Kirkas aamupäivä paistoi ystävällisesti puhtaasta ikkunasta suureen, sievään tupaan, joka huonekalujen ja muun tavaran yksinkertaisuudesta huolimatta kuitenkin oli sangen mukavan näköinen. Harmailla paperilla peitetyillä seinillä riippui monta, ell'ei juuri kallisarvoista niin kuitenkin sangen hyvää vaskipiirrosta kauniissa kultakehyksissä; ikkunain väliä koristi suuri peili, jota leveä vanhanaikuinen piironki kannatti. Oikealla, ihan ikkunan vieressä, oli mukava mustalla nahalla päällystetty "mummontuoli", jonka paikoittain kulunut muoto osoitti jokapäiväistä käyttämistä. Sen vieressä näkyi suuri työpöytä, jonka monet laatikot olivat täynnä kirjeitä ja asiapaperi tukkuja. Vastapäätä komeili punainen, villapeitteinen sohva ja sen edessä pöyhkeili kirjavan lattiamaton päällä suuri pyöreä pöytä. Paitsi niitä kaluja oli tuvassa vielä muutamia tuolia määrätyillä paikoillaan ja oven vieressä, joka luultavasti vei makuukammariin, seisoi vahva, raskas, tummasta samankaltaisesta puusta kuin piironkikin veistetty kaappi, jossa silminnähtävästi säilytettiin liina- ja muita pitovaatteita, Senkaltainen oli huonekalusto, ei juuri kallisarvoinen, mutta porvarillista varakkaisuutta osoittava ja mukava.

Aamuna, jolloin herttainen aurinko uteliaasti kurkisti hupaiseen huoneesen, istui sisäänkirjoittaja Heimberger sohvan toisessa kulmassa aamiaisella ja toisessa hänen puolisonsa, Anna rouva. Kaikessa yksinkertaisuudessaan — sillä pöydällä oli ainoastaan kahvia, maitoa ja tuoretta nisuleipää — näkyi ateria maistuvan isännästä oivalliselta. Hyvillä mielin nautti hän vähitellen karvasta, hyvänhajuista juomaa ja söi lisäksi muutamin leipiä, joitten kovat kuoret murenivat kuin lasi hänen hyvien hampaittensa välissä. Hän näkyi olevan noin lähes neljänkymmenen vuotinen mies. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ikäänkuin pölynkarvaiset, mutta muuten oli hänellä sangen hyvä terveys. Terveyttä ilmoittivat kumminkin hänen vilkkaat, säihkyvät silmänsä ja hänen kookas, voimakas vartalonsa, yhtä paljon kuin hänen koko entisyytensä, sillä hän ei ollut sairastanut ainoatakaan kertaa eläessänsä, eikä kertaakaan enentänyt lääkärin tahi apteekkarin tuloja, Hänen hyvää ruokahaluansa todistivat leivät, jotka kummallisen nopeasti katosivat hänen hampaittensa väliin ja hänen hyvää mieltänsä iloiset katseet, joita hän tuon tuostakin loi huomaamatta vaimoonsa.

Anna rouva istui äänettä sohvan kulmassa vaipuneena ajatuksiinsa ja katseli vakavasti ja miettien pääkaupungin sanomalehteä, jota hän joka aamu luki kahvipöydässä tahi kumminkin kiireesti silmäili. Kun hän siinä lepäsi puhtaassa aamupuvussaan, hoikkine vartaloineen ja lempeine älykkäine silmineen, runsaat mustat hiukset tuskin mahtuen valkoiseen myssyyn, täytyi hänen vaikuttaa jokaiseen sangen miellyttäväisesti ja siis olikin ihan luonnollista, ett'ei hänen miehensäkään, herra sisäänkirjoittaja, voinut olla sitä tuntematta, vaikka rouva, kuten äsken mainittiin, sillä kertaa näkyi antautuneen sangen tavattoman vakavan, milt'ei alakuloisen ja surullisen mielialan valtaan. Muutamia minuuttia tarkasti hän vaimoansa keskeyttämättä hänen mietteitänsä; mutta viimein, kun hän yhä enemmän näytti vaipuvan synkkiin ajatuksiinsa, pudisti hän hiljaa päätänsä, kumartui hänen puoleensa ja taputti häntä hiljaa olkapäälle. Rouva säikähti hieman ja katseli, ikäänkuin heräten unesta, suurilla ruskeilla silmillään miestänsä vähän hämillään.

"Mikä sinun on, lapsi?" kysyi sisäänkirjoittaja ystävällisesti. "Näytäthän niin vakavalta ja miettiväiseltä kuin tutkisit taivaan ja maan suurimpia salaisuuksia. Onko sanomalehti saappaanvoide-, juusto-, sikari-, rusina- ja manteli-ilmoituksillaan saattanut sinut niin kovin miettiväiseksi?"

"Eihän toki", vastasi vielä nuori rouva kiireesti heittäen sanoman eteensä pöydälle. "Minä muistelin Edwardiamme. Missähän se unikeko viipynee? Minun täytyy todellakin mennä häntä hakemaan."

Hän aikoi nousta, mutta mies esti häntä lempeästi.

"Anna olla", sanoi hän, — "minä kuulen Edwardin jo tulevan portailla. Ei hän se ole saattanut sinua alakuloiseksi toivon minä."

"Ei suinkaan!" vastasi rouva vilkkaasti. "Onhan hän niin ahkera, hyvä ja kunnon poika, että hänestä on aina vaan iloa. Mutta kun muistelen tulevaisuutta leviävät surun synkät varjot sieluni ylitse!"

"No, lapsi, mitä varten mietiskelet asioita, joita ei ole olemassa eikä vielä pitkään aikaan ole olevakaan?" sanoi sisäänkirjoittaja. "Kyllä aika neuvon keksii! En minä ikuisesti pysy sisäänkirjoittajana, olen jo kuullut lintujen visertelevän tulevasta kanslianeuvoksesta, ja jos se lintu on visertänyt totta, ei yksistään arvomme parane vaan palkkanikin ja me voimme huoletta katsahtaa tulevaisuutta kohti, vähän säästääkin ja vähitellen koota pienen omaisuuden Edwardillemme. Minä olen päättänyt, että pojan täytyy lukea, saadakseni hänet isäänsä vähän etevämmälle. Minun on täytynyt vuosikausia rasittaa ja vaivata itseäni kurjana kirjurina, kunnes vähitellen verkalleen, sangen, sangen verkalleen pääsin vähän parempaan toimeen! Sitä samaa vaivaloista rataa ei Edwardimme ole kulkeva! Lukemisella ennättää hän koko joukon nopeammin eteenpäin, ja sentähden pitää hänen lukeman, vaikka minun täytyisikin säästää rahat siihen omasta ruoastani."

"Oi, sinä olet hyvä, sydämellinen, armas mieheni", virkkoi Anna rouva liikutettuna, — "Minä en epäile sinua ja isällistä huolenpitoasi, jos vaan rakas Jumala suo sinulle eloa ja terveyttä!"

Sisäänkirjoittaja nauroi ääneen ja sydämellisesti.

"Miksi ei hän sitä tekisi?" vastasi hän. "Eihän minulta ole tähän asti terveyttä puuttunut, eikä sitä ole täst'edeskään puuttuva."

Samassa kuului kirkonkellojen humiseminen juhlallisesti huoneesen ja heti sen perästä sekaantui siihen kadulta kuuluvan surumarssin synkät säveleet. Kummastuneina, melkein pelästyneinä kuulivat mies ja vaimo sohvallansa niiden liikuttavat äänet, ja he riensivät molemmat ikkunan luo. Ruumiinsaatto kulki hitaasti ohitse. Etupäässä kulki mustaan puettu surumarsalkki, sitte tulivat ruumiinvaunut arkkuineen, joka oli mustan kultakoristeisen vaatteen peitossa, ja takana kulki pitkä surusaatto, puettuna murhevaatteisin ja silmät luotuina maahan. Vähän aikaa katseltuaan kääntyi rouva nyyhkien surkeasta näöstä, palasi sohvalle ja nojautui entistä alakuloisempana sen tyynyjä vasten. Hänen miehensä seurasi häntä hitaammin, mutta istahtaessansa hänen viereensä näytti hänkin sangen totiselta ja huolen pilvi synkisti hänen otsaansa.

"Rikas kauppias Schultse se on, jota tuossa viedään viimeiseen lepokammioonsa", kertoi hän. "Kummallista, miten äkkiä kuolema ottaa monen ihmisen pois. Vielä viikko sitte oli mies terve ja voimakas — silloin putoo hän hevosen selästä, satuttaa päälakensa ja — tuossa saattavat nyt hänen ruumistansa! Kummallista! Mies olisi vielä voinut elää viisikymmentä vuotta, ell'ei tämä onnettomuus olisi tapahtunut."

"Siinä näet, kultani, sattuvan todistuksen siitä, ett'ei saa luottaa terveytensä kestävyyteen", vastasi rouva sangen vakavalla äänellä. "Ei kukaan, ei vahvin eikä terveinkään, ole edes silmänräpäyksen aikaa varma elämästänsä. Mies parka, jonka niin äkkiarvaamatta täytyi lähteä! Miten vaikeaa hänestä olikaan erota elämänsä kukoistuksessa vaimostaan ja lapsistansa! Ja kuitenkin oli hänellä kumminkin lohdutus kuolemassa: tieto, ett'eivät hänen omaisensa, vaikka heistä kyllä tuntuukin kovin ikävältä kadottaa tukensa, kuitenkaan joudu hänen kuolemansa kautta kurjuuteen ja puutteesen. Kuinka monen perheenisän täytyneekään erota tästä maailmasta ilman sitä lohdutusta, joka kuitenkin sanomattomasti helpottaa kuoleman ja poistaa sen katkeruuden! Kun vaan ajattelen kauhean kohtalon kerran riistävän sinut minulta, — oi Jumalani, mitäpä silloin tulisi minusta ja Edwardistamme!"

"Joutavia, Anna kulta", vastasi sisäänkirjoittaja, vastenmielisesti kohottaen olkapäitänsä. "Kuka huolii suotta vaivata mieltään tuonkaltaisilla turhilla mielikuvituksilla? Katso minuun, — näytänkö minä kuoleman omalta, jolla jo on toinen jalka haudassa? Mielettömyyttä!"

"Muista kauppias Schultsea, mies kultani!"

"Vieläpä mitä, minä en ratsasta vikuria hevosia, vaan käyn kauniisti jalkasin virkahuoneeseni; siellä ei mitään voi minulle tapahtua. Ja viimein, mitä varten suotta hyvä mielensä karkoittaa tuonkaltaisella kuvituksella. Mitä rakas Jumala meille lähettää, täytyy meidän ottaa vastaan, voimatta muuttaa hänen päätöstänsä."

"Anna anteeksi, mies kultani, että vastustan sinua siinä kohden", lausui rouva innokkaasti, laskien kätensä miehensä käsivarrelle. "Me emme tosin voi estää emmekä muuttaa Jumalan päätöksiä ja sallimuksia, mutta meidän vallassamme on ryhtyä tarpeellisiin toimiin, jotka kumminkin suurimmaksi osaksi voivat poistaa meiltä suurimman tapaturman pahimmat seuraukset."

Sisäänkirjoittaja katseli kummastuneena rouvaansa liikutuksesta ja innosta punastuviin kasvoihin.

"Mistä toimista sinä puhut?" kysyi hän. "Jos Jumala sallii minun kuolla, et sinä kuitenkaan voi karkoittaa kuolemaa vuoteeltani!"

"En, sitä oi voi", vastasi Anna rouva, "mutta sinä voit, kuten sanoin, estää senkaltaisen onnettomuuden surkeat seuraukset, jos sinulla vaan on luja, vakava tahto sitä tehdä. Ah, usko minua, armas mies kultani, minä en puhu siitä sinulle itseni tähden! Naisella on vähän tarpeita ja hän voi pahimman tapahtuessa tulla yksin toimeen ainoastaan käsitöillään ja suurimmalla säästäväisyydellä. Mutta muistele poikaamme! Mikä tulevaisuus odottaisi häntä, jos hänen isänsä riistettäisiin pois, ennenkuin hän on hankkinut itselleen itsenäisen aseman! Millä elättäisin minä heikko nainen häntä, millä kasvattaisin häntä, millä vaatettaisin häntä ja millä varoilla antaisin hänen käydä koulussa ja yliopistossa, kun tuskin voisin suurimmalla ahkeruudella poistaa suurimman puutteen oveltamme!"

Herra sisäänkirjoittajaa näkyi rouvan innokkaat sanat vähän liikuttavan. Hymy katosi hänen huuliltansa, hän hivutti otsaansa ja etsi turhaan sanoja, millä vastustaisi rouvansa huolia tahi rohkaisisi hänen mieltänsä.

"Mutta, Jumalani", sanoi hän viimein, "mitä pitää minun tehdä, mitä voin tehdä sitä estääkseni?"

Rouva otti kahvikuppien vierestä aamiaispöydällä sanoman ja ojensi sen äänettä miehellensä, osoittaen sormellaan erästä paikkaa, Sisäänkirjoittaja luki ja naurahti.

"Hengenvakuutus!" huudahti hän. "Mitä se merkitsee? Kentiesi on kysymys yhdestä noista monista naurettavista, niinsanotuista salakeinoista, jotka pitentävät inhimillisen elämän! Hulluutta! Senkaltaiset keinot eivät suojele meitä eläessämme putoamasta hevosen selästä eikä muusta äkillisestä kuolemasta tahi minkäänlaisen ruton tarttumisesta!"

"Lue vaan, kultani", kehoitti rouva tyyneesti. "Tässä on kysymys ihan toisesta kuin luulet."

Sisäänkirjoittaja luki yhä tarkemmin jotenkin pitkän ilmoituksen ja laski sitte vakavan näköisenä sanomalehden jälleen pöydälle.

"Se on todellakin ihan toista kuin ajattelin", lausui hän miettiväisesti. "On kysymys siitä että maksaisi vuosittain määrätyn rahasumman eräälle yhtiölle, joka puolestaan sitoutuu ennemmin tahi myöhemmin tapahtuneen kuolemani jälkeen maksamaan perillisilleni maksujeni suuruudesta riippuvan rahasumman."

"Niin on asia, mies kultani", vastasi rouva nyykäyttäen päätään. "Otaksukaamme, että sinä joka vuosi maksaisit noin kuusikymmentä taaleria hengenvakuutusyhtiölle, ja voittosi olisi, että se maksaisi perillisillesi kaksituhatta taaleria, kentiesi enemmänkin, katsomatta siihen kuolisitko ensimmäisenä vuotena vakuutuksen tehtyäsi tahi vasta kymmenen taikka kahdenkymmenen vuoden perästä. Eikö se olisi sinulle suureksi lohdutukseksi? Eikö siinä olisi yksi raskaimmista ja suurimmista huolista poistettu, huoli poikasi tulevaisuudesta? Hyvin asetettuna ja tarkasti hoidettuna olisi kaksituhatta taaleria kaikissa tapauksissa kylliksi Edwardin elatukseen, koulutukseen ja opintoon."

"Niin, niin, asia näkyy olevan hyvä", vastasi sisäänkirjoittaja. "Mutta edullistakin asiaa täytyy miettiä ja kuusikymmentä taaleriakin vuodessa on suuri summa!"

"Oi, jos vaan tahtoisit Kaarle", lausui nuori rouva vilkkaasti, — "niin säästäisin mielelläni ja kieltäisin itseltäni jokaisen huvin, voittaakseni joka vuosi määrätyn summan."

"Niin, niin, sinä olet hyvä vaimo, Anna kultani", myönsi sisäänkirjoittaja. "Mutta kuitenkin on minusta, kuin puolustaisit vähän liiaksi tätä asiaa. Anna minulle aikaa miettiäkseni kaikkia rauhassa. Myöhemmin tahdon ilmoittaa sinulle päätökseni. Kuusikymmentä taaleria vuodessa tekee kymmeneen vuoteen viisisataa taaleria, vaan jos vuosi vuodelta panen itse talteen ja luen korkoa korolta, nousee siitä suurempi summa. Ja se raha jäisi meille, sillä välin kun se toisessa tapauksessa olisi ikäänkuin ikkunasta ulosheitetty. Sinulla on ainoastaan mielessä, että voisin pian kuolla. Entä jos Edwardimme kymmenen tahi kahdentoista vuoden perästä joutuisi aikaisen kuoleman omaksi? Silloin olisivat säästömme olleet turhat. Nuoruus on yhtä vähän kuolematon kuin vanhuuskin."

"Totta kyllä", vastasi Anna rouva, — "vaan jos se surullinen seikka, josta Jumala meitä varjelkoon, todellakin tapahtuisi, niin olet sinä kadottanut ainoastaan sen mitä et ole tarvinnut, ja samassa on sinulla koko aika ollut lohduttava tieto, että olisit suojellut poikaasi puutteen alaisesta ja kurjasta tulevaisuudesta. Ja paitsi sitä, kuka takaa meille, ett'ei kuolema kohtaa meitä, ennenkuin kymmenen tahi kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Entäs jos se jo tulevana vuonna saavuttaisi sinut ja vaatisi henkesi? Mitä hyödyttäisivät Edwardiamme yhden kerran säästetyt ja talteen pannut kuusikymmentä taaleria? Pantuina sitä vastoin hengenvakuutusyhtiöön tuottaisivat ne hänelle kaksituhatta taaleria. Ja juuri se on minun mielestäni hengenvakuutuksen oikea siunaus. Jos Jumala kutsuu sinut huomenna tahi kahdenkymmenen vuoden kuluttua, on sinulla aina tieto, että on pidetty huolta poikasi tulevaisuudesta. Ja jos otaksuisimmekin, että panet rahoja kahdenkymmenen vuoden kuluessa säästöön, oletko silloin säästänyt enemmän kuin mitä henkivakuutusyhtiö jo vakuutuksen tehtyä sinulle lupaa? Laske itse mies kultani! Toisessa kohden siis luja varmuus, toisessa vaan joku epävarma mahdollisuus. Tahdotko enemmän luottaa mahdollisuuteen kuin varmuuteen, joka sinulla jo on käsissä?"

Sisäänkirjoittaja Heimberger tunsi joutuneensa vähäiseen pulaan, sillä hän ei voinut vastustaa rouvansa mielipidettä, mutta kuitenkin oli hänessä joku vastahakoinen tunne, joka kielsi häntä joka vuosi maksamasta suurta rahasummaa, josta ei hänellä itsellään ollut mitään hyötyä. Hänen vielä miettiessään, mitä vastata, kolkutettiin ovea, ja iloisena siitä, että hän hetkeksikin vaan pääsi keskeyttämisen kautta pulastaan, vastasi herra Heimberger ääneen "astukaa sisälle!" Ovi aukeni ja sisään astui vahtimestari, joka kohteliaasti tervehdittyään ojensi sisäänkirjoittajalle suuren, kuninkaallisella sinetillä suljetun kirjeen.

"Toivotan kaikesta sydämestäni onnea", lausui hän samassa. "Sanomani on ilahuttava herra neuvosta!"

"Mitä hullua, Müller, te laskette jotenkin paljon leikkiä!" huudahti Heimberger ilosta vapisevin käsin avaten sinetin ja levittäen paperin. "Se on totta, Anna kulta", lisäsi hän sitte liikutettuna lyhyesti silmäiltyään kirjoituksen, — "tämä on kuninkaallinen vahvistus, joka armollisesti nimittää minut Kanslianeuvokseksi ja antaa minulle lisää kaksisataa taaleria vuotuista palkkaa. Eläköön, eläköön kuningas, kaikkien armollisin herramme! Ja te, hyvä Müller, ottakaa tämä kiitokseksi iloisesta sanomastamme!"

Hän antoi vahtimestarille kirkkaan taalerin käteen ja syleili sitte innokkaasti rouvaansa, joka säihkyvin silmin vastasi hänen hyväilemisiinsä.

"Katsos lapsi", sanoi hän, "nyt olet taasen saattanut itsellesi turhia huolia! Lintunen, jonka kuulin visertelevän, on laulanut oikeaa säveltä!"

"No, herra kanslianeuvos ansaitseekin muita paremmin tämän arvonkoroituksen ja palkan lisäyksen", lausui vahtimestari nauraen. "Te olette sangen suuressa suosiossa ylhäisimmissä piireissä ja siellä tiedetään varsin hyvin arvostella väsymätöntä intoa, huolenpitoa ja rehellisyyttä, jota te, herra kanslianeuvos, aina olette osoittaneet. Minä sulkeudun suosioonne, kiittäen nöyrimmästi äsken osoitetusta hyvyydestänne!"

Kursastelevasti kumartaen meni vahtimestari pois ja jätti vastatehdyn kanslianeuvoksen yksinään rouvansa ja riemunsa kanssa. Heimberger käveli ilomielin pitkin askelin edestakaisin huoneessa nauttien onneansa, joka nopeammin, kuin hän oli odottanut ja toivonut, oli hänet saavuttanut.

"No, armahani", keskeytti Anna rouva hetken kuluttua vait'olon, "kiittäkäämme Jumalaa, joka on suonut meille ja pojallemme tämän onnen. Kaksisataa taaleria vuotuista palkan lisäystä! Nyt on sinun helppo maksaa kuusikymmentä taaleria poikasi hyväksi!"

Vasta tehty kanslianeuvos katseli kummastuneena vaimoonsa ja hänen täytyi ensin miettiä, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Iloissaan arvonsa koroituksesta oli hän vallan unhottanut heidän entisen keskustelunsa.

"Ah, niin, niin", vastasi hän hajamielisesti, — "mutta jättäkäämme se asia toistaiseksi! Eihän siinä kiirettä, Anna kulta! Nyt on minulla muuta mietittävää kuin sitä juttua. Siis myöhemmin, myöhemmin! Ensiksi tahdon onnitella rouva kanslianeuvoksetarta! Eikö totta, se kuuluu kuitenkin kauniimmalta kuin: 'rouva sisäänkirjoittajatar!'"

"Jos vaan yhä rakastat ja kunnioitat minua, mies kultani, niin olen kaikesta sydämestäni kiitollinen", vastasi ymmärtäväinen rouva. "Paitsi sitä ilahuttaa minua kaikesta sielustani, että ansiosi ovat niin edullisesti tulleet hallituksen tietoon, ja minä toivotan sinulle kaikkea mahdollista onnea siihen!"

"Kiitos, kiitos, vaimoseni", vastasi neuvos ja kääntyi oveen päin, josta kaunis, voimakas, noin yksi- tahi kaksitoista vuotias poika samassa riensi sisälle, juoksi kiireesti neuvoksen luokse ja kiersi molemmat käsivartensa hänen ympärillensä.

"Toivotan onnea, isä kultani!" huudahti hän ääneen säihkyvin silmin, posket tavallista enemmän hehkuen. "Vahtimestari kertoi minulle jo kaikki! Minä kohtasin hänet tuolla ulkona palatessani katsomasta kauppias Schultsen ruumiin saattoa, jota seurasin kappaleen matkaa. Siis olet tullut kanslianeuvokseksi! No, sepä hauska, ja se ilahuttaa minua vielä enemmän sentähden ett'ei Ludwig Meyerheim enää voi halveksivaisesti kohdella minua eikä haukkua minua halvaksi sisäänkirjoittajan nulikaksi. Kunniallinen kanslianeuvos on varmaan yhtä arvokas kuin rahakauppias, vaikka hänellä olisikin kultaa ja hopeaa kasottain!"

"Joutavia, Edward kulta!" vastasi herra Heimberger nauraen. "Jokainen ihminen on samanarvoinen kuin toinenkin, jos vaan jokainen kohdassansa täyttää velvollisuutensa. Lopuksi kiitän sinua onnentoivotuksestasi."

Hellyydestä säihkyvin silmin silitti hän pulskean pojan poskia ja hiuksia ja suuteli häntä isällisesti otsalle. Sitte irroittihe Edward hänestä sanoen: "Nyt on jo aika täperällä mennä kouluun! Maahanpaniaiset viivyttivät minua ensin ja nyt ilo isän arvonkoroituksesta! Saas nähdä nyt miten koulupojat kummastuvat, kun kerron isäni, sisäänkirjoittajan, tulleen kanslianeuvokseksi! Ja miten Ludwig Meyerheim on suuttuva! Mutta se on oikein sille ylpeälle pojalle, sillä hän halveksii meitä kaikkia muita, juuri kuin hän olisi mikään ihme, siksi että hänen isällänsä on rahaa!"

"Toivon kuitenkin, ett'et liian paljon ylvästele siitä, että isäsi on tullut neuvokseksi", sanoi herra Heimberger nauraen.

"Herra varjelkoon!" vastasi Edward. "Kysyhän vaan Vilholta, kirjeiden kulettajanne pojalta! Me olemme aina olleet hyviä ystäviä ja olemme täst'edeskin, kuten ennenkin. Ei, minä vihaan ylpeyttä, isä, ylpeyttä, joka ei perustu todellakin hyviin ja ansiollisiin ominaisuuksiin. Ja niin Vilhokin arvelee! Me olemme ylpeät siitä, että olemme luokkamme ahkerimmat pojat, vaan me emme sentähden halveksi ketäkään, joka täyttää velvollisuutensa. Mutta, lyöhän kello jo kolme neljännestä, — minun täytyy siis lähteä! Hyvästi, isä, hyvästi äiti kultani!"

Ja nuolennopeasti kiiti hän ulos huoneesta.

"Oiva poika!" sanoi isä, tyytyväisesti katsellen hänen peräänsä.

"Todellakin, sydämellinen, oiva lapsi", lisäsi äiti. "Koettakaamme yhdessä, mies kultani, saada hänen tulevaisuutensa suruttomaksi."

"Tietysti on meidän sitä koettaminen", vastasi neuvos. "Mutta anna huoletta minun keksiä sopivat keinot siihen. Täytyy perinpohjin ja huolellisesti miettiä kaikkea, armas vaimoseni. Mutta nyt täytyy minun jättää sinut mennäkseni virkahuoneeseni ja sitte käydä esimiesteni ja suosijieni luona, joita minun suurimmaksi osaksi tulee kiittää tään-aamuisesta ilostani!"

Vasta tehty herra neuvos pukeutui hienoimpiin vaatteisinsa, jätti sydämellisellä suudelmalla rouvansa hyvästi ja riensi pois mennäksensä toimistoon. Rouva katseli miettiväisesti hänen jälkeensä.

"Hän on hyvä ja sydämellinen", mumisi hän itsekseen, "mutta kuitenkin pelkään olevan vaikeata saada häntä taipumaan siihen. Mutta minä en aio levätä enkä väsyä, ennenkuin olen päässyt tarkoitukseni perille. On kysymys lapsemme menestymisestä ja tulevaisuudesta, — eikä silloin saa pelätä uhrauksia!"

Päiviä, viikkoja, kuukausia kului eikä rouva neuvoksetar päässyt sen enempää tarkoituksensa perille, vaikka kuin monta kertaa etsi syytä muistuttaa miestänsä sen asian tärkeydestä, josta he silloin kesä-aamuna olivat keskustelleet. Herra neuvos tiesi aina kaikenlaisilla verukkeilla välttää keskustelua asiasta, joka oli hänen rouvansa mielessä. Väliin syytti hän toimiansa, väliin lupasi hän tehdä kaikki, mikä vaan oli mahdollista, jos vaan jätettäisiin hänelle aikaa siihen, väliin oli hän muka satunnaisessa rahanpuutteessa.

Viimeinen viipymisen syy oli luultavasti painavin, sillä rouva neuvoksetar huomasi salaisella surulla, ett'ei talouskukkaro paisunut vaikka tulot arvokorotuksen kanssa enentyivät — niin, he joutuivat lisäksi useasti oikeaan rahapulaan, jommoista he eivät milloinkaan ennen vähäisemmän palkan aikana huomanneet, Hän hankki itselleen tilaisuutta lempeästi puhutella miestänsä siitä arveluttavasta tilasta ja herra neuvos kuunteli häntä kärsivällisesti monta kertaa vaan kohottaen olkapäitään.

"Mitä tahdot, lapsi kultani?" vastasi hän. "Nykyinen asemani, kanslianeuvoksena, vaatii minulta suurempaa menekkiä, varsinkin alussa, kuin ennen. Halvasta sisäänkirjoittajasta ei pidetä lukua ja hän voi elää niin yksinkertaisesti kuin häntä suinkin haluttaa. Ei kukaan huoli hänestä. Mutta kanslianeuvos! Hänen laitansa on vallan toisin. Hän ei saa vetäytyä pois kaikesta, ett'ei hän tulisi ihmisten pilkaksi. Täytyy silloin tällöin ottaa osaa hienoihin aamiais- tahi illallispitoihin tuttujen virkatoverien parissa. Niissä juodaan kalliita viinejä, syödään herkkuruokaa ja siihen menee paljon rahaa. Minä kyllä mielelläni vetäytyisin niistä pois, vaan se ei sovi. 'Neuvos, tulkaa ottamaan osaa siihen ja siihen tahi siihen', kuuluu kehoitus, jos kiellän, — 'ettehän toki voi olla pois sieltä!' ja lyhyesti, täytyy myöntyä ja ottaa osaa, ell'ei tahdo tulla ihan halveksituksi."

"Sitte soisin melkein, että vielä olisimme sisäänkirjoittaja-perhe ja ett'ei lintu, josta puhuit, vielä olisi visertänyt", vastasi rouva raskaasti huo'aten. "Kuinkahan tämä vielä päättynee, mies kultani? Sen sijaan että säästäisimme ja kokoisimme vähän varoja Edwardillemme, täytyy meidän tällä tavalla vielä joutua velkoihin, ja se on, sitä et voi kieltää, sangen surkea kohta. Ken kerran on velkaan joutunut, ei pääse niistä helposti, sillä velkoja on huokea tehdä, mutta ne saadaan tavallisesti ainoastaan suurilla uhrauksilla ja sangen vitkaan maksetuiksi."

"No, no, vaimoseni, niin huonolle kannalle emme toki joudu, sinä liioittelet", rauhoitti häntä herra neuvos. "Niin pitkälle en anna asiain mennä. Malta vielä muutama viikko. Ainoastaan alussa vaan on näin pahaa; vähitellen vetäydyn yhä enemmän heidän seurastaan ja sitte vietämme jälleen hiljaista, kodikasta ja säästäväistä elämää kuten ennenkin. Luota siihen! Muistelkaamme sitte Edwardiakin ja auttakaamme kaikki hänen tulevaisuutensa suhteen, niin ett'ei sinun tarvitse olla huolissasi sentähden!"

Mitä rouva raukka siihen enää voi? Hänen täytyi olla vaiti ja kärsivällisesti odottaa, että hänen miehensä itsestään palaisi hiljaiseen kotielämään. Ikävä kyllä näytti siltä, kuin ei hänellä olisi suurta taipumusta siihen. Päinvastoin, aamiaisia ja illallisia pidettiin yhä useammin, ja rahat vähentyivät yhä enemmän. Ei auttanut, rouva neuvoksettaren täytyi taasen kerran rohkaista mielensä ja vakavasti puhutella miestänsä asiasta. Syy siihen oli varsin lähellä, sillä talouskassassa oli muutama päivä sitte ainoastaan muutamia taaleria, ja siihen oli vielä monta viikkoa, kun palkat maksettiin. Tilaisuuskin ilmaantui; herra neuvos käänsi itse puheen siihen.

"Anna minulle muutama taaleri, vaimoseni", sanoi hän päivällisen jälkeen juuri samana päivänä, jolloin rouva neuvoksetar oli tutkinut kassan ja huomannut sen niin laihaksi. "Tänä iltana kokoutuu muutamia tuttavia italialaisen Taglionin luo, eivätkä he jättäneet minua rauhaan, ennenkuin lupasin ottaa osaa pieneen seuraan."

Rouva neuvoksetar meni kaapin luo, otti pienen kukkaron, jossa hän aina talletti rahansa, ja pudisti sen sisällyksen pöydälle.

"Tässä on muutama taaleri, mies kultani", sanoi hän levollisesti. "Mutta ole hyvä ja sano minulle, millä maksan talousmaksut, kunnes saan lisää; sillä nämät ovat viimeiset rahamme."

Herra neuvos säikähti ja hänen kasvonsa venyivät pitkiksi.

"Mahdotonta!" huudahti hän.

"Se on, ikävä kyllä, totta", vastasi hän. "Tässä on talouskirjani, johon jokainen maksu on kirjoitettu. Tarkasta se ja sinä tulet selville, että kaikki on oikeassa."

Herra neuvos lykkäsi nurjamielisesti talouskirjan sivulle, hypähti tuoliltaan, käveli pari kertaa, pää kallellaan, edestakaisin huoneessa, seisattui viimein ikkunan eteen ja katseli synkkämielisesti kadulle.

"Tämähän on sangen ikävä seikka, jolla kummastutit minua", nurisi hän. "Tuhat tulimmaista, miksi et ennen ole ilmoittanut minulle asian laitaa? Nyt olemme kauniissa pulassa, enkä minä tiedä neuvoa sen auttamiseksi!"

"Muista vaan, mies kultani, miten useasti minä olen muistuttanut sinua, ett'ei tulomme vedä vertoja sinun maksuihisi", vastasi rouva neuvoksetar tyvenesti. "Vika ei ole minun, ett'et ole huolinut varoituksistani."

"Mutta tuo juttu on minulle sangen sopimaton", mutisi mies itsekseen. "Olenhan nyt kerran luvannut mennä ja sitte piti juuri sen tapahtua. Se on erittäin harmittavaa."

Pahoilla mielin rummutti hän sormillaan ikkunanlasia, että ne kilisivät. Mutta äkkiä kirkastui hänen katseensa, rypyt katosivat hänen otsastansa ja ilon säde säihkyi hänen silmistänsä.

"Tuossa tulee vanha ystävämme, asiamies Kluge, kadulla!" huudahti hän. "Hän tulee kuten kutsuttu! Sananen vaan hänelle ja me pääsemme heti paikalla pienestä pulastamme."

Hän avasi kiireesti ikkunan ja viittasi.

"Hän tulee", sanoi hän sitte sulkien ikkunan jälleen ja kääntyen rouvansa puoleen.

"Tahdotko lainata häneltä?" kysyi rouva.

"No niin", sanoi hän vähän hämillään. "Ainoastaan kaksikymmentä taaleria vähäksi aikaa. Tiedäthän, että saan palkkani kolmen viikon kuluttua ja silloin maksan kiitollisesti pienen velkani. Näethän itse, ett'emme muulla tavoin voi auttaa itseämme."

Nyt oli rouva neuvoksettaren vuoro kohottaa olkapäitään, vaan hän ei virkkanut sanaakaan, syystä että kutsutun asiamiehen askeleet kuuluivat jo etehisestä. Heti sen perästä astui herra Kluge itse huoneesen ja tervehti ystävällisellä ja tuttavalla tavalla.

Herra Kluge oli pieni, vireä, älykkään näköinen mies, jonka vilkkaista silmistä sydämellisyys ja äly selvästi loistivat. Häntä pidettiin varakkaana miehenä, hänellä oli avonainen, edullinen kauppatoimi kaupungin kauniimmassa osassa ja sen lisäksi oli hän useitten yhteishyödyllisten seurain asiamiehenä, jotta häntä tavallisesti kutsuttiin "Herra asiamieheksi".

"Nöyrin palvelijanne, rouva neuvoksetar, hyvää päivää, herra neuvos", tervehti hän astuessansa sisälle, ja kumartaen niin sievästi, ett'ei tanssiopettaja olisi voinut sitä kauniimmin tehdä. Te kutsuitte minua; voinko millään tavalla olla teille palvelukseksi?"

"No niin, hyvä herra asiamies", vastasi herra neuvos hieman hämillään. "Mutta istukaa toki ja laskekaa pois, — onhan teillä suuri paperitukku kainalossa — noin — antakaa se tänne, — ja nyt — istukaa."

Herra Kluge myöntyi ainoastaan vastahakoisesti herra Heimbergerin kohteliaasen pyyntöön ja istahti viimein tuolille rouva neuvoksettaren lähelle.

"Mutta joutuun, hyvä herra neuvos, — millä voin teitä palvella?" kysyi hän.

"No niin", — vastasi Heimberger, "minä olen joutunut ainoastaan satunnaiseen ja väliaikaiseen rahapulaan ja sentähden kysyisin teiltä, ettekö kenties hyväntahtoisesti auttaisi minun siitä?"

"Aivan mielelläni", vastasi asiamies mitä ystävällisimmällä tavalla. "Tarvitsetteko sata, kaksisataa, kolmesataa taaleria? Ne ovat teille koska hyvänsä tarjona."

"Ei, ei, Jumala varjelkoon!" huudahti herra neuvos, kieltäväisesti viitaten molemmilla käsillään. "Ainoastaan kaksi- tahi kolmekymmentä taaleria muutamaksi viikoksi. Tiedättehän, tulevan kuun ensi päivänä saan jälleen palkkani ja silloin maksan teille suurimmalla kiitollisuudella rahat korkoineen takasin."

"Mitä puhutte te koroista, hyvä herra neuvos!" vastasi asiamies vilkkaasti ottaen suuren lompakon rintataskustansa, avasi sen ja luki viisi kymmenentaalerin seteliä pöydälle. "Sepä vasta olisi jos ottaisin maksua tuommoisesta pienestä ystävyyden osoituksesta. Ei mitään semmoista, hyvä neuvos, ja tuon pienen summan maksatte takaisin milloin teille sopii — oman tahtonne mukaan!"

"Te olette todellakin sangen hyvä, vanha ystäväni, ja minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni", sanoi neuvos, innokkaasti pudistaen pienen ystävän käsiä. "Luottakaa siihen, että pian tulen luoksenne suurimmalla kiitollisuudella maksamaan teille rahat takaisin."

"Hiljaa, hiljaa, hyvä herra neuvos!" sanoi asiamies torjuen. "Minä olen sangen onnellinen, että olen voinut palvella teitä noin vähäpätöisellä asialla. Ja nyt sulkeudun teidän ja rouva neuvoksettaren suosioon, minulla on vielä toimia suoritettavana."

"Mutta miksi niin kiirettä! Ja mitä teillä on tuossa suuressa tukussa?" kysyi neuvos.

"Kaikenlaista, kaikenlaista", vastasi herra Kluge. "Tiedättehän minun olevan useitten yhtiöiden asiamiehenä tässä kaupungissa ja nyt olen vielä ruvennut Hallen hengenvakuutusyhtiön 'Idunan' asiamieheksi. Tuossa tukussa on muutama kymmenin osoitteita, joita minun pitää jakaman tuttaville ja virkatovereilleni."

Rouva neuvoksetar kuunteli tarkasti ja herra neuvoskin säikähti hieman.

"Kuulkaa, hyvä herra Kluge", sanoi ensimainittu vilkkaasti, "ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen, että jättäisitte minullekin yhden kappaleen niistä? Minua miellyttää sangen suuresti se vakuutuslaitoksen haara ja sen uskon minä erittäin siunausta tuottavaksi."

"Aivan mielelläni, rouva neuvoksetar", vastasi asiamies, nopeasti avaten tukun ja antoi rouvalle osoitteen. "Ottakaa ja pitäkää se. Minua ilahuttaa että hengenvakuutusyhtiöt teitä miellyttävät ja minä soisin, että sama mielipide leviäisi mitä laveimpiin piireihin. Uskokaa minua, minä en puhu itsekkäisyydestä! Jumala varjelkoon minua siitä! En olisi erityisien monenkaltaisien tehtävieni lisäksi ottanut uutta tointa niskoilleni, vaikka se olisikin tuottanut minulle mitä suurimpia etuja; mutta tässä kohden on asian laita ihan toinen, tässä on kysymys todellakin hyvän ja siunausta tuottavan yrityksen edistämisestä ja puolustamisesta, sekä hyvän työn tekemisestä ihmiskunnalle, erittäinkin meikäläisille ja sentähden pidin ihan suorana vääryytenä, jos olisin hylännyt sen tarjoomuksen. Ei, ei, tämän toimen tahdon vielä ilolla ja innolla ottaa tehdäkseni, sillä keskustelemalla ja yhtiön painetuista säännöistä olen tullut selville, että hengenvakuutus on mitä parhain hyvätyö, mikä vielä on ihmiskunnalle tarjottu. Suokoon Jumala ihmisten oikein käsittää se! Niin, niin, hyvä herra neuvos, uskokaa minua! Tunnettehan te minut jo aikoja sitte; te tiedätte, ett'en ole mikään saituri ja että tulen hyvin toimeen tarvitsematta ryhtyä uusiin toimiin ansaitakseni kentiesi joitakuita groschenia tahi taaleria lisäksi. Mutta tätä tointa en koskaan olisi hylännyt, vaikk'ei se tuottaisikaan minulle äyriäkään voittoa, sillä hengenvakuutusyhtiö on niin verrattoman hyvä laitos. Missä sitä käytetään tuottaa se siunausta taloon ja perheesen, — missä sitä ylenkatsotaan, pilkataan ja halveksitaan, siellä ovat huolet, hätä, murheet ja epätoivo seurauksena. Jos kertoisin teille ainoastaan muutaman tositapauksen, niin myöntäisitte minun olevan oikeassa!"

"Mutta kertokaa, kertokaa, hyvä herra asiamies", pyysi rouva neuvoksetar innostuneena, pidättäen pientä vireää miestä tuolilla, josta hän samassa aikoi nousta. "Te ette usko, miten kaikki minua miellyttää, mikä kuuluu hengenvakuutukseen, ja miten innokkaasti haluan oikein perin pohjin oppia tuntemaan sen tärkeyttä ja laatua. Pyydän teitä siis, kertokaa ja kuulethan sinäkin sitä mielelläsi mies kultani!"

Kanslianeuvos Heimberger nauroi vähän epäilevästi, mutta ilmoitti kuitenkin mieltymyksensä kohteliaalla kumarruksella.

"No, minä koetan kertoa kaikki lyhyesti", sanoi herra Kluge myöntyväisesti, vaikka selvästi voi huomata ilon, millä hän rupesi puhelemaan mieliaineestansa. "Minä kerron ainoastaan yhden tapauksen, joka nykyään tapahtui 'Iduna' yhtiössä! Kuulkaa siis! Syyskuussa vuonna 1855 vakuutti eräs värjäri — nimi ei kuulu asiaan ja sallikaa minun hänen perheensä tähden salata se — henkensä Iduna yhtiössä kahdestatoista sadasta taalerista, jotka hänen kuolemansa jälkeen olisivat maksettavat hänen perillisillensä. Mies ei vielä ollut täyttänyt kolmenneljättä vuotta ja lääkärien lausunto hänen terveydestänsä oli mitä suosiollisin, sillä he selittivät hänen olevan vahvan, terveen miehen, jota ei mitään tauti vaivannut eikä hän näkynyt olevan semmoiseen taipuvainenkaan. Hänen ulkonainen olonsa oli jotenkin hyvällä kannalla. Hän elätti ammatillaan vaimonsa ja neljä lastaan sangen hyvin ja voi vielä ilman suuretta uhrauksetta maksaa vuotuisen vakuutusmaksun. Yksityisiä varoja ei hänellä ollut, ja hän oli juuri sen vuoksi vakuuttanut henkensä, ett'eivät hänen vaimonsa ja lapsensa joutuisi hätään hänen kuolemansa jälkeen."

"Kuulkaa vielä. Mestari S——llä, kutsukaamme hänet minusta vaikka Schmidt'iksi, oli viiden tunnin matkan päässä olevassa pikkukaupungissa asuva varakas täti, jonka omaisuuden hän varmaan toivoi saavansa kerran periä ja jota perintöä hänellä olikin syytä toivoa ja odottaa, sillä hän oli vanhan rouvan likeisin sukulainen. Katsokaa, silloin sai hän kerran viime vuonna marraskuussa kirjeen naapurikaupungin hallitukselta, joka ilmoitti hänen tätinsä kuoleman ja vaati hänet saman kuun kolmantenakymmenentenä päivänä saapumaan saman hallituksen eteen olemaan läsnä tädin jälkisäännöksen avaamisessa. Mestari Schmidt ei epäillyt hetkeäkään saavansa täti vainaansa koko suuren omaisuuden omaksensa ja menetteli siinä suhteessa varomattomasti, mikä vasta myöhemmin tuli ilmi. Määrättynä päivänä läksi hän matkaan ja käveli tuon viiden tunnin matkan jalkasin. Jalkapatikassa palasi hän kotiinkin, mutta ei iloisena ja toivokkaana, vaan mieli täynnä pettyneen toivon katkerimpia tunteita. Tädin perinnöstä ei tullut mitään. Vanha nainen oli, ell'en erehdy, määrännyt koko omaisuutensa hyväätekeväisille laitoksille, ja, lyhyesti sanoen, värjärimme ei saanut mitään. Oliko katkera toiveitten pettymys tahi vilustuminen syynä — kotiintultuaan valitti hän itseään viluttavan, mutta selitti ohitsemenevän nuhan syyksi pahoinvointiinsa. Seuraavana päivänä tunsi hän vuorottain vilua ja kuumetta ja joulukuun toisena päivänä pääsi kipu jo niin valloilleen, että hän oli pakoitettu noutamaan lääkäriä. Lääkäri tuli ja pelkäsi lavantaudin siitä syntyvän. Kaikenlaisia rohtoja koetettiin taudin estämiseksi, mutta sairaan tila tuli yhä huonommaksi. Mies houri paljon, eikä viimein ollenkaan päässyt hourailemisistaan. Sekavaa puhetta vaihteli valituksen kanssa hänen hengenvakuutuksestansa. Hänen rouvansa ei käsittänyt hänen tilaansa, sillä hän arveli aivan oikein hengenvakuutuksen juuri olevan sairaalle lohdutukseksi. Sentähden luuli hän, syystä ett'ei voinut aavistaakaan totuutta, miehen valitukset ja voivotukset kuumeen houraukseksi, eikä sen enempää tiedustellut syytä siihen. Viimein menehtyi sairas tautiinsa ja kuoli joulukuun kolmantenatoista päivänä. Silloin selkeni, minkä tähden hengenvakuutus häntä niin tuskastutti hänen viimeisinä elonpäivinään. Tietäkää, hän oli myynyt hengenvakuutuskirjeensä muutamasta taalerista ja siten jättänyt vaimonsa ja lapsensa katkerimman surun ja hädän omaksi. Yhtiö tietysti maksoi vakuutussumman, mutta, valitettavasti kyllä, ei niiden hyväksi, joitten hätää lievittämään se oikeastaan oli aiottu. Hengenvakuutuksen siunaus oli siinä pilattu ja tuhlattu, eikä perheenisän myöhäinen katumus enää voinut tehdä tapahtunutta asiaa tapahtumattomaksi."

"Sepä oli ikävä, sangen ikävä seikka", virkkoi neuvoksetar asiamiehen vaiettua. "Käsittämätön sokeus miesraukan puolelta! Voisi tuskin uskoa semmoista taitavan tapahtua!"

"Mies menetteli tosiaankin hullusti ja varomattomasti", sanoi neuvos. "Mutta hän olisi ollut vielä onnettomampi, jos hän ei ensinkään olisi vakuuttanut henkeänsä."

"Niin", vastasi asiamies merkitseväisesti, "moni ei sitä ollenkaan tee ja valittaa myöhemmin laiminlyömistänsä mitä katkerimmin. Monesti on juuri niin, kuin olisivat ihmiset sokeat. Mieleeni muistuu juuri eräs sellainen tapaus. Eräs kauppias Chemnits'issä — kutsukaamme hänet Beckeriksi — vakuutti kesäkuun alussa vuonna 1855 henkensä viidestätoista sadasta taalerista, jotka olisivat maksettavat jos hän kuolisi seuraavan vuoden kuluessa. Kun piirilääkäri B——n todistus oli sangen puoltava, annettiin todistus kesäkuun neljäntenätoista päivänä ja lähetettiin asiamiehelle Chemnits'iin. Muutaman päivän kuluttua saapui todistus takaisin johtokunnalle ynnä kirjoitus asiamieheltä, jossa hän ilmoitti käyneensä tapaamassa kauppias Beckeriä jättääksensä hänelle todistuksen ja saadaksensa häneltä maksun siitä; hän ei tavannut herraa kotona, vaan kuuli hänen menneen tavalliseen iltaseuraansa. Asiamies ilmoitti todistuksen saapuneen, mutta meni kuitenkin samaan seuraan ilmoittamaan kauppiaalle itselleen että todistus oli saapunut. Ilmoitus antoi läsnäolijoille aihetta keskusteluun hengenvakuutuksesta ja eräs heistä sanoi hengenvakuutuksen ei olevan edullista kauppamiehelle, kun hän voi paljoa paremmin käyttää rahojansa toimessaan.

"Kuulkaa vielä. Seuraavana aamuna tuli Becker asiamiehen luokse, ilmoitti hänelle miettineensä asiaa ja päättäneensä olla lunastamatta todistusta, vaan maksavansa ainoastaan satunnaiset maksut. Silloin lähetti asiamies todistuksen takaisin johtokunnalle ja siihen päättyi asia. Mutta emme vielä ole lopussa. Kuulkaa vaan!

"Heinäkuun viidentenätoista päivänä ei kauppias Becker voinut oikein hyvin ja tunsi äkkiä erinomaisen katumuksen hengenvakuutustodistuksen hylkäämisestä. Hän meni heti asiamiehen luokse ja pyysi häntä kirjoittamaan johtokunnalle, että hän oli päättänyt vakuuttaa henkensä. Johtokunta suostui siihen, tietysti sillä ehdolla, että Becker näyttäisi uuden lääkärintodistuksen, ett'ei hänen terveytensä ollut edellisestä tutkimuksesta muuttunut. Kun se todistus viipyi tavattoman kauan, tiedusteli johtokunta sitä suoraan lääkäriltä. Vastaus siihenkin viipyi monta päivää. Viimein saapui se ja kuului: "Kauppias Becker on kuollut". Niin oli hän, kun antoi toisen vaikuttaa päätökseensä, menettänyt perheeltänsä hänen oloissansa suuren summan, viisitoistasataa taaleria. Mitä siihen sanotte?"

"Minä sanon herra Beckerin osoittaneen perheensä vahingoksi olevansa sangen huikentelevainen ja päättämätön", vastasi rouva neuvoksetar, voiden ainoastaan vaivalla salata liikutustaan. "Kuulitko mies kultani?"

"Tietysti kuulin", vastasi mies sangen vakavasti ja melkein säikähtyneenä. "Huolimattomankin silmän täytyy senkaltaisissa tapauksissa huomata Jumalan kummallisen vallan. Minä kiitän teitä, hyvä herra Kluge, kertomuksistanne. Ne ovat sattuneet sydämeeni ja niitä tahdon sopivalla ajalla muistella. Pitäkää minua sillä välin osalliseksi pyrkijänä hengenvakuutusyhtiöönne. Kultalaivani — minä tarkoitan neljännesvuosipalkkani — saavuttua keskustelemme enemmän asiasta."

"Se minua ilahuttaa herra neuvos", vastasi asiamies, — "ja minä takaan, ett'ette milloinkaan kadu, että olette pitänyt huolta perheenne tulevaisuudesta niin paljon, kuin ihmisen on mahdollista. Te tiedätte, ett'en puhu itsekkäisyydestä!"

"Minä tiedän, minä tiedän, hyvä Kluge", vastasi neuvos ja pudisti ystävällisesti asiamiehen kättä, sillä välin kuin rouva neuvoksetar ilosta ja onnesta säihkyvin silmin nyykäytti päätään hänelle. Hän siunasi sattumusta, joka saattoi kunnon miehen heidän kotiinsa, sillä hänen käyntinsä kautta näkyi hän vihdoin pääsevän innokkaimman toivonsa perille, Herra Klugen mentyä kavahti hän miehellensä kaulaan ja kiitti häntä ilon kyyneleet silmissä.

"Niin, niin", virkkoi neuvos ystävällisesti silittäen vaimonsa poskea, — "kunnon Kluge sai todellakin kertomuksillaan sydämeni sykkimään ja omantuntoni liikutetuksi. Menetelkäämme päättäväisemmin kuin herra Becker, ett'emme, kuten hän, pilaa tulevaisuuden menestystä. Heti saatuani varoja tahdon vakuuttaa henkeni."

Sillä kertaa puhui neuvos Heimberger täyttä totta. Hän oli sangen tarkasti lukenut vakuutusyhtiön osoitteen ja eri vakuutustavoista, joita yhtiö tarjosi, valinnut sen, joka näkyi parhaiten sopivan hänen oloihinsa. Hän päätti vakuuttaa henkensä kahdesta tuhannesta taalerista rouvansa ja poikansa hyväksi, mikä summa maksettaisiin heille hänen kuolemansa jälkeen. Siihen tarvitsi hän tosin maksaa vuosittain noin neljäkymmentä taaleria, mutta hän toivoi, ja syystä kyllä, voivansa aina saada sen summan säännöllisellä säästäväisyydellä kootuksi.

Vielä enemmän. Hän ei tyytynyt siihen, että hankki itselleen henkivakuutuksen siunatun edun, hän koetti vielä kehoittaa toisiakin sitä tekemään. Monen luona näki hän siinä turhaa vaivaa, mutta erään luona se onnistui ja juuri senkaltaisen, jolla ei ollut helppo saada tarpeellisia varoja siihen, nimittäin kirjeiden kulettaja Wagnerin, joka tietysti kallistui enemmän esimiehensä mielipiteiden mukaan kuin mitä kentiesi olisi tehnyt jonkun muun sitä ehdotellessa. Paitsi sitä pidettiin kirjeiden kulettaja Wagneria vallan oikein luotettavana ja kunnon miehenä, jolla oli enemmän älyä ja käsitystä, kuin tavallisesti huomataan hänen vertaisillansa. Kanslianeuvos Heimbergerin eräänä päivänä selittäessä hänelle hengenvakuutuksen etuja, nyykäytti hän suostuvaisesti päätään ja näkyi vakavasti laskevan asian sydämellensä.

"Asia on minusta vallan mukava, herra neuvos", sanoi hän. "Minä olen, kuten tekin, terve, voimakas mies parhaassa ijässäni, eikä minulla ole ollut tähän saakka edes hammassärkyä, — mutta kuka takaa minulle, että rakas Jumala enää sallii minun kauan pysyä näin terveenä? Sanankulettaminen pitkin maata on usein, varsinkin kauniina vuodenaikoina, sangen hupainen ja oleskelemisen kautta raittiissa ilmassa vahvistavakin, mutta tietäkää, talvisaikoina, jolloin usein täytyy liikkua jääkylmässä pakkasessa, jolloin raivoava myrsky jäädyttää jäsenet ytimiin asti, tahi sakea lumipyry soentaa silmät, ett'ei enää voi löytää tietä eikä polkua — silloin on sanankulettamisella varjopuolikin. En juuri pelkää kuolemaa, sillä minä olen koko elinaikani täyttänyt parhaan taitoni mukaan velvollisuuteni, ja luulenpa, ett'ei minun tarvitse vavista, kun taivaan Jumala kerran mahtisanansa kautta kutsuu minut tuomionsa eteen — mutta kuitenkin värisyttää minua monesti, kun ajattelen mihin tilaan joutuvat vaimoni ja poikani Vilho, joka on saman ikäinen kuin teidän Edwardinne ja käy samaa kouluakin kuin hän. Elsbet'ini, vaimoni, suhteen ei suruni ole aivan suuri. Hänelle jää pieni eläkeraha, jolla hän kyllä tulee toimeen. Mutta Vilho! Siinäpä mutka, ja luulenpa, että olisi oiva asia, jos voisin sanoa itselleni, että poika kuoltuani voisi nostaa neljä tahi viisi sataa taaleria. Niin Jumal'auta, kaunis asia, joka kyllä sietää uhrauksia. Sentähden kiitän teitä herra neuvos hyväntahtoisesta esityksestänne, josta vielä tänään aion keskustella eukkoni kanssa. Jos hän on samaa mieltä kuin minä — ja sen uskon jo ennakolta, sillä hän on oiva ja älykäs vaimo, — niin saa herra asiamies Kluge minun kanssani tekemistä. Niin, niin, sen saa hän, ja vieläkin paljon kiitoksia, herra neuvos, että huomautitte minua siitä hyväätekevästä kelpo laitoksesta!"

Herra neuvos iloitsi kunnon miehestä, jonka yksinkertainen puhe vielä enemmän vakuutti häntä päätöksessään tulla osalliseksi hengenvakuutuksen eduista.

Niin koitti heinäkuun ensimäinen päivä; virkamiesten palkat maksettiin, kuten aina ennenkin, säännöllisesti sinä päivänä ja neuvos Heimberger pani pienen summan rahoistansa syrjälle, pitääksensä ne valmiina vakuutustodistuksen lunastamiseksi; toisen summan pisti hän taskuunsa, maksaaksensa velkansa asiamies Klugelle ja lopun antoi hän rouvallensa taloudentarpeisiin kuukauden kuluessa.

"Sinun täytyy menetellä säästäväisesti, Annaseni", sanoi hän, "mutta tiedäthän, ett'emme muuten voi hankkia itsellemme vakuutustodistusta."

"Oi, ole huoletta, mies kultani", vastasi Anna rouva erittäin onnellisena toivonsa täyttämisestä, "minä kyllä tulen toimeen lainaamatta, eikä sinun tarvitse huomata sanottavaa puutetta. Oivan herra Klugen viidestä kolikosta olen tuskin käyttänyt kolmatta osaa ja loppu on kaunis apu talouden toimissa. Älä siis huoli siitä, kyllä kaikki käy hyvin."

Herra neuvos kiitti säästäväistä, ymmärtäväistä vaimoansa ja meni suoraan asiamiehen luokse, jolle hän ensin mitä suurimmalla kiitollisuudella maksoi velkansa.

"Ja puhukaamme nyt, hyvä herra Kluge, hengenvakuutuksesta", sanoi hän. "Tahtoisin vakuutta omilleni kaksituhatta taaleria kuolemani jälkeen ja kysyn teiltä sentähden, mitä minun on sitä varten tekeminen?"

"Katsokaa, hyvä herra neuvos, se ilahuttaa minua enemmän, kuin jos olisitte antanut minulle ilmaiseksi kiiltäviä kolikoita", vastasi asiamies ystävällisesti, tyytyväisesti hieroen käsiänsä. "Minua ilahuttaa teidän tähtenne ja vielä enemmän hyvän, oivan rouvanne tähden, jonka sydämeltä te varmaan siten nostatte raskaan huolen. Mitäkö teillä on sitä varten tekemistä? No, se ei ole paljon. Huomenna varhain lähetän teille lääkärin tutkimaan ruumiillista terveyttänne, eikä teidän tarvitse muuta kuin vastata hänen virkaan kuuluviin kysymyksiinsä. Kaikki muu on minun tehtäväni, ja minä kyllä pidän huolta, ett'ei mitään tule laiminlyödyksi. Vielä kerran, minua ilahuttaa kaikesta sydämestä, että olette tehneet semmoisen päätöksen!"

"Kiittäkää itseänne siitä!" vastasi neuvos nauraen. "Käydessänne luonamme taannoin innostutitte minua niin kertomuksillanne hengenvakuutuksen pilatuista siunauksista, että minun mihin hintaan hyvänsä täytyi rauhoittaa omatuntoni. Eikö kirjeiden kulettaja Wagner ole käynyt luonanne?"

"On kyllä", vastasi herra Kluge nyykäyttäen päätään. "Hän kertoi teidän kehoittaneen häntä vakuutukseen ja näkyi olevan siitä erittäin kiitollinen. Jo viikko sitte lähetin hänelle vakuutustodistuksen, joka hänen kuoltuansa tuottaa hänen perheellensä viisisataa taaleria. Mies oli sangen iloinen paperin omistamisesta ja mitä luulette yksinkertaisen miehen vastanneen, kun kysyin häneltä, eikö hän kadu, että maksoi siitä niin paljon rahaa? 'En, herra asiamies', sanoi hän, 'en vähintäkään kadu rahan maksoa. Suloinen tieto, että olen järestänyt asiani ja pitänyt huolta perheestäni, saavuttakoon kuolema minut tänään tahi huomenna, se tieto on niitä muutamia taaleria kallisarvoisempi, joita paitsi me kyllä säästäen voimme tulla toimeen.' Rouva, kuten näyttää, kelpo ja ymmärtäväinen vaimo, oli samaa mieltä kuin mies ja heidän poikansakin, noin kymmenen tahi yksitoista vuotias nuorukainen, — kuulkaa herra neuvos, oli oikein liikuttavaa kuulla mitä se pieni vesa sanoi. 'Isä', sanoi hän, 'sä olet niin hyvä, sä maksat niin paljon rahaa, jott'emme me, äiti ja minä, joutuisi hätään, ja sentähden aiot päälle päätteeksi tyytyä iltasin yhteen olutlasiin vaikka tavallisesti olet tähän asti juonut kaksi. Mutta sitä et saa, isä! Katso, äiti on usein nuhdellut minua, että kulutan niin paljon vaatteita, jotka maksavat sinulle paljon rahaa, ja äiti oli oikeassa, sillä minä olen repinyt paljon kevytmielisyydestä ja huolimattomuudesta. Mutta täst'edes, isä, sen lupaan sinulle, tahdon pitää tarkan vaarin itsestäni, että vaatteeni kestävät kahta vertaa kauemmin kuin tähän asti.' Minä sanon teille, herra neuvos, että mieleni teki suudella nuorukaista niistä sanoista, ja selvästi huomasin, miten ne ilahuttivat hänen vanhempiansa oikein sydämen pohjaan asti."

"Niin varmaan kelpo poika!" sanoi neuvos Heimberger suostuvaisesti. "Toivon, ett'ei minun Edwardini ole häntä huonompi. Mutta hyvästi nyt, hyvä herra Kluge — minun täytyy mennä virkahuoneelleni. Ja huomenna varhain siis..."

"Lähetän teille lääkärin", jatkoi herra Kluge. "Tavan mukaan vaan, sillä jo sadan askeleen päässä huomaa selvästi teidän olevan tervesisuksisen miehen. Nöyrin palvelijanne, herra neuvos."

Seuraavana aamuna saapui lääkäri säännöllisesti, tutki neuvoksen terveyden tilan ja näytti olevan vallan tyytyväinen.

"Teidän tarjoomustanne on yhtiö tuskin hylkäävä", lausui hän. "Harvoin voi löytää yhtä tervettä ruumista kuin teidän."

Kaikki vakuuttamiseen kuuluvat säännöt olivat jo täytetyt; asiamies Kluge oli lähettänyt lääkärin todistuksen toisten tärkeitten paperien joukossa "Idunan" johtokunnalle ja rouva neuvoksetar odotti hartaasti vakuutustodistuksen saapumista — kun ihan odottamatta vielä ilmaantui rikkaruohoa nisun sekaan, uhaten täydellisesti tukehuttaa hyvän kylvön.

Muutama päivä kerrotun tapauksen jälkeen kävi neuvos Heimberger nimittäin "Harmonio" seurahuoneella, missä kaupungin n.k. ylimykset tavallisesti kokoontuivat iltasin vähän korttia lyömään tahi hauskaan jutteluun. Hän tapasi siellä useita tuttavia, muun muassa kauppias Meyerheiminkin, kaupungin rikkahimman miehen, jota moni piti sen älykkäimpänäkin — luultavasti siitä syystä, että hänen oli kauppatuttunsa kautta ynnä suurella menestyksellä onnistunut koota melkoiset varat. Meyerheim viittasi hänet luoksensa, vielä toisiakin herroja yhtyi heidän seuraansa ja vilkas keskustelu syntyi kaikenlaisista asioista, jonka kestäessä, kääntyen toisesta aineesta toiseen, hengenvakuutusyhtiötkin tulivat puheeksi. Moni selitti puolustavansa, moni vastustavansa niitä. Ensinmainittujen joukkoon kuului neuvos Heimberger, joka innokkaasti ja lämpimästi kiitti niiden siunattua hyötyä ja viimein mainitsi samana päivänä ryhtyneensä tarpeellisiin toimiin vakuuttaaksensa henkensä kahdesta tuhannesta taalerista.

"No, siinä olette menetelleet oikein hullusti, Heimberger", lausui rikas Meyerheim, joka oli siihen asti äänettä kuunnellut keskustelua. "Oikein hullusti, ystäväni! Vaan se ei todellakaan ole kummastuttavaa! Suurin osa virkamiehistä on epäkäytännöllisiä ihmisiä, jotka eivät tiedä arvostella rahaa. Kauppamiehelle, älykkäälle kumminkin, ei milloinkaan joutuisi mieleen heittää rahojansa semmoisiin yhtiöihin, ja miksi ei? sentähden, että voi itse edullisemmasti käyttää ja vaihtaa niitä. Koko juttu ei ole muuta kuin muutaman voitto monen vahingoksi. Siinä on pari tusinaa miehiä kokoontunut, he ovat hankkineet rahamäärän ja perustaneet hengenvakuutusyhtiön. Heidän tarkoituksensa on muka tehdä ihmiskunnalle, siis jokaiselle erityisellekin, hyvä työ. Mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa, ett'ei minun käsitykseni rakkaudesta lähimmäiseen uletu niin pitkälle, että voisin uskoa noitten Lontoon, Hampurin, Berlinin, Hallen tahi muiden yrittäjien tarkoittaneen ainoastaan lähimmäisensä onnea. Semmoista lapsellisuutta älköön kukaan uskotelko minulle. Jos kaksi tekee kauppaa keskenänsä, niin harvoin voittaa kumpikin, mutta kun nuot perustajat tahtovat voittaa — ja että he sen tekevät, ovat he luultavasti laskeneet, — niin olen minä ja jokainen, joka joutuu heidän yhtiöönsä, se, jonka taskusta noitten herrojen voitto lähtee. Älkää siis puolustako hengenvakuutusyhtiötä, hyvä Heimberger. Hyvä perheenisä hoitaa omaisuutensa itse ja kiittää moisten voittoa toivovien herrojen avusta, mutta ei suostu heihin. Jos tahdotte säästää, hyvä, niin asettakaa rahanne minun kauppaliikkeeseni. Viisikymmentä taaleria vuodessa tekee kymmenessä vuodessa viisisataa taaleria, ja jos laskemme korkoa koroista, saamme melkein puolet lisää. Se summa on teidän omanne ja te voitte milloin hyvänsä nostaa sen, kun sitävastoin rahat, jotka maksatte vakuutusyhtiölle, ovat pohjattomaan syvyyteen heitettyjä ja ovat ijäiseksi kadotetut. Älkää siis menetelkö tyhmästi, Heimberger ystäväni!"

Heimberger ja kaikki muut läsnäolijat säpsähtivät. Meyerheimiä pidettiin tottuneena rahamiehenä ja hän esitti mielipiteensä niin vakuuttavasti, ett'ei kukaan tohtinut väittää vastaan. Heimbergerkin tunsi mielensä ihan kääntyneeksi; ehdotus asettaa säästönsä Meyerheimin luo oli hänestä selvä ja näytti hänestä erittäin edulliselta. Hän saisi silloin pitää rahansa ja pitäisi kuitenkin huolta vaimostaan ja lapsestansa. Että hän ensimmäisenä, toisena tahi kolmantena vuonna voisi kuolla, ja että hänen vähäiset säästönsä silloin olisivat jotenkin riittämättömät, sitä hän ei miettinyt. Kukapa aina kuolemaansa muistelisi!

"Luulenpa olevanne oikeassa, Meyerheim!" sanoi hän hetkisen mietittyään. "Jos yhtiöllä on hyötyä rahoistani, voi sitä minulla itsellänikin olla! Olkoon menneeksi! Minä tuon teille huomenna ensimmäiset säästörahani!"

"Siinä teette oikein", vastasi kauppias tyytyväisesti. "Minun toimeeni ei tosin kuulu ryhtyä tuommoiseen pääoman tallentamiseen, sillä minä olen varakas kyllä, voidakseni olla semmoisia vähäpätöisiä summia ilman, vaan vanhan ystävyyden tähden voi se kuitenkin jonkun kerran tapahtua. Tuokaa siis rahanne Jumalan nimessä."

Seuraavana aamuna hämmästyi rouva neuvoksetar suuresti, kun hänen miehensä ilmaisi mielipiteensä muutoksen, ja hän ponnisti kaikki kehoitusvoimansa, saadakseen miehensä pysymään alkuperäisessä päätöksessään. Mutta Heimberger pysyi vakavana. Meyerheimin oli onnistunut saattaa hänet lujasti uskomaan, ett'eivät hengevakuutusyhtiöt tarkoittaneet muuta kuin perustajien rikastumista toisten vahingoksi ja siinä, ei ainoastaan pintapuolisessa, vaan väärässäkin luulossa, riippui hän uppiniskaisesti kiinni, huolimatta ymmärtäväisemmän rouvansa rukouksista ja kyyneleistä. Hän kertoi melkein sanasta sanaan, mitä Meyerheim edellisenä iltana oli lausunut ja pysyi mielipiteessään, että niin oli asian oikea puoli ja sanoi sen lujasti uskovansa. Kun rouva yhä vielä vastusti, yhä uudestaan koetti taivuttaa häntä ja rukoili häntä olemaan hylkäämättä parempaa mielipidettänsä väärän hyväksi, suuttui mies viimein, tarttui hattuunsa ja keppiinsä, pisti rahat, joilla hänen piti maksaman odotetun vakuutustodistuksen lunastus, taskuunsa ja riensi pois.

"On jo kylliksi valitettu ja lorueltu", huusi hän ovesta rouvallensa; "nyt olen väsynyt koko juttuun ja aion toimia. Hyvästi, lapseni! Minä menen Meyerheimin luoksi ja jos Kluge tulisi, voit sanoa hänelle minun muuttaneen mieleni. Hyvästi!"

Hän sulki oven jälkeensä ja jätti rouvansa itkien istumaan sohvaan. Siinä tapasi hänet hetken perästä herra Kluge, joka ilosta säihkyvin silmin astui huoneesen, riemullisesti heiluttaen pientä paperikääröä ilmassa.

"Viimein!" huudahti hän — "viimein on se saapunut, todistus nimittäin!" Samassa huomasi hän rouva neuvoksettaren itkusta punaiset silmät ja hänen riemullinen ilonsa muuttui säikähdykseksi.

"Taivaan tähden, arvoisa rouva, mitä on tapahtunut?" kysyi hän. "Eihän kuitenkaan mitään onnettomuutta, toivon ma?"

"Minulle kuitenkin onnettomuus", vastasi rouva neuvoksetar pyyhkien silmiänsä ja koettaen tyyntyä. "Te kyllä olette samaa mieltä, herra asiamies, ilmoittaessani teille ikävän kohdan, että mieheni viime yönä tahi oikeammin eilen illalla on muuttanut mielipiteensä hengenvakuutuksesta eikä enää tahdo kuulla siitä puhuttavan."

"Mutta kuinka se on mahdollista?" kysyi asiamies äärettömän säikähtyneenä. "Olihan hän muutama päivä sitte niin innokas ja nyt olisi hän siis muuttanut mielensä! Kuinka se kumma on tapahtunut?"

Rouva kertoi hänelle, miten kaikki oli tapahtunut ja toisti Meyerheimin sanat, jommoisina hän oli ne kuullut mieheltänsä. Tavallisesti iloinen asiamies muuttui tuiman näköiseksi ja polki vihasta jalkansa lattiaan.

"Siinäpä se on!" huudahti hän. "Semmoisethan noitten ihmisten pintapuoliset mielipiteet ovat, ihmisten, jotka ylvästelevät kultasäkeistänsä ja viisaudestaan sekä ylpeästi katselevat ja tuomitsevat laitoksia, joitten siunausta he eivät likimainkaan voi käsittää. Itsekkäisyyskö, omanvoiton haluko olisivat siis hengenvakuutusyhtiöissä vallitseva perusajatus? Valhe! Valhe! Ajatus, joka on synnyttänyt ne on suuri ja ylevä eikä siinä ole mitään noita halpoja perusteita, joista herra kauppias tahtoo ajattelemattomuudessaan syyttää niitä — se ajatus on: yhdistys tekee vahvaksi. Mikä vahinko, suuri vahinko, ett'en eilen sattunut käymään 'Harmoniossa', olisin tahtonut selittää asian herra Meyerheimille. 'Kysyn teiltä', olisin sanonut hänelle, 'kuka vakuuttaa lapsillenne teidän kuoltuanne sata taaleria, jos te maksaisitte hänelle kaksi äyriä päivässä? Paras ystävänne ei sitä tekisi, eikä voisikaan! Mutta hengenvakuutus yhtiöt tekevät ja voivat tehdä sen, juuri sentähden, että yhdistys tekee vahvaksi. Jos te tänään vakuuttaisitte henkenne tuhannesta taalerista ja viikon perästä kuolisitte halvaukseen, niin mitä yhtiö voittaisi teidän vakuutuksestanne? Ja lisäksi', — olisin sanonut hänelle — 'miksi ette itse tee saappaitanne ja vaatteitanne kun, teidän mielipiteenne mukaan, räätäli ja suutarikin tahtovat voittaa teiltä rahaa? Miksi ette itse rakenna rautateitä? Siksi, ett'ette sitä voi!. Yhtä vähän voitte yksin perustaa hengenvakuutusyhtiötä.' Niin olisin lausunut hänelle ja vielä lisännyt: 'Yhtä vähän kuin kuolonhetkenä on Jumalan hylkääjää, yhtä vähän on silloin hengenvakuutuksen vihollista. Jos silloin voisin katsoa teitä lakastuviin silmiin, niin voisin varmaan lukea niissä katumusta, että terveinä päivinänne kevytmielisessä ylpeydessänne halveksitte hengenvakuutusta ja huolimattomasti hylkäsitte sen siunatut edut.' Niin olisin puhunut ja olen varma, ett'ei herra Meyerheimillä olisi ollut mitään järjellistä väitettävää mielipidettäni vastaan!"

"Ah, vallan samaa minäkin ajattelen asiasta", lausui rouva neuvoksetar huoaten. "Jos vaan voisin taivuttaa miehenikin uskomaan niin. Jospa vaan voisin viedä hänet kahdelle kuolinvuoteelle, joista toinen on henkensä vakuutuksen kautta runsaasti pitänyt huolta vaimostaan ja lapsestansa, toinen puolustamattomalla välinpitämättömyydellä laiminlyönyt sen! Ah, jos voisin näyttää hänelle toisen rauhan ja toisen tuskan ja toivottomuuden, niin kääntyisi hän varmaan takaisin oikealle tielle. Mutta — kaikki rukoukseni ja kyyneleeni eivät ole auttaneet vähääkään! Edward raukkani! Jospa et sinä vaan kerran saisi maksaa isäsi hulluutta! Hänen tähtensähän minä vaan tahtoisin vakuutusta."

Taasen nousivat kyyneleet hänelle silmiin ja juoksivat hitaasti raskaina pisaroina hänen poskiansa alas. Asiamies Kluge katseli murheellista rouvaa, vilpittömästi säälien häntä.

"Kuulkaa, rouva neuvoksetar", virkkoi hän hetken aikaa mietittyään, — "koettakaamme vielä jotakin. Omalla edesvastuuksellani pidän vakuutuksen vielä muutaman päivän lukon takana lähettämättä sitä pois. Kentiesi onnistuu teille sinä aikana voittaa miehenne epäilykset ja karkoittaa pilvet, jotka himmentävät hänen järkensä. Jos ei, niin olemme molemmat kumminkin täyttäneet velvollisuutemme ja voimme olla rauhassa omantuntomme puolesta."

Sydämellisesti kiittäen suostui rouva kelpo miehen tarjoukseen, vaikk'ei hän juuri tohtinut toivoa suurta menestystä uusille yrityksillensä. Heti sen jälkeen jätti herra Klugekin hyvästi ja otti tietysti hengenvakuutustodistuksen mukaansa. Hänen mentyänsä vaipui rouva Heimberger syviin ajatuksiin. Jotakin erittäin tärkeätä lienee se ollut, joka niin perin juurin kiinnitti hänen ajatuksensa. Hänen pitkän hetken perästä ottaessaan kätensä kasvoiltaan, kimelsi hänen otsaltansa tyyni loisto, hänen silmänsä säihkyivät, hänen huulensa hymyilivät ja kaikki surun ja murheen jäljet olivat kadonneet hänen kasvoistansa.

"Niin sen pitää oleman ja tapahtuman", mumisi hän itsekseen ja meni sitte yhtä ahkerasti kuin ennenkin askaroimaan taloudellisissa toimissaan.