Kaava ei myöskään aina käy nimenomaisesti kuvan edellä. Ribot on osoittanut, että tulee erottaa kaksi luovan mielikuvituksen muotoa, intuitiivinen ja harkitseva. »Ensin mainittu siirtyy kokonaisuudesta yksityiskohtiin… jälkimmäinen yksityiskohdista epämääräisenä häämöttävään kokonaisuuteen. Se lähtee katkelmasta, joka toimii houkuttimena ja käy vähitellen yhä täydellisemmäksi… Kepler oli uhrannut osan elämäänsä eriskummallisten hypoteesien kokeilemiseen, kunnes eräänä päivänä keksi Marsin elliptisen radan: silloin koko hänen aikaisemmin suorittamansa työ hahmoutui ja koostui järjestelmäksi.» Toisin sanoen: yhtä ainoata jäykkäpiirteistä kaavaa, josta saa heti selvän käsityksen, voi korvata joustava ja muuttuva kaava, jonka ääriviivoja henki ei suostu lopullisesti piirtämään, vaan jättää päätöksensä riippumaan niistä kuvista, joita kaavan on vedettävä puoleensa saadakseen havainnollisen ilmauksen. Mutta olipa kaava kiinteä tai liikkuva, joka tapauksessa ilmenee älyllisen ponnistuksen tunto kaavan kehittyessä kuviksi.
Lähentämällä näitä päätelmiä edellisiin päädymme kaavaan, joka edustaa älyllistä työtä, ts. henkistä liikuntoa, johon eräissä tapauksissa voi liittyä ponnistuksen tunto: Älyllinen työ merkitsee mielteen kuljettamista läpi eri tajunnantasojen abstraktisesta konkreettiseen, kaavasta kuvaan päin liikkuen. Vielä on selvitettävä, missä erikoisissa tapauksissa tämä hengen liikunto (johon kenties aina sisältyy ponnistuksen tunnetta, mutta usein niin heikkoa tai niin tuttua, ettei sitä voi selvästi havaita) herättää meissä selvän tietoisuuden älyllisestä ponnistuksesta.
Tuohon kysymykseen vastaa yksinkertainen terve järki, että ponnistusta, ja samalla työtä, on olemassa silloin, kun tehtävä on vaikea. Mutta mistä merkistä tunnemme tehtävän vaikeuden? Siitä, ettei työ »suju itsestänsä», siitä, että koemme vastusta tai kohtaamme esteitä, sanalla sanoen siitä, että päämäärän saavuttamiseen kuluu aikaa enemmän kuin tahtoisimme. Ponnistus merkitsee aina hidastumista ja viivytystä. Toisaalta voisi kytkeytyä kaavaan ja odottaa kuvaa rajattoman kauan, voisi rajattomasti hidastuttaa työtä tulematta niin ollen tietoiseksi ponnistuksesta. Odotusajan täytyy niinmuodoin olla jollakin tavoin täynnä, ts. siinä täytyy seurata toisiansa joidenkin aivan erikoisella tavalla erilaisten tilojen. Millaisia ne tilat ovat? Me tiedämme, että siinä tulee kysymykseen kaavasta kuviin siirtyminen ja että henki on työssä ainoastaan muuttaessaan kaavaa kuviksi. Niitä tiloja, joiden läpi se kulkee, on siis vastaamassa yhtä monta kuvien tekemää yritystä päästä kytkeytymään kaavaan, tai, ainakin eräissä tapauksissa, yhtä monta kaavassa tapahtuvaa muutosta, joiden tarkoituksena on saada toteutumaan vaihtuminen kuviksi. Tästä aivan erikoisesta epäröinnistä on älyllisen ponnistuksen luonteenomainen tuntomerkki löydettävä.
On parasta, että otan tässä käytäntöön Deweyn ponnistuksen psykologiaa käsittelevässä tutkielmassaan esittämän mielenkiintoisen ja terävän ajatuksen, joka on sovellettavissa ylempänä kehittelemiini näkökantoihin. Deweyn mukaan on ponnistusta olemassa aina silloin, kun käyttelemme aikaisemmin hankittuja tottumuksia jonkin uuden harjoituksen oppimiseen. Mitä erikoisesti ruumiinharjoituksiin tulee, on selvää, ettemme voi niitä oppia muuten kuin käyttelemällä tai muuttelemalla eräitä liikkeitä, joihin olemme jo tottuneet. Mutta vanha tottumus on yhä olemassa ja vastustaa sitä uutta tottumusta, jonka aiomme sen avulla omaksua. Ponnistus ilmaisee vain molempien, sekä erilaisten että samanlaisten, tottumusten kesken tapahtuvaa taistelua.
Minä ilmaisen tuon ajatuksen puhuen kaavoista ja kuvista ja sovellutan sen tässä uudessa muodossaan ruumiilliseen ponnistukseen, jota mainittu tutkija ennen kaikkea pitää silmällä. Saamme siten nähdä, eivätkö ruumiillinen ja älyllinen ponnistus tässä valaise toisiansa.
Miten menettelemme tahtoessamme omin neuvoin oppia jonkin monimutkaisen harjoituksen, esimerkiksi tanssin? Ensinnäkin me katselemme, kuinka toiset tanssivat. Siten saamme näköhavainnon valssin liikesarjasta — jos kysymyksessä on valssin tanssiminen. Tämän havainnon me painamme muistiimme, ja siitä lähtien on päämääränämme saada jalkamme suorittamaan liikkeitä, jotka herättävät silmissämme samanlaisen vaikutelman kuin muistimme säilyttämä. Mutta mikä olikaan tuo muistiin painamamme vaikutelma? Sanommeko sen selvästi ja täydellisesti kuvaavan valssin liikkeitä? Jos niin sanoisimme, myöntäisimme samalla olevan mahdollista täsmällisesti havaita tanssin liikkeet, vaikka ei itse osaakaan tanssia. Mutta jos onkin ilmeistä, että tanssin oppimiseksi on ensinnä nähtävä, miten toiset sen suorittavat, on toisaalta varmaa, ettei sitä kunnollisesti näe, yksityiskohdittain eikä kokonaisuudessakaan, ennenkuin on itse jossakin määrin tottunut tanssimaan. Se kuva, jota käyttelemme, ei siis olekaan täsmällinen näkökuva. Se ei ole täsmällinen, koskapa se vaihtelee ja varmenee sen opin aikana, jota sen on määrä ohjata; se ei ole myöskään ilmeinen näkökuva, sillä kun se täydellistyy oppiajan kestäessä, ts. sitä mukaa kuin hankimme asiaankuuluvia liikunnallisia kuvia, niin tämä tapahtuu siten, että sen itsensä herättämät, mutta sitä täsmällisemmät liikunnalliset kuvat valtaavat sen, pyrkivätpä vielä sen syrjäyttämäänkin. Hyödylliseltä puoleltansa ei tämä mielle oikeastaan ole puhtaasti motorinen enempää kuin puhtaasti visuaalinenkaan; se on kumpaakin lajia, sillä se kuvaa suoritettavan liikkeen peräkkäisten vaiheiden välisiä, varsinkin ajallisia suhteita. Sellainen erittäinkin suhteita kuvaileva mielle muistuttaa suuressa määrin sitä, mitä ylempänä nimitin kaavaksi.
Asianlaita on niin, että me alamme osata tanssia vasta kun täydelliseksi oletettu kaava on saanut ruumiimme suorittamaan ne peräkkäiset liikkeet, joiden mallina se on. Toisin sanoen: kaavan, joka yhä abstraktisemmin edustaa suoritettavaa liikettä, tulee täyttyä kaikilla niillä liikuntoaistimuksilla, jotka vastaavat liikkeen suorittamista. Se voi tämän tehdä ainoastaan herättämällä yksitellen näitä aistimuksia vastaavat mielteet eli kokonaisliikettä muodostavien alkeellisten osaliikkeiden »kinesteettiset kuvat» käyttääkseni Bastianin ehdottamaa nimitystä: sitä mukaa kuin nämä liikuntoaistimusten muistot heräävät eloon, ne muuttuvat todellisiksi liikunta-aistimuksiksi ja samalla suoritetuiksi liikkeiksi. Joka tapauksessa meillä täytyy olla nuo liikunnalliset kuvat. Toisin sanoen: jotta voimme hankkia monimutkaisen liikuntatottumuksen, esimerkiksi sen, joka tulee kysymykseen valssissa, meidän täytyy jo vallita niitä alkeellisia liikkeitä, joista valssi on kokoonpantu. Itse asiassa onkin helppo havaita, että ne liikkeet, joita käyttelemme oppiessamme tanssimaan valssia, ovat samat, joihin tavallisesti turvaudumme kävellessämme, kohottautuessamme varpaillemme, pyörähtäessämme. Me emme kumminkaan käyttele niitä sellaisinansa. Niitä on muokattava enemmän tai vähemmän, taivutettava jokainen valssin yleisen liikkeen suuntaan ja ennen kaikkea yhdistettävä ne uudella tavalla. Niin muodoin on toisaalla uuden kokonaisliikkeen kaavamainen mielle, toisaalla kinesteettiset kuvat vanhoista liikkeistä, jotka ovat samoja tai samanlaisia kuin ne alkeelliset liikkeet, joiksi kokonaisliikunta on eritelty. Valssin oppiminen merkitsee sitä, että nämä erilaiset, jo aikaisemmin hankitut kinesteettiset kuvat saadaan uuteen järjestykseen, joka tekee niille mahdolliseksi yhdessä kytkeytyä kaavaan. Tässä on jälleen kysymyksessä kaavan kehitteleminen kuviksi. Mutta vanha ryhmitys vastustelee uutta järjestystä. Kävelytottumus, esimerkiksi, haittaa tanssiyrityksiä. Kävelemisen kinesteettinen kokonaiskuva estää meitä heti muodostamasta kävelemisen alkeellisista kinesteettisistä kuvista ja muista asiaankuuluvista kuvista tanssin kinesteettistä kokonaiskuvaa. Tanssin kaava ei voi heti kohta täyttyä sopivilla kuvilla. Eikö tämä viivytys, joka aiheutuu siitä, että kaavan on välttämättä luotava monenlaisille alkeellisille kuville uusi keskinäinen modus vivendi, minkä useissa tapauksissa saavat aikaan myöskin kaavassa tapahtuvat, sen kuviksi kehittymistä edistävät muutokset — eikö tämä omalaatuinen viivytys, jonka muodostavat haparoimiset, hyödylliset tai hyödyttömät yritykset, kuvien sopeutuminen kaavaan ja kaavan sopeutuminen kuviin, kuvien väliset interferenssi- ja kerrostumistapahtumat — eikö tämä viivytys mittaa kiusallisen kokeilun ja vaivattoman suorituksen, harjoituksen oppimisen ja itse harjoituksen välimatkaa?
On helppo havaita, että asianlaita on samoin kaikessa oppimis- ja käsittämisponnistuksessa, sanalla sanoen: kaikessa älyllisessä ponnistuksessa. Mitä muistamisponnistukseen tulee, olen osoittanut sen tapahtuvan kaavasta kuvaan siirryttäessä. Mutta on tapauksia, joissa kaava kehittyy välittömästi kuvaksi, koska tarjoutuu yksi ainoa kuva sitä tehtävää täyttämään. On toisia, joissa monet toisiinsa verrattavissa olevat kuvat esiintyvät toistensa kilpailijoina. Milloin useita eri kuvia on ehdolla, ei tavallisesti yksikään niistä täytä ehdottomasti kaavan vaatimuksia. Senvuoksi voi sellaisissa tapauksissa kaavan olla pakko muuttua voidakseen kehittyä kuviksi. Niinpä kun tahdon palauttaa mieleeni jonkin erisnimen, turvaudun aluksi siihen yleiseen vaikutelmaan, joka on minuun jäänyt; se toimii »dynaamisena kaavana». Kohta johtuu mieleeni erilaisia alkeellisia kuvia, jotka vastaavat esimerkiksi eräitä aakkosten kirjaimia. Kirjaimet yrittävät joko yhteen liittymällä tai työntymällä toistensa sijaan kaikin tavoin järjestyä kaavan vihjeiden mukaisesti. Työn kestäessä osoittautuu kuitenkin usein mahdottomaksi päästä mihinkään kelvolliseen järjestykseen. Siitä johtuu kaavan asteittainen muuttuminen, jota vaativat kuvat, samat kuvat, jotka kaava on saanut hereille ja jotka kaikesta huolimatta voivat vuorostansa varsin hyvin joutua muuttumaan, jopa häviämäänkin. Mutta järjestyivätpä kuvat vain keskenänsä tai olipa niiden suostuttava molemminpuolisiin myönnytyksiin, joka tapauksessa sisältyy mieleenpalauttamisponnistukseen kaavan ja kuvien pitkä välimatka ja asteittainen läheneminen. Mitä enemmän edestakaisinliikkumista, häilymistä, taistelua ja sovinnonhieromista tämä läheneminen vaatii, sitä selvemmäksi käy ponnistuksen tunto.
Nämä tapahtumat eivät ole missään muualla niin ilmeisiä kuin keksinnän aiheuttamassa ponnistuksessa. Siinä meillä on selvä tunto järjestymismuodosta, joka tosin on muuttuvainen, mutta aikaisempi kuin ne aineosat, joiden on järjestyttävä, lisäksi aineosien itsensä välillä tapahtuvasta kilpailusta ja vihdoin, jos keksintö saavuttaa tarkoituksensa, tasapainosta, joka on muodon ja aineen vastavuoroista toisiinsa sopeutumista. Kaava esiintyy erilaisena eri vaiheissa, mutta pysyy kumminkin aina suhteellisen täsmällisenä, ja kuvien asia on mukautua siihen — ikäänkuin olisi kysymyksessä pyöreä kautsulevy, jota venytetään yhtaikaa eri suuntiin, jotta saataisiin se mukautumaan jonkin monikulmion geometriseen muotoon. Kautsu yleensä kutistuu toisista kohdista sitä mukaa kuin sitä toisista venytetään. Työ on suoritettava useassa erässä, onpa kenties vielä työn kestäessä muutettava monikulmiolle alun pitäen määrättyä muotoa. Niin on laita keksimisponnistuksen riippumatta siitä, tapahtuuko se muutamassa silmänräpäyksessä vai vaatiiko se vuosikausia.
Miten lieneekään: onko tuo kaavan ja kuvan välillä tapahtuva edestakaisinliikkuminen, onko tuo yhteenliittyvien tai kaavaan pääsemisestä keskenänsä kamppailevien kuvien leikki, sanalla sanoen tuo mielteiden omalaatuinen liikehdintä olennaisena osana kokemassamme ponnistuksen tunnossa? Jos se ilmenee aina, kun koemme älyllisen ponnistuksen tuntoa, jos se taas on poissa tämän tunnon puuttuessa, voimmeko myöntää, ettei se ilmene suotta tunnossa itsessänsä? Mutta toisaalta: kuinka voisikaan mielteiden leikki, kuvien liike, olla jonkin tunnon aineosana? Nykyaikainen sielutiede on taipuvainen hajottamaan perifeerisiksi aistimuksiksi kaiken sen, mikä tunteessa on tunteenomaista. Ja vaikka emme menisikään niin pitkälle, näyttää kuitenkin siltä, ettei mielenliikutus ole älypuolisista tekijöistä johdettavissa. Mikä on niinmuodoin kaikkea älyllistä ponnistusta värittävän tunteenomaisen vivahduksen ja analyysin siitä löytämän erikoislaatuisen mielteiden leikin välillä vallitseva todellinen suhde?
Myönnän mielelläni, että tarkkaavaisuudessa, harkinnassa ja älyllisessä ponnistuksessa yleensä kokemamme mielenliikutus on perifeerisiksi aistimuksiksi hajotettavissa. Mutta siitä ei seuraa, ettei se »mielteiden leikki», jonka merkitsimme älyllisen ponnistuksen luonteenomaiseksi tuntomerkiksi, ole mielenliikutuksessa tunnettavissa. Riittää, kun myönnetään, että aistimusten leikki vastaa mielteiden leikkiä, vastaa sitä kuin kaiku, mutta toisessa äänilajissa. Tämä on sitäkin helpompi käsittää, kun todellisuudessa ei ole kysymyksessä mikään mielle, vaan mielteiden liikehdintä, mielteiden välinen kamppailu tai interferenssi. Voi varsin hyvin käsittää, että näillä henkisillä värähdyksillä on aistimukselliset rinnakkaissävelensä. Voi käsittää, että älyn epäröinti jatkuu ruumiillisen levottomuuden muodossa. Älyllisen ponnistuksen luonteenomaiset aistimukset näyttävät ilmaisevan tätä neuvottomuuden ja levottomuuden tilaa. Eikö sopisi ylimalkaisesti sanoa, että ne perifeeriset aistimukset, joita erittelyn avulla tunneliikunnasta keksitään, ovat aina suuremmassa tai pienemmässä määrin niiden mielteiden vertauskuvia, joihin tunneliikunta liittyy ja joista se johtuu? Me taivumme ulkonaisesti »näyttelemään» ajatuksiamme, ja tapahtuvan näyttelemisen tajunta kimmahtaa takaisin ajatukseen. Siitä tunneliikunta, jonka keskuksena yleensä on jokin mielle mutta jossa ovat nähtävissä varsinkin ne aistimukset, jotka muodostavat mielteen jatkon. Aistimukset ja mielle muuten liittyvät tässä toisiinsa niin katkeamattomasti, että on mahdotonta sanoa, mihin toinen päättyy ja mistä toiset alkavat. Keskivälille sijoittuva tajunta korottaa niin ollen tunnon omalaatuiseksi, aistimuksen ja mielteen väliseksi tilaksi. Tyydyn kuitenkin vain viittaamaan tähän seikkaan.
* * * * *
Lopuksi on vielä osoitettava, että tämä henkistä ponnistusta koskeva käsitys selittää tärkeimmät älyllisen työn vaikutukset ja että se samalla on lähinnä tosiasiain selvää ja yksinkertaista toteamista, kauimpana kaikesta teoriasta.
Kaikki myöntävät ponnistuksen selventävän ja täsmällistyttävän miellettä. Mielle on epäilemättä sitä selvempi, mitä suurempi määrä yksityiskohtia siinä voidaan havaita, ja sitä täsmällisempi, mitä paremmin se erotetaan ja eristetään kaikista muista. Mutta jos henkisen ponnistuksen muodostaa sarja toimintoja ja vastatoimintoja kaavan ja kuvien välillä, on ymmärrettävissä, että tämä sisäinen liike päätyy toisaalta paremmin eristämään miellettä, toisaalta varustamaan sitä runsaammalla sisällöllä. Mielle eristyy kaikista muista, koska organisoiva kaava hylkää ne kuvat, jotka eivät kykene sitä kehittelemään luoden siten todellista yksilöllisyyttä tajunnan aktuaaliseen sisältöön. Toisaalta se täyttyy yhä lukuisammilla yksityisseikoilla, koska kaava kehittyessään imee itseensä kaikki ne muistot ja kuvat, jotka se voi itseensä sulattaa. Niinpä, kuten ylempänä sanoin, näyttää siinä verraten yksinkertaisessa älyllisessä ponnistuksessa, jonka muodostaa jonkin havainnon tarkkaaminen, muokkaamaton havainto aluksi johtavan mieleen hypoteesin, jonka on määrä se selittää, ja tämä kaava vetää sitten puoleensa monia muistoja, jotka se kokee saada yhtymään yhdeksi määrättyjen havainnon osien kanssa. Silloin havainto saa voitoksensa kaikki kuvien muiston herättämät yksityisseikat samalla eroten toisista havainnoista sen yksinkertaisen nimilipun nojalla, jota kaava on tavallansa alkanut siihen kiinnittää.
Tarkkaavaisuutta on nimitetty eräänlaiseksi monoideismin tilaksi. Toisaalta on huomautettu, että henkisen tilan rikkaus on verrannollinen sen ilmaisemaan ponnistukseen. Nämä eri näkökannat ovat helposti saatettavissa sopusointuun. Kaikessa älyllisessä ponnistuksessa on suuri joukko havaittavia tai piileviä kuvia, jotka työntelevät toisiansa ja tungeksivat päästäkseen kaavaan. Mutta koska kaava on suhteellisen muuttumaton, ovat ne monet kuvat, jotka pyrkivät sitä täyttämään, joko samankaltaisia tahi keskenänsä rinnastettuja. Henkistä ponnistusta on niinmuodoin vain siinä, missä on älyllisiä aineosia järjestymässä. Tässä mielessä kaikki henkinen ponnistus on monoideismiin taipumista. Mutta se ykseys, jota kohden henki silloin on kulkemassa, ei ole abstraktista, kuivaa ja tyhjää ykseyttä. Se on suurelle organisoitujen elementtien joukolle yhteisen »johtavan idean» ykseys. Se on elämän itsensä ykseys.
Tämän ykseyden olemuksen väärinkäsittämisestä ovat johtuneet tärkeimmät älyllistä ponnistusta koskevaan kysymykseen liittyvät vaikeudet. Mainittu ponnistus epäilemättä »keskittää» henkeä ja saa sen kohdistumaan »yhteen ainoaan» mielteeseen. Mutta siitä, että jokin mielle on yksi, ei suinkaan johdu, että se on yksinkertainen mielle. Se voi päinvastoin olla monimutkainen, ja olemme nähneet, että henkisen ponnistuksen kestäessä aina ilmenee monimutkaisuutta, vieläpä että juuri se on älyllisen ponnistuksen luonteenomainen tuntomerkki. Senvuoksi olen uskonut voivani selittää älyn ponnistuksen, loittonematta älyn piiristä, jonkinlaisena älyllisten elementtien kesken tapahtuvana yhteenliittymis- ja interferenssi-ilmiönä. Jos sitävastoin sekoitetaan toisiinsa ykseys ja yksinkertaisuus, jos kuvitellaan älyllisen ponnistuksen voivan kohdistua yksinkertaiseen mielteeseen ja säilyttää sen yksinkertaisena, niin minkä nojalla erotetaan mielle, kun se on työläs, samasta mielteestä sen ollessa helppo, ja minkä nojalla eroaisi silloin älyllisen jännityksen tila älyllisen lauenneisuuden tilasta? Silloin täytyisi eroa etsiä mielteen itsensä ulkopuolelta. Täytyisi otaksua sen joko piilevän mielteen affektiivisessa säestyksessä tai johtuvan älyn kehään kuulumattoman »voiman» väliintulosta. Sellainen affektiivinen säestys ja sellainen käsittämätön voimanlisä eivät kykene kumpikaan selittämään, miksi älyllinen ponnistus on tehokas. Kun tämä tehtävä tulee kysymykseen, on tarkoin syrjäytettävä kaikki, mikä ei ole miellettä, ryhdyttävä tarkastelemaan miellettä itseänsä, etsittävä sitä sisäistä ominaisuutta, joka erottaa pelkästään passiivisen mielteen samasta mielteestä, kun siihen liittyy ponnistusta. Silloin epäilemättä havaitaan, että mielle on yhdysperäinen ja etteivät mielteen aineosat molemmissa tapauksissa ole samassa suhteessa toisiinsa. Mutta jos kerran sisäinen kokoonpano on erilainen, miksi niinmuodoin etsimmekään älyllisen ponnistuksen luonteenomaista tunnusmerkkiä muualta kuin tästä eroavaisuudesta? Koska kuitenkin on lopulta tuo eroavaisuus tunnustettava, miksi emme tee sitä heti alkaessamme? Ja jos mielteen aineosien sisäinen liike selittää sekä älyllisen ponnistuksen työläyden että sen tehokkuuden, miksi emme pitäisi liikettä älyllisen ponnistuksen varsinaisena ytimenä?
Väitetään kenties, että siten vaadin kaavan ja kuvan kaksinaisuutta sekä toisen elementin vaikutusta toiseen?
Ensinnäkään ei se kaava, josta puhun, ole mitenkään salaperäinen, eipä edes hypoteettinenkaan. Siihen ei myöskään sisälly mitään sellaista, mikä voisi loukata sielutiedettä, joka — suoraan vaatimatta kaikkia mielteitä kuvina käsiteltäviksi — on tottunut määrittelemään kaikki mielteet vertaamalla niitä kuviin, todellisiin tai mahdollisiin. Psyykillinen kaava, sellaisena kuin sitä olemme tässä tutkielmassa pitkin matkaa tarkastelleet, on epäilemättä määriteltävissä todellisten tai mahdollisten kuvien nojalla. Se on kuvien odottamista, älyllinen asenne, jonka tehtävänä on toisella kertaa jonkin määrätyn kuvan palauttaminen, kuten muistin ollessa kysymyksessä, toisella kertaa taas pitkä- tai lyhytaikaisen leikin järjestäminen niiden kuvien kesken, jotka voivat siihen kytkeytyä, kuten on laita luovassa mielikuvituksessa. Se on avoimessa tilassa samaa kuin kuva suljetussa. Se esittää kehittymisen tilassa, dynaamisesti, minkä kuvat näyttävät meille aivan valmiina staattisessa tilassa. Oltuaan läsnä ja toimivana kuvien herättämistyössä se himmenee ja häviää esiinnousseiden kuvien taakse, tehtävänsä täytettyänsä. Selväpiirteinen kuva esittää sitä, mikä on ollut. Äly, joka käyttelisi ainoastaan tällaisia kuvia, kykenisi ainoastaan alkamaan uudelleen menneisyytensä sellaisenaan tai ottamaan sen jähmettyneet ainesosat kootakseen ne uuteen järjestykseen ikäänkuin mosaiikkikappaleet. Notkea äly, joka kykenee käyttelemään hyväkseen entistä kokemustansa taivuttelemalla sitä nykyisyyden suuntaviivojen mukaan, sitävastoin tarvitsee kuvien ohella toisenlaisia mielteitä, jotka voivat aina todellistua kuviksi, mutta ovat aina niistä erotettavissa. Psyykillinen kaava ei merkitse mitään muuta.
Sellaisen kaavan olemassaolo on niinmuodoin tosiasia; kaikkien mielteiden selittäminen jähmeiksi kuviksi, jotka jäljentävät ulkoisten olioiden muotoa, olisi sitävastoin pelkkä otaksuma. Lisättäköön, ettei tämän otaksuman riittämättömyys ilmene milloinkaan niin selvästi kuin nyt käsittelemässämme kysymyksessä. Jos kuvat muodostaisivat koko psyykillisen elämämme, niin miten olisi henkisen keskittymisen tila erotettavissa älyllisen hajaantumisen tilasta? Täytyisi otaksua, että ne eräissä tapauksissa seuraavat toisiansa ilman yhteistä tarkoitusta ja että toisissa tapauksissa, selittämättömän muutoksen nojalla, kaikki samanaikaiset ja peräkkäiset kuvat ryhmittyvät siten, että niistä koituu yhä täsmällisempi saman ongelman ratkaisu. Väitetään kenties, ettei kysymyksessä ole sattuma, että kuvat kutsuvat toisiansa samankaltaisuutensa nojalla, mekaanisesti, assosiaation yleistä lakia noudattaen. Mutta älyllisen ponnistuksen ollessa kysymyksessä eivät toisiansa seuraavat kuvat voi olla ulkonaisesti mitenkään toistensa kaltaisia. Yhtäläisyys on puhtaasti sisäistä, se on merkityksen samuutta, yhtäläistä kykyä ratkaista jokin probleema, johon nähden ne ovat vastaavissa tai toisiansa täydentävissä asemissa huolimatta konkreettisten muotojensa erilaisuudesta. Probleeman täytyy niin ollen ilmetä hengelle, vieläpä aivan toisin kuin kuvan muodossa. Jos se itse olisi kuva, niin se herättäisi kaltaisiansa tai toistensa kaltaisia kuvia. Mutta koska sen tehtävänä on päinvastoin herättää ja ryhmitellä kuvia pitäen silmällä, missä määrin ne kykenevät vaikeuksia voittamaan, on sen otettava huomioon tämä kuvien kyky eikä niiden ulkonainen ja näennäinen muoto. Se on siis todellakin kuvallisesta mieltämisestä eroava mieltämistapa, joskin se on määriteltävissä vain edelliseen suhtautuvana.
Ei auta väittää vastaan, että on vaikeata käsittää, kuinka sellainen kaava voi vaikuttaa kuviin. Onko kuvan vaikutus kuvaan helpommin käsitettävissä? Kun sanotaan kuvien vetävän toisiansa puoleensa samankaltaisuutensa nojalla, niin merkitseekö tuo muuta kuin pelkkää ja yksinkertaista asian toteamista? Minä pyydän vain olemaan laiminlyömättä mitään kokemuksen osaa. Paitsi kuvan vaikutusta kuvaan on olemassa kaavan torjuva tai puoleensavetävä vaikutus kuviin. Henki ei kehittele itseänsä vain yhdessä ainoassa tasossa, pinnalla, vaan liikkuu myöskin tasosta toiseen, syvyyksissä. Assosiaatiomekanismin ohella vaikuttaa psyykillinen ponnistus. Ne voimat, jotka kummassakin tapauksessa vaikuttavat, eivät eroa toisistaan ainoastaan intensiteettiinsä nähden; ne liikkuvat eri suunnissa. Kysymys, miten ne toimivat, ei kuulu yksin psykologian vastattaviin: se liittyy kausaliteetin yleiseen ja metafyysilliseen probleemaan. Työntö- ja vetovoiman, »vaikuttavan syyn» ja »finaalisen syyn» välimailla on luullakseni eräs välimuoto, eräs aktiivisuuden laji, josta filosofit ovat köyhdyttämisen ja hajottamisen nojalla, kahteen vastakkaiseen ja äärimmäiseen rajaan päätyen, kehitelleet toisaalta vaikuttavan syyn, toisaalta finaalisen syyn käsitteen. Tämä menetelmä, jota noudattaa itse elämä, merkitsee asteittaista siirtymistä vähemmän todellistuneesta enemmän todellistuneeseen, intensiivisestä ekstensiiviseen, osien vastavuoroisesta toisiinsa kytkeytymisestä niiden rinnakkainasetteluun. Älyllinen ponnistus on jotakin sentapaista. Käyttäen mahdollisimman abstraktista ja niin ollen mahdollisimman yksinkertaista esimerkkiä olemme tuota ponnistusta analysoidessamme käyneet mahdollisimman kiinteästi käsiksi siihen aineettoman kasvavaan aineellistumiseen, joka on elollisen aktiivisuuden luonteenomainen tunnusmerkki.
VII.
AIVOT JA AJATUS: ERÄS FILOSOFINEN HARHAKÄSITYS
Se käsitys, että psyykillinen tila ja vastaava aivojen tila ovat toistensa ekvivalentteja, vallitsee suuressa osassa nykyaikaista filosofiaa. On pohdittu tämän ekvivalenssin syitä ja merkitystä pikemmin kuin ekvivalenssia itseänsä. Toisten mielestä se johtuu siitä, että aivojen tila luo eräissä tapauksissa rinnakkaisilmiöksensä psyykillisen fosforesenssin, joka valaisee sen kuvioita. Toisten mielestä asia on selitettävä niin, että aivojen tila ja psyykillinen tila kuuluvat eri ilmiösarjoihin, jotka kohta kohdalta vastaavat toisiansa toisen kumminkaan tarvitsematta olla toisen aiheuttama. Mutta kumpikin näkökanta myöntää molempien sarjojen kesken vallitsevan ekvivalenssin tai, kuten useimmiten sanotaan, parallelismin. Käsitteiden täsmällistämiseksi lausumme väitteen näin: »Aivojen tilan ollessa olemassa seuraa määrätty psyykillinen tila.» Tai näin: »Yli-inhimillinen äly, joka olisi näkemässä niiden atomien liikettä, joista inhimilliset aivot ovat kokoonpannut, ja jolla olisi psykofysiologian avain, voisi lukea toimivista aivoista kaikki, mitä vastaavassa tajunnassa tapahtuu.» Tai vihdoin: »Tajunta ei ilmaise mitään muuta kuin sen, mitä aivoissa tapahtuu; se vain ilmaisee samat asiat toisella kielellä.»
Tuo väite on alkuperältänsä epäilemättä puhtaasti metafyysillinen. Se johtuu suoraan cartesianismista. Asiallisesti se sisältyi jo Descartes'in filosofiaan ja muututtuaan itsenäiseksi ja äärimmilleen kehitellyksi väittämäksi hänen seuraajiensa opeissa se siirtyi kahdeksannentoista vuosisadan lääkärifilosofien välityksellä meidän aikamme psykofysiologiaan. On helppo käsittää, että fysiologian tutkijat ovat sen vastaansanomatta omaksuneet. Ensinnäkään heillä ei ollut valinnan valtaa, koska probleema siirtyi heille metafysiikasta ja koska metafyysikot eivät esittäneet muuta ratkaisua. Lisäksi oli fysiologian etujen mukaista se hyväksyä ja toimia ikäänkuin sen tulisi kerran antaa meille psyykillisten aktiviteetin täydellinen fysiologinen vastine: ainoastaan tällä ehdolla se voi edistyä ja jatkaa yhä ajatuksen serebraalisten edellytysten analysoimista. Se on ollut ja on kenties yhä vieläkin oivallinen tutkimusperiaate, joka merkitsee, ettei saa kovin hätäillä määritellessään fysiologian enempää kuin minkään muunkaan tieteellisen tutkimuksen rajoja. Psykofysiologista parallelismia tehostava dogmaattinen väite on kumminkin aivan toinen asia. Se ei ole enää mikään tieteellinen osviitta, se on metafyysillinen hypoteesi. Mikäli se on ymmärrettävä, on se puhtaasti matemaattisissa rajoissa liikkuvan tieteen metafysiikkaa, tieteen sellaisena, miksi se Descartesin ajalla käsitettiin. Minä uskon, että tosiasiat, jos niitä tarkastellaan ilman matemaattisen mekanismin sala-ajatusta, johtavat vähemmän yksinkertaiseen psyykillisen tilan ja aivojen tilan vastaavuutta koskevaan hypoteesiin. Tämän uuden hypoteesin mukaan aivojen tila ilmaisee psyykillistä tilaa vain sikäli kuin viimeksi mainitussa on toimintoja ennakolta hahmoteltuna; aivojen tila kuvaa toimintojen motorisia artikulaatioita. Jos on olemassa psyykillinen tila, niin siihen liittyvä aivojen tila on epäilemättä määrättävissä. Sitävastoin ei ole totta, että aivojen tilasta käsin käy samoin määrääminen psyykillistä tilaa, sillä samaa aivojen tilaa voivat yhtä hyvin vastata erilaiset psyykilliset tilat. En ryhdy tässä käsittelemään asian ratkaisua, jonka olen esittänyt eräässä aikaisemmassa tutkimuksessa. Seuraava todistelu on muuten siitä riippumaton. Tarkoitukseni ei ole tässä asettaa mitään toista hypoteesia psykofysiologista parallelismia tehostavan otaksuman sijaan, vaan osoittaa, että viimeksi mainittuun, sen tavallisessa muodossa, sisältyy olennainen ristiriita. Tämä ristiriita on muuten sangen opettavainen. Jos sen kunnollisesti havaitsee, niin arvaa, mistä päin probleeman ratkaisua on etsittävä, ja samalla paljastuu metafyysillisen ajattelun kaikkein vaikeimmin tavoitettaviin kuuluvan harhakäsityksen mekanismi. Minä teen niinmuodoin puhtaasti kriitillistä tai hajottavaa työtä, kun sen osoitan.
Minä väitän, että kysymyksessä oleva väite perustuu käytettyjen sanojen kaksimielisyyteen, ettei sitä voida kunnollisesti ilmaista sen tuhoamatta itseänsä, että psykofysiologisen parallismin dogmaattiseen tehostamiseen sisältyy dialektinen temppu, jonka nojalla siirrytään salavihkaa eräästä merkintäjärjestelmästä toiseen vastakkaiseen tekemättä tiliä vaihdosta. Tarvinnee tuskin sanoa, ettei tämä sofismi suinkaan ole tahallinen. Se on itse kysymyksen sanamuodon suggeroima ja se on sinänsä niin luonnollinen, että me eksymme siihen välttämättä, ellemme ota sommitellaksemme parallelismiväitettä kummankin filosofian käytettävissä olevan merkintäjärjestelmän nojalla, ensin toista, sitten toista noudatellen.
Puhuessamme ulkomaailman esineistä me tosiaankin voimme valita jommankumman kahdesta eri merkintäjärjestelmästä. Me voimme käsitellä mainittuja esineitä ja niissä tapahtuvia muutoksia joko olioina tahi mielteinä. Ja nämä kaksi merkintäjärjestelmää ovat molemmat hyväksyttävät, kunhan pysytään kiinteästi siinä, joka kerran on valittu.
Koettakaamme ensinnä ne täsmällisesti toisistansa erottaa. Kun realismi puhuu olioista ja idealismi mielteistä, ei kiista koske ainoastaan sanoja, vaan kysymyksessä on epäilemättä kaksi eri merkintäjärjestelmää, ts. kaksi erilaista todellisuusanalyysin käsittämistapaa. Idealistin mielestä ei todellisuudessa ole mitään enempää kuin se, mikä ilmenee minun tajunnalleni tai tajunnalle yleensä. On muka mieletöntä puhua sellaisesta aineen ominaisuudesta, joka ei voi tulla mieltämisen kohteeksi. Olioissa ei ole mitään virtuaalista tai ei ainakaan mitään lopullisesti virtuaalista. Kaikki olevainen on aktuaalista tai voi siksi tulla. Sanalla sanoen: idealismi on merkintäjärjestelmä, jota luonnehtii se vakaumus, että aine kaikilta olennaisilta puoliltansa on havaittavissa tai havaittavaksi saatettavissa sen mielteen nojalla, joka meillä siitä on, ja että todellisuuden ja meidän mieltämisemme artikulaatiot ovat samat. Realismi lepää vastakkaisen hypoteesin pohjalla. Kun sanotaan, että aine on olemassa mieltämisestä riippumatta, niin samalla väitetään, että aineeseen kohdistuvan mieltämisemme takana on saavuttamattomissa oleva mieltämisen syy, että aktuaalisen havainnon takana on piileviä voimia ja mahdollisuuksia, sanalla sanoen: että mieltämisessämme ilmenevät jaotukset ja artikulaatiot ovat yksinomaan havaitsemistavastamme riippuvaisia.
Realistisesta ja idealistisesta suuntautumisesta, sellaisina kuin ne esiintyvät kautta filosofian historian, voidaan epäilemättä sepitellä syvällisempiä määritelmiä. Olen itsekin eräässä aikaisemmassa tutkimuksessa käytellyt sanoja »realismi» ja »idealismi» melkoisesti toisenlaisessa merkityksessä. En siis millään muotoa tahdo ehdottomasti pitää kiinni äsken esittämistäni määritelmistä, jotka luonnehtivat varsinkin Berkeleyn opin kaltaista idealismia ja sitä vastustavaa realismia. Ne kenties ilmaisevat riittävän täsmällisesti näitä suuntautumia koskevaa yleistä käsitystä, jonka mukaan idealismin alue on yhtä laaja kuin mieltämisen realismin sitävastoin vaatiessa itsellensä kaikkea sitä, mikä ulottuu mieltämistä kauemmaksi. Mutta se todistus, jota ryhdyn luonnostelemaan, on riippumaton kaikista realismin ja idealismin historiallisista käsitteistä. Niitä, jotka moittivat määritelmieni ylimalkaisuutta, pyydän käsittämään sanat realismi ja idealismi pelkiksi sovinnaisiksi termeiksi, joilla nimitän tässä tutkimuksessa kahta todellisuuden merkintää, joista toinen edellyttää mahdolliseksi ja toinen mahdottomaksi samastaa oliot ja mieltäminen. Kaikki varmaan myöntävät, että nämä kaksi vaatimusta kumoavat toisensa ja että niinmuodoin on luvatonta sovelluttaa molempia merkintäjärjestelmiä samaan esineeseen. Muuta ei seuraava todistelu edellytäkään.
Tarkoitukseni on todistaa nämä kolme asiaa: 1. Jos valitaan idealistinen merkintätapa, niin psyykillisen tilan ja aivojen tilan välistä parallelismia (ekvivalenssin merkityksessä) tehostava väite on ristiriitainen. 2. Jos annetaan etusija realistiselle merkinnälle, niin päädytään samaan, joskin muodollisesti toisena ilmenevään ristiriitaan. 3. Parallelismiväite näyttää puolustettavalta ainoastaan siinä tapauksessa, että käytetään samassa väittämässä samalla kertaa kumpaakin merkintäjärjestelmää. Se näyttää ymmärrettävältä ainoastaan siinä tapauksessa, että siirrytään itsetiedottoman älyllisen silmänkääntäjätempun nojalla yhtäkkiä realismista idealismiin ja idealismista realismiin ja ilmestytään toisen alueelle juuri sinä hetkenä, jolloin ollaan joutumassa kiinni ristiriidanrikoksesta toisen piirissä. Me olemme muuten tässä asiassa luonnostamme silmänkääntäjiä, sillä kysymyksessä oleva psykofysiologinen, aivojen ja ajatuksen välillä vallitsevia suhteita koskeva probleema suggeroi meihin olemuksensa nojalla realismin ja idealismin näkökannat: sana »aivot» saa meidät ajattelemaan jotakin oliota ja sana »ajatus» mieltämistä. Voipa sanoa, että jo kysymyksen esittämiseen sisältyy mahdollisuutena se kaksimielisyys, jonka varassa siihen vastataan.
Asetumme ensinnä idealistiselle katsantokannalle ja tarkastelemme esimerkiksi niiden esineiden havaitsemista, jotka jonakin määrättynä hetkenä esiintyvät näkökentässä. Esineet vaikuttavat verkkokalvon ja näköhermon välityksellä näkökeskuksiin aiheuttaen muutoksia niiden atomi- ja molekyyliryhmittymisessä. Missä suhteessa nämä serebraaliset muutokset ovat ulkoisiin esineisiin?
Parallelismiväittämän mukaan me voimme, kunhan serebraalinen tila on olemassa, taikasauvan kosketuksella poistaa kaikki havaitut esineet silti mitenkään muuttamatta tajunnan tapahtumaa, sillä tajuista havaintoa määrää esineiden aiheuttama aivotila eivätkä esineet itse. Ei ole kumminkaan vaikea havaita, että tuollainen väite on idealistisen hypoteesin kannalta mieletön. Idealismin mukaan ulkoiset esineet ovat kuvia ja aivot ovat yksi niistä. Olioissa itsessään ei ole mitään enempää kuin se, mikä on havaittavissa tai havaittavaksi saatettavissa niiden herättämässä kuvassa. Aivoatomien risteily ei niinmuodoin ole muuta kuin atomien risteilyä. Koska siinä on kaikki, mitä on otaksuttu aivoissa olevan, on siinä samalla kaikki, mitä sieltä on löydettävissä. Joutuisi ristiriitaan itsensä kanssa, jos sanoisi, että ulkomaailman kuva sukeutuu tästä kuvasta tai ilmaisee itseänsä sen avulla tai ilmenee heti tämän kuvan synnyttyä, tai että havaitsija sen itsellensä luo luodessaan tämän kuvan, koska molemmat kuvat, ulkomaailma ja aivoissa tapahtuva liikunto on otaksuttu samanluontoisiksi ja koska jälkimmäinen kuva on hypoteesin mukaan mitä vähäisin osa mieltämisen aluetta edellisen sitä vastoin täyttäessä koko mieltämisalueen. Se seikka, että aivotärähdykset muka sisältävät virtuaalisesti koko ulkomaailman kuvan, voi näyttää ymmärrettävältä sellaisessa oppijärjestelmässä, joka käsittää liikunnon meidän sitä koskevan mielteemme takaiseksi salaperäiseksi voimaksi, josta havaitsemme ainoastaan sen meihin tekemän vaikutuksen. Sama asia osoittautuu sitä vastoin heti mahdottomaksi sellaisessa oppijärjestelmässä, joka tekee liikunnosta itsestään mielteen, sillä se merkitsisi, että pieni mieltämisen kulma on mieltämisen koko kenttä.
Minä käsitän varsin hyvin, idealistisen hypoteesin mukaisesti, että aivoissa tapahtuva muutos on ulkoisten esineiden toiminnan seuraus, organismin vastaanottama liikunto, joka valmistelee soveliaita reaktioja: kuvina kuvien joukossa, liikkuvina kuvina kuten kuvat yleensä, hermokeskukset esiintyvät liikkuvina osina, jotka kokoavat eräitä ulkoapäin tulevia liikkeitä ja jatkavat niitä milloin suoritettuina, milloin vain aloitettuina reaktioliikkeinä. Mutta silloin aivojen tehtävä supistuu siihen, että ne kokevat eräitä toisten mielteiden vaikutuksia, kuvaavat, kuten sanoin, niiden liikunnollisia artikulaatioita. Tässä suhteessa aivot ovat välttämättömät mieltämisen koko muulle osalle, ja niiden vioittuminen aiheuttaa suuremmille tai pienemmille aloille ulottuvaa mieltämisen häiriytymistä. Mutta ne eivät kuvaa mielteitä itseänsä, sillä ne eivät kykene, koska ne ovat itse mielle, kuvaamaan mieltämistä kokonaisuudessaan, elleivät lakkaa olemasta mieltämisen osa ja muutu kokonaisuudeksi. Ankarasti idealistiseen sanamuotoon puettuna parallelismiväittämä niinmuodoin supistuisi täksi ristiriitaiseksi väittämäksi: osa on kokonaisuus.
Mutta itse asiassa siirrytäänkin sitä havaitsematta idealistiselta katsantokannalta pseudorealistiselle. Aluksi on tehty aivoista mielle, joka on erottamattomasti liitetty toisiin mielteisiin. Aivoissa, mielteessä mielteiden joukossa, tapahtuvien liikkeiden asiana ei niinmuodoin ole herättää toisia mielteitä, koska toiset mielteet ovat olemassa niiden ohella ja ympärillä. Mutta huomaamatta onkin korotettu aivot ja aivoissa tapahtuvat liikkeet olioiksi, ts. syiksi, jotka piiloutuvat erään mielteen taakse ja joiden vaikutus ulottuu paljoa avarammalle kuin se, mitä niistä mielletään. Miksi tämä idealismista realismiin luiskahtaminen? Sitä edistävät monet teoreettiset harhakäsitykset, mutta siihen ei suistuttaisi niin helposti, ellei otaksuttaisi tosiasiain siihen kehottavan.
Havainnon ohella on tosiaankin olemassa muisti. Kun palautan mieleeni joskus aikaisemmin havaitsemiani esineitä, ei niiden enää tarvitse olla läsnä. Ruumiini on jäänyt yksin, ja kuitenkin muuttuvat toiset kuvat jälleen näkyviksi muistojen muodossa. Näyttää siis siltä, että ruumiini tai jonkin ruumiinosani täytyy kyetä herättämään toisia kuvia. Myönnettäköön, ettei se niitä luo: joka tapauksessa se voi herättää ne jälleen eloon. Kuinka se kävisi päinsä, elleivät määrättyä aivotilaa vastaisi määrätyt muistot ja ellei tässä nimenomaisessa merkityksessä aivotyön ja ajatuksen kesken olisi parallelismia?
Tuohon sopii vastata, että idealistisen hypoteesin mukaan on mahdotonta mieltää jokin esine esineen itsensä ollessa kokonaan poissa. Ellei läsnäolevassa esineessä ole mitään enempää kuin se, mikä siitä mielletään, jos läsnäolo lankeaa täydellisesti yhteen sen herättämän mielteen kanssa, niin jokainen esineen mielteen osa on tavallansa sen läsnäolon osa. Muisto ei siis suinkaan ole enää itse esine; siihen siltä puuttuu paljoakin. Se on ensinnäkin katkelmallinen; se ei yleensä säilytä kuin joitakin alkuperäisen havainnon aineosia. Sitäpaitsi se on olemassa ainoastaan sille henkilölle, joka sen mieleensä palauttaa esineen sitävastoin kuuluessa yleiseen kokemukseen. Vihdoin on vielä huomattava, että muistomielteen herätessä myötäseuraavat mielleaivojen muutokset eivät enää ole, kuten havainnon tapahtuessa, riittävän voimakkaat kiihottaakseen mielleorganismia välittömään reaktiotoimintaan. Ruumis ei enää tunne havaitun esineen ärsyttävän itseänsä, ja koska aktuaalisuuden tunto merkitsee juuri tätä toimintaan yllyttämistä, ei mielletty esine enää tunnu aktuaaliselta. Tämä seikka ilmaistaan sanomalla, ettei se ole enää läsnä. Todellisuudessa asia on niin, ettei muisto, idealistisen hypoteesin mukaan, voi olla muuta kuin alkuperäisestä mielteestä tai — mikä on sama asia — esineestä irtautunut kalvo. Se on aina läsnä, mutta tajunta kääntää huomionsa siitä pois, mikäli sillä ei ole jotakin syytä sitä tarkastella. Tajunnalla on syytä havaita se ainoastaan siinä tapauksessa, että tuntee kykenevänsä käyttelemään sitä hyödyksensä, toisin sanoen siinä tapauksessa, että läsnäoleva aivotila jo kuvastaa syntyviä liikunnollisia reaktioita, jotka todellinen esine (ts. täydellinen mielle) olisi aiheuttanut: tämä ruumiin toiminnan alku luo mieltämiseen heräävää aktuaalisuutta. Mutta muiston ja aivotilan välillä ei ole läheskään olemassa »parallelismia» tai »ekvivalenssia». Heräävät liikunnolliset reaktiot kuvastavat todellisuudessa eräitä kohta jälleen ilmenevän mielteen mahdollisia vaikutuksia eivätkä miellettä itseänsä, ja koska sama liikunnollinen reaktio voi liittyä useihin eri muistoihin, ei määrätty ruumiillinen tila herätä määrättyä muistoa, vaan monet eri muistot ovat yhtä mahdolliset, ja tajunta voi valita niistä minkä tahtoo. Ne ovat yhden ainoan yhteisen ehdon alaiset: niiden täytyy soveltua samaan liikunnolliseen kehykseen; siinä on niiden »samankaltaisuus», tunnetuissa assosiaatioteorioissa esiintyvä epämääräinen termi, joka saa täsmällisen merkityksen, kun se määritellään liikunnollisten artikulaatioiden samuuden perusteella. En kuitenkaan pane enempää painoa tähän seikkaan, joka on ollut erään aikaisemman tutkimukseni kohteena. Riittänee, kun sanon, että idealistisen hypoteesin mukaan havaitut esineet lankeavat yhteen täydellisen ja täydellisesti toimivan mielteen kanssa, muistetut esineet epätäydellisen ja epätäydellisesti toimivan saman mielteen kanssa, ja ettei aivojen tila kummassakaan tapauksessa täysin vastaa miellettä, koska se on vain sen osa. — Siirtykäämme nyt realismiin nähdäksemme kirkastuuko psykofysiologinen parallelismi paremmin sen nojalla.
* * * * *
Minulla on jälleen esineitä näkökentässäni; aivoni niiden keskellä; aistimuskeskuksissani aiheuttavat ulkomaailman esineet molekyylien ja atomien paikoiltansa siirtymistä. Idealistiselta katsantokannalta minulla ei ollut oikeutta ajatella näiden sisäisten liikkeiden voivan salaperäisellä tavalla luoda rinnakkaisilmiöksensä ulkoisten olioiden mielteitä, sillä ne olivat kokonansa siinä, mitä niistä miellettiin, ja koska ne hypoteesin mukaan miellettiin eräiden aivoatomien liikkeenä, niin ne olivat aivoatomien liikkeitä eivätkä mitään muuta. Mutta realismin ytimenä on se otaksuma, että mielteittemme takana on niistä erotettava syy. Mikään ei näytä estävän ajattelemasta ulkoisten esineiden mieltämisen sisältyvän aivoissa tapahtuviin muutoksiin. Eräiden teoreetikkojen mielestä aivotilat tosiaankin luovat mieltämisen, joka on vain niiden seurausilmiö. Toiset otaksuvat, cartesiolaiseen tapaan, että aivoliikkeet yksinkertaisesti antavat aihetta tajuisten havaintojen ilmestymiseen, tai että nämä havainnot ja liikkeet ovat vain kaksi aspektia jakamattomasta todellisuudesta, joka ei ole liikettä enempää kuin havaintoakaan. Kaikki ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että määrätty aivotila vastaa määrättyä tajunnan tilaa ja että aivoaineksessa tapahtuvat liikkeet, erikseen tarkasteltuina, ilmaisisivat osaavalle selonottajalle kaikkia yksityisseikkoja myöten, mitä vastaavassa tajunnassa tapahtuu.
Mutta miten voisikaan jäädä huomaamatta, että vaatimus, jonka mukaan on tarkasteltava erikseen aivoja, sen atomien liikkeitä, sisältää todellisen ristiriidan? Idealistilla on oikeus selittää eristettäväksi esine, joka hänelle antaa eristetyn mielteen, koska hänen katsantokantansa mukaan ei ole eroa esineen ja mielteen välillä. Mutta realismin olemuksena on juuri tuon väitteen hylkääminen, se pitää keinotekoisina tai suhteellisina niitä jakoviivoja, joita mieltämisemme piirtää olioiden välille, otaksuu niiden alapuolella olevan vastavuoroisten toimintojen ja toisiinsa kietoutuvien mahdollisuuksien järjestelmän, ei enää määrittele esinettä sen nojalla, että se tulee mieltämisemme piiriin, vaan sinänsä tuntemattoman todellisuuden kokonaisuuteen kiinteästi liittyvänä. Mitä syvällisemmin tiede tutkii ruumiin olemusta sen »todellisuuteen» nähden, sitä tarkemmin se palauttaa kaikki ruumiin ominaisuudet, ja niinmuodoin myöskin sen olemassaolon, niiksi suhteiksi, joita se pitää yllä muun, siihen vaikuttamaan kykenevän aineen kanssa. Totta puhuen eivät toisiinsa vastavuoroisesti vaikuttavat termit — miten niitä nimitettäneenkin: atomeiksi, aineellisiksi pisteiksi, voimakeskuksiksi jne. — ole sen kannalta katsoen kuin väliaikaisia; lopullisena todellisuutena ilmenee sille molemminpuolinen vaikutus, vuorovaikutus.
Aluksi olette siis antaneet itsellenne aivot, joihin sanotte niiden ulkopuolella olevien esineiden vaikuttavan sillä tavoin muuttavasti, että niissä syntyy mielteitä. Sitten olette raivanneet kerrassaan pois nuo aivojen ulkopuolella olevat esineet ja olette antaneet aivoissa tapahtuneelle muutokselle kyvyn yksinänsä kuvastaa esineiden mielteitä. Mutta korjatessanne pois aivotilaa ympäröiviä esineitä hävitätte, tahdoittepa tai ette, samalla itse aivotilankin, joka saa viimeksi mainituilta ominaisuutensa ja todellisuutensa. Te saatte sen säilymään vain siten, että siirrytte salavihkaa idealistiseen merkintäjärjestelmään, missä otaksutaan oikeudenmukaisesti eristettäväksi se, mikä esiintyy eristettynä mieltämisessä.
Pysykää otaksumassanne. Ulkoisten esineiden ja aivojen ollessa läsnä syntyy mielle. Teidän tulee sanoa, ettei tämä mielle ole yksin aivotilan, vaan aivotilan ja sitä määräävien esineiden funktio, koska tuo tila ja nämä esineet nyt muodostavat yhdessä jakamattoman kokonaisuuden. Parallelismiväite, jota noudattaen eristetään aivotilat ja otaksutaan niiden voivan luoda, aiheuttaa tai ainakin ilmaista, yksinänsä, esineiden mielteitä, ei niinmuodoin tälläkään kertaa ole ilmaistavissa sen tuhoamatta itse itseänsä. Ankarasti realistista sanamuotoa käyttäen se olisi määriteltävä näin: Osa, jonka olemus kaikin puolin johtuu kokonaisuuden muusta osasta, voidaan käsittää säilyväksi kokonaisuuden muun osan hävitessä. Tai yksinkertaisemmin: Kahden termin välinen suhde vastaa toista niistä.
Aivoissa tapahtuvat atomiliikkeet joko ovat sitä, minä ne niitä koskevassa mielteessämme ilmenevät, tai ne ovat jotakin muuta. Ensimmäisen hypoteesin mukaan ne ovat sellaisia, millaisina ne miellämme, ja muu osa havaintoamme on niinmuodoin jotakin muuta: niiden ja kaiken muun kesken vallitsisi siinä tapauksessa sisällön ja sisältäjän välinen suhde. Sellainen on idealistinen katsantokanta. Toisen hypoteesin mukaan niiden sisimmän todellisuuden muodostaa niiden solidaarisuus kaiken sen kanssa, mitä on muiden havaintojemme kokonaisuuden takana; yksin sen nojalla, että tarkastelemme niiden sisintä todellisuutta, tarkastelemme todellisuuden kokonaisuutta, jonka kanssa ne muodostavat jakamattoman järjestelmän. Toisin sanoen: aivoissa tapahtuva liike, mikäli se on eristetty ilmiö, häviää, eikä voi enää tulla kysymykseenkään merkitä koko mieltämisen substraatiksi ilmiötä, joka on vain sen osa, vieläpä osa, joka on siitä keinotekoisesti leikattu erilleen.
Itse asiassa realismi ei milloinkaan säily puhtaassa muodossansa. Todellisuuden yleensä voi ajatella olevan olemassa mielteen takana, mutta kohta kun aletaan puhua jostakin erikoisesta todellisuudesta otaksutaan tahtoen tai tahtomatta olion yhtyvän yhdeksi sitä koskevan mielteen kanssa. Piilevän todellisuuden pohjalla, missä kaikki välttämättä sisältyy kaikkeen, realismi kehittelee nimenomaisia mielteitä, jotka ovat idealismille todellisuus itse. Oltuansa realismia todellisuutta asettaessansa se muuttuu idealismiksi kohta, kun väittää jotakin todellisuudesta, sillä realistinen merkintä ei voi yksityiskohtien selittämisessä merkitä mitään muuta kuin sitä, että jokaiseen idealistisen merkinnän termiin piirretään sen väliaikaisen luonteen merkki. Olkoonpa niin; mutta se, mitä ylempänä sanottiin idealismista, soveltuu silloin myöskin realismiin, joka on ottanut idealismin vastuullensa. Ja aivotilojen tekeminen havaintojen ja muistojen ekvivalentiksi merkitsee aina, mikä järjestelmän nimenä lieneekään, osan väittämistä kokonaisuudeksi.
Syventyessään molempiin systeemeihin huomaa idealismille olevan luonteenomaista, että se pysähtyy siihen, mikä on avaruuteen hajotettuna, ja avaruudellisiin jaotuksiin, realismi sitävastoin pitää kaikkea tuota näkyvissä olevaa pinnallisena ja noita jaotuksia keinotekoisina: se muodostaa itsellensä käsityksen vierekkäisten mielteiden takaisesta vastavuoroisten toimintojen järjestelmästä ja niinmuodoin mielteiden sisältymisestä toisiinsa. Kuten ainetta koskeva tietomme ei voi kokonaan vapautua avaruudesta ja kuten kysymyksessä oleva toisiinsa sisältyminen, miten syvällekäypää se lieneekin, ei voi muuttua epäavaruudelliseksi muuttumatta samalla epätieteelliseksi, ei realismikaan voi kehittelyissään väistää idealismia. Me noudatamme aina jossakin määrin idealismin näkökantoja (sen idealismin, jonka alumpana määrittelin) suorittaessamme tieteellistä työtä; ellei olisi niin laita, emme ajattelisikaan tutkia todellisuuden erillisiä osia saattaaksemme niitä keskinäisiin suhteisiin, mikä on tieteen varsinaisena tehtävänä. Realistin hypoteesi on niinmuodoin vain ihanne, jonka asiana on muistuttaa hänelle, ettei hän milloinkaan kykene riittävän syvällisesti selittämään todellisuutta ja että hänen on osoitettava yhä kiinteämpiä suhteita niiden todellisuuden osien välillä, jotka esiintyvät silmillemme vierekkäisinä avaruudessa. Mutta tämä ihanne realistin täytyy asettaa pohjaksi. Hän asettaa sen niiden havaittaviksi leviävien mielteiden pohjaksi, jotka idealistille olivat itse todellisuus. Nämä mielteet muuttuvat hänelle silloin olioiksi, ts. säiliöiksi, joihin sisältyy piileviä mahdollisuuksia, ja tämä tekee hänelle mahdolliseksi otaksua aivoissa tapahtuvien liikkeiden (jotka tällä kertaa käsitetään olioiksi eikä enää pelkiksi mielteiksi) voivan sisällyttää itseensä mieltämisen kokonaisuudessaan. Siinä on hänen psykofysiologinen parallelismiväittämänsä. Hän unohtaa, että oli sijoittanut säiliön mieltämisen ulkopuolelle eikä sen rajoihin, avaruuden ulkopuolelle eikä avaruuteen, ja että joka tapauksessa hänen hypoteesinsa mukaan oli otaksuttava todellisuus joko jakamattomaksi tai jäsennetyksi toisin kuin mieltäminen. Antamalla jokaisen mieltämisen osan vastata jotakin todellisuuden osaa hän jäsentää todellisuuden niinkuin mieltämisen, kehittelee todellisuuden avaruuteen ja hylkää realisminsa omaksuakseen idealismin, missä aivojen suhde muuhun mieltämiseen on ilmeisesti osan suhde kokonaisuuteen.
Te puhuitte aluksi aivoista sellaisina kuin ne näemme, sellaisina, miksi ne leikkaamme mielteittemme kokonaisuudesta: ne olivat niinmuodoin pelkkä mielle, ja me olimme idealismin kannalla. Aivojen suhde muuhun miellekokonaisuuteen oli siis, sanon sen vielä, osan suhde kokonaisuuteen. Siitä olette yhtäkkiä siirtyneet todellisuuteen, jonka otaksutte kannattavan mieltämistä. Olkoonpa niin, mutta silloin se on avaruudentakainen, mikä merkitsee, etteivät aivot ole mikään riippumaton olio. Silloin ei ole enää olemassa muuta kuin sinänsä tuntemattoman todellisuuden kokonaisuus, jonka yli koko mieltämisemme leviää. Silloin olemme realismin alueella, ja realismin enempää kuin äsken käsittelemämme idealisminkaan kannalta eivät aivotilat ole mieltämisen ekvivalentteja: havaittujen esineiden kokonaisuus — toistettakoon se jälleen — ilmestyy nytkin (tällä kertaa valepukuisena) havaintomme kokonaisuuteen. Siirtyen yksityiskohdasta todellisuuteen jatketaan sen kokoonpanoa samaan tapaan ja samoja lakeja noudattaen kuin mieltämisessä, joten niitä ei enää käy toisistansa erottaminen. Niinmuodoin palataan idealismiin, johon pitäisi jäädä. Niin ei kumminkaan tapahdu. Aivot tosin säilytetään sellaisina, miksi ne on mielletty, mutta unohdetaan, että jos todellisuus on kehitetty mieltämiseksi, joka merkitsee ulottuvaisuutta eikä enää sisäistä jännittyneisyyttä, niin se ei voi enää kätkeä itseensä niitä voimia ja mahdollisuuksia, joista realismi puhui; silloin korotetaan aivoliikkeet koko mieltämisen ekvivalentiksi. On siis heilahdettu idealismista realismiin ja realismista idealismiin, mutta niin nopeasti, että on luultu pysyttävän samalla paikalla, niin sanoakseni kahareisin yhteenliitettyjen järjestelmien päällä. Tämä kahden sovittamattomasti ristiriitaisen väittämän näennäinen toisiinsa sovittaminen on parallelismiväittämän ytimenä.
Olen koettanut hälventää sen herättämää harhakäsitystä. En luulottele siinä täysin onnistuneeni, sillä on olemassa paljon parallelismiväittämälle suopeita käsityksiä, jotka ryhmittyvät sen ympärille ja puolustavat sitä hyökkäyksiltä. Toiset näistä käsityksistä on aiheuttanut parallelismiväittämä itse, toiset, sitä aikaisemmat, ovat johtaneet siihen epälailliseen yhtymiseen, josta olemme nähneet sen syntyvän, toiset, jotka eivät ole mitenkään sen sukulaisia, ovat muodostuneet sen mukaisiksi, koska ovat eläneet sen rinnalla. Kaikki muodostavat nykyään sen ympärille valtavan puolustuslinjan, jonka murtaminen jostakin kohdasta ei johda tulokseen, koska vastustus jatkuu toisissa kohdissa. Mainittakoon tässä erikoisesti:
1. Asiaan sinänsä sisältyvä (voisipa sanoa: itsetiedoton) aivosielun käsite, ts. se käsitys, että mieltäminen keskittyy aivojenkuoreen. Koska mieltäminen näyttää vaihtavan paikkaa ruumiin keralla, päätetään ruumiista itsestänsä löytyvän mieltämisen ekvivalentin. Aivoissa tapahtuvat liikkeet otaksutaan tuoksi ekvivalentiksi. Jotta tajunta voisi vaivatta havaita kaikkeutta, sen tarvitsee vain laajeta aivokuoren rajoitetussa tilassa, todellisessa »pimeässä kammiossa», missä ympäröivä maailma toistuu supistelmana.
2. Se käsitys, että kausaliteetti on aina mekaanista ja ettei maailmankaikkeudessa ole mitään sellaista, mitä ei kävisi matemaattisesti laskeminen. Koska tekomme johtuvat mielteistämme (sekä entisistä että nykyisistä), täytyy, jos mieli välttää mekaanisesta kausaliteetista poikkeamista, otaksua aivojen, joista toiminta lähtee, olevan havainnon, muiston, jopa ajatuksenkin ekvivalenttina. Se ajatus, että koko maailma, elävät olennot siihen luettuina, kuuluu puhtaan matematiikan alueeseen, on kuitenkin pelkkä hengen apriori-näkökanta, joka johtuu cartesianismista. Se voidaan ilmaista nykyaikaiseen tapaan, kääntää nykyisen tieteen kielelle, siihen voidaan liittää yhä lisääntyvä joukko havaittuja tosiasioita (joihin on päädytty sitä noudattamalla) ja väittää sitä sitten kokeellisesti keksityksi; kaikesta huolimatta pysyy todella mitattavissa oleva todellisuuden osa rajoitettuna, ja laki, käsitettynä ehdottomaksi, säilyttää metafyysillisen hypoteesin luonteen, joka sillä oli jo Descartesin ajalla.
3. Se käsitys, että mieltämisen (idealistiselta) näkökannalta olion sinänsä (realistiselle) kannalle siirtymistä varten riittää, kun asetamme kuvallisen mielteemme sijaan saman mielteen värittömäksi piirrokseksi ja osiensa välisiksi matemaattisiksi suhteiksi muutettuna. Ikäänkuin abstraktiomme luoma tyhjyys meidät hypnotisoisi, me suostumme myöntämään jonkinlaista ihmeellistä merkitystä pelkälle avaruudessa tapahtuvalle aineellisten pisteiden siirtymiselle, ts. vähentyneelle havainnolle, kun sitävastoin emme ole milloinkaan ajatelleetkaan varustaa sellaisella tehoisuudella sitä konkreettista ja kieltämättä rikassisältöisempää kuvaa, jonka löydämme välittömästä havainnostamme. Itse asiassa on valittava joko se käsitys, joka hajottaa todellisuuden avaruuteen ja samalla mieltämiseen pitäen sitä kokonaisuudessaan aktuaalisena tai aktualisoitavissa olevana, tahi se järjestelmä, jossa todellisuus, itseensä keräytyneenä ja niinmuodoin epäavaruudellisena, esiintyy voimien säiliönä. Mikään edelliseen käsitykseen kohdistuva abstraktio-, poisto- tai pienentämismenetelmä ei vie meitä lähemmäksi jälkimmäistä. Kaikki se, mitä aivojen ja mieltämisen kesken vallitsevasta suhteesta on sanonut kuvallinen idealismi, joka pysähtyy värillisiin ja eloisiin välittömiin mielteisiin, soveltuu sitä suuremmalla syyllä oppineeseen idealismiin, joka pelkistää mielteet niiden matemaattiseksi luurangoksi mutta jonka valossa ilmenee sitäkin selvemmin, ettei yksikään näistä avaruudellisista ja toistensa ulkopuolella olevista mielteistä voi sisällyttää itseensä kaikkia muita. Koska ekstensiivisistä mielteistä on tuhottu, niitä toisiansa vasten hieromalla, ne ominaisuudet, jotka havainnossa erottavat niitä toisistaan, ei ole päästy askeltakaan lähemmäksi todellisuutta, joka on otaksuttu sisäiseksi jännitykseksi ja niinmuodoin sitä todellisemmaksi, mitä epäekstensiivisempää se on. Yhtä hyvin voisi luulotella, että kulunut raha, josta on hävinnyt arvon täsmällinen merkki, on senvuoksi saavuttanut rajattoman ostovoiman.
4. Se käsitys, että jos kaksi oliota ovat solidaariset, toisen jokainen osa on solidaarinen toisen määrätyn osan kanssa. Koska ei ole olemassa sellaista tajunnantilaa, johon ei liity jokin tila, koska aivotilan muutos ei tapahdu ilman tajunnantilan muutosta (joskaan päinvastainen suhde ei ole välttämättä oikea kaikissa tapauksissa) ja koska aivotoiminnan vioittuminen aiheuttaa tajuisen toiminnan häiriytymistä, päätellen jokaisen tajunnantilan osan vastaavan jotakin määrättyä aivotilan osaa ja toisen termin niinmuodoin olevan korvattavissa toisella. Ikäänkuin olisi oikeus ulottaa keskinäisessä suhteessa olevien osien yksityiskohtiin se, mikä on havaittu tai päätetty päteväksi puhuttaessa kahdesta kokonaisuudesta, ja siten muuttaa solidaarisuussuhde kahden ekvivalentin väliseksi suhteeksi! Ruuvin olemassaolo tai puuttuminen voi saada aikaan, että kone toimii tai ei toimi, mutta seuraako siitä, että jokainen ruuvin osa vastaa jotakin koneen osaa ja että koneen ekvivalenttina on ruuvi? Aivotilan ja mieltämisen suhde voi hyvinkin olla sama kuin ruuvin ja koneen, ts. osan ja kokonaisuuden suhde.
Näihin neljään käsitykseen sisältyy paljon toisia, joiden tutkiminen olisi sekin mielenkiintoinen tehtävä, koska siten löytyisi suuri määrä ylisäveliä, joiden perussävelenä on parallelismiväittämä. Tässä tutkielmassa olen vain koettanut osoittaa väittämään itseensä sisältyvää ristiriitaisuutta. Nimenomaan siitä syystä, että ne päätelmät, joihin se johtaa, ja ne vaatimukset, joita siinä piilee, peittävät tavallansa koko filosofisen alueen, minusta näytti siltä, että tämä kriitillinen tarkastelu on välttämätön ja voi kelvata lähtökohdaksi teorialle, joka käsittelee henkeä ja sen suhteita luonnon välttämättömyyteen.
HENRI BERGSON
Kuuluisalla ranskalaisella filosofilla Henri Bergsonilla oli aikalaisiinsa arvaamattoman suuri vaikutus. Liioittelematta voidaan sanoa, että tuskin kukaan filosofi — ehkä Nietzscheä lukuun ottamatta — on vaikuttanut aikamme yleiseen ajatteluun yhtä hedelmällisesti kuin Bergson. Hänen teoksensa saavuttivat harvinaisen laajan lukijakunnan, sillä hän oli paitsi syvällinen ajattelija myös loistava tyylitaituri.
Bergson syntyi Pariisissa 1859. Hän harjoitti opintoja École Normalessa sekä toimi vuodesta 1881 lähtien opettajana eri kouluissa, mm. Angers'ssa ja Pariisissa. V. 1900 hän tuli College de Francen filosofian professoriksi. Tässä asemassa hän pysyi vuoteen 1921, mutta joutui välillä useita kertoja liikkumaan kutsuttuna luennoitsijana laajalti sekä Euroopassa että Amerikassa. Toimiessaan luennoitsijana Collège de Francessa Bergson saavutti erinomaisen yleisönsuosion; hän oli kerta kaikkiaan 'muotia'. Ranskan akatemian jäseneksi hänet nimitettiin 1914 ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon hän sai 1927. Hän kuoli 1941.
Bergsonin kirjallinen toiminta paisui vuosien mittaan laajaksi. Ensimmäisessä filosofisessa teoksessaan hän käsitteli tietoteoreettisia probleemeja; myöhemmin hän otti tarkasteltavakseen esteettiset ja metafyysiset ongelmat. Hänen teoksistaan mainittakoon »Essai sur les données immédiates de la conscience» (Tutkimus tajunnan välittömistä tosiasioista, 1889), »Matière et mémoire» (Aine ja muisti, 1896), »Le rire» (Nauru, 1900), »L'évolution créatrice» (Luova kehitys, 1907), »L'énergie spirituelle» (Henkinen tarmo, 1919), »Durée et simultanéité» (Kesto ja yhdenaikaisuus, 1922) ja »Les deux sources de la morale et de la religion» (Moraalin ja uskonnon kaksi alkulähdettä, 1932).
Bergsonin filosofian yhtenä olennaisena puolena on taistelu loogis-tieteellistä intellektualismia vastaan. Älyllisin, käsitteellisin keinoin ei hänen mukaansa koskaan päästä tuntemaan olioiden ydintä, varsinaista todellisuutta, joka on elävä, alati liikkuva ja muunteleva eikä sopeudu niihin karkeihin ja pinnalle pysähtyviin otteisiin, joilla älyllinen toiminta pyrkii kohteensa tavoittamaan. Bergsonin filosofiassa on keskeistä sisäinen näkemys ja eläytyminen, intuitio. Välitön intuitio todistaa meille hänen mielestään, että henkinen todellisuus on jatkuva, yhtenäinen elämän virta. Läpi koko luomakunnan käy mahtava »elämän hyöky», élan vital, jonka luomistyöhön ihminen korkeimpana, tajuisena kehitysasteena ottaa osaa ja joka muovailee koko maailmantapahtuman »luovaksi kehitykseksi».