Hengenvakuutus: Kertomus

Aika kului ja taasen oli talvi — kova talvi, ja sen mukana ankarat pakkaset, raivoavat myrskyt ja sakeat lumipyryt. Rouva neuvoksetar oli kyllä asiamies Klugen neuvon mukaan innokkaasti rukoillut miestänsä, ett'ei antaisi kauppias Meyerheimin soaista itseänsä, mutta, kuten hän jo edeltäkäsin arvasi — turhaan. Neuvos Heimberger pysyi lujana eikä enää tahtonut kuulla puhuttavan koko hengenvakuutusjutusta.

Vallan vastoin kuin olisi sopinut toivoakaan kesti rouva toiveittensa täydellisen pettymisen todellakin ihmeteltävän tyyneesti ja kärsivällisesti; hän ei osoittanut vähintäkään närkästystä, ei viitannut kertaakaan innokkaasen toiveesensa, tehtyänsä viimeisen rynnäkkönsä miehensä sydäntä vastaan, eikä näkynyt ollenkaan enää muistelevan koko vakuutusta.

Toisin oli herra Heimbergerin laita. Tavattoman kylmän talven edellisenä syksynä oli hän luultavasti kovasti vilustunut. Paha yskä, joka ei edes yöllä jättänyt häntä rauhaan, vaivasi häntä monta viikkoa eivätkä mitkään rohdot, ei totilääkkeet eikä lääkärin antamat voineet parantaa häntä siitä. Hän tunsi olevansa sangen kipeä ja hänen ruumiilliseen tautiinsa yhtyi vielä alakuloisuus, jommoista ei aina terve ja iloinen mies koskaan ennen ollut tuntenut. Hän rupesi epäilemään pääsisikö hän milloinkaan kiduttavasta yskästänsä ja kuolonajatuksetkin näkyivät rupeavan hänen mieltänsä rasittamaan.

"En tiedä", lausui hän eräänä päivänä käreällä äänellä rouvallensa, — "en tiedä, olisiko minun ollut parempi pitää hengenvakuutustodistus. Kelpo Kluge on kuitenkin oikeassa: ihminen ei ole varma terveydestänsä ja jos Jumala kutsuisi minut luoksensa, voisin kuitenkin huoletta kuolla jos tietäisin, ett'ette kuolemani jälkeen tule kärsimään puutetta. Kauppias Meyerheimille antamani viisikymmentä taaleria eivät riittäisi pitkälle!"

Rouva neuvoksetar kohotti olkapäitään, vaan ei lausunut sanaakaan. Mitä hän olisikaan voinut sanoa? Nuhteet olisivat olleet liian myöhäiset, eikä asian laitaa voitu muuttaa. Hän oli siis äänettä ja mieskin keskeytti äkkiä puheensa ja rupesi puhumaan toisia asioita, juuri kuin olisi häntä hävettänyt, että oli sallinut rouvansa katsahtaa sieluunsa.

Talven alussa parani herra Heimbergerin tila vähän ja samassa määrin kuin hän parani, vaikka terveys ei läheskään vielä ollut entisellänsä, näkyivät syvät varjotkin haihtuvan, jotka raskaasti painoivat hänen mieltänsä. Hän ei kertaakaan maininnut hengenvakuutusta eikä rouvakaan huolinut muistuttaa häntä siitä — luultavasti sentähden ett'ei tahtonut turhaan saada häntä liikutetuksi.

Eräänä päivänä tammikuun loppupuolella — silloin oli tuima pakkanen, vaikka taivas piili syvien pilvien peitossa, jotka joka hetki uhkasivat pudota alas sakeana lumisateena — astui kirjeen kulettaja Wagner neuvos Heimbergerin asuin huoneesen, johon hänet oli eri viestillä kutsuttu.

"Minua pahoittaa, Wagner", alkoi esimies ystävällisesti, — "mutta teidän täytyy, vaikka jo hämärtää, vielä lähteä Waldheimiin. On kysymys tärkeitten paperien lähettämisestä, joitten välttämättömästi täytyy huomenna varhain olla sikäläisen tuomarin käsissä."

"Minä olen valmis, herra neuvos", vastasi lähettiläs. "Onhan se minun velvollisuuteni eikähän lopuksi kahden tunnin matka Waldheimiin ole niin perin pitkä. Toivon jo kello yksitoista illalla ehtiväni sieltä takaisin."

"Sitä parempi", vastasi neuvos jättäen lähettiläälle sinetillä lukitun paperitukun. "Tässä ovat asiakirjat. Pitäkää vaari niistä, Wagner. Ne ovat kalliita arvopaperia, enkä minä juuri sentähden tahdo uskoa niitä muun kuin ihan luotettavan miehen käsiin. Teidän täytyy hankkia itsellenne Waldheimin tuomarilta vastaanottotodistus ja huomenna odottaa teitä tullessanne toimihuoneesen kaunis palkinto. Luottakaa minuun, Wagner!"

"Tiedän kyllä teidän tarkoittavan parastani", vastasi lähettiläs luottavaisesti. "Kaikissa tapauksissa voitte nukkua rauhallisesti; minä vastaan henkeni uhalla, että tukku säännöllisesti tulee perille. Onko teillä, herra neuvos, muuta käskettävänä?"

"Ei, Wagner", kuului ystävällinen vastaus. "Tahtoisin vaan muistuttaa teitä, että on kova pakkanen ja että taivas uhkaa meitä lumipyrynä. Pitäkää siis vaari, ett'ette pimeässä eksy tieltä. On pahoja paikkoja matkalla Waldheimiin, nimittäin kivilouhikko."

"Niin, niin, minä tunnen ne kaikki yhtä tarkoin kuin oman huoneeni kaikki nurkat", vastasi lähettiläs huolettomasti. "Ja vilun torjumiseksi voi astua vilkkaasti, että pysyy lämpimänä. Huomenna varhain siis! Toivon teille nöyrimmästi hyvää yötä, herra neuvos!"

"Onnea matkalle ja Jumalan haltuun", vastasi neuvos Heimberger, ja lähettiläs läksi.

Astuessansa lämpimästä huoneesta kadulle ja hengittäessään jääkylmää ilmaa tunsi hän kovan väristyksen tunkevan läpi koko ruumiinsa.

"Herra neuvos Heimberger on oikeassa, nyt on todellakin kovin kylmä", mumisi hän itsekseen. "Minun täytyy ottaa päällysnuttu mukaani, vaikka se tavallisesti on ollut minulle haitaksi."

Hän ohjasi askeleensa pientä taloa kohti, missä hänen asuntonsa oli, ja ehti sinne muutaman minuutin kuluttua. Astuessansa sisään, huomasi hän huoneen jo valaistuksi ja rouvansa illallisen valmistumisen puuhissa. Vilho, hänen poikansa, istui pöydän ääressä, lukien läksyänsä.

"Hyvää iltaa, lapseni!" tervehti hän. "Hyvä, Elsbet, että jo valmistat illallisen, minä haukkaan nopeasti muutaman palan ja sitte lähden matkalle. Minun täytyy nimittäin vielä tänä iltana käydä Waldheimissa."

"Waldheimissako? Tämmöisessäkö pakkasessa?" huudahti rouva Elsbet pelästyneenä ja Vilhokin näytti säikähtyvän. "Ei, on kuitenkin väärin pakoittaa sinua ulos semmoiselle matkalle ihan pilkkopimeässä!"

"Väärin sinne, väärin tänne, vaimoseni", vastasi lähettiläs nauraen, — "herroilla on valta käskeä ja minun tulee täyttää velvollisuuteni, olkoon sitte yö tahi päivä. Minua päinvastoin miellyttää, että neuvos Heimberger määräsi juuri minut sille matkalle, sillä on kysymys erittäin tärkeästä asiasta, jonka vuoksi huomenna saan siitä erityisen palkinnon. Ole vaan huoletta, vaimo kultani! Kello kymmenen tahi yksitoista olen kaikessa tapauksessa kotona ja muutamat tunnit siihen asti kyllä kuluvat nopeasti!"

"Kuulepas isä — anna minun tulla kanssasi!" huudahti Vilho, äkkiä hypähtäen seisoalle.

"No, oletko hullu, poikaseni?" vastasi isä nauraen. "Mikä on päähäsi pistäynyt? Semmoiselleko matkalle ja kahdeksantoista pykälän pakkaseen! Istahda lämpimän muurin viereen, se on paras, mitä voit tehdä!"

"Minä en tiedä, mutta minua peloittaa niin, isä, että sinun näin myöhään täytyy lähteä matkaan", sanoi poika, joka innokkaasti rakasti isäänsä. "Mieluisimmin menisin itse yksin, että sinä voisit jäädä kotiin lepäämään."

"Se ei käy päinsä, Vilho, lapsi kultani", vastasi isä. "Mutta ole huoletta vaan! Olenhan jo yli satakin kertaa käynyt samaa tietä niin yöllä kuin päivällä minkään tapaturman tapahtumatta; — mitä siis juuri tällä kertaa minulle tapahtuisi? Paitsi sitä on armas Jumala kaikkialla, maantielläkin yön pimeässä ja olenhan minä velvollisuuttani täyttämässä. Ole siis huoletta ja anna minun lähteä rauhassa. Joutuun, äiti, anna minulle pari lusikallista lientä ja sitte eteenpäin!"

Hän nautti kiireesti lautasellisen lientä, pisti evääksi voileivän taskuunsa, kätki uskotut paperit huolellisesti rintataskuun, pani virkalakin päähänsä, tarttui matkasauvaansa ja aikoi jättää vaimonsa ja lapsensa hyvästi.

"Mutta etkö kumminkin ota päällysnuttua", kysyi Elsbet rouva pidättäen häntä.

"En, vaimo kultani", vastasi hän. "Ensin oli se minulla mielessä, vaan nyt olen toisin päättänyt. Liemi lämmitti ja jos ravakasti astun, ei pakkanen tee minulle haittaa. Hyvästi Elsbet! Hyvästi Vilho!"

Sen sanottuaan suuteli hän vaimoansa ja lastaan, jotka hellästi syleilivät häntä, irtaantui heistä ja riensi ulos yöpakkaseen.

Oli jo tullut pilkkopimeä, eikä ainoakaan tähti valaissut synkkyyttä, joka melkein esti löytämästä tietä. Lähettiläs oli kuitenkin niin varma asiastansa, että hän viisi huoli pimeydestä, vaan riensi nopeasti ja vakavasti eteenpäin. Muutaman minuutin kuluttua jätti hän kaupungin taaksensa ja astui kapealle, Waldheimiin vievälle tielle. Siellä oli kuitenkin parempi kuin ahtailla kaduilla korkeitten talojen välissä. Valkoinen, maanpintaa peittävä lumi levitti heikon vaalean valon ja Wagnerin silmätkin olivat jo tottuneet pimeyteen, jotta hän selvemmin voi eroittaa tien. Kova pakkanen ei helpoittanut, mutta ei Wagner siitäkään huolinut, sillä vilkas liikunta totutti hänet ilmaan ja piti hänen ruumiinsa lämpimänä ja notkeana.

Kello oli juuri lyönyt kuusi hänen astuessansa kotikaupunkinsa torilla ja Waldheimin tornikello löi puolikahdeksan hänen saapuessansa sinne. Siis oli hän kulkenut kahden runsaan tunnin matkan puolessatoista tunnissa.

"Se kelpaa!" mumisi hän itsekseen. "Jos tuomari kohta laskee minut, voin jo ennen kello kymmentä olin kotona!"

Hän tunsi tuomarin asunnon jo entiseltään, eikä siis tarvinnut sitä tiedustella. Saavuttuaan perille soitti hän kelloa ja hänet laskettiin sisään. Mutta säikähdyksekseen kuuli hän siellä herra tuomarin olevan virkamatkalla ja häntä odotettavan kotiin vasta kello kymmenen paikoilla.

Se tieto kohtasi häntä ukkosenlyömän tavoin. Sillä tavalla voi tulla puoliyö, ennen kuin hän jälleen ennättäisi kotiin ja häntä tuskastutti jättää vaimonsa niin pitkäksi aikaa levottomuuden ja huolen valtaan. Mutta mitä tehdä? Hänen täytyi odottaa, kunnes tuomari palasi, sillä hänellä oli suora käsky jättää tärkeä tukku ainoastaan hänelle ja viedä hänen kirjoittamansa vastaanottotodistus takaisin. Ei mikään auttanut, hänen täytyi kärsivällisesti odottaa.

Tuomarin rouva surkutteli miesraukkaa ja miehensä kovaonnista poissaoloa, mutta ei hänkään voinut tehdä mitään sen poistamiseksi. Hän oli ystävällinen lähettilästä kohtaan, pyysi hänet lämpimään keittiöön odottamaan ja lämmittelemään ja käski palvelustyttönsä asettaa hänelle vähän ruokaa ja lasillisen viiniä. Se tapahtui. Wagner nautti muutaman palan kylmää paistia, joi pari lasillista viiniä ja koetti malttaa mielensä.

Vähä ennen kello kymmenen ratisivat vaunut ulkona ja seisahtuivat oven eteen.

"No vihdoin!" sanoi tyttö. "Se on meidän herramme! Minä tunnen sen pyörien rätisemisestä."

Se oli todellakin herra tuomari. Tuskin astuttuaan sisälle kutsui hän heti lähettilään, sanoi ystävällisesti surkuttelevansa, että oli antanut hänen niin kauan odottaa, otti paperitukun, tutki sen sisältöä ja kirjoitti heti vastaanottotodistuksen. "Tässä", lausui hän ojentaessansa sen lähettiläälle. "Kaikki on järjestyksessä. Mutta aiotteko todellakin lähteä kotiin vielä tänä yönä?"

"Tietysti, herra tuomari", vastasi Wagner pannen ottotodistuksen kokoon ja pistäen sen samaan paikkaan, missä oli tallettanut paperit. "Vaimoni olisi levoton, ell'en tulisi, ja paitsi sitä tahtoo neuvos Heimberger huomenna varhain vastaanottotodistuksenne."

"No, kuten tahdotte, kelpo ystäväni", vastasi tuomari. "Mutta on paha ilma ja ell'eivät enteet minua petä, tulee se vielä pahemmaksi. Katsokaa itse ilmamittarin! Tän'aamusta on se laskeutunut enemmän kuin kokonaisen tuuman!"

"Lämpömittari ei estä minua täyttämästä velvollisuuttani", vastasi lähettiläs. "Minun täytyy todellakin lähteä, herra tuomari."

"No, minua pahoittaa", vastasi tuomari olkapäitään kohottaen. "Olisitte voineet jäädä tänne yöksi; mutta kun teidän välttämättömästi täytyy lähteä, niin tapahtukoon se Jumalan nimessä — ja tässä, juokaa vielä tilkkanen viiniä, se vahvistaa teitä!"

Wagner otti lasin, jonka tuomari tarjosi hänelle, ja tyhjensi sen hänen terveydeksensä. Viini oli makeaa ja vahvaa, jommoista hän ei vielä koskaan ennen ollut maistanut ja virtaili tulentapaisesti hänen suonissaan ja jäsenissänsä.

"Se varmaan virkistää", virkkoi hän, "sillä se lämmittää minut perinpohjin."

"Sen se tekeekin", vastasi tuomari ystävällisesti. "Jumalan haltuun nyt ja onnea matkalle!"

Lähettiläs läksi ja seisoi silmänräpäyksen perästä ulkona taivasalla.

Hänen odottaessansa lienee pakkanen enentynyt, sillä jäinen ilma esti häntä melkein hengittämästä. Häntä värisytti ja hän tunsi itseänsä hieman pyörryttävän. "Varmaankin viinistä!" ajatteli hän. "Nyt vaan vilkkaasti eteenpäin, että voin poistaa vilun ja nopeasti joutua!"

Hän astui ravakasti ja ehti pian taasen kaupungin ulkopuolelle. Siellä vinkui jääkylmä tuuli hänelle vastaan ja enentyi pian todelliseksi myrskyksi. Wagner milt'ei katui ett'ei suostunut tuomarin ystävälliseen kehoitukseen ja jäänyt yöksi hänen luoksensa, niin, hän olisi palannutkin, ell'ei hän olisi hävennyt näyttää huikentelevalta. Siis rohkasi hän mielensä ja asettui myrskyä vastaan, lujasti päättäen taistella viimeiseen asti.

Mutta hän sai pian kokea, että semmoinen päätös oli helpommin tehty kuin suoritettu. Noin puolitien vaiheilla yhtyi enentyvään myrskyyn vielä taaja lumipyry. Tuuli puhalsi hänelle lumihiuteet suoraan vasten silmiä, tehden hänet siten vallan sokeaksi. Siihen asti oli hän kumminkin erottanut tien, mutta silloin tuiskusi taivaasta ja maasta yht'aikaa ja onneton mies parka huomasi mahdottomaksi nähdä askeltakaan eteensä. Muutaman minuutin kuluttua oli hän eksynyt kapealta tieltä ja hänen täytyi käydä umpimähkään eteenpäin.

Wagner käsitti täydellisesti olevansa sangen arveluttavassa tilassa ja mietti, miten hän parahiten voisi siitä päästä. Hän tiesi, ett'ei suojapaikkaa ollut läheisyydessä. Siis oli hänellä ainoastaan kolme neuvoa. Joko kääntyisi hän takaisin, tahi pyrkisi eteenpäin myrskyssä ja lumessa, tahi etsisi avaralla tiellä paljaan taivaan alla paikkaa, missä hän kumminkin johonkin määrin olisi raivoavan rajuilman suojassa.

Ensimmäinen ehdotus olisi kenties ollut parhain, sillä siinä tapauksessa olisi myrsky ja lumi kohdannut häntä selkään ja hän niin muodoin olisi voinut helpommin kulkea eteenpäin. Mutta oli sangen epäselvä voisiko hän lumisella tiellä osata enää Waldheimiin ja paitsi sitä oli sinne, hänen laskunsa mukaan, pitempi matka kuin kotikaupunkiin. Hän hylkäsi siis sen ajatuksen. Mitä sitte! Jääminen paljaan taivaan alle semmoisessa myrskyssä ei ollut juuri muuta kuin vapaatahtoisesti antautua kuoleman omaksi. Siis oli vaan kolmas ehto jälellä — kotiin lähtö tuulessa ja lumessa.

Levättyään hetkisen jatkoi hän siis matkaansa entiseen suuntaan, tietysti umpimähkään, kun ei tiestä tahi polusta enää ollut jälkeäkään.

Tuulen vinkuna teki hänet kuuroksi ja kova pakkanen ynnä jäiset lumihiuteet rikkoivat hänen kasvonsa, ikäänkuin veitsellä viileskellen ja riistivät häneltä näön. Mutta ei hänellä ollut enää varaa valita — hänen täytyi päästä eteenpäin ja voittaa kaikki esteet ell'ei hän kuten Brutus tahtonut tulla kuoleman omaksi. Siis eteenpäin vaan! Aina vaan eteenpäin!

Hänen rintansa aaltoili, hän oli tukehtua, hänen jalkansa horjuivat ja vaikka oli kylmä valui tuskan ja ponnistuksen hiki hänen otsaltansa. Myrsky raivosi yhä vaan ja yltyi välistä niin perin väkeväksi, ett'eivät väsyneen mies raukan voimat enää riittäneet taistelussa sitä vastaan. Hänen täytyi alinomaa seisahtua ja kaikin voimin vastustaa tuulen voimaa, ett'ei myrsky heittäisi häntä maahan. Tuulispään vähän levähtäessä pyrki hän eteenpäin, mutta se onnistui vaan huonosti. Hänen täytyi kaalata nilkkaluihin, usein polviin asti lumessa ja siten kävi matka tietysti ainoastaan hitaasti. Kuitenkin kesti hän, lepäsi silloin tällöin muutaman minuutin, pyrki taasen eteenpäin, levähti uudestaan ja lähestyi niin vihdoin vähitellen suojelevaa kotiansa yhä enemmän. Hän uskoi kumminkin niin ja se usko vahvisti häntä ja rohkasi hänen mieltänsä, vaikka sielun ja ruumiin voimat uhkasivatkin pettää.

"Jospa vaan jo olisin kivilouhoksen ohitse!" mumisi hän useasti itsekseen suodessaan itselleen muutaman silmänräpäyksen lepoa.

Hänellä olikin suuri syy pelätä niitä. Tie kulki nimittäin juuri niiden ohitse ja ne olivat erittäin jyrkät ja syvät. Päiväsellä, eikä yölläkään, jos vaan vähissäkin määrin voi erottaa tien, ei niistä ollut mitään vaaraa. Mutta myrskyisenä, pyryisenä ja pilkkosen pimeänä yönä saattoi niihin hyvinkin helposti pudota ja musertua alhaalla syvyydessä. Wagner tunsi vaaran ja teroitti kaiken varovaisuutensa ja ajatuksensa sitä välttääksensä.

Yhä eteenpäin kulki hän raivoavaa myrskyä ja lumipyryä kohden. Arvellessaan lähestyvänsä kivilouhikkoa tuli hän kahta vertaa varovaisemmaksi ja tutki aina maanpintaa ennen kuin astui, oliko se vakava. Silloin töytäsi hän pimeässä patsasta vasten, joka oli yksin tien varrella ja hänelle hyvin tuttu. Vaikka häneen sattui hyvin kovasti, huudahti hän ääneen, ei kuitenkaan tuskasta, vaan ilosta. Patsas oli ihan syvemmän louhikon reunalla. Wagnerin tarvitsi vaan astua muutama askel sivulle ja sitte suoraan eteenpäin, niin vaara oli ohitse.

Huojennetuin sydämin läksi hän astumaan niitä muutamia askeleita, ja jätti patsaan, johon hän oli tarttunut. Otettuaan kolme neljä askelta tunsi hän yhä vaan kovaa maata jalkojensa alla, mutta viidennellä astui hän tyhjään ilmaan, päästi kimakan hätähuudon ja katosi äkkiä pohjattomaan syvyyteen.

Mielensä huumehduksessa, joka oli seurauksena melkein täydellisestä uupumuksesta, oli hän mennyt väärälle suunnalle ja vaaran välttämisen sijasta vaipui hän suoraan sen syliin.

Rouva Lisbet, lähettilään vaimo, odotti sillä välin, sydän täynnä kuolontuskaa ja pahoja aavistuksia, miehensä kotiintulon. Kello kymmeneen asti jaksoi hän vastustaa jonkun lähestyvän suuren onnettomuuden aavistuksiansa, mutta kymmenennen tunnin kuluttua ei hän enää voinut hallita levottomuuttaan; ja hänen tuskansa puhkesi ilmi kyynelvirtana. Samaan aikaan alkoi kova myrsky ja synnytti rouva paran vapisevassa sydämessä vielä suurempaa tuskaa ja levottomuutta. Kuitenkin oli hänellä vielä heikko toivo, että hänen miehensä voisi tulla joka silmänräpäys, että hänen täytyisi tulla, ja huolimatta jääkylmästä pakkasesta, joka tunkeusi pieneen huoneesen, avasi hän melkein joka minuutin päästä ikkunan ja kuunteli ulos yöhön eikö hänen kelpo miehensä tuttuja askeleita jo kuuluisi. Mutta rouva raukka kuunteli turhaan. Hän ei kuullut muuta kuin myrskyn vinkunaa, irtaimen kattotiilien kolinaa ja rätinää sekä tuuliviirin ikävää narisemista tuulen väännellessä sitä sinne tänne. Niin paljon kuin mahdollista kumartui hän ulos ikkunasta katselemaan pitkin katua, josta hänen miehensä piti tuleman. Vaan häntä ei näkynyt, hän näki ainoastaan siellä täällä tummia varjoja liikkuvan pitkin taloja, mutta ne olivat vaan himmeästi palavista lyhdyistä, joita myrsky raivoisasti heilutti edestakaisin ja yhä uudelleen viskeli ikäänkuin tahtoen irroittaa ne rautavitjoista, joissa ne riippuivat. Mutta silloin katosivat nekin, sillä äkkiä kiehtoi lumi sakeina hiuteina alas kadulle, peitti sen melkein kohta läpinäkymättömään sumuun ja ympäröi niin taajaan lyhtyjen lasit, että tuskin valon sädekään voi tunkeutua niiden lävitse.

Elsbet rouva katsoa tuijotti pelästyneenä lumimyrskyn raivoa ja riehumista.

"Sekin vielä lisäksi!" huokasi hän tuskaantunein sydämin. "Voi poloista mies raukkaani!"

Surunsa katkeruudessa ja tuskissaan unhotti hän ihan, että hän seisoi avatun ikkunan edessä ja että pakkanen koski häneen jäisellä hengityksellänsä, että lumi peitti hänen kasvonsa ja hiuksensa ja siinä muuttui kyynelien kaltaisiksi kiiltäviksi pisaroiksi. Patsaan tapaisena seisoi hän siinä, kasvot kalpeina, kädet ristissä, silmät lakkaamatta tuijottaen ulos pimeään, myrskyiseen yöhön. Niin tapasi yövartia hänet tehdessänsä kello kaksitoista tavallista tarkastusmatkaansa.

"Mutta Herran tähden, rouva Wagner, voittehan tulla kuoleman omaksi, jos noin vähissä vaatteissa, paljaassa leningissä, täänkaltaisena yönä seisotte avonaisen ikkunan edessä!" huudahti hän hänelle. "Menkää toki levolle!"

"Minä en voi", vastasi hän, säikähtyen yövartian puheesta. "Minun täytyy odottaa miestäni."

"Mitä hullua, eikö Wagner serkku vielä ole kotona?" kysyi mies kummastuneena. "Eihän hän toki istune ravintolassa olutlasin ääressä? Sanokaa minulle, missä hän on, niin minä tuon hänet kotiin!"

"Oi, jos se voisi tapahtua!" huokasi huolestunut rouva. "Ei, hän ei ole ravintolassa, hän taistelee nyt luultavasti ulkona maantiellä rajuilmaa vastaan, sillä minä odotan häntä kotiin Waldheimistä, mihin hänen tänä iltana on täytynyt mennä neuvos Heimbergerin käskystä."

"Sepä on ikävää! Täänkaltaisessa ilmassa ulkona maantiellä! Kauheata!" sanoi yövartia sääliväisesti. "Mihin aikaan lähti hän kotoa?"

"Kello kuuden aikaan tänä iltana."

"Joko kuuden aikaan? No, serkku rouva, olisihan hänen sitte jo aikaa pitänyt olla kotona."

"Mutta minä odotan häntä kuitenkin yhä vielä, odotan kovin tuskastuneena ja huolissani!"

"Juuri siinä olette väärässä", vastasi vartia. "Minäkin tunnen vanhan Wagner toverini. Häntä on varmaan joku viipymys kohdannut, sillä muuten olisi hän jo kello kymmenen aikaan ollut takaisin. Ken tietää, ketä ja mitä hänen on täytynyt odottaa! Kun hän ei vielä ole täällä, palaa hän varmaan vasta huomenna. Menkää siis, hyvä rouvani, ihan huoletta levolle ja sulkekaa kaikissa tapauksissa ikkunanne, ett'ette vilustu! Hyvää yötä, ja älkää enää murehtiko, rouva Wagner! Huomenna kyllä miehenne saapuu, tietysti ihan terveenä. Täänkaltaisessa koiranilmassa ei hän varmaan ole lähtenyt paluumatkalle, hyvää yötä siis!"

Elsbet rouva sai kunnon yövartian sanoista vähän lohdutusta. Hänen ajatuksensa näytti todellakin sangen luonnolliselta. Tunsipa hän itsekin miehensä erittäin säännölliseksi ja tarkkatuntoiseksi. Kun hän ei ollut kotona kello kymmenen aikaan, oli varmaan joku seikka estänyt häntä palaamasta.

Hän ei tosin voinut tietää, että hänen tarkkatuntoisuutensa virassaan ja rakkautensa vaimoonsa ja lapseensa olivat suuremmat kuin hänen pelkonsa antautua alttiiksi kauhean, yöllisen talvimyrskyn vimmalle. Hän uskoi yövartian mielipiteen oikeaksi ja koetti sillä rauhoittaa tuskastunutta sydäntänsä. Hän sulki ikkunan ja meni makuukamariinsa. Siellä rukoili hän innokkaasti Jumalaa, rukoili hänen apuansa miehelleen ja meni sitte vasta levolle. Vaan hän ei voinut kuitenkaan pitkään aikaan nukkua. Hänen täytyi välttämättömästi kuunnella vinkuvan myrskyn vonkunaa ja raivoa, joka näkyi tahtovan rutistaa taivaan ja maan, aina uudestaan pudistellen hirmuisilla voimillaan hänen asuntoansa ja sen pieniä ikkunoita, kunnes viimein, sydänyön jo aikaa kuluttua, väsymys lyijynraskaasti painoi hänen silmäluomensa kiinni ja uni saattoi hänet muutamiksi tunneiksi unhottamaan huolensa talonisän puolesta.

Päivän koittaessa heräsi hän jälleen ja nousi kiireesti vuoteeltansa. Silmäys ikkunasta kadulle ilmoitti hänelle lumipyryn jo lakanneen, tuulikin näkyi jo tauonneen, sillä lyhdyt eivät enää heiluneet yhtä kovin edestakaisin vitsoissansa kuin yöllä. Kuitenkin oli ilma vieläkin kolkko ja taivas sakean sumun peitossa, jotta ei ainoakaan auringonsäde voinut tunkeutua lävitse.

Päivän iloinen valo vaikutti rauhoittavaisesti rouvaan. Hän hylkäsi uljaasti jokaisen ajatuksen, että hänen miestänsä olisi joku onnettomuus kohdannut ja etsi sekä löysikin tavallisista aamuaskareistaan huvitusta. Sytyttäessään valkeata pesään ja nostaessansa sinne vesipannua keittääksensä kahvia itselleen ja pojallensa, laski hän että hänen miehensä varmaan oli lähtenyt Waldheimistä kello kuusi ja että hänen siinä tapauksessa siis piti saapuman kotiin kello kahdeksan paikoilla. Kello oli silloin seitsemän — tunti vielä ja kaikki surut ja huolet olivat sitte päättyneet.

Hän keitti kahvin ja herätti poikansa, jonka täytyi mennä kouluun kello kahdeksan. Pian tuli lapsi täysissä vaatteissa asuinhuoneesen ja näytti sangen kummastuneelta, kun ei nähnytkään isää, joka ainoastaan ani harvoin oli kotoa poissa aamiaisaikana.

"Hän kyllä pian palajaa, Vilho", lausui äiti teeskentelevällä tyyneydellä, ikäänkuin olisi hän itse uskonut sen lujasti. "Hän on viipynyt Waldheimissä ja palaa vasta tänään kello kahdeksan tahi yhdeksän."

Vilho ei tietysti epäillyt äitinsä olevan oikeassa ja nautti hyvällä ruokahalulla ateriansa. Sitte meni hän kouluun ja jätti äidin yksin kotiin.

Pojan mentyä palasi vaivaloisesti pidätetty tuska jälleen Elsbet rouvan sydämeen ja hän katseli taasen kadulle, eikö innokkaasti odotettu mies vihdoin tulisi näkyviin.

Kello löi yhdeksän eikä hän vielä ollut saapunut.

Silloin ei kovia tuskia kestänyt rouva parka enää voinut kärsiä yksinäisyyttään. Himmeä toivo, että neuvos Heimbergerin luota saisi selkoa viipymisestä, pakotti hänet menemään sinne. Hän heitti nutun päällensä ja riensi pitkin katuja Heimbergerin tuttuun asuntoon. Hän tapasi hänet vielä kotona, hänkin levottomasti odottaen hänen miehensä palaamista, jolle oli uskonut niin tärkeän toimen. Säikähtyen kuuli hän, ett'ei Wagner vielä ollut kotona, ja tuntien hänen virka-intonsa aavisti hän kohta jotakin tavatonta tapahtuneen.

"Täytyy viipymättä lähettää väkeä häntä kuulustelemaan", virkkoi hän. "Jumala varjelkoon, että kunnon mies olisi joutunut jonkun onnettomuuden omaksi!"

Hän kutsui erästä etuhuoneessa odottavaa palvelijaa ja lausui kiireesti tarpeelliset käskyt. Sitte kääntyi hän Elsbet rouvan puoleen.

"Luottakaa minuun, hyvä rouva, kaikki tehdään, mitä tehdä voi", lausui hän. "Me emme voi epäillä, että jotakin erinomaista on tapahtunut miehellenne, mutta ei meidän kuitenkaan tarvitse olla varmat siitä, että se on jotakin pahaa ja onnetonta. Menkää siis surutonna kotiinne. Heti saatuani tiedon hänestä, lähetän teille sanoman, tahi tulen itse."

Hiljaa itkevä rouva aikoi juuri noudattaa herra Heimbergerin neuvoa, kun ovi äkkiä lykättiin auki ja äsken lähetetty virkapalvelija äärettömän säikähtyneenä taasen astui sisälle.

"He tuovat häntä jo, herra neuvos", kertoi hän.

"Ketä?"

"No, virkalähettiläs Wagneria! Oi häntä raukkaa!"

Elsbet rouva huudahti ääneen pelosta; kanslianeuvoskin vaaleni.

"Mitä on hänelle tapahtunut?" kysyi hän.

"Hän on kauheana myrsky-yönä pudonnut kivilouhikkoon ja sieltä löysivät muutamat työmiehet hänet tänä aamuna puoleksi särkyneenä", vastasi palvelija. "Hän eli vielä ja jaksoi mainita asuntonsa ja sinne on väki kantanut hänet paarilla."

Rouva Elsbet huoahti, ikäänkuin pakahtuisi häneltä sydän kuullessansa hirmuista uutista, joka näytti hänen kauheimmat aavistuksensa todeksi, ja neuvos Heimberger etsi turhaan sanoja häntä lohduttaaksensa.

"Kentiesi ei asian laita ole niin surkea kuin mies kertoo", sanoi hän viimein. "Voimmehan vielä toivoa, ett'ei tapaturma ole kuolettavainen. Hankkikaa pian lääkäri, jonka pitää tuleman Wagnerin asuntoon! Minä lähden itse teidän kanssanne, rouva Wagner, katsomaan miten miehenne laita on! Tulkaa!"

Hän tarttui nopeasti hattuunsa ja keppiinsä, tarjosi itkevälle rouvalle käsivartensa tueksi ja vei hänet kotiin.

Surkea näkö odotti heitä siellä. Sohvalla makasi poloinen mies verisenä, kalmankalpeana, silmät puoleksi sammuneina ja voi tuskin vaivalla ojentaa vaimolleen kätensä. Rouva vaipui, kimakasti huudahtaen tuskasta, alas miehensä viereen ja vuodatti ruhjoutuneen olennon päälle kuumia kyyneleitä.

"Rauhoitu, rakas vaimo", kuiskasi mies heikolla, tuskin kuuluvalla äänellä. "Jumalan tahdosta se on tapahtunut, emmekä me sitte saa nurista emmekä valittaa! Oletteko tekin täällä, herra kanslianeuvos? Ah, se oli kauhea yö! Mutta minä olen toimittanut asianne. Rintataskustani löydätte herra tuomarin vastaanottotodistuksen."

"Hiljaa, älkäämme puhuko siitä nyt", vastasi kanslianeuvos syvästi liikutettuna. "Jos olisin voinut aavistaa matkanne päättyvän näin surullisesti, en todellakaan olisi antanut teille sitä käskyä!"

"Ah, herra neuvos, ettehän te ole syypää onnettomuuteeni", vastasi Wagner heikosti. "Kuka voi vastustaa Herran ja hänen palvelijainsa, elementtien, voimaa. Minun olisi pitänyt jäämän yöksi tuomarin luo; hän tarjosi minulle yösijan, vaan en voinut tuskastuttaa vaimo raukkaani, joka kaikissa tapauksissa kotona hartaasti odotti minua."

"Mutta miten tapahtui kauhea tapaturma. Kuinka voi se tapahtua?" kyseli neuvos.

Virkalähettiläs hymyili surullisesti ja kertoi katkonaisin lausein, mitä jo olemme koettaneet kertoa.

"Mikä kauhea putoaminen!" huudahti kanslianeuvos väristen. "On melkein ihme, ett'ette paikalla kuollut."

"Sitä ei Herra laupeudessaan sallinut", vastasi Wagner ja hänen silmänsä säihkyivät hänen hellästi katsellessaan vaimoansa. "Jumala osoitti minulle armon, että vielä kerran saan nähdä hyvän vaimoni ja poikani ja siunata heitä molempia."

"Oi, rakas ystävä, älkää kohta uskoko pahinta", sanoi Heimberger. "Älkäämme epäilkö, että lankeemisen seuraukset ovat paremmat kuin näytätte uskovan. Minä lähetin jo lääkäriä noutamaan; hän tulee kohta ja hankkii teille helpoitusta."

Lähettiläs pudisti hiljaa kalpeata päätänsä. "Ei, ei", virkkoi hän lempeästi. "Älkäämme ruvetko turhia toivomaan. Minä olen siksi liiaksi haavoitettu. Ensin kauhea taistelu myrskyä ja lunta vastaan, sitte putoaminen syvyyteen, sitten jäinen kylmyys ijankaikkisen pitkinä tunteina, jotka minun avuttomana täytyi viettää kivilouhikossa — siinä on enemmän kuin vahvinkaan ihmisluonto voi kestää. — Älä itke, Elsbet", sanoi hän jälleen kääntyen katkerasti nyyhkivän vaimonsa puoleen ja silitti hyväillen hänen kosteita poskiansa; — "älä itke! Täytyyhän kerran erota ja minä luulen, ell'en juuri iloisesti, niin kuitenkin tyytyen Jumalan määräyksiin. Minun on vaikea erota sinusta ja lapsestamme, mutta minulla on kuitenkin suloinen ja autuaallinen lohdutus: että voin mennä luotanne huoletta toimeentulostanne. Oi, hyvä kanslianeuvos, tässä tuskan ja kuolinvuoteellani kiitän teitä vielä kerran, että kerran neuvoitte minun vakuuttamaan henkeni. Katsokaa, maatessani avutonna kolkossa kylmässä kivilouhoksessa ja kärsiessäni hirveitä tuskia, oli ajatus, että pojallani on varoja oppia tulemaan kelpo mieheksi, lohdutuksen enkelinä luonani. Armas vaimoni, sinä et jää köyhäksi ja hylätyksi ja Vilhomme on kerran oleva sinulle vahva ja luotettava turva. Minä tiedän sen, sillä minä tunnen hänet!"

"Ja minä lupaan sen sinulle, isä, armas isä kulta!" sanoi poika, joka hetki ennen oli hiljaa astunut huoneesen ja kuuli isänsä sanat, "minä lupaan sinulle sen ja annan lupaukseni käteesi", toisti hän astuen lähemmäksi ja tarttui kuolevan tunnottomaan käteen suudellaksensa sitä, — "jos Jumala suo minulle voimaa ja terveyttä, en ole laiminlyövä mitään, millä vaan voin osoittaa kiitollisuuttani kaikista uhrauksista, joita olet hellyydessäsi minulle tehnyt. Sen lupaan sinulle, isä!"

"Ja minä otan lupauksesi vastaan", vastasi isä, luoden hellän silmäyksen kelpo poikaan. "Niin, minä voin huoletta kuolla ja nöyrästi sanoa: Herra, sinun käsiisi jätän henkeni! Kuolema, missä on kärkesi? Jumala tietää, että aina olen rehellisesti koettanut täyttää velvollisuuteni — miksi siis pelkäisin astua hänen rakasmielisten kasvojensa eteen? Taivas siunatkoon sinua, poikani! Minä luotan sanaasi, että aina vaellat rehellisesti, ja Jumala on opettava sinulle, kuinka se ajatus huojentaa minulle kuolonhetken!"

Äidin ja pojan hiljaa pidätetyt nyyhkytykset kuuluivat näiden kunnon miehen sanojen perästä ja kanslianeuvoskin tunsi, miten liikutuksen kyynel kostutti hänen silmäänsä. Pienessä huoneessa vallitsi kotvasen aikaa äänettömyys, syvä äänettömyys, jonka sairas hetken perästä keskeytti.

"Niin, herra kanslianeuvos", sanoi hän niin pontevasti kuin suinkin voi, — "on sanomattoman suloista tietää, että olen pitänyt huolta omistani, kun vielä oli aikaa. Laupias Jumala, kuinka vaikea minun olisi kuolla, jos minun tarvitsisi nuhdella itseäni siitä, että vaimoni ja lapseni täytyisi minun huolimattomuuteni tähden kärsiä kuolemani jälkeen puutetta! Jumala siunatkoon teitä siitä hyvästä neuvosta, jonka taannoin annoitte minulle!"

Kanslianeuvos kääntyi toisaalle päin, sillä hän häpesi näyttää neuvottomuutta, jota hänen kasvonsa osottivat. Kuolevan miehen jokainen sana sattui häneen kuin tikarinpisto. Niin oli hän, yksinkertainen, mutta huoltapitäväinen ja hellä perheenisä tehnyt. Kuinka oli hän itse sitä vastoin menetellyt, hän, joka tiedon ja taidon kautta oli toista paljoa etevämpi? Katkerat omantunnon nuhteet täyttivät hänen mielensä, ja hän oli iloinen, kun lääkärin tulo keskeytti tuskallisen tilan ja antoi hänen ajatuksillensa toisen suunnan.

Lääkäri tutki sairaan huolellisesti, sitoi hänen pudotessa saadut haavansa ja määräsi edellä kaikkea lepoa ja hiljaisuutta. Kun neuvos vei hänen syrjään ja kysyi, oliko parannuksen toivoa, kohotti hän olkapäitään.

"Jumala voi tehdä ihmeitä", vastasi hän, "mutta inhimillinen taito ja tieto ovat tässä kohden voimattomat!"

Heimberger jätti onnettoman perheen hyvästi ja saattoi lääkäriä kappaleen matkaa, saadaksensa kuulla lähempiä tietoja lähettiläänsä tilasta. Tohtori ei salannut, ett'ei sairas hänen mielestänsä voisi elää tulevaa yötä, sillä tärähdys oli ollut liian kova. Säälien kuuli neuvos kokeneen lääkärin tuomion ja koko päivän vallitsi hänessä vakava, melkein surullinen mieli, johon syynä oli kunnon ja kelpo alamaisen onnettomuus, mutta varmaan myöskin joku toinen seikka, josta ei neuvos itsekään voinut saada selvää. Mikähän se oli? — — —

Seuraavana aamuna, juuri neuvoksen istuessa rouvineen aamiaispöydässä, toi palvelija sanoman, että virkalähettiläs oli sydänyön aikana kuollut.

Vaikk'ei surkea ilmoitus ollut odottamaton, vaikutti se kuitenkin alakuloisuutta aviopariin, joka aina oli kunnioittanut ja pitänyt kelpo miestä suuressa arvossa.

"Ja miten erosi hän?" kysyi neuvos tukalan vait'olon perästä.

"Hiljaisesti, voisi melkein sanoa iloisesti", kuului palvelijan vastaus. "Minä kävin tänä aamuna varhain hänen asunnollansa kuulustelemassa sairaan tilaa ja silloin kertoi rouva Wagner itse minulle, miten Jumalalle otollinen ja tuskaton hänen miehensä loppu oli. Täytyihän minun uskoa häntä, sillä saatuani pyynnöstäni vielä kerran nähdä kuolleen, tunsin itseni oikein liikutetuksi siitä lempeästä autuaallisuuden näöstä, joka ilmaantui hänen kasvoissansa. Hän ei näyttänyt kuolleelta, vaan nukkuvalta, joka näkee iloista, suloista unta. Ell'eivät kasvot olisi olleet niin kalpeat, olisin luullut hänen vielä elävän!"

"Entä hänen vaimonsa?" kysyi rouva neuvoksetar mietittyään hetkisen aikaa. "Kuinka kestää hän suuren vahinkonsa?"

"Kuten kunnon hurskaan vaimon sopii", vastasi palvelija. "Selvästi voi havainta syvän surun hänen kalpeista kasvoistansa, mutta hän ei itke eikä valita, vaan ottaa kärsivällisesti ja nöyrästi vastaan koetuksen. Ja Vilhokin, hänen poikansa, on ihmeen järjekäs. Hän on kuitenkin vielä puoleksi lapsi, mutta kun kuulee, miten ymmärtäväisesti hän puhuu äitinsä kanssa ja miten lohduttavaiselta ja mieltä rohkaisevaiselta jokainen hänen sanansa kuuluu, täytyy oikein kunnioittaa häntä."

"Niin, hän on hyvä ja ymmärtäväinen poika, minä tunnen hänet", virkkoi neuvos. "Hän on kerran oleva kelpo isä-vainajallensa kunniaksi, siitä olen varma. Mutta nyt kylliksi surullisesta kohtauksesta, jota emme, ikävä kyllä, enää voi muuttaa. Mitä tuotte minulle virkatoimistosta?"

— — Viikkoja ja kuukausia kului, tuiman talven täytyi, vaikka hitaasti ja vastahakoisesti, peräytyä keväisen tuulen ja vallan edestä; jää suli virroista ja puroista; lumi suli päivän yhä lämpimämpien säteitten vaikutuksesta ja lounastuulen lempeä hengitys karkoitti sen, ensin niityiltä ja tasangoilta, sitte kukkuloilta ja vuoriltakin; pensastot ja mäen rinteet pukeutuivat nuoreen, tuoreesen, viheriään pukuun; ensimmäiset lumikelloset, ensimmäiset tuoksuvat neilikat virkistivät ihmisten silmät ja mielet; lukemattomat pienet vihreät ruohon korret katselivat vielä vähän ujoina sinistä taivasta niityiltä ja puutarhoista; keltaisia kieloja ja sinisiä orvokkia oli metsänrinteiden koristuksena; pikku linnut visertelivät, riemuitsivat ja lauloivat iloisia lirityksiänsä oksilta tahi taivaan sini-ilmoista — sanalla sanoen, oli kevät; armas, suloinen, lämmin kevät oli taasen palannut kaikkine runsauksineen, kauneuksineen ja loistoineen ja jokainen elävä olento tervehti sitä ilolla ja hengitti helpommin ja vapaammin kuin tuiman talven masentaessa hänen mieltänsä. Ja kuitenkin oli yksi, jolta kevään suloisuus tuskin voi houkutella ainoatakaan hymyä, yksi, jota ei sen ilo ja herttaisuus ensinkään liikuttanut, joka surusilmin katseli sen loistoa, tuntematta ahdistuneessa sydämessään yleistä riemua. Ja se oli kanslianeuvos Heimberger.

Eikä ennen niin iloinen ja hilpeä mies tosiaankaan ollut syyttä synkkämielinen ja suruinen. Aina virkalähettiläs Wagnerin kuolemasta saakka, joka kentiesi koski häneen enemmän, kuin hän tahtoi myöntää, oli hän huomattavasti muuttunut. Hän oli yhä kivulloinen. Hän ei tosin voinut niin pahasti, että oli estetty virkaansa toimittamasta tahi käymästä ulkona, mutta hän oli kuitenkin kipeä. Hänen entinen luja terveytensä näkyi saaneen vaikean kolauksen. Hän valitti milloin kipua rinnassansa, milloin sydämessään, väliin mahassaan tahi siellä ja täällä, ja ken ei ollut pitkään aikaan nähnyt häntä, pelästyi todellakin hänen riutuneesta näöstään, kalpeista, laihtuneista kasvoistaan, lakastuneista silmistänsä ja veltostuneesta ryhdistään, hänen, joka aina ennen oli niin uhkean näköinen.

Paitsi ruumiillisia kipuja mahtoi joku hengellinenkin tuska vaivata häntä, vaikka hän huolellisesti koetti salata sen muilta, etenkin rouvaltansa. Kuitenkin huomasi viimemainittu sen sangen hyvin ja arvasi syynkin siihen. Hän ei kumminkaan huolinut pukea ajatuksiansa sanoiksi, ett'ei kiukustuttaisi jo ennestään sangen kiukullista miestänsä. Hän odotti vaan kärsivällisesti aikaa, jolloin hänen miehensä itsestään avaisi sydämensä hänelle, ja toivoi salaa ett'ei se aika viipyisi aivan kauan.

Monta muutakin seikkaa yhtyi antamaan kanslianeuvoksen synkkämielisyydelle vielä mustemman värin. Niin tuli leski Wagner eräänä aamuna hänen luoksensa pyytämään häneltä neuvoa, jota hän myöskin kernaasti antoi hänelle.

"Miten teidän muuten käy, rouva Wagner?" kysyi hän viivyttäen häntä, kun hän, kohteliaasti kiitettyään neuvosta, aikoi lähteä. "Toivon, ett'ei kelpo miehenne kuolema ole saattanut teitä puutteesen!"

"Oi ei, herra neuvos, ei Jumalan kiitoa", vastasi leski. "Pieni eläkeraha, joka kuukausittain maksetaan minulle, riittää kylliksi minun ja Vilhoni tarpeisiin ja olenhan minä vielä nuori ja terve sekä voin lisäksi työllä, esimerkiksi pesolla, lattioitten puhdistamisella ja muilla senkaltaisilla töillä ansaita muutamia taaleria viikossa. Paitsi sitä on minulla, tiedättehän, viisisataa taaleria hengenvakuutuksesta! Olen asettanut ne varmaan paikkaan kasvamaan, enkä ota niistä äyriäkään. Ne tulevat kerran Vilholleni hyödyksi, jos hän myöhemmin tahtoo oppia jotakin ammattia, ruveta kauppiaaksi tahi lukea vaikka yliopistossakin. Rahat riittävät kaikkeen. Niin, se on suureksi lohdutukseksi minulle, herra kanslianeuvos! sillä katsokaa, mihin olisi poika parkani ryhtynyt ell'ei hyvä mies-vainajani olisi vakuuttanut henkeänsä? Ei niin mihinkään! Hänen ei onnistuisi päästä hyvään, kelpo asemaan, kun sitä vastoin hänen tulevaisuutensa nyt on taattu, jos vaan laupias Jumala suo hänelle terveyttä ja voimaa."

Kanslianeuvos käveli rouva Wagnerin kertoessa levottomasti edestakaisin huoneessa, ja vastusti silminnähtävästi tunnetta, joka ikävästi, milt'ei tuskallisesti, ahdisti häntä.

"Niin, niin", sanoi hän sitte, "voin kyllä kuvailla mielessäni, että semmoinen rahasumma on teille oikea aarre. Ovatko asianomaiset siis jo maksaneet sen teille?"

"Ovat, jo kohta armaan mies-vainajani hautajaisten jälkeen", vastasi leski. "Sangen liikuttuvaa ja kaunista se onkin, herra neuvos. Katsokaa, asiamies Kluge, — tunnettehan hänet — lähetti minulle sanan tulla hänen luoksensa seuraavana päivänä kello yksitoista. Mentyäni tapasin siellä paitsi häntä vielä papin ja tohtorin, joka oli helpottanut mies raukkani viimeiset hetket ja kaikki tervehtivät minua erittäin ystävällisesti ja sydämellisesti. Minun täytyi istuutua ja sitte puhui herra Kluge, miten häntä ilahutti kaikesta sydämestänsä, että voi maksaa minulle summan rahaa, joka epäilemättä poistaisi suuren osan huolistani. Sen jälkeen puhui herra pastori paljon hyvää ja kiitettävää mies-vainajastani, kiittäen etenkin siitä kun hän oli niin viisas, että eläessään piti huolta perheensä tulevaisuudesta. Viimein kertoi tohtori, miten paljon häntä ilahutti ja liikutti nähdä mieheni niin tyyneenä ja valmistuneena kuolevan ja että hänen suurimmaksi osaksi tuli kiittää miehensä vakuutusta siitä rauhasta ja että se ei tuottanut ainoastaan hänen perheellensä, vaan hänelle itselleenkin siunausta. Sitte vei herra Kluge minut erään pöydän luo, missä oli viisisataa taaleria kiiltävää hopea- ja kultarahaa ja sanoi sen kaiken olevan minun omani ja minun voivan pitää kaikki kauniina muistona mies-vainajaltani ja pitää ne senkaltaisina arvossa. Ah, herra neuvos, minun täytyi itkeä ilosta! Ei kuitenkaan rahojen tähden, ei suinkaan! vaan sentähden, että mieheni oli niin hyvä ja hellä perheenisä ja että aina voin rakkaudella ja kunnioituksella muistella häntä. Niin, herroillakin, jotka toivottivat minulle onnea, olivat kyyneleet silmissä ja minä huomasin selvästi, eitä he kaikki tarkoittivat parastani, Silloin rohkasin mieleni ja pyysin herra Klugen olemaan hyvä ja asettamaan kauniit rahani luotettavaan paikkaan Vilhoni ja minun hyväkseni. Sen hän myöntyväisesti tekikin ja minä voin olla ihan huoletta rahaini suhteen ja saan vielä lisäksi runsaan koron niistä."

"Ja minäkin onnittelen teitä, hyvä rouva, että teillä oli niin kelpo ja varovainen mies", sanoi kanslianeuvos vähän vapisevalla äänellä. "Suokoon Jumala, että moni ajattelisi samaten kuin hänkin; silloin olisi paljon vähemmän surua, murhetta ja kurjuutta maailmassa!"

Rouva Wagnerin heti sen jälkeen lähdettyä löi kanslianeuvos, jäätyään yksin huoneesen, nyrkillään otsaansa ja sanat: minä hullu, kurja, mieletön! kuuluivat ehdottomasti hänen huuliltansa. Mitä hän niillä tarkoitti, ei kukaan tietysti voinut tietää. Kaikissa tapauksissa oli selvä, että keskustelu rouva Wagnerin kanssa oli elävästi liikuttanut häntä ja saattanut hänet erinomaisen levottomaksi.

Vielä toinenkin mielenliikutus kohtasi häntä muutaman päivän perästä.

Juuri samaan aikaan tapahtui suuri kaupanhäiriö, joka sai aikaan melkoisia mullistuksia kauppiaitten kesken. Satoja kauppiaita, joita pidettiin upporikkaina, tulivat lyhyen ajan kuluessa kykenemättömiksi suorittamaan maksujansa ja joutuivat mierontielle. Kanslianeuvos oli tosin kuullut siitä häiriöstä, vaan ei sen enempää siitä huolinut, kun hänellä virkamiehenä ei ollut heidän kanssansa juuri sanottavasti tekemistä. Mutta silloin kuuli hän huhun, joka äkkiä herätti hänen välinpitämättömyydestänsä ja sai hänet suuresti säikähtymään. Hän kävi eräänä iltana "Harmoniossa" ja kuuli siellä kauppias Meyerheimin, muitten kauppahuoneitten konkurssin johdosta, joutuneen häviöön ja joutuneen siitä onnettomuudesta niin pahoillensa, että sai halvauksen ja makasi kuoleman kielissä.

"Mahdotonta!" huudahti neuvos — "olinhan minä eilen hänen luonansa viemässä pieniä säästöjäni hänelle talletettavaksi ja hän oli sangen iloinen ja hyvällä tuulella! Mahdotonta!"

"Jos epäilette", vastasi tuttava, joka kertoi hänelle sen uutisen, "niin kysykää tohtori Cruft'iltä, joka juuri tulee tuossa. Mikäli minä tiedän, on hän perhelääkärinä Meyerheimillä."

Heimberger riensi tohtorin luokse.

"Onko totta, tohtori?" kysyi hän kiireesti, "Meyerheim...?"

"On kuolemaisillaan", vastasi tohtori olkapäitään kohottaen sangen vakavasti. "Minä tulin vast'ikään hänen luotansa ja olen hyvin liikutettu kovin surkeasta kohtauksesta, joka minun täytyi nähdä. Kuoleva mies kiroillen julmasti itseään, hänen onneton vaimonsa tuskissaan väännellen käsiänsä, ja itkevä poika — kauhea kohtaus."

"Mutta suuri Jumala, miten on se voinut tapahtua?" huudahti neuvos ihan kalpeana.

"Sangen luonnollisesti", vastasi tohtori. "Jo viikko sitte tunsi Meyerheim maan tärisevän jalkojensa alla ja hän ponnisti kaikki voimansa pelastaaksensa itseään häviämästä, mutta, ikävä kyllä, turhaan. Toinen onneton sanoma seurasi toista; kerta toisensa perästä sai hän tietoa kauppahuoneiden häviöstä, joitten kanssa hän oli asioissa, ja tänä aamuna tapahtui vielä viimeinen, kovin kohtaus, joka täydellisesti masensi hänen rohkeutensa. Eräs Wieniläinen kauppias, jota koko maailma luuli miljoonain omistajaksi ja mitä kunnollisimmaksi mieheksi, on kaikessa salaisuudessa karannut ja paollansa saattanut kaikki velkojansa epätoivoon. Hän oli Meyerheimin viimeinen toivo. Tänään varhain sai hän sähkösanoman kautta tiedon että hänen viimeisen toivonsa kipinä oli sammunut, ja samassa oli hänen lujuutensa lopussa. Salama heitti hänet maahan, hän joutui hurjaan raivoon. Jonkinlainen aivojenhalvaus seurasi, ja nyt makaa hän siinä kauhean epätoivon saaliina. Minä sanon teille, että on kauheaa, herra neuvos, nähdä onnettoman miehen tilaa!"

"Ja hän on todellakin kadottanut kaiken omaisuutensa, tuo rikas Meyerheim?"

"Vielä enemmän, häneltä jää sen lisäksi vielä melkoisia velkoja, joiden maksamisesta ei ole toivoakaan. Hänen vaimonsa ja poikansa, jotka vielä kaksi viikkoa sitte elivät ylellisyydessä, voiden mielin määrin jaella kultaa, ovat nyt kerjäläisiä, joitten täytyy elää ihmisten armeliaisuudesta!"

"Laupias Jumala, kuinka kauheata!" huudahti Heimberger väristen. "Onneton rouva, poloinen lapsi!"

"Heitä ei Meyerheimin häviö ole yksin saattanut onnettomuuteen", jatkoi tohtori. "Vielä muitakin perheitä, jotka uskoivat rahansa rikkaalle Meyerheimille, saa hänen kauttansa kärsiä suuria vahinkoja. Minä tiedän teidänkin, hyvä neuvos, kuuluvan niiden joukkoon."

"Ei, ei summa ole kovinkaan suuri", vastasi Heimberger nopeasti. "Ainoastaan vähäisiä säästöjä, jotka voi suuretta vahingotta kadottaa, liiatenkin verraten Meyerheimin äärettömään onnettomuuteen. Mutta mistä tiedätte te...?"

"Meyerheimin omasta suusta", vastasi tohtori. "Raivotessaan epätoivosta valitti hän kerran uskottelemisensa kautta estäneensä teitä vakuuttamasta henkeänne ja teidän silloin luvanneen tuoda säästönne hänelle tallennettavaksi. Se seikka näkyi suuresti rasittavan hänen omaatuntoansa. Hän kirosi itseänsä, ylpeyttänsä ja rahanhimoansa, joka myöskin esti häntä itseään vakuuttamasta henkeänsä perheensä hyväksi. 'Siinähän se nyt on!' huusi hän änkyttäen ja nyrkkiään pudistaen tuskanhien valuessa suurina pisaroina alas hänen poskiansa myöten, — 'minun armas vaimoni, ainoa lapseni syöstyinä ulos säälimättömään maailmaan! Ja minä, tunnoton isä, joka olisin voinut sen estää! Murunen ylellisyydestäni olisi riittänyt suojelemaan heitä suurimmasta puutteesta ja kumminkin suonut heille varman elatuksen, tehnyt ihmisten almut tarpeettomiksi. Oi, minua konnaa ja sydämetöntä. Minua tunnotonta isää! Minua vaimoni ja lapseni onnen hävittäjää!' Niin raivosi hän, huusi ja väänteli käsiänsä, kiroten itseänsä ja rangaistusta ansaitsevaa välinpitämättömyyttänsä. Kauheata oli nähdä ja kuulla semmoista tapausta, jolloin ei perheenisä kuolinvuoteellansa voi saada rauhaa omassatunnossaan! Kauheata se oli! Hirveätä! Ah, ihan toista oli seisoessani köyhän kirjeiden kulettaja Wagner vainajan kuolinvuoteen ääressä! Toisessa paikkaa hirveä epätoivo, toisessa rauhallinen, melkein iloinen myöntymys Jumalan valtaan, syntynyt hyvästä vakuutuksesta, että oli täyttänyt pyhän velvollisuuden ja oikeaan aikaan pitänyt huolta perheensä onnesta. Mikä eroitus! Mikä vastakohta! Niin, uskokaa minua, herra neuvos, vasta maatessaan kuolinvuoteellaan käsittävät ihmiset, mikä kutsutaan kuoleman kärjeksi ja mikä tekee sen helpoksi: se on tieto, että on uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa! Ei mikään muu voi niin helposti poistaa ruumiillisen kuoleman pelkoa!"

Kanslianeuvos oli syvästi liikutettu, hänen sieluansa oikein kauhistutti. Hän kuvaili mielessään onnettoman Meyerheimin loppua ja hänen sydäntänsä värisytti muistellessa omiansa. Mitä hän oli tehnyt karkoittaaksensa huolet omiensa elämästä? Pieni summa, jonka hän heidän hyväksensä oli säästänyt, oli kadonnut suuressa häviössä, ja vaikk'ei se olisikaan tapahtunut — sen huomasi hän jo selvästi — niin ei se auttaisi mihinkään tahi melkein mihinkään, jos taivas samana tahi seuraavana päivänä ottaisi hänet heiltä pois.

Hän oli koko illan sangen totinen ja haaveksivainen; hiljaa ja miettiväisesti kävi hän kotiin, hiljaa ja haaveksivaisesti meni hän levolle, saamatta huuliensa yli kertomusta vaimolleen Meyerheimin onnettomuudesta ja omantunnon nuhteista. Hän tunsi itse omantunnon vaivoja ja häntä hävetti antaa toisen, vaikkapa oman vaimonkin, sitä huomata.

Seuraavana aamuna näytti neuvos Heimberger istuessansa vaimonsa vieressä aamiaispöydässä yhtä iloiselta kuin entisinä hyvinä aikoinakin. Selvästi näkyi, että hän oli tehnyt päätöksen, joka varmaan mahtoi olla hyvä, koska se niin ilahutti häntä ja karkoitti kaikki murheen pilvet hänen sielustansa. Ei hän kuitenkaan maininnut mitään rouvallensa, vaan nautti tavallista nopeammin aamiaisensa ja puki sitte kiireesti päällensä toimittaaksensa, kuten hän sanoi rouvalleen, jonkun asian, ennenkuin meni virkahuoneellensa. Nopein, jäntevin askelin riensi hän eteenpäin seisahtumatta, ennenkuin oli saapunut komean kartanon eteen, jonka etupuolella oli suuri osoitetaulu ja siinä kultakirjaimilla luettava: "Lontoolaisen hengenvakuutusyhtiön toimisto".

Siihen taloon astui hän sisään, pyysi puhutella asiamiestä ja ilmoitti hänelle tahtovansa vakuuttaa henkensä muutamasta tuhannesta taalerista yhtiössä.

Se oli siis päätös, johon hän edellisenä unetonna yönä oli tullut ja joka teki hänet niin tyytyväiseksi. Hän oli siis viimein tullut selville omantuntonsa kanssa. Jo kunnon Wagnerille tapahtuman onnettomuuden jälkeen teki hänen mieli täyttää, mitä oli laiminlyönyt; mutta jonkinlainen ujous, jota hän tunti asiamies Klugea kohtaan, saattoi hänet viipymään päivästä toiseen. Sitte oli hän taasen ollut rahan puutteessa; milloin oli hänen kivulloisuutensa ollut esteenä ja, lyhyesti, vaikka hänen omatuntonsa usein vaivasi häntä, oli hän kuitenkin jättänyt koko jutun sikseen, kunnes sanoma Meyerheimin häviöstä ja sairaudesta salaman tapaisesti kohtasi häntä ja kerrassaan herätti hänen omantuntonsa sikeästä unesta, johon hän ehdon tahdon oli sitä tuudittanut.

"Huomenna varhain lähden asiamiehen luo", lupasi hän itselleen yön kuluessa, — "vaan en Klugen luo! Hän vaan nauraisi minulle salaa ja pilkkaisi minua! Sitä riemua en hänelle suo! Onhan muitakin yhtiöitä kuin 'Iduna'. Koettakaamme Lontoolaista." Niin seisoi hän asiamies Marbach'in edessä, joka tyvenesti kuunteli hänen asiatansa ja kernaasti suostui siihen.

"Sepä sattuu hyvin", sanoi hän. "Yhtiömme lääkäri on par'aikaa täällä ja kun teillä, kuten vakuututte, on kiire, niin voi hän heti paikalla tutkia terveytenne tilan, jos vaan tahdotte seurata minun huoneeseni, jossa voimme olla ihan häiritsemättä."

"Mutta onko ollenkaan tarpeellista?" kysyi kanslianeuvos, tullen hämilleen. "Kuten äsken kerroin tutki lääkäri minut huolellisesti joku aika sitte, jolloin aioin vakuuttaa itseäni 'Idunassa' eikä se yhtiö vähääkään epäillyt suostua tarjoumukseeni kuultuaan lääkärin todistuksen."

Asiamies kohotti olkapäitään.

"Minua pahoittaa ilmoittaa teille, ett'ei sellainen tutkimus voi olla meille päättäväinen", vastasi hän. "Ensiksi ei meidän lääkärimme ole tutkinut teitä, ja sitte on jo monta kuukautta siitä kulunut. Ihmisen terveys on sangen vaihtelevainen. Tänään voi olla terve ja raitis, huomenna ruumiina. Jos pysytte päätöksessänne, täytyy teidän suostua uuteen tutkimukseen, herra neuvos."

Kanslianeuvokselle ei tuo suora vaatimus ensinkään ollut mieleen, sillä hän tiesi aivan hyvin voineensa viime aikoina pahoin ja epäselvä pelko, ett'eivät kentiesi suostuisi hänen tarjoumukseensa, saattoi hänen verensä vähän värisemään. Mutta kielto ei siinä auttanut, siis ilmoitti hän sykkivin sydämin suostuvansa tutkimukseen.

Asiamies vei hänet huoneesensa ja lähetti kutsumaan lääkäriä, joka kohta saapuikin. Hän sai tiedon, mistä oli kysymys, ja sitte seurasi sangen huolellinen tutkimus neuvoksen entisestä terveyden tilasta, eikä Heimberger voinut vastata lääkärin vakaviin kysymyksiin muuta kuin että oli viime aikoina vähän välistä tuntenut voivansa pahoin. Sitte ryhtyi lääkäri varsinaiseen ruumiin tutkimiseen ja niin perinpohjaisesti, että neuvosta rupesi oikein pelottamaan. Vasta puolen tunnin kuluttua oli tutkimus loppunut ja lääkäri vetäytyi syrjään asiamiehen kanssa salaisesti keskustelemaan, pyydettyään kanslianeuvosta hetken aikaa odottamaan. Muutaman minuutin kuluttua, mitkä tuntuivat odottajasta ijankaikkisen pitkiltä, palasivat molemmat herrat takaisin, mutta sangen totisen näköisinä.

"Minua pahoittaa, herra kanslianeuvos", virkkoi asiamies, "ett'ei yhtiö ole tilaisuudessa pitämään lukua vakuutustarjoumuksestanne."

Jos ukkonen olisi iskenyt alas, ei kanslianeuvos raukka olisi voinut säikähtyä siitä enemmän kuin noista asiamiehen sanoista, jotka kerrassaan masensivat kaikki hänen toiveensa ja samassa virittivät eloon kaikki hänen pahan omantuntonsa aaveet.

"Liian myöhään!" huudahti hänelle sisällinen ääni. "Onneton, olet menettänyt hengenvakuutuksen siunausta tuottavat hedelmät ja siten omin käsin turmellut poikasi tulevaisuuden!"

Kalman kalpeana kääntyi hän lääkärin puoleen ja kysyi sopottaen: "Mistä syystä väitätte minut kelvottomaksi tulemaan yhtiönne jäseneksi?"

"Sallikaa minun pitää syyni salassa", vastasi lääkäri kylmästi. En ole velvollinen tekemään teille tiliä, mutta olen sitä vastoin velvoitettu ilmoittamaan yhtiölle, jonka palkkalainen olen, omantuntoni ja valani mukaan mielipiteeni yhtiöön osalliseksi pyrkijöitten terveyden tilasta."

"Siis ei mitään toivoa minulle? Eikö yhtäkään?" kysyi kanslianeuvos.

Asiamies vastasi surkutellen kohottamalla olkapäitään. Kanslianeuvos huomasi, ett'ei hänellä ollut enää mitään siellä voitettavaa, vaan läksi pois vallan masentuneena, kuolema sydämessä. Hän riensi ulos kaupungista ja kulki kuin hullu ristiin rastiin, mitä minnekin. Sanomaton tuska ahdisti hänen sydäntänsä ja mitä katkerin katumus kidutti häntä.

"Liian myöhään! Liian myöhään!" oihki hän vähäväliä ahdistuneesta sydämestänsä. "Miten kurja olen! Minä olen pilannut koko elämäni rauhan ja perheeni onnellisen tulevaisuuden, äärettömässä sokeudessa, synnillisessä kevytmielisyydessä karkoittanut sen luotani!"

Viimein kääntyi hän kovin väsyneenä, alla päin ja epätoivoisena kotiin päin. Hänen rouvansa pelästyi hänen kalpeana, riutuneen näköisenä horjuen tullessaan ja vallan sortuneena vaipuessaan nojatuoliin.

"Herran tähden, Kaarle, mitä on tapahtunut?" huudahti hän rientäen hänen luoksensa, sulkeaksensa hänet syliinsä. "Onko mikään onnettomuus tapahtunut sinulle?"

"On, vaimo kultani", vastasi hän vapisevin äänin ja kuuma kyynel kostutti hänen silmänsä, — "suuri onnettomuus! Minä olen tullut teidän ja oman onnen murhaajaksi, murhaajaksi kevytmielisyydessä ja kelvottomasta viipymisestä."

"Mutta, mistä puhut? Tyynny toki ja malta mielesi!" vastasi rouva neuvoksetar. "Kerrohan toki minulle, mikä sinua tuskastuttaa, äläkä kiduta minua perättömillä sanoilla. Mitä on voinut tapahtua, joka on saattanut sinut tuommoiseen mielen tilaan?"

Kanslianeuvos koetti rauhoittua. Ei auttanut enää salata samanpäiväistä katkeraa kokemusta ja hän tunnusti siis kaikki rouvallensa, mitä hän ennen oli laiminlyönyt ja sinä päivänä turhaan oli koettanut.

"Se on naula arkkuuni", valitti hän. "Ei siihen ole pitkää aikaa kun näännyn johonkuhun tautiin ja minun täytyy erota täältä se kauhea tieto mielessä, että olen katkeroittanut sinun ja Edwardin tulevaisuuden. Tässä, tässä", — lisäsi hän laskien kätensä sydämelleen, — "tässä tunnen sen, toiveitteni tämänpäiväinen pettyminen on mato, se kalvaa jo sydäntäni eikä se lakkaa ennen, kuin saa hävityksen työn lopetetuksi. Vaimo raukka! Poloinen poika raukkani!"

"Ja luuletko siis mieskultani", kysyi rouva neuvoksetar sangen vakavasti, — "luuletko siis, että olisit tullut iloiseksi ja onnelliseksi jälleen, jos lontoolainen vakuutusyhtiö olisi suostunut?"

"Oi, ihan varmaan uskon sen", vastasi mies elävästi. "Katso, Anna, jo viime yönä tekemäni päätös pyrkiä osalliseksi yhtiöön, jo se yksistään teki minut iloiseksi ja terveeksi. En ole pitkään aikaan ollut niin iloisella mielellä kuin tänään aamiaisella, kun kohta sen jälkeen aioin täyttää toivoni. Yritykseni ei onnistunut ja kaikki ilo on ikuisesti kadonnut minulta!"

"Ei, armahani", vastasi rouva siihen ja hänen hoikka vartalonsa kasvoi korkeammaksi, hänen silmänsä säihkyivät ja hänen otsansa kirkastui puhtaimmasta autuaallisuudesta, — "ei, se ei ole kadonnut! Päinvastoin olet muuttuva samankaltaiseksi, kuin olit entisinä onnellisina päivinä. Odota vaan hetkinen, niin saatpa nähdä, ett'en ole luvannut sinulle liian paljoa."

Miehen kummastuneena ja säikähtyneenä katsellessa häntä, ikäänkuin peläten hänen tulleen hulluksi, riensi Anna rouva ompelupöytänsä luokse, avasi salalaatikon, otti siitä kaksi paperia, palasi miehensä luo ja ojensi ne hänelle säihkyvin silmin.