuutti, ettei hän mitenkään joutanut. Täytyi ottaa opettajia vastaan, sillä kohta niitä varmaan tulisi, ja sitte oli tehtävä suuri ja tärkeä ilmoitus konventille.
— Tahdotteko tietää? Entä jos kertoisin teille.
— No kerro, kerro!
— Me panemme toimeen kilpailun. Kahden viikon kuluessa on laadittava kirjoitus aineesta: "Tuleva kutsumukseni". Kolme parasta saa kirjoja palkinnoksi. Meillä on jo rahatkin koossa sitä varten. Eikö se ole fiksua?
— On, hirveän fiksua —
— Antakaa meidänkin tulla mukaan! — huudahti Irja.
— Tekö kirjoittaisitte myös? — kysyi Hanna, luoden melkein äidillisen silmäyksen kolmasluokkalaisiin. — Teillä on vielä niin pitkä aika tulevaan kutsumukseenne!
— Kaksi vuotta pitempi vaan kuin teillä, — arveli Kerttu vähän närkästyksissään.
— Ja kuka sen tietää, vaikka me ehtisimme pikemmin kuin te, — virkkoi Ester nauraen. — Jos minä esimerkiksi menisin kihloihin ennenkuin sinä…
Kolmasluokkalaiset purskahtivat heleään nauruun, mutta Hanna kääntyi loukkaantuneena menemään pois.
— Kirjoittakaa vaan, jos huvittaa, kyllä minä annan luvan, — sanoi hän mennessään. — Mutta sen minä takaan, että se on turhaa vaivaa, sillä ei kukaan teistä palkintoa saa.
— Saammeko todellakin kirjoittaa? — huusi pari ääntä hänen jälkeensä.
— Johan minä sanoin, että voitte koettaa, — kuului Hannan ääni käytävästä.
Irja tempasi oven kiinni ja hyppäsi touhuissaan keskelle tyttöparvea penkille seisomaan.
— Nyt minä sanon jotakin, — alkoi hän. — Olkaa hiljaa, minun pitää kuiskata, etteivät konventtilaiset kuule. Ovat niin olevinaan muka! Niin, sen minä sanon, että meidän pitää jok'ainoan kirjoittaa ja panna oikein parastamme, ja onpa ihme, ellemme vie heiltä ainakin yhtä palkintoa!
— Niin, niin, me kirjoitamme! — huusivat useat.
— En minä osaa, — sanoi Martta pelästyneenä semmoisesta ehdotuksesta.
— Kirjoittakoot luokan parhaat, — sanoi joku muu.
— Minä tiedän kuinka teemme, — tuumi Katri. — Pannaan luokkaamme kirjelaatikko, ja niin moni kuin suinkin pistää sinne aineen ensi viikolla. Tulevassa ompeluseurassa luemme ne ääneen ja lähetämme parhaat viidesluokkalaisille.
— Sinä Katri olet vasta viisas, — virkkoi Liisi ihastuksissaan.
— Niin me teemme!
"Ompeluseuran" onneksi opettaja saapui kohta tämän päätöksen jälkeen. Hänen tulonsa vasta muistutti tyttöjä siitä, että he olivat tulleet tekemään työtä ja lukemaan lähetyskertomuksia. Ainoastaan Helvi oli istunut Ilmin ja parin muun tytön kanssa uutterasti ommellen eräässä luokan nurkassa.
Ilta kului tavattoman nopeasti. Ei ehditty edes leikkimään, ennenkuin jo kello ilmoitti, että oli aika lähteä kotiin. Silloin kilpakirjoitus tuli uudestaan puheeksi.
— Tietysti sinä kirjoitat? — sanoi Irja Helville.
— Enpä luule, — vastasi Helvi jotenkin haluttomasti.
— Mutta Helvi, sinähän olet meidän paras kirjoittajamme! Ei kukaan saa niin hyviä arvosanoja kuin sinä!
— En minä tiedä, mitä osaisin panna kokoon semmoisesta aineesta. Jos kertoisin, että luultavasti menen seminaariin ja tulen kansakoulunopettajaksi, niin ei meidän luokkamme sillä ainakaan palkintoa saisi. Ei se mitään hauskaa ole.
— Kyllähän se on vähän kuivaa, — myönsi Irja. — Mutta saattaisithan kertoa, kuinka aiot mennä Suomen saloille ja siellä kuunnella honkien huminaa ja opettaa mökin lapsia. Se kuuluisi kauniilta.
Helvi pudisti päätään. — Ei minua ollenkaan haluta. Mitä sinä sitte aiot kirjoittaa?
— Minä kerron, että tahdon palvella isänmaata ja soittaa ja laulaa ja tulla ylioppilaaksi. Siitä minulla olisi vaikka kuinka paljo kirjoittamista. Kun minä ajattelen, että kerran saisin valkoisen lakin, niinkuin Ensio jo vuoden perästä — Minun täytyy saada! Ja sitte minä oikein innokkaasti teen Suomen hyväksi työtä! — Mutta kuule, Helvi, kirjoita sinäkin, että mielelläsi tulisit ylioppilaaksi! Sillä totta kai sinä tulisit?
— Enhän minä kuitenkaan tule. Kuinka minä semmoista kirjoittaisin?
— Ei ole sanottu, että pitää kirjoittaa juuri siitä, miksi todella tulee. Eihän sitä niin varmaan tiedä. Vaikka kyllä minä tiedän! Mutta minä en tahdokaan mitään niin mielelläni kuin valkoista lakkia. Sinä kai halukkaammin lukisit ylioppilaaksi kuin menisit seminaariin, ja silloin tietysti kirjoitat siitä, mitä toivoisit kutsumukseksesi.
— Mitäkö toivoisin? — Ja Helvin silmät alkoivat välkkyä.
— Niin, juuri siitä. Helvi kulta, tee nyt se — meidän luokan kunnian tähden!
— Minä koetan kirjoittaa, — lausui Helvi väräjävällä äänellä.
— Että tahtoisit tulla ylioppilaaksi?
— Ei, vaan lähetyssaarnaajaksi!
VIII
Oli purevan kylmä, ja tuuli ryöpsytteli kuivaa lunta pyörteinä pitkin katuja. Helvi ponnisteli eteenpäin kumarassa tuulta vastaan, suojaten kainalossaan paperikääröä. Tuossa jo olikin Irjan koti. Kuinka kutsuvalta näytti punainen valo, joka hohti hänen huoneensa ikkunasta! Hengähtäen Helvi pysähtyi hetkeksi oven eteen, mutta sitte hän kevein hyppäyksin riensi ylös, soitti kelloa ja astui eteiseen.
— Kas, Helvi! Sepä oli hauska, että tulit! — huudahti Irja iloissaan, kun näki hänet. Helvin riisuessa päällysvaatteita hän puheli yhtämittaa: — Joko osaat läksysi? Minä en ole vielä avannut historiankirjaa, mutta en taida viitsiäkään sitä oikein lukea. Tule nyt sisälle!
Samassa hän sai käsiinsä Helvin paperikäärön.
— Mitä sinulla siinä on? Näytäppäs! — Ja ennenkuin Helvi ehti mitään sanoa, jatkoi hän jo ihastuneena: — Ai, minä tiedän, minä tiedän, se on se! Eikö ole?
— Kyllä minä nyt olen kirjoittanut. Joudutko kuulemaan, jos luen sen?
En minä kauvan viivy.
— Voi, viivy vaikka koko ilta ja yö! En minä enää tänään lue läksyjä, katson sitte aamulla vähän. Mennään pian! Kuinka oli hauskaa, että tulit! Isä on sairasten luona ja äiti vieraisilla, eikä kotona ole muita kuin Ensio ja minä. Täällä tuntuikin oikein yksinäiseltä. Ensio on lukenut kamarissaan päivällisistä asti, ja minä olen laulanut niin, että jo vallan väsyttää.
He istuutuivat, kuten tavallisesti, Irjan pikku sohvaan, johon juuri mahtuivat kahden. Helvi levitti esille paperinsa ja aikoi ruveta lukemaan, kun Irja keskeytti hänet:
— Kuule, enkö saa pyytää Ensiota myöskin tänne? Hän tuli niin miettiväiseksi, kun kerroin, että sinä haluaisit lähetyssaarnaajaksi. Ainakin kolme kertaa hän on puhunut sinusta ja siitä asiasta, ja ihan varmaan hän mielellänsä kuulisi, mitä olet kirjoittanut.
— En minä kehtaa lukea hänen kuultensa — Irja, älä mene!
— No mutta Helvi, kuinka sinä Ensiota häpeäisit! Ja sinä olet säälimätönkin, — lisäsi hän veitikkamaisesti. — Ajattele nyt, että hän on istunut yksin koko iltapäivän, osaa arvattavasti jo läksynsä, kuulee meidän äänemme täältä eikä saa tulla sisään! Saahan hän?
Helvin täytyi luvata. Mutta Ension tultua hän joutui hyvin hämilleen, veti paperit piiloon ja arveli, että oli paras puhella ja jättää lukeminen toistaiseksi. — En minä kehtaa, — vakuutti hän uudelleen.
Silloin Ensio loi häneen syvätunteiset silmänsä, joiden katse oli niin totinen ja luotettava. — Minä olisin hyvin kiitollinen, jos saisin kuulla, — sanoi hän. — Irja on puhunut minulle lähetysharrastuksestasi, ja minä olen ihmetellyt, sillä sehän on jotakin aivan harvinaista.
— Lue sinä, Irja, — pyysi Helvi.
Irja oli heti valmis. Vaan Helvi ei tyytynyt sittenkään, ennenkuin
Ensio oli istunut hänen paikallensa Irjan viereen ja hän itse
vetäytynyt huoneen kaukaisimpaan nurkkaan "lukemista piiloon". Irja ja
Ensio nauroivat, mutta Helvin tahdon täytyi tapahtua.
Aine oli siististi ja selvästi kirjoitettu, ja Irja, näyttelijäin ihailija, luki hyvin. Helvi unohti vähitellen ujostelemisensa, ja hänestä tuntui siellä nurkassa kuunnellessaan, kuin kirjoitus olisi muuttanut muotoa ja tullut todellakin sellaiseksi, kuin hän oli sen aikonut. Hän oli pannut siihen kaikki lähetystietonsa, kaiken kirjoitustaitonsa ja tunteellisen sydämensä koko lämmön. Tiedot olivat oikeita, sillä Helvi oli lukenut ja kuullut äitinsä kertovan paljon lähetystyöstä, ja se, että hänen setävainajansa oli sille työlle antanut elämänsä, teki hänelle kertomukset todellisuudeksi, vaikkei hän tätä setää ollut nähnytkään muuta kuin pienenä ollessaan. Helvi oli kasvanut lähetysharrastuksen ympäröimänä, ja varhaisimmista vuosistaan asti hän oli tottunut itse uhraamaan jonkun pennin sen hyväksi. Kun lisäksi viime viikon tapahtumat olivat voimakkaasti kutsuneet esiin hänen velvollisuudentuntonsa, saattaneet lentoon hänen mielikuvituksensa ja koskeneet sydämen syvimpiä kieliä, ei ollut ihme, että hän, jolla muutenkin oli ainekirjoitukseen taipumusta, oli voinut laatia todellakin hehkuvan, kauniin ja kaikin puolin hyvän aineen. Hän kuvaili rikkaalla kielellä eteläisiä lämpimiä maita, joissa moniväriset kukat kukoistivat ja suuret virrat kostuttivat ketoja. Mutta kansa ei ollut kuitenkaan onnellista. Heikkoja sorrettiin, kotien ilo oli poissa, synnit turmelivat ja sydämissä asui sammumaton kaipaus. Muutamat harvat Jeesuksen palvelijat tekivät siellä työtä vaaroissa ja vaikeuksissa. He toivat lievitystä kurjuuteen ja lohdutusta tuskiin, ja tietämättömyydessä vaeltaville he kertoivat Vapahtajasta, joka oli kuollut heidänkin syntiensä tähden. Oli jo tehty paljo työtä, mutta paljo, paljo enemmän tarvittiin. Jeesus olikin kehoittanut opetuslapsiansa menemään pakanain luo ja rukoilemaan Jumalalta, että hän lähettäisi yhä useampia kaikkeen maailmaan hänestä todistamaan.
"Sinne, sinne minä haluaisin", lopetti Helvi aineensa. "Minä tahtoisin lähteä, kun Jeesus on käskenyt. Minusta on maailman suurin ja ihanin kutsumus tulla lähetyssaarnaajaksi, ja jos olisi mahdollista, valitsisin sen."
He jäivät kaikki kolme vaiti istumaan. Helvi oli uudestaan vaipunut niihin tunteisiin ja ajatuksiin, jotka selvempinä kuin koskaan ennen olivat täyttäneet hänen sydämensä, kun hän ainettaan kirjoitti. Ensio näytti hyvin vakavalta, mutta samalla hänen ilmeessään oli melkein ihaileva ja hellä piirre, kun hän Helviä katseli. Tuo pieni tyttökö kätki niin suuria ajatuksia mielessään? Hänkö, joka nyt istui tässä heidän kanssansa, harhailisi kerran yksinään raakalaisten keskellä kurjuuden maissa? Ei, ei, se olisi sekä liian suurta että liian hirveätä. Helvi kuvitteli vain mielessään kaikenlaista outoa ja ihmeellistä, kuten tytöt siinä ijässä toisinaan. Kyllä se haihtuu —
Irjakin oli, kumma kyllä, ainakin pari minuuttia ääneti; mutta sitte hän hyppäsi istuimeltansa, suhahti nopeaan kuin nuoli suoraan Helvin luo, kietoi käsivartensa hänen ympärillensä ja suuteli häntä.
— Voi Helvi, kuinka kaunista se oli! Tiedätkö, minä oikein häpeän omaa kirjoitustani tämän rinnalla. Kyllä se varmaan on kovin lapsellinen, vaikka minua harmitti, kun isä niin sanoi. Minä luin sen kaikille kotolaisillekin, näetkös. Mutta onko ihme, ellei se niin erinomainen olekaan; minähän kirjoitin semmoista kyytiä — vielä myöhään ompeluseurailtana!
Ensio ei sanonut muuta kuin: — Kiitos, Helvi, — tyttöjen palattua nurkasta pöydän luo. Mutta Irja ei sellaiseen tyytynyt, vaan alkoi ahdistaa häntä kysymyksillänsä.
— Kuule, Ensio, eikö se ollutkin kymmenen kertaa parempi aine kuin minun?
— Minä kuuntelin molempia mielelläni, — vastasi hän vältellen. — Te olette ihan erilaiset. Kyllähän minä luulen, että Helvi vie palkinnon ennen sinua, mutta minä pidin kuitenkin sinun kirjoituksestasi myös, sillä siinä tunsin sinut ilmi elävänä.
— Sinä olet niin hyvä, Ensio, et koskaan naura minulle, — virkkoi
Irja, tarttuen hyväilevästi molemmilla käsillänsä Ension käteen.
Samassa hän heitti sen taas irti. — Ja nyt meidän luokka varmaan
voittaa kilpailussa. Siinä sai Hanna! Se on juuri oikein!
Kaikki rupesivat nauramaan, vakava tunnelma haihtui, ja ilo oli ylinnä, kun erottiin.
Mutta Irjan ennustus kävi kuin kävikin toteen seuraavassa konventissa, johon kolmasluokkalaisetkin olivat kutsutut vieraiksi. Tosin eräs viidennen luokan oppilas sai ensimmäisen palkinnon, mutta Helville myönnettiin yksimielisesti toinen. Jo sisällyksen harvinaisuuden tähden hänen kirjoituksensa herätti huomiota. Kaikki muut olivat puhuneet isänmaan palvelemisesta, kodin askareista tai muusta sellaisesta; Helvi oli ainoa, joka oli ajatellut työtä suorastaan Jumalan valtakunnan hyväksi. Ja mimmoista työtä! Kukaan tovereista ei olisi keksinyt ottaa pakanalähetyksen alaa itseensä nähden kysymykseenkään. Yhtä hyvin olisi voinut tuumata matkaa kuuhun tai aurinkoon.
Kolmasluokkalaiset riemuitsivat ja Irja ylinnä, pahastumatta ollenkaan siitä, ettei hänen ainettaan edes mainittukaan. Hanna Laitinen ei puhunut mitään; toiset tytöt keskustelivat vilkkaasti palkittujen aineiden johdosta, jotka oli luettu ääneen, tai tunkeilivat palkinnon saaneiden ympärillä. Mutta Helvi istui salin nurkassa kädessään korukantiset Suonion runoelmat ja oli niin hämillään, ettei tietänyt mitä sanoa. Miksi tytöt niin ahdistivat häntä kysymyksillänsä ja kiusasivat puheillansa?
— Aiotko sinä oikein totta mennä lähetyssaarnaajaksi?
— Mihin maahan sinä menisit, Afrikkaanko vai Intiaan vai Siperiaan vai
Austraaliaan?
— Olkaa vaiti, ei Helvi niin tyhmä ole. Eihän hän mihinkään mene.
— Mutta hyvin se aine oli kirjoitettu. Kirjoititko sen oikein itse?
Ehkä sinun äitisi auttoi?
— Mitä se olisi osannut auttaa, — kuiskasi joku. — Sehän on vaan ompelija. Liekö koskaan käynyt koulua.
— Äläs puhu, se on pastorska, — kuiskasi toinen takaisin. — Papithan välistä harrastavat lähetystä, ja miksei pappien rouvatkin. Varmaan Helvin äiti ainakin on ehdottanut hänelle aiheen; mistä hän muuten semmoista olisi keksinyt.
— Niin kaiketi.
Helvi ei voinut vastata. Tällä hetkellä hänen ajatuksensa olivat niin sekavat ja tunteensa niin hämärät, ettei hän mitenkään saanut niistä selkoa. Hän oli ensiksi oikein riemuinnut palkinnosta. Olihan siihen montakin syytä, eikä se suinkaan vähäpätöisin, että hän oli saanut uuden kauniin kirjan omaksensa. Mutta nyt nuo tytöt hälinällänsä hämmensivät kaikki. Helvissä syntyi epämääräinen tunne siitä, että aineen sisällys oli tehnyt hänet koulupiirissä yleisemmän huomion esineeksi, ja se velvoitti häntä johonkin. Hänen täytyisi tehdä itsellensä selväksi, mitä hän todella tahtoi ja aikoi. Kun toverit kysyivät, minne hän ajatteli lähteä — ikäänkuin jo olisi ollut varma, että hän jonnekin lähtisi — silloin hän säpsähti. Niin todelliseksi hän ei suinkaan ollut asiaa käsittänyt. Ja yhtäkkiä hänet valtasi pelko. Pitäisikö hänen sanoa hyvästi äidille ja oikein toden teolla matkustaa yksin kauvas pois? Ei, ei, hänhän oli vaan kuvitellut mielessään, mimmoista olisi, jos lähtisi… Eihän hän koskaan ollut muuta tarkoittanutkaan. Kansakoulunopettajaksi äiti jo aikaa oli hänet määrännyt…
Mutta kun Liisi sanoi: ei Helvi ole niin tyhmä, ei hän mihinkään mene, — silloin ne sanat toiselta puolen tuntuivat hänestä kuin loukkaukselta, ja hänen olisi tehnyt mieli huudahtaa: miksikä minä en menisi?
— Tahtoisinko vai enkö tahtoisi? Olisiko se mahdollista? — ne kysymykset risteilivät Helvin päässä epäselvinä ja kumminkin vastausta vaativina. Mutta hän ei voinut sitä vastausta antaa.
"Tule ystävän', tule hyppimään kanssani piirun hei la la laa —"
Laulu kajahti hänen korviinsa; toverit olivat muodostaneet piirin ja alkaneet leikkiä.
— Tule pois, Helvi, — virkkoi Irja, joka riensi hänen luoksensa. —
Mitä sinä täällä istut tuumimassa?
Irja veti Helvin mukaansa, ja pian he olivat yhdessä pyörimässä keskellä piiriä. Helvi hymyili jälleen, ja iloisessa leikissä unohtuivat mietteet ja haaveilut, kysymykset, huolet ja toiveet. Hän oli lapsi, ja nykyhetki oli taas hänelle kaikki.
Hän ei tietänyt, että opettajatkin keskustelivat hänestä ja tavallansa etsivät vastausta hänen sydämensä kysymyksiin.
— Helvillä on vilkas mielikuvitus ja lämpimät tunteet, — sanoi eräs heistä. — Niiden valtaamana hän on kirjoittanut.
— Kyllä minä luulen, että siinä on jotakin syvempääkin, — virkkoi joku toinen. — En tosiaankaan ihmettelisi, jos kerran saisimme kuulla hänen ruvenneen lähetyssaarnaajaksi.
— Ei tuollaisia haaveita synny ilman mitään pohjaa. Näkisitte, kuinka vakavana ja uutterana hän istuu lähetysompeluseurassa! Hänellä kuuluu olevan hyvin uskonnollinen äiti, joka kaiketi on häneen vaikuttanut. —
Tämä äiti, johon sekä toverit että opettajat Helvin kirjoituksen johdosta vetosivat, istui sillä välin matalassa huoneessansa työhönsä kumartuneena; mutta hänenkin ajatuksensa olivat koulun valaistussa juhlasalissa rakastetun lapsen luona. Ja hän oli varmaan ainoa, joka terävällä katseella tunki Helvin sisimpään asti. Hän käsitti, että neljäntoistavuotiaan tytön tuumat olivat tuulentupia, keväisiä utupilviä, jotka ensimmäinen vihuri voisi viedä mukanansa. Mutta se mielikuvapiiri, joka tuulentuvat loi, oli kumminkin jotakin todellista. Jos se saisi vahvistua ja kehittyä alkamaansa suuntaan, saattaisivat sen tuottamat entiset unelmat muuttua todellisuudeksi. Ja silloin?…
Olisiko mahdollista, että Jumala kerran pyytäisi häntä, kuten
Abrahamia, uhraamaan lapsensa?
— Tämähän on koko minun kasvatukseni tulos. Herralle minä olen koettanut häntä kasvattaa, ja aivan erityisesti olen tahtonut herättää hänen rakkauttansa lähetysasiaan, joka on oma lempiharrastukseni. Jos jatkan johdonmukaisesti, jos Jumala pyrintöni siunaa — minne se muualle veisi kuin siihen, että Helvi kerran ajattelee lähetystyötä työalaksensa?
Enkö silloin olisi täysin tarkoitustani saavuttanut? Eikö se olisi enemmän kuin saatoin rukoilla ja toivoakaan?
Voi noita itsekkään sydämen ristiriitoja! Sitä en ole koskaan toivonut…
Minä en puhu hänelle enää lähetyksestä. Minä koetan innostuttaa häntä työhön kansan lasten hyväksi. Vien hänet kesällä maalle ja annan hänen jo pitää pientä koulua köyhille pienokaisille. Hänen täytyy oppia heitä rakastamaan…
Jumalani, Jumalani, enkö vilpistele edessäsi? Kaikkinäkevä Jumala, sinä suurin, sinä korkein, minä tunnen tulikatseesi, kuten lapsesi sen tunsi sinä iltana, jona hän oli varastanut lähetykseltä jotakin itsellensä… Hän otti markan, mutta minä tahdon ottaa paljon enemmän. Minä tahdon ottaa työntekijän, lapseni…
Jumala, armahda minua!
Sinä et tahdo puolinaista sydäntä ja puolinaista uhria: kaikki tai ei mitään! — — —
Se oli pitkä, tuskallinen taistelu, mutta kun se päättyi, oli voitto saavutettu. Äidin kalpeilla kasvoilla lepäsi ihmeellinen rauha, ja silmissä oli melkein yliluonnollinen loiste, kun hän laski kätensä ristiin ja kuiskasi:
— Sinun tiesi, Herra, ovat salatut. Kentiesi sinä otat hänet ainiaaksi, kentiesi lahjoitat minulle takaisin, kuten Iisakin Abrahamille. Mutta minä olen uhrini, antanut. Sinun tahtosi tapahtukoon!
IX
Viikot vierivät, ja Helvin huomiotaherättänyt aine oli jo aikaa sitte unohdettu. Uudet päivät toivat uusia ajatuksia ja mielenkiinnon aiheita.
Oltiin toukokuussa. Solisten juoksivat iloiset pikku purot katuja pitkin, ja harmahtavat jääjätteet sulivat sulamistaan, muodostaen lammikkoja kuoppiin ja pehmeätä sohjua kadunristeyksiin. Mutta aurinkoisilla paikoilla oli jo kuivaa, ja käytävien asfaltilla tyttöset hyppivät ruutua ja pojat heittivät nappikuoppaa.
Auringonsäde kurkisti sisälle tyttökoulun kolmannen luokan ikkunasta ja puikkelehti juuri sille lukukirjan sivulle, joka oli Irjan edessä avoinna. Se väikkyi kirjaimesta kirjaimeen, hypähti vähän syrjään ja palasi jälleen, eikä aikaakaan, ennenkuin se jo oli houkutellut vilkkaat silmät leikkiänsä seuraamaan ja helposti lentävät ajatukset pois käännöskappaleesta. Irjaa nauratti. Hän hiukan nyhkäsi Helviä ja osotti sädettä sormellansa. Helvi katsoi sitä, katsoi sitte Irjaa suoraan hänen iloisiin silmiinsä, ja kohta hänkin alkoi hymyillä. Oli niin keväisen kirkasta. Vähän aikaa enää tunteja ja läksyjä! Pian päivä paistaa lämpimämmin, pian koulu loppuu ja sitte juna kiidättää heidät Helsingistä, ja he saavat soudella järvellä, kulkea metsissä ja poimia kukkia aurinkoisilta niityiltä…
Irja oli saanut kutsua Helvin kesäksi luoksensa maalle, ja molemmat he jo hartaasti odottivat sitä päivää, jolloin pääsisivät "Haapalehtoon". Irja oli kertonut isänsä kauniista huvilasta ja Savon saaririkkaista vesistä, joita Helvi, hämäläinen, ei koskaan ollut nähnyt. Siellä vasta tulisi hauskaa! Äidistä oli Helvin ainoa huoli. Kustaa setä oli kirjoittanut ja pyytänyt heitä Saukkolaan kesää viettämään, mutta Helvi tahtoi paljon halukkaammin lähteä Irjan luo, ja äitikin oli mielellään ja kiitollisena suostunut siihen. Eihän Helvillä kotipitäjässä ollutkaan oikeata toveria, kun kirkkoherrakin perheineen kuului Vapusta muuttaneen muualle. — Itse rouva Aaltonen oli päättänyt viettää viikon tai pari Saukkolassa. Vaan ei enempää. Helsingissä vuokratusta huoneesta täytyi kesälläkin suorittaa määräraha, ja silloin oli pakko ansaita. Ei häntä lankonsa koti miellyttänyt, mutta päätös maksoi kuitenkin syvän huokauksen, sillä hän oli kasvanut ja elänyt maalla ja rakasti Luojan vapaata luontoa. Tuntui raskaalta ajatella yksinäistä kesää kuumoittavien kivimuurien ympäröimänä ja lisäksi maakerroksessa, jonne sinisestä taivaasta näkyi vaan kapea kaistale ja päivänsäde tuskin milloinkaan pääsi tunkeutumaan. Mutta olihan hän jo aikaa sanonut elämän iloille jäähyväiset. Katse oli tähdätty ylöspäin niihin maihin, jotka eivät enää auringon valoa tarvitse, ja maan päällä hän näki vaan yhden olennon, rakkaan tyttönsä. Hän pääsi luonnon helmaan, hän sai juoda päivänpaistetta ja nauttia lapsuuden puhdasta onnea. Jumala siunatkoon Helviä! Mitä siitä, jos äidin hiukset ennen aikojaan kävivät harmaiksi ja posket kalpenivat. Hän oli palaava ruusuposkisena ja raittiina, tuoden kesän tuulahduksen ahtaaseen ompeluhuoneeseen ja koko kimpun päivänsäteitä silloin, kun syksy taas alkoi pimetä. — Ja äiti pyyhkäisi kuumaa otsaansa ja ojensi väsynyttä vartaloansa. Mitä ei hän olisi tehnyt Helvin tähden!
Mutta hän oli kuitenkin uupunut ja kalpea, eikä se voinut jäädä Helvinkään silmiltä huomaamatta. Tapahtui joskus, että tyttö kesken vilkkainta puheluansa pysähtyi, levottomasti kysyen: — Äiti, kuulitko oikein, mitä minä sanoin? — Ja kun äiti vakuutti kyllä kuulleensa, jatkoi hän: — Mutta varmaan minä väsytän sinua? Silmissäsi on jotakin niin kummallista, ihan kuin harso edessä. Etkö voi hyvin, äiti? — Joka kerta äiti sanoi olevansa aivan terve, ja Helvi rauhoittui taas. Mutta ei viipynyt kauvan, ennenkuin hän uudestaan huolestuneena toisti kysymyksensä.
Koulun kevätkiireet vaikuttivat kuitenkin, että hänen ajatuksensa enimmiten olivat läksyihin kääntyneinä, ja kotia ja äitiä varten jäi vähemmän aikaa. Ja sitte tuo odotettu kesämatka! Jospa vaan äitikin olisi päässyt oikein lepäämään maalle; silloin kaikki olisi ollut hyvin. Mutta vakuuttihan hän, että hän ei mitään halunnut, ja Helvin ilo oli hänenkin ilonsa. Saattoihan Helvi siis huoletta lähteä…
* * * * *
Yhä lämpimämmin paistoi keväinen aurinko. Se vei vähitellen viimeisetkin jäät, pehmitti routaisen maan, nosti nurmen nukalle ja pani puut puhkeamaan. Peipponen viserteli Bulevardin lehmuksessa niin kirkkaan riemuisesti, kuin olisi koko kevään armaus asunut sen pikku rinnassa; ja sen sointujen säestykseksi kaikui sisältä koulun juhlasalista:
"Jo kevät kukoistaapi, se riemun rintaan saapi!"
Oli ylimääräinen harjoitus tutkintoa varten, sillä nyt jo oli lupaa ja varsinaiset tunnit päättyneet. He olivat niin iloisia, nuo pikku lintuset siellä salissa, ja Helvi muiden joukossa. Kyllä hän luki hyvin mielellänsä, mutta jo vähän väsytti kuitenkin. Ylihuomenna, heti tutkinnon jälkeisenä päivänä, oli hänen määrä päästä Lindin perheen mukana matkustamaan Saimaan rannoille. Samana päivänä piti äidin lähteä Saukkolaan Kustaa sedän kanssa, joka oli tullut kaupunkiin toimitellakseen kaikenlaisia asioita ja yksin tein noutaakseen kälynsä maalle. Tällä kertaa Helvi oli iloinen sedän tulosta. Hän ei itsekään tietänyt, miksi tuntui niin huolestuttavalta ajatella, että äiti jäisi yksinään.
Setä oli asioillansa, kun Helvi palasi lauluharjoituksesta, mutta äiti istui tavallisella paikallaan ompelupöydän ääressä. Viime aikoina hänellä oli ollut kova kiire, kun täytyi luvatut työt toimittaa valmiiksi ennen poislähtöä. Jo hän olikin saanut ne suoritetuiksi, mutta nyt oli käsillä Helvin tutkintopuku. Se oli punaruutuista puuvillakangasta, ja Helvi oli siihen suuresti ihastunut. Kunpa se vaan valmistuisi! Oli niin pelottavan paljo vielä tekemättä. Hänkään ei ollenkaan joutanut äitiä auttamaan, sillä täytyi järjestää ja korjailla vähäistä vaatevarastoa, jonka hän tarvitsi mukaansa kesäksi.
Irja oli sanonut: — Älä suotta ota enempää kuin puoli tusinaa kutakin lajia liinavaatteita! Kyllä meillä on vettä ja pesijöitä. — Helvi huokasi, sillä eihän hänellä enempää ollutkaan, paitsi paitoja, joita oli kahdeksan. Siis kaksi saisi jättää kotiin — nuo vanhimmat ja paikatut. Tästä yönutusta puuttui nappi, ja tuon toisen reunus oli revennyt. Sitte piti parsia sukat, jotka hän eilen illalla oli pessyt. — Kyllä kestää kaikenlaista pikku työtä koko loppupäivän, ja myöhemmällä kuluu aika sedänkin kanssa puhellessa ja illallista laittaessa… Voi, kunpa se puku tulisi valmiiksi! — ja toimiessaan Helvi tuon tuostakin levottomana vilkaisi äitiin ja hänen työhönsä.
Sedän asiat olivat onnistuneet hyvin, ja hän oli erittäin iloisella tuulella tullessaan kälynsä luo illalliselle. Hän tyhjensi puolet puurovadista, levitteli isoja voileipiä ja nauraa hohotti tuon tuostakin, varsinkin omille yrityksilleen lausua sukkeluuksia.
— Sinähän Helvi syöt kuin kärpänen — ha ha ha — onko ihme, ettei ole enempää lihaa poskissasi kuin itikoillakaan. Maalta lähtiessäsi syksyllä olit kuin punainen omena. Sen ne koulut tekevät!
Äiti katsahti huolestuneena Helviin. Oliko Kustaa lanko sittekin oikeassa? Itse hän tunsi voimiensa olevan loppumaisillaan, ja jos nyt Helvikin todella oli laihtunut ja kalvennut, mitä hyvää silloin oli talven taistelusta ja ponnistuksista? Ja kyllähän Helvi olikin syksyllä toisennäköinen kuin nyt… vai kuinka? Mutta hänen olentonsa oli yhtä pirteä ja silmät säteilivät. Ehkei se sentään ollut niin vaarallista. Kesähän oli tulossa… Ja äiti vastasi tyynesti: — Helvi on tehnyt ahkerasti työtä, mutta sitä enemmän hän nyt voi levostansa nauttia. Pian puna taas palaa poskiin, kun hän saa olla maalla virkistymässä.
— Mitä niistä herrasväen huviloista — liekö siellä lehmiäkään. Meille hänen olisi pitänyt tulla maitoa juomaan. Saukkolassa sitä on, vaikka saavilla suuhun kaataisi — ha ha ha —
— Kiitos vaan, mutta kyllä minä Haapalehdossakin saan maitoa tarpeeksi, — vakuutti Helvi.
Illallisen jälkeen tehtiin sedälle sija äidin sänkyyn. Helvin vuode kannettiin Lehtoskan suostumuksella keittiöön, ja rouva Aaltonen levitteli ylijääneitä makuuvaatteita itseänsä varten lattialle.
— Äiti, ei millään muotoa! — huudahti Helvi. — Minä makaan siinä, tule minun sänkyyni!
— Enhän minä siihen mahtuisikaan muuten kuin jalat koukussa, — vastasi hän, koettaen hymyillä. — Hyvää yötä nyt, ja nuku makeasti. Sinun pitää olla virkeä tutkinnossa.
Mutta kuinka oli puvun laita? Helvi oli sen hetkiseksi unohtanut, vaan nyt hänen katseensa jälleen kysyvänä siirtyi ompelukoneen luo, joka myös oli siirretty keittiöön.
— Mitä otan päälleni huomenna? — kysyi hän melkein arasti. — Eihän tuo vielä isoon aikaan valmistu, ja minun tummansiniseni on jo niin huono —
— Kyllä se valmistuu, mene nyt vaan levolle.
— Äiti, aiotko valvoa?
— Ole rauhassa, kyllä minä saan nukkuakin.
Helvin sydämessä ristiriitaiset tunteet taistelivat. Äiti näytti niin väsyneeltä, hänen ei olisi pitänyt enää tehdä työtä. Mutta useimmat toverit saivat uuden puvun tutkintoon, tai oli heillä joku sopiva ennestään. Pitikö hänen yksin aina käydä puettuna kuin köyhimmän työmiehen tyttö?
— Muutenkin minä olen erilainen kuin toverini. Anna Ojalan isä on vaan talonmies, ja heillä on pieniä lapsia huone täynnä, eikä hän kuitenkaan koskaan tee muuta kuin lukee läksynsä — ja nekin niin huonosti, että varmaan jää luokalle. Ja minä kannan maitoa puodista, vaikka isäni oli pappi, ja siivoan huoneen ja ompelen ansaitakseni rahaa, ja huomenna minä ihan varmaan saan hyvän todistuksen, sillä minä olen ollut kovasti ahkera. Totta minun nyt edes pitää saada oikea puku! Häpeänhän minä Irjaakin ja hänen vanhempiansa ja Ensiota… He tulevat kyllä kaikki tutkintoon, ainakin lopulla. Normaalikoulussa jaetaan todistukset aikaisemmin.
Pahat, katkerat ja turhamaiset ajatukset pyrkivät väkisin valtaan, ja Helvi punehtui jo ajatellessaankin, että Irja valkoisessa puvussaan ja hän vanhassa tummassa talvihameessa istuisivat vierekkäin.
Kello löi 11. Lehtoska kuului kuorsaavan nurkassaan, ja Helvi tunsi, että häntäkin hyvin nukutti. Äiti parka! Mutta ehkä ei siinä puvussa enää niin paljon työtä ollutkaan. Eihän hän sitäpaitsi ollut pyytänyt mitään; äiti itse tahtoi valvoa ja ommella.
Hän hyväili ja suuteli äitiään tavallista hellemmin, sanoessaan hyvää
yötä, ikäänkuin olisi koettanut siten korvata itsekkäitä ajatuksiansa.
Ei se oikein auttanut, sillä omassatunnossa oli kuitenkin joku pistos.
Mutta siitä huolimatta Helvi pian nukkui syvään uneen.
Ensimmäinen esine, mihin hänen silmänsä aamulla sattuivat, oli punaruutuinen hame, joka valmiina ja sievänä riippui tuolin laidalla vuoteen vieressä. Nuolena hän hyppäsi ylös ja riemuiten rupesi pukeutumaan. Kello taisikin jo olla paljon, koska äiti kuului puhuvan sedän kanssa kamarissa. Niin, nyt se löi puoli — puoli kahdeksanko? Ja yhdeksäksi piti olla koululla. Eihän äiti vaan ollut siivonnut huonetta?
Helvi unohti aamurukouksenkin, heitti jokapäiväisen puvun yllensä ja ryntäsi kamariin. Ei ollutkaan vielä siivottu, sillä se oli Helville uskottu tehtävä, johon äiti ei puuttunut. Nyt tuli kiire. Muisti hän sentään kiittää uudesta puvusta, mutta muulle ympärillänsä ei hänellä ollut silmiä eikä korvia.
Vasta ollessaan valmis tutkintoon lähtemään hän kysyi ihmetellen, eikö äiti aikonutkaan tulla, koska ei ollut muuttanut pukua.
— Päätäni kivistää niin, etten jaksa, — vastasi hän, ja ääni kuului oudon raukealta. Helvi aivan hätkähti.
— Voi äiti, ehkä valvoit liiaksi? Ja ehkä siinä lattialla oli paha maata?
— Ehkä… Mutta kai tämä menee ohi. Lähde nyt vaan, lapseni, sinä tuot sitte minun ilokseni hyvän todistuksen kotiin.
— Mutta jos minä tulisin, — tokaisi setä yhtäkkiä. — Passaisihan sitä koulua kerran nähdä sentään. Tottakai sinne saa mennä, kuka tahtoo?
— Saa tietysti, — virkkoi äiti iloisena, kun huomasi langossaan edes jotakin asianharrastusta. Ehkäpä hän tutkinnossa ihastuisi iki hyväksi ja vielä kääntyisi koulujen ystäväksikin.
Mutta Helvin silmät lensivät sedän pitkiin pieksuihin, ja taaskin hän ajatteli tovereita ja Irjan omaisia. Ja niin karkeasti setä puhui ja käyttäytyikin…
— Kyllä minä luulen, että siellä sentään enimmäkseen on vaan oppilaitten vanhempia ja siskoja, — arveli Helvi kierrellen. — Ainakin lussissa oli.
— Lussihan on ihan toista kuin julkinen tutkinto. Ei sinun tarvitse epäilläkään, kyllä sinne saa mennä, — vakuutti äiti.
— Mutta ei suinkaan se setää huvita, eihän siellä ole mitään semmoista… Ja taas Helvin silmät kääntyivät pieksuihin, jotta setäkin sen huomasi.
— Tuhat tulimmaista, tyttö, minä luulen, että sinä et tahdo minua sinne! Sinä häpeät maalaissetää! Vai niin. Semmoiseksi ne koulut kumminkin tekevät. Mene, mene, en tosiaan lähtisikään kanssasi. Ja sentähden kai et sinä Saukkolaankaan tule, kun sinusta on Helsingissä tehty röökinä. Vai niinkö se olikin, vai niin…
Setä oli kiivastuksesta punainen. Helvi seisoi siinä katuen, vapisten ja silmät pyöreinä; ja äidin kävi mieli niin pahaksi, että päätä alkoi repiä kahta kovemmin.
— Voi, anteeksi setä, anteeksi äiti, — sai Helvi sanotuksi. — Voi, voi, en minä tarkoittanut…
— Vaiti, Helvi, — keskeytti äiti vakavasti, — Tutki itseäsi, niin näet, mitä tarkoitit. Jumala suokoon sinulle anteeksi ja korjatkoon käytöksesi seuraukset!
Helvin täytyi rientää kouluun ja jättää pitemmät puheet; vaan äiti, niin kipeä ja väsynyt kuin olikin, jäi keskustelemaan lankonsa kanssa ja tyynnyttämään häntä. Se kyllä piankin onnistui; mutta vastenmielisyys koulua kohtaan oli kuitenkin tänä aamuna taas sitkistänyt juuriansa sedän sydämessä.
Vaikka Helvi sai loistavan todistuksen, luokkansa parhaan, ei hänellä ollut tutkinnosta iloa. Ei sittekään, vaikka Lindiläisetkin pyysivät todistusta nähdä, ja täti taputti häntä ja Ensio ihmetteli. Punainen pukukin aivan häntä rasitti. Ja kun hän jälleen oli kotona ja sai painaa päänsä äidin helmaan, kuiskasi hän huoaten:
— Taas kävi, niinkuin sanoit silloin talvella. Minä en aikonut niin pahaa, mutta pieni synti kasvoi kuin lumipallo. Tulenko minä koskaan paremmaksi?
— Oletko pysytellyt lähellä Jeesusta?
Helvi muisti, ettei hän ollut aamulla rukoillut — ja miten lienee käynyt eilen illallakaan? Eikä hän näinä päivinä ollut raamattuakaan hakenut, kun oli ollut niin kiire.
— Katsoppas, Helvi, siinä se on. Kuinka voisit voittaa itsekkyyden ja turhamaisuuden, ellet ammenna voimaa sieltä, mistä sitä on saatavissa? Sinun täytyy pysyä Jeesuksen luona, jos tahdot olla hänen omansa.
— Tahtoisinhan minä. Mutta minulla on niin heikko luonto…
— Siksi minua nyt huolettaakin lähettää sinua pois kodista. Lupaa minulle ainakin, ettet anna yhdenkään päivän kulua, jona et rukoilisi ja käyttäisi Jumalan sanaa. Vapahtajasi yksin voi varjella sinua pahasta.
— Sen lupaan, äiti.
— Hellä, heikko, herkkätunteinen lapsi raukkani, — ajatteli äiti, levätessään sängyllänsä. — Ja minäkin… Olisin tahtonut häntä totuttaa itseänsä kieltämään, ja juuri viime yönä väärä rakkauteni johdatti hänet kiusaukseen… Minä olen uhrannut hänet Herralle, ja hänkin tahtoo olla Vapahtajansa oma. Mutta voi, kuinka paljon kasvatusta hän vielä tarvitsee! Eikä Jumala hemmottele, kuten taitamaton äiti.
— Jumala on pyhä! — kaikui ääni vakavana Helvin ja hänen äitinsä sydämessä.
— Jumala on rakkaus! — livertelivät kevätlintuset ulkona, kohoten kevein siivin kohti kirkasta sinitaivasta.
X
— Kuinka tämä vesi on hyvää ja vilpoista; tahtoisin olla kala, — tuumieli Irja helteisenä kesäkuun päivänä.
Hän istui puoleksi puettuna uimahuoneen portailla, tummat kiharat hajallaan olkapäillä, jaloillaan vettä loiskutellen. Helvi paraikaa pukeutui.
— Ei kala, vaan vedenneito, — virkkoi hän. — Sinä uit niin hyvin ja sinulla on niin pitkä tukka.
— Sinä vaaleine hiuksinesi paremmin sovit vedenneidoksi, — arveli Irja nauraen. — Pian sinä sukeltamaankin opit, kunhan vaan uskallat koettaa. Riisuppa päältäsi, niin hyppäämme sinne uudestaan!
Helvi suori sormillaan sileätä, ohutta tukkaansa ja pudisti päätänsä.
— En minä kelpaa Aallottareksi. Kuule, kuinka männyt humisevat!
Mennään mieluummin metsään etsimään kukkasia.
Vastahakoisesti Irja veti jalkansa vedestä, sitoi punaisella nauhalla kiharansa kokoon ja vaatehtihe valmiiksi. Tytöt lähtivät käsi kädessä astumaan pois rannasta niemen päästä, johon uimahuone oli rakennettu hiukan syrjään huvilasta. Suuret hongat kohosivat juhlallisina kuin kirkon pylväät tien kummallakin puolella. Täällä oli viileämpää, sillä päivä tuskin pääsi paistamaan tiheitten oksien lomitse, ja tuuli salaperäisesti löyhytteli viuhkojansa jossakin tuolla korkealla. Linnut olivat väsyneet aamulauluistaan, mutta kolmelta taholta kuului aaltojen loiske rantaa vastaan.
Jo harveni hongikko, maa laskeutui ja niemi kapeni kannaksensa kohdalta. Taas välkkyi Saimaan sinivesi kummallakin puolella, ja havumetsä vaihtui suhiseviin haapoihin, joista tohtori Lindin huvila oli nimensä saanut. Siinä "Haapalehto" olikin kohta kannaksen vastassa kuin kättä tarjoamassa niemeltä tulijoille. Se oli kevyttä, vapaata tyyliä. Toisessa päässä oli matala torni, ja isompia ja pienempiä parvekkeita ulkoni sieltä ja täältä. Ympärille oli järjestetty kauniita kukkaisistutuksia sen verran kuin tila myönsi; sivummalla olivat kyökkikasvilavat, marjapensaat ja hedelmäpuut. Mutta heti rakennuksen takana pohjan puolella kivikkomaa jyrkästi kohosi korkeaksi havupuita kasvavaksi harjuksi, joka seisoi kuin vartijana kaikkia kylmiä viimoja vastaan. Mistäpä ne olisivatkaan tänne osanneet? Etelätuuli iloisena leikki haapojen lehdissä, kukat tuoksuivat, ja kesäkuun keskipäivän aurinko paistoi lempeästi täydeltä terältään.
— Kyllä nyt on niin kuuma, ettei jaksa kasveja hakea, — arveli Irja, kun he olivat ehtineet huvilan luo. — Mennään tuonne Honkaharjun metsään sammalikolle makaamaan ja lukemaan Välskärin kertomuksia!
Helvi oli kohta valmis ja riensi sisälle kirjaa noutamaan. Mutta palatessaan oli hänellä sukankudinkin mukana.
— No, oletpa sinä ahkera, — huudahti Irja. — Älä viitsi, Helvi, minua hävettää, kun sinä saat niin paljon tehdyksi, enkä minä lupa-aikoina toimita juuri mitään. Vai käskikö äitisi?
— Ei hän juuri käskenytkään; mutta minä tarvitsen sukkia, näetkös.
Tule nyt! Kyllä meillä on yhtä hauskaa, vaikka minä samalla kudonkin.
Harjun huvilanpuoleinen rinne oli kuin puistoksi puhdistettu, mutta muuten ei ihmiskäsi ollut luonnolta riistänyt mitään sen alkuperäisestä viehätyksestä. Siellä täällä vaan oli joku porras, joka helpotti kiipeämistä, ja korkeimmalle kohdalle oli rakennettu kaksikerroksinen tornimainen huvihuone.
Mutta niin ylös eivät tytöt tällä kertaa pyrkineet. Tuossa oli suuri mänty, sen juurella kivi, ja kiven vieressä lepäsi ruskeahtava sammal koskemattomana ja pehmeänä kuin kaunein matto. Siihen Irja heittäytyi pitkin pituuttaan syvään huoahtaen ja onnellisesti hymyillen.
— Tämäpä on ihanaa!
Samassa hän säpsähtäen hyppäsi ylös.
— Mikä rapina se oli? Eihän vaan käärme? Helvi, kuulitko?
— Vai käärme! Tule tänne, Ensio, piilosilta! Tietäisitpä, kuinka säikähytit Irjaa, — virkkoi Helvi nauraen, nähdessään Ension kömpivän puun takaa esiin.
Poika oli hämillään ja hieroi silmiänsä. Hänkin oli etsinyt varjopaikkaa lukeaksensa, mutta kuumuus oli raukaissut ja uni voittanut ihan huomaamatta. Vasta tyttöjen askelista ja puhelusta hän oli herännyt ja seisoi nyt siinä melkein kuin pahantekijä.
— Nukkunutko sinä olet! — ilkkui Irja. — Mutta nyt saatkin rangaistukseksi tehdä työtä ja lukea meille ääneen monta lehteä. Tuo Helvi tahtoo välttämättömästi kutoa sukkaa, ja minua laiskottaa niin hirveästi. Istu nyt kivelle Helvin viereen! Kyllä siihen kaksikin mahtuu.
Ensio nauraen otti kirjan, mutta valitsi paikkansa sammalelle Irjan pääpuoleen. Luku oli alussaan ja sisälsi pitkiä sotakuvauksia ja yleisiä selontekoja. Ei ollut neljää sivuakaan luettu, ennenkuin Irja oli syvässä unessa.
Helvi ja Ensio katsoivat toisiinsa hymyillen, ja Ensio laski kirjan pois.
— Herätämmekö hänet? — kysyi Helvi kuiskaten.
— Ei, ei, anna pikku siskon nukkua, — kuiskasi Ensio vastaan. Ja hänen äänetön katseensa lisäsi: — Etkö sinä näe, kuinka suloinen hän on tuossa?
Todella hän olikin kuin lapsuuden häiritsemättömän rauhan elävä kuva. Posket hehkuivat lämmöstä, huulet olivat hiukan avoinna, hengitys keveä ja tasainen. Punainen nauha oli luistanut hiuksista, ja ruskeat kiharat hajallaan ympäröivät hänen päätänsä.
Pitkän hetken he istuivat vaiti häntä katsellen, mutta sitte Ensio hiljaa siirtyi Helvin viereen ja rupesi puhumaan, yhä kuiskaten.
— On niin hauskaa, että sinä olet täällä ja Irjalla on seuraa. Välistä minä pelkäsin, että hän kyllästyisi minuun, kun aina kesäisin olimme kahden, ellei tullut matkustavaisia vieraita. Eihän täällä ole naapureita lähimaillakaan.
— Kuinka hän olisi voinut kyllästyä sinuun? — kysyi Helvi, katse täynnä avomielistä ihmetystä.
Ensio ei siihen vastannut, vaan jatkoi: — Ja paljon hän oli yksinkin sedän ja tädin kanssa. Minä olen aina koettanut lukea osan päivästä.
— Mitä sinä luet? Eihän kesällä ole läksyjä.
— Nyt luen filosofiaa. Aion ottaa sen pääaineekseni, kun tulen ylioppilaaksi, ja sitä pikemmin pääsen valmiiksi, mitä enemmän olen ennakolta lukenut.
— Tuleeko sinusta filosofian maisteri? — kysyi Helvi hämmästyen itsekin rohkeuttansa, kun uskalsi sellaista udella.
— Ensin maisteri, sitte pappi, niin minä olen ajatellut.
— Pappi! — huudahti Helvi ilosta säteilevin silmin, unohtaen puhua kuiskaamalla. — Kuinka hauskaa! Minun isänihän myös oli pappi.
Silloin Irja liikahti, hieroi silmiänsä ja kohottausi istumaan.
— Mitä, mitä… Huusiko joku? Olenko minä nähnyt unta? Hyi, Helvi ja Ensio, miksi te annoitte minun nukkua? Nyt nauratte minua, kun minä äsken tein pilaa Ensiosta!
Molemmat vakuuttivat, ettei heidän mieleensäkään johtunut nauraa hänelle. Mutta Irjan täytyi välttämättömästi näyttää, ettei hän ollut mikään veltostelija, ja siksi hän ehdotti, että kiivettäisiin kilpaa harjun huipulle ja samaa kyytiä huvihuoneen yläkertaan.
— Nyt minä lähden — yks, kaks, kolme! Tulkaa perässä!
Tietysti hän oli ensimmäisenä siellä ylhäällä. Ensio soi mielellänsä hänelle voiton, ja Helvi taas ei notkeudessa ja sukkeluudessa mihinkään riittänyt Irjan rinnalla. Vihdoin he kaikki kolme hengästyneinä ja läähättäen seisoivat tornissa kaidepuun luona.
— Ja nyt juoksemme taas alas, että mäki tärisee, ja menemme suin päin järveen, — jatkoi Irja huimaavia ehdotuksiansa.
— Kiitos vaan kunniasta, — nauroi Ensio. — Vaatteinemme päivinemme, vai kuinka? Älähän nyt, sisko, kyllä me sentään istumme täällä, kun kerran tulimme.
Helvi ei enää kuunnellut heidän puheitansa. Hän nojausi kaiteeseen, katse kiinnitettynä lumoavaan maisemaan, jonka hän vasta pari kertaa oli ehtinyt nähdä. Niin synkkää kahdella taholla — vuoria vaan ja koskemattomia korpia. Lännessä näkyi lyhyen matkan päässä iso kylä laivalaitureinensa, ja siitä eteenpäin peltoja ja niittyjä pitkässä, laajenevassa jonossa, kunnes metsä ne katkaisi jälleen. Mutta edessä Haapalehto hymyili ja Saimaa kimalteli siniaaltoinensa. Niemi kurkottihe toista syleilemään, kukkavihkona saari kohosi saaren vieressä, salmet välkkyivät ja lahdet värehtivät. Vaan uloinna aukeni avara selkä, jonka äärtä silmä turhaan tapaili. Siellä valkoiset purjeet hohtivat ja höyrylaivojen sauhu erottui vaalakkaa taivasta vasten. Siitä kulki yhdystie salon ja suuren maailman välillä.