* * * * *
Ryhtyessämme määrittelemään henkisten toimintojen ja aivotoimintojen välillä vallitsevaa suhdetta sellaisena kuin se ilmenee, jos syrjäytetään kaikki ennakkoluulot ja otetaan huomioon yksinomaan tunnetut tosiasiat, meidän tulee tietää, ettei kysymyksessäoleva, pakostakin vain väliaikainen määritelmä voi tavoitella muuta kuin korkeampi- tai alempiasteista todennäköisyyttä. Mutta todennäköisyys voi tietenkin yhä kasvaa ja määritelmä yhä täsmällistyä sitä mukaa kuin tosiasioita koskevat tietomme avartuvat.
Sanon siis teille, että hengen elämän ja sen fysiologisen myötäilyn huolellinen tutkiminen saa minut uskomaan, että tavallinen terve järki on oikeassa arvellessaan inhimillisessä tajunnassa olevan äärettömän paljon enemmän kuin vastaavissa aivoissa. Esitän tässä suurin piirtein päätelmäni. Se, joka voisi luoda silmäyksen täydessä toiminnassa oleviin aivoihin, seurailla atomien liikehtimistä ja tulkita kaiken näkemänsä, epäilemättä tietäisi jotakin siitä, mitä tajunnassa tapahtuu, mutta tietäisi vain vähän. Hän tietäisi sen, mikä on ruumiillisten eleiden, asenteiden ja liikkeiden ilmennettävissä, sen tajunnantilaan sisältyvän määrän toimintaa, joka on teoksi purkautumassa tai vasta syntymässä; kaikki muu jäisi häneltä näkemättä. Niihin ajatuksiin ja tunteisiin nähden, jotka kehkeytyvät tajunnassa itsessään, hän olisi samassa asemassa kuin katselija, joka selvästi näkee kaikki, mitä näyttelijät näyttämöllä tekevät, mutta ei kuule sanaakaan heidän puheestansa. Näyttelijäin liikehtiminen, heidän eleensä ja asenteensa kieltämättä kuuluvat heidän esittämäänsä kappaleeseen, ja jos teksti on meille tuttu, voimme suunnilleen ennakolta arvata eleen. Sitävastoin ei eleiden tunteminen kerro meille paljoakaan kappaleesta, sillä hieno huvinäytelmä sisältää verrattomasti enemmän kuin ne liikkeet, joiden avulla sen sisältö ilmaistaan. Niinpä uskon, että jos aivokoneistoa koskeva tietomme olisi täydellinen ja täydellinen myös psykologinen viisautemme, niin voisimme arvata, mitä aivoissa tapahtuu jonkin määrätyn sielullisen tilan kestäessä; päinvastainen selonotto sitävastoin olisi mahdoton, koska saman aivotilan vastineeksi tarjoutuu suuri määrä sielullisia tiloja, kaikki yhtä soveliaita.
[Sitäpaitsi näistä tiloista voisimme luoda itsellemme vain epämääräisen, karkeapiirteisen käsityksen, koska jokainen määrätyn henkilön määrätty sielullinen tila on kokonaisuudessaan arvaamaton ja uusi.]
Otettakoon huomioon, etten väitä minkä sielullisen tilan hyvänsä voivan vastata jotakin määrättyä aivotilaa. Määrättyyn kehykseen ette voi sijoittaa mitä taulua tahansa; kehys tavallaan määrää taulun laatua ennakolta eliminoimalla kaikki ne, jotka eivät ole sen kokoisia ja muotoisia, mutta jos muoto ja koko täyttävät vaaditut ehdot, niin taulu sopii kehykseen. Samoin on aivojen ja tajunnan laita. Sillä edellytyksellä, että ne verrattain yksinkertaiset toiminnot — eleet, asenteet, liikkeet — joihin monimutkainen sielullinen tila jakautuu, ovat aivojen valmistelemat, tajunnantila yhtyy tarkoin aivotilaan; mutta on olemassa suuri joukko eri tauluja, jotka sopisivat yhtä hyvin tähän kehykseen. Niinmuodoin eivät aivot määrää ajatusta, ja niinmuodoin on ajatus, ainakin suurelta osalta, aivoista riippumaton.
Tosiasioiden tutkiminen tekee mahdolliseksi yhä täsmällisemmin kuvailla sitä erikoista sielunelämän aspektia, joka nähdäkseni yksin kuvastuu aivotoiminnoissa. Miten onkaan aistimis- ja havaintokyvyn laita? Aineen maailmaan kuuluva ruumiimme ottaa vastaan kiihokkeita, joihin sen on vastattava soveliain liikkein; aivot ja aivojen ja selkäytimen järjestelmä yleensä valmistelevat näitä liikkeitä, mutta aistimus on aivan muuta. Miten on tahtomiskyvyn laita? Ruumis suorittaa eräiden, poikkeuksetta hermostoon kuuluvien mekanismien nojalla tahallisia liikkeitä, jotka odottavat vain ilmoitusmerkkiä alkaakseen toimia; ilmoitusmerkki ja myöskin liikkeen alkuunpano tapahtuvat aivoista käsin. Rolandin vyöhyke, johon tahallinen liikunto on paikallistettu, on tosiaankin verrattavissa vaihdelaitokseen, josta käsin virkailija ohjaa saapuvan junan määrätylle raiteelle, mutta liikunto- ja valintaelimien ohella on muutakin, nimittäin itse valinta. Miten on vihdoin ajattelun laita? Ajatellessamme me melkein aina puhumme itseksemme, luonnostelemme tai valmistelemme — vaikka emme todella suoritakaan — puhe-elinten liikkeitä, joiden avulla ajatuksemme on määrä ilmentyä, ja tämän täytyy jollakin tavoin kuvastua aivoihin. Mutta siihen ei ajatuksen aivomekanismi luullakseni rajoitu: sisäisten ääntämisliikkeiden takana, jotka muuten eivät ole välttämättömiä, on jotakin hienompaa, olennaista. Tarkoitan niitä orastavia liikkeitä, jotka symbolisesti merkitsevät kaikkia ajatuksen peräkkäisiä suuntautumia. Otettakoon huomioon, että todellinen, konkreettinen, elävä ajatus on asia, josta psykologit ovat toistaiseksi puhuneet ylen vähän, koska se on vaivoin sisäisen havainnon tavoitettavissa. Se, mitä tavallisesti tutkitaan, ei ole niinkään ajatus, vaan pikemmin keinotekoinen, kuvia ja käsitteitä yhdistämällä aikaansaatu ajatuksen jäljennös. Mutta kuvista ja käsitteistäkään ette saa rakennetuksi ajatusta enempää kuin avaruudellisista tiloista liikettä. Käsite on ajatuksen pysähtymä; se syntyy, kun ajatus ei jatkakaan matkaansa, vaan seisahtuu tai kääntyy itseensä päin, niinkuin pallo vastuksen kohdatessaan lämpenee. Mutta yhtä vähän kuin lämpö oli pallossa ennakolta olemassa, yhtä vähän oli käsite ajatuksen olennaisena osana. Koettakaa esimerkiksi asettaa perätysten käsitteet pallo, syntyminen, lämpö ja rakentaa niistä lausumani ajatus: »pallossa syntyy lämpöä». Te huomaatte tehtävän mahdottomaksi, huomaatte, että ajatus oli jakamatonta liikuntoa ja että kutakin sanaa vastaavat käsitteet ovat pelkkiä ajatuskuvia, jotka kohoaisivat tajunnassa ilmi jokaisena liikunnon hetkenä, jos ajatus seisahtuisi; — mutta sepä ei seisahdukaan. Jättäkää siis huomiotta keinotekoiset ajatuksen uudelleensommittelut ja tarkastelkaa ajatusta itseänsä, niin havaitsette siinä vähemmän tiloja kuin suuntia, ja näette, että se olennaisesti on sisäisen suuntautumisen jatkuvaa ja alinomaista muuttumista, suuntautumisen, joka lakkaamatta pyrkii ilmenemään ulkoisen suuntautumisen muutosten nojalla, toisin sanoen tekojen ja eleiden avulla, jotka kykenevät kuvaamaan avaruuteen ja vertauskuvallisesti, jollakin tavoin, ilmaisemaan henkistä liikehtimistä. Näitä luonnosteltuja tai pelkästään valmisteltuja liikkeitä me useimmiten emme havaitse, koska niiden tunteminen ei mitenkään kiinnitä mieltämme, mutta toisaalta meidän on pakko ne huomata, kun ahdistamme ajatustamme saadaksemme sen kiinni ihan elävänä ja saadaksemme sen, yhä elossa ollen, siirtymään toisen henkilön mieleen. Miten sanat silloin valinnemmekin, ne eivät kerro, mitä tahdomme niiden kertovan, ellei rytmi, välimerkkien käyttö ja esityksen koko koreografia auta niitä saamaan lukijaa syntyvien liikkeitten sarjan opastamana paneutumaan samanlaiseen ajatus- ja tunneliikuntoon kuin me itse. Tuohon sisältyy koko kirjoittamisen taide. Se muistuttaa tavallaan säveltaiteilijan taidetta, mutta ei pidä luulla, että nyt puheena oleva musiikki vetoaa vain korvaan, kuten yleensä kuvitellaan. Olkoonpa vierasmaalaisen korva miten hyvänsä musiikkiin tottunut, se ei kumminkaan erota toisistaan sellaista suorasanaista ranskankieltä, jota me pidämme musikaalisena, ja sellaista, josta tuo ominaisuus puuttuu, lauseita, jotka ovat ehdottomasti puhdasta ranskaa, ja toisia, jotka ovat vain likipitäen — mistä ilmeisesti selviää, että kysymyksessä ei suinkaan ole äänteiden aineellinen soinnutus. Todellisuudessa kirjailijan taide on varsinkin siinä, että hän saa meidät unohtamaan että hän käyttelee sanoja. Hänen etsimänsä sopusointu on jonkinlaista vastaavaisuutta hänen mielensä ja esityksensä liikunnan kesken, vastaavaisuutta niin täydellistä, että hänen ajatuksensa aaltoilu, lauseiden kannattamana, valtaa meidänkin ajatuksemme ja ettei silloin enää yksityinen sana sinänsä merkitse mitään: on enää vain liikkuva tarkoitus, joka läpäisee sanat, vain kaksi henkeä, jotka tuntuvat värähtelevän välittömästi, sopusoinnussa toistensa kanssa. Puheen rytmi ei siis tarkoita muuta kuin ajatuksen rytmin jäljentämistä, ja mitäpä muuta olisikaan ajatuksen rytmi kuin sitä myötäilevien, tuskin tajuisten, syntyvien liikkeitten rytmiä? Näiden liikkeiden, joiden nojalla ajatus ulkonaistuisi toiminnoiksi, täytyy olla aivoissa valmistettuina ja ikäänkuin ennakolta hahmoteltuina. Tämän, ajatuksen liikunnollisen säestyksen me epäilemättä havaitsisimme, jos voisimme tunkeutua työskenteleviin aivoihin — emme ajatusta itseänsä.
Toisin sanoen: ajatus suuntautuu kohti toimintaa ja kun se ei päädy todelliseen toimintaan, se luonnostelee yhden tai useampia vain mahdollisia toimintoja. Nämä todelliset tai mahdolliset toiminnot, joissa ajatus yksinkertaistuneena heijastuu avaruuteen ja jotka merkitsevät sen liikunnollista ilmituloa, ne kuvautuvat aivoaineeseen. Aivojen ja ajattelun välinen suhde siis on monimutkainen ja ongelmallinen. Jos pyydätte minua määrittelemään sen lyhyesti ja niin ollen välttämättä karkein piirtein, niin sanoisin aivoja yksinomaiseksi pantomiimielimeksi. Niiden tehtävänä on esittää liikkein hengenelämää ja niitä ulkoisia olosuhteita, joihin hengen on sopeutuminen. Aivojen toiminta merkitsee henkiselle toiminnalle samaa kuin orkesterinjohtajan tahtipuikon liikkeet sinfonialle. Sinfonia ulottuu joka suhteessa laajemmalle kuin ne liikkeet, jotka määräävät sen tahtia; samoin ulottuu hengen elämä aivojen elämää avarammalle. Mutta juuri senvuoksi, että aivot erottavat hengen elämästä kaiken sen, mikä on liikkeen muodossa ilmaistavissa ja aineellistettavissa, juuri senvuoksi, että ne siten muodostavat kohdan missä henki tunkeutuu aineeseen, juuri senvuoksi aivot takaavat hengen jokahetkisen sopeutumisen olosuhteisiin, pitävät alinomaa henkeä ja todellisuutta kosketuksessa toistensa kanssa. Se ei siis oikeastaan ole ajatuksen enempää kuin tunteen tai tajunnankaan elin, mutta sen vaikutuksesta tajunta, tunne ja ajatus pysyvät suunnattuina todellisuuden elämään, kelvollisina tehokkaaseen toimintaan. Jos mielitte, voimme sanoa, että aivot ovat elämän tarkkaamisen elin.
Siitä syystä voi lieväkin aivoaineksessa tapahtuva muutos vaikuttaa niin, että koko henki näyttää häiriytyneeltä. Me puhumme eräiden huumausaineiden vaikutuksesta tajuntaan ja yleisemmin aivojen sairauden vaikutuksesta henkiseen elämään. Onko sellaisissa tapauksissa tosiaankin häiriytynyt itse henki vai ehkä pikemmin se koneisto, jonka avulla henki työntyy aineeseen? Puhuessaan järjettömiä mielenvikainen voi noudattaa mitä ankarinta logiikkaa; toisinaan puhuu jokin vainohullu niin, että tekee mieli sanoa hänen vihanansa olevan liiallisen loogillisuuden. Hänen virheensä ei ole siinä, että hän järkeilee huonosti, vaan siinä, että hän järkeilee todellisuuden sivuitse, sen ulkopuolella, niinkuin nukkuva. Otaksukaamme, kuten on todennäköistäkin, että hänen sairautensa aiheutuu aivoaineksen myrkyttymisestä. Ei pidä luulla, että myrkky etsii järkeilyn joistakin aivojen soluista ja että niinmuodoin joissakin määrätyissä aivojen kohdissa esiintyy atomien liikettä, joka vastaa ajatustoimintaa. Ei, luultavaa on, että asia koskee aivoja kokonaisuudessaan, niinkuin soittimen viritetty kieli höltyy kokonaisuudessaan eikä jostakin kohdastaan, kun solmu on huonosti tehty. Mutta samoin kuin tarvitsee vain hieman höllentää ankkuriköyttä, jotta alus pääsee keinumaan aalloilla, samoin voinee vähäisenkin aivoaineksessa tapahtuvan muutoksen vuoksi hengen ja sen tavanomaisena tukikohtana olevien aineellisten olioiden välinen kosketus käydä mahdottomaksi. Silloin henki tuntee todellisuuspohjan häviävän, horjuu ja joutuu jonkinlaisen pyörrytyskohtauksen alaiseksi. Mielenvikaisuus alkaa tosiaankin useissa tapauksissa pyörrytykseen verrattavin tunnoin. Sairas on ymmällä. Hän väittää, etteivät aineelliset esineet ole hänelle enää niin kiinteitä, silmäänpistäviä, todellisia kuin ennen. Se jännitys tai pikemmin se tarkkaavaisuus, jonka varassa henki kiintyi siihen aineen maailman osaan, jonka kanssa oli tekemisissä, höltyy — siinä itse asiassa ainoa aivoissa sattuneen häiriön suoranainen vaikutus. Aivot merkitsevät niinmuodoin välinettä, jonka avulla henki voi vastata olioiden vaikutelmiin liikunnollisin vastavaikutuksin, suoritetuin tai vain aloittelevin, joiden täsmällisyys takaa hengen täydellisen työntymisen todellisuuteen.
Sellainen siis on, suurin piirtein katsoen, hengen suhde ruumiiseen. Minun on mahdoton tässä luetella kaikkia niitä tosiasioita ja perusteita, joihin tämä käsitys pohjautuu. Kumminkaan en voi vaatia teitä ilman muuta uskomaan sanojani. Mikäpä neuvoksi? Ensinnäkin näyttää olevan eräs keino nopeasti suoriutua vastustamastani teoriasta, nimittäin osoittamalla, että aivotoimintojen ja henkisten toimintojen ekvivalenssia tehostava teoria joutuu ristiriitaan itsensä kanssa, kun se ymmärretään täydessä ankaruudessaan, että se vaatii meitä omaksumaan yhtaikaa kaksi vastakkaista näkökantaa ja käyttelemään samalla kertaa kahta merkintäjärjestelmää, jotka kumoavat toisensa. Minä olen kerran aikaisemmin koettanut laatia sellaista todistusta, mutta vaikka se onkin varsin mutkaton, vaatii se kumminkin eräitä realismia ja idealismia koskevia alustavia harkintoja, joiden esittäminen johtaisi liian kauas. [Asia on kehitelty tämän nidoksen lopussa. Ks. viimeistä lukua.] Myönnän muuten, että taitavasti menetellen voi saada ekvivalenssiteorian näyttämään ymmärrettävältä, kunhan luovutaan kehittelemästä sitä materialistiseen suuntaan. Toisaalta on selvää, että jos puhdas järkeily riittääkin meille osoittamaan tuon teorian hylättävyyden, se kumminkaan ei sano eikä voikaan sanoa, mitä on asetettava hylätyn sijaan. Niinmuodoin meidän on lopulta turvauduttava kokemukseen, kuten jo aikaisemmin huomautimme. Mutta miten tarkastella kaikkia niitä normaalisia ja patologisia tiloja, jotka tulisi ottaa huomioon? On mahdotonta tutkia niitä kaikkia, ja jo perinpohjainen syventyminen muutamiin niistä vaatisi liikaa tilaa. Nähdäkseni on olemassa vain yksi keino pulasta pääsemiseksi: valita kaikkien tunnettujen tosiasioiden joukosta ne, jotka näyttävät parallelismiväitteelle suopeimmilta, — itse asiassa ainoat, joiden nojalla teoria on osoittanut todentumisen oireita — muistin tosiasiat. Jos saan tällöin tilaisuuden parilla sanalla, vaikkapa epätäydelliseen ja karkeapiirteiseenkin tapaan, osoittaa, että mainittujen tosiasioiden syvempi tarkastelu horjuttaa niihin nojautuvaa puheenalaista teoriaa, ja vahvistaa ehdottelemaani, niin on jo jotakin saavutettu. Todistuksemme ei tietenkään olisi vielä läheskään täydellinen, mutta tietäisimme ainakin, mistä sitä on etsittävä. Käymme siis asiaan käsiksi.
Ainoa älyllinen toiminto, joka on voitu sijoittaa määrättyyn aivojen kohtaan, on tosiaankin muisti, — täsmällisemmin puhuen: sanojen muistaminen. Esitelmäni alussa minä viittasin siihen, että puhekielen sairauksien tutkimisen nojalla on sijoitettu määrättyihin aivojen poimuihin määrättyjä sanamuistin muotoja. Sen jälkeen kun Broca oli osoittanut puheen ilmennysliikkeiden unohtumisen voivan aiheutua kolmannen vasemmanpuolisen otsapoimun vioittumisesta, on vaivalloisesti rakentunut yhä monimutkaisempi afasiaa [»puhumattomuutta»] ja sen aivoissa esiintyviä edellytyksiä koskeva teoria. Tästä teoriasta olisi paljonkin sanottavaa. Eittämättömästi pätevät tiedemiehet vastustavat sitä nykyään puhekielen sairauksia myötäileviin aivovioittumiin kohdistuvien entistä huolellisemmin suoritettujen huomioiden nojalla. Vuosisatamme alussa (en mainitse asiaa turhamaisuudesta vaan osoittaakseni, että sisäinen havainto voi olla tehokkaammiksi luultuja menetelmiä parempi) minä väitin, että silloin koskemattomana pidetty teoria kaipasi ainakin korjausta. Mutta vähät siitä! On olemassa eräs seikka, johon nähden vallitsee yleinen yksimielisyys, nimittäin se käsitys, että sanamuistin sairaudet aiheutuvat selvemmin tai epämääräisemmin paikallistettavista aivojen vioittumista. Tarkastelkaamme nyt, kuinka tämän tuloksen tulkitsee se teoria, joka tekee ajatuksesta aivojen toiminnon, ja yleisemmin kaikki ne, jotka uskovat parallelismiin eli aivotyön ja ajatustyön kesken vallitsevaan ekvivalenssiin.
Heidän selityksensä on mitä yksinkertaisin. Muistikuvat ovat aivoissa kasautuneina sinne jonkin anatomisen ainesosaryhmän muuntumina; niiden muistista häviäminen merkitsee vain niiden kannatteena olevien anatomisten elementtien vahingoittumista tai häviämistä. Me puhuimme taannoin laatoista, fonogrammeista. Sellaisia vertauskuvia tapaa kaikissa niissä muistia koskevissa selityksissä, joissa selitysperusteeksi otetaan aivot: ulkoisten esineiden aiheuttamat vaikutelmat muka säilyvät aivoissa ikäänkuin herkistetyssä laatassa tai fonografilevyssä. Asiaa lähemmin tarkastaen havaitsee helposti, kuinka pettäviä nuo vertauskuvat ovat. Jos esimerkiksi jonkin esineen mielessäni säilyvä näkömuistikuva olisi tuon esineen aivoihin jättämä vaikutelma, niin minulla ei milloinkaan olisi yhtä ainoata esineen muistikuvaa, vaan niitä olisi minulla tuhansittain, miljoonittain. Yksinkertaisin ja muuttumattominkin esine näet vaihtaa muotoansa, kokoansa, vivahdustansa riippuen siitä, mistä kohdasta sitä tarkastelen: ellen siis pakottaudu sitä katsellessani ehdottomaan liikkumattomuuteen, elleivät silmäni jäykisty hievahtamatta tuijottamaan, niin verkkokalvooni piirtyy perätysten lukemattomia, mitenkään yhtenäistymättömiä kuvia siirtyäkseen siltä aivoihin. Miten siis käykään, jos on kysymyksessä visuaalinen kuva jostakin henkilöstä, jonka kasvonpiirteet muuttuvat, jonka ruumis liikkuu, jonka vaatteet ja ympäristö ovat erilaiset joka kerta kun hänet näen? Ja kumminkin on eittämätöntä, että tajuntani osoittaa minulle yhden ainoan kuvan, käytännöllisessä katsannossa melkeinpä muuttumattoman kuvan esineestä tai henkilöstä, mikä seikka ilmeisesti todistaa, ettei kysymyksessä ole mekaaninen merkintä, vaan jokin aivan toisenlainen tapahtuma. Samaa voisi muuten sanoa auditiivisestakin muistikuvasta. Eri henkilöiden tai saman henkilön eri ajankohtina, eri lauseyhteydessä lausuma sana aiheuttaa fonogrammeja, jotka eivät ole täysin yhtäläiset: kuinkapa voisikaan lausutun sanan muistikuva, suhteellisen muuttumaton ja yksinäinen, olla fonogrammiin verrattavissa? Yksin tämä seikka riittäisi jo tekemään epäiltäväksi teorian, joka johtelee sanamuistin sairaudet aivojen kuoreen automaattisesti piirtyneiden muistikuvien rappeutumisesta tai häviämisestä.
Tarkastelkaamme, mitä näissä sairauksissa tapahtuu. Milloin aivot ovat vaikeasti vioittuneet ja sanojen muistaminen syvästi järkkynyt, voi sattua, että jokin kiihotus, esimerkiksi mielenliikutus, äkkiä palauttaa muistin, joka näytti iäksi kadonneen. Olisiko se mahdollista, jos muistikuva olisi sijainnut vikaantuneessa tai hävinneessä aivoaineksessa? Pikemmin näyttää olevan laita niin, että aivojen tehtävänä on muistelman palauttaminen eikä sen säilyttäminen. Afasiaa sairastava henkilö ei kykene löytämään sanaa sitä tarvitessaan, hän näyttää kiertelevän sen ympärillä, häneltä tuntuu puuttuvan tarvittavaa voimaa asettaakseen sormensa juuri siihen kohtaan, jota on kosketettava; psykologisella alueella voiman ulkonaisena merkkinä tosiaankin on aina täsmällisyys. Muisti kuva näyttää olevan säilössä: korvatessaan kiertoilmaisuin sanaa, jonka luulee kadonneen, potilas toisinaan sijoittaa niihin itsensä kaivatun sanan. Heikontunut on se kyky sopeutua tilanteeseen, joka aivomekanismin on taattava. Tarkemmin sanoen: häiriytynyt on kyky tehdä muistikuva tajuiseksi luonnostelemalla ennakolta niitä liikkeitä, joiden varassa muistikuva, jos se olisi tajuinen, jatkuisi teoksi. Mitä teemmekään, kun tahdomme palauttaa mieleemme jonkin unohtuneen erisnimen? Me koettelemme kaikkia aakkosten kirjaimia, toista toisensa jälkeen, lausumme aluksi niitä vastaavat äänteet hiljaa mielessämme; ellei se riitä, lausumme ne ääneen. Me siis paneudumme kaikkiin niihin liikunnollisiin asenteihin, joiden kesken valinta on suoritettava, ja kun haluttu asenne löytyy, solahtaa sanan äänellinen ilmaus siihen ikäänkuin ennakolta varattuun kehykseen. Tämä todellinen tai virtuaalinen, suoritettu tai luonnosteltu mimiikki on aivomekanismin taattava. Ja siihen sairaus epäilemättä kohdistuu.
Ottakaa nyt huomioon, miten havaitaan käyvän progressiivisessa afasiassa, toisin sanoen niissä tapauksissa, joissa sanojen unohtaminen yhä yltyy. Sanat silloin yleensä katoavat määrätyssä järjestyksessä ikäänkuin sairaus olisi selvillä kieliopista: ensinnä häviävät erisnimet, sitten yleisnimet, sitten laatusanat ja vihdoin teonsanat. Tämä seikka näyttää ensi silmäyksellä tukevan sitä otaksumaa, jonka mukaan muistikuvat kasautuvat aivoainekseen. Erisnimet, yleisnimet, laatusanat ja teonsanat muodostaisivat niin sanoaksemme päällekkäisiä kerrostumia ja kerrostumat vioittuisivat toinen toisensa jälkeen. On kumminkin huomattava, että sairaus voi johtua mitä erilaisimmista syistä, ilmetä mitä erilaisimmissa muodoissa, saada alkunsa missä kohden hyvänsä kysymyksessäolevalla aivoalueella ja jatkua mihin suuntaan tahansa muistikuvien katoamisjärjestyksen pysyessä samana. Olisiko se mahdollista, jos sairaus koskisi muistikuvia itseänsä? Asia siis on selitettävä toisin. Minä ehdotan tässä varsin mutkatonta selitystä. Ensinnäkin: jos erisnimet häviävät ennen yleisnimiä, viimeksimainitut ennen laatusanoja, laatusanat ennen teonsanoja, niin seikka johtuu siitä, että erisnimi palautuu mieleen hankalammin kuin yleisnimi, yleisnimi hankalammin kuin laatusana, laatusana hankalammin kuin teonsana; palauttamistoiminnon, jota aivot ilmeisesti avustavat, täytyy niinmuodoin rajoittua yhä helpompiin tapauksiin sitä mukaa kuin aivojen vioittuminen käy vaikeammaksi. Mutta mistä johtuu mieleenpalauttamisen suurempi tai pienempi hankaluus? Ja miksi muistuvat teonsanat mieleemme helpommin kuin mitkään muut? Siitä yksinkertaisesta syystä, että teonsanat ilmaisevat toimintaa ja että ne ovat elein esitettävissä. Teonsana on välittömästi eleiksi muutettavissa, laatusana vain sisältämänsä teonsanan välityksellä, nimisana käyttelemällä kahta välijäsentä, laatusanaa, joka ilmaisee jonkin sen määreistä, ja teonsanaa, joka sisältyy laatusanaan, erisnimi kolmen välijäsenen, yleisnimen, laatusanan ja teonsanan avulla. Sitä mukaa kuin siirrymme teonsanasta erisnimeen me niinmuodoin loittonemme heti jäljiteltävissä olevasta, ruumiin elein esitettävästä toiminnasta, etsityn sanan ilmaiseman idean vertauskuvallisena liikkeenä esittäminen vaatii yhä mutkikkaampaa koneistoa, ja koska aivojen tehtävänä on näiden liikkeiden valmisteleminen, koska niiden toiminta tässä suhteessa on sitä rajoitetumpaa ja yksinkertaisempaa, mitä vaikeammin kysymyksessä oleva kohta aivoissa on vioittunut, ei ole ollenkaan ihmeteltävää, jos sellainen kudosten turmeltuminen, joka tekee mahdottomaksi erisnimien tai yleisnimien mieleenpalauttamisen, ei estä teonsanojen muistamista. Tässä kohden, kuten muutenkin, tosiasiat taivuttavat meitä pitämään aivojen toimintaa henkisen toiminnan miimillisenä supistelmana eikä sen ekvivalenttina.
Mutta jos muistikuva ei piile aivoissa, missä se sitten säilyykään? — Totta puhuen en ole varma, onko kysymyksessä »missä?» järkeä vielä silloinkin, kun ei enää ole puhe aineellisesta esineestä. Valokuvauslevyt säilyvät kotelossaan, fonografilevyt hyllyissään, mutta miksi tarvitsisivatkaan muistikuvat, jotka eivät ole nähtäviä enempää kuin koskettaviakaan esineitä, sisältäjää, ja miten niillä voisikaan sellainen sisältäjä olla? Jos kumminkin tahdotte tuon kysymyksen tehtäväksi, niin olkoon menneeksi, mutta minä käsitän silloin pelkästään vertauskuvallisesti muistikuvien sisältäjän ja sanon ihan yksinkertaisesti, että tuo sisältäjä on ihmisen henki. Minä en esitä otaksumaa, en herätä eloon salaperäistä entiteettiä, vaan nojaudun havaintoon, sillä ei ole mitään välittömämmin läsnäolevaa, ei mitään ilmeisemmin todellista kuin tajunta, ja ihmisen henki on tajunta itse. Tajunta taas merkitsee ennen kaikkea muistia. Minä juttelen tällä hetkellä kanssanne, lausun sanan »jutelma». On ilmeistä, että sana esiintyy tajunnassani kerrallaan; ellei, niin tajunta ei käsittäisi sitä yhdeksi sanaksi eikä antaisi sille merkitystä. Minun lausuessani sanan viimeistä tavua ovat molemmat edelliset kumminkin jo lausutut; ne ovat menneisyyttä verrattuina viimeiseen, jonka niin ollen pitäisi vaatia itselleen nykyisyyden nimeä. Mutta tuo viimeinen tavu »ma» ei olekaan lausuttu silmänräpäyksellisesti; miten lyhyt siihen kulunut aika lieneekin, se on jaettavissa osiin ja nämä osat ovat menneisyyttä verrattuina niiden viimeiseen osaan, joka muodostaisi lopullisen nykyhetken, ellei olisi vuorostaan jaettavissa. Miten siis menettelettekin, ette voi vetää rajaviivaa menneisyyden ja nykyisyyden, muistin ja tajunnan välille. Kun lausun sanan »jutelma», ei mielessäni ole ainoastaan tämä sana alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen, vaan sitäpaitsi edelliset sanat, esittämäni osa lausetta; ellei, niin olisin kadottanut esitykseni johtolangan. Jos nyt esitelmäni jäsennys olisi ollut toisenlainen, niin lauseeni olisi voinut alkaa varhemmin, se olisi kenties sisällyttänyt itseensä edellisen lauseen, ja »nykyisyyteni» olisi avartunut vieläkin kauemmaksi menneisyyteen. Kulkekaamme tämä ajatusura päähän saakka: otaksukaamme, että esitelmäni on kestänyt jo vuosikausia, tajuntani ensi heräämisestä asti, että se jatkaa yhtä ainoata lausetta ja että tajuntani olisi riittävässä määrin irrallaan tulevaisuudesta, riittävässä määrin toiminnasta välittämätön antautuakseen yksinomaan käsittämään lauseen tarkoitusta; silloin en tutkisi koko tuon lauseen säilymistä enempää kuin nyt »jutelma»-sanan kahden ensimmäisen tavun säilyntää sen viimeistä tavua lausuessani. Minä uskonkin, että koko sisäinen elämämme on tavallaan yksi ainoa lause, joka alkaa tajunnan ensi heräämisestä, lause, jossa on runsaat määrät pilkkuja, mutta jota ei milloinkaan katkaise piste. Tästä taas johtuu, että uskon koko menneisyytemme olevan läsnä, alitajuisena, — läsnä siten, ettei tajuntamme, sitä ilmisaattaakseen, tarvitse siirtyä rajojensa ulkopuolelle eikä liittää itseensä mitään vierasta; havaitakseen selvästi oman sisältönsä, tai paremmin sanoen oman olemuksensa, sen tarvitsee vain työntää syrjään este, kohottaa verho. Onnekas este, äärettömän arvokas verho! Aivot palvelevat meitä pitämällä tarkkaavaisuutemme suunnattuna elämään, ja elämä silmäilee eteenpäin, se kääntyy katsomaan taaksensa vain sikäli kuin menneisyys kykenee sitä auttamaan tulevaisuuden kirkastamisessa ja valmistelemisessa. Eläminen merkitsee hengelle lähinnä keskittymistä suoritettavan teon varalle. Se siis merkitsee työntymistä olioihin käyttelemällä välineenä koneistoa, joka ottaa tajunnasta kaiken sen, mikä on käyttökelpoista toimintaa varten, välittämättä siitä, että muut alueet suurimmalta osalta himmentyvät. Se on aivojen tehtävä muistitoiminnossa: se ei säilytä menneisyyttä, vaan naamioi aluksi ja sallii sitten kuultaa läpi sen, mikä on käytännössä hyödyllistä. Se on aivojen tehtävä henkeen nähden yleensäkin. Erottamalla hengestä sen, mikä on ulkonaistettavissa liikkeeksi, tunkemalla hengen tähän liikunnolliseen kehykseen aivot useimmiten saavat sen rajoittamaan näkemystänsä, mutta myös tehostamaan toimintaansa. Toisin sanoen: henki ulottuu kaikin puolin aivoja avarammalle, ja aivojen toiminta vastaa ainoastaan ylen pientä osaa henkisestä toiminnasta.
* * * * *
Mutta samalla selviää, ettei hengen elämä voi olla ruumiin elämän vaikutusta, että kaikki päinvastoin näyttää osoittavan ruumiin olevan hengen käytettävissä ja ettei meillä niinmuodoin ole mitään syytä otaksua ruumiin ja hengen olevan erottamattomasti toisiinsa yhdistettyjä. Ymmärrätte hyvin, etten ryhdy tässä ratkaisemaan äkkipikaa, niiden parin minuutin aikana, jotka ovat käytettävissäni, kaikkein vaikeimpia ongelmia, mitä ihminen voi itsellensä asettaa. Toisaalta olisi mielestäni anteeksiantamatonta, jos tahtoisin niitä väistää. Mistä me tulemme? Mitä teemme täällä maan päällä? Minne menemme? Ellei filosofia tosiaankaan voisi mitään vastata näihin ylen tärkeihin kysymyksiin tai ellei se kykenisi niitä yhä paremmin selvittämään, niinkuin jotakin biologista tai historiallista probleemaa jatkuvasti selvitetään, ellei se voisi tarjota niiden hyväksi yhä perinpohjaisempaa kokemusta, yhä terävämpää todellisuuden havaitsemista, jos sen olisi rajoituttava loppumattomiin saakka tappeluttamaan niitä, jotka väittävät kuolemattomuutta olevan, ja niitä, jotka sen kieltävät, kumpaakin puoluetta sielun tai ruumiin hypoteettisen olemuksen nojalla tehdyin johtopäätöksin, niin olisi melkein syytä sanoa, Pascalin lauselman merkitystä muuttaen, ettei koko filosofia ole hetkenkään vaivan arvoinen. Kuolemattomuutta itseänsä varmaankaan ei voida kokeellisesti todistaa, sillä kokemus koskee aina rajoitettua kestoa, ja uskonto, kuolemattomuudesta puhuessaan, vetoaa ilmestykseen. Mutta merkitsisi jotakin, merkitsisi paljonkin, jos voitaisiin kokemuksen piirissä näyttää toteen kuoleman jälkeinen olemassaolo jonakin rajoitettuna aikana; silloin voitaisiin jättää pois filosofian piiristä kysymys, onko tuo aika rajaton vai eikö. Näihin vaatimattomampiin mittasuhteisiin supistettuna ei sielun kohtaloa koskeva filosofinen ongelma näytä minusta ollenkaan mahdottomalta ratkaista. Aivot työskentelevät. Tajunta tuntee, ajattelee ja tahtoo. Jos aivojen työ vastaisi tajuntaa kokonaisuudessaan, jos aivojen elämä ja sielun elämä olisivat ekvivalentteja, niin tajunta voisi noudatella aivojen kohtaloita ja kuolema olla kaiken loppuna. Missään tapauksessa ei kokemus puhuisi sellaista päätelmää vastaan, ja filosofin, joka väittää haudantakaista elämää olevan olemassa, olisi tyytyminen tukemaan väitettänsä jollakin metafyysillisellä sommitelmalla, — mikä yleensäkin muodostaa hauraan perustuksen. Jos sitävastoin, kuten olen koettanut osoittaa, sielunelämä ulottuu aivojen toimintoja avarammalle, jos aivot rajoittuvat ilmaisemaan liikkeinä pienoista osaa siitä, mitä tajunnassa tapahtuu, silloin sielun kuolemattomuus käy niin todennäköiseksi, että todistamisvelvollisuus kuuluu sille, joka kieltää, paljoa pikemmin kuin sille, joka väitettä kannattaa. Ainoa aihe uskoa tajunnan kuolemassa sammuvan on näet siinä, että näemme ruumiin joutuvan hajoamistilaan, ja tämä aihe käy merkityksettömäksi, jos melkein koko tajunnan riippumattomuus ruumiista on sekin havaittu tosiasia. Siten käsittelemällä sielun kuolemattomuuden ongelmaa, vetämällä sen alas niistä korkeuksista, joihin perinnäinen metafysiikka on sen sijoittanut, siirtämällä sen kokemuksen kentälle, me epäilemättä luovumme yrittämästä yhdellä iskulla lopullista ratkaisua. Mutta mitäpä tehdä? Filosofiassa on valittava joko puhdas järkeily, joka tähtää lopulliseen tulokseen, jota on mahdoton kehittää edelleen, koska sitä pidetään täydellisenä, tai kärsivällinen huomioiminen, joka suo vain likimääräisiä, mutta rajattomasti korjaus- ja täydennyskelpoisia tuloksia. Edellinen menetelmä, joka tahtoo heti saattaa meidät varmuuteen, tuomitsee meidät pelkän todennäköisyyden tai pikemminkin pelkän mahdollisuuden rajoihin, sillä harvoin sattuu, ettei sitä voisi käytellä todistamaan oikeaksi kahta vastakkaista väittämää, jotka ovat yhtä yhtenäiset ja yhtä otaksuttavat. Jälkimmäinen tavoittelee aluksi vain todennäköisyyttä, mutta johtaa meitä, toimien alueella, missä todennäköisyys voi rajattomasti kasvaa, vähitellen sellaiselle kannalle, joka on käytännössä varmuuden veroinen. Näistä kahdesta filosofoimistavasta minä olen valinnut omani. Olisin iloinen, jos olisin voinut, vaikkapa vähänkin, opastaa teitä valinnassanne.
III.
»ELÄVIEN HAAMUT» JA »PSYYKILLINEN TUTKIMUS»
Kuinka ovat selitettävissä ne ennakkoluulot, joita psyykillisillä tieteillä on ollut voitettavina ja joita monet yhä vieläkin hellivät? Epäilemättä kuuluvat ne henkilöt, jotka »tieteen nimessä» tuomitsevat sellaisia tutkimuksia, tieteilijöiden luokkaan; niiden harrastajiin taas kuuluu varsinaisia tiedemiehiä, fysiikan, kemian ja fysiologian tutkijoita. Sattuu kumminkin yhä vielä, että todelliset oppineet, jotka ovat valmiit omaksumaan minkä tahansa laboratoriossa suoritetun työn, olipa se miten vähäpätöinen tahansa, syrjäyttävät tahallansa kaikki psyykilliset tutkimustulokset. Mistä tämä johtuu? Kaukana siitä, että pelkästä arvosteluhalusta arvostelisin vuorostani heidän arvosteluansa; olen sitä mieltä, että kumoamiseen käytetty aika filosofiassa merkitsee yleensä suotta menetettyä aikaa. Mitä jää tulokseksi niistä monista vastaväitteistä, joita lukuisat ajattelijat kohdistavat toisiinsa? Vähän tai ei mitään. Huomioon otettavaa ja pysyväistä on vain esitetty positiivinen totuus: myönteinen tosi väite asettuu sisäisen voimansa nojalla väärän aatteen sijaan ja osoittautuu parhaaksi kumoajaksi, vaikka sen esittäjä ei olekaan vaivautunut ketään kumoamaan. Mutta tässä ei olekaan kysymyksessä vain kumoaminen ja kritikoiminen. Minun tekee mieleni osoittaa, että vastaväitteiden ja ivailujen pohjalla on, näkymättömänä, mutta läsnä olevana, eräänlaista itsetiedotonta metafysiikkaa, — itsetiedotonta ja niinmuodoin epävakaista, itsetiedotonta ja senvuoksi kykenemätöntä siihen alinomaiseen uuteen muotoutumiseen havainnon ja kokemuksen varassa, jota filosofian nimi edellyttää, — että tämä metafysiikka on luonnollista, että se joka tapauksessa johtuu eräästä aikoja sitten ihmishenkeen juurtuneesta luontumuksesta ja että tämä selittää sen säilymisen ja laajan suosion. Tahdon syrjäyttää kaiken sen, mikä sitä naamioi, käydä siihen suoraan käsiksi ja katsoa, mihin se kelpaa. Mutta sitä ennen, ja päästäkseni koskettelemaan psyykillisten tutkimusten kohdetta, sanon sanasen ao. menetelmästä, — menetelmästä, jonka ymmärrän ällistyttävän eräitä oppineita.
Ammattioppineelle ei ole mikään niin epämieluista kuin nähdä sovellettavan samanlaatuiseen tieteeseen kuin hänen harjoittamansa sellaisia tutkimis- ja todentamismenetelmiä, joita hän itse on aina huolellisesti karttanut, Hän pelkää tartuntaa. Hän käsittelee menetelmäänsä täydellä oikeudella niinkuin työmies omia työaseitansa. Hän rakastaa sitä sen itsensä vuoksi, riippumatta siitä, mitä se saa aikaan. Luulenpa William Jamesin juuri siten määritelleen tieteen harrastelijan ja ammattimiehen välisen eron: edellisessä herättää mielenkiintoa ennen kaikkea saavutettu tulos, jälkimmäisessä ne menetelmät, joiden avulla tulokseen päästään. Psyykilliset ilmiöt ovat kieltämättä samanlaisia kuin ne, jotka muodostavat luonnontieteiden tutkimuskohteen; menetelmä, jota noudatamme ja jota meidän on noudattaminen, sitä vastoin ei useinkaan millään muotoa soinnu luonnontieteellisiin menetelmiin.
Minä sanon näiden tosiasiain olevan samanlaisia. Tarkoitan, että niissä ilmenee lakimääräisyyttä ja että ne voivat, nekin, toistua rajattomasti ajassa ja avaruudessa. Ne eivät ole sellaisia tosiasioita, joita tutkii esimerkiksi historioitsija. Historia ei ala uudelleen; Austerlitzin taistelu on kerran taisteltu, sitä ei taistella enää milloinkaan. Koska samat historialliset olosuhteet eivät voi toistua, ei sama historiallinen tosiasia voi ilmaantua uudelleen, ja koska laki välttämättä lausuu, että määrättyjä, aina samoina pysyviä syitä vastaa vaikutus, joka sekin on aina sama, niin varsinainen historia ei kohdistu lakeihin, vaan yksityisiin tosiasioihin ja niihin yhtä yksityisiin olosuhteisiin, joiden vallitessa ne ovat ilmenneet. Tällöin on ainoana kysymyksenä, onko tapahtuma todellakin sattunut määrättynä ajankohtana, määrätyssä avaruuden kohdassa, ja miten se on aiheutunut. Jos sitävastoin on kysymyksessä esimerkiksi todenmukainen hallusinaatio, — sairaan tai kuolevan ilmestyminen sukulaiselle tai ystävälle, joka asuu kaukana, kenties maapallon toisella puolella, — niin tässä tosiasiassa, mikäli se on todellinen, kieltämättä ilmenee laki, joka on fysiikan, kemian ja biologian lakeihin verrattavissa. Minä otaksun tässä, hetken aikaa, että tuon ilmiön aiheuttaa toisen tajunnan vaikutus toiseen, että tajunnat voivat siten olla yhteydessä keskenään ilman näkyvää välittäjää ja että on olemassa, kuten sanotte, »telepatiaa» eli kaukovaikutusta. Jos telepatia on todellisuuden ilmiö, niin se voi toistua rajattomasti. Minä väitän vielä enemmän: jos telepatia on todellisuuden ilmiö, on mahdollista, että se toimii joka hetki ja kaikissa ihmisissä, mutta liian heikosti voidakseen tulla havaituksi, tai sillä tavoin, että aivomekanismi ehkäisee sen vaikutuksen, meidän parhaaksemme, sinä hetkenä, jolloin se on astumassa tajuntamme kynnyksen yli. Me synnytämme joka hetki sähköä, ilmakehä on aina sähköinen, ja me liikumme magneettisten virtojen keskellä, mutta siitä huolimatta on tuhansien vuosien kuluessa elänyt miljoonia ihmisiä, jotka eivät ole aavistaneetkaan sähkön olemassaoloa. Samaten ovat meiltä voineet jäädä havaitsematta läheiset telepaattiset ilmiöt. Mutta olipa miten tahansa, joka tapauksessa on kieltämätöntä, että telepatia, jos se on todellista, on myös luonnollista, ja ettei meidän, kunhan kerran saisimme selville sen ehdot, enää tarvitsisi telepaattisen vaikutuksen saamiseksi odottaa »elävän haamua» enempää kuin meidän nykyään tarvitsee sähkökipinän näkemistä varten odottaa taivaan hyvää tahtoa ja rajuilman näytelmää, kuten muinoin.
Kysymyksessä siis on ilmiö, joka näyttää luonnostaan edellyttävän samaa tutkimustapaa kuin jokin fysikaalinen, kemiallinen tai biologinen tosiasia. Mutta mepä emme menettelekään siten; meidän on pakko turvautua ihan toisenlaiseen menetelmään, joka on historiantutkijain ja tutkintotuomarin käyttelemien menettelytapojen välimuoto. Jos totuudenmukainen hallusinaatio viittaa menneisyyteen, niin me tutkimme asiakirjoja, arvostelemme niitä, kirjoitamme niitä, kirjoitamme kappaleen historiaa. Jos taas asia on äskettäin tapahtunut, niin me käyttelemme tavallaan oikeudellista menettelytapaa, asetumme yhteyteen todistajien kanssa, kuulustelemme heitä vastakkain, hankimme tietoja heistä. Kun kertaan muistissani yli kolmekymmentä vuotta uupumatta jatketun ihailtavan tiedustelutyön tuloksia, kun ajattelen niitä varokeinoja, joihin on ryhdytty erehdyksen välttämiseksi, kun näen, kuinka useimmissa esitellyissä tapauksissa hallusinaatio oli kerrottu yhdelle tai useammalle henkilölle, vieläpä usein kirjoitettukin, ennenkuin se todettiin totuudenmukaiseksi, kun otan huomioon tosiasioiden suunnattoman määrän ja varsinkin niiden kesken vallitsevan yhtäläisyyden, niiden yhteiset sukupiirteet, monien toisistaan riippumattomien, eriteltyjen, tarkasteltujen, arvosteltujen todistusten yhtäpitävyyden — niin taivun puolestani uskomaan telepatiaan samalla tavalla kuin uskon esimerkiksi Voittamattoman armadan häviöön. Kysymyksessä ei ole se matemaattinen varmuus, jonka minussa synnyttää Pythagoraan väittämän todistaminen, ei myöskään se fysikaalinen varmuus, jonka herättää Galilein lain todentaminen. Epäilemättä varmuuteni kumminkin on yhtä suuri kuin historiallisissa tai oikeudellisissa asioissa saavutettava.
Mutta sepä se saakin ymmälle varsin useita henkilöitä. Kunnollisesti selvittelemättä itselleen tätä vastenmielisyytensä aihetta he oudoksuvat sitä, että on käsiteltävä historiallisesti tai oikeudellisesti tosiasioita, jotka siinä tapauksessa, että ovat todellisia, varmaan noudattavat lakeja ja joiden niinmuodoin pitäisi soveltua havainto- ja koemenetelmän kohteiksi. Jos saamme asian luonnistumaan laboratoriossa, niin se hyväksytään mielellään, mutta siihen mentäessä sitä pidetään epäiltävänä. Sen nojalla, ettei »psyykillinen tutkimus» kykene menettelemään niinkuin fysiikka ja kemia, päätellään, ettei se ole tiedettä, ja koska »psyykillinen ilmiö» ei ole vielä pukeutunut siihen yksinkertaiseen ja abstraktiseen muotoon, joka avaa tosiasialle tien laboratorioon, niin se selitettäisiin mielellään epätodelliseksi. Siten luullakseni päättelevät »salatajuisesti» eräät oppineet.
Samaa tuntoa, samaa konkreettiseen kohdistuvaa halveksimista havaitaan piilevän niissä vastaväitteissä, joiden kohteiksi joutuvat erinäiset päätelmämme. Mainitsen vain yhden esimerkin. Jokin aikaa sitten johtui eräässä hienossa seurassa keskustelu niihin ilmiöihin, joita me tutkimme. Läsnä oli eräs huomatuimpia oppineitamme, eräs lääketieteen edustaja. Kuunneltuaan tarkkaavasti hän puuttui puheeseen lausuen ajatuksensa suunnilleen näin: »Kaikki, mitä kerrotte, herättää minussa suurta mielenkiintoa, mutta minä pyydän teitä harkitsemaan asioita, ennenkuin teette johtopäätöksenne. Minäkin tiedän erään omituisen tapauksen ja otan taatakseni sen todenperäisyyden, sillä sen on minulle kertonut eräs erittäin älykäs naishenkilö, jonka sanaan ehdottomasti luotan. Mainitun naishenkilön mies, upseeri, kaatui eräässä etujoukkojen kahakassa, kuolinhetkenä vaimo näki tapahtuman, näki sen tarkkapiirteisenä, kaikin puolin todellisuutta vastaavana. Te päättelette kenties, kuten hän itsekin, että kysymyksessä oli selvänäköisyys, kaukovaikutus jne.? Älkää kumminkaan unohtako erästä seikkaa: monet aviovaimot ovat nähneet unessa miehensä kuolleena tai kuolemankielissä, vaikka hän todellisuudessa on voinut erittäin hyvin. Havaitaan vain ne tapaukset, joissa näkemys pitää paikkansa, muut jätetään huomioonottamatta. Jos kerättäisiin kaikki tapaukset, niin nähtäisiin todennettavissa olevien aiheutuvan sattumasta.»
Keskustelu juontui siitä toisille urille, eikä voinut tulla kysymykseenkään aloittaa filosofista väittelyä: paikka, enempää kuin aikakaan, ei ollut sovelias. Mutta pöydästä noustua tuli eräs nuori tyttö, joka oli tarkoin kuunnellut, sanomaan minulle: »Minusta näyttää siltä, ettei tohtori päätellyt oikein. En tiedä, missä hänen päätelmänsä virhe on, mutta virhe siinä täytyy olla.» Epäilemättä, siinä oli virhe. Nuori tyttö oli oikeassa ja kuuluisa oppinut väärässä. Viimeksi mainittu jätti huomioonottamatta ilmiön konkreettiset puolet. Hän päätteli näin: Kun unennäkö tai hallusinaatio ilmoittaa meille jonkin sukulaisen kuolleen tai olevan kuolemaisillaan, niin se on joko totuudenmukainen tai valheellinen: henkilö kuolee tai ei kuole. Jos siis tahtoisi saada varmuuden siitä, ettei kysymyksessä ole pelkkä sattuma, pitäisi näyn oikeaan osuessa voida verrata toisiinsa »totuudenmukaisten» ja »valheellisten» tapausten lukumäärää. Hän ei havainnut päätelmänsä nojautuvan perusteenvaihtoon: olihan hän vaihtanut konkreettisen ja eloisan näyn — upseeri kaatumassa määrättynä hetkenä, määrätyssä paikassa, ne ja ne sotilaat vieressänsä — tähän kuivaan ja abstraktiseen kaavaan: »Naishenkilö oli oikeassa eikä väärässä.» Siinä tapauksessa, että hyväksymme asian abstraktiseksi muuttamisen, meidän todellakin täytyy vertailla toisiinsa in abstracto totuudenmukaisten ja valheellisten tapausten lukumäärää, ja niinmuodoin me kenties havaitsemme valheellisia olevan enemmän kuin totuudenmukaisia, joten tohtori olisi oikeassa. Mutta tämä abstraktio merkitsee, että jätetään huomiotta se, mikä on olennaista, nimittäin naishenkilön näkemä kuva, jonka hän havaitsee toistavan sellaisenaan erään monimutkaisen, kaukaisen tapahtuman. Voitteko käsittää, että maalaria, joka sommittelee kankaalle erästä taistelunvaihetta esittävää ryhmää, saattaisi pelkkä sattuma auttaa luomaan kuvan todellisista sotilaista, jotka sinä päivänä ottavat osaa taisteluun suorittaen maalarin kuvaamat eleet ja liikkeet? Ette suinkaan. Se mahdollisuuksien arvioiminen, johon asian yhteydessä vedotaan, osoittaisi tuon mahdottomaksi, koska kohtaus, jossa määrätyt henkilöt esiintyvät määrätyissä asenteissa, on ainoalaatuinen, koska jo ihmiskasvojen piirteet ovat ainoalaatuisia ja koska niinmuodoin jokainen henkilö — ja sitäkin enemmän heitä yhdistävä kohtaus — on hajotettavissa rajattomaan määrään ainesosia, jotka meistä nähden ovat riippumattomia toisistansa; niin ollen tarvittaisiin äärettömän paljon yhteensattumia, jotta sattuma voisi tehdä mielikuvituksen luomasta kohtauksesta todellisen kohtauksen jäljennöksen. [Tässä jää vielä lukuunottamatta ajallinen yhteensattuminen, ts. se seikka, että kaksi samansisältöistä kohtausta on ilmestyäksensä valinnut saman hetken.] Toisin sanoen: on matemaattisesti mahdotonta, että maalarin mielikuvituksen luoma taulu voisi kuvata jotakin taistelun vaihetta sellaisena kuin se todellisuudessa ilmenee. Mutta naishenkilö, jolle ilmestyi näkynä taistelun kohtaus, oli aivan samassa asemassa kuin maalaajamme: hänen mielikuvituksensa loi kuvan. Jos kuva tarkoin esitti todellista tapahtumaa, niin hänen täytyi välttämättä tuo tapahtuma havaita tai olla yhteydessä jonkin tajunnan kanssa, joka sen havaitsi. Tässä ei auta mitään »todellisten» ja »perättömien» tapausten lukumäärien vertaileminen, tilastotieteellä ei ole tässä mitään sanottavaa; minulle esitetty ainoalaatuinen tapaus riittää, kunhan käsitän sen koko sisältöinensä. Jos olisi ollut sovelias hetki ryhtyä väittelemään tohtoria vastaan, olisin lausunut hänelle: »Minä en tiedä, onko teille kerrottu tapaus uskottava, en tiedä, onko etäinen kohtaus ilmestynyt tarkkapiirteisenä näkynä kysymyksessäolevalle naishenkilölle, mutta jos tämä seikka minulle todistettaisiin, jos voisin olla varma vain siitä, että jonkin kohtauksessa läsnäolleen, hänelle tuntemattoman sotilaan kasvot ovat hänelle näyttäytyneet sellaisina kuin ne todellisuudessa olivat, silloin — vaikkapa olisi todistettu tuhansia näkyjä perättömiksi ja vaikka ei milloinkaan olisi ollut muuta totuudenmukaista hallusinaatiota kuin tämä — minä katsoisin moitteettomasti ja lopullisesti toteennäytetyksi, että on olemassa telepatiaa, että yleisemmin sanoen on mahdollista havaita esineitä ja tapahtumia, joita aistimme kaikkine tehokkuutta lisäävine apuneuvoineen eivät kykene tavoittamaan.»
Mutta riittäköön tästä seikasta. Johdun kaikkein syvimpään syyhyn, joka on tähän saakka hidastuttanut »psyykillistä tutkimusta» suuntaamalla oppineiden toimintaa toisaalle.
Toisinaan kummastellaan, että uudenaikainen tiede on väistänyt niitä tosiasioita, jotka herättävät meissä mielenkiintoa, vaikka sen tulisi kokeellista luonnettansa noudattaen suhtautua suopeasti kaikkeen, mikä kelpaa havainnon ja kokemuksen kohteeksi. Mutta silloin ei tunneta hyvin uudenaikaisen tieteen luonnetta. Se on epäilemättä kehitellyt kokeellisen menetelmän, mutta tämä ei merkitse, että se on joka suuntaan avartanut kokemusten kenttää, joka oli aikaisemman tutkimustyön alueena. Päinvastoin: se on sitä supistanut useissa kohdin, ja sen tehokkuus on aiheutunut juuri tästä supistuksesta. Entisaikoina oli tehty paljon havaintoja, olipa kokeiltukin. Mutta havainnot olivat olleet sattuman varassa, tähdänneet milloin minnekin. Miten luotiin »kokeellinen menetelmä»? Siten, että otettiin jo käytännössä olleet havainto- ja kokeilumenetelmät, mutta ei enää sovellettu niitä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, vaan taivutettiin ne kohti yhtä ainoata päämäärää, mittaa, — jonkin vaihtuvan suureen, joka otaksutaan joidenkin toisten vaihtuvien, samoin mitattavien suureiden funktioksi. »Laki» sanan uudenaikaisessa merkityksessä ilmaisee juuri vaihtuvien suureiden pysyväistä suhdetta. Uudenaikainen tiede on niinmuodoin matematiikan tytär; se on syntynyt sinä päivänä, jolloin algebra on kehittynyt riittävän voimakkaaksi ja notkeaksi punoakseen todellisuuden pauloihinsa ja vangitakseen sen laskelmiensa verkkoon. Ensinnä ilmaantuivat astronomia ja mekaniikka siinä matemaattisessa muodossa, jonka uuden ajan tiedemiehet niille antavat. Sitten kehittyi fysiikka — sekin matemaattisena. Fysiikka herätti eloon kemian, joka samoin perustuu mittoihin, painojen ja tilavuuksien vertailuihin. Kemiaa seurasi biologia, joka tosin ei esiinny pelkästään matemaattisessa muodossa, mutta joka siitä huolimatta haluaisi kovin mielellään johtaa elämän lait kemian ja fysiikan, ts. välillisesti mekaniikan laeista. Loppujen lopuksi tieteemme niinmuodoin suuntautuu kohti matematiikkaa, ihannettansa: se pyrkii ennen kaikkea mittaamaan, ja milloin mittaamista ei vielä käy sovelluttaminen, kun on rajoituttava esinettä kuvailemaan tai erittelemään, se osaa pitää silmällä ainoastaan sitä puolta, joka voi myöhemmin olla mitattavissa.
Henkisten asiain olemukseen kuuluu, ettei niitä käy mittaaminen. Uudenaikaisen tieteen ensimmäisenä tehtävänä täytyi niinmuodoin olla keinojen keksiminen hengen ilmiöiden korvaamiseksi joillakin niitä vastaavilla, mitattavilla ilmiöillä. Koska tajunta ja aivot tosiaankin ovat yhteydessä keskenään, käytiin käsiksi aivoihin, kiinnyttiin aivotoimintojen tosiasiaan, jonka olemusta kylläkään ei tunneta, mutta josta tiedetään, että sen täytyy voida lopullisesti selittyä molekyylien ja atomien liikkeeksi, ts. mekaanisluontoisiksi tosiasioiksi, ja sovittiin siitä, että oli meneteltävä ikäänkuin aivojen toiminnot ja henkiset toiminnot täydellisesti vastasivat toisiansa. Henkeä koskeva tieteemme kokonaisuudessaan, samoin koko metafysiikkamme, seitsemänneltätoista vuosisadalta aina meidän päiviimme asti, muuten edellyttää sellaista ekvivalenssia. Ajatus ja aivot esiintyvät samaamerkitsevinä sanoina, olkoonpa, että tajunnan tapahtumat käsitetään aivotoiminnoista aiheutuviksi ilmiöksi, kuten materialismi väittää, tai että ne asetetaan yhteen tasoon käsittelemällä niitä saman alkutekstin kahtena erikielisenä käännöksenä. Sanalla sanoen: ehdottoman parallelismin hypoteesi näyttää erinomaisen tieteelliseltä. Filosofia ja tiede ovat taipuvaisia vaistomaisesti syrjäyttämään kaiken, mikä voisi tätä otaksumaa vastustaa tai haitata. Niin näyttää, ensi silmäyksellä, olevan laita niiden seikkojen, jotka herättävät »psyykillisen tutkimuksen» mielenkiintoa, tai ainakin useiden niistä.
On tullut aika ottaa tuo hypoteesi tarkasteltavaksi ja tutkia, mihin se kelpaa. En nyt korosta sen aiheuttamia teoreettisia vaikeuksia. Olen toisessa yhteydessä osoittanut, että siinä ilmenee sisäinen ristiriita kohta kun pidämme tarkoin kiinni sen väittämästä. Huomautan lisäksi, ettei luonto varmaankaan ole ryhtynyt suotta toistelemaan tajunnan kielellä sitä, minkä aivojen kuori on jo ilmaissut atomi- tai molekyyliliikunnon muodossa. Jokainen tarpeeton elin surkastuu, jokainen hyödytön toiminto häviää. Tajunta, joka olisi pelkkä kaksoiskappale eikä itse toimisi, olisi aikoja sitten maailmasta kadonnut, jos se ollenkaan olisi maailmaan ilmestynytkään; huomaammehan hyvin, kuinka toimintamme käy tajuttomaksi sitä mukaa kuin tottumus muuttaa sen konemaiseksi. En tahdo kumminkaan panna erikoista painoa näihin teoreettisiin näkökohtiin. Väitän vain, etteivät tosiasiat puolueettomasti tarkasteltuina vahvista parallelismihypoteesia, eivätpä edes tee sitä otaksuttavaksikaan.
Kokemus onkin näyttänyt oikeuttavan puhumaan vain yhden ainoan älyllisen toiminnon täsmällisestä paikallistamisesta; tarkoitan muistia ja erikoisesti sanojen muistamista. Mitä tulee arvostelmiin tai mihin muuhun ajatustoimintoon tahansa, ei meillä ole pienintäkään aihetta otaksua niiden liittyvän aivoissa tapahtuviin liikkeisiin, joiden jälkiä ne muka noudattelevat. Päinvastoin: sanamuistin sairaudet — eli, kuten sanotaan, afasiatapaukset — vastaavat eräiden aivopoimujen vioittumista, joten muistia on voitu pitää pelkkänä aivojen toimintona ja luulla sanojen näkö-, kuulo- ja liikuntokuvien olevan tallessa aivokuoressa jonkinlaisina valokuvauslaattoina, jotka säilyttävät valovaikutelmia, tai fonografilevyinä, joihin on merkitty äänivärähdyksiä. Jos tutkitte lähemmin niitä tapauksia, joiden selitetään todistavan täsmällistä vastaavaisuutta ja jonkinlaista tajunnanelämän kasvettumista aivojen elämään (tässä tietenkin jäävät huomioonottamatta aistimukset ja liikkeet, sillä aivot epäilemättä muodostavat aistimuksellis-liikunnollisen elimen), niin näette niiden rajoittuvan muistin ilmiöihin ja huomaatte, että afasiatapausten paikallistaminen, ja yksin se, näyttää aloittavan parallelistisen opin kokeellisen todistamisen.
Afasian eri lajien perinpohjainen tutkiminen johtaa kumminkin aivan toisenlaisiin tuloksiin; se osoittaa, ettei muistikuvia sovi verrata aivoissa säilyviin kuvalaattoihin tai fonogrammeihin: minä olen sitä mieltä, etteivät aivot säilytä menneisyyden kuvia, vaan keräävät talteen liikunnollisia tottumuksia. En ryhdy tässä uudelleen esittämään sitä kritiikkiä, jonka olen aikaisemmin kohdistanut yleisesti vallinneeseen afasiateoriaan — kritiikkiä, joka silloin näytti paradoksaaliselta ja joka tosiaankin kävi vastustamaan tieteellistä dogmia, mutta jota edistyvä patologisen anatomian tutkiminen on vahvistanut (epäilemättä tunnette professori Pierre Marien ja hänen oppilaittensa työt). Tyydyn siis palauttamaan mieleen johtopäätökseni. Huolellinen tosiasiain tutkiminen näyttää mielestäni osoittavan, etteivät eri afasialaatuja luonnehtivat aivovioittumat koske itseänsä muistikuvia ja ettei siis ole olemassa määrättyihin aivokuoren kohtiin keräytyneitä muistikuvia, jotka sairaus muka tuhoaa. Vioittumat tekevät todellisuudessa vain muistikuvien herättämisen mahdottomaksi tai hankalaksi; ne koskevat palauttamiskoneistoa ja yksin sitä. Täsmällisemmin sanoen: aivojen tehtävänä on pitää huolta siitä, että henki, muistimiellettä tarvitessaan, voi saada ruumiin paneutumaan sellaiseen asenteeseen tai idättämään sellaista liikuntoa, joka tarjoaa etsitylle muistimielteelle soveliaan kehyksen. Kun kehys on olemassa, niin muistimielle sujuttautuu siihen itsestään. Aivoelin valmistaa kehyksen, mutta ei tuota muistimiellettä. Siinä se oppi, jonka saamme sanamuistin sairauksista ja johon muuten jo muistin psykologinen erittely viittaa.
Kun siirrymme tarkastelemaan toisia älyllisiä toimintoja, havaitsemme helposti, etteivät tosiasiat taivuta meitä lähinnä omaksumaan henkisen elämän ja aivojen elämän välistä ankaraa parallelismia tehostavaa hypoteesia. Älyllisessä työssä yleensä, muistin toiminnoissa, aivojen tehtävänä näyttää olevan vain saada ruumiissa syntymään liikkeitä ja asenteita, jotka näyttelevät sen, mitä henki ajattelee tai mitä ajattelemaan olosuhteet sitä houkuttelevat. Saman asian olen eräässä toisessa yhteydessä ilmaissut nimittämällä aivoja »pantomiimielimeksi». Lisäsin silloin: »Se, joka voisi luoda silmäyksen täydessä toiminnassa oleviin aivoihin, seurata atomien liikehtimistä ja tulkita kaiken näkemänsä, epäilemättä tietäisi jotakin siitä, mitä tajunnassa tapahtuu, mutta tietäisi vain vähän. Hän tietäisi sen, mikä on ruumiillisten eleiden, asenteiden ja liikkeiden ilmennettävissä, sen tajunnantilaan sisältyvän määrän toimintaa, joka on teoksi purkautumassa tai vasta syntymässä; kaikki muu jäisi häneltä näkemättä. Niihin ajatuksiin ja tunteisiin nähden, jotka kehkeytyvät tajunnassa itsessään, hän olisi samassa asemassa kuin katselija, joka selvästi näkee kaikki, mitä näyttelijät näyttämöllä tekevät, mutta ei kuule sanaakaan heidän puheestansa.» Toisin sanoen: hän olisi kuin henkilö, joka havaitsee sinfoniasta ainoastaan orkesterinjohtajan tahtipuikon liikkeet. Aivojen ilmiöiden ja henkisen elämän välinen suhde on tosiaankin sama kuin orkesterinjohtajan eleiden suhde sinfoniaan: ensiksi mainitut vain kuvaavat jälkimmäisten liikunnollisia ilmennyksiä; mitään muuta ne eivät tee. Aivokuoresta ei niinmuodoin löydy mitään korkeampiin henkisiin toimintoihin kuuluvaa. Paitsi aistimistoimintoja ei aivoilla ole muuta tehtävää kuin muuttaa eleiksi, sanan laajimmassa merkityksessä, henkistä elämää.
Myönnän muuten, että tämä mimiikka on mitä tärkeintä. Sen nojalla me sujuttaudumme todellisuuteen, sopeudumme siihen, vastaamme olosuhteiden kiihokkeisiin soveliain toiminnoin. Jos tajunta ei olekaan aivojen funktio, niin aivot kumminkin kiinnittävät tajuntaa siihen maailmaan, jossa elämme; ne ovat elämän tarkkaamisen elin. Niinpä voikin vähäinen aivoissa tapahtuva muutos, esimerkiksi ohimenevä alkoholi- tai oopiumimyrkytys — ja sitäkin suuremmalla syyllä jatkuva myrkyttyneisyys, jollaisen nojalla mielenvikaisuus epäilemättä on useimmiten selitettävissä — aiheuttaa henkisen elämän täydellisen häiriytymisen. Asia ei koske suoranaisesti henkeä. Ei pidä luulla, kuten usein tehdään, että myrkky on etsinyt aivokuoresta jonkin mekanismin, joka muka on määrätyn ajattelumuodon aineellinen aspekti, että se on saattanut tuon mekanismin epäjärjestykseen ja että sairas senvuoksi on sekaisin. Vioittuma vaikuttaa häiriötä rataslaitoksessa ja saa aikaan sen, ettei ajatus enää täsmällisesti kytkeydy olioihin. Vainohulluuden ahdistama mielipuoli voi yhä ajatella loogillisesti, mutta hänen ajattelunsa liikkuu todellisuuden rajojen ulkopuolella, kuten täysijärkisen ajattelu hänen nähdessään unta. Ajatuksemme suuntaaminen kohti toimintaa, sen saattaminen valmistelemaan tekoa, jota olosuhteet vaativat — ne ovat aivojemme tehtävät.
Mutta siten ne kanavoivat ja samalla rajoittavat hengen elämää. Ne estävät meitä silmäilemästä oikeaan ja vasempaan ja, vielä useammin, taaksepäin; ne vaativat meitä katselemaan suoraan eteenpäin, siihen suuntaan, johon meidän on kuljettava. Eikö tämä ilmene jo muistitoiminnossa? Monet seikat näyttävät viittaavan siihen, että menneisyys säilyy pienimpiä yksityiskohtiansa myöten ja ettei varsinaista unohtumista ole olemassakaan. Olette kuulleet puhuttavan hukkuvista ja hirsipuussa riippuvista, jotka pelastuttuaan kertovat nähneensä yhtenä tuokiona koko menneisyytensä ilmielävänä edessään. Voisin kertoa teille toisiakin esimerkkejä, sillä ilmiö ei ole, kuten on väitetty, tukehtumisen aiheuttama. Se esiintyy yhtä hyvin alppikiipeilijällä, joka luiskahtaa rotkoon, tai sotilaalla, jota vihollinen tähtää ja joka tuntee olevansa hukassa. Koko menneisyytemme säilyy katkeamatta, ja meidän tarvitsisi vain kääntyä havaitaksemme sen; mutta me emme voi emmekä saakaan kääntyä. Emme saa, koska tarkoituksenamme on eläminen ja toimiminen ja koska elämä ja toiminta tähtäävät eteenpäin. Emme voi, koska aivokoneiston tehtävänä on juuri menneisyyden kaihtaminen, sellainen järjestely, että jokaisena hetkenä kuultaa näkyviin vain se, mikä voi valaista hetken tilannetta ja hyödyttää toimintaamme, vieläpä niin, että tuon hyödyllisen muistikuvan palauttaminen tapahtuu himmentämällä kaikki muistikuvat, lukuunottamatta yhtä, sitä, joka herättää meissä mielenkiintoa ja jota ruumiimme mimiikka jo luonnostelee. Jos nyt elämän tarkkaaminen hetkeksi heikontuu — en puhu tässä tahallisesta tarkkaavaisuudesta, joka on hetkellistä ja yksilöllistä, vaan alinomaisesta, kaikille yhteisestä luonnon luomasta tarkkaavaisuudesta, jota sopisi nimittää »suvun tarkkaavaisuudeksi» — silloin henki, jonka katse oli pakosta suuntautunut eteenpäin, pääsee laukeamaan tavanomaisesta vireestänsä ja kääntyy samalla katsomaan taaksensa; sieltä se löytää koko historiansa. Menneisyyden kokonaisnäky johtuu niinmuodoin äkillisestä elämään kohdistuvan mielenkiinnon herpautumisesta, jonka aiheuttaa uhkaava varma kuolema. Siihen saakka oli aivojen, muistin elimen tehtävänä ollut kiinnittää tarkkaavaisuutta elämään, hyödyllisellä tavalla supistaa tajunnan kenttää.
Se, mitä sanon muistista, koskee yhtä hyvin havaintoa. En voi tässä ryhtyä esittämään yksityiskohtaista todistusta, jota olen aikaisemmin yrittänyt; riittäköön, kun huomautan, että kaikki käy epäselväksi, jopa käsittämättömäksikin, jos aivokeskuksia pidetään eliminä, jotka kykenevät muuttamaan aineen värähtelyjä tajunnan tiloiksi, ja että sitävastoin kaikki selviää, jos noita keskuksia (ja niitä aistimuslaitteita, joihin ne liittyvät) pidetään vain valintavälineinä, joiden tehtävänä on erotella mahdollisten havaintojemme äärettömästä piiristä ne, joiden tulee muuttua todellisuudeksi. Leibniz väitti jokaisen monadin ja niinmuodoin, a fortiori, jokaisen niistä monadeista, joita hän nimittää hengiksi, sisältävän koko todellisuuden kuvan, tajuisen tai tajuttoman. Minä en mene niin pitkälle, mutta olen sitä mieltä, että mahdollisen havaintomme kehä sisältää paljon enemmän kuin todellisen ja että tässäkin on ruumiimme tehtävänä karsia pois tajunnasta kaikki se, mikä ei tarjoa meille minkäänlaista käytännöllistä mielenkiintoa, kaikki se, mikä ei sovellu toimintaamme. Aistielimet, hermot ja aivokeskukset, siis kanavoivat ulkoapäin tulevat vaikutukset siten merkiten ne urat, joihin oma vaikutuksemme voi suuntautua. Mutta siten ne rajoittavat nykyisyyden havaitsemista samoin kuin muistin aivomekanismit supistavat menneisyytemme kuvaa. Jos nyt joidenkin hyödyttömien, »unenkaltaisten» muistikuvien onnistuu pujahtaa tajuntaan käyttämällä hyväkseen hetkellistä elämäntarkkaamisen herpautumista, eikö silloin voisi olla normaalisen havaintomme ympärillä jonkinlaisena reunuksena havaintoja, jotka useimmiten pysyttelevät tajuttomina, mutta ovat aina valmiit astumaan tajuntaan ja pääsevätkin sinne eräissä poikkeustapauksissa tai eräissä erikoisen alttiissa henkilöissä? Jos tällaisia havaintoja on olemassa, niin ne eivät kuulu yksinomaan klassillisen psykologian alaan: niitä tulisi »psyykillisen tutkimuksen» käsitellä.
Älkäämme myöskään unohtako, että selvät jakoviivat ovat avaruuden aiheuttamat. Ruumiimme ovat avaruudessa toistensa ulkopuolella, ja eri tajunnat, mikäli ne liittyvät ruumiiseen, ovat välimatkojen päässä toisistaan. Mutta jos ne ovat vain osaltaan ruumiin yhteydessä, niin sopii otaksua, että ne muuten ovat yhteydessä keskenään. Eri tajuntain välillä voisi joka hetki tapahtua endosmoosin ilmiöihin verrattavaa vaihtoa. Jos tällainen yhteys ja vuorovaikutus on olemassa, niin luonto on ryhtynyt varokeinoihinsa tehdäkseen sen vaarattomaksi, ja todennäköisesti on eräiden mekanismien erikoisena tehtävänä painaa tajuttomuuteen siten mieleen työntyvät kuvat, koska ne olisivat kovin hankalia jokapäiväisessä elämässä. Jokin niistä saattaisi sentään yhä pujahtaa varkain esiin, varsinkin, jos estokoneistot toimivat huonosti, ja juuri niitä koskisi »psyykillinen tutkimus». Siten voisivat syntyä todenmukaiset hallusinaatiot, siten ilmestyä »elävien haamut».
Mitä enemmän perehdymme siihen ajatukseen, että tajunta ulottuu elimistöä avarammalle, sitä luonnollisempana pidämme, että henki jää eloon ruumiin kuollessa. Jos henkinen elämä noudattelisi orjallisesti aivojen elämää, ellei inhimillisessä tajunnassa olisi mitään muuta kuin se, mitä on aivoihin kirjoitettu, niin voisimme myöntää tajunnan seuraavan ruumiin kohtaloa, otaksua sen kuolevan ruumiin keralla. Jos taas tosiasiat, tutkittuina kaikista järjestelmistä riippumatta, johtavat meidät päinvastoin pitämään henkistä elämää verrattomasti avarampana kuin aivojen elämää, eloonjääminen käy niin todennäköiseksi, että todistusvelvollisuus kuuluu sille, joka sen kieltää, paljoa pikemmin kuin sen kannattajalle, sillä, kuten olen aikaisemmin sanonut, »ainoa aihe uskoa tajunnan kuolemassa sammuvan on se, että näemme ruumiin joutuvan hajoamistilaan, ja tämä aihe käy merkityksettömäksi, jos melkein koko tajunnan riippumattomuus ruumiista on sekin havaittu tosiasia».
Siinä ovat, lyhyesti esitettyinä, ne päätelmät, joihin minua johtaa tunnettujen tosiasiain puolueeton tarkastelu. On selvää, että pidän psyykkiselle tutkimukselle avautuvaa työkenttää sangen laajana, jopa rajattomanakin. Tämä uusi tiede on piankin voittava takaisin menetetyn ajan. Matematiikka juontuu Kreikan muinaisuudesta, fysiikka on jo kolmen—neljänsadan vuoden ikäinen, kemia on syntynyt kahdeksannellatoista vuosisadalla, biologia on melkein yhtä vanha, mutta psykologia on eilispäivän tuote ja »psyykillinen tutkimus» sitäkin nuorempi. Onko syytä pahoitella tätä myöhästymistä? Olen joskus kysynyt itseltäni, kuinka olisi käynyt, jos uudenajan tiede ei olisikaan ottanut lähtökohdakseen matematiikkaa suuntautuakseen mekaniikan, astronomian, fysiikan ja kemian merkitsemiin suuntiin, jos se ei olisi kohdistanut koko tarmoansa aineen tutkimiseen, vaan olisi aloittanut työnsä tarkastelemalla henkeä — jos esimerkiksi Kepler, Galilei ja Newton olisivat olleet psykologeja. Olisimme epäilemättä saaneet sielutieteen, josta nyt emme voi muodostaa itsellemme kalpeintakaan käsitystä — enempää kuin ennen Galileita olisi voitu kuvitella, mitä fysiikkamme on oleva; tuo psykologia olisi luultavasti ollut nykyiseen psykologiaamme samassa suhteessa kuin meidän fysiikkamme Aristoteleen fysiikkaan. Kaikille mekanistisille käsityksille vieraana tiede suinkaan ei olisi syrjäyttänyt a priori sellaisia ilmiöitä kuin meidän tutkimamme, vaan olisi käynyt täysin innoin niihin käsiksi; »psyykillinen tutkimus» kenties olisi ollut eräitä sen kaikkein tärkeimpiä huolia. Kunhan yleisimmät henkisen toiminnallisuuden lait olisi ehditty keksiä (kuten keksittiin mekaniikan perusteet), olisi siirrytty puhtaan hengen alueelta elämään: olisi syntynyt biologia, mutta vitalistinen biologia, aivan toisenlainen kuin nykyinen senniminen tieteenhaara, biologia, joka olisi ryhtynyt etsimään elollisten olioiden aistittavien muotojen takaa sitä sisäistä, näkymätöntä voimaa, jonka ilmennyksiä muodot ovat. Tuohon voimaan me emme pääse vaikuttamaan, koska henkeä käsittelevä tieteemme on vielä kapaloissaan; senvuoksi oppineet eivät olekaan väärässä soimatessaan vitalismia hedelmättömäksi opiksi: se on hedelmätön nykyään, mutta ei ole oleva hedelmätön aina, ja tämä soimaus olisi vältetty, jos uudenajan tiede olisi ryhtynyt asioihin toiselta taholta. Tämän vitalistisen biologian ohella olisi syntynyt lääketiede, joka olisi korjannut välittömästi vitaalisen voiman puutoksia, joka ei olisi pitänyt silmällä vaikutuksia, vaan syytä, ei kehäviivaa, vaan keskipistettä: suggestioterapia, tai yleisemmin sanoen hengen vaikutus henkeen, olisi voinut kehittyä muotoihin ja mittasuhteisiin, joista meillä ei ole aavistustakaan. Niin olisi saanut alkunsa, niin olisi kehkeytynyt henkistä toiminnallisuutta käsittelevä tiede. Mutta kun tiede sitten seuraillen hengen ilmennyksiä yhä alenevassa sarjassa elämän ja elollisen aineen läpi kuljettuansa olisi vähitellen saapunut elottomaan aineeseen, niin se olisi äkkiä pysähtynyt, hämmästyneenä, ymmällä. Se olisi yrittänyt sovelluttaa tähän uuteen tutkimusesineeseen tavanmukaisia menetelmiänsä eikä olisi päässyt siihen mitenkään käsiksi enempää kuin laskelma- ja mittausmenetelmät ovat nykyään päässeet käsiksi hengen ilmiöihin. Silloin olisi mystiikan valtakuntana ollut aine eikä henki. Otaksun sitten, että jossakin tuntemattomassa maassa — esimerkiksi Amerikassa, mutta sellaisessa Amerikassa, jota ei Eurooppa olisi löytänyt ja joka ei olisi joutunut mihinkään yhteyteen kanssamme — olisi kehittynyt tiede, täysin samanlainen kuin meidän nykyinen tieteemme kaikkine mekaanisine sovellutuksinensa. Aika ajoin olisivat Irlannin tai Bretagnen rannikoilta aavalle ulapalle uskaltautuneet kalastajat voineet nähdä etäällä, taivaanrannalla, amerikkalaisen aluksen kulkemassa täyttä vauhtia vastatuuleen — ilmiön, jota me nimitämme höyrylaivaksi. He olisivat palattuaan kertoneet näkemiänsä. Olisiko heitä uskottu? Todennäköisesti ei. Heidän tiedonantojansa olisi epäilty sitä enemmän mitä perinpohjaisemmin mielet olisi vallannut puhtaasti psykologinen tiede, suuntautumiseltansa fysiikan ja kemian täydellinen vastakohta. Silloin olisi epäilemättä perustettu seura, samanlainen kuin nyt — mutta tällä kertaa fyysillisen tutkimuksen seura — joka olisi kuulustellut todistajia, tutkinut ja arvostellut heidän tiedonantojansa, osoittanut höyrylaivojen »ilmestymiset» uskottaviksi. Mutta kun tutkimusseuralla ei olisi toistaiseksi ollut käytettävänänsä muuta kuin tämä historiallinen tai kriitillinen menetelmä, se ei olisi voinut hälventää niiden epäilyksiä, jotka olisivat sitä kehottaneet — koska se uskoi näiden ihmeellisten alusten olemassaoloon — valmistamaan sellaisen aluksen ja panemaan sen liikkeelle.
Niin minä toisinaan haaveksin. Mutta kesken haaveitani minä piankin havahdun ja sanon itselleni. Ei! Ei ole ollut mahdollista eikä suotavaakaan, että ihmishenki noudattelee sellaista kulkusuuntaa. Se ei ole ollut mahdollista, koska jo uusien aikojen koitteessa oli olemassa matematiikka ja koska välttämättä täytyi aluksi kirvoittaa siitä ilmi kaikki, mitä se saattoi antaa tähän maailmaan kohdistuvien tietojemme kartuttamiseksi: saaliista ei sovi luopua, kun vastineena on kenties pelkkä varjo. Mutta jos se olisikin ollut mahdollista, ei olisi ollut psykologisen tieteen oman menestyksen kannalta suotavaa, että ihmishenki olisi ensinnä käynyt siihen käsiksi. Jos näet olisi tällä alueella käytelty työtä, kykyä ja neroa yhtä suuri määrä kuin on uhrattu ainetta tutkiviin tieteisiin, niin epäilemättä olisi hengen tunteminen voitu kehittää sangen pitkälle. Mutta jotakin siitä sentään olisi aina puuttunut, jotakin arvaamattoman kallista, jota vailla kaikki muu menettää paljonkin arvostaan: täsmällisyys, tarkkuus, huolellinen todistaminen, tottumus sen erottamiseen, mikä on vain mahdollista tai todennäköistä, siitä, mikä on varmaa. Ei pidä luulla, että nuo ovat älyn luontoperäisiä ominaisuuksia. Ihmiskunta on tullut toimeen ilman niitä hyvinkin pitkiä aikoja, ja ne eivät olisi kenties milloinkaan ilmestyneet maailmaan, ellei olisi sattunut muinoin eräässä Kreikanmaan kolkassa olemaan kansaa, jolle likimääräisyys ei riittänyt ja joka keksi täsmällisyyden. Oliko matemaattinen todistus — kreikkalaisen nerouden tuote — tässä kohden vaikutus vaiko syy? En tiedä; mutta kieltämättä on todistuksen tarve juuri matematiikan avulla levinnyt laajalti vallaten ihmismielessä alaa sitä enemmän, mitä suuremman määrän aineellisia ilmiöitä matemaattinen tiede mekaniikan välityksellä sulki piiriinsä. Tottumus asettaa konkreettisen todellisuuden tutkimukselle samoja täsmällisyys- ja tarkkuusvaatimuksia, jotka ovat matemaattiselle ajattelulle luonteenomaiset, on niinmuodoin luontumus, josta saamme kiittää aineen tieteitä ja jota meillä ei olisi ollut ilman niitä. Senvuoksi olisi suoraa päätä henkisiin tutkimusesineisiin kohdistuva tiede jäänyt epävarmaksi ja epämääräiseksi, miten pitkälle se olisikaan kehittynyt: se ei kukaties olisi milloinkaan erottanut sitä, mikä on vain todennäköistä, siitä, mikä on lopullisesti todeksi tunnustettava. Nyt sitävastoin, kun perinpohjaisesti ainetta tutkittuamme kykenemme tuon eron havaitsemaan ja meissä on sen edellyttämät ominaisuudet, voimme pelkäämättä lähteä psykologisten realiteettien melkein tutkimattomalle alueelle. Jos etenemme viisaan uskaliaasti ja luovumme huonosta metafysiikasta, joka haittaa liikkeitämme, niin hengen tiede voi johtaa tuloksiin, jotka kohoavat kaikkia toiveitamme korkeammalle.