Jos taas väitetään, että ulkoisen esineen havaitseminen alkaa esineen ilmestyessä ja loppuu sen kadotessa, ja että ainakin tässä tapauksessa voidaan täsmälleen määrätä se hetki, jolloin muisto astuu havainnon sijaan, niin unohdetaan, että havainto on yleensä kokoonpantu peräkkäisistä osista ja etteivät nämä osat ole enemmän eivätkä vähemmän yksilöllisiä kuin kokonaisuus. Jokaisesta on oikeus sanoa, että sen esine sitä mukaa katoaa; miksi syntyisi muisto vasta kun kaikki on lopussa, ja kuinka tietäisi muisti minä tapahtuman hetkenä tahansa, ettei kaikki vielä ole lopussa, että vielä on jotakin jäljellä?
Mitä enemmän asiaa harkitsee, sitä vähemmän ymmärtää, kuinka muisto voi syntyä milloinkaan, ellei se synny yhtä rintaa havainnon itsensä kanssa. Nykyhetki joko häipyy jättämättä muistiin minkäänlaista jälkeä tai jakautuu joka hetki, parhaillaan esiinkummutessaan, kahdeksi symmetriseksi suihkuksi, joista toinen lankeaa taaksepäin kohti menneisyyttä, toinen sitävastoin syöksyy päin tulevaisuutta. Vain jälkimmäinen, se, jota nimitämme havainnoksi, herättää meissä mielenkiintoa. Me emme tarvitse olioiden muistamista niin kauan kuin meillä on oliot itse. Käytännöllinen taju syrjäyttää tuon muiston tarpeettomana ja teoreettinen harkinta pitää sitä olemattomana. Siten syntyy se harhakäsitys, jonka mukaan muisto on havainnon jälkeläinen.
Tuo harhakäsitys johtuu toisestakin, vielä syvemmästä syystä.
Se johtuu siitä, että eloonherännyt tajuinen muisto tuntuu meistä vaatimattomassa muodossa elpyvältä havainnolta ja ainoastaan havainnolta. Havainnon ja muiston välillä vallitsisi niinmuodoin intensiteetti- eli aste-ero eikä laatuero. Koska havainto määritellään voimakkaaksi ja muisto heikoksi tajunnantilaksi, joten havainnon muisto ei voi olla muuta kuin sama havainto heikontuneena, näyttää meistä siltä kuin havaintoa salatajuntaan merkitsevän muistin olisi täytynyt odottaa, kunnes havainto on heikentynyt muistoksi. Samasta syystä me päättelemme, ettei havainnon muisto voi syntyä havainnon keralla eikä kehkeytyä samaan aikaan kuin se.
Mutta sitä väittämää, jonka mukaan nykyhetken havainto on voimakas ja elpynyt muisto heikko tajunnantila, väittämää, jonka mukaan muisto syntyy havainnosta vähentymisen nojalla, vastustaa kaikkein alkeellisinkin asian huomioiminen. Olen sen osoittanut eräässä aikaisemmassa teoksessa. Ottakaa jokin voimakas aistimus ja antakaa sen vähetä asteittaisesti aina olemattomiin asti. Ellei aistimuksen ja aistimuksen muiston välillä ole kuin aste-ero, niin aistimus muuttuu ennen sammumistansa muistoksi. Epäilemättä tulee silloin hetki, jolloin ette voi enää sanoa, onko kysymyksessä kokemanne heikko aistimus vaiko kuvittelemanne heikko aistimus, mutta tämä heikko tajunnantila ei esiinny milloinkaan voimakkaan tilan menneisyyteen heijastettuna muistona. Muisto on siis jotakin muuta.
Aistimuksen muisto on asia, joka kykenee nostattamaan mieleen saman aistimuksen, ts. synnyttämään sen uudelleen, aluksi heikkona, sitten voimakkaampana ja yhä voimakkaampana sitä mukaa kuin tarkkaavaisuus siihen kiinteämmin kohdistuu. Mutta samalla se on selvästi erotettavissa nostattamastansa tilasta, ja juuri senvuoksi, että sen tunnemme nostatetun aistimuksen takaa kuten hypnoottisen vaikuttajan hänen aiheuttamansa hallusinaation takaa, me sijoitamme kokemuksemme syyn menneisyyteen. Aistimus on itse asiassa luonteeltansa aktuaalinen ja nykyhetkinen, mutta muisto, joka sen herättää salatajunnan pohjalla, mistä se tuskin kohoaa esiin, osoittaa sitä omalaatuista suggestiivista voimaa, joka on kadonneen, mutta vielä olemaan pyrkivän tunnusmerkkinä. Suggestio on tuskin ehtinyt koskettaa mielikuvitusta, kun suggeroitu asia jo kuvastuu heräämistilassansa, ja juuri senvuoksi on vaikea erottaa toisistansa koettua heikkoa aistimusta ja täsmällisesti paikallistamatonta muistettua heikkoa aistimusta. Suggestio ei kumminkaan ole millään muotoa se, mikä suggeroi, aistimuksen tai havainnon puhdas muisto ei ole millään muotoa itse aistimus tai havainto. Muuten täytyisi sanoa, että hypnoottisen vaikuttajan sanojen, jotka suggeroivat nukkuvien suuhun sokerin tai suolan maun, on jo oltava hieman sokeroituja tai suolaisia.
Jos ottaa vieläkin syvällisemmin tutkiaksensa tätä illuusiota, huomaa siihen sisältyvän henkemme synnynnäisen tarpeen kuvailla itsellensä koko sisäistä elämäämme sen olemuksemme pienoisen osan nojalla, joka on kytkeytynyt nykyhetken todellisuuteen, joka tätä todellisuutta havaitsee ja toimintansa kohteena käyttelee. Havaintomme ja aistimuksemme ovat sekä kaikkein kirkkainta että meille kaikkein tärkeintä, mitä meissä on; ne merkitsevät joka hetki ruumiimme ja toisten olioiden välistä vaihtelevaa suhdetta; ne määräävät tai suuntaavat käyttäytymistämme. Siitä johtuu taipumuksemme nähdä toisissa psyykillisissä tosiasioissa ainoastaan himmentyneitä tai pienentyneitä havaintoja tai aistimuksia. Nekin meistä, jotka kykenevät parhaiten vastustamaan tuota taipumusta, jotka luulevat näkevänsä ajatuksessa jotakin muuta kuin kuvien leikkiä, tuskin voisivat saada itseään vakuuttumaan siitä, että havainnon muisto eroaa perinpohjaisesti havainnosta itsestänsä: heistä näyttää siltä kuin muistin täytyisi joka tapauksessa olla ilmaistavissa havainnon termein, luotavissa jonkinlaisen kuvaan vaikuttavan toiminnon avulla. Mutta mikä olisikaan se toiminto? Me sanomme itsellemme a priori, ettei se voi koskea muuta kuin kuvan sisällön kvaliteettia tai sen kvantiteettia, tai molempia yhtaikaa. Kvaliteetista ei varmaankaan voi olla kysymys, koska muiston on esitettävä meille menneisyyttä sitä muuttamatta. Asia koskee niin ollen kvantiteettia. Mutta kvantiteetti vuorostaan voi olla ekstensiivinen tai intensiivinen, sillä kuva käsittää määrätyn luvun osia ja ilmaisee määrätyn asteen voimaa. Tarkastelkaamme ensimmäistä vaihtopuolta. Muuttaako muisto kuvan laajuutta? Ilmeisesti ei, sillä jos se lisäisi menneisyyteen jotakin, niin se olisi virheellinen, ja jos ottaisi siitä jotakin pois, epätäydellinen. Niinmuodoin jää jäljelle se mahdollisuus, että muutos koskee intensiteettiä, ja koska se nähtävästi ei ole lisääntymistä, niin sen täytyy olla vähentymistä. Tällainen on se vaistomainen, tuskin tajuinen dialektiikka, joka johtaa meidät peräkkäisten poistojen nojalla käsittämään muiston kuvan heikontumiseksi.
Kun tuo johtopäätös on tehty, niin sen vaikutus tuntuu koko muistipsykologiassamme; onpa se fysiologiassammekin havaittavissa. Millaiseksi ajatellemmekin havainnon aivomekanismin, me käsitämme muiston vain saman mekanismin uudeksi liikunnaksi, saman tosiasian heikontuneeksi toistumiseksi. Kuitenkin on olemassa kokemus, joka näyttää viittaavan aivan toiseen. Se osoittaa meille, että voi menettää visuaaliset muistot lakkaamatta silti näkemästä ja auditiiviset muistot lakkaamatta silti kuulemasta; ettei psyykillinen sokeus tai kuurous välttämättä edellytä näön tai kuulon kadottamista. Olisiko se mahdollista, jos havainto ja muisti käyttelisivät samoja keskuksia, saisivat liikkeeseen samat mekanismit? Voimatta kuitenkaan myöntää havainnon ja muiston välillä olevan perinjuurista eroa jatkamme vielä asian tutkimista.
Rakentaen psyykillisen elämämme selvästi toisistaan erotetuista tiloista ja arvellen kaikkien näiden tilojen olevan ilmaistavissa kuvien avulla järkeilymme päätyy kahta konvergoivaa uraa kulkien tekemään muistosta kalvenneen havainnon, asian, joka seuraa havaintoa sen sijaan että esiintyisi yhtaikaa sen keralla. Jos hylkäämme tämän älyllemme luonnostansa kuuluvan dialektiikan, jota kielemme mielellään viljelee ja joka kenties on käytännössä välttämätön mutta ei sisäisen havainnon suggeroima, niin muisto ilmenee havainnon alinomaisena vastapuolena, sen keralla syntyvänä, yhtaikaa kehkeytyvänä ja edellisen hävittyä eloonjääneenä, koska on olemukseltansa toisenlainen kuin se.
Mikä siis onkaan muisto? Psyykillisen tilan selvä kuvaileminen tapahtuu aina kuvien nojalla, ja minä sanoin äsken, ettei kuvan muisto ole mikään kuva. Niinpä käykin puhdasta muistoa kuvaileminen vain epämääräiseen tapaan, vertauskuvallisesti. Sanon siis, kuten olen tutkimuksessani Matière et Mémoire selittänyt, että se on havaintoon verrattuna sama kuin kuvastimen takana nähty kuva sen edessä sijaitsevaan esineeseen nähden. Esinettä voi yhtä hyvin koskea kuin nähdä, se vaikuttaa meihin samoin kuin me siihen, se on mahdollisten toimintojen kyllästämä, se on aktuaalinen. Kuva on virtuaalinen, ja vaikka se onkin esineen kaltainen, ei se kykene tekemään mitään sellaista kuin viimeksi mainittu. Sitä mukaa kuin aktuaalinen olemassaolomme kehkeää ajassa, syntyy sen vastapuoleksi virtuaalinen olemassaolo, kuva kuvastimessa. Jokaisessa elämämme tuokiossa ilmenee niinmuodoin kaksi aspektia: se on aktuaalinen ja virtuaalinen, toisaalta havaintoa, toisaalta muistoa. Se jakautuu ilmaantuessaan. Tai pikemmin: sen olemuksena on juuri tämä jakautuminen, sillä alinomaa liikkuva nykyhetki, jo olemattomiin kadonneen välittömän menneisyyden ja vielä syntymättömän välittömän tulevaisuuden pakeneva raja hupenisi pelkäksi abstraktioksi, ellei se olisi juuri se liikkuva kuvastin, joka lakkaamatta heijastaa havaintoa muistoksi.
Kuvitelkaamme sellaista ihmismieltä, jossa tämä kahdentuminen tulee tajutuksi. Otaksukaamme, että havaintomme ja toimintamme heijastuvat meihin takaisin, ei havainnon ja toiminnan tultua suoritetuksi, vaan sitä mukaa kuin havaitsemme ja toimimme. Silloin näemme yhtaikaa todellisen olemisemme ja sen virtuaalisen kuvan, toisaalla esineen, toisaalla heijastuksen. Heijastus ja esine eroavat selvästi toisistansa, sillä jälkimmäisessä on kaikki havainnon luonnepiirteet, edellinen taas on jo muistoa: ellei se olisi sitä heti, ei se voisi siksi muuttua milloinkaan. Myöhemmin, suorittaessaan säännönmukaista toimintaansa, se osoittaa meille menneisyytemme varustettuna menneisyyden merkillä; jo muodostumisensa hetkellä havaittuna se ilmenee oleellisine menneisyysleimoinensa. Mikä on tuo menneisyys? Se ei ole eikä voi olla ajallisesti määriteltävissä, se on menneisyyttä yleensä, se ei voi olla mitään erikoista menneisyyttä. Jos sen muodostaisi vain jokin havaittu asia, jokin koettu mielenliikutus, voisi vielä pettyä ja luulla jo ennen havainneensa, mitä havaitsee, kokeneensa, mitä kokee. Mutta tässä onkin asian laita toisin. Se, mikä joka hetki jakautuu havainnoksi ja muistoksi, on kaikki näkemämme, kuulemamme, kokemamme, koko olemisemme ja kaikki mitä meitä ympäröi — kaikki yhtenä kokonaisuutena. Jos tämä jakautuminen tulee tajutuksi, niin koko nykyisyytemme ilmenee samalla kertaa sekä havaintona että muistona. Ja kuitenkin tiedämme varsin hyvin, ettei sama historian hetki ole kahteen kertaan elettävissä ja ettei aika käänny vierimään taaksepäin. Mikä neuvoksi? Tilanne on omituinen, paradoksaalinen. Se saattaa sekasortoon kaikki tottumuksemme. Meillä on muisto; se on muisto, koska siinä ilmenee niiden tilojen luonteenomainen leima, joita yleensä tuolla nimellä mainitsemme ja jotka kuvastuvat tajuntaan vasta niiden kohteen kadottua. Ja kumminkaan ne eivät edusta mitään jo ollutta, vaan yksinkertaisesti jotakin parhaillaan olevaa; se liikkuu pari passu toistamansa havainnon keralla. Se on nykyisyyden hetkenä tämän hetken muisto. Se on muodoltansa menneisyyttä ja sisällöltänsä nykyisyyttä. Se on nykyisyyden muisto.
Sitä mukaa kuin tilanne edistyy, luo muisto, joka pysyttelee sen rinnalla, jokaiseen vaiheeseen »jo ennen nähdyn», »ennen tunnetun» leiman. Mutta tämä tilanne näyttää jo ennen päämaaliinsa ehtimistäkin välttämättä muodostavan kokonaisuuden, koska hetken mielenkiinto on sen leikannut erilleen tasaisesti jatkuvasta kokemuksestamme. Kuinka olisimmekaan jo eläneet jonkin osan tilanteesta, ellemme ole eläneet sitä kokonaisuudessaan? Voisimmeko tuntea sitä, mikä kehittyy irrallaan, ellemme tunne sitä, mikä on vielä kerällä? Emmekö joka hetki ainakin ennakolta arvaile seuraavaa hetkeä? Tuleva tuokio alkaa jo nykyhetkessä, sen sisältöä ei käy erottaminen jälkimmäisen sisällöstä; jos toinen epäilemättä on menneisyyteni palautumista, kuinka ei tuleva tuokio olisi samaa? Minä tunnen toisen ja tulen niinmuodoin varmasti tuntemaan toisenkin. Niinpä olenkin siihen nähden, mikä on kohta tapahtumaisillaan, sen henkilön asenteessa, jolle jokin on oleva tuttua ja jolle senvuoksi jokin on tuttua. Mutta tuo on vain tiedon asenne, sen muoto vailla sisältöä. Koska en voi ennustaa, mitä tulee tapahtumaan, huomaan varsin hyvin, etten sitä tiedä, mutta samalla minä aavistan, että tulee hetki, jolloin olen sen tietänyt, siinä merkityksessä, että se on huomioni esineeksi tullessaan minulle tuttua, ja tämä tuleva tuttuus, jonka tunnen välttämättömäksi tuntemiskykyni pitkin matkaa osoittaman voimakkaan suuntautumisen nojalla, vaikuttaa ennakolta taaksepäin nykyhetkeeni sijoittaen minut siihen omituiseen tilanteeseen, jossa ihminen on havaitessaan tuntevansa sen, minkä tietää olevansa itselleen outoa.
Otaksukaamme, että olemme joskus osanneet ulkoa jonkin kappaleen, joka nyt on unohtunut, ja että jonakin päivänä yllätämme itsemme sitä konemaisesti toistamasta. Koska jokainen sana on tuttu kohta kun se on lausuttu, tunnemme sen olevan tiedossamme ennenkuin sen lausumme, ja kuitenkin me löydämme sen vasta lausuessamme. Se henkilö, jonka mielessä tulee tajutuksi nykyhetken lakkaamaton jakautuminen havainnoksi ja muistoksi, on samassa asemassa. Mikäli hän itseänsä analysoi, täytyy hänen tuntua itsestään näyttelijältä, joka esittää osaansa automaattisesti, kuunnellen puhettansa ja katsellen eleitänsä. Mitä paremmin hän syventyy kokemaansa, sitä täydellisemmin hän jakautuu kahdeksi henkilöksi, joista toinen esiintyy toisen nähtävänä ja kuultavana. Toisaalta hän tietää yhä edelleen olevansa se, mikä on ollut, minuus, joka ajattelee ja toimii tilanteen vaatimusten mukaisesti, minuus, joka on kytkeytynyt todelliseen elämään ja sopeutuu siihen tahtonsa vapaan ponnistuksen varassa — siinä se, minkä hänelle takaa nykyisyyden havaitseminen. Mutta saman nykyisyyden muistaminen, joka sekin on olemassa, saa hänet uskomaan, että hän toistaa sellaisinaan jo ennen sanottuja asioita, että hän näkee uudelleen ja täysin samanlaisina jo ennen näkemiänsä, ja tekee hänestä siten osaansa esittävän näyttelijän. Siitä ne kaksi eri minuutta, joista toinen vapautensa tunnossa korottaa itsensä riippumattomaksi katselijaksi, edessänsä näytelmä, jota toinen konemaiseen tapaan esittää. Tämä kahtiajakautuminen ei kuitenkaan kehity milloinkaan täydelliseksi. Se on pikemmin henkilön häilymistä kahden itseänsä koskevan näkökannan välillä, hengen liikkumista havainnosta, joka on pelkkää havaintoa, sellaiseen havaintoon, jonka rinnalla versoo sen oma muisto, ja päinvastoin: ensin mainittu sisältää tavanomaisen vapautemme tunnon ja kytkeytyy aivan luontevasti todellisuuden maailmaan, jälkimmäinen saa meidät uskomaan, että toistelemme oppimaamme näytelmänkohtaa, muuttaa meidät automaateiksi, siirtää meidät teatterin tai unennäön maailmoihin. Se, joka on muutaman silmänräpäyksen ollut suuressa vaarassa, mistä on voinut pelastua ainoastaan nopean, yhtä välttämättömän kuin uskaliaasti suoritetun toimenpidesarjan nojalla, on kokenut jotakin samantapaista. Siinä tapahtuu pikemmin virtuaalinen kuin todellinen kahtiajakautuminen. Henkilö toimii ja tuntee kuitenkin olevansa välttämättömyyden väline. Hän tuntee valitsevansa ja tahtovansa, mutta valitsevansa pakollista ja tahtovansa sellaista, mitä ei voi väistää. Siitä johtuu, että tajunnantilat läpäisevät toisiansa, sulautuvat toisiinsa, jopa samastuvatkin välittömässä tajunnassa, mutta jäävät siitä huolimatta loogilliselta kannalta katsoen keskenään ristiriitaisiksi ja näyttäytyvät niin ollen harkitsevalle tajunnalle minän jakautumisena kahdeksi eri henkilöksi, joista toinen ottaa osakseen kaiken vapauden, toinen sitävastoin pitää hallussaan välttämättömyyttä — edellinen on vapaa katselija, jonka nähden jälkimmäinen esittää osaansa automaattisesti.
Olen tässä kuvannut ne kolme tärkeintä aspektia, joiden valossa me näyttäytyisimme itsellemme normaalitilassa, jos voisimme välittömästi havaita nykyisyytemme jakautumisen. Ne ovat juuri väärän tunnistamisen tuntomerkit. Ne esiintyvät sitä korostetumpina, mitä selvempi, täydellisempi ja kokijansa syvällisemmin erittelemä tämä ilmiö on.
Useat ovat tosiaankin puhuneet automaattisuuden tunnosta ja tilasta, joka on verrattavissa osaansa esittävän näyttelijän tilaan. Se, mitä sanotaan ja tehdään, se, mitä itse sanoo ja tekee, näyttää »väistämättömältä». Henkilö on omien liikkeittensä, ajatustensa ja tekojensa katselijana. Kaikki tapahtuu ikäänkuin kahtiajakautuminen toteutuisi, joskaan siitä itse asiassa ei tule totta. Eräs henkilö kirjoittaa: »Tämä jakautumisen tunto on olemassa vain aistimuksessa; molemmat henkilöt muodostavat aineelliselta näkökannalta kokonaisuuden.» Hän tahtoo epäilemättä sanoa tuntevansa kahdentumisen tunnetta, jota kumminkin myötäilee se tietoisuus, että kysymyksessä on yksi ja sama henkilö.
Kuten tutkielmani alussa huomautin, on henkilö usein samassa omituisessa mielentilassa kuin se, joka luulee tietävänsä, mitä tulee tapahtumaan, samalla kuitenkin tuntien itsensä kykenemättömäksi sitä ennakolta sanomaan. »Minusta näyttää aina siltä», sanoo eräs heistä, »että kohta arvaan jatkon, mutta en saa sitä oikein sanotuksi.» Toisen mieleen muistuu se, mikä on tapahtumassa, »niinkuin nimi, joka on muistin partaalla.» Eräs aikaisimpia havaintoja on erään potilaan, joka kuvitteli ennakoivansa kaikki, mitä hänen ympärillänsä oli tapahtuva. Siinä on toinen väärän tunnistamisen oleellinen ominaisuus.
Kaikkein yleisin on kuitenkin se, josta puhuin ensinnä: heräävä muisto riippuu ilmassa, siltä puuttuu menneisyyden tukikohta. Se ei vastaa mitään aikaisempaa kokemusta. Henkilö tietää sen, on siitä vakuuttunut, ja tämä vakaumus ei ole järkeilyn tulos: se on välitön. Siihen sekaantuu se tunto, että heränneen muiston täytyy olla pelkkä parhaillaan kestävän havainnon kaksoiskappale. Onko se siis »nykyisyyden muisto»? Ellei niin sanota, tapahtuu se varmaan siitä syystä, että lauseparsi näyttää olevan itsessään ristiriitainen, ettei muistoa voida käsittää muuksi kuin menneisyyden toistumaksi, ettei myönnetä mielteen voivan kantaa menneisyyden leimaa riippumatta siitä, mitä se edustaa, sanalla sanoen: että ollaan itse siitä tietämättä teoreetikkoja, arvellaan muiston aina syntyvän myöhemmin kuin se havainto, jota se toistaa. Mutta jotakin samansuuntaista kumminkin sanotaan, puhutaan menneisyydestä, jota ei mikään välimatka erota nykyisyydestä: »Minä tunsin mielessäni tapahtuvan jonkinlaisen laukeamisen, joka hävitti koko menneisyyden tuon entisen tuokion ja kokemushetkeni väliltä.» Siinä on tosiaankin ilmiön olennainen luonnepiirre. Väärästä tunnistamisesta puhuttaessa pitäisi nimenomaisesti osoittaa, että kysymyksessä on tapahtuma, joka ei todella jäljittele oikeata tunnistamista eikä herätä sen illuusiota. Millainen onkaan normaalinen tunnistaminen? Se voi tapahtua kahdella tavalla, joko sen tuttuustunnon nojalla, joka liittyy nykyhetken havaintoon, tai siten, että herää eloon entinen havainto, jota nykyhetken havainto tuntuu toistavan. Väärä tunnistaminen ei ole kumpikaan näistä toiminnoista. Edelliselle tunnistamislaadulle on luonteenomaista, ettei sen vallitessa voi muistua mieleen määrätty, henkilökohtainen tilanne, jossa tunnistettu esine olisi aikaisemmin havaittu. Työhuoneeni, pöytäni ja kirjani luovat ympärilleni tuttuuden ilmapiirin vain sillä ehdolla, etteivät herätä mitään määrätyn historiani hetken muistoa. Jos ne palauttavat mieleen täsmällisen muiston jostakin tapahtumasta, johon ovat kuuluneet, niin minä tosin tunnistan ne siihen osaaottaneina, mutta tämä tunnistaminen tulee ensin mainitun lisäksi ja eroaa siitä perinpohjin, niinkuin persoonallinen eroaa persoonattomasta. Väärä tunnistaminen ei merkitse tuota tuttuudentuntoa. Se koskee aina persoonallista tilannetta, jonka uskomme toistavan erästä aikaisempaa, yhtä täsmällistä ja määrättyä persoonallista tilannetta. Jäisi niin ollen jäljelle mahdollisuus, että se kuuluu jälkimmäiseen tunnistamislaatuun, siihen, johon sisältyy aktuaalisten olosuhteiden kaltaisen tilanteen mieleenpalautuminen. On kuitenkin huomattava, että sellaisessa tapauksessa tulevat aina kysymykseen samankaltaiset eivätkä samastuvat tilanteet. Jälkimmäiseen luokkaan kuuluva tunnistaminen tapahtuu vain siten, että kuvitellaan sekä sitä, mikä molempia tilanteita erottaa, että sitä, mikä on niille yhteistä. Jos olen toista kertaa katsomassa jotakin huvinäytelmää, niin tunnistan kaikki sanat, toisen toisensa jälkeen, tunnistan eri kohtaukset ja koko kappaleen ja muistan nähneeni sen jo ennen; mutta edellisellä kerralla olin istunut toisessa paikassa, ympärilläni oli ollut toisia henkilöitä, tullessani oli mieleni askarrellut toisissa asioissa; missään tapauksessa en ollut voinut silloin olla sama kuin nyt, koska olen väliajan elänyt. Jos siis kuvat ovatkin molemmissa tapauksissa samat, eivät ne kumminkaan esiinny samassa kehyksessä, ja epämääräinen kehysten erilaisuuden tunto ympäröi reunaripsun tavoin kuvien samuuteen kohdistuvaa tajuntaani tehden minulle mahdolliseksi erottaa ne joka hetki toisistansa. Väärässä tunnistamisessa sitävastoin ovat kehykset, kuten itse kuvatkin, samastuvat. Minä katselen samaa näytelmää samoin aistimuksin, samoin ajatuksin; sanalla sanoen: olen tänä hetkenä samassa hetkessä kuin silloin. Tässä siis tuskin voi puhua illuusiosta, koska illusorinen kokemus on todellisen kokemuksen toistuma ja koska kysymyksessä oleva ilmiö ei jäljittele mitään toista kokemuksemme ilmiötä. Tuskin voi myöskään puhua väärästä tunnistamisesta, koska ei ole olemassa mitään sellaista oikeata tunnistamista, jonka tarkan väärennyksen tämä muodostaisi. Todellisuudessa on kysymys ainoalaatuisesta ilmiöstä, siitä, jonka synnyttäisi »nykyisyyden muisto», jos se äkkiä kohoaisi esiin salatajunnasta, missä sen tulee piillä. Se tekisi muiston vaikutuksen, koska muistossa on oma erottava leimansa, toisenlainen kuin havainnossa, mutta sitä ei käy yhdistäminen mihinkään menneeseen kokemukseen, koska jokainen meistä varsin hyvin tietää, ettei elä kahteen kertaan samaa historiansa tuokiota.
* * * * *
Vielä on selvittämättä, miksi tämä muisto ylipäänsä jää salatuksi ja kuinka se ilmaisee itsensä poikkeuksellisissa tapauksissa. Yleensä ja oikeastaan menneisyys palautuu tajuntaan ainoastaan mikäli se voi auttaa käsittämään nykyisyyttä ja arvaamaan tulevaisuutta: se on toiminnan vakoilija. Erehdytään, kun tulkitaan älyllisiä toimintoja erillisinä, ikäänkuin ne olisivat oma tarkoituksensa, ikäänkuin me olisimme puhtaita henkiolentoja, joiden ainoana askareena on vaihtuvien ajatusten ja kuvien tarkkaaminen. Niin ollen vetäisi nykyhetken havainto puoleensa kaltaisensa muiston ilman minkäänlaista hyödyn sala-aikomusta, ilman vain, huviksensa — iloiten siitä, että tuo tajunnan maailmaan vetovoiman lain, joka on verrattavissa aineen maailmaa vallitsevaan lakiin. En tosin tahdo väittää »samankaltaisuuden lakia» olemattomaksi, mutta, kuten jo toisessa yhteydessä huomautin, kaksi ajatusta, mitkä tahansa, olivatpa ne toisistansa miten etäällä tahansa, ovat aina jossakin suhteessa toistensa kaltaiset, koska aina on olemassa sellainen heimokäsite, jonka piiriin ne ovat sijoitettavissa, joten mikä havainto tahansa herättäisi minkä muiston tahansa, ellei tässä olisi vaikuttamassa muu kuin samankaltaisten välinen mekaaninen vetovoima. Todellisuudessa havainto herättää jonkin mielikuvan, jotta mennyttä tilannetta edeltäneet, myötäilleet ja seuranneet seikat jollakin tavoin valaisisivat nykyhetken tilannetta ja osoittaisivat, miten siitä päästään eteenpäin. Tuhannet muistojen herättämiset ovat samankaltaisuuden nojalla mahdollisia, mutta muisto, joka pyrkii uudestaan ilmaantumaan, on se, joka muistuttaa havaintoa jossakin erikoisessa suhteessa, se, joka voi valaista ja ohjata valmistumassa olevaa tekoa. Ja sekin muisto voisi oikeastaan jäädä ilmaantumatta: riittäisi, jos se itse näyttäytymättä palauttaisi mieleen ne seikat, jotka ovat ilmenneet sen yhteydessä, sen, mikä on käynyt edellä, ja sen, mikä on seurannut, toisin sanoen sen, mikä on tärkeätä tietää nykyisyyden käsittämiseksi ja tulevaisuuden ennakolta arvaamiseksi. Voisipa ajatella niinkin, ettei kaikki tuo ollenkaan tulisi tajunnassa ilmi, vaan että ilmenisi ainoastaan lopputulos, määrätyn, suoritettavan toimenpiteen mieleennostatus. Siten on todennäköisesti asianlaita useimmilla eläimillä. Mutta mitä enemmän tajunta kehittyy, sitä enemmän se valaisee muistin toimintoa ja sitä enemmän se myöskin sallii kuultaa näkyviin kosketusassosiaation, tarkoitusperän, takaa samankaltaisuusassosiaation, joka on väline. Kerran tajuntaan kotiuduttuansa viimeksi mainittu sallii sinne työntyvän suuren määrän ylellisyysmuistoja jonkin, vaikkapa kerrassaan aktuaalista mielenkiintoa vailla olevan samankaltaisuuden nojalla. Siten on selitettävissä, että voimme toimiessamme hieman uneksia; mutta palautumisen lait ovat toiminnan välttämättömyyksien määräämät, ne yksin pitävät hallussansa tajunnan avaimia, ja uneksimisen muistot pääsevät pujahtamaan sisään vain mikäli pääsyyn oikeuttava samankaltaisuussuhde tilapäisesti höltyy tai käy epämääräiseksi. Lyhyesti sanoen: kaikkien muistojemme yrittäessä joka hetki tunkeutua esiin salatajunnan uumenista elämää tarkkaava tajunta päästää laillisesti kulkemaan ainoastaan ne, jotka kykenevät hyödyttämään nykyhetken toimintaa, joskin monet muut pujahtavat sisään yleisen samankaltaisuusehdon nojalla, joka on täytynyt asettaa voimaan.
Mutta mikäpä olisikaan nykyhetken toiminnalle hyödyttömämpää kuin nykyisyyden muistaminen? Kaikki muut muistot voisivat pikemmin vedota oikeuksiinsa, sillä ne tuovat ainakin mukanansa jonkinlaista tietoa, olkoonpa, ettei se ole sinä hetkenä mielenkiintoista. Yksin nykyisyyden muistamisella ei ole meille mitään ilmoitettavaa, koska se on vain havainnon kaksoiskappale. Meillä on todellinen esine; mitä siis teemmekään virtuaalisella kuvalla? Yhtä hyvin voisi heittää saaliin tavoitellakseen sen varjokuvaa.
Niinpä ei olekaan toista muistoa, jota tarkkaavaisuutemme itsepintaisemmin karttelisi.
Se tarkkaavaisuus, joka nyt on kysymyksessä, ei muuten ole sitä yksilöllistä tarkkaavaisuutta, jonka voimakkuus, suunta ja kesto vaihtelevat eri henkilöissä. Sitä sopisi nimittää suvun tarkkaavaisuudeksi, joka luonnostaan kohdistuu eräisiin psyykillisen elämän alueisiin ja luonnostaan välttelee toisia. Yksilöllinen tarkkaavaisuutemme epäilemättä liikkuu mielin määrin kaikkien näiden alueiden rajoissa, mutta se tulee silloin vain nyt puheenaolevan tarkkaavaisuuden lisäksi, kuten yksilöllisen silmän esinevalinta ilmenee sen valinnan lisäksi, jonka on suorittanut ihmisen silmä kerta kaikkiansa ottaessaan määrätyn osan spektriä valohavaintojensa alueeksi. Mutta yksilöllisen tarkkaavaisuuden vähäisen harhautumisen merkitessä vain normaalista häiriötä ovat suvulle ominaisen tarkkaavaisuuden pettämisen ilmiöt patologisia tai epänormaalisia tosiasioita.
Väärä tunnistaminen kuuluu niiden joukkoon. Se aiheutuu elämän yleisen tarkkaamisen tilapäisestä heikontumisesta: tajunnan katse, joka ei enää kykene pysyttelemään luonnollisessa suunnassansa, antautuu epähuomiossa näkemään sellaista minkä havaitsemisesta ei ole mitään hyötyä. Mutta mitä merkitsee tässä yhteydessä »elämän tarkkaaminen», elämään kohdistuva tarkkaavaisuus? Mikä on se erikoinen hajamielisyyden laji, joka johtaa väärään tunnistamiseen? Tarkkaavaisuus ja hajamielisyys ovat epämääräisiä käsitteitä; eikö niitä käy tarkemmin määritteleminen tässä yksityistapauksessa? Koetan tässä niin tehdä väittämättä kumminkaan saavuttavani näin hämärässä asiassa täydellistä selvyyttä ja lopullista täsmällisyyttä.
Ei ole otettu riittävässä määrin huomioon, että nykyisyytemme on ennen kaikkea tulevaisuutemme ennakoimista. Harkitseva tajuntamme epäilemättä näyttää meille sisäisen elämämme sarjana toisiaan seuraavia tiloja, jotka kukin alkavat määrätystä kohdasta ja päättyvät toiseen tyytyen toistaiseksi omaan itseensä. Niin tahtoo harkinta, joka valmistelee tietä kielelle: se erottaa, poistaa ja asettaa rinnakkain, se voi hyvin ainoastaan määrätyn ja samaten liikkumattoman rajoissa, se päättyy staattiseen todellisuutta koskevaan käsitykseen. Välitön tajunta sitävastoin tavoittaa aivan toista. Sisäisen elämän kehässä liikkuen se pikemmin tuntee kuin näkee tämän elämän, mutta tuntee sen liikuntana, yhtämittaisena kytkeytymisenä tulevaisuuteen, joka väistyy alinomaa tuonnemmaksi. Tämä tunto käy muuten varsin selväksi, kun on kysymyksessä määrätyn teon suorittaminen. Toiminnan päämäärän näemme heti, ja jo toimiessamme olemme koko ajan vähemmän tietoisia peräkkäisistä tiloistamme kuin kulloisenkin asemamme ja tavoittelemamme päämäärän välimatkan lyhenemisestä. Päämäärä sitäpaitsi ilmenee vain väliaikaisena; me tiedämme sen takana olevan jotakin muuta; ottaessamme vauhtia ensimmäisestä esteestä suoriutuaksemme me jo valmistaudumme hyppäämään toisen yli odottaen toisia, joita seuraa äärettömiin. Samoin on laita, kun kuuntelemme lausetta: me emme suinkaan tarkkaa sanoja kutakin erikseen; meille on tärkeä lauseen kokonaismerkitys, me sommittelemme merkityksen heti alun pitäen, hypoteettisesti, annamme tajunnallemme jonkin yleisen suunnan, jota voimme muuttaa eri tavoin sitä mukaa kuin lause kehkeytyessään vetää tarkkaavaisuuttamme sille tai tälle taholle. Tällöinkin on nykyhetki havaittu pikemmin tulevaisuudessa, johon se työntyy, kuin sinänsä, itsessänsä. Tämä syöksy luo kaikkiin psyykillisiin tiloihin, joiden läpi tai ylitse se kuljettaa, omituisen leiman, joka kumminkin on niin vakaa, että havaitsemme sen puuttumisen paljoa helpommin kuin sen läsnäolon, johon olemme tottuneet. Jokainen meistä on huomannut, kuinka omituiselta toisinaan näyttää tuttu sana, johon tarkkaavaisuutemme kiintyy. Sana ilmenee silloin uutena ja on tosiaankin uusi; tajuntamme ei ollut sitä ennen milloinkaan tehnyt siitä pysähdyskohtaa, vaan oli aina kulkenut sen läpi ehtiäkseen lauseen loppuun. Me emme kykene hillitsemään psyykillisen elämämme hyökyä yhtä helposti kuin puheemme vauhtia, mutta milloin yleinen hyöky heikkenee, esiintyy eletty tilanne yhtä eriskummallisena kuin lausuttu sana, joka jähmettyy keskelle lausetta. Se ei enää kuulu todellisen elämän yhteyteen. Etsiessämme menneiden kokemustemme joukosta sitä, jota se eniten muistuttaa, johdumme vertaamaan sitä unennäköön.
On huomattava, että useimmat henkilöt, kuvaillessaan mitä kokevat väärän tunnistamisen aikana ja sen jälkeen, puhuvat unennäön kaltaisesta vaikutelmasta. Illuusioon liittyy »eräänlainen, tuskin eriteltävissä oleva tunto, johon nähden todellisuus ilmenee unennäkönä», sanoo Paul Bourget. Eräässä englanninkielisessä selonteossa on sanaa shadowy [»varjomainen»] käytetty ilmiön kokonaissävystä; selostaja huomauttaa lisäksi, että ilmiö myöhemmin, mieleen muistuessaan, on kuin the half forgotten relic of a dream [»puolittain unohtunut unen jäännös»]. Eri havainnontekijät, jotka eivät tunne toisiansa, jotka puhuvat eri kieliä, käyttelevät tässä kohden lauseparsia, jotka ovat toistensa sananmukaisia käännöksiä. Unennäön leima on niinmuodoin melkein yleinen.
Lisäksi on huomattava, että henkilöt, jotka ovat alttiita väärälle tunnistamiselle, usein ovat taipuvaisia käsittämään oudoiksi tuttuja sanoja. G. Heymansin toimeenpanema kiertokysely on osoittanut, että nämä kaksi taipumusta liittyvät toisiinsa. Tutkija huomauttaa aivan oikein, etteivät ensimmäistä ilmiötä koskevat nykyään yleiset teoriat kykene selittämään, miksi se yhtyy jälkimmäiseen.
Eikö asiain näin ollen ole lupa etsiä väärän tunnistamisen alkusyytä tajuntamme hyöky virran silmänräpäyksellisestä seisahtumisesta, joka varmaankaan ei millään tavoin muuta nykyhetkemme sisältöä, mutta irrottaa sen tulevaisuudesta, jonka yhteyteen se kuuluu, ja toiminnasta, joka muodostaisi sen säännönmukaisen päätöksen osoittaen sen niinmuodoin kuvanluontoisena näytelmänä, jonka henkilö tarjoaa itsellensä, uneksi muuttuneena todellisuutena? Sallittakoon minun kuvailla erästä henkilökohtaista kokemusta. Minä en ole altis väärälle tunnistamiselle, mutta olen useasti, sitä tutkiessani, koettanut paneutua sen havaitsijain kuvailemaan mielentilaan ja saada ilmiön kokeellisesti itsessäni syntymään. En ole milloinkaan täysin onnistunut, mutta olen sentään erinäisinä kertoina saavuttanut jotakin sentapaista, joskin erittäin nopeasti häipyvää. Sellaisissa tapauksissa on välttämätöntä, että nähtävänäni on jotakin, mikä ei ainoastaan ole minulle uutta, vaan kerrassaan poikkeaakin elämäni tavanomaisesta kulusta. Niin voi olla laita esimerkiksi, kun näen jotakin ollessani matkalla, varsinkin jos matka tapahtuu siihen erikoisesti valmistautumatta. Ensimmäisenä ehtona on silloin, että tunnen jotakin erinomaista kummastusta, oudoksumista, joka tuntuu aiheutuvan siitä, että olen, missä olen. Tähän kummastukseen oksastuu sitten eräs melkoisessa määrin toisenlainen tunto, joka kuitenkin on edelliselle sukua eräässä suhteessa: se tunto, että tulevaisuus on eristetty, että tilanne on kaikesta irrallaan mutta että minä olen kiinni tilanteessa. Sitä mukaa kuin nämä kaksi tuntoa läpäisevät toisiansa, menettää todellisuus kiinteyttänsä ja nykyhetken havaintoni pyrkii kahdentumaan, tavoittamaan havainnon lisäksi jotakin sen takana olevaa. Onko kysymyksessä häämöttelevä »nykyisyyden muisto»? En uskalla niin väittää, mutta minusta tuntuu siltä kuin olisin menossa väärään tunnistamiseen päin ja kuin ei tarvittaisi paljoakaan sen saavuttamiseksi.
Miksi odottaakaan nykyisyyden muisto ilmenemään pyrkiessään tajunnan hyöky virran heikkenemistä tai tyrehtymistä? Me emme ollenkaan tunne sitä mekanismia, jonka varassa mielle kohoaa esiin tajuttomuudesta tai vaipuu sinne takaisin. Voimme korkeintaan turvautua johonkin tapahtumaa vertauskuvallisesti esittävään kaavaan. Palatkaamme siihen, jota aluksi käyttelimme. Ajatelkaamme, että kaikki tajuttomat muistot yrittävät työntyä tajuntaan, joka periaatteellisesti hyväksyy ainoastaan sen, mikä voi edistää toimintaa. Nykyisyyden muisto pyrkii tajuntaan samoin kuin muutkin; se onkin meitä lähempänä kuin muut, nykyhetken havaintoomme nojautuen se on joka hetki siihen työntymässä. Havainto saa sen vältetyksi vain liikkumalla alinomaa eteenpäin ja pitäen siten yllä välimatkaa. Toisin sanoen: muisto aktualisoituu ainoastaan havainnon välityksellä: nykyisyyden muisto pääsisi niinmuodoin tunkeutumaan tajuntaan, jos se voisi pujahtaa nykyhetken havaintoon. Mutta havainto liikkuu aina edellä: sitä liikuttava hyöky pitää sitä pikemmin tulevaisuuden kuin nykyisyyden alueella. Otaksukaamme, että hyöky yhtäkkiä tyrehtyy: silloin muisto saavuttaa havainnon, nykyisyys tunnistetaan samalla kertaa.
Väärä tunnistaminen esiintyy niin ollen vaarattomimpana elämän tarkkaamisen herpautumisen lajina. Pohjatarkkaavaisuuden vireen pysyvä laukeaminen johtaa syvempiin ja kestävämpiin psyykillisiin häiriöihin. Mutta voi sattua, että tämä tarkkaavaisuus yleensä säilyttää normaalivireensä ja että sen puutteellisuus ilmenee aivan toisella tavalla: yleensä varsin lyhyinä toiminnan seisahduksina, joita sattuu pitkin väliajoin. Seisahduksen sattuessa väärä tunnistaminen heti ilmaantuu tajuntaan, valtaa sen muutamaksi silmänräpäykseksi ja väistyy kohta kuin laine.
Lopuksi vielä eräs hypoteesi, johon jo tutkielmani alussa viittailin. Jos elämän tarkkaamisen herpautuminen voi esiintyä kahdessa eri muodossa, joista toinen on verrattomasti vaikeampi, eikö silloin ole syytä otaksua, että lievempi muoto on väline, joka varjelee vaikeammasta? Milloin tarkkaavaisuuden riittämättömyys uhkaa ilmetä lopullisena siirtymisenä valvetilasta unennäön tilaan, tajunta paikallistaa sairauden muutamiin kohtiin, joissa se saa tarkkaavaisuuden lyhyeksi hetkeksi pysähtymään; siten voi tarkkaavaisuus koko muun ajan pysytellä todellisuuden kosketuksessa. Eräät erittäin selvät väärän tunnistamisen tapaukset näyttävät tukevan tätä otaksumaa. Henkilö tuntuu aluksi olevansa irrallaan kaikesta, ikäänkuin unta nähdessään; kohta sen jälkeen hän johtuu väärään tunnistamiseen alkaessaan jälleen tointua.
Sellainen siis nähdäkseni on se tahdon sairaus, joka aiheuttaa väärän tunnistamisen. Onpa se tämän ilmiön alkusyykin. Lähin aihe sitävastoin on etsittävä muualta, havainnon ja muistin yhdistyvistä toiminnoista. Väärä tunnistaminen on tuloksena näiden molempien, omiin voimiinsa nojautuvien kykyjen toiminnasta. Se ilmenisi joka hetki, ellei tahto, joka alinomaa suuntautuu kohti toimintaa, työntäisi nykyisyyttä lakkaamatta tulevaisuuteen siten estäen sitä palautumasta itseensä. Tajunnan hyökyä, jossa elämän hyöky ilmenee, on sen yksinkertaisuuden vuoksi mahdoton analysoida. Sen hidastumishetkinä voi sentään tutkia sen siihen asti noudattaman liikkuvan tasapainon ehtoja ja siten erästä ilmennystä, jonka takaa häämöttää sen varsinainen olemus.
VI.
ÄLYLLINEN PONNISTUS
Se ongelma, jota tässä ryhdyn pohtimaan, on erotettava tarkkaavaisuuden ongelmasta. Palauttaessamme mieleemme menneitä asioita, selittäessämme nykyisyydessä ilmeneviä tosiasioita, kuunnellessamme esitelmää, seuratessamme toisten ajatuksia ja kuunnellessamme omia mietteitämme, sanalla sanoen: monipuolisen havainto- tai mielikuvajärjestelmän askarruttaessa älyämme me tunnemme voivamme paneutua kahteen erilaiseen asenteeseen, jännittyneeseen ja lauenneeseen, joita erottaa toisistansa varsinkin se, että edelliseen liittyy ponnistuksen tunne, joka jälkimmäisestä puuttuu. Onko mielteiden toiminta kummassakin tapauksessa sama? Ovatko älylliset ainekset samaa laatua ja pitävätkö ne keskenänsä yllä samoja suhteita? Eikö älyllisestä toiminnasta itsestänsä, sen aikaansaamista sisäisistä reaktioista, sen tekijöinä toimivien yksinkertaisempien tilojen muodosta, liikkeestä ja ryhmittymisestä löydä kaikkea sitä, mikä on tarpeen, jotta voimme erottaa valtoimenansa liikkuvan ajatuksen toisesta, joka keskittyy ja ponnistelee? Eikö siinä tunteessakin, joka meille tuosta ponnistuksesta koituu, jonkinlainen aivan erikoinen mielteiden liikunto ole jotakin vaikuttamassa? Siinä kysymykset, jotka asetamme tässä ratkaistaviksi. Ne voidaan kaikki sisällyttää yhteen ainoaan: Mikä on älyllisen ponnistuksen luonteenomainen älyllinen tuntomerkki?
Miten kysymys ratkaistaneenkin, nykyaikaisen sielutieteen käsittelemä tarkkaavaisuuden probleema jää, kuten jo sanoin, koskemattomaksi. Sielutieteilijät ovat tosiaankin askarrelleet etupäässä aistimuksellisen tarkkaavaisuuden selvittämisessä, ts. sen tarkkaavaisuuden, jonka kohteena on yksinkertainen havainto. Mutta koska yksinkertainen havainto, johon liittyy tarkkaavaisuus, on havainto, joka olisi suotuisissa oloissa voinut osoittaa saman — tai likimain saman — sisällön, vaikka tarkkaavaisuus ei olisikaan sitä myötäillyt, on tarkkaavaisuuden erikoisia, luonteenomaisia ominaisuuksia täytynyt etsiä tuon sisällön ulkopuolelta. Ribot'n esittämä ajatus, jonka mukaan on myönnettävä ratkaiseva tärkeys oireellisille liikunnollisille ilmiöille ja varsinkin estetoiminnoille, on hyvin vähällä muuttua klassilliseksi. Mutta sitä mukaa kuin älyllisen keskityksen tila käy monimutkaisemmaksi, se muuttuu solidaarisemmaksi sitä myötäilevän ponnistuksen kanssa. On olemassa henkisiä tehtäviä, joita ei voi ajatella mukavasti ja vaivatta tapahtuviksi. Kävisikö päinsä ponnistuksetta keksiä uusi kone tai edes ottaa jokin neliöjuuri? Älyllisessä tilassa on siis tällöin sinänsä jonkinlainen ponnistuksen leima. Toisin sanoen: siinä on silloin älyllisen ponnistuksen luonteenomainen älyllinen tuntomerkki. Jos tämä tuntomerkki ilmenee monimutkaisissa ja korkealle kehitellyissä mielteissä, täytyy siitä epäilemättä ilmetä jotakin yksinkertaisemmissakin tiloissa. Niinmuodoin on mahdollista, että keksimme sen jälkiä aistimuksellisesta havainnostakin, joskin kysymyksessä oleva aines esiintyy siinä vain toisarvoisena ja himmenneenä.
Helpottaaksemme tutkimusta tarkastelemme älyllisen työn lajeja kutakin erikseen alkaen helpoimmasta, nimittäin mieleenpalauttamisesta, ja päätyen vaikeimpaan, tuottavaan eli keksivään älylliseen toimintaan. Aluksi siis käsittelemme muistin tai täsmällisemmin sanoen muistuttelemisen ponnistusta.
Eräässä aikaisemmassa tutkimuksessa olen osoittanut, että on erotettava sarja »tajunnan tasoja», alkaen »puhtaasta muistosta», jota eivät vielä ilmaise selvät kuvat, aina samaan kuvaan saakka sellaisena kuin se esiintyy todellistuttuansa syntyviksi aistimuksiksi ja viriäviksi liikkeiksi. Sanoin silloin, että muiston tahallinen herättäminen merkitsee kulkemista näiden tajunnan läpi määrätyssä suunnassa. Samoihin aikoihin, jolloin tutkimukseni ilmestyi, julkaisi S. Witasek mielenkiintoisen ja suggestiivisen kirjoitelman, jossa sama tapahtuma määriteltiin »siirtymiseksi ei-intuitiivisesta intuitiiviseen». Palaan eräisiin ensin mainitun tutkimuksen kohtiin ja käytän sen ohella apunani viimeksi mainittua käydessäni aluksi tutkimaan omaehtoisen ja tahallisen mieltämisen eroa sellaisena kuin se ilmenee muistojen palautumisessa.
Oppiessamme jotakin ulkoa tai kokiessamme painaa muistiimme jotakin vaikutelmaryhmää meidän ainoana tarkoituksenamme on hyvin säilyttää, mitä opimme. Me emme ollenkaan huolehdi siitä, mitä meidän on myöhemmin tekeminen saadaksemme palautumaan mieleen, mitä olemme oppineet. Palautumismekanismi on meille yhdentekevä; pääasia on, että voimme muiston tarvitessamme palauttaa, tapahtuipa se miten hyvänsä. Senvuoksi me käyttelemme samanaikaisesti tai peräkkäisesti mitä erilaisimpia menetelmiä, panemme käyntiin sekä koneellisen että älyllisen muistin, rinnastamme kuulo-, näkö- ja liikuntokuvia tallettaaksemme ne sellaisinaan, muokkaamatta, tai päinvastoin yrittäen asettaa niiden sijaan yksinkertaisen ajatuksen, joka ilmaisee niiden merkityksen ja auttaa tarvittaessa sommittelemaan uudelleen niiden sarjan. Samasta syystä emme myöskään palauttamishetkellä turvaudu yksinomaan älyyn emmekä yksinomaan automaattiseen palautumiseen: automaattisuus ja harkinta kietoutuvat kiinteästi toisiinsa, kuva herättää toisen hengen sillä aikaa askarrellessa vähemmän konkreettisissa mielteissä. Tästä johtuu, että meidän on erinomaisen vaikea täsmällisesti määritellä, miten eroavat toisistaan nämä kaksi hengen asennetta: monimutkaisen muiston kaikkien osien koneellinen mieleenpalauttaminen ja niiden aktiivinen uudestaansommitteleminen. Melkein aina on kysymyksessä osittainen mekaaninen palautuminen ja osittainen älyllinen uudelleensommittelu, jotka liittyvät toisiinsa niin kiinteästi, ettemme kykene sanomaan, mistä toinen alkaa ja mihin toinen loppuu. Joskus sattuu kuitenkin poikkeuksellisia tapauksia, jolloin päätämme opetella jonkin monimutkaisen asian voidaksemme palauttaa sen mieleemme silmänräpäyksellisesti ja mahdollisimman suuressa määrin koneellisesti. Toisaalta on olemassa tapauksia, jolloin tiedämme, ettei opittavaa tarvitse palauttaa mieleen yhdellä kertaa, vaan että se päinvastoin on tehtävä asteittaisen ja harkitsevan uudestaansommittelun kohteeksi. Tarkastelemme ensin näitä äärimmäisiä tapauksia. Saamme silloin nähdä, että menettelemme jotakin mieleen painaessamme aivan eri tavoin riippuen siitä, miten meidän tulee voida palauttaa asiat mieleen. Toisaalta se omalaatuinen työ, jonka muistiin painaessamme suoritamme edistääksemme älyllistä palauttamisponnistusta tai päinvastoin tehdäksemme sen tarpeettomaksi, selvittää meille tuon ponnistuksen luonnetta ja ehtoja.
Eräässä muistelmateoksensa mielenkiintoisessa kohdassa Robert Houdin selittää, miten menetteli tahtoessaan kehittää pienen poikansa intuitiivista ja silmänräpäyksellistä muistia. Hän aloitti näyttämällä lapselle dominolaattaa, viitos-nelosta, kysyen pisteitten summaa ja sallimatta pojan niitä laskea. Sitten hän otti lisäksi toisen laatan, nelos-kolmosen, vaatien jälleen välitöntä vastausta. Siihen päättyi ensimmäinen harjoitus. Seuraavana päivänä hänen onnistui saada poika yhdellä silmänräpäyksellä laskemaan yhteen kolme-neljä laattaa, sitä seuraavana päivänä viisi. Kehittämällä joka päivä edelleen jo saavutettuja tuloksia hän onnistui vihdoin saamaan silmänräpäyksessä kahdentoista dominolaatan pisteiden summan. »Päästyämme näin pitkälle me askartelimme eräässä paljon vaikeammassa tehtävässä yli kuukauden ajan. Minä kuljin poikani keralla sangen nopein askelin lelukaupan tai jonkin muun myymälän ikkunan ohi, missä oli näytteillä erilaisia esineitä, ja me loimme siihen tarkkaavaisen silmäyksen. Ehdittyämme muutamia askelia kauemmaksi otimme taskustamme kynän ja paperia ja kilpailimme siitä, kumpi tiesi merkitä muistiin useampia ohimennen näkemiämme esineitä… Poikani onnistui usein mainita nelisenkymmentä esinettä…» Tämän erikoiskasvatuksen päämääränä oli kehittää pojan välitön muisti niin pitkälle, että hän kykeni teatterisalissa yhdellä silmäyksellä havaitsemaan kaikkien läsnäolevien yllä olevat esineet: sitten hän, side silmillänsä, teeskenteli selvänäköisyyttä kuvailemalla — isän annettua sovinnaisen merkin — jonkun katselijan mielivaltaisesti valitsemaa esinettä. Pojan visuaalinen muisti oli kehittynyt siinä määrin, että hänen tarvitsi seisoa vain hetkinen kirjakaapin edessä voidakseen painaa mieleensä sangen suuren joukon kirjojen nimiä, vieläpä niin, että hän tarkoin tiesi, mistä kohden kysymyksessä oleva nidos oli löydettävissä. Hän hankki itselleen tavallansa henkisen kokonaisvalokuvan, jonka nojalla sitten kykeni välittömästi palauttamaan mieleensä yksityiskohdat. Mutta jo ensimmäinen harjoitus, jo dominolaatan dominopisteiden laskemisen kieltäminen ilmaisee tämän muistinkasvatuksen pääasiallisen pontimen. Näkemistapahtumasta poistettiin kerrassaan visuaalisen kuvan selittäminen: äly pidätettiin visuaalisten kuvien tasossa.
Samoin on äly rajoitettava auditiivisten tai puheliikunnollisten kuvien piiriin, jos tahdotaan totuttaa korva sentapaiseen muistiin. Kieltenopetusta varten ehdoteltujen menetelmien joukossa on eräs Prendergastin esittämä, jota on useita kertoja käytetty. Sitä noudatettaessa annetaan oppilaan lausua lauseita, joiden merkitystä hän ei saa haeskella. Ei milloinkaan erillisiä sanoja, vaan aina täydellisiä lauseita, jotka on konemaisesti toistettava. Jos oppilas yrittää arvailla merkitystä, niin tuloksen saavuttaminen käy epävarmaksi. Jos hän hetkisenkään epäröi, on hänen lausuttava kaikki uudestaan. Vaihtamalla sanojen sijaa, siirtelemällä niitä lauseessa eri asemiin, saadaan merkitys tavallansa itsestään kuulumaan korvaan, älyn tarvitsematta puuttua asiaan. Päämääränä on silmänräpäyksellisen ja helpon mieleenpalautumisen aikaansaaminen. Ja ajatus on se, että annetaan hengen mikäli mahdollista liikkua ääni- tai puheliikuntokuvien parissa, abstraktisempien, aistimusten ja liikkeiden tason ulkopuolella olevien ainesten ollenkaan asiaan sekaantumatta.
Jonkin monimutkaisen muiston palauttamisen helppous olisi niinmuodoin suorassa suhteessa sen aineosien taipumukseen levittäytyä samaan tajunnan tasoon. Jokainen meistä epäilemättä onkin voinut kokea tämän omassa itsessänsä. Eikö koulussa oppimamme runo ole säilynyt muistissamme? Sitä lausuessamme me havaitsemme sanan kutsuvan toista ja tiedämme, että merkitykseen kohdistuva harkinta pikemmin haittaisi kuin hyödyttäisi palauttamismekanismia. Muistot voivat sellaisessa tapauksessa olla auditiivisia tai visuaalisia. Mutta samalla ne aina ovat motorisia. Onpa meidän kerrassaan vaikea erottaa kuulomuistoa puheliikunnollisesta tottumuksesta. Jos pysähdymme kesken lausuntaa, niin ilmenevä »epätäydellisyyden» tunto näyttää johtuvan milloin siitä, että runon loppuosa yhä soi muistissamme, milloin taas siitä, ettei puheliikunto ole halunsa mukaisesti päässyt tavoittelemaansa päämäärään, milloin — ja useimmiten — molemmista seikoista samalla kertaa. On kuitenkin huomattava, että nämä kaksi kuvaryhmää — auditiiviset ja motoriset muistikuvat — ovat samaa laatua, yhtä konkreettiset, yhtä lähellä aistimusta: ne ovat, palatakseni jo käyttämääni lauseparteen, samassa »tajunnan tasossa».
Jos taas palauttamiseen liittyy ponnistuksen tunto, niin henki liikkuu tasosta toiseen.
Kuinka on opittava ulkoa, jos se ei tapahdu silmänräpäyksellisen mieleenpalauttamisen vuoksi? Sen voimme lukea mnemoteknillisistä teoksista, mutta jokainen meistä arvaa sen muutenkin. Me luemme kappaleen tarkkaavaisesti, sitten jäämme tarkastelemaan sen eri osia pitäen silmällä sen sisäistä rakennetta. Niin saamme kaavamaisen kuvan koko opittavasta. Sitten sujutamme tuohon kaavaan huomattavimmat lauseparret. Vallitsevaan ajatukseen liitetään alistetut ajatukset, viimeksi mainittuihin vallitsevat ja edustavat sanat ja vihdoin näihin sanoihin yhdistävät sanat, jotka liittävät ne ikäänkuin ketjuksi. »Mnemonistin taidon salaisuutena on se, että hän kykenee havaitsemaan proosakappaleesta silmäänpistävät ajatukset, ne lyhyet lauseet, ne yksityiset sanat, jotka tuovat mukanansa kokonaisia sivuja.» Näin sanotaan eräässä esityksessä. Eräs toinen antaa seuraavan säännön: »On muunnettava lyhyiksi ja ytimekkäiksi kaavoiksi… huomattava jokaisen kaavan suggestiivinen sana… assosioitava kaikki nämä sanat keskenänsä ja rakennettava siten loogillinen ajatusketju.» Tässä siis ei enää liitetä mekaanisesti kuvaa toiseen, vaan jokaisen kuvan tulee tuoda mukanansa seuraava. Asetutaan sellaiselle kannalle, missä kuvien moninaisuus näyttää tihenevän yhdeksi ainoaksi, yksinkertaiseksi ja jakamattomaksi mielteeksi. Tämä mielle painetaan muistiin. Kun sitten tulee mieleenpalauttamisen hetki, laskeudutaan pyramidin huipulta kohti sen pohjaa. Ylimmästä tasosta, missä kaikki oli koottuna yhdeksi ainoaksi mielteeksi, siirrytään yhä alemmille, yhä lähempänä aistimusta oleville tasoille, missä mielle pirstoutuu kuviksi ja kuvista kehittyy lauseita ja sanoja. Mieleenpalauttaminen tosin ei enää ole välitöntä eikä helppoa. Siihen liittyy ponnistusta.
Jälkimmäistä menetelmää käytettäessä tarvitaan enemmän aikaa asian palauttamiseen, mutta vähemmän sen oppimiseen. Kuten useasti on huomautettu, ei muistin täydellistyminen merkitse niinkään säilytyskyvyn kasvamista kuin mielteiden jaottelemis-, järjestelemis- ja yhteenliittämiskyvyn kehittymistä. W. James mainitsee saarnamiehen, joka aluksi käytti kolme neljä päivää saarnansa ulkoaoppimiseen. Myöhemmin hän tarvitsi enää vain kaksi, sitten yhden päivän, ja lopuksi riitti yksi ainoa tarkkaavainen ja analyyttinen lukeminen. Edistyminen merkitsee tällöin ilmeisesti vain kasvavaa kykyä saada kaikki ajatukset, kaikki kuvat, kaikki sanat kiertymään yhteen ainoaan kohtaan. Kysymyksessä on sen suuren rahan löytäminen, johon verraten kaikki muu on pelkkää vaihtorahaa.
Mikä se suuri raha on? Kuinka voivat niin monet erilaiset kuvat sisältyä yhteen yksinkertaiseen mielteeseen? Minä palaan tuonnempana tähän kysymykseen. Nyt rajoitun antamaan tuolle yksinkertaiselle, monenmoisiksi kuviksi kehitettävissä olevalle mielteelle nimen, jonka nojalla sen tunnemme: minä nimitän sitä dynaamiseksi kaavaksi. Tarkoitan sillä, ettei tämä mielle niinkään sisällä kuvia itseänsä kuin viittauksen siitä, mitä tulee tehdä, jos tahtoo sommitella ne uudelleen. Se ei ole mikään kuvia köyhdyttämällä saatu ydinmehu; jos niin olisi laita, ei voisi käsittää, kuinka kaava useissa tapauksissa sallii meidän löytää kuvat sellaisinaan. Se ei ole myöskään, tai ei ainakaan yksinomaan, abstraktinen mielle siitä, mitä kuvat kokonaisuudessaan merkitsevät. Merkityksen ajatuksella on siinä epäilemättä tärkeä sija, mutta puhumattakaan siitä, että on vaikea sanoa, mitä tuosta kuvien merkityksen ajatuksesta tulee, kun se kerrassaan irrotetaan kuvista itsestänsä, on selvää, että sama loogillinen merkitys voi liittyä ihan erilaisiin kuvasarjoihin ja ettei se niinmuodoin riitä, kun on säilytettävä ja uudelleensuunniteltava jokin määrätty kuvasarja eristämällä toiset pois. Kysymyksessä olevaa kaavaa on hankala määritellä, mutta jokaisella on siitä tunto ja jokainen tajuaa sen olemuksen, jos vertailee toisiinsa muistin eri lajeja, varsinkin teknillisiä tai ammatillisia muistoja. En voi tässä kajota asian yksityiskohtiin. Sanon sentään muutaman sanan eräästä muistista, jota on viime aikoina erikoisen huolellisesti ja menestyksellisesti tutkittu, nimittäin šakinpelaajien muistista.
Kuten tiedämme, kykenevät eräät sakkimestarit pitämään lämpimänä useita vastustajia šakkilautaa näkemättä. Aina kun joku vastustajista siirtää ilmoitetaan heille siirretyn nappulan uusi asema. He siirtävät silloin puolestansa ja kykenevät siten, »sokkopeliä» pelaten, kuvitellen joka hetki mielessään kaikkien nappuloiden asemat kaikilla šakkilaudoilla, voittamaan yhtaikaa monia, usein taitaviakin pelaajia. Eräässä hyvin tunnetussa älyä käsittelevän teoksensa kohdassa on Taine analysoinut tätä taitoa erään ystävänsä antamien vihjeiden opastamana. Hänen mielestänsä siinä tulee kysymykseen puhtaasti visuaalinen muisti. Pelaaja näkee alinomaa, ikäänkuin sisäisestä kuvastimesta, jokaisen šakkilaudan nappuloinensa sellaisena kuin se viimeksi suoritetun siirron jälkeen esiintyy.
Binet'n tiedusteltua asiaa muutamilta »näkemättä pelaajilta» tuntuu kirkastuvan eräs sangen selvä johtopäätös: šakkilaudan ja sen nappuloiden kuva ei ilmene muistissa sellaisenansa, »ikäänkuin kuvastimessa», vaan vaatii pelaajalta joka hetki uudelleensommittelun ponnistusta. Millainen on tämä ponnistus? Millaiset ainekset ovat muistissa todella vaikuttamassa tuloksiin. Pelaajat, joilta asiaa on tiedusteltu, selittävät ensinnäkin yksimielisesti, että esineiden itsensä mieleenkuvastuminen on pikemmin haitaksi kuin hyödyksi: se, minkä he niistä kaikista painavat muistiinsa ja mieleensä, ei ole niiden ulkonäkö, vaan niiden vaikutusvoima, kantavuus ja arvo, sanalla sanoen niiden funktio. Juoksija ei ole oudonnäköiseksi vuoltu puukappale, vaan »viisto voima». Torni on jonkinlainen voima »joka voi kulkea suoraa viivaa», hevonen on »kappale, joka vastaa suunnilleen kolmea talonpoikaa ja noudattaa liikkuessaan aivan erikoista lakia», jne. Se liikkuvista välineistä. Entä miten on itse pelin laita? Pelaajan mielessä esiintyy voimien kokoomus tai pikemmin liittoutuneiden tai vihamielisten voimien välinen suhde. Pelaaja rakentaa mielessään uudelleen pelierän sen alusta alkaen. Hän sommittelee uudestaan ne peräkkäiset tapahtumat, jotka ovat johtaneet nykyhetken tilanteeseen. Siten hän saa mieleensä kuvan kaikesta siitä, mikä sallii hänen minä hetkenä tahansa visualisoida yksityiset tekijät. Tuo abstraktinen mielikuva on muuten jakamaton. Siinä eri ainekset läpäisevät toisensa. Todistuksena on se, että jokainen erä on pelaajista näöltänsä omalaatuinen. Se tekee oman omituisen vaikutuksensa. »Minä käsitän sen niinkuin säveltaiteilija käsittää akordin», sanoo eräs tiedonantajista. Ja juuri tämä vaikutuksen erilaisuus tekee mahdolliseksi useiden toisiinsa sotkeutumattomien pelierien mielessäpitämisen. Tässäkin siis on kaikkea edustava kaava, ja tämä kaava ei ole mikään yhteenveto. Se on yhtä täydellinen kuin myöhemmin heräävä kuva, mutta sisältää kiinteästi yhteen kietoutuneena kaiken sen, minkä kuva kehittelee toistensa ulkopuolella sijaitseviksi eri osiksi.
Analysoikaa ponnistusta, jonka tunnette herätellessänne vaivalloisesti yksinkertaista muistoa. Te otatte lähtökohdaksenne mielikuvan, johon tunnette sisältyvän toisiinsa kietoutuneita varsin erilaisia dynaamisia aineosia. Tämä yhteenkietoutuminen ja siitä johtuva sisäinen monimutkaisuus on niin välttämätön asia, kuuluu niin oleellisesti kysymyksessä olevaan kaavamaiseen mielteeseen, että kaava voi, herätettävän kuvan ollessa yksinkertainen, olla paljoa vähemmän yksinkertainen kuin se. Mainitsen tässä erään läheltä löytämäni esimerkin. Joitakin aikoja takaperin, kun luonnostelin tätä tutkielmaa ja laadin luetteloa käytettävästä kirjallisuudesta, aioin merkitä muistiin muiden muassa Prendergastin, saman kirjailijan, jolta ylempänä lainasin intuitiivista menetelmää koskevan lauseen ja jonka teoksia olin aikaisemmin lukenut tutkiessani muistia koskevaa kirjallisuutta. En kuitenkaan saanut muistumaan mieleeni hänen nimeänsä enempää kuin sitä teostakaan, jossa olin sen ensi kerran nähnyt mainittuna. Olen merkinnyt muistiin eri vaiheet siitä työstä, jonka avulla yritin palauttaa mieleeni tuota vastahakoista nimeä. Minä lähdin siitä yleisvaikutelmasta, joka minulle oli nimestä jäänyt. Se oli outouden, mutta ei epämääräisen outouden vaikutelma. Siinä oli vallitsevana jokin barbaarisuuden, ryöstön sävy, se tunto, jonka olisi voinut minuun jättää petolintu, joka syöksyy saaliinsa kimppuun, tempaa sen kynsiinsä ja kiitää pois. Silloin huomasin, että sanalla prendre [»ottaa», »käydä käsiksi», »hyökätä kimppuun»], joka melkein sellaisenaan muodosti etsimäni nimen kaksi ensimmäistä tavua, oli vaikutelmassani melkoinen osuus. En kumminkaan tiedä, olisiko tuo yhtäläisyys riittänyt määräämään niin täsmällistä tunnevivahdusta, ja kun havaitsen, kuinka itsepintaisesti nimi »Arbogast» työntyy tajuntaani nyt, kun ajattelen »Prendergastia», ajattelen kenties liittäneeni yhteen »ottamisen», »tempaamisen» yleisen käsitteen ja Arbogastin nimen. Viimeksi mainittu nimi, joka oli säilynyt muistissani niiltä ajoilta, jolloin olin opiskellut Rooman historiaa, herätteli mielessäni epämääräisiä kesyttömyyden kuvia. En kumminkaan ole aivan varma asiasta; uskallan ainoastaan väittää, että mieleeni jäänyt vaikutelma oli ehdottomasti sui generis ja että se pyrki tuhansia vaikeuksia vastaan taistellen muuttumaan erisnimeksi. Vaikutelma palautti mieleeni varsinkin d ja r kirjaimet. Ne eivät kumminkaan esiintyneet näkö- tai kuulokuvina, eivätpä edes selvinä liikunnollisinakaan kuvina. Ne osoittivat esiintyessään ennen kaikkea jonkinlaista ponnistuksen suuntaa, jota oli noudatettava, jos mieli päätyä etsityn nimen lausumiseen. Minusta tuntui, tosin väärin, siltä, että noiden kirjainten täytyi olla nimessä ensimmäisinä, koskapa ne tuntuivat opastavan minua oikealle tielle. Minä arvelin, että jos sovittelisin niihin vuoron perään eri vokaaleja, onnistuisin lausumaan ensimmäisen tavun ja saisin siitä vauhtia, joka veisi minut aina sanan loppuun saakka. Olisiko tuo lopulta onnistunut? En tiedä; mutta en ollut ehtinyt kovinkaan pitkälle, kun yhtäkkiä juolahti mieleeni, että nimi oli mainittu muistin kasvattamista käsittelevässä Käyn kirjoittamassa teoksessa, eräässä muistutuksessa, ja että sitä lukiessani olin siihen tutustunut. Sieltä minä sen heti etsin. Hyödyllisen muiston äkillinen herääminen kenties aiheutui sattumasta. Mahdollista myöskin, että se työ, jonka piti muuntaa kaavaa kuvaksi, oli sivuuttanut maalinsa ja herätti silloin kuvan itsensä asemesta ne olosuhteet, jotka olivat sitä alkujansa kehystäneet.
Mainituissa tapauksissa näyttää muistin ponnistuksen varsinaisena tehtävänä olevan kehitellä kaava, joskaan ei yksinkertainen, niin ainakin keskitetty, kuvaksi, jonka aineosat ovat selvästi havaittavissa ja suuremmassa tai pienemmässä määrässä toisistaan riippumattomat. Antaessamme muistimme harhailla umpimähkään, ponnistuksetta, mielessämme liikkuu kuva kuvan jälkeen, ja kaikki sijaitsevat samassa tajunnan tasossa. Kohta kun ponnistamme muistaaksemme, meistä päinvastoin tuntuu siltä kuin vetäytyisimme korkeampaan kerrokseen laskeutuaksemme sitten vähitellen kohti herätettäviä kuvia. Jos me edellisessä tapauksessa, kuvia kuviin liittäessämme, liikuimme ikäänkuin vaakasuorassa suunnassa, pitkin yhtä ainoata tasoa, täytyy sanoa, että liikunta toisessa tapauksessa on pystysuoraa ja että se kuljettaa meitä tasosta toiseen. Edellisessä tapauksessa kuvat ovat keskenänsä homogeeniset, mutta edustavat eri esineitä, jälkimmäisessä tapauksessa on mieleenpalauttamisen kohde pitkin matkaa sama, mutta se kuvastuu eri tavoin, keskenänsä heterogeenisten älyllisten tilojen, milloin kaavojen, milloin kuvien nojalla kaavan pyrkiessä muuttumaan kuvaksi sitä mukaa kuin laskeutumisliike kiihtyy. Jokaisella meistä epäilemättä on varsin selvä tunto toiminnoista, joka toisessa tapauksessa käy laajentuen ja pitkin pintaa, toisessa tapauksessa kiihtyen ja kohti syvyyttä.
Toiminnot esiintyvät muuten harvoin erillisinä ja »puhtaassa tilassa». Useimpiin palauttamistapahtumiin sisältyy sekä laskeutumista kaavasta kohti kuvaa että harhailua kuvien joukossa. Mutta tämä merkitsee, kuten jo tutkielmani alussa huomautin, vain sitä, että muistin toimintaan yleensä sisältyy osaksi ponnistusta, osaksi automaattisuutta. Minä ajattelen tällä hetkellä erästä pitkää matkaa, jonka olen aikoinani tehnyt. Matkan vaiheet palautuvat mieleeni jonkinlaisessa järjestyksessä, mekaanisesti toisiansa herätellen. Mutta jos ponnistelen muistaakseni jonkin määrätyn vaiheen, niin otan lähtökohdaksi vaiheen kokonaisuudessaan ja siirryn sitä muodostaviin osiin kokonaisuuden aluksi ilmetessä minulle jakamattomana, affektiivisesti väritettynä kaavana. Sattuu muuten useasti, että kuvat, jotka ovat aluksi vain leikkineet keskenänsä, vaativat minua vetoamaan kaavaan, jotta ne täydentyisivät. Mutta ponnistuksen tunne on kokemuksenani matkalla kaavasta kuvaan.
Tähän asti päästyämme päättelemme, että mieleenpalauttamisponnistus on toisiansa läpäisevistä aineosista kokoonpannun kaavamaisen mielteen muuttamista kuvalliseksi mielteeksi, jossa eri osat esiintyvät rinnakkaisina.
Nyt olisi tarkasteltava älyllistä ponnistusta yleensä sellaisena kuin se ilmenee ymmärrystoiminnoissamme. Rajoitun tässä eräisiin huomautuksiin ja viittaan muuten aikaisemmin julkaisemaani tutkimukseen.
Koska älyllistä toimintaa tapahtuu lakkaamatta, on tällöin vaikea sanoa, missä älyllinen ponnistus alkaa, missä loppuu. On kumminkin olemassa eräänlainen käsittämis- ja ymmärtämistapa, joka tekee ponnistuksen mahdottomaksi, ja eräs toinen, joka tosin ei sitä välttämättä edellytä, mutta kuitenkin yleensä ilmenee sen ohella.
Ensin mainittu älyllisen toiminnan laatu tulee kysymykseen, kun on vastattava monimutkaiseen havaintoon automaattisesti soveliaalla teolla. Mitäpä merkitsee tavallisen esineen tunteminen muuta kuin sen käsittelemistaitoa, ja mitä merkitsee sen »käsittelemistaito» muuta kuin havainnon kestäessä tapahtuvaa, tottumuksen tuohon havaintoon assosioiman toiminnan konemaista luonnostelua? Kuten tiedämme, nimittivät ensimmäisten huomioiden tekijät psyykillistä sokeutta apraksiaksi ilmaisten sillä nimellä kykenemättömyyttä tavallisten esineiden tuntemiseen ja varsinkin niiden käyttelemiseen. Tämä täysin automaattinen älyäminen ulottuu muuten arvaamattoman laajalle. Tavanomainen keskustelu on suurelta osalta kokoonpantu valmiista vastauksista kuluneisiin kysymyksiin, vastauksen seuratessa kysymystä älyllisen huomion kiintymättä enempää toiselle kuin toisellekaan taholle. Niinpä voivat mielenvikaisetkin pitää yllä jokseenkin yhtenäistä keskustelua jostakin yksinkertaisesta asiasta, vaikka eivät tiedäkään, mitä puhuvat. On usein huomautettu, että voimme liittää sanoja toisiinsa jotenkin noudattaen äänteiden välillä vallitsevaa yhteensopivaisuutta tai -sopimattomuutta ja muodostaa siten koossapysyviä lauseita varsinaisen älyn asiaan puuttumatta. Näissä tapauksissa aistimusten älyllinen tulkitseminen tapahtuu välittömästi liikkeiden nojalla. Henki jää, kuten jo sanoin, saamaan »tajunnan tasoon».
Aivan toisenlaista on varsinainen älyäminen. Sen kestäessä henkemme liikkuu toisaalta havaintojen ja kuvien, toisaalta niiden merkityksen väliä. Mikä on tämän liikunnon varsinainen suunta? Voisi luulla, että tällöin lähdemme kuvista kohotaksemme niiden merkitykseen, koska läsnä ovat aluksi juuri kuvat ja koska »käsittäminen», suurin piirtein katsoen, on havaintojen tai kuvien älyllistä tulkitsemista. Olipa kysymyksessä jonkin todistuksen seuraaminen, kirjan lukeminen tai puheen kuunteleminen, joka tapauksessa esiintyy havaintoja tai kuvia, joita äly muuttaa suhteiksi, ikäänkuin sen olisi siirryttävä konkreettisesta abstraktiseen. Tuo on kuitenkin vain näennäistä, ja helppo on havaita, että henki todellisuudessa liikkuu päinvastaisessa suunnassa.
Asia on ilmeinen, jos on kysymyksessä matemaattinen tehtävä. Voimmeko seurata jotakin laskutoimitusta ellemme suorita sitä uudelleen omalta osaltamme. Käsitämmekö jonkin ongelman ratkaisua muuten kuin vuorostamme ongelman ratkaisemalla? Laskutoimitus on kirjoitettu tauluun, ratkaisu on painettu kirjaan tai esitetty ääneen, mutta näkemämme numerot ovat pelkkiä tienviittoja, joihin vilkaisemme saadaksemme varmuuden siitä, ettemme ole eksyksissä; lukemamme tai kuulemamme lauseet saavat täyden merkityksen vasta kun kykenemme ne itse uudelleen keksimään, niin sanoaksemme luomaan ne uudestaan esittämällä omin neuvoin niiden sisältämän matemaattisen totuuden. Näkemämme tai kuulemamme todistelun kestäessä olemme pitkin matkaa poimineet vihjeitä, valinneet kiintopisteitä. Olemme siirtyneet näistä näkö- tai kuulokuvista abstraktisiin suhdemielteisiin. Tähtien sitten viimeksi mainituista mielteistä me kehittelemme ne kuvitelluiksi sanoiksi, jotka liittyvät luettuihin tai kuultuihin sanoihin ja peittävät ne.
Mutta eikö niin ole laita kaiken älyllisen tulkitsemistyön? Toisinaan luulotellaan lukemisen tai kuulemisen tapahtuvan siten, että nojaudumme näkemiimme tai kuulemiimme sanoihin kohoten jokaisesta vastaavaan abstraktiseen mielteeseen ja liittäen sitten nämä eri mielteet toisiinsa. Sanojen lukemisen ja kuulemisen kokeellinen tutkimus osoittaa, että tapahtuma on aivan toisenlainen. Ensinnäkin: se, mitä sujuvasti lukiessamme sanasta näemme, supistuu varsin vähiin, muutamiin kirjaimiin, — tai vieläkin vähempään: muutamiin perusviivoihin tai luonteenomaisiin piirteisiin. Cattellin, Goldscheiderin ja Müllerin sekä Pillsburyn kokeet (joita tosin ovat kritikoineet Erdmann ja Dodge) näyttävät tässä kohden ratkaisevilta. Yhtä opettavaisia ovat Bagleyn suorittamat puheen kuulemista koskevat kokeet, jotka selvästi osoittavat, että me kuulemme ainoastaan osan lausutuista sanoista. Jokainen meistä on muuten, kaikesta tieteellisestä kokemuksesta riippumatta, voinut todeta, kuinka mahdotonta on selvästi havaita vieraan kielen sanoja. Muokkaamattomat näkö- ja kuulovaikutelmat antavat meille sellaisissa tapauksissa pelkkiä tukikohtia, tai paremmin sanoen: piirtävät kehyksen, jonka me muistimme avulla täytämme. Selittäisimme aivan väärin tunnistamisen mekanismin, jos otaksuisimme ensin näkevämme ja kuulevamme ja sitten, havainnon synnyttyä, lähentävämme sitä samankaltaiseen muistoon voidaksemme sen tunnistaa. Todellisuudessa juuri muisto saa meidät näkemään ja kuulemaan; havainto sinänsä olisi kykenemätön herättämään kaltaistansa muistoa, koska siihen vaadittaisiin, että se, havainto, olisi jo muotoutunut ja esiintyisi riittävän täydellisenä, mutta sepä ei voikaan muuttua täydelliseksi havainnoksi eikä saada selvää muotoa muuten kuin muiston avulla, joka kytkeytyy siihen toimittaen sille suurimman osan sen ainesta. Mutta jos kerran on niin laita, täytyy ennen kaikkea merkityksen meitä opastaa, kun sommittelemme uudelleen muotoja ja ääniä. Se, mitä näemme lukemastamme ja kuulemme puhutusta lauseesta, on välttämätön vähin määrä, jotta voimme sijoittua vastaavien mielteiden järjestykseen; lähtien sitten mielteistä, ts. abstraktisista suhteista, me aineellistamme ne mielikuvituksessamme hypoteettisiksi sanoiksi, jotka yrittävät peittää sitä, minkä näemme tai kuulemme. Älyllinen tulkinta, ymmärtäminen, on niinmuodoin todellisuudessa uudelleensommittelua. Ensimmäinen kosketus kuvaan määrää suunnan abstraktiselle ajatukselle, joka sitten kehittyy mielikuviksi. Ne vuorostaan liittyvät havaintokuviin, seuraavat niiden jälkiä, pyrkivät niitä peittämään. Milloin se täysin onnistuu, tulee havainto täydellisesti ymmärretyksi.
Älyllinen tulkitsemistyö on liian helppoa, kun kuulemme puhuttavan omaa kieltämme, koska meillä on aikaa jakaa puhe eri vaiheisiinsa. Sitävastoin tajuamme työn varsin selvästi, kun keskustelemme vieraalla kielellä, jota emme täysin hallitse. Silloin havaitsemme, että selvästi kuulemamme äänet ovat tukikohtia, että paneudumme alun pitäen, kuulemamme nojalla, enemmän tai vähemmän abstraktiseen mielteiden järjestykseen, ja että liikumme, tuohon älylliseen vireeseen tultuamme, merkityksen tajuttuamme, kohti ääniaistimuksia. Jotta ymmärtäminen olisi täydellinen, täytyy yhteenliittymisen tapahtua.
Olisiko muuten ollenkaan käsitettävissä, että ymmärtäminen kävisi päinsä, jos tosiaankin siirtyisimme sanoista käsitteisiin? Lauseen sanoilla ei ole ehdotonta merkitystä. Jokainen niistä saa erikoista merkitysvivahdusta sekä edelliseltänsä että seuraavaltansa. Kaikki lauseen sanat eivät myöskään kykene herättämään itsenäistä, kuvaa tai käsitettä. Monet niistä ilmaisevat niitä ainoastaan sen nojalla, mikä sija niillä on lauseen kokonaisuudessa ja miten ne liittyvät lauseen muihin sanoihin. Äly, joka lakkaamatta liikkuisi sanasta käsitteeseen, olisi alinomaa neuvoton ja niin sanoakseni harhaileva. Älyäminen voi olla vakavaa ja varmaa ainoastaan, jos lähtökohtanamme on otaksuttu, hypoteettisesti sommiteltu merkitys, jos siitä laskeudumme todella havaitsemiimme sanakatkelmiin, jos lakkaamatta niihin nojaudumme ja käyttelemme niitä pelkkinä viittoina, joiden on merkittävä älyn noudatteleman tien erikoinen käyräviiva kaikkine mutkinensa.
En voi ryhtyä tässä käsittelemään aistimuksellisen tarkkaavaisuuden ongelmaa. Uskon kumminkin, että tahallinen tarkkaavaisuus, se, johon liittyy tai voi liittyä ponnistuksen tunto, eroaa konemaisesta tarkkaavaisuudesta juuri siinä, että se saa liikkeelle eri tajunnantasoissa esiintyviä psyykillisiä elementtejä. Konemaiseen tarkkaavaisuuteen sisältyy selvälle havaitsemiselle edullisia liikkeitä ja asenteita, jotka vastaavat epäselvän havainnon kutsuun. Sitävastoin ei näytä milloinkaan olevan tahallista tarkkaavaisuutta ilman »ennakkohavaintoa», käyttääkseni Lewesin sanaa, ts. ilman miellettä, joka on toisinaan ennakoitu kuva, toisinaan taas jotakin abstraktisempaa — hypoteesi, joka koskee sen merkitystä, mitä olemme havaitsemassa ja tämän havainnon mahdollista suhdetta eräisiin aikaisemman kokemuksen elementteihin. Tarkkaavaisuuden häilynnän todellisesta merkityksestä on esitetty erilaisia mielipiteitä. Toiset arvelevat ilmiötä alkuperältänsä sentraaliseksi, toiset perifeeriseksi. Mutta vaikka emme omaksuisikaan ensin mainittua käsityskantaa, näyttää kuitenkin siltä, että on kiinnitettävä siihen huomiota ja myönnettävä tarkkaavaisuuden edellyttävän eräänlaista keskuksesta käsin tapahtuvaa, kohti havaintoa laskeutuvien kuvien projisointia. Siten selittyisi tarkkaavaisuuden vaikutus, käsitettiinpä se, kuten eräät tutkijat väittävät, kuvan intensiivisyyden lisäämiseksi tai sen kirkastamiseksi ja selventämiseksi. Olisiko tarkkaavaisuuden rikastuttava vaikutus havaintoon käsitettävissä, ellei muokkaamaton havainto tällöin olisi pelkkä mieleennostatusväline, varsinkin muistiin kohdistuva kutsu? Eräiden osien muokkaamaton havainto herättää kaavamaisen kuvan kokonaisuudesta ja samalla osien keskinäisestä suhteesta. Kehitellen tuota kaavaa muistikuviksi yritämme saada nämä muistikuvat yhtymään havaintokuviin. Ellei se meille onnistu, siirrymme toiseen kaavamaiseen mielteeseen. Tämän työn positiivisena, hyödyllisenä puolena on aina siirtyminen kaavasta havaintokuvaan. Ymmärtämisen, käsittämisen, tarkkaamisen älyllinen ponnistus on niinmuodoin liikuntoa »dynaamisesta kaavasta» kohti sitä kuvaa, joka kehittelee sen havainnolliseksi. Se on alinomaista havaittujen esineiden mieleen johdattamien abstraktisten suhteiden muuttamista konkreettisiksi kuviksi, jotka voivat täysin vastata noita esineitä. Tosin ei ponnistuksen tuntoa aina ilmene tässä tapahtumassa. Saamme kohta nähdä, minkä erikoisen ehdon tapahtuma täyttää, kun siihen liittyy ponnistus. Mutta ainoastaan tämänlaatuisen kehittelyn aikana älyllinen ponnistus tulee tajutuksi. Älyllisen ponnistuksen tunto syntyy kaavasta kuvaan siirryttäessä.
* * * * *
On vielä todennettava tämä laki älyllisen ponnistuksen korkeimmissa muodoissa: tarkoitan keksinnän ponnistusta. Kuten Ribot on huomauttanut, on kuvitteellinen luova työ probleeman ratkaisemista. Mutta miten olisi probleema ratkaistavissa muuten kuin otaksumalla se ennakolta ratkaistuksi? Keksijä, sanoo Ribot, kuvittelee mielessään ihannetta, ts. jotakin saavutettavaa tarkoitusperää, ja tutkistelee sitten, kuinka ainesosat on koottava, jotta tarkoitusperä todellakin saavutettaisiin. Hän siirtyy hyppäyksellä täydelliseen tulokseen, päämäärään, jonka toteuttaminen on kysymyksessä: koko keksintäponnistus on silloin yritystä luoda umpeen se juopa, jonka yli on hypännyt, ja päästä uudelleen samaan päämäärään noudattelemalla tällä kertaa sitä toteuttamaan suunniteltujen välineiden katkeamatonta johtolankaa. Mutta miten käy päinsä tajuta päämäärä ilman välineitä, kokonaisuus ilman osia? Se ei voi tapahtua kuvan muodossa, koska kuva, joka näyttäisi koituvan vaikutuksen, osoittaisi samalla, vieläpä itseensä kuvaan sisältyvinä ne välineet, joiden avulla tarkoitus saavutetaan. Niinmuodoin meidän on pakostakin myönnettävä, että kokonaisuus ilmenee kaavana ja että keksintä merkitsee nimenomaan kaavan kuvaksi muuttamista.
Keksijä, joka tahtoo sommitella jonkin koneen, kuvittelee mielessään suoritettavan työn tulosta. Työn abstraktinen muoto herättää hänen mielessään hapuilujen ja kokeilujen nojalla ensinnä niiden eri osaliikkeiden konkreettisen muodon, jotka toteuttavat kokonaisliikunnon, sitten niiden kappaleiden ja kappaleyhdistelmäin muodot, jotka kykenevät luomaan nuo osaliikkeet. Juuri tällä hetkellä tapahtuu keksintä: kaavamainen mieltäminen on muuttunut kuvalliseksi. Kirjailijalla, joka rakentaa romaania, dramaatikolla, joka kehittelee henkilöitä ja tilanteita, säveltäjällä, joka sepittää sinfoniaa, ja runoilijalla, joka sommittelee oodia, on kaikilla mielessään aluksi jotakin yksinkertaista ja abstraktista, niin sanoakseni ruumiitonta. Mitä säveltäjään tai runoilijaan tulee, on kysymyksessä jokin uusi vaikutelma, joka on kehitettävä säveliksi tai kuviksi. Romaanikirjailijan tai dramaturgin asiana taas on kehitellä jokin väitelmä tapahtumiksi, aineellistaa jokin tunne, yksilöllinen tai sosiaalinen, eläviksi henkilöiksi. Työ tapahtuu kokonaiskaavan nojalla, ja tulos on saavutettu, kun saavutetaan selvä kuva eri aineosista. Paulhan on mitä mielenkiintoisimpien esimerkkien nojalla osoittanut, miten kirjallinen keksintätyö liikkuu »abstraktisesta konkreettiseen», tai ylimalkaan kokonaisuudesta osiin ja kaavasta kuvaan.
Kaava ei muuten suinkaan pysy muuttumattomana koko tapahtuman kestäessä. Sitä muovailevat ne kuvat, joilla se pyrkii itseänsä täyttämään. Toisinaan ei alkuperäisestä kaavasta ole enää jälkeäkään lopullisessa kuvassa. Sitä mukaa kuin keksijä todella sommittelee koneensa yksityiskohtia, hän jättää sikseen osan siitä, mitä alkujaan oli aikonut saavuttaa, tai saavuttaa sen sijaan jotakin muuta. Samaten vaikuttavat romaanikirjailijan ja runoilijan hahmottelemat henkilöt siihen aatteeseen tai tunteeseen, jota niiden on määrä ilmaista. Varsinkin siinä on sijaa arvaamattomalle; sen sopii sanoa piilevän siinä liikkeessä, jonka nojalla kuva kääntyy takaisin kaavaan päin sitä muuttaen tai sen kokonaan poistaen. Mutta varsinainen ponnistus tapahtuu aina sillä muuttumattomalla tai vaihtuvalla uralla, joka johtaa kaavasta sitä täyttäviin kuviin.