Hilja (estellen). Kyllähän minä — —
Hemmo. Istu toki. Minä pyydän.
Hilja (istuutuu). Olisinhan minäkin halunnut. Ette ole käyneet — — siellä — — kuitenkaan.
Hemmo. En ole voinut, Hilja.
Hilja. Ymmärränhän sen.
Hemmo. En ole voinut, en ole voinut. Ymmärrä se oikein! Minun on ollut niin raskasta, kovin raskasta. Olen jo kauan kärsinyt. Et tiedä, — kuinka! Emmehän ole tavanneet toisiamme, voipa sanoa, ollenkaan — sen koommin.
Hilja. Niin — emme.
Hemmo. Ja sen jälkeen on niin paljon tapahtunut, minkä ei olisi pitänyt tapahtua. Toisin olisi pitänyt kaiken käydä, — sittenkin niin, kuin minä tahdoin.
Hilja. Kai se näin kuitenkin oli sallittu.
Hemmo. Sanotaanhan, että jokainen on oman onnensa seppä. Mitäs tämä sitten on? Minä en ymmärrä. Jos tämä on sallimuksen tekoa, niin sallimus on ollut kova, hyvin kova meille, sinulle ja minulle.
Hilja. Niinkuin sitte on ansaittu varmaan.
Hemmo. Tämmöisenkö palkan rakkaus sitte on ansainnut? En sitäkään ymmärrä.
Hilja. Ei kai sitte ole ollut oikeata. Eikä olekaan. Rikosta se on ollut. Siksi se on saanut rangaistuksensa Jumalalta omantunnon vaivoina ja kärsimyksinä.
Hemmo. Kaunista on alistua kohtalonsa alle. Minä tunnen sinut jälleen, Hilja. Kuinka leppeä, nöyrä, hyvä sinä olet yhä vieläkin kaikesta huolimatta. Et lainkaan ole muuttunut. Kun katselen sinua, Hilja, on sinussa, ulkomuodossasikin, kaikki vielä jälellä, kaikki, mitä aina olen ihaellut sinussa. Leimansa on kyllä talvi surumielisenä sinuun jättänyt, mutta sekin kaunistaa sinua.
Hilja (leppoisasti). Ei puhuta minusta.
Hemmo. Ja kuitenkin meidän juuri nyt on puhuttava sinusta, sinusta ja minusta, siitä asiasta, joka koskee meitä yhteisesti niin läheltä.
Hilja. Mikä nyt sitte on tapahtunut, että se on käynyt näin välttämättömäksi?
Hemmo. Sanalla sanoen ja pitkittä puheitta, se, että koko se väärä pohja, jolle kaikki on ollut rakennettu, on alkanut horjua ja horjuu jo niin, että koko laitos tuossa tuokiossa luhistuu kokoon. Luonnollistahan on, että niin piti käydä, sillä niin ei pitänyt rakentaa. Luonnollistahan on, että sen petollisen, valheellisen perustuksen pitää tulla ilmi. Sinä tiedät, Hilja, että sinä olet ensimäinen, johon sydämmeni on ollut kiintynyt, syvästi kiintynyt, niin syvästi, että nytkin voin sanoa, että sinä olet ainoa, johon se vieläkin on oikein kiintynyt. Sille perustukselle siis olisi ollutkin rakennettava. Mutta miksi ei niin tehty, sen tiedät myöskin. Vaan se oli väärin, ettei niin tehty. Sen aavistin jo silloin, sen näen selvään nyt. Siinä asiassa meidän ei olisi pitänyt antaa perää toisille syrjäseikoille, kun oma onni oli kysymyksessä. Sillä mitä on äitini voittanut, etten hänen tähtensä, hänen ihmisarkuutensa tähden — sillä muuta se ei ollut hänen puoleltansa — sinua vaimokseni ottanut, kun jo olit minun? Mitä olen minä voittanut, että myöskin hänen tähtensä, heikkoudessani, uhrasin parhaimman osani, vaikkapa sinunkin suostumuksellasi, sinunkin tahdostasi, ja toiseen sitouduin enemmän kylmän harkinnan, kuin todellisen, syvän tunteen perustuksella? Ja lopuksi: mitä olet sinäkään, Hilja raukkani, voittanut, että näin uhrasit itsesi toisten tähden, toisten, äitini ja minun, muka onnelle, rauhalle, ulkonaiselle edulle vain? Emme mitään. Se nähdään nyt. Emme suorastaan mitään. Päinvastoin on vain päivä päivältä, paitsi ulkonaisia kärsimyksiä, vielä enemmän sisällisiä sieluntuskia lisääntynyt niin, etten minä voi ja varmaankaan et myöskään sinä voi sitä kuormaa kauemmin kantaa. Niitä olen koettanut peitellä ihmisten silmiltä, tukehuttaa niitä, vaan nyt se on enää mahdotonta. Nyt täytyy kaiken tulla ilmi, nyt on muutos tapahtuva, nyt on minun tunnustus tehtävä — sinun suostumuksellasi, Hilja, sillä sinä olet tahtonut tämän salaisuuden kuorman nurkumatta julkisesti yksin kantaa, vaikka minun se olisi myöskin ollut yhdessä kannettava kanssasi. Muuten ei nyt enää käy päinsä, — ei sinun eikä minun. Sen tahdoin sinulle nyt ilmoittaa.
Hilja (syvissä mietteissä). Niin. — — Niin. — — Minä sen kyllä näen. — — Minä sen kyllä tunnen, että niin on… että niin pitää tehdä. — — Mutta kuinka — —? Minä en käsitä, kuinka sitte käy?
Hemmo. Käyköön, kuinka käykin. Mutta muuta apua ei ole enää.
Hilja. Ei sitte ole, ei. Se on Jumalan tahto siis. Eihän semmoiset asiat voi pysyä salassa. Kaikkihan tämänkin jo tietävät varmaan?
Hemmo. Isäsi on siitä, nähtävästi, jo ihan selvillä?
Hilja. On. Ja tuo vieras rouva näkyy myöskin…
Hemmo. Niin, hän. — Hän on lietsonut asian ilmi tuleen. Sen tiedän. Arvasin, että niin tulisi käymään, kun hän tänne saapui. Olin aikonut… Niin, isäsihän on puhunut, mitä esitin, että olisit voinut olla rauhassa?
Hilja. Kyllä.
Hemmo. Mutta se ei ollut oikein tehty. Niin ei pitänyt tehdä. Hän voi vaatia hyvitystä. Ja hän on oikeassa.
Hilja. Ei, ei. Sitä en tahdo. En minä semmoinen ole.
Hemmo. Mutta sitä hän tuntui uhkaavan.
Hilja. Siihen vain en ikinä suostu. Se on minun asiani eikä isäni. Oikeuteen hän ei saa tätä vedetyksi.
Hemmo. Nyt ei hän sitä tarvitsekaan. Toisin tahdon sen sovittaa. Toisin jo senkin vuoksi, Hilja, että hän sinua, joka olet jaloutesi tähden paljon paremman kohtelun ansainnut, kuuluu kovin tylysti, jopa säälimättäkin kohtelevan. Ja siitä on tuleva loppu nyt, siitäkin.
Hilja. Mitä minusta — —!
Hemmo. Juuri sinusta välitän. Juuri sinun tähtesi on se tehtävä. Semmoista ihanteellista rakkautta, kuin sinun, tähän maailman aikaan harvoin, jos missään enää tapaa. Sen tautta juuri on se palkittava, vaikka niinkin kuin sen vielä voin tehdä. Ja siitä on isäsikin osansa saava. Hänkin, toivon, on sitte oleva siihen tyytyväinen.
Hilja. Mutta vanha rouva, äitinne?
Hemmo. Äitini, niin?! Hän saa nähdä, kuinka paljon olen tämän asian tähden kärsinyt, väärän asian tähden, jota minun ei olisi pitänyt tehdä hänelle mieliksi.
Hilja. Entä vaimonne sitte?
Hemmo. Vaimoni?! (Vaipuu ajatuksiin.)
Hilja. Hänhän on ihan syytön.
Hemmo. Niin.
Hilja. Ei, ei. Ei sittenkään. Ei se käy päinsä. Ette saa ilmaista.
Hemmo. Mutta hänkin on jo asiasta perillä.
Hilja. Jo?! Perillä?!
Hemmo. Ja minun yli lankeaa sitä suurempi syyllisyys, etten ollut hänelle mitään puhunut meidän, — sinun ja minun, — välistämme, kun naimisiin menin. Syyttömänä saa hän kanssani kärsiä nyt.
Hilja. Onneton! Onneton! Mitä olenkaan tehnyt?!
Hemmo. Sinä?! Miksi sinä? Minä, minä sen olen tehnyt. Minä olen syypää. Minä yksin — heikon, horjuvan, velton luonteeni kautta. Mutta nyt tahdon sen korjata. Nyt täytyy minun se korjata, sillä rauhaa ei omatuntoni ennen saa.
Hilja. Vaan nythän on kaikki myöhäistä. Tätä asiaa ei saa korjatuksi mitenkään enää ilman rikkomatta kaikkia välejä, teidän ja omaistenne elämää ja onnea.
Hemmo. Rikkoutukoot, kun kerran niin pitää. Ja niin pitääkin nyt.
Hilja. Ei, ei, ei. Minä en sitä tahdo, en.
Hemmo. Muuta pääsyä ei ole enää, Hilja.
Hilja. Ei, ei, ei.
Hemmo. Ja mitään elämää tämä ei missään tapauksessa sittenkään olisi enää. Onnea vieläkin vähemmin. Elämäni ja onneni ovat muutenkin jo olleet särkyneet, palasina, pirstaleina. Tulkoon sitte meille, mitä tulleekin! Mitä meistä?! Mitä sinä, Hilja kulta, (tarttuu Hiljaa kädestä) aina vain minua ja meitä ajattelet? Olethan jo enemmän kuin tarpeeksi saanut kärsiä.
Hilja. Itsehän olen niin tahtonut. Ja tahdon vieläkin, tahdon niin mielelläni, jos vain jotenkin vielä on mahdollista. (Painautuu Hemmon olkapäätä vasten.) Teidän tähtenne teen kaikki, mitä voin, —vaikka mitä.
Hemmo (hellästi). Hiljaseni, Hiljaseni! Sinä olet jo tehnyt enemmänkin, kuin olisit voinutkaan. Nyt on minun tehtävä sinun tähtesi kaikki mitä voin. Ja sen minä tahdon tehdä. Ja minä teen.
Elvi (tulee portaikon kautta pihaan, häntä pitelevät Selma toisesta, Liisi toisesta kädestä, seuraten häntä). Minä tahdon mennä heitä katsomaan, minä tahdon. Missä he ovat, Mikko, Hilja ja hänen lapsensa? Minne he ovat menneet? Minne he ovat menneet?
Selma. En minä tiedä, kultaseni.
Elvi. Joko he ovat lähteneet? Eihän. Tuollahan hevonen seisoo. He ovat täällä vielä.
Liisi. Kyllä he sitte täällä vielä ovat.
Elvi. Missä? Minä tahdon heitä nähdä. Minä tahdon varmuutta. Tuvassako ehkä? Niin, niin, siellä he ovat. Päästäkää, päästäkää! (Riistäytyy irti ja juoksee tupaan.)
Liisi. Menköön, täti! Tässä ei auta enää mikään.
Selma. Voi, Liisi kulta! Mitä tästä nyt tulee?!
Hemmo (joka Elvin juostessa pihaan on hypähtänyt paikaltaan, menee puutarhan portille, Hiljan seuraamana vähän matkan päässä). Kas niin, äiti! Se on selvä nyt. Täällä on Hiljakin. Tule, Hilja, tule! (Ottaa Hiljaa kädestä ja vie hänet pihaan äitinsä luo.) Ja Elvi?
Selma (hätääntyneenä). Hän meni tupaan. — Hilja hyvä!! — — Hemmo rakas!!
Hemmo. Tulkoon nyt Elvikin! Ja Mikko myös —! (Aikoo mennä tupaan päin.) Minä kutsun heidät kaikki. Kas tuossa! — —
Elvi (palaa samassa, Mikko jälessä). Missä hän on, Hilja?
Hemmo. Tässä, Elvi, — tässä hän on. Minä — —
Elvi (seisahtaa silmänräpäykseksi, tuijottaen Hiljaan, ja syöksyy sitte Hemmon luo, tarttuen häntä käsivarresta). Hemmo, Hemmo! Onko se totta? Onko se totta? Sano! Onko se totta?
Hemmo. Minä tahdoin… Minun täytyy se tunnustaa. Se on niin…
Elvi (vaipuu kirkaisten Hemmon eteen maahan).
Hilja (peittää, itkien, kasvonsa ja kyykistyy kiikkulaudalle).
Selma. Jumala! Hän pyörtyi! Elvi! Elvi kulta! Hän pyörtyi! Viedään hänet sisään, Hemmo! Kannetaan!
Hemmo (nostaen Elvin käsivarrelleen). Minä puhun kanssanne vielä, Mikko. (Kantaa Elvin sisään, Selman häntä auttaessa ja seuratessa.)
Hilja (nousten ylös, Mikolle, joka on pysähtynyt tuvan portaiden eteen). Isä! Sen kuulitte nyt. (Rientää tupaan.)
Mikko. Sen kuulin nyt.
Liisi (joka välähtelevin silmin on taaempana seisonut, sanoo voitonriemuisesti kuiskaten Mikolle). Nyt sen kuulitte! (Juoksee oikea käsi ojossa, vasemmalla kädellä portaissa hamettaan edestäpäin kohottaen, nopeasti portaikon kautta sisään.)
Mikko (katsoo hetkisen vakavana eteensä, kääntyy sitte ja menee tupaan).
Esirippu.
KOLMAS NÄYTÖS.
(Hemmo Kaltimon työhuone. Oikealla ikkuna ja sen edessä kirjoituspöytä. Samalla puolella, etualalla, tupakkapöytä ja sen ympärillä kolme nojatuolia. Perällä, keskiseinässä, ovi eteiseen, oikealle siitä kirjakaappi ja vasemmassa peränurkassa uuni. Vasemmassa seinässä, likempänä uunia, myöskin ovi, josta etualalle päin iso sohva. Sohvan yläpuolella riippuu peuran sarvet, pyssyjä, metsästyslaukku y.m. metsästyskaluja sekä kuvia ja tauluja, joita myöskin on muilla seinillä. Sohvapöytä ja tuolit ovat sysätyt, miten kuten, tieltä, että sohvan edusta olisi tyhjä.)
(Elvi makaa tainnoksissa sohvalla. Selma on hänen edessään lattialla polvillaan, kastellen hänen ohimojaan hajuvedellä, jota myöskin antaa hänen haistella. Hemmo istuu sohvan laidalla, pidellen Elviä kädestä Liisi seisoo, nojaten selin kirjoituspöytään, ja katsoo hellittämättä Hemmoon.)
Hemmo. Hän virkoo nyt!
Selma. Hän virkoo. — — Liikuttaa huuliaan.
Hemmo. Ja nyyhkyttää. — — On hyvä, jos puhkee itkuun.
Elvi (aukaisee silmänsä, heittää kätensä Selman kaulaan ja purskahtaa hysterilliseen itkuun). Äiti! — — Äiti!!
Selma. No, kultaseni! Kultaseni, no!
Hemmo (on samassa noussut ylös ja menee Liisin luo; puolikovaan). Minä pyydän: poistu, Liisi, poistu!
Liisi (myös puolikovaan). Vaan jos vielä tarvitset… minua?
Hemmo (ottaa Liisiä käsivarresta ja tahtoo viedä häntä eteisen ovelle). En tarvitse…
Liisi (kääntyy ja menee vasemmalle vievälle ovelle). Ehkä. Menen tänne — siltä varalta kuitenkin. (Poistuu vasemmalle.)
Elvi (tyyntyen). Äiti! — —
Selma. Mitä, kultaseni?
Elvi. Ja sinä, Hemmo! Istu tähän!
Hemmo (istuutuu Elvin viereen). Mitä tahdot sanoa, Elvi…?
Elvi (tarttuu toisella kädellään Hemmoa, toisella Selmaa kädestä). Niin. Tahdon… tahdon puhutella teitä. Tahdoin sanoa… (Alkaa jälleen nyyhkyttää.)
Hemmo. Mitä niin, Elvi hyvä? Älä nyt!
Selma. Niin, koetahan rauhoittua nyt, Elviseni.
Elvi. Tahdoin sanoa, että… kyllä on… parasta, että… minä… lähden… että minä jätän teidät…
Hemmo. Kuinka?!
Selma. Mitä sinä nyt?! — —
Elvi. Niin, niin… että lähden… pois… vanhempieni luo… kotiin… kokonaan. (Purskahtaa itkuun ja painautuu Hemmon rintaa vasten.)
Hemmo. Mutta, Elvi!…
Selma. Elvi kulta, ajattelehan, ajattelehan toki! Mitä tästä tulee? Mitä ihmiset sanovat? Eihän sitä nyt niin saa! Voihan sitä antaa anteeksi. Hemmo pyytää sinulta anteeksi… koettaa sovittaa, sovittaa vast'edes kaikki. Pahahan se on ollut, hirveän paha. Eihän sitä kukaan hyväksy. Mutta tapahtuuhan sitä, tapahtuuhan. Ja voihan sen antaa anteeksi, eikö niin? Ja elää sitte hyvin… Unhottaa, unhottaa!… Voihan sitä? Ajattelehan toki ensin.
Elvi. Minä olen sitä jo ajatellut…
Selma. No? Annathan sinä anteeksi? Hemmohan pyytää?
Hemmo. Niin, Elvi. Se on minun velvollisuuteni. Olen tehnyt väärin sinua kohtaan.
Elvi. Antaa anteeksi — niin. Sen voi…
Selma. Tietysti, tietysti.
Elvi. Mutta unhottaa, unhottaa!…
Selma. Senkin voi — aikaa myöten. Aika kyllä tuo, — unhotuksenkin.
Elvi. Ei, äiti, ei.
Selma. Kuinka: ei? Voi, voi!
Elvi. Päinvastoin: — sen muistaa aina. Ja mitä on elämämme silloin, meidän yhdyselämämme, Hemmon ja minun?! Ei, ei.
Selma. Ei, Elvi, ei. Ei se ole niin. Eihän, Hemmo? No, miks'et sinäkin puhu? Sanohan sinäkin jotakin!
Hemmo (nousten ylös ja alkaen kävellä huoneessa eestaas). En tiedä, en tiedä, äiti.
Selma. Kuinka et tiedä?! — Niin. Eihän tässä ole minun asiani puhua teidän kanssanne nyt. Minä menen. Jätän teidät kahden kesken. Minä olen vain tiellä tässä. Puhelkaa, selvittäkää, sopikaa! (Suutelee Elviä otsalle.) Kultaseni, kultaseni! Tehkää se! Ja sinä, Hemmo rakas! (Halailee Hemmoa.) Minun tähteni, minun tähteni! (Menee, pyyhkien silmiään, vasemmalle.)
Elvi (kotvan äänettömyyden jälkeen). Sano, Hemmo! Eikö se ole parasta, että teen niin? Enkö minä, mielestäsi, ole oikeassa siinä, mitä sanoin?
Hemmo. Voinko minä siihen nyt vastata? Minä olen sinulle tunnustanut, mitä minulla oli tunnustettavana. Sen johdosta olen sitte pyytänyt sinulta anteeksi, että olen tehnyt väärin sinua kohtaan. Ja sinä olet jo ajatuksesi lausunut, jo päätöksesikin tehnyt ja sen minulle ilmoittanutkin. Minä en tiedä, olisiko minulla sitte enää mitään oikeutta pyytää sinua vielä jäämään, jos niin voin kysymyksesi ymmärtää.
Elvi. Oikeutta? Pyytää?
Hemmo. Oikeutta, niin, pyytää, jos näin, ensi myrskyn tultua, sen enempää kysymättä, kuulematta, paikalla olet valmis lähtemään… ilman muuta jättämään kaikki.
Elvi. Mitä sillä tarkoitat, Hemmo?
Hemmo. Sitä, että mihin sinun tunteesesi voin minä nyt sitte vedota?
Elvi. Todellako? Olisiko sinulla ehkä joku syy? Ehkä tosiaankin olen tehnyt väärin siinä, etten ensin ole kysynyt, onko sinulla mahdollisesti joku selitys, joka voisi tätä asiaa lieventää, jolla voit puolustaa itseäsi ja joka ehkä voisi…
Hemmo. Muuttaa ajatuksesi, vaikuttaa päätökseesi, niinkö?
Elvi. Niin, en tiedä, olisiko se mahdollista. Mutta minä tahdon joka tapauksessa kuulla, minkä nojalla sinä minulta niin paljon vaadit, vaadit enemmän, kuin minä luulen voivani tehdä.
Hemmo. Minä en voi, Elvi, sinulta mitään vaatia. Minä toivon sinun puoleltasi vain ymmärtämistä.
Elvi. Ja minä olen sanonut, että minä tahdon sinulle antaa anteeksi. Tahdon siis myös koettaa ymmärtää sinua.
Hemmo. Silloin sinun samalla pitää myöskin ottaa huomioon minun tunteeni, ihmisluonteen heikkous ylimalkaan.
Elvi. Nyt semmoinen, joka tahtoo jakaa elämänsä useamman välille, paloitella sydämmensä ja tarjota sen mureneita milloin millekin, niinkö? Kelle onneksi? Tokkopa itselleen? Ei ainakaan muille, — niille, joille noita sirpaleita siroitellaan.
Hemmo. Kenen on elämä ehjä? Missä on onni täydellinen? Ken ei sitä etsi? Harva ei hairahdu. Se vain voi todellakin anteeksi antaa, joka kaikki oikein ymmärtää.
Elvi. Hyvä! Minä tiedän siis, että, ennenkuin minut jo tunsit ja vaimoksesi otit, Hemmo, olit etsinyt ja ehkä löytänytkin onnesi toisen luota. Tämä, suhteesi Hiljaan, on nyt tullut ilmi. Sattumalta, — en voi sanoa. Olet sen kyliä itse…
Hemmo. Tunnustanut ja tahtonut tunnustaa.
Elvi. Niin. Mutta pakosta.
Hemmo. Sisällisestä omantuntoni pakosta.
Elvi. Nähtävästi kuitenkin ulkonaisesta. Sillä Liisin osa, niin hämärä kuin se vieläkin minulle on, on sittenkin tässä ollut kylliksi huomattava.
Hemmo. Olkoon niin! Minä myönnän sen, että hän on ollut välikappaleena tässä. Mutta siitä, mitä itse jo olen meistä sinulle puhunut ja minkä verran sinä itse hänet tunnet, tiedät, että hänessä ei piile muuta, kuin sokea koston ja hävityksen henki.
Elvi. Joka on jostakin varmaan johtunut?
Hemmo. Halveksitusta rakkaudesta, loukatusta itserakkaudesta vain, — senhän jo pitäisi olla sinulle selvä.
Elvi. Uskon sen sitte. Hän on tietänyt sinusta enemmän kuin minä ja on sentähden paljastanut lemmensuhteesi Hiljaan. Mutta onhan samalla nyt tuon asian kautta paljastunut toinenkin: meidän välimme, sinun ja minun. Mitä se on ollut ja mitä se olisi ollut? Miksi olet minut nainut? Jos rakkaudesta, — niin mitä on silloin Hilja sinulle ollut? Tahi jos hänellä on vielä sydämmesi, niin mitä olen minä silloin sinulle, vaikka olenkin vaimosi? Ja miksi silloin hänet jätit ja minut nait? Missä ovat nyt oikeat tunteesi? Jos toista rakastat, niin olet vain toista rakastavinasi. Sillä eihän sydämmesi toki voi olla jaettu, — jaettu ainakaan rehellisesti. Vai kuinka, Hemmo?
Hemmo. Ei. Sen tunnen kyllä nyt. Ja siksi olenkin kaikki sinulle tunnustanut.
Elvi. Olet siis katunut naimistasi, Hemmo? Hiljan heitit, minun otit ja nyt olet jo minuunkin väsynyt. Niinkö häilyväinen sinä siis oletkin? Intohimoko se sinussa sitte vain tyhjänä vaahtona kuohuu ja poreilee? Oi, kuinka säälittävä onkaan tuon tyttö paran kohtalo! Vaan onko minunkaan sitä paljoa parempi?! Jos semmoinen olet, miksi tahdoit minut näin onnettomaksi tehdä?
Hemmo. Minä en ole tahtonut olla silmissäsi parempi, kuin olen, ja siksi olen ilmaissut sinulle sen mitä nyt tiedät. Etten jo tunnustanut sitä sinulle pyytäessäni sinua vaimokseni, siinä olen voinut tehdä, ja sen näen nyt, olen tehnyt väärin. Mutta onnettomaksi minä en ole tahtonut kumpaakaan teistä tehdä. Ja mitä sinuun tulee, niin ilman mieltymystä, ilman kiintymystä sinuun minä sinua en ole nainut, sen kyllä tiedät itsekin. Niin, minä rakastuin sinuun ja — saatoin sinut naida.
Elvi. Saatoit?
Hemmo. Niin — saatoin.
Elvi. Vaan Hiljaa?…
Hemmo. Häntä en saattanut naida.
Elvi. Vaikka olisit tahtonut?
Hemmo. Vaikka olisin tahtonut.
Elvi. Kuinka? Rakastit häntä, vaan et voinut?… Miksi?
Hemmo. Siksi, että me ihmiset heikkoudessamme teemme ja usein olemme pakoitetut tekemään paljon — toisten ihmisten tähden.
Elvi. Särkemäänkö oman ja toisten elämän, onnenkin?
Hemmo. Valitettavasti — niin, kun tahtoo uhrautua toisen hyväksi.
Elvi. En ymmärrä, Hemmo. Se on turha veruke, joutavaa puhetta.
Hemmo. Mutta kuitenkin on asianlaita ollut niin — tässä tapauksessa. Erilainen asemamme, Hiljan ja minun…
Elvi. Nykyaikaan, tämmöisessä asiassa? Kuka ottaa niitä seikkoja huomioon, jos todellakin…?
Hemmo. Tuomitset jälleen liian aikaiseen ja liian ankarasti. Sillä siinä asiassahan juuri toiset — omaiset, lähimmät etupäässä — asettavat oman näkökantansa, — yhteiskunnallisen aseman, eri sivistystason j.n.e. — toisen sydämmen asiaa korkeammalle. Ja näin sitä välistä alistuu ja kärsii, vaikka tahtoisikin… toisin.
Elvi. Olisit siis todellakin aikonut ottaa Hiljan…?
Hemmo. Olisin. Aioin.
Elvi. Äitikö siis vastusti? Hän tunsi valinne, Hiljan ja sinun, ja sittenkinkö…?
Hemmo. Kun sinuun tutustuin, kun sinut nain, ei äitini, sen uskon, tuntenut, minkälainen välimme Hiljan kanssa todellisesti oli, yhtä vähän kuin minäkään tiesin, mihin seuraukseen se oli johtanut, mihin tilaan hän jo oli joutunut. Onhan asioita, joita ei puhu äidilleenkään, joilla ei tahdo tuottaa surua rakkahimmalleenkaan. Ja Hiljaa, häntä en ollut moneen kuukauteen edes nähnytkään. Kun tämän sinulle olen sanonut, ehkä nyt on asia vähän selvempi, ehkä nyt on tekoni lieventynyt, ehkä nyt jo ymmärrät kaikki?
Elvi. Nyt minä ymmärrän. En tiedä, mitä sanoa nyt. Onnettomat! Onnettomat! Mihin asemaan olemmekin joutuneet?! Ja Hilja, Hilja, mitäs hän? Miks'ei hän?…
Hemmo. Hän, hän on vain hiljakseen kärsinyt. Alusta pitäen tähän päivään saakka — yksin kärsinyt. Ja tahtoo vieläkin kärsiä — rakkautensa tähden — yksin.
Elvi. Se on käsittämätöntä, Hemmo.
Hemmo. Sille, joka ei häntä tunne. Sillä hän — kuule vielä sekin! — itse ei tahtonut, kun pidin velvollisuutenani tehdä hänelle rehellisen miehen tarjoumuksen, tulla tänne emännäksi talooni.
Elvi. Hän? Köyhän alustalaisen tyttö ei tahtonut tulla ison kartanon emännäksi, kun tarjottiin? Vieläpä rakkaudesta? En ole moista kummaa kuullut. En ymmärrä enkä voi sitä ymmärtää.
Hemmo. Mutta hän on juuri rakkaudessaan asian niin ymmärtänyt, kun tiesi äitini tahdon, — ettei hän sopisi tänne emännäksi, vaimokseni, äitini rinnalle, sukulaisteni joukkoon, ja ettei hän voisi tuoda isäänsä, omaa torppariani, Takamaan Mikkoa, minulle appena talooni. Ja sen tautta hän ei suostunut tarjoumukseeni, vaan uhrautui rakkaudelleen ja tyytyi nurkumatta yksin sen seurauksia kärsimään.
Elvi. Tyytyi siis — kaikesta kummallisinta! — äänettömään häpeään, raiskatun…
Hemmo (kiivaasti). Elvi! Elvi! Sitä sanaa et saa koskaan hänestä käyttää!
Elvi. Rakastetun siis?
Hemmo. Rakastavan, syvästi rakastavan onnettoman tytön osaan.
Elvi. Ja sinun vielä syvästi rakastamasi. — — Sen tiedän nyt. Sen näen hyvin nyt.
Hemmo. Niin tunteeton, niin kovasydämminen, — sen näet myöskin, — en ole, etten nyt tahtoisi, etten pitäisi velvollisuutenani hänen kohtaloaan, mikäli mahdollista, lieventää.
Elvi. Ja sinulla on siihen mahdollisuus nyt. Minun päätökseni kautta. Sinulla on siihen oikeus nyt.
Hemmo. Oikeus? Ainoastaanko siis sillä lailla, että sinä lähdet? Eikö millään muulla ehdolla?
Elvi. Millä muulla? Millä lailla?
Hemmo. Eikö minulla olisi oikeutta pyytää sinua jäämään, Elvi, jos ottaisin Hiljan ja minun lapsen tänne kasvatettavaksi? Eikö, — jos Hilja siihen suostuisi?
Elvi. Nyt minä luulen, Hemmo, ettei sinulla ole oikeutta pyytää minua jäämään millään ehdoilla enää. Sillä minä en ole sinulle, mitä minun pitäisi olla. Sinä olet kyllä näennäisesti sidottu minuun, mutta kiintynyt on sydämmesi enemmän toiseen. Sinä ehkä pidät myöskin velvollisuutenasi pyytää minua olemaan vaimonasi vieläkin, mutta oikealla rakkaudella tuskin voit tätä pyyntöäsi nyt tukea. Ja, näin ollen, olisi asemani täällä väärä, suorastaan häpäisevä minulle, — ehkä vieläkin enemmän, jos Hilja ehdotukseesi suostuisi. Ei, väärin tekisin minä, jos nyt jäisin, väärin itseäni, sinua ja Hiljaa kohtaan. Jos kerran hänellä on sydämmesi, niin on hänen oleva täällä se paikkakin, joka nyt on ollut minulla. Minun on se jälleen tehtävä vapaaksi, luovutettava sille, jolle se on tuleva, ja sinun on se hänelle nyt vieläkin tarjottava. Siihen on meillä nyt täysi syy, täysi oikeus. Ja nyt toivokaamme, ettei Hiljakaan enää tätä tarjoumusta hylkää.
Hemmo. Elvi, sinä ajattelet kauniisti, jalosti teet, mutta — —
Elvi. Mutta mitä?
Hemmo. Minä tunnen Hiljan ja minä uskon, että hän sittenkin hylkää.
Elvi. Siihen hänellä nyt ei ole syytä enää, — varsinkin jos äitisikin taipuu nyt.
Hemmo. Mutta sinun tähtesi Hilja ei sitä tahdo, hän ei sitä tee. Sillä sinunkin tähtesi, Elvi, hän on kohtaloonsa tyytynyt. Minä tiedän sen. Hän on minulle sen itse sanonut. Hän ei tahdo meidän pesäämme rikkoa nytkään. Sinua, minua, meitä kaikkia hän on koko ajan alttiiksi antavasti ajatellut, että kaikki säilyisi niin ehjänä, kuin mahdollista. Sinun tähtesi hän nytkin suostuu tuohon ehtoonkin, siitä olen varma, jos sinä vain…
Elvi. Ei, Hemmo, niinkuin asia nyt on, minulla ei ole oikeutta riistää toiselta hänen etuoikeuttaan. Hänen on saatava sitä hyväkseen käyttää, hänen asiansa sitte on, tahtooko sitä vai ei. Sinun, Hiljan ja itseni tähden minun täytyy siis pysyä päätöksessäni. Olisi väärin jäädä. Se olisi petosta itseään ja muita kohtaan. Minä en voi, minä en voi, minä en voi.
Hemmo. No niin! Olkoon sitte! Tee niinkuin tahdot, Elvi! Minulla ei ole nyt enää mitään lisättävää. Se on ratkaistu sitte.
Elvi. Niin, Hemmo! Se on ratkaistu nyt. Minä lähden. Minä lähden. (Peittää kasvonsa ja poistuu kovassa mielenliikutuksessa vasemmalle.)
Hemmo (tekee liikkeen ikäänkuin tahtoisi estää Elviä menemästä, mutta seuraten häntä pysähtyy ovelle ja kääntyy takaisin kirjoituspöytänsä luo, jonka eteen jää, selin vasemmalle vievään oveen päin, seisomaan, tuijottaen ikkunaan ja rummuttaen sormillaan pöytään).
Liisi (tulee, hiljaa ovea aukaisten, vasemmalta sisään, vetää oven jälkeensä kiinni ja pysähtyy). Se olen minä.
Hemmo (kääntyy nopeasti). Mitä sinulla on täällä tekemistä?
Liisi. Tahdoin hiukan laittaa kuntoon huonettasi. Täällä on, tiedän mä, kaikki epäjärjestyksessä. (Sijoittelee pöydän ja tuolit sohvan eteen.)
Hemmo. Epäjärjestyksessä — niin. Ja sinä tahdot laittaa kuntoon?
Liisi. Niin.
Hemmo (kuivahko lyhyt naurahdus). Niin, niin. Ehkä. Se on oikein. Kukas täällä on epäjärjestyksen aikaan saanut, ellet sinä?!
Liisi. Minä?!
Hemmo. Sinä — niin!
Liisi. Mitenkäs se sananlasku sanoo: pata kattilaa soimaa…?
Hemmo (katkerasti). Kyllä sinä olet niin harvinainen otus…
Liisi (ivallisesti naurahtaen) että?
Hemmo. … että olisin jo aikoja sitte ajanut sinut pellolle… ellet…
Liisi. … ellen minä olisi minä…
Hemmo. … ellet olisi nainen.
Liisi. Ihanko totta?
Hemmo. Sillä minä en käsitä, mitä sinulla on ollut täällä tekemistä ja varsinkin, mitä sinulla nyt enää voi olla täällä tekemistä.
Liisi. Nyt enää?
Hemmo. Kun toinen, jolla on hatuistakin oman arvon tuntoa, ammoin jo olisi lähtenyt tiehensä — käskemättäkin.
Liisi. Oletpa sinä käynyt hienotunteiseksi, oikein kohteliaaksi!
Hemmo. Ansiosi mukaan.
Liisi. Ja minä kun luulin, että sinä nyt juuri tarvitsit minua, aloit kaivata — apuani.
Hemmo (ylenkatseellisesti). Sinun apuasi?! Ei. Kyllä minä tulen toimeen ilman sinua nytkin, yhtä hyvin kuin ennenkin. Lohduta sinä vain, jos voit, itseäsi sillä, että nyt olet päässyt tarkoitustesi perille.
Liisi. Tarkoitusteni perille?
Hemmo. Kun olet saanut taloni hajalle, sen rauhan rikkonut.
Liisi. Kun Elvi on päättänyt lähteä?
Hemmo. Sen tiedät siis jo?
Liisi. Tiedän.
Hemmo. No, sehän on sinun tekoasi. Sehän on ollut sinun tarkoituksesi? Sehän on ollut sinun hellää huolenpitoasi minusta!
Liisi (katkerasti). Sitä purevaa ivantekoasi minusta! Oo, kuinka sinä kohtelet minua ylimielisesti, Hemmo. Ja kuitenkin: (hellästi) jos sinä tietäisit, jos sinä tietäisit!
Hemmo. Mikä ihmeellinen teeskentelijä! Kyllä minä jo tunnen sinut.
Liisi. Mutta jos et tuntisikaan vielä kylliksi, perinpohjin?
Hemmo. Kyllä, kyllä, kyllä!
Liisi. Älä ole niin varma kuitenkaan! Jos erehdyt? Voithan erehtyä hyvinkin. Kuinkas silloin? Ellet ole vielä likimainkaan sieluni pohjaan nähnyt, kaikkiin sydämmeni sopukkoihin katsonut…
Hemmo. Niin en ainakaan, — siitä olen varma, — niistä enää mitään hyvää löytäisi.
Liisi. Kuinka suurenmoisen mustan hirviön siis tässä edessäsi näet!
Hemmo. Se on oikea sana.
Liisi. Oikean teatterihirviön, jommoisen vain huonot kirjailijat osaavat luoda ja jonka huonot näyttelijät sitte vielä pahemmaksi pilaavat? Niinkö?
Hemmo. Olethan oman kuvasi maalari!
Liisi (on purskahtanut katkeriin nyyhkytyksiin, mutta pidättää ne sisäisellä voimanponnistuksella, naurahtaa kohta kuivasti ja lausuu sitte harvaan syvällä tunteella). Tiedätkös, Hemmo?! Se ei ole ollenkaan hauska olla niin kovin musta. Ei ollenkaan hauska.
Hemmo. Niin että siis pitäisi vähän niinkuin sääliä sinua, vai?
Liisi (jälleen ivallisesti). Varjelkoon! Sehän olisi jo kovin senttimenttaalia, melodraamallista.
Hemmo. Mitäs sitte?
Liisi (hampaiden lomitse). Ivata vain, pilkata, vitsoa, hämmästellä — hellittämättä — oikein kirvelevästi.
Hemmo. Jos olen käsittänyt sinut oikein, niin on sinun menettelysi täällä ollut juuri sentapaista, ehkä vieläkin tunnottomampaa, eikä ainoastaan sanoissa, vaan myöskin teoissa.
Liisi. Niin, niin. Niitä valopilkkuja siinä mustassa kuvassa, niitä sinä et ole huomannut. Niitähän muka ei ole.
Hemmo. En, totta tosiaan, ole huomannut.
Liisi. Mutta tahtoisit ehkä nähdä?
Hemmo. Voisihan tuo olla hauskaa.
Liisi (hyvin vilkkaasti). Hauskaa?! No, sitte —! — Mutta silloin pitää meidän molempien, sinun ja minun, ajatuksissamme palata takaisin viime kesän aikoihin.
Hemmo. Se ei ole hauskaa.
Liisi. Eikö? Sinusta?
Hemmo. Tuskinpa sinustakaan.
Liisi. Kyllä. Se oli elämäni ihanimpia vuosia.
Hemmo. Tokkopahan? Pietarilaiselle, sinuntapaisellesi? Ja täällä maalla, sisämaassa? Kivistön talonpoikaistalossa?
Liisi. Alhon vieressä. Sen isännän parissa.
Hemmo. Vähänpä sinä tarvitsit!
Liisi. Vähän. Ja niin tyytyväinen olin kuitenkin! Paljon siis, paljon!
Hemmo. Suhteellisesti kai vähän entisiin verrattuna?
Liisi. Entisiin?! Tuo kuulostaa niin rumalta, kovin rumalta! Mutta hypätään yli! Tahi annetaan anteeksi mahdollinen sala-ajatus! Puhutaan oloista! Entisistä ajoista! Asioista!
Hemmo. Niistähän et koskaan minulle ole tahtonut puhua.
Liisi. Mutta nyt tahdon. Ja vain sinulle. Kellekään muille en ole niistä koskaan puhunut. Enkä puhu.
Hemmo. Olenpas sitte voittanut luottamuksesi!
Liisi. Niinkuin näet.
Hemmo. Minä kuuntelen.
Liisi. No niin! — Sanalla sanoen: minä tunnustan, ett'en ole koskaan, ennenkuin viime kesänä ensi kerran eläessäni, saanut toiselta tuntea enkä ole itse toista kohtaan tuntenut mitään, jota olin kuullut sanottavan rakkaudeksi.
Hemmo. Anteeksi, jos — —
Liisi. Älä, älä! Minä odotin, minä tiesin sen, että väittäisit vastaan.
Hemmo. Niin teenkin.
Liisi. Mutta annahan minun selittää. Jos minä sanon sinulle, että minä olen erään suomalaisen sotilashenkilön, sanokaamme, ottotyttö, hänen talouttaan hoitaneen palvelijansa kasvattama — tylysti, raa'asti, vitsoin ja tukistuksin, kun kasvatti-isä ei nähnyt, mutta imelän hellästi, teeskennellyn sydämmellisesti, kun hänen silmänsä tahi korvansa sattui valvomaan — ja että minut, kun siihen ikään olin tullut, pantiin yhteen niitä tyttökasvatuslaitoksia, joihin on sulettu kuin luostariin ja joissa, semmoisten edellytysten ohessa, kuin minulla oli oloihin ja luonteeseni nähden, sulkeutuu itseensä. — —
Hemmo. Anteeksi taaskin, jos — —
Liisi (keskeyttää nopeasti). Taaskin arvasin, että väittäisit vastaan.
Hemmo. Tietysti. Kun kaikki sinussa todistaa kaikkia muuta, kuin itseensä sulkeutunutta luonnetta.
Liisi. Niinkuin klounin sydän ei voisi vuotaa verta, vaikka hän kujeillaan yleisöä naurattaa? Ei, ei! Enhän minä toki niin voi teeskennellä. Näkyy kai se kuitenkin toisinaan, mikä pohjalla piilee? Mutta nyt et saa keskeyttää. — Pääsin sitte ulos kasvatuslaitoksesta ja sen ulkomuodon avulla, joka minulla silloin (Hemmo tekee liikkeen) oli, jouduin heti naimisiin. Odota, odota! Minut annettiin, kysymättä mieltäni, ensimäiselle, joka tahtoi minut ottaa. Ja minä menin. Olihan se imartelevaakin monessa suhteessa. Mutta rakkautta, sitä siinä ei ollut. Eikä tullutkaan.
Hemmo. Seitsemään vuoteen?
Liisi. Niihin seitsemään vuoteen, jotka olin naimisissa. Tuo kysymys oli hiukan indiskreetti, epähieno, mutta minä vastaan siihen kuitenkin: ei mieheeni eikä kehenkään muuhun. Näen kyllä, että sitä vähän epäilet, mutta kiirehdin ilmoittamaan, että sotilaspiireissä, ainakin siinä, mihin minä jouduin, rakkaus, semmoinen, joksi minä sen olin kuvitellut, oli vain "flirtiä", kuhertelua, no niin, — miksi en sitä sanoisi? — ehkä välistä vähän enemmänkin, mutta rakkautta se vain ei ollut. Ja sen ohessa korttipeliä, juominkeja, tanssiaisia j.n.e.
Hemmo. Kurimus, joka veti puoleensa.
Liisi. Oli vetää. Mutta silloin kuoli mieheni.
Hemmo. Kuoli?
Liisi. Kuoli, kuoli. Ampui itsensä. Minä kyllä tiedän, mitä tarkoitat, mutta niin se oli. Uhkapelin seurauksia. Ei kyennyt vuorokauden kuluessa hävittämäänsä summaa maksamaan.
Hemmo. Ja sinä olit leski, — vapaa.
Liisi. Niin, varsinkin henkeni puolesta. Sain toimia itsenäisesti, ihan itsenäisesti.
Hemmo. Ja toimit? Laskit ohjakset valloilleen?
Liisi. Hyvin viattomasti. Melkein päinvastoin. Järkeni piti minua aisoissa. Ja sydämmeni ei pitänyt mitään ääntä — Pietarissa. Se nukkui, kuin karhu, talviunensa, — siellä.
Hemmo. Jopa?!
Liisi. Niin, niin, niin. Et usko taaskaan. Vaan niin se on. Mutta sitte muutin viime vuonna kesäksi tänne…
Hemmo. Ja silloin vasta heräsi — sydämmesi?!
Liisi. Niin. Se heräsi.
Hemmo. Ja ensi kerran elämässäsi?!
Liisi. Kuule, Hemmo, minä pyydän sinua: voisitko ehkä tämän ainoan kerran kuunnella minua vakavasti, luottavasti, ilman — ilman — ilman tuota loukkaavan pisteliästä sävyä kysymyksissäsi ja huomautuksissasi?
Hemmo. Koetan.
Liisi. Tarkoitan: varsinkaan, kun nyt puhuessani meidän tuttavuudestamme, minä en laske leikkiä, en, en, en, en. — Sehän on ehkä kummallista ja tietysti voi näyttääkin hyvin kummalliselta, että minun iässäni, niissä oloissa, joissa minä olin elänyt, kun tulin tänne maalle, näihin oloihin, ja tapasin miehen, semmoisen kuin sinä olet, nuoren, suoran, rehdin maanviljelijän, mutta yliopistoon lukeneen miehen, — että voi käydä, niinkuin minun kävi. Mutta kyllä se sittenkin on totta, ettei sydän katso sitä, milloin, missä ja mihin se ilmituleen puhkeaa. No niin! Sen, minkä jo ammoin olet tietänyt, siitä olen varma, sen nyt kuulet suustani. Sillä sinun pitää se saada kuulla. Minä rakastuin, rakastuin sinuun, Hemmo, rakastuin silmittömästi — ensi näkemältä. (Hän on heittänyt kätensä Hemmon kaulaan ja katsoo häntä intohimoisesti silmiin.) Ja rakastan sinua yhä ja yhä vieläkin äärettömästi, äärettömästi, niinkuin vain hellällä, syvällä sydämmeni tulella voin rakastaa.
Hemmo (tahtoo, kääntäen pois päänsä, irroittaa hänen kätensä). Minä en, — — Liisi! — — En tahdo kuulla — —
Liisi (tarttuen kovemmin kiinni). Ei, ei! Älä ota pois käsiäni! Et saa ottaa! Sinun pitää kuulla! Tämä kerta! Miksi käännät pois kasvosi?! Katso minua silmiin, niin uskot sen. Sinun pitää katsoa! Kuuletko?! Kun tämän sinulle sanon, niin ymmärrät kaikki, kaikki. Se selittää sinulle tekoni, menettelyni, kaikki, kaikki, mitä on tapahtunut. Ja silloin annat minulle kaikki anteeksi, unhotat kaikki, säälit, niin, sittenkin säälit minua kaikessa viheliäisyydessäni, kehnoudessani, ilkeydessäni, eikö niin, eikö niin? Ja ehkä lopulta löydät sydämmesi pohjalta (hellästi, painaen päänsä Hemmon rintaa vasten) — minua kohtaan — — (kuin kerjäten) rahtusen — — vaikkapa rahtusenkin vain rakkauttakin — — vielä.
Hemmo (väistellen). Vielä?
Liisi (intomielin). Niin, vielä, vielä! Niinkuin silloin, silloin! Muistatkos?!
Hemmo. Se ei ole totta. Sitä ei ole koskaan ollut.
Liisi. Eikö — koskaan?
Hemmo. Ei koskaan. Yhtä vähän kuin sinullakaan minua kohtaan koskaan mitään semmoista on ollut.
Liisi. Mitäs se sitte olisi ollut?
Hemmo. Tyhjää peliä vain. Niinkuin nytkin.
Liisi. Oikeinko tosissasi puhut näin? Niinkö sitte sen olet käsittänytkin?
Hemmo. Vieläpä paremmin: se on ollut vain kavala juoni, välikappale saavuttaaksesi tarkoituksesi.
Liisi. Joka, muka, on ollut?
Hemmo. Päästä tänne Alhoon hallitsemaan ja vallitsemaan. Nyt sen tiedät.
Liisi. Nyt sen tiedän. Kiitos, että sanoit. No, jos se oli minun tarkoitukseni, jos sellaisena seikkailijattarena vain minua olet pitänyt, niin minkälainen oli silloin sinun menettelysi? Muistelepas! Miksi sitte miltei joka päivä ensin minua milloin kävelemään, milloin soutelemaan, milloin ratsastamaan kanssasi noutamaan tulit?
Hemmo. Siksi että — —
Liisi (keskeyttää nopeasti) — — että se vain minua huvitti, — tietysti! Kohteliaisuudesta vain tahdoit minun mielitekojani tyydyttää. Kiitos! Se oli kauniisti tehty! Kiitos sitte siitäkin, että aina vain silloin tahdoit olla kanssani kahden kesken. Muistathan, muistathan? Kiitos sitte vielä siitäkin, että iltaisin, kun aurinko jo oli painunut järven taa ja harmaa hämärä oli laskeutunut salaperäiseksi, leppoisaksi peitoksi Alhon ja Kivistön maisemain yli, vielä kauan, kauan, kauan, myöhään yöhön, viitsit istua kanssani rannalla venelaiturin penkillä, istua ja haaveksia ja kertoella sydämimesi asioita…
Hemmo. Ja vastata sinun väsymättömään utelemiseesi.
Liisi (kuivasti naurahtaen). Kun en minä, tuhma, osannut olla sinulle vain mykkä seuratoveri! Kun en pyytänyt sinua vaikenemaan, kun puhelit maatilastasi, sen hoidosta ja että se oli emännän tarpeessa, nuoren, rakkaan… Niin, niin. Miks'en käännyttänytkään sinua takaisin, kun aina tarjouduit saattelemaan minua kotia iltamyöhään ja aina tahdoit kulkea tuota oikotietä, pellonpiennarta, rantapuitten suojassa?
Hemmo. Miks'et? Miks'et?
Liisi. Siksi, että uskoin sinunkin todella rakastavan minua, niinkuin minä sinua. Uskoin, sillä semmoinen oli käytöksesi, — kunnes — —
Hemmo. Kunnes olin täydellisesti selvillä sinun pyyteittesi laadusta.
Liisi. Kunnes sinä, — muistathan sen illan? — luulit jo voittaneesi minut, ja silloin pyysit, että vielä istuisimme siellä pientareella muka kuuntelemassa, kuinka ruisrääkkä yksitoikkoisesti pellolla äänteli, ja katselemassa, miten kuu pitkänä hopeavirtana lahden pinnalla kimmelteli. Mitä silloin merkitsi se, mitä minulle aloit korvaan kuiskaella? Ja mitä tarkoittivat hyväilysi, kun vedit minua povellesi ja suutelit hurjasti, hurjasti? Minun seikkailuhaluni tyydyttämistä? Sano!
Hemmo. Sitä ainoata hetkeä, jolloin heikkoudessani olin viettelysi verkkoon langeta, aina vain kammoten, inhoten muistelen.
Liisi. Minun viettelyni?! Hauska kuulla! Vaikka minä voin olla aina ylpeä siitä lujuudesta, että sain sinun himosi purkauksen estetyksi ja etten minä antautunut sinulle silloin. Kumpi meistä voitti silloin? Kenen tunteet olivat syvemmät, voimakkaammat? Ja kenen käytös siis alhaisempi, inhottavampi, loukkaavampi?
Hemmo. Jos sinä käsitit sen asian itsellesi silloin loukkaukseksi, niin minä en käsitä vieläkään, miksi sitte täällä enää uudelleen olet silmäsikään näyttänyt.
Liisi. Niin. Sinä et sitä käsitä, sillä sinä et sitä tiedä, kuinka paljon, kuinka syvästi, kuinka todellisesti minä sinua, Hemmo, sittenkin, kaikesta loukkauksesta, kaikista kärsimyksistä, kaikesta, kaikesta huolimatta, rakastan. Niin, rakastan. (Tarttuu jälleen kiinni Hemmoon.) Ymmärrätkö? Minä en voinut olla tulematta. Minä en voinut elää ilman sinua. En voinut elää saamatta katsoa sinua silmiin, näin, näin, näin…
Hemmo (sysää hänet rajulla liikkeellä luotaan). Mikä käärme sinä olet, kun vieläkin luulet voivasi kiemurrella ympärilläni?! Luuletko todellakin vielä voivasi saada minut uskomaan rakkauteesi kaiken sen jälkeen, mitä täällä nyt olet toimittanut? Sillä ethän toki enää voine väittää tekosi johtuneen rakkaudesta minua kohtaan?
Liisi (intomielin). Kyllä, Hemmo, kyllä. Ei muusta, ei mistään muusta.
Hemmo. Mutta sitte vain loukatusta, halpamaisesta itserakkaudesta, silmittömästä kostonhimosta, joka nyt on näyttäytynyt kaikessa loistossaan.
Liisi. Niinkö? Niinkö?
Hemmo. Niin juuri. Sillä ei todellisesta rakkaudesta tehdä, mitä sinä olet tehnyt. Siitä olen vakuutettu täydellisesti nyt, — nyt, kun vieläkin syvemmälle olen saanut sinun sielusi pohjaan nähdä. Valhetta, kavaluutta siellä vain olen nähnyt nytkin, niinkuin silloin, — ei muuta.
Liisi. Hemmo! Hemmo!
Hemmo. Sen tautta olet sen kohtelun, jonka silloin osaksesi sait, täydellisesti ansainnut. Sillä sinä et ole sen parempi, kuin minkälaisena minä sinua sinä iltana pidin.
Liisi. Vai semmoisena naisena sinä siis minut vain piditkin?! Semmoisena, jonka vain ottaa ja viskaa, kuin rääsyn, jonka on käyttänyt intohimonsa pyyhkeenä?! (Kiristäen hampaitaan, sähisten.) Häpäisijä! Häpäisijä!!
Hemmo. Semmoisena. Ja se näennäinen silloinen lujuutesi, josta kerskasit, ei ole tehnyt sinua ollenkaan paremmaksi silmissäni. Se oli, näetkös, vain ikävä hairahdus sinulle, jota olet kipeästi katunut. Sillä kuka tietää? Jos silloin se onnettomuus, josta minut tahtomattasi lujuudellasi pelastit, olisi tapahtunut, kuka tietää, sanon, etkö sinä nyt olisi emäntänä, vaimonani täällä?!
Liisi (katkerasti). Oo, kuinka sydämmetön minulle olet, Hemmo!
Hemmo. Niin, niin se kävi! Kumpi meistä siis sittenkin silloin voitti? Onnellinen minä, että sinä silloin laskuissasi erehdyit! Mutta sitä erehdystäsi sinä et ole voinut tähän päivään asti sulattaa. Ja siitä johtuvat kaikki sinun tekosi. Sinua saan nyt kiittää siitä, että minä olen tekoni tunnustanut. Ja minä kiitän sinua siitä vilpittömästi. Sillä minä olin tehnyt väärin ja voin nyt tekoni sovittaa. Ja minä tahdon sen sovittaa. Niin. Elvi on nyt päättänyt lähteä, jättää minut, jättää paikkansa toiselle. Sen minä nyt tahdon täyttää. Niin on Elvinkin tahto ja toivottavasti se nyt voikin täyttyä.
Liisi. Ja se on, Hemmo? (Tarttuu epätoivoisasti Hemmon takin rinnukseen.) Mikä se on? Mikä se on?
Hemmo (ottaa Liisiä käsien ranteesta). Ha-ha-ha-ha! Toisaalla, syvemmällä, kuin mitä sinä luulet, ovat minun tunteeni sittenkin. (Väistää Liisin luotaan.)
Liisi (kirkaisten). Haa!! (Heittäytyy sohvaan ja painautuu, kasvot alaspäin sen nurkkaan.)
Hemmo. Ja missä, — sen saat kohta itse kuulla. (Menee peräovelle päin.)
Mikko ja (hänen jälessään) Hilja (tulevat samassa perältä häntä vastaan).
Hemmo. Parahiksi tulitte. Aioin juuri lähteä teitä hakemaan. Käykää, käykää sisään!
Mikko. Onko se totta, isäntä?
Hemmo. Mikä niin, Mikko?
Mikko. Nuori rouva kun kävi pyytämässä, että minä valjastaisin hänelle hevosen ja tulisin kaupunkiin viemään… ja…
Hemmo. Mitäs? Tehkää niinkuin rouva pyysi!
Mikko. Sitähän minä, että onkos se totta, — niinkuin hän sanoi, — että hän lähtee pois?
Hemmo. On, Mikko. Totta se on.
Hilja. Kokonaanko?
Hemmo. Niin, Hilja, kokonaan. Me eroamme nyt, hän ja minä.
Hilja (peittää kasvonsa käsillään). Voih!
Mikko. Ettäkö oikein?
Hemmo. Niin se on päätetty. Ja samalla, Hilja, olen päättänyt, — kuulkaa se nyt tekin, Mikko! — ottaa sinut ja poikamme tänne. Ensin niin — asumaan — ja sitte niinkuin pitää — oikein.
Liisi (hypähtää ylös ja teroittaa kuntoaan).
Hilja. Eihän. Miksikä niin?
Hemmo. Kyllä, kyllä. Puhutaan siitä kohta enemmän. — Menkää te nyt vain, Mikko, ja tehkää mitä rouva pyysi.
Mikko (epäröiden). Jos rouva kuitenkin jäisi?
Hemmo. Ei, ei. Ei se siitä muutu. Kyllä se on varma, — päätetty asia. Menkää nyt vain!
Mikko (poistuu verkalleen).
Hilja. Arvasinhan, että näin tulisi käymään.
Hemmo. Mutta näinhän piti käydä, Hiljaseni.
Hilja. Ja kaikki minun tähteni, minun tekoni tähden!
Hemmo. Kultaseni! Mitä sinä joutavia — —! Minähän se — — Minunhan se on enemmän, kuin sinun. Ja minähän tahdoin, että kaikki tulisi ilmi, meidän rakkautemme suhde, minun väärintekoni ja sinun kärsimyksesi. Näinhän piti lopulta käydä kuitenkin. Ja nyt, kun asia on tällä kannalla, nyt ei ole enää mitään esteitä, ei mitään turhaa luulottelua, ei mitään arkailua itsensä eikä pelkoa ihmisten tähden, nyt voit tulla omakseni kokonaan. Eikö niin, eikö niin, rakas oma Hiljaseni?
Hilja. Minä tunnen kuitenkin, ettei minun omatuntoni saa rauhaa koskaan.
Hemmo. Mitä sinä nyt noin puhut, Hilja?
Hilja. Se tulee minua aina syyttämään.
Hemmo. Mistä sitte nyt?
Hilja. Että minä olen tullut toisen tielle, olen vaimonne syrjäyttänyt, teidät häneltä riistänyt.
Hemmo. Mutta hänhän tietää nyt, että sinä minulle ensin kuuluit. Hänenhän tämä on tahto. Hän tietää, että minäkin sinua rakastan vielä ja kuinka syvästi sinä minua rakastat. Hän tietää nyt sinun uhrautuvaisuutesi ja sen tautta hän tahtoo itse luovuttaa paikkansa sinulle, sen paikan, joka sinulle on kuulunut, jonka sinä olet hylännyt, mutta joka sinulle on tuleva ja joka sinun nyt on otettava vastaan, jos et tahdo minua kokonaan onnettomaksi tehdä. Sillä hän ei jää tänne enää, ei tahdo eikä voi jäädä — sinun tähtesi. Ymmärräthän sen nyt, Hilja: ei voi jäädä — millään ehdoilla. Ethän sinä nyt sitte, sinäkin, tahdo hylätä minua, jättää minua, riistää minulta ainoata onneani? Ethän, ethän, Hiljaseni?
Hilja. Eikö sitte ole mitään muuta neuvoa enää?
Hemmo. Ei, Hilja. Ei mitään. Etkö sinä sitte rakastakaan minua, niinkuin olen luullut? Et, — jos sinäkin nyt — —
Hilja. Tiedättehän itse hyvin, — kuinka.
Hemmo. No niin. Tiedänhän sen. Sinun siis nyt pitää vain suostua — lailliseen oloon, jahka se voidaan järjestää. Miltä tämä muuten näyttäisi? Mitä sinusta voisi luulla? Sehän olisi nyt jo kovin kummallista, — nyt varsinkin.
Hilja. Ymmärränhän sen kyllä. Tiedänhän sen, että te itse aina sitä olette tahtonut.
Hemmo. Ja nyt se on mahdollista.
Hilja. Ja tahtoisinhan minäkin… Olisihan välttämätöntä jollakin lailla…
Hemmo. Niinpä niin, kultaseni. Se on välttämätöntä — meidän ja lapsemme tähden. Eihän se pieni raukka ole syyllinen mihinkään. Miksikä se tehtäisiin onnettomaksi? Sen eteenhän meidän on elettävä. Sille annettava kaikki rakkautemme. Yhdessä, Hilja, yhdessä! (Painaa Hiljaa rintaansa vasten.)
Hilja (heltyen itkemään). Te olette — — te olette —
Hemmo. Mitä? Mitä nyt? Miksi sinä itket? Älä itke, älä!
Hilja. — — liian — — liian hyvä!
Hemmo. Tyytyväinen olen nyt, että voin täyttää velvollisuuteni sinua, kauan kärsinyttä, kohtaan. Se on Sallimuksen tahto.
Selma (tulee vasemmalta). Hemmoseni! Hemmoseni! Niinkö se sittenkin päättyi?
Hemmo. Niin, äiti.
Selma. Elvi laittaa jo välttämättömimmät tavaransa kuntoon lähteäkseen, vaan itkee, itkee taukoamatta.
Hemmo. Hän teki itse päätöksensä ja pysyi siinä.
Selma. Ja sinä et välitä siitä sen enempää? Annat hänen vain lähteä?
Hemmo. Niin, äiti. Niin on paras. Sille ei mahda mitään. Niin täytyy tehdä. Ja tässä on nyt Hilja. Hän jää nyt tänne Elvin sijaan.
Selma. Elvin sijaan?
Hemmo. Niin. Se on meidän yhteinen päätöksemme.
Selma. Poikani! Mitä sinä teet? Niinkö sinä lasket laillisen vaimosi menemään? Sinähän suorastaan ajat pois hänet. Ja olet heti valmis tällä lailla menettelemään: ottamaan toisen ja — kenen? Ja minun tahtoanikaan kysymättä?
Hilja. Voi, hyvä Jumala!
Hemmo (lujasti). Äiti! Nyt en voi menetellä enää toisin. Nyt minun täytyy tehdä näin, vaikka vastoin sinun tahtoasikin.
Selma. Tämänkö surun minulle, vanhalle äidillesi, lopulta sitte kuitenkin valmistat?!
Hilja. Ei, rouva, ei, ei.
Hemmo (Selmalle). Minä olen jo liian paljon sinun tahtoasi noudattanut ja sen kautta rikkonut sydäntäni ja omaatuntoani vastaan. Sinun täytyy minulle nyt antaa anteeksi, että hairahdukseni korjaan tällä lailla, vaikka se sinusta kuinka kipeältä tuntuisikin.
Selma. Viimeiseen asti luotin vielä sinuun ja toivoin, että kaikki päättyisi hyvin. Tulin sinua hakemaan, että vieläkin koettaisit saada Elviä jäämään, tulisit häntä puhuttelemaan ja lohduttamaan. Minä puolestani olenkin jo tehnyt kaiken voitavani ja uskon nyt, että yksi sana, harras pyyntö sinun puoleltasi sittenkin vielä saa hänet taipumaan ja päätöksensä muuttamaan. Onko nyt tämä äitisi viimeinen rukous sinulle, Hemmo, aivan mahdoton, kaikkea merkitystä vailla?
Hilja (Hemmolle). Minäkin pyydän: menkää, tehkää se! Teidän täytyy.
Hemmo. Hilja! Sinäkin! Ja äiti! Tehän nyt revitte sieluni kappaleiksi. Eikö tästä sitte ole mitään pääsyä enää? Mitä on minun tehtävä? Enhän minä voi hänelle mitään sanoa? Sehän oli jo päätetty Elvin kanssa. Ja Hiljan kanssa myös. Niin no! Se on ainoa, mitä voin hänelle sanoa, että Hilja nyt on suostunut tulemaan vaimokseni.
Hilja. Ei, ei…
Selma. Niin: eihän, Hilja kulta?
Hemmo. Kuinka ei? Mitä sinä nyt, Hilja? Vast'ikään juuri olit taipuvainen. Ja sinä, äiti? Miksi taas tahdot repiä, mikä jo on saatu rakennetuksi? Vaan minä en nyt enää salli sitä. Sen tulen sanomaan Elville, että asia Hiljan kanssa nyt on päätetty, — sen, jos tahdotte, muuta en voi sanoa, äiti. Ja sitä, — minä tiedän sen, — ei Elvikään tahdo muutetuksi. Tule! Mennään sitte, äiti, mennään! (Sysää Selmaa edessään vasemmalle.)
Selma. Mennään, mennään! (Menee.)
Hemmo (ovelta). Mutta sinä, Hilja, odota täällä! Minä tulen kohta takaisin. (Menee vasemmalle.)
Hilja (kovassa mielenliikutuksessa, epätoivossaan). Kaikkivaltias Jumala! Mitä on minun tehtävä?! (Aikoo poistua perälle.) Enhän minä voi.
Liisi (juoksee pidättämään häntä). Kuulkaa, odottakaa, Hilja! Isäntähän käski… (Tarttuu Hiljaa kädestä.) Ja sallikaa minun nyt onnitella teitä.
Hilja (kääntyen takaisin). Pilkkaako te, rouva, nyt minusta teette?
Liisi. Onnellinenhan olette, kun pääsette tämän talon emännäksi.
Hilja. Mitenkä voin minä olla onnellinen, kun näen nyt jo, että olen tehnyt kaksi muuta ihmistä täällä onnettomaksi?!
Liisi. Kolme.
Hilja. Kuinka: kolme? Kenen vielä?
Liisi. Minut.
Hilja. Teidät?
Liisi. Niin. Tiedättekös, Hilja? Teille minä voin sen sanoa: noin, kuin äsken teitäkin, hän on minuakin hellinyt, noin hän on minullekin lemmestänsä puhunut, intomielin, tulisesti.
Hilja. Ei ole totta se.
Liisi. On, on, on. Viime kesänä jo. Sitte hän kylmeni minulle. Ja tämä oli nyt vain kiusantekoa minulle. Kiusallaan hän tuon kaiken vain teki silmieni edessä. Sydäntäni raadellakseen vain. Sillä miks'ei hän muuten olisi pyytänyt minua poistumaan, kun noin tahtoi teitä puhutella? Nähkääs: näin onnelliseksi hän on minutkin tehnyt!
Hilja. Nyt tekin vain tahdotte kiusata minua, vielä tuskiani lisätä.
Liisi. Eikä, kun vain silmänne ajoissa avata, että tietäisitte, mikä teilläkin edessänne on. Sillä minäkin olen ollut häntä yhtä lähellä, kuin te. Minäkin olen häntä rakastanut ja rakastan vieläkin yhtä paljon, ehkä enemmänkin, kuin te. Ja minua hän on ennen teitä rakastanut, minulla on ollut hänen ensi lempensä, ja sen tautta hän on minun, minun eikä kenenkään muun.
Hilja. Ei, rouva. Sitä minä en usko. Se ei ole totta. Se ei voi olla totta.
Liisi. Mutta se on kuitenkin niin. Sillä te ette voi häntä rakastaa, niinkuin minä. Minä vaikka kuolisin hänen tähtensä, vaan sitä ette… Sanokaapa, Hilja, voisitteko te kuolla sen henkilön tähden, jota rakastatte? Voisitteko te nyt kuolla hänenkin tähtensä?
Hilja. En ymmärrä, rouva, miksi te tuommoisia kyselette.
Liisi. Siinäpä se on. Mutta minä voisin. Minä voin vaikka heti. (Hypähtää ylös sohvalle ja etsii aseiden joukosta seinältä.)
Hilja (hätääntyen). Rouva! Mitä te teette? Mitä te ai'otte tehdä?!
Liisi. Missä?… Missä?… Minä kyllä näytän… Ei, ei ole… (Kun ei löydä seinältä revolveria, niin hyppää alas ja juoksee kirjoituspöydän luo, josta hakee kiireesti.)
Hilja. Rouva, rouva hyvä!
Liisi (löytää revolverin). Tässä se on! Ja panoksissa — valmiina.
Hilja. Ette saa, ette saa! Minä huudan ihmisiä tänne.
Liisi. Ha-ha-ha! Näenhän minä, ettette te uskaltaisi! Mitä on sitte teidän rakkautenne? Jos häntä rakastatte, niinkuin sanotte, niin tuossa on! (Tarjoo Hiljalle revolverin.) Uskaltakaa nyt! Näyttäkää, että häntä rakastatte enemmän, kuin kaikkea muuta maailmassa! No!
Hilja (peräytyen). Mitä te tarkoitatte, rouva?!
Liisi (kuivasti naurahtaen). Ha-ha-ha! Voi, Hilja raukka! Näenhän minä nyt, kuinka paljon hänen onnestansa ja elämästänsä välitätte. Kuolla sen tähden jota rakastaa, se ei ole vielä mitään, ja sitäkään ette voi. Mutta tappaa se, joka riistää sinulta rakastamasi olennon, ja elää sittenkin rakkautensa tähden, se on jotakin, se on suurta, se on suurenmoista ja sen uskallan minä.
Hilja. Oletteko te hullu?!
Liisi (takertuen kiinni Hiljaan). Ja minä sen teen, minä sen teen! Kuuletteko te, Hilja! Minä — sen — teen.
Hilja. Kyllä. Päästäkää! Päästäkää!
Liisi (Hiljan kaulassa). Sillä hän on minun eikä kenenkään muun. Eikä saa olla. Ei saa olla. Kuuletteko, Hilja? Minä häntä rakastan, vain minä. Ja te ette saa häntä minulta riistää. Minä pyydän, minä rukoilen teitä, Hilja, rakas Hilja! Uskokaa minua! Se on niinkuin olen sanonut. Hän on minun. Miksi te viette minulta kalliimpani, sen, joka on minun, minun, minun eikä kenenkään muun! Miksi te olette kaikki tielläni, tekin? Miksi ette väisty? Miksi ette mene? Lähtekää! Antakaa minulle omani! Antakaa hyvällä, muuten minä hänet otan, niin, minä hänet otan kuitenkin, otan, otan väkisin. Sillä minä tahdon elää, elää hänen kanssansa, elää elämäni ihanimman päivän, uneksia sen suloisimman sydänyön hänen povellansa. Antakaa minunkin elää kerran, kerran vain! Ja sitte kuolla, kuolla hänen kanssansa! Niin, Hilja. Tiedättekö, mitä minä olen päättänyt? Ellen minä tätä toivoani täytetyksi saa, niin kuolkoon sitte hän — ensin.
Hilja. Jumala! Jumala!
Liisi. Ja sitte kuolen minä, — vasta sitte. Sillä miksi kuolisin vain minä? Miksi ampuisin minä itseni? Että toinen hänen saisi? E-hei. Ei koskaan, ei koskaan.
Hilja (painautuu oven pieltä vastaan itkemään). Niinkö sitte tämä päättyy?!!
Liisi. Niin. Muuta pääsyä ei nyt ole enää. Sillä ellen minä tapa sitä, joka on minun tielläni, ja jää rakkauteni tähden elämään ja kärsimään, niin tapan sen, jota rakastan, ja sitte kuolen itse. Se on päätetty. Muuta pääsyä ei ole. Saatte valita, Hilja. Jompi kumpi. Kumpi sitte?