IV.
UNENNÄKÖ
Aihe, jota käsittelemään Sielutieteellinen laitos on hyväntahtoisesti minut kutsunut, on niin moniosainen, sisältää niin paljon ongelmia, psykologisia, vieläpä metafyysillisiäkin, se vaatisi niin pitkiä kehittelyjä — ja meidän aikamme on kovin rajoitettu — että jätän luvallanne pois kaikki alkulauseet, sivuutan syrjäseikat, käyn suoraa päätä käsiksi asian ytimeen.
Minä näen unta. Kaikenlaisia olioita liikkuu editseni, yksikään niistä ei ole todella olemassa. Minä luulen kulkevani edestakaisin, kokevani sarjan seikkailuja, vaikka lepäänkin vuoteessani kaikessa rauhassa. Kuuntelen omaa puhettani ja kuulen itselleni vastattavan, mutta olenkin yksin enkä sano mitään. Mistä tämä harhavaikutelma? Miksi havaitsenkaan henkilöitä ja olioita ikäänkuin ne olisivat todella läsnä?
Ensinnäkin: eikö ole mitään olemassa? Eikö näölle, kuulolle, tunnolle jne. tarjoudu unessa samoin kuin valveillakin jonkinlainen aistittava aines?
Sulkekaamme silmämme nähdäksemme mitä tapahtuu. Useat henkilöt sanovat, ettei tapahdu mitään; seikka on se, etteivät he katso tarkkaavasti. Itse asiassa havaitsee koko joukon asioita. Ensinnäkin tumman taustan. Sitten erivärisiä läikkiä, toisinaan himmeitä, toisinaan omituisen heleitä. Nuo läikät laajenevat ja supistuvat, vaihtavat muotoa ja vivahdustansa, sekaantuvat toisiinsa. Muutos voi olla hidas ja asteittainen. Toisinaan se taas tapahtuu äärimmäisen nopeasti. Mistä johtuukaan tämä haaveellinen värileikki? Fysiologit ja psykologit ovat puhuneet »valotomusta», »silmäspektreistä», »fosfeeneista»; he sanovat näiden ilmiöiden johtuvan verkkokalvon verenkierrossa alinomaa tapahtuvista lievistä muutoksista tai suljetun silmäluomen ja silmämunan puristuksesta, joka mekaanisesti kiihottaa näköhermoa. Mutta vähät ilmiön selityksestä ja sille annetuista nimistä. Se esiintyy kaikilla ihmisillä ja muodostaa epäilemättä sen kankaan josta me leikkaamme useat unemme.
Jo Alfred Maury ja samoihin aikoihin markiisi d'Hervey de Saint Denis olivat huomanneet, että nämä muodoltaan häilyvät väriläikät voivat unenhorroksiin vaipuessamme vakaantua kuvaten niiden esineiden ääriviivoja, jotka unen muodostavat. Tämä huomio oli kumminkin hieman epäiltävä, koska siitä vastasi puolinukuksissa olevien psykologien kokemus. Eräs amerikkalainen filosofi, Yale-yliopiston professori G.T. Ladd on myöhemmin keksinyt tarkemman menetelmän, sovellutukseltansa vaikean, sillä se vaatii eräänlaista harjaannuttamista. Menetelmä on sellainen, että pidetään herätessä silmät suljettuina ja säilytetään hetken aikaa uni, joka kohta häipyy, ensin näkökentästä ja epäilemättä pian muististakin. Silloin nähdään unen esineiden hajoavan fosfeeneiksi ja sekaantuvan niihin väriläikkiin, joita silmä todella havaitsi luomien ollessa suljettuina. Me esimerkiksi luemme sanomalehtiä, — siinä unemme. Heräämme, ja sanomalehdestä, jonka rivit käyvät himmeiksi, jää valkea täplä epämääräisine mustine viiruineen, — siinä todellisuus. Toinen tapaus: uni kuljettaa meidät ulapalle; harmaat, vaahtopäiset aallot vyöryvät silmänkantamattomiin. Herätessä kaikki häipyy suureen haaleanharmaaseen täplään, joka on täynnä loistavia pisteitä. Täplä oli olemassa, loistavat pisteet samoin. Unennäön kestäessä havainnollemme siis tarjoutui näkötomua ja tämä tomu auttoi unennäköä syntymään.
Oliko se ainoana auttajana? Rajoittuaksemme vielä näköaistiin huomautamme, että sellaisten näköaistimusten ohella, joiden lähde on sisäinen, esiintyy toisia, jotka aiheuttaa ulkoinen syy. Vaikka luomet ovatkin ummessa, silmä kumminkin yhä erottaa valon varjosta, tunteepa vielä, määrätyissä rajoissa, valon laadunkin. Todellisen valon aikaansaamat aistimukset ovatkin monien uniemme aiheena. Äkkiä sytytetty kynttilä herättää nukkujassa, ellei hänen unensa ole ylen sikeä, sarjan näkyjä, joita vallitsee tulipalon mielikuva. Tissié mainitsee kaksi sellaista esimerkkiä: »B… uneksii Aleksandrian teatterin olevan tulessa; lieska valaisee kokonaista kaupunginosaa. Samassa hän havaitsee siirtyneensä keskelle Konsulientorin allasta: tulenliekki kiitää pitkin ketjuja, jotka yhdistävät toisiinsa altaan ympärillä olevia järeitä kulmapylväitä. Sitten hän löytää itsensä Pariisista, näyttelyrakennuksen luota, joka on tulessa… hän näkee sydäntäsärkeviä kohtauksia jne. Hän kavahtaa hereille. Hänen silmiinsä oli sattunut tarkastuskierroksellansa olevan sisaren ohimennen hänen vuodettansa kohti heittämä sädekimppu. — M… uneksii olevansa meriväessä, jossa on aikaisemmin palvellut. Hän saapuu Fort-de-Franceen, Touloniin, Krimille, Konstantinopoliin. Hän näkee salamoita, kuulee ukkosen jylisevän… vihdoin hän ottaa osaa taisteluun, jossa näkee tulen tuiskivan tykkien suista. Hän hätkähtää hereille. Samoinkuin B:n oli hänetkin herättänyt hoitajattaren lyhdyn valo.» Sellaisia unia voi räikeä ja odottamaton valo aiheuttaa.
Suuressa määrin toisenlaisia ovat ne unet, joita saa aikaan jatkuva ja lempeä valo, esimerkiksi kuutamo. Krauss kertoo eräänä yönä herätessään olleensa ojentamassa kättänsä kohti jotakin, joka hänen unessansa oli ollut nuori tyttö, mutta nyt osoittautui kuuksi, jonka valo lankesi suoraan nukkujan kasvoihin. Tapaus ei ole ainoa laatuansa; näyttää siltä kuin kuutamon säteet nukkuvan silmiä hyväillen yleensäkin herättelisivät neitseellisiä ilmestymiä. Eikö sitä ilmaise tarina Endymionista: ikuiseen uneen vaipuneesta paimenesta, jota Selene-jumalatar (toisin sanoen: Kuu) hartaasti rakastaa?
Korvassa on myös sisäiset aistimuksensa — surinaa, helinää, vihellystä — jotka erotamme huonosti valveilla ollessamme ja jotka uni tekee selvästi havaittaviksi. Sitäpaitsi me uneen vaivuttuammekin kuulemme yhä eräitä ulkoapäin tulevia ääniä. Jonkin huonekalun narahdus, tulen rätinä, ikkunaa pieksävä sade, savutorvessa kromaattista sävelsarjaansa laulava tuuli kaikuvat vielä korvaan, ja uni tekee niistä keskusteluja, huutoja, konsertteja yms. Alfred Mauryn korvan juuressa hangataan saksia ja atuloita hänen nukkuessaan; hän uneksii heti kuulevansa hätäkellon äänen ja ottavansa osaa v. 1848 kesäkuun tapahtumiin. Voisin mainita muitakin esimerkkejä. Äänet eivät kumminkaan useimmissa unissa ole yhtä tärkeässä asemassa kuin muodot ja värit. Näkövaikutelmat vallitsevat; useasti me vain näemme, vaikka luulemmekin samalla kuulevamme. Sattuu, kuten Max Simon huomauttaa, että pidämme unessa vireillä pitkää keskustelua ja havaitsemme sitten äkkiä, ettei kukaan puhu eikä ole puhunut. Puhetoverimme ja meidän kesken oli tapahtunut välitön ajatustenvaihto, äänetön pakina. Omituinen ilmiö ja kuitenkin helppo selittää. Yleensä tarvitaan todellisia aistittuja ääniä, jotta kuulisimme ääniä unessa. Tyhjästä uni ei luo mitään, ja milloin emme tarjoa sille sointuainesta, sen on vaikea synnyttää soinnullisuutta.
Tuntoaisti on muuten sekin osallisena samoin kuin kuulo. Paine, puristus tulee yhä tajutuksi unessakin. Painaen leimansa niihin kuviin, jotka määrättynä hetkenä täyttävät tajunnan kentän, tuntoaistimus voi muuttaa niiden muotoa ja merkitystä. Otaksukaamme, että paidan kosketus yht'äkkiä tuntuu ihossa: silloin nukkuva muistaa olevansa kevyesti pukeutunut. Jos hän oli parhaillaan kävelevinään katua, niin hän esiintyy ohikulkijain nähden ylen yksinkertaisessa asussa. Kanssaihmiset muuten eivät ollenkaan närkästy, sillä harvoin näyttävät unessa ilmenevät omituisuutemme liikuttavan katsojia, miten hämillämme itse lienemmekin. Kerroin äsken varsin tunnetun unen. Tässä on toinen, joka sekin varmaan on tuttu monille teistä. Tuntee lentävänsä, leijailevansa, liikkuvansa halki avaruuden maahan koskettamatta. Kerran esiinnyttyään se pyrkii toistumaan, ja jokaisen uuden kokemuksen johdosta unennäkijä sanoo itsellensä: »Minä olen monesti uneksinut liiteleväni maakamaran yläpuolella, mutta tällä kertaa minä olen ihan valveillani. Nyt minä tiedän ja osoitan toisillekin, että ihminen voi vapautua painovoiman laeista.» Jos heräätte äkkiä, on luullakseni laita näin: Te olitte tuntenut jalkojenne kadottavan tukikohtansa, koska tosiaankin olitte pitkänänne. Koska kumminkaan ette uskoneet nukkuvanne, ette tajunneet olevanne makuulla. Niinpä arvelitte jalkojenne olevan irti maasta, vaikka muka olittekin seisaalla. Tämä vakaumus kehitteli unennäkönne. Ottakaa huomioon, että milloin tunnette lentävänne, luulette syöksyvänne joko oikeaan tai vasempaan äkkinäisin liikkein kohottaen käsivartta ikäänkuin liikuttaisitte siipeänne. Syöksymissuunta riippuu siitä, kummalla kyljellä makaatte. Jos heräätte, niin huomaatte lentämisestä koituvan ponnistuksen tunnon aiheutuvan käsivarren ja ruumiin puristamisesta vuodetta vasten. Aiheuttajastansa irrotettuna ei viimeksi mainittu tunto ollut muuta kuin heikko väsymyksen tunne, johonkin ponnistukseen soveltuva. Liityttyään siihen vakaumukseen, että ruumiinne on kohonnut maasta, se täsmällistyy lentämisestä koituvan ponnistuksen tunnoksi.
On mielenkiintoista havaita, kuinka puristusaistimukset, kohoten näkökenttään ja käyttäen hyväkseen siinä olevaa valotomua voivat muuttua muodoiksi ja ja väreiksi. Max Simon näki kerran unta, että hänen edessään oli kaksi kultarahapinoa, jotka olivat eri korkeat ja joita hän yritti tasoittaa, onnistumatta. Hänet valtasi kirpeä tuskantunne, joka kasvoi kasvamistaan herättäen hänet lopulta. Silloin hän havaitsi toisen säärensä kietoutuneen peitteen poimuihin, joten jalat eivät olleet yhtä korkealla ja hän yritti turhaan saada niitä toistensa tasalle. Tuosta oli ilmeisesti aiheutunut epämääräinen erikoisuuden aistimus, joka tunkeutui näkökenttään, löysi sieltä (esitän tämän otaksumanani) yhden tai useampia keltaisia läikkiä ja ilmaisi itsensä visuaalisesti kahtena erikorkeana kultarahapinona. Unen kestäessä ilmenevät tuntoaistimukset taipuvat niinmuodoin itsestänsä muuttumaan näkövaikutelmiksi ja sujuttautumaan siinä muodossa unennäköön.
Vielä tärkeämpiä ovat sisäiset tuntoaistimukset, joita syntyy elimistön kaikissa kohdissa ja varsinkin sisälmyksissä. Uni voi niihin luoda, tai pikemmin palauttaa, omituisen hienouden ja terävyyden. Ne ovat epäilemättä ilmenneet jo valveilla ollessamme, mutta silloin toimintamme esti meitä niitä havaitsemasta, me elimme itsemme ulkopuolella: uni palauttaa meidät omaan itseemme. Voi sattua, että kurkun- tai nielurisojen tulehdukselle tms. alttiit henkilöt havaitsevat unessa sairautensa ja tuntevat kurkun tienoilla ilkeätä pistelyä. Pelkkä harhavaikutelma, ajattelevat he herätessään. Mutta harhavaikutelma, ikävä kyllä, muuttuu varsin helposti todellisuudeksi. Tiedetään vakavia sairaustapauksia, kaatumataudin puuskia, sydäntaudin kohtauksia, jotka uni on siten ennustanut. Niin ollen ei pidä oudoksua, jos filosofit, kuten Schopenhauer, väittävät unennäön tulkitsevan tajunnalle sympaattisesta hermojärjestelmästä saapuvia värähtelyjä, jos psykologit, esimerkiksi Scherner, otaksuvat jokaisen elimen kykenevän aiheuttamaan erikoisia unia, jotka sitä vertauskuvallisesti edustavat ja jos vihdoin lääketieteilijät, esimerkiksi Artigues, ovat kirjoittaneet tutkimuksia unennäön »semeiologisesta» ['oireopillisesta'] merkityksestä tahtoen tehdä siitä diagnostisen välineen. Myöhemmin on Tissié osoittanut, kuinka ruoansulatuksen, hengityksen ja verenkierron häiriöt ilmaisevat itsensä määrätynlaisina unennäköinä.
* * * * *
Toistan lyhyesti, mitä olen esittänyt, luonnollisen unen aikana aistimme eivät suinkaan ole suljetut ulkoapäin tulevilta vaikutelmilta. Tosin eivät vaikutelmat silloin enää ole yhtä täsmällisiä, mutta sen sijaan ne löytävät runsaasti »subjektiivisia» vaikutelmia, jotka valveilla ollessa, liikkuessamme ulkoisessa, kaikkien ihmisten yhteisessä maailmassa, olivat jääneet meiltä huomaamatta, ja ilmestyvät jälleen nukkuessamme, koska silloin elämme vain itseämme varten. Eipä edes sovi sanoa havaintomme supistuvan; pikemmin se laajentaa, ainakin eräisiin suuntiin, toiminta-aluettansa. Totta kyllä, että se menettää jännityksestään, minkä ulottuvaisuudessaan voittaa. Sen voittosaalis on hajanaista ja sekavaa. Mutta siitä huolimatta me valmistamme unennäkömme todellisten aistimusten avulla.
Miten me valmistamme? Aistimukset, joita käyttelemme aineksena, ovat häilyviä ja epämääräisiä. Tarkastelkaamme niitä, jotka esiintyvät ensi sijassa, niitä värillisiä läikkiä, joita ilmestyy eteemme, kun suljemme silmäluomet. Näemme esimerkiksi mustia viivoja valkealla taustalla. Ne voivat esittää pöytäliinaa, sakkilautaa, kirjoitettua sivua ja paljon muuta. Mikä tässä valitsee? Mikä on se muoto, joka painaa ratkaisun leiman aineen epämääräisyyteen? — Se muoto on muisti.
Huomattakoon ensinnäkin, ettei uni ylipäänsä luo mitään. Epäilemättä tiedetään eräitä esimerkkejä unen kestäessä suoritetusta taiteellisesta, kirjallisesta tai tieteellisestä työstä. Mainitsen tässä ainoastaan kaikkein tunnetuimman. Tartini, kahdeksannellatoista vuosisadalla elänyt säveltäjä, ahersi erään sävellyksen kimpussa, mutta muusa esiintyi uppiniskaisena. Säveltäjä nukahti, ja silloinpa ilmestyi paholainen omassa hahmossaan, tempasi viulun ja soitti halutun sonaatin. Herättyänsä Tartini kirjoitti sonaatin muististaan; hän on jättänyt sen meille »Paholaisen sonaatin» nimisenä. Niin ylimalkaisesta tiedonannosta emme kuitenkaan voi saada asiaan mitään valaistusta. Pitäisi tietää, eikö Tartini valmistanut sonaattiansa kokiessaan palauttaa sitä mieleensä. Herätessä mielikuvitus toisinaan tuo lisiä unennäköön, muuntelee sitä, paikkailee aukkoja, jotka voivat olla melkoiset. Minä olen etsinyt seikkaperäisempiä ja varsinkin uskottavampia huomioita, mutta olen löytänyt vain yhden — englantilaisen kirjailijan Stevensonin teoksista. Mielenkiintoisessa tutkielmassaan A chapter on dreams (»Luku unennäöistä») Stevenson kertoo sommitelleensa tai ainakin luonnostelleensa kaikkein omaperäisimmät kertoelmansa unessa. Mutta jos luette tarkkaavasti mainitun luvun, huomaatte kirjailijan tunteneen eräänä elämänsä kautena psyykillisen tilan, josta hänen oli vaikea sanoa, oliko se unta vaiko valveillaoloa. Minä uskon, että hengen tehdessä luovaa työtä, sen suorittaessa ponnistusta, jota teoksen sommittelu tai ongelman ratkaisu vaatii, ei ole kysymyskään unesta; — ei ainakaan se hengen osa, joka työskentelee, ole sama kuin se, joka uneksii; edellinen jatkaa salatajunnassa tutkimusta, joka ei vaikuta unennäköön ja ilmenee vasta herättyä. Uni itse on menneisyyden eloonheräämistä. Mutta me emme kykene tuntemaan siinä ilmenevää menneisyyttä. Usein on kysymyksessä unohtunut yksityisseikka, muistikuva, joka näytti hävinneen, mutta itse asiassa piili muistin syvänteissä. Usein esiintyy unikuvana jokin esine tai asia, joka on havaittu tarkkaamatta, melkein tajuttomasti, valveilla oltaessa. Erityisesti keräilee muisti rikkoutuneiden muistikuvien sirpaleita esittäessään ne nukkujan tajunnalle hajanaisessa muodossa. Sellaisen, kaikkea järjellistä tarkoitusta vailla olevan kokoelman edessä äly (joka jatkaa omaa työtänsä, väitettäköönpä mitä tahansa) etsii jotakin tarkoitusta, arvelee hajanaisuuden johtuvan aukoista ja täyttää nämä toisia muistikuvia herättämällä; nämä ilmenevät useasti samanlaisessa epäjärjestyksessä, vaativat vuorostansa uutta selitystä ja niin edespäin loppumattomiin. En kumminkaan tahdo nyt korostaa seikkaa sen enempää. Riittäköön kun sanon, äskeiseen kysymykseen vastatakseni, että se voima, joka toimittaa unta varten aistielinten välityksellä tajuntaan tulleita aineksia, se voima joka muuttaa täsmällisiksi esineiksi silmien, korvien, ruumiin koko ulkopinnan ja koko sisäosien vaikutelmat, on muisti.
Muisti! Valveilla ollessamme mielessämme on paljon muistikuvia, jotka sukeltavat esiin ja taas häviävät vaatien huomiotamme kukin vuorollansa. Mutta sellaiset muistikuvat liittyvät kiinteästi tilanteeseemme ja toimintaamme. Minä muistan tällä hetkellä markiisi Herveyn unennäköä käsittelevän teoksen. Se johtuu siitä, että puhun unennäöstä ja olen sielutieteellisellä laitoksella: ympäristöni ja askarrukseni, se mitä havaitsen ja mitä olen tekemässä, suuntaavat muistini toimintaa erikoiselle uralle. Miten vierailta valveilla ollessamme esiintyvät muistikuvat usein näyttänevätkin kulloisellekin toiminnallemme, ne kuitenkin aina liittyvät siihen jollakin tavalla. Mikä on muistin tehtävänä eläimen olemuksessa? Sen on palautettava eri tilaisuuksissa mieleen ne edulliset tai vahingolliset seuraukset, joita on voinut johtua aikaisemmista samanlaatuisista tapauksista, ja siten neuvottava, miten tällä kertaa tulee menetellä. Ihmisessä muisti tosin ei ole yhtä kiinteästi kytketty toimintaan, mutta liittyy siihen yhä: muistikuvamme muodostavat solidaarisen kokonaisuuden, voimmepa sanoa: pyramidin, jonka lakkaamatta liikkuva kärki yhtyy nykyhetkeemme työntyen sen keralla tulevaisuuteen. Mutta niiden muistikuvien takana, jotka siten liittyvät kulloiseenkin toimintaamme ja sen nojalla ilmaisevat itsensä, on toisia, tuhansia ja tuhansia toisia, syvällä, tajunnan valaistun näyttämön alla. Niin, uskonpa, että siellä on mennyt elämämme, pienempiä yksityiskohtiaan myöten säilyneenä, ja ettemme unohda mitään, että kaikki, mitä olemme havainneet, ajatelleet tai tahtoneet tajuntamme heräämishetkestä alkaen, säilyy rajattomiin. Mutta ne kuvat, joita muistini siten säilyttää pimeimmissä syvyyksissään, elävät siellä näkymättöminä haamuina. Ne kenties ikävöivät valkeutta, mutta eivät kumminkaan yritä siihen kohota, koska tietävät sen mahdottomaksi, koska tietävät, että minulla, elävällä ja toimivalla olennolla, on muuta tekemistä kuin pitää niistä huolta. Mutta otaksukaahan, että minulta jonakin hetkenä häviää se mielenkiinto, joka yleensä kohdistuu kulloiseenkin tilanteeseen, tärkeään tehtävään, siihen, mikä kerää yhteen ainoaan pisteeseen muistin koko toimintavoiman. Toisin sanoen: otaksukaa, että vaivun uneen. Silloin nuo liikkumattomat muistikuvat havaitsevat minun poistaneen esteen, kohottaneen sijoiltaan sen laskuluukun, joka oli pakottanut niitä pysyttelemään tajunnan maanalaisissa kerroksissa, ja alkavat liikkua. Ne kohoavat, liikehtivät, suorittavat tajuttomuuden yössä suunnattoman kalmankarkelon. Ne syöksyvät kaikin raottuneelle ovelle. Ne tahtoisivat mielellään päästä kaikin siitä kulkemaan. Se on mahdotonta, niitä on liian paljon. Mitkä sitten tulevat valituiksi tästä kutsuttujen suuresta joukosta? Arvaatte sen helposti. Äsken, valveessani, olivat suvaittuja muistikuvia ne, jotka voivat ilmaista sukulaissuhteita silloisen tilanteen, todellisten havaintojen kanssa. Nyt tulevat kysymykseen häilyvämmät silmiini piirtyvät muodot, epämääräisemmät korviini kuuluvat äänet, epäselvempi ruumiini ulkopinnalle hajaantunut tunto, mutta myöskin lukuisammat elimistöni sisäosista saapuvat aistimukset. Niistä muistihaamuista, jotka pyrkivät täyttymään värillä, soinnullisuudella, saavuttavat tarkoituksensa ainoastaan ne, jotka kykenevät assimiloimaan värillisen tomun, kuulemani ulkoa ja sisältä kaikuvat äänet jne. ja jotka lisäksi sointuvat orgaanisten vaikutelmieni luomaan yleiseen affektiiviseen tilaan. Kun sellainen yhtyminen tapahtuu muistin ja aistimuksen kesken, niin syntyy unennäkö. Eräällä Enneadiensa runollisella sivulla filosofi Plotinos, Platonin tulkitsija ja seuraaja, selittää meille, kuinka ihmiset syntyvät elämään. Luonto, sanoo hän, luonnostelee elolliset ruumiit, mutta vain luonnostelee ne. Omien voimiensa varaan jätettynä se ei pääsisi perille asti. Sielut puolestansa asuvat Ideain maailmassa. Kykenemättä toimimaan ja sitä muuten ajattelemattakaan ne liitelevät ajan ja avaruuden tuolla puolen. Mutta ruumiiden joukossa on sellaisia, jotka vastaavat muodoltaan suuremmassa määrin kuin toiset määrättyjen sielujen kaipuuta. Ruumis, joka ei sukeudu täysin valmiina luonnon käsistä, kohoaa kohti henkeä, joka antaa sille täydellisen elämän. Ja henki, joka katselee ruumista, missä on havaitsevinaan heijastuksen itseänsä, lumoutuu kuin kuvastimeen tuijotellen, myöntyy houkutukseen, taipuu ja lankeaa. Sen lankeemus on elämän alku. Tahtoisin verrata noihin irrallisiin henkiin niitä muistikuvia, jotka odottavat tajuttomuuden uumenissa. Samoin ovat yölliset aistimuksemme verrattavissa noihin tuskin luonnosteltuihin ruumiisiin. Aistimus on kuuma, värikäs, värähtelevä ja melkein elävä, mutta epämääräinen. Muistikuva on selvä ja täsmällinen, mutta vailla sisältöä ja elämää. Aistimus haluaisi mielellään löytää muodon, joka täsmällistyttäisi sen ääriviivat. Muistikuva tahtoisi saada ainetta täyttyäkseen, kyltyäkseen, todellistuakseen. Ne vetävät toisiaan puoleensa, ja muistikuvahaamu aineellistuu aistimuksessa, joka tuo siihen lihaa ja verta, muuttuen omaa elämäänsä eläväksi olioksi, unennäöksi.
Unennäkö ei siis ole synnyltään ollenkaan salaperäinen. Unemme sukeutuvat suunnilleen samoin kuin ulkomaailman näkeminen. Tapahtuman mekanismi on suurin piirtein sama. Se, mitä näemme silmiemme edessä olevasta esineestä, se, mitä kuulemme korvamme ulottuvilla lausutuista sanoista, on todellisuudessa vain vähän siihen verrattuna, mitä muistimme tuo sen lisäksi, luuletteko sanomalehteä lukiessanne tai kirjaa selaillessanne todella havaitsevanne jokaisen kirjaimen jokaisesta sanasta, tai edes jokaisen sanan jokaisesta lauseesta? Jos niin olisi laita, ette lukisi montakaan sivua päivässä. Itse asiassa te havaitsette sanasta, vieläpä lauseestakin, vain muutamia kirjaimia tai muutamia luonteenomaisia piirteitä, ainoastaan sen verran kuin tarvitsette voidaksenne arvata lopun: kaiken muun te olette näkevinänne, vaikka se todellisuudessa näyttäytyy teille hallusinaationa. Lukuisat ja yhtäpitävät kokemukset eivät jätä tässä kohden mitään epäilyksen sijaa. Mainitsen vain Goldscheiderin ja Müllerin suorittamat kokeet. Kokeentekijät kirjoittavat tai painattavat yleisesti käytettyjä lauseparsia: »Pääsy ankarasti kielletty», »Neljännen painoksen alkulause» yms., mutta tekevät tahallaan virheitä muuttamalla ja varsinkin jättämällä pois kirjaimia. Henkilö, jonka tulee olla kokeenalaisena, odottaa pimeässä, luonnollisesti tietämättä, mitä on kirjoitettu. Sitten valaistaan lausetta hyvin lyhyt aika, niin lyhyt, ettei koehenkilö mitenkään ehtisi havaitsemaan kaikkia kirjaimia. On tosiaankin otettu ennakolta kokeellisesti selkoa, miten pitkä aika tarvitaan yhden kirjaimen havaitsemiseen, ja niinmuodoin on helppo järjestää asia siten, ettei koehenkilö voi erottaa enempää kuin esim. kahdeksan tai kymmenen kirjainta niistä kolmesta- tai neljästäkymmenestä, jotka muodostavat koevälineen. Useimmiten onnistuu lukeminen kuitenkin vaikeudetta. Mutta se ei ole näiden kokeiden opettavaisin puoli.
Jos koehenkilöltä kysytään, mitkä kirjaimet hän on varmasti nähnyt, voi sattua, että hänen mainitsemansa kirjaimet todellakin sisältyvät koevälineeseen, mutta yhtä hyvin ne voivat olla olemattomia kirjaimia, jotka on korvattu toisilla tai yksinkertaisesti jätetty pois. Henkilö siis on, ajatuksen näyttäessä sitä vaativan, nähnyt kirkkaassa valaistuksessa olemattomia kirjaimia. Todella havaitut kirjaimet ovat ilmeisesti kohottaneet esiin muistikuvan. Löytäessään kaavan, jonka todellistumisen nuo havaitut kirjaimet ovat aloittaneet, tajuton muisti on heijastanut tuon muistikuvan ulos hallusinaationalaisessa muodossa. Koehenkilö on nähnyt tuon muistikuvan yhtä hyvin ja paremmin kuin itsensä esitetyn lauseen. Sanalla sanoen: sujuva lukeminen on arvaamista, mutta ei abstraktista arvaamista, siinä heijastuvat muistikuvat, vain mieleen palautuvat ja niinmuodoin epätodelliset aistimukset, jotka käyttelevät hyväkseen silloin tällöin löytämäänsä osittaista todellistumista todellistuakseen täydellisesti.
Jonkin olion havaitseminen edellyttää siis valveillaolon aikana tapahtumaa, joka on verrattavissa unessa ilmenevään. Me havaitsemme ainoastaan olion luonnoksen; tämä luonnos kutsuu esiin kokonaisen olion muistikuvan, ja kokonaismuisto, joka ei ollut tajuisena mielessämme, vaan asui meissä pelkkänä ajatuksena, käyttää tilaisuutta hyväkseen syöksyäksensä esiin. Tällaisen todellisuuden kehykseen sujuttautuvan hallusinaation vallassa me olemme, kun näemme olion. Sopisi muuten sanoa paljonkin muistikuvan asenteesta ja esiintymisestä koko tapahtuman kestäessä. Ei pidä luulla, että muistin uumenissa asuvat kuvat pysyvät siellä liikkumattomina ja välinpitämättöminä. Ne ovat odottamassa, ovat melkein aina tarkkaavaisia. Eikö satu toisinaan, että ajatuksiimme vaipuneina sanomalehteä avatessamme heti osumme näkemään sanan, joka täsmällisesti sopii ajatuksiimme? Mutta lauseessa ei ole järkeä, ja kohta havaitsemme, ettei lukemamme sana ollutkaan lehdessä painettuna: sanoissa oli vain joitakin yhteisiä piirteitä, epämääräinen kokonaisvaikutelman yhdenmukaisuus. Ajatus, johon olimme syventyneet, oli niinmuodoin ilmeisesti herättänyt salatajunnassamme kaikki samansukuiset mielikuvat, kaikki vastaavien sanojen muistot, ja saanut ne toivomaan jonkinlaista mahdollisuutta päästä takaisin tajuntaan. Tajuiseksi tuli se kuva, jota määrätynlaisen sanakuvan todellinen aistimus alkoi todellistaa. — Sellainen on varsinaisen havainnon, sellainen myös unennäön mekanismi. Kummassakin tapauksessa on toisaalla todellisia aistielinten vastaanottamia vaikutelmia ja toisaalla muistikuvia, jotka sujuttautuvat vaikutelmaan ja käyttelevät sen elinvoimaa palatakseen takaisin elämään.
* * * * *
Mikä niin ollen erottaa toisistaan havaintoa ja unennäköä? Mitä on nukkuminen? Minä en tietenkään kysele unen fysiologisia edellytyksiä. Siitä kysymyksestä kiistelkööt fysiologit; se ei ole vielä läheskään ratkaistu. Minä kysyn, millaiseksi meidän on otaksuttava nukkuvan ihmisen tajunnan tila. Henki näet jatkaa toimintaansa unenkin kestäessä, se käsittelee — kuten kohta näemme — aistimuksia ja muistikuvia ja yhdistää, unessa samoin kuin valveillakin, aistimuksen siihen muistikuvaan, jota aistimus kutsuu. Tapahtuman mekanismi näyttää olevan molemmissa tapauksissa sama. Ja kumminkin meillä on toisaalta normaalinen havainto, toisaalta unennäkö. Mekanismi siis ei näytä toimivan aina samalla tavalla. Mikä on erona? Ja mikä on unen luonteenomaisena psykologisena tunnusmerkkinä?
Älkäämme luottako liiaksi teorioihin. Nukkumisen on sanottu olevan eristymistä ulkomaailmasta. Olemme kuitenkin nähneet, ettei uni eristä aistejamme ulkoapäin tulevilta vaikutelmilta, vaan ottaa niistä aineksen useimpiin sommitelmiinsa. Toiset ovat arvelleet unen olevan korkeammille älyntoiminnoille suotua lepoa, ajattelun keskeyttämistä. En usko, että sellainen otaksuma on pätevä. Unessa me usein kohtelemme logiikkaa välinpitämättömästi mutta emme ole silti kykenemättömiä sitä noudattamaan. Vaikka olenkin vaarassa esittää paradoksin, tekee mieleni sanoa, että unennäkijän virheenä on pikemmin liiallinen järkeily. Hän välttäisi mahdottomuudet, jos seurailisi pelkkänä katselijana näkemystensä ohikulkua. Kun hän sensijaan tahtoo kaikin mokomin asioita selittää, niin hänen logiikkansa, jonka tehtäväksi tulee punoa yhteen hajanaisia kuvia, voi luoda ainoastaan naurettavan mukaelman ja lähennellä mielettömyyttä. Myönnän muuten, että älyn korkeammat toiminnot unen aikana pääsevät vireestänsä ja että ajatuskyky, silloinkin kun ei sitä ole siihen yllyttämässä kuvien hajanainen leikki, toisinaan huviksensa matkii normaalista ajattelua. Mutta samaa voisi sanoa kaikista muistakin toiminnoista. Niinmuodoin emme määrittele unitilaa puhumalla loogillisen ajattelun häviämisestä enempää kuin aistien sulkeutumisestakaan. Syrjäyttäkäämme teoriat ja syventykäämme tosiasioihin.
Ratkaiseva kokemus on saatava omasta itsestänsä. Unen päättyessä — koska unen kestäessä ei voi itseänsä mitenkään analysoida — on väijyskeltävä, miten tapahtuu siirtyminen unesta valveille, on käytävä siihen käsiksi mahdollisimman kiinteästi: tarkkaamalla sitä, mikä luonnostansa pakenee kaikkea tarkkaavaisuutta, voi valveillaolon kannalta yllättää nukkuvan ihmisen yhä vielä läsnäolevan tajunnantilan. Se on vaikeata, mutta ei mahdotonta sille, joka on itseänsä kärsivällisesti harjoittanut. Sallikaa puhujan itsensä kertoa teille eräs unensa ja mitä hän luuli havaitsevansa herätessään.
Unennäkijä on seisovinaan puhujalavalla, edessään kuulijakunta. Huoneen perältä kohoaa kuuluviin epämääräinen heikko hälinä. Se paisuu, muuttuu jyrinäksi, ulvonnaksi, kauhistuttavaksi melskeeksi. Vihdoin kaikuu joka puolelta säännöllisessä tahdissa huuto: »Ovelle! Ovelle!» Samassa nukkuja äkkiä herää. Viereisessä puutarhassa haukkui koira, ja jokaiseen haukahdukseen sulautui unen huuto: »Ovelle!» Siihen tuokioon oli käytävä kiinni. Valveillaolon minä, joka on sukeltautumassa esiin, kääntyy vielä läsnäolevan unen minän puoleen ja sanoo sille: »Minä otan sinut kiinni verekseltä. Sinä näytät minulle huutavan kuulijakunnan, vaikka kysymyksessä onkin vain haukkuva koira. Älä yritäkään paeta; nyt olet hallussani; nyt sinun on ilmaistava salaisuutesi, näytettävä minulle, mitä teit.» Siihen vastaa unen minä: »Kuulehan: Minä en tehnyt mitään, ja juuri siinä kohden me eroamme toisistamme, sinä ja minä. Luulotteletko, ettei sinun tarvitse tehdä mitään kuullaksesi koiran haukkuvan ja käsittääksesi, että kysymyksessä on haukkuva koira? Suuri erehdys! Sinä ponnistelet tietämättäsi melkoisesti. Sinun on otettava koko muistisi, koko keräytynyt kokemuksesi ja saatava se äkillisen supistumisen avulla tarjoamaan kuulemallesi äänelle yksi ainoa kiinnekohta, se muistikuva, joka eniten muistuttaa tätä aistimusta ja kykenee sen parhaiten tulkitsemaan: silloin muistikuva peittää aistimuksen. On muuten välttämätöntä, että saat aikaan täydellisen yhteenliittymisen, etteivät aistimus ja mielikuva vähimmässäkään määrässä poikkea toisistaan (ellei, niin oletkin unessa). Tämän yhteensovittamisen sinä voit saada varmaksi ainoastaan aistimuksen ja muistin samanaikaisen tarkkaavaisuuden tai pikemmin niiden jännittämisen avulla; niin menettelee räätäli tullessaan koettamaan pukua, joka on vain kokoon kurottu: hän vetää parhaan taitonsa mukaan kangasta kireämmälle ja kiinnittää sitä nuppineuloilla ruumiisi alistuessa hänen toimenpiteisiinsä. Valveillaolon aikana elämäsi niinmuodoin on työn elämää, silloinkin kun luulet olevasi joutilaana, sillä sinun täytyy joka hetki valikoida ja joka hetki karsia. Sinä valikoit aistimuksiasi, sillä sinä torjut tajunnastasi tuhansia »subjektiivisia» vaikutelmia, jotka ilmaantuvat jälleen kohta kun vaivut uneen. Sinä valikoit, vieläpä äärimmäisen täsmällisesti ja herkkävaistoisesti, muistikuviasi, koska syrjäytät jokaisen muistikuvan, joka ei muovaudu kulloisenkin tilasi mukaiseksi. Tämä lakkaamatta suorittamasi valintatyö, tämä alinomaa uudistettu sopeutuminen, on sen oleellisena ehtona, mitä nimitämme terveeksi järjeksi. Mutta sopeutuminen ja valinta pitävät sinua jatkuvan jännityksen tilassa. Sinä et ole siitä hetkellisesti tietoinen, enempää kuin tunnet ilmakehän painoa. Mutta ajan pitkään sinä väsyt. Terveen järjen omistaminen on kovin väsyttävää.
»Minä sanon sinulle vastikään eroavani sinusta nimenomaan sikäli, etten tee mitään. Siitä ponnistuksesta, joka on sinun alinomaisena askareenasi, minä kerrassaan pidätyn. Sinä kiinnyt elämään; minä olen siitä irti. Minulle käy kaikki yhdentekeväksi. Minä en välitä mistään. Nukkuminen merkitsee mielenkiinnon laukeamista.
[Tässä esittämäni käsitys on voittanut alaa sen jälkeen kun sitä esitelmässäni ehdottelin. Käsite on päässyt psykologiaan; nukkujan tajunnan yleisen tilan merkitsemiseksi on sepitetty sana désintérêt (»mielenkiintoinen lauenneisuus», »harrastuksettomuus»). Tähän käsitteeseen on hra Claparède oksastanut erittäin mielenkiintoisen teorian, joka pitää unta elimistön puolustusvälineenä, todellisena vaistona.]
Ihminen nukkuu sikäli ja täsmälleen saman verran kuin hänen mielenkiintonsa nukkuu. Äidiltä, joka nukkuu lapsensa vierellä, voi jäädä kuulematta tykinjyske, mutta lapsen huokaus hänet herättää. Nukkuiko hän tosiaankin lapseensa nähden? Me emme nuku siihen nähden, mikä jatkuvasti pitää yllä mielenkiintoamme.
»Sinä kysyt, mitä minä teen uneksiessani. Minä sanon sinulle, mitä sinä teet valvoessasi. Sinä otat minut, — minut, unien minän, minut, koko menneisyytesi, — ja sujutat minut, supistamalla ja yhä supistamalla, siihen varsin pieneen kehään, jonka piirrät kulloisenkin toimintasi ympärille. Se on valvomista, se on normaalista psykologista elämää, se on taistelua ja tahtomista. Mitä unennäköön tulee, tarvitseeko minun sitä sinulle selittää? Se on tila, johon joudut aivan luonnollisesti kohta kun luovut pyrkimyksestäsi, kohta kun jäät keskittymättä yhteen ainoaan kohtaan, heti kun lakkaat tahtomasta. Jos olet itsepintainen, jos vaadit jonkinlaista selitystä, niin kysy, kuinka tahtosi menettelee saadessaan jokaisena valveillaolon tuokiona välittömästi ja melkein tajuttomasti keskitetyksi kaikki, mitä sinussa on, siihen kohtaan, joka kiinnittää mieltäsi. Mutta käänny siinä tapauksessa valve-elämän psykologian puoleen. Sen tärkeimpänä tehtävänä on vastausten antaminen sinulle, sillä valvominen ja tahtominen ovat yksi ja sama asia.»
Niin sanoisi unteni minä. Ja se kertoisi meille paljon muitakin asioita, jos antaisimme sille luvan. Mutta on jo aika päästä päätökseen. Mikä on unen ja valveillaolon oleellisena erona? Kokoan vastauksen muutamaan sanaan sanomalla, että samat kyvyt ovat toimessa valveilla ja unessa, mutta että ne ovat toisessa tapauksessa jännitetyt, toisessa lauenneet. Uni on koko tajunnan elämää, keskityksen vaatimaa ponnistusta vailla. Me havaitsemme yhä, muistamme yhä, ajattelemme yhä: vaikutelmia, muistikuvia ja ajatussarjoja voi nukkujan mielessä olla runsaasti, sillä runsaus ei merkitse hengen alueella ponnistusta. Ponnistusta vaatii sopeuttamisen täsmällisyys. Jotta koiran haukunta ohimennen irrottaa muististamme pauhaavan kuulijakunnan muistikuvan, ei meidän tarvitse tehdä mitään. Mutta sitä varten, että se syrjäyttää kaikki muut kuvat ja hakee esiin koiranhaukunnan muistikuvan, ja että sen sitten voimme tulkita, ts. tosiaankin havaita haukkumiseksi, tarvitaan todellista ponnistusta. Unennäkijällä ei ole enää siihen voimia. Sikäli ja vain sikäli hän eroaa valvovasta henkilöstä.
Sellainen on ero. Se ilmenee monessa eri muodossa. Minä en ryhdy seikkaperäisesti asiaa käsittelemään, vaan rajoitun kiinnittämään huomiota pariin kohtaan: unennäön häilyväisyyteen, sen usein ylen nopeaan kehittymiseen, siihen erityiseen tärkeyteen, jonka se antaa merkityksettömille muistikuville.
Häilyväisyys on helposti selitettävissä. Koska unen olemukseen kuuluu, ettei se täsmällisesti sovelluta aistimusta muistikuvaan, vaan jättää asian sattuman varaan, voi samaan unen aistimukseen liittyä hyvinkin erilaisia muistikuvia. Näkökentässä esiintyy esim. vihreä läikkä, täynnä valkoisia pilkkuja. Se voi materialisoitua kukkanurmikon tai biljardipöydän mielikuvaksi — ja moneksi muuksi. Kaikki ne tahtovat herätä jälleen eloon aistimuksessa, kaikki ajavat aistimusta takaa. Toisinaan ne saavuttavat sen vuoron perään; nurmikosta tulee biljardipöytä, ja me näemme ihmeellisiä muodonmuutoksia. Toisinaan ne taas saavuttavat sen yhtaikaa: silloin nurmikko on biljardipöytä — mielettömyys, jota unennäkijä kenties yrittää korjata järkeilyllä, joka tekee asian sitäkin mahdottomammaksi.
Eräiden unien nopea kehittyminen näyttää minusta saman syyn toiselta vaikutukselta. Uni voi muutaman sekunnin aikana näyttää meille sarjan tapauksia, jotka valveilla ollessamme vaatisivat päiväkausia. Tunnettehan Alfred Mauryn kokemuksen:
[»Minä olin makuulla huoneessani; äitini istui vuoteeni vieressä. Minä näen unta hirmuvallan ajasta; näen verilöylykohtauksia, seison vallankumoustribunaalin edessä, näen Robespierren, Marat'n, Fouquier-Tinvillen… väittelen heitä vastaan; minut tuomitaan kuolemaan, kuljetetaan rattaissa vallankumoustorille; minä nousen mestauslavalle; pyöveli sitoo minut, terä putoaa, minä tunnen pääni irtautuvan ruumiista, herään mitä ankarimman tuskan ahdistamana ja tunnen kaulallani sänkyni metallitangon, joka oli irtautunut ja pudonnut niskanikamilleni niinkuin giljotiinin terä. Tuo oli tapahtunut silmänräpäyksessä, kuten äitini minulle vakuutti, ja kumminkin oli tämä ulkoapäin tuleva aistimus muodostanut lähtökohdan unennäölle, jossa monet tapahtumat olivat seuranneet toisiansa.» Maury, Le sommeil et les rêves (»Uni ja unennäöt»), 4 p. s. 161.]
Se on jäänyt klassilliseksi, ja mitä siitä lieneekin viime aikoina sanottu, minä pidän sitä todennäköisenä, sillä olen löytänyt samankaltaisia kertomuksia unennäköä käsittelevästä kirjallisuudesta. Tuo kuvien kova kiire ei kumminkaan ole millään muotoa salaperäinen. Ottakaa huomioon, että unennäössä kuvat ovat ennen kaikkea visuaalisia; ne keskustelut, joita unennäkijä luulee kuulleensa, ovat enimmältä osalta herättyä uudelleen muodosteltuja, täydennettyjä ja laajennettuja: eräissä tapauksissa myötäili kuvia kenties pelkkä keskustelun ajatus, sen kokonaismerkitys. Mutta visuaalisia kuvia voi esiintyä yhtaikaa, panoraaman tavoin, kuinka paljon tahansa; sitä suuremmalla syyllä ne voivat sisältyä muutamaan toisiansa seuraavaan tuokioon. Niinmuodoin ei ole kummastuttavaa, että unennäkö kerää muutamaan sekuntiin sen, mikä valveilla ollessa kestäisi päiväkausia: se näkyy supistelmana; uni menettelee lopulta samoin kuin muisti. Valveilla ollessamme täytyy sen visuaalisen muistikuvan, joka toimii visuaalisen aistimuksen tulkitsijana, tarkoin liittyä viimeksi mainittuun, seurata sen kehkeämistä, käytellä sama aikamäärä; sanalla sanoen: ulkonaisten tapahtumien tajuinen havaitseminen kestää tasan yhtä kauan kuin tapahtumat itse. Unessa sitävastoin visuaalisen aistimuksen tulkitsijamielikuva pääsee vapaaksi; visuaalisen aistimuksen haihtuvaisuuden vuoksi ei muistikuva siihen kiinny; tulkitsevan muistin rytmi ei niinmuodoin voi enää noudattaa todellisuuden rytmiä, ja kuvat voivat, jos tahtovat, liukua ohi huimaavaa vauhtia, kuten liukuisivat kinematografifilmin kuvat, ellei niiden nopeutta säänneltäisi. Nopea liikunto ei ole, enempää kuin runsaslukuisuuskaan, mikään voiman merkki hengen alueella: ponnistusta vaatii aina säänteleminen, sopeuttamisen täsmällisyys. Tulkitsevan muistin jännittyessä, sen kiinnittäessä tarkkaavaisuutensa elämään, sen vapautuessa unen vallasta määräävät ulkomaailman tapaukset sen rytmin ja hidastuttavat sen liikuntoa — niinkuin kellon heiluri leikkaa osiin ja levittää useita vuorokausia kestäväksi joustimen jännityksen laukeamisen, joka tapahtuisi melkein silmänräpäyksessä, jos joustin olisi vapaa.
Lopuksi olisi vielä tutkittava, miksi unennäkö asettaa eräät muistikuvat etusijalle verrattuina toisiin, jotka voisivat yhtä hyvin liittyä kysymyksessäoleviin aistimuksiin. Unen oikkuja ei ole suinkaan helpompi selittää kuin valvetilojen omituisuuksia, mutta sopii osoittaa ainakin niiden ilmeisin suuntautuminen. Normaalisessa unessa unennäkömme palauttavat pikemmin sellaisia ajatuksia, jotka ovat salamana välähtäneet ohi, ja sellaisia esineitä, jotka olemme havainneet niihin huomiotamme kiinnittämättä. Jos näemme yöllä unta päivän tapahtumista, niin eniten palautumismahdollisuuksia on merkityksettömillä eikä tärkeillä tapauksilla. Tässä kohden minä liityn täydellisesti Delagen, W. Robertin ja Freudin käsityskantoihin.
[Tässä olisi puhuttava tukahdutetuista taipumuksista, joille Freudin koulukunta on omistanut suuren joukon tutkimuksia. Sinä ajankohtana, jolloin tämän esitelmän pidin, oli unennäköjä käsittelevä Freudin teos ilmestynyt, mutta »psykoanalyysi» oli kaukana nykyisestä kehitysvaiheestansa.]
Olen kadulla odottamassa raitiovaunua; se ei voi minuun koskea, koska pysyttelen jalkakäytävällä. Mutta jos sen minua hipaistessa mahdollisen vaaran ajatus vilahtaa mielessäni, — mitä sanonkaan: jos ruumiini vaistomaisesti väistyy ilman että edes tajuan pelkääväni, niin voin seuraavana yönä nähdä unta, että raitiovaunu minut murskaa. Istun päivällä sairaan luona, jonka tila on epätoivoinen. Jos toivonsäde syttyy minussa hetkeksikin — haihtuva, melkein havaitsematon välähdys — niin uneni voi seuraavana yönä näyttää minulle potilaan parantuneena; joka tapauksessa uneksin pikemmin parantumisesta kuin kuolemasta tai taudista. Sanalla sanoen: ensi sijassa palautuu se, mikä on vähimmin huomattu. Siinä ei ole mitään ihmeteltävää. Se minä, joka uneksii, on hajamielinen minä, se laukeaa vireestänsä. Siihen sointuvat parhaiten hajamielisyyden muistot, joissa ei ole ponnistuksen leimaa.
Tällaisia unennäköä koskevia huomioita olen tahtonut teille esittää. Ne ovat sangen epätäydellisiä. Sitäpaitsi ne koskevat vain sellaisia unia, jotka nykyään tunnemme, sellaisia, jotka muistamme ja jotka kuuluvat pikemmin kevyeen uneen. Nukkuessamme me kenties näemme aivan toisenlaisia unia, mutta niistä ei ole herätessämme paljoakaan jäljellä. Minä olen taipuvainen uskomaan — mutta etupäässä teoreettisten ja niinmuodoin hypoteettisten perusteiden nojalla — että meillä silloin on avarampi ja yksityiskohtaisempi näkemys menneisyydestämme. Tämän syvän unen tutkimiseen on psykologian kohdistettava ponnistuksensa, ei ainoastaan tarkastellakseen siinä tajuttoman muistin rakennetta ja toimintaa, vaan myöskin tutkiakseen niitä salaperäisempiä ilmiöitä, jotka kuuluvat »psyykillisen tutkimuksen» kohteisiin. Minä en uskalla lähteä seikkailemaan sille alueelle, mutta en kumminkaan voi olla pitämättä melkoisen tärkeinä Society for Psychical Research -seuran väsymättömällä innolla keräämiä huomioita. Salatajunnan tutkiminen, työskentely hengen pohjakerrostumissa erikoisen asianmukaisin menetelmin — siinä nousevan vuosisadan sielutieteen tärkein tehtävä. Uskon varmaan, että sitä odottavat kauniit keksinnöt, kenties yhtä tärkeät kuin menneinä vuosisatoina fysiikan ja luonnontieteiden aloilla suoritetut. Sellaista menestystä minä ainakin sille anelen ja sellaisin toivein päätän tämän esityksen.
V.
NYKYISYYDEN MUISTAMINEN JA VÄÄRÄ TUNNISTAMINEN
Se harhavaikutelma, josta tässä aion esittää muutamia teoreettisia näkökantoja, on yleisesti tunnettu. Katsellessamme jotakin näkymää tai ottaessamme osaa johonkin keskusteluun meissä syntyy yhtäkkiä varma vakaumus, että olemme jo ennen nähneet, mitä näemme, jo ennen kuulleet, mitä kuulemme, jo ennen lausuneet nyt lausumamme sanat — että olemme olleet siinä, samassa paikassa, samassa ruumiin- ja mielentilassa, tuntien, havaiten, ajatellen ja tahtoen samoin kuin nyt, — sanalla sanoen: että elämme uudelleen pienimpiä yksityiskohtia myöten joitakin kuluneen elämämme tuokioita. Illuusio on toisinaan niin täydellinen, että sen kestäessä luulee alinomaa kohta voivansa ennakolta sanoa, mitä tulee tapahtumaan: kuinkapa sitä ei tietäisi jo nyt, koska tuntee, että kohta tietää sen ennen tietäneensä? Useasti näyttäytyy ulkomaailma silloin omituisessa valaistuksessa, ikäänkuin unessa; ihminen muuttuu itsellensä vieraaksi, on vähällä jakautua kahdeksi olennoksi ja pelkkänä katselijana seurailla omia sanojansa ja tekojansa. Viimeksi mainittu illuusio, joka äärimmilleen kehittyessään muuttuu »depersonalisaatioksi», ei liity erottamattomasti väärään tunnistamiseen, mutta esiintyy kuitenkin sen yhteydessä. Kaikki nämä oireet ovat muuten enemmän tai vähemmän silmiinpistäviä. Sen sijaan, että ilmenisi täydellisessä muodossaan, illuusio usein esiintyy vain luonnosteltuna. Mutta olipa se vain luonnos tai valmis piirros, sillä on aina oma omituinen luonteensa.
On olemassa paljon väärää tunnistamista koskevia huomioita ja ne muistuttavat yllättävässä määrin toisiansa; usein ne voidaan pukea samaan sanamuotoon. Hallussani on eräs selostus, jonka on omien kokemustensa nojalla minua varten hyväntahtoisesti kirjoittanut eräs itseänsä huomioimaan tottunut kirjailija, joka ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan väärästä tunnistamisesta ja luuli yksin sellaista kokevansa. Hänen kuvaukseensa sisältyy kymmenkunta lausetta, jotka kaikki, likipitäen samanlaisina, esiintyvät ennen julkaistuissa muistiinpanoissa. Aluksi iloitsin siitä, että olin keksinyt selostuksesta ainakin yhden uuden ilmaisun: kirjoittaja näet sanoo, että kokemusta vallitsee jonkinlainen »välttämättömyyden» tunto, ikäänkuin ei mikään maailman voima kykenisi estämään tulossaolevia sanoja ja tekoja. Mutta myöhemmin, lukiessani uudelleen Bernard-Leroyn keräämiä muistiinpanoja, löysin eräästä selostuksesta saman sanan: »Minä katselin omia tekojani; ne olivat välttämättömät.» Sopii tosiaankin kysyä itseltänsä, onko olemassa toista siinä määrin stereotyyppistä harhavaikutelmaa.
Minä en sisällytä väärään tunnistamiseen eräitä illuusioilmiöitä, joissa esiintyy jokin samanlainen piirre, mutta jotka yleisluonteeltansa eroavat ensin mainituista. Arnaud kuvaili vuonna 1896 erästä huomattavaa tapausta, jota hän oli tutkinut jo kolmen vuoden ajan: näinä kolmena vuotena henkilö oli jatkuvasti kokenut tai luullut kokevansa väärän tunnistamisen harhavaikutelmaa kuvitellen elävänsä uudestaan koko elämänsä. Tämä tapaus ei muuten ole ainoa laatuansa; minä uskon sen kuuluvan samaan ryhmään kuin eräs Pickin jo aikoja sitten esittämä tapaus, eräs Kraepelinin ja myös eräs Forelin muistiinpano. Näihin huomioihin perehtyessään johtuu heti ajattelemaan jotakin väärästä tunnistamisesta melkoisesti poikkeavaa. Kysymyksessä ei enää ole äkillinen ja lyhyt, omituisuudellansa yllättävä vaikutelma. Henkilö päinvastoin luulee, että se, mitä hän kokee, on täysin normaalista; toisinaan hän kaipaa tätä vaikutelmaa, etsii sitä, kun se häneltä puuttuu, ja otaksuu sen muuten yhtämittaisemmaksi kuin se todellisuudessa on. Asiaa lähemmin tarkastellen havaitsee hyvinkin syviä eroavaisuuksia. Väärässä tunnistamisessa harhamuisto ei milloinkaan paikallistu määrättyyn kohtaan menneisyyttä vaan asustaa epämääräisessä menneisyydessä, menneisyydessä yleensä. Toisessa tapauksessa henkilöt sitävastoin sijoittavat otaksutut aikaisemmat kokemuksensa määrättyihin ajankohtiin; he ovat todellisen muistihallusinaation uhreja. Huomattakoon muuten, että viimeksi mainitut ovat kaikki mielenvikaisia: Pickin henkilö ja samoin Forelin ja Arnaud'n henkilöt olivat raivoisien vainomielikuvien ahdistamia. Kraepelinin henkilö on raivohullu, näkö- ja kuulohallusinaatioiden vaivaama. Kenties heidän mielenhäiriönsä on katsottava kuuluvaksi siihen ryhmään, jota Coriat on kuvaillut »reduplikatiivisen paramnesian» nimellä ja jota myöskin Pick on eräässä myöhemmässä tutkielmassaan nimittänyt »erääksi uudeksi paramnesian muodoksi». Viimeksi mainittua sairastava henkilö luulee eläneensä elämänsä jo moneen kertaan. Arnaud'n potilas oli juuri tämän harhaluulon vallassa.
Pulmallisempi on Pierre Janet'n psykasteniatutkimusten herättävä kysymys. Vastoin useimpia muita tutkijoita tekee Janet väärästä tunnistamisesta puhtaasti patologisen, suhteellisen harvinaisen, joka tapauksessa epämääräisen ja epäselvän tilan, joka on hänen mielestään liikaa kiirettä pitäen selitetty erikoiseksi muisti-illuusioksi. Todellisuudessa tulee hänen mielestään tällöin puhua yleisemmästä häiriytymisestä. »Todellisuuden funktion» heikonnuttua henkilö muka ei enää pysty täysin käsittämään nykyisyyttä: hän ei tarkoin tiedä, onko kysymyksessä nykyisyys, menneisyys vai kenties tulevaisuusko, ja valitsee menneisyyden, kun hänelle tehdyt kysymykset herättävät hänessä sellaisen ajatuksen. — Kukaan ei kiellä, että Pierre Janet'n perinpohjaisesti tutkima psykastenia muodostaa maaperän, josta voi versoa suuri määrä anomalioita, väärä tunnistaminen muiden muassa. En myöskään tahdo väittää, ettei väärä tunnistaminen ylipäänsä ole psykasteenisluontoinen ilmiö. Mutta mikään ei todista, että se täsmällisesti, täydellisessä selvästi analysoitavassa muodossaan, erikoisesti silloin, kun se esiintyy henkilöissä, joissa ei muuten ilmene mitään epänormaalisuutta, on sisäiseltä rakenteeltaan sama kuin se, joka näyttäytyy epämääräisessä muodossa, pelkkänä taipumuksena tai mahdollisuutena sellaisissa mielissä, joihin sisältyvät kaikki psykasteeniset oireet. Jos otaksumme, että varsinainen väärä tunnistaminen — aina ohimenevä ja vaaraton häiriö — on keino, jonka luonto on keksinyt paikallistaaksensa yhteen kohtaan, rajoittaakseen muutamaan tuokioon ja saattaakseen siten lievimpään muotoonsa erään puutoksen, joka laajentuneena ja ikäänkuin koko sielunelämään liuenneena olisi ollut psykasteniaa, niin täytyisi odottaa, että tämä yhteen ainoaan kohtaan keskittyminen tekee siten syntyvän tajunnantilan täsmällisemmäksi, täydellisemmäksi ja varsinkin yksilöllisemmäksi kuin yleensä psykasteenikoissa, jotka voivat muuntaa epämääräiseksi vääräksi tunnistamiseksi sekä moniksi muiksi epänormaalisiksi ilmiöiksi potemansa radiaalisen puutoksen. Illuusio siis muodostaisi tällöin selvästi erotettavan psyykillisen entiteetin asianlaidan ollessa psykasteniatapauksissa aivan toinen. Silti ei tarvitsisi epäillä vääräksi niitä tiedonantoja, jotka kertovat tämän illuusion ilmenemisestä psykasteniaa potevissa henkilöissä. Mutta sittenkin täytyisi yhä kysyä itseltänsä, miksi ja kuinka syntyy erikoisesti »jo ennen nähdyn» tunto sellaisissa, luullakseni varsin lukuisissa tapauksissa, joissa sangen selvästi samastetaan jokin nykyhetken ja jokin menneisyyden havainto. On muistettava, että useat väärän tunnistamisen tutkijat, Jensen, Kraepelin, Bonatelli, Sander, Anjel ym., ovat itse sitä kokeneet. He ovat ammattipsykologeina merkinneet muistiin kokemansa. Ja kaikki nämä kirjailijat kuvailevat yhtäpitävästi ilmiötä menneisyyden selväksi uudistamiseksi, kaksoisilmiöksi, joka on toisaalta havainto, toisaalta muistuma — eikä yksitahoiseksi ilmiöksi, sellaiseksi tilaksi, jossa todellisuus näkyy kuin ilmassa riippuvana, ajasta irrallaan, havaintona tai muistumana, milloin minäkin. Vaikka mielellämme omaksummekin kaikki, mitä Janet on meille psykasteenikoista opettanut, meidän on kuitenkin etsittävä erikoista selitystä varsinaiseen väärän tunnistamisen ilmiöön. [On huomattava, että useimmat kirjoittajat pitävät väärää tunnistamista erittäin tavallisena harhavaikutelmana. Wigan arveli sen esiintyvän kaikissa ihmisissä. Kraepelin sanoo sitä normaaliseksi ilmiöksi. Jensen väittää olevan tuskin ketään itseänsä tarkkaavaa henkilöä, jolle tämä illuusio on tuntematon.]
Mistä selitys on löydettävissä?
Voisi ensinnäkin väittää väärän tunnistamisen syntyvän, kun nykyhetken havainto samastuu sellaisen aikaisemman havainnon kanssa, joka todellakin on sen kaltainen sisällöltänsä tai ainakin affektiiviselta sävyltänsä. Tuon aikaisemman havainnon arvelivat eräät tutkijat (Sander, Hoffding, Le Lorrain, Bourdon, Bélugou) kuuluvan valvetilaan, toiset (James Sully, Lapie ym.) unitilaan, Grasset valve- tai unitilaan, mutta aina salatajuntaan. Joka tapauksessa, olipa kysymyksessä nähdyn tai kuvitellun esineen muistaminen, väitetään todellisen muistikuvan heräävän eloon, epäselvänä tai epätäydellisenä.
Tämä selitys voidaan hyväksyä niissä rajoissa, jotka sen useat esittäjät sille määrittelevät. Se soveltuu tosiaankin erääseen ilmiöön, joka muutamassa suhteessa muistuttaa väärää tunnistamista. Jokaiselle meistä on sattunut, että olemme jotakin uutta nähdessämme kysyneet itseltämme, emmekö ole jo ennen olleet sitä näkemässä. Asiaa harkitessamme havaitsemme aikaisemmin kokeneemme samanlaatuisen havainnon, johon nykyhetken kokemusta yhdistävät eräät yhteiset piirteet. Se ilmiö, joka nyt on puheenalaisena, on kuitenkin aivan toisenlainen. Tässä esiintyvät molemmat kokemukset ehdottomasti samastuvina, ja me tunnemme varsin hyvin, ettei mikään harkinta voi muuttaa tätä samuutta epämääräiseksi samankaltaisuudeksi, koska tällä kertaa ei ole kysymyksessä pelkkä »jo ennen nähty», vaan enemmän, nimittäin jonkin »jo ennen eletyn» kokeminen. Me luulemme yhden tai useampien menneisyytemme tuokioiden palautuvan täydellisesti, koko älyllisine ja emotionaalisine sisältöineen. Kraepelin, joka on tätä ensimmäistä eroavaisuutta korostanut, mainitsee erään toisenkin. Väärän tunnistamisen illuusio valtaa ihmisen silmänräpäyksessä ja häviää jälleen yhtä äkillisesti jättäen jälkeensä unennäön vaikutelman. Mitään sentapaista ei ilmene hitaanlaisesti syntyvässä, helponlaisesti haihtuvassa nykyhetken kokemuksen ja sitä muistuttavan aikaisemman kokemuksen sekoittumisessa. Lisättäköön (ja tämä lisäys kenties koskettaa asian ydintä), että sellainen sekaannus on erehdys toisten erehdysten joukossa, puhtaan älyn alueelle paikallistuva ilmiö. Väärä tunnistaminen sitävastoin voi koskea koko olemusta, tuntoa ja tahtoa samoin kuin älyä. Sitä kokiessaan henkilö usein joutuu luonteenomaisen tunneliikunnon valtoihin: hän muuttuu vieraanlaiseksi omalle itsellensä ja ikäänkuin »automatisoituu». Tässä meillä on illuusio, joka käsittää eri aineksia ja järjestelee ne yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi vaikutelmaksi — todellinen psykologinen yksilö.
Mistä sen ydintä on etsittävä? Älyn, tunteen vaiko tahdon alueelta?
Ensin mainittuun suuntaan viittaavat ne teoriat, jotka selittävät väärän tunnistamisen havainnon kestäessä tai hieman aikaisemmin syntyneen ja kohta menneisyyteen heijastetun mielikuvan nojalla. Tämän mielikuvan selittämiseksi on ensinnäkin otaksuttu, että aivot kaksijakoisina synnyttävät kaksi samanaikaista havaintoa, joista toinen voi eräissä tapauksissa jäädä jälkeen ja heikommuutensa vuoksi tehdä muistikuvan vaikutuksen (Wigan, Jensen). Fouillée on lisäksi puhunut »aivokeskusten puuttuvasta yhteistoiminnasta ja samanaikaisuudesta», josta aiheutuu »diplopia», »sairaalloinen sisäinen kaiku- ja kertausilmiö». — Nykyään psykologia kokee tulla toimeen ilman anatomisia kaavoja; kaksijakoisuushypoteesista on muuten kerrassaan luovuttu. Niinmuodoin jää se mahdollisuus, että toinen kuva kuuluu jollakin tavoin havaintoon itseensä. Anjelin mielestä on tosiaankin jokaisessa havainnossa erotettava kaksi aspektia: toisaalta tajunnassa syntyvä muokkaamaton vaikutelma, toisaalta se toiminta, jonka nojalla henki tuon vaikutelman valtaa. Molemmat tapahtumat yleensä peittävät toisensa, mutta jos toinen niistä myöhästyy, niin muodostuu kaksoiskuva, joka antaa aihetta väärän tunnistamisen syntymiseen. Piéron on esittänyt samankaltaisen ajatuksen. Lalande, johon Arnaud tässä kohden yhtyy, arvelee havainnon kohteen voivan aiheuttaa meissä ensivaikutelman, silmänräpäyksellisen ja tuskin tajuisen, sitä seuraa muutaman sekunnin hajamielisyys, jonka jälkeen syntyy normaalinen havainto. Jos ensin mainittu vaikutelma viimeksi mainittuna hetkenä palaa tajuntaamme, niin se tekee epämääräisen, ajallisesti määrittelemättömän muistikuvan vaikutuksen, ja meissä ilmenee väärä tunnistaminen. Myers ehdottelee toista, yhtä nerokasta selitystä, joka pohjautuu tietoisen ja »alitajuisen» minän erottamiseen: ensin mainittu muka saa havaintonsa kohteesta vain kokonaisvaikutelman, jonka yksityiskohdat aina hieman myöhästyvät ulkoisen kiihokkeen vastaavista kohdista; toinen sitävastoin valokuvaa yksityiskohdat sitä mukaa kuin ne ilmenevät, silmänräpäyksellisesti. Jälkimmäinen liikkuu niinmuodoin tajunnan edellä ja jos se ilmaisee itsensä äkkiä, niin se tuo tajuntaan muistikuvan siitä, minkä havaitsemisessa tajunta parhaillaan askartelee. Lemaitren omaksuma käsityskanta on Lalanden ja Myersin teoriain väliltä. Ennen Myersiä oli Dugas esittänyt persoonallisuuden kahtiajakoa tehostavan hypoteesin. Vielä on mainittava Ribot, joka antoi kahden kuvan teorialle varsin suurta painokkuutta otaksumalla havaintoa seuraavan jonkinlaisen sitä voimakkaamman hallusinaation, joka työntää havainnon taka-alalle siten luoden siihen muistikuvan himmeneen leiman.
En voi tässä ryhtyä näitä eri teorioja tarkastelemaan niin perinpohjaisesti kuin ne vaatisivat. Rajoitun sanomaan, että hyväksyn niiden periaatteen: minä uskon väärän tunnistamisen edellyttävän, että tajunnassa todellakin esiintyy kaksi kuvaa, joista toinen on toisen jäljennös. Suurimpana vaikeutena on minun mielestäni selittää, miksi toinen kuva heijastuu menneisyyteen ja illuusio siitä huolimatta on yhtämittainen. Jos menneisyyteen heijastettu kuva merkitään nykyisyyteen paikallistettua kuvaa aikaisemmaksi, jos sitä pidetään ensimmäisenä, heikompana, vähemmän tarkkana tai vähemmän tajuisena havaintona, niin ainakin yritetään saada meidät käsittämään, miksi se esiintyy muistikuvan muodossa; mutta silloin ei olisi kysymyksessä kuin erään havaintotuokion muistikuva, illuusio ei voi jatkua, uudistua pitkin havainnon koko kestämisaikaa. Jos sitävastoin molemmat kuvat muodostuvat yhdessä, tulee illuusion jatkuvaisuus ymmärrettävämmäksi, mutta toisen heijastuminen menneisyyteen vaatii sitäkin ehdottomammin selitystä. Sopii muuten kysyä, kykeneekö mikään noista hypoteeseista, ensin mainittuun ryhmään kuuluvistakaan, todella tekemään selkoa takaisin heittymisestä ja riittääkö havainnon heikkous tai piilotajuisuus luomaan siihen muistikuvan leiman. Olipa miten tahansa, väärää tunnistamista koskevan teorian tulee täyttää yhtaikaa molemmat äsken mainitsemani vaatimukset, ja nämä kaksi vaatimusta esiintyvät luullakseni sovittamattoman ristiriitaisina, ellei ole aluksi puhtaasti psykologiselta kannalta perinpohjaisesti tutkittu normaalisen muistikuvan luonnetta.
Vältämmekö pulman, jos kiellämme kuvien kaksinaisuuden vedoten »jo ennen nähdyssä» ilmenevään »älylliseen tunteeseen», joka toisinaan liittyy nykyhetken havaintoon ja saa meidät uskomaan menneisyyden palautumiseen? Sellaisen ajatuksen on esittänyt E. Bernard-Leroy tunnetussa teoksessaan. Myönnän mielelläni hänen olevan oikeassa väittäessään nykyisyyden tunnistamisen useimmiten tapahtuvan ilman vähintäkään menneisyyden palauttamista. Olen muuten itse aikaisemmin osoittanut, että jokapäiväisten kokemusesineiden »tuttuus» johtuu niiden aiheuttamien reaktioiden automaattisuudesta eikä sellaisen muistikuvan läsnäolosta, jonka väitetään toistavan havaintokuvaa. Mutta tämä »tuttuuden» tunto ei varmaankaan esiinny väärässä tunnistamisessa, ja Bernard-Leroy on, hänkin, pitänyt huolen niiden toisistaan erottamisesta. Niinmuodoin jää jäljelle se mahdollisuus, että Bernard-Leroyn mainitsema tunto on sama kuin nähdessämme kadulla henkilön, jonka uskomme varmaan jo aikaisemmin kohdanneemme. Mutta ensinnäkin liittyy tämä viimeksi mainittu tunto varmaan erottamattomasti todelliseen muistoon henkilöstä tai jostakin toisesta hänen näköisestänsä: se on kenties vain tuon muiston epämääräistä ja melkein sammuvaa tajuamista, johon liittyy heräävä ja voimaton ponnistus sen eloonherättämiseksi. Lisäksi on huomattava, että sellaisissa tapauksissa sanomme itsellemme: »Olen nähnyt tuon henkilön jossakin», emmekä: »Olen nähnyt tuon henkilön tässä, samoissa olosuhteissa, eräänä elämäni tuokiona, joka ei ole nykyhetkestä erotettavissa.» Jos siis otaksumme väärän tunnistamisen juontuvan jonkinlaisesta tunnosta, täytyy sen tunnon olla ainoalaatuinen; se ei voi ilmetä normaalisessa tunnistamisessa harhaillen läpi tajunnan ja eksyen maalistansa. Erikoisluontoisena sillä täytyy olla erikoisluontoiset syynsä, joista kannattaa ottaa selkoa.
On vielä jäljellä se mahdollisuus, että etsimme ilmiön alkuperää toiminnan piiristä pikemmin kuin tunteen tai älyn alueilta. Siihen suuntaan käyvät monet väärän tunnistamisen teoriat. Tämän kirjoittaja osoitti jo kauan sitten välttämättömäksi erottaa psyykkisessä elämässä eri viritys- tai sävelkorkeuksia. Sanoin tajunnan olevan sitä paremmin tasapainossa, mitä enemmän se virittyy toiminnan varalle, ja sitä suuremmassa epävakaisuuden tilassa, mitä enemmän sen vire laukeaa jättäen sijaa unenkaltaiselle asenteelle. Huomautin lisäksi, että näiden äärimmäisten tasojen, toiminnan tason ja unen tason välillä on kaikki »elämän tarkkaamisen» ja todellisuuteen sopeutumisen eri asteita vastaavat välitasot. Esittämiini ajatuksiin suhtauduttiin hieman varoen; toiset väittivät niitä paradoksaalisiksi. Ne sotivat tosiaankin yleisesti omaksuttuja teorioja, tajunnanelämän atomistista selitystapaa vastaan. Psykologia kuitenkin lähentelee niitä yhä enemmän, varsinkin sen jälkeen kun Pierre Janet on omalta taholtansa, toisia teitä kulkien, päätynyt tuloksiin, jotka täysin sointuvat minun esittämiini. Väärän tunnistamisen alkuperä on siis etsittävä sielullisen vireen höltymisestä. Pierre Janet'n mukaan tämä höltyminen aiheuttaa ilmiön välittömästi vähentämällä normaaliseen havaintoon liittyvää synteesiponnistusta: havainto saa silloin epämääräisen muiston tai unennäön leiman. Täsmällisemmin sanoen: tässä olisi kysymyksessä vain eräs niistä »epätäydellisyyden tunnoista», joita Janet on tutkinut erittäin itsenäiseen tapaan: henkilö jota eksyttää havainnossa ilmenevä todellisuuden — ja samalla nykyisyyden — epätäydellisyys, ei tiedä, onko kysymyksessä nykyhetki, menneisyys, vaiko kenties tulevaisuus. Léon-Kindberg on omaksunut tämän synteesiponnistusta tehostavan teorian ja kehitellyt sitä. Toisaalta on Heymans yrittänyt osoittaa, kuinka »psyykillisen tarmon heikontuminen» voi muuttaa totunnaisen ympäristömme aspektia luoden »jo ennen nähdyn» leiman siinä ilmeneviin tapauksiin. »Otaksukaamme», sanoo hän, »että totunnainen ympäristömme saa enää vain heikosti kaikumaan ne assosiaatiot, jotka se muuten säännöllisesti herättää. Silloin käy aivan samoin kuin niissä tapauksissa, jolloin monien vuosien kuluttua näemme jälleen seutuja tai esineitä, kuulemme uudelleen säveliä, jotka olemme muinoin tunteneet, mutta jotka ovat jo aikoja sitten häipyneet muististamme… Jos nyt tässä viimeksi mainitussa tapauksessa olemme oppineet tulkitsemaan assosiaatiojen heikontumisen aikaisempien, nykyisen havainnon esineisiin kohdistuneiden kokemusten merkiksi, niin voi arvata, että toisessakin tapauksissa, milloin totunnainen ympäristömme psyykillisen tarmon heikennettyä osoittaa varsin suuressa määrin vähentynyttä assosiatiivista tehokkuutta, meissä syntyy tuo vaikutelma, että siinä uudistuvat täysin samoina hämyisen menneisyyden taustalta kohoavat tilanteet ja henkilökohtaiset kokemukset.» Vihdoin ovat Dromard ja Albès, perinpohjaisessa teoksessa, johon sisältyy itsehuomioiden muodossa eräs terävimpiä analyysejä, mitä väärästä tunnistamisesta on olemassa, selittäneet ilmiön vetoamalla »tarkkaavaisuusvireen» laukeamiseen, joka heidän mielestään aiheuttaa »alemman» ja »ylemmän» psyykillisen toiminnon välisen yhteyden rikkoutumisen. Ensin mainittu havaitsee, toimien toisen apua käyttelemättä, automaattisesti kysymyksessä olevan esineen, ja toinen antautuu sitten kokonansa katselemaan ensimmäisen vastaanottamaa kuvaa, sen sijaan että katselisi esinettä itseänsä.
Viimeksi mainituista väitteistä minä sanon samoin kuin ensin mainituistakin, että hyväksyn niiden pohja-aatteen: väärän tunnistamisen alkusyytä on epäilemättä etsittävä psyykillisen elämän yleisen vireen laukeamisesta. Pulmallinen seikka on sen aivan erikoisluontoisen muodon selvittäminen, jossa elämän tarkkaamattomuus tällöin ilmenee, ja myös selonotto siitä, miksi se lopulta saa meidät pitämään nykyhetkeä menneisyyden palautumana. Havainnon vaatiman synteesiponnistuksen yksinkertainen laukeaminen voi tosin luoda todellisuuteen unennäön leiman, mutta miksi tuo unennäkö ilmenee jo eletyn tuokion täydellisenä toistumisena? Jos otaksumme »ylemmän psyykillisen toiminnon» kohdistuvan tuohon tarkkaamattomaan havaintoon, on tuloksena korkeintaan muisto, johon suhtaudutaan tarkkaavasti, mutta ei havainnon ja muiston kaksoisilmiö. Toisaalta voisi sellainen assosiatiivisen muistin hitaus, johon Heymans vetoaa, vain vaikeuttaa ympäristön tunnistamista: tämä tuttujen asioiden hankala tunnistaminen on kaukana määrätyn aikaisemman kokemuksen muistamisesta, kokemuksen, joka on joka kohdaltansa täysin sama kuin nykyhetken vaikutelma. Sanalla sanoen: näyttää välttämättömältä liittää tämä jälkimmäinen selitysjärjestelmä edelliseen, myöntää, että väärä tunnistaminen johtuu sekä psyykillisen vireen heikontumisesta että kuvan kahdentumisesta, ja tutkia, millainen heikontumisen täytyy olla voidakseen saada aikaan kahdentumisen ja millainen on se kahdentuminen, joka ilmaisee pelkkää heikontumista. Ei kumminkaan voi olla puhettakaan molempien teorioiden keinotekoisesta toisiinsa lähentämisestä. Uskon niiden lähenevän toisiansa itsestään, kunhan syvennytään tutkimaan muistin mekanismia kummassakin puheenaolleessa suunnassa.
* * * * *
Tahtoisin kuitenkin sitä ennen esittää sairaalloisia tai epänormaalisia psykologisia tosiasioita koskevan yleisen huomautuksen. Näiden tosiasioiden joukossa on epäilemättä sellaisia, jotka ilmeisesti johtuvat normaalisen elämän köyhtymisestä. Niin on laita anestesioiden, amnesioiden, afasioiden, paralysioiden, sanalla sanoen kaikkien niiden tilojen, joiden luonteenomaisena tuntomerkkinä on eräiden aistimusten, muistojen tai liikkeitten häviäminen. Näitä tiloja määriteltäessä tarvitsee vain viitata siihen, mikä on tajunnasta kadonnut. Niiden olemuksen muodostaa jokin puutos. Kaikki käsittävät ne psyykillisiksi vajavaisuuksiksi.
Toisaalta on olemassa sairaalloisia tai epänormaalisia tiloja, jotka näyttävät ilmenevän normaalisen elämän lisäksi, sitä rikastuttavan eikä suinkaan köyhdyttävän. Houre, hallusinaatio ja päähänpinttymä ovat positiivisia tosiasioita. Niiden olemuksena on jonkin asian läsnäolo eikä suinkaan puuttuminen. Ne näyttävät tuovan ihmismieleen eräitä uusia tuntemis- ja ajattelemistapoja. Jos tahtoo niitä määritellä, on pidettävä silmällä mitä ne ovat ja mitä tuovat, sen sijaan että kiinnyttäisiin siihen, mitä ne eivät ole ja mitä poistavat. Useimmat mielenvikaisuuden oireet kuuluvat viimeksi mainittuun ryhmään, ja samaa voi sanoa useista psyykillisistä anomalioista ja omituisuuksista. Väärä tunnistaminen on sekin sitä lajia. Se muodostaa, kuten tuonnempana saamme nähdä, omalaatuisen aspektin, aivan toisenlaisen kuin oikea tunnistaminen.
Filosofi voi joka tapauksessa kysyä itseltänsä, kykenevätkö sairaus ja rappeutuminen todellakin luomaan jotakin ja eivätkö ne näennäiset positiiviset tuntomerkit, jotka tässä luovat epänormaaliseen ilmiöön uutuuden leimaa, lähemmin tarkasteltaessa osoittaudu sisäiseksi tyhjyydeksi, normaalisen ilmiön puuttumiseksi. Ollaan yhtä mieltä siitä, että sairaus on vähenemistä. Tuo tosin on pelkkä epämääräinen lauseparsi, ja epäilemättä pitäisi, milloin ei mitään näkyvää ole tajunnasta hävinnyt, täsmällisesti määritellä, miten tajunta on vähentynyt. Kuten alumpana huomautin, olen kerran aikaisemmin luonnostellut sellaista ylitystä. Sanoin silloin, että tajunnantilojen lukumäärään kohdistuvan vähentymisen ohella on toinen, joka koskee niiden kiinteyttä tai painavuutta. Ensin mainitussa tapauksessa sairaus vain poistaa eräitä tiloja jättäen toiset koskematta. Jälkimmäisessä tapauksessa ei mikään psyykillinen tila häviä, mutta sairaus koskee kaikkia, kaikki menettävät painokkuuttansa, toisin sanoen kykyänsä liittyä todellisuuteen. »Elämän tarkkaaminen», on vähentynyt, ja esiintyvät uudet ilmiöt ovat vain tämän irrottumisen ulkonainen aspekti.
Tunnustan muuten, että ajatus tässäkin muodossansa on vielä liian ylimalkainen hyödyttääkseen yksityiskohtaista psykologista selitystä. Joka tapauksessa se osoittaa suunnan, jota kulkien selitys on löydettävissä.
Jos se hyväksytään, ei ole enää syytä etsiä erikoisin tuntomerkein esiintyvän sairaalloisen tai epänormaalisen ilmiön aktiivista aiheuttajaa, sillä tässä ilmiössä ei — kaikesta näennäisestä huolimatta — ole mitään positiivista, ei mitään uutta. Se oli olemassa jo normaalitilan vallitessa, mutta sen esti haluttuna hetkenä ilmaantumasta eräs niistä vastakkaisista, alinomaa vaikuttavista mekanismeista, jotka ovat elämän tarkkaamisen takeena. Säännöllinen psyykillinen elämä, sellaisena kuin sen käsitämme, on järjestelmä toimintoja, joilla on kullakin oma välineensä. Omiin valtoihinsa heitettynä aiheuttaisi jokainen väline koko joukon hyödyttömiä tai haitallisia vaikutuksia, jotka voisivat toisten toimintaa häiritä ja haitata myöskin epävakaista tasapainotilaamme, alinomaa uudistuvaa todellisuuteen sopeutumista. Mutta samalla on lakkaamatta käynnissä poisto-, korjaus- ja tarkistustyö, joka juuri onkin henkisen terveytemme edellytys. Sen heikontuessa ilmenee oireita, joiden luulemme syntyvän tilapäisesti, mutta jotka itse asiassa ovat olleet koko ajan olemassa tai ainakin olisivat olleet, jos olisimme sallineet asiain mennä menojansa. Epäilemättä on luonnollista että teoreetikon huomiota herättää sairaalloisten tosiasioiden sui generis-luonne. Koska nämä tosiasiat ovat monimutkaisia ja kuitenkin ilmaisevat sekavuudessansa eräänlaista järjestystä, hän taipuu aluksi tekemään ne riippuviksi jostakin vaikuttavasta syystä, joka kykenee organisoimaan niiden ainekset. Mutta jos sairaus ei hengen alueella kykene mitään luomaan, ei se voi merkitä muuta kuin hidastumista tai seisahtumista eräissä mekanismeissa, jotka säännöllisissä oloissa estävät toisia pääsemästä täydelleen vaikuttamaan. Niinmuodoin ei psykologian tärkeimpänä tehtävänä tässä kohden ole selittää, kuinka eräät ilmiöt aiheutuvat sairaassa, vaan miksi ne eivät ole todettavissa terveessä ihmisessä.
Olen aikaisemmin tarkastellut tältä kannalta unen ilmiöitä. Unia pidetään yleensä haamuina, jotka ilmenevät valvetilan kiinteiden aistimusten ja mielteiden lisäksi, virvatulina, jotka leikkivät niiden yläpuolella. Ne ovat muka erikoiseen ryhmään kuuluvia tosiasioita, joita psykologian on käsiteltävä omassa luvussaan, minkä jälkeen niistä on päästy. Sellainen ajatus onkin luonnollinen, koska valvetila on meille käytännöllisesti tärkeä, unennäkö sitävastoin kaikkein vierainta toiminnalle, kaikkein hyödyttömintä. Koska se käytännön kannalta on sivuseikka, me johdumme pitämään sitä teoreettiselta kannalta katsoen satunnaisuutena. Luopukaamme tästä ennakkoluulosta; unitila ilmenee päinvastoin normaalitilamme »substraattina». Se ei ilmene valvetilan lisäksi, vaan valvetila syntyy rajoittamalla, keskittämällä ja jännittämällä sitä hajanaista psyykillistä elämää, jonka muodostavat unet. Eräässä suhteessa toimivat havainto ja muisti luonnollisemmin unessa kuin valveilla: tajunta siinä havaitsee havaitaksensa, muistaa muistaaksensa, ollenkaan huolehtimatta elämästä, ts. suoritettavasta toiminnasta. Valvominen on poistamista, valitsemista, hajanaisen unielämän alinomaista keräämistä siihen kohtaan, missä esiintyy käytännöllinen kysymys. Valvominen merkitsee tahtomista. Jos lakkaatte tahtomasta, irrotutte elämästä, annatte mielenkiintonne laueta, niin valveminänne samalla muuttuu unien minäksi, jonka jännitys on pienempi, mutta ulottuvaisuus suurempi kuin ensin mainitun. Valvetilan mekanismi on niinmuodoin monimutkaisempi, pulmallisempi, positiivisempi, ja valvetila kaipaa selitystä paljoa suuremmalla syyllä kuin unennäkö.
Jos unennäkö joka suhteessa jäljittelee mielenhäiriötä, voidaan toisaalta useihin mielenvikaisuuden ilmiöihin soveltaa se, mitä on sanottu unennäöstä. En tahdo ryhtyä tutkimaan näitä asioita liian järjestelmällisiltä näkökannoilta. Sopii epäillä, käykö niitä kaikkia selittäminen samalla tavalla. Useat niistä ovat vielä niin huonosti määriteltyjä, ettei ole vielä aika yrittää niitä selittää. Kuten jo sanoin, esitän väitteeni pelkkänä metodologisena vihjeenä tahtomatta muuta kuin kääntää teoreetikon tarkkaavaisuuden määrättyyn suuntaan. Joka tapauksessa on olemassa sellaisia patologisia ilmiöitä, joihin luulen sen jo nyt olevan sovellettavissa. Ensi sijassa on mainittava väärä tunnistaminen. Sellainen on havainnon mekanismi ja sellainen on nähdäkseni muistinkin mekanismi, että väärä tunnistaminen syntyisi näiden toimintojen luonnollisena tuloksena, ellei väliin tulisi erikoista mekanismia, joka sen ehkäisee. Niin ollen ei ole tärkeätä saada tietää, miksi se ilmenee eräinä hetkinä eräissä henkilöissä, vaan miksi se ei esiinny kaikissa ja alinomaa.
* * * * *
Tarkastelkaamme, kuinka syntyy muisto. Mutta ottakaamme huomioon, että se muisto, josta tässä puhumme, on aina psyykillinen tila, milloin tajuinen, milloin puolitajuinen. Siitä muistosta, jota väitetään aivoihin jääneeksi jäljeksi, olen toisessa yhteydessä sanonut sanottavani. Olen huomauttanut, että eri muistot tosin ovat paikallistettavissa aivoihin siinä merkityksessä, että aivoissa on jokaista muistoryhmää varten erikoinen välittäjä, jonka tehtävänä on muuttaa puhdas muisto syntyväksi havainnoksi tai kuvaksi. Mutta jos mennään pitemmälle, jos väitetään voitavan määrätä jokaisen muiston sija aivoaineessa, niin rajoitutaan ilmaisemaan eittämättömiä psykologisia tosiasioita kiistanalaisella anatomisella kielellä ja päädytään havainnon kumoamiin johtopäätöksiin. Puhuessamme muistosta me ajattelemme sellaista, minkä tajuntamme omistaa tai minkä se voi saada haltuunsa ikäänkuin vetäen langasta, johon se on kiinnitetty: todellisuudessa muisto liikkuu edestakaisin tajuisuuden ja tajuttomuuden välillä, ja siirtyminen tilasta toiseen on niin tasainen, raja niin vähän silmäänpistävä, ettei meillä ole mitään oikeutta otaksua niiden välillä olevan mitään ratkaisevaa eroa. Sellainen on muisto, jota ryhdymme käsittelemään. Sopikaamme lisäksi siitä, että annamme havainnon nimen kaikelle läsnäolevain olioiden tajuamiselle, sekä sisäiselle että ulkoiselle havaitsemiselle. Minä väitän, ettei muiston muodostaminen koskaan tapahdu havainnon syntymisen jälkeen, vaan samanaikaisesti. Sitä mukaa kuin havainto syntyy, ilmestyy sen muisto sen rinnalle niinkuin varjo esineen viereen. Tajuntamme ei kumminkaan yleensä sitä havaitse, enempää kuin silmämme näkisi omaa varjoamme, jos se vaikenisi joka kerta kun käännymme siihen päin.
Jos otaksutaan, ettei muisto synny havainnon itsensä keralla, niin sopii kysyä, milloin se ilmestyy. Odottaako se havainnon häipymistä? Sellaista ajatusta edellyttävät teoriat yleensä, olkoonpa, että tajuttomasta muistosta tehdään psyykillinen tila tai että se käsitetään aivoissa tapahtuvaksi muutokseksi. Niinmuodoin olisi aluksi psyykillinen tila ja myöhemmin tämän kadonneen tilan muisto. Aluksi muka toimivat eräät määrätyt solut, ja siitä syntyy havainto; havainnon hävittyä säilyy samoissa soluissa havainnon jälki, joka on muisto. Jotta asian laita olisi näin, täytyisi tajuisen olemassaolomme muodostua jyrkästi toisistaan erotetuista tiloista, joilla kaikilla on objektiivisesti määrättävä alku ja samanlainen loppu. Onko vaikea havaita, ettei tämä psykologisen elämämme paloittelu erillisiksi tiloiksi, kuten näytelmän jako eri kohtauksiin, ole millään tavoin ehdoton, vaan kerrassaan riippuvainen erilaisesta ja muuttuvaisesta menneisyytemme tulkinnasta? Riippuen siitä kannasta, jolle asetun, siitä harrastuskeskuksesta, jonka valitsen, minä paloittelen eri tavoin eilisen päivän, havaitsen siinä erilaisia tilanneryhmiä. Vaikka kaikki nämä jaot eivät olekaan yhtä keinotekoisia, ei yksikään niistä ole sinänsä olemassa, sillä psyykillisen elämän kehkeäminen tapahtuu yhtäjaksoisesti. Maalla viettämäni päivä on jakautunut aamiaiseen + kävelyyn + päivälliseen, tai keskusteluun + keskusteluun + keskusteluun jne., ja näistä keskusteluista, jotka kietoutuivat toisiinsa, ei yksikään muodosta selvää yksilöllistä kokonaisuutta. Kymmenet jakojärjestelmät ovat mahdollisia, mutta yksikään ei vastaa todellisuuden selvää jäsennystä. Millä oikeudella siis otaksumme muistin valitsevan jonkin noista kymmenistä, jakavan psyykillisen elämän jyrkästi toisistaan erotettuihin jaksoihin ja odottavan kunkin jakson päättymistä järjestääkseen suhteensa havaintoon?