Henkivakuutusherroja

— Mutta minun täytyykin lähteä lehmiä hakemaan, virkkoi Maija ja heitti sukankutimensa pensaaseen.

— Eihän nyt vielä.

— Kyllä minun nyt on mentävä.

— Enkö minä saa tulla mukaan? pyysi Kerä.

— Eihän nyt toki lehmien hakuun.

— Kyllä minä hyvin mielelläni.

Mutta Maija juoksi jo pois, ilakoiden mennessään. Keräkin meni kamariin ja teki suurenmoisia liikkeitä käsillään ja jaloillaan. Haukkoi väliin ilmaa keuhkoihinsa ja mutisi.

— Tyttö on minun. Ja tässä on rikas talo. Jo potkaisi onni taaskin miestä. Ja minä nain tuon tytön ihan paikalla.

* * * * *

Sulo Armas Kevättoivo, Näreen matkatarkastaja, ponnisteli myöskin pyöräillen Seppälään, jonne oli Kuivalan kylällä kerrottu Kerän matkanneen. Kun Kerä asettui kamarissa mukavaan asentoon miettiäkseen suurta onneaan, melusi kohta Kevättoivo kamarin ovella emännän saattamana.

— Jopahan minä sinut löysin, virkkoi hän virkatoverilleen.

Kerän muoto musteni. Tulipahan nyt häiritsemään parhaiksi.

— Mutta sinähän näytät kuin sinappia syöneeltä. Onko sattunut yhteenotto Honkayhtiön miesten kanssa? Kuuluivat täällä päin olevan.

— Vieläkö nekin, murahti Kerä.

— Sinä olet nähtävästi huonolla tuulella. Mikä sinua oikein vaivaa? uteli Kevättoivo.

— Ei minua mikään vaivaa. Minua vain kohtasi suuri onni.

— Nyt minä ymmärrän. Sinä poloinen olet rakastunut, nauroi Kevättoivo.
Ja varmasti tämän talon tyttäreen.

— Mistä helkkarista sinä sen tiedät, ihmetteli toinen.

— Näin hänet tuossa karjasalolla tullessani ja arvasin nyt, että tyttö on pannut sinun pääsi kuumaksi.

— Niin on, veli hyvä, asiat, huokasi Kerä.

— Mutta voin nyt salaisuutena uskoa sinulle, että tyttö on minun.

— Ja kun minäkin sitä jo katselin sillä silmällä, naljaili Kevättoivo.

— Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa, kivahti Kerä.

* * * * *

Mutta illallisen jälkeen tuli kinaa Näreen herroille Seppälän tyttärestä. Kevättoivokin tunsi Maijaan rakastuvansa auttamattomasti.

— Mitäpäs, jos minä sen tytön kieppaankin itselleni, virkkoi hän toverilleen.

— Älä puhu joutavia, koetti Kerä heti kumota kilpailijaansa.

— Onko siihen tyttöön sinulla sen parempi oikeus kuin minullakaan, kivahti Kevättoivo.

— Onpa tietenkin. Minä tulin ensimäisenä taloon. Ja tyttö on jo pihkassa minuun.

— Mutta jospa hän mieltyykin minuun, arveli toinen. Et tässä nyt sinä ole Pekkaa parempi.

— Koetahan nyt ruveta konstailemaan, tenäsi Kerä. Sinä olet yhtiössä minun alaiseni mies, ja kun minä lähetän raportin sinusta pääkonttoriin, niin olet heti tästä yhtiöstä erilläsi.

Se auttoi.

Kevättoivo painui pää käsien varassa miettimään, mutta Kerä käveli pitkin askelin ja syljeskeli. Hänellä oli voiman oikeus.

Myöhään, ohi puolen yön huokailivat herrat vuoteissaan. Kerä koetti tehdä sovintoa, vaan Kevättoivo käänsi hänelle selkänsä.

XV

Seuraavana päivänä oli Kerä jo aikaisin liikkeellä. Maijakin oli lähdössä niitylle ruokaa viemään heinämiehille.

— Lähtekää niitylle, pyysi Maija,

— Kovin mielelläni, lupasi Kerä.

Kevättoivo ei aavistanut mitään niittyretkestä ja jäi nukkumaan.
Herättyään kysyi hän emännältä.

— Mihin Kerä on mennyt?

— Taisivat mennä Maijan kanssa niitylle.

Emännän mentyä kamarista, hari Kevättoivo kaksin käsin päätään ja teki indiaanitanssia muistuttavia liikkeitä.

— Minä menen myöskin niitylle ja revin Ansgariukselta silmät päästä, mietti hän ja meni tupaan kysymään emännältä, mistä tie menee niitylle.

Mutta Kerä vaelteli Maijan kanssa metsätietä. Maija oli pukeutunut uuteen musliinimekkoonsa ja laittanut kaupungista ostetut kengät jalkaansa. Hän oli entistä ihastuttavampi. Silmätkin säteilivät vielä kirkkaammin kuin eilisiltana.

Kerä ehdotti, että istuttaisi lepäämään, kun sattui tien vieressä olemaan mukava sammalpeitteinen kivi.

Istuttiin. Maija kaiveli kenkänsä kärellä sammalta.

— Minä näin koko yön unta teistä, virkkoi Kerä.

— Ja minä teistä. Olimme soutelemassa ja venhe rupesi uppoamaan, mutta… jaa en minä kerrokaan.

— Kertokaa nyt!

— … te otitte minut syliinne ja kannoitte rannalle, kertoi Maija ja tunsi hieman punastuvansa.

— Ja kun minä näin aivan samanlaista unta sanoi Kerä.

— Niinkö?

— Niin.

Tuli hetkisen äänettömyys. Kerä siirsihe lyhemmäksi Maijaa ja laski hiljaa kätensä Maijan kädelle. Juovuttavana aalto kulki hänen ruumiissaan. Tyttö oli siinä hänen vierellään, valmiina syliin siepattavaksi. Ja Kerä päätti tehdä heti valloituksen.

Seurasi sisältörikkaita lauseita ja helliä nimityksiä, paljon puhuvia lauseita, Maija istua kekotti Kerän polvella, ja niittymiehet odottivat eväitä niityllä.

— Oletko sinä sitten ihan aina minun? kysyi Kerä.

— No ihan aina!

— Silloin ei minua mikään murhe paina!

— Ei minuakaan. Sinä olet minun tumma ritarini!

— Ja sinä minun satuimpeni!

— Mutta herranen aika, kun niittymiehet odottavat ruokaa, virkkoi satutyttö ja ponnahti korineen juoksuun. Tumma ritari lähti koikkimaan perästä, hokien.

— Älä jätä, älä jätä, kultaseni.

Maija pysähtyi ja käveltiin rinnan kapeata metsätietä. Kerä kantoi piimähinkkiä kepissä olallaan.

— Me olemme nyt niin kuin ukko ja akka menossa metsään, sanoi hän.

— Hyi sinua! Minusta ei tule akkaa milloinkaan.

— Tulee rouva, virkkoi piimähinkin kantaja.

— Maija käänsi häneen kiitollisen katseensa. Hetkisen perästä virkkoi
Maija nauraen.

— Mutta minähän en tiedä sinun nimeäsikään, poika parka.

— Todellakin. Hugo Verner Ansgarius, ilmoitti asianomainen.

— Niin monta nimeä ja kaikki niin kauniita Minulla ei ole muuta nimeä kuin Maija. Äiti kertoi aikovansa panna lisää Kustaavan, vaan isä oli julmistunut, ja tuli vain paljas Maija.

— Se on kaunis nimi.

— Sinullahan on sievä sukunimikin, virkkoi Maija. Se on oikein hieno.

— Minä muutin sukunimeni, kertoi asianomainen. Entinen oli niin kömpelö.

— Mikä se oli?

— Törrönen.

Maija nauroi, niin että hampaat välähtelivät.

Mutta entisen Törrösen saappaan kärki oli tarttunut puun runkoon, ja hän lensi suulleen kivikkoon ja piimä hinkin sisällys valahti hänen niskaansa.

— Auta armahainen, siunaili tyttö.

— Nyt tuli perhanat, mutisi synkästi äsken niin reipas hinkin kantaja,

— Mene sinä viemään niitylle eväät. Minä jään tähän siivoomaan itseäni.

Maija nauroi ja meni.

Isäntä oli palannut kirkonkylästä ja murahteli tyytymättömänä, kun kuuli, että on ollut kaksi henkivakuutusherraa yötä talossa.

— Niitä herran koipeliinia kuhiseekin Kuivalan kyläkunta täynnä.

— Nämä ovat hyvin siistiä herroja, kehui emäntä. Sillä, joka Maijan kanssa meni niitylle, kuuluu olevan neljän tuhannen vuosipalkka, kertoi emäntä merkitsevästi. Hän oli jo huomannut Kerän mieltymyksen tyttäreensä.

Isäntä meni murahdellen pihamaalle ja painui pitkäkseen päiväpaisteeseen.

Keräkin palaili niityltä Maijan kanssa käsi kädessä. Huomattuaan isänsä pihamaalla säikähti Maija ja juoksi kamariin, kuiskaten mennessään mielitietylleen.

— Älä välitä siitä ukosta mitään. Se on semmoinen pökkelö. Ole vain kärsivällinen, niin hyvä tulee.

Kerä meni puhuttelemaan isäntää.

— Päivää, virkkoi.

Ei äännähdystä, ei liikahdusta isännän puolelta.

— Nyt on mainio heinäilma, jatkoi vävypojan kokelas.

— On, murahti isäntä, mutta ei nostanut päätään.

— Siellä olivatkin niittymiehet ahkerassa puuhassa, koetti Kerä verrytellä ukkoa.

— Vai olivat

— Teillä on tässä näköjään iso talo,

— Taitaa olla, kuului hetken perästä murahdus.

Maija oli tullut tuvan portaille ja antoi merkkiä sulhaselleen.

Tämä tuli lähemmäksi.

— En muistanut sanoa, että sille ei saa puhua vakuutuksista, kuiskasi
Maija. Se suuttuu mielettömäksi.

Kerä meni takaisin ja istui pihamaalle. Hän päätti vähän jutkauttaa isäntää. Tehden äänensä tavalliseksi virkkoi hän.

— No aikooko se isäntä myydä tukkimetsää?

Mutta ukko luuli, että kysyjä tahtoi jo sekaantua hänen puukauppoihinsa, koskapa kuului tytärtä katselevan, ja murahti.

— Mitäs sinä sillä tiedolla teet.

— Olisin tehnyt hintatarjouksen, jatkoi Kerä levollisesti.

Ukko nosti päätänsä ja katsoi pitkään vieraaseen ja kysyi.

— Mitäs miehiä sitä sitten ollaan?

— Rengas yhtiön kasöörinä minä olen ollut, ilmoitti Kerä.

Ukko nousi istumaan, tervehti vierasta ja naurahti.

— No kun eukko horasi, että molemmat ovat henkivakuutusmiehiä. Sen verran se akkaväki tietää.

Ja ukko nauraa hörähteli mielissään.

— Mennään tuonne kamariin istumaan on siellä vähän viileämpikin, toimitti ukko Kerälle, jonka sydäntä hiveli appensa muuttuneet tunteet häntä kohtaan. Täytyi vaan kiirehtiä Maijalle selittämään, joka sai taas vuorostaan valmistaa emännän.

— Hyvinkö niitä metsiä ostetaan? kyseli ukko silmäillen kunnioittavasti
Kerän persoonaa.

— Onhan niitä vähin. — Päätin minäkin lähteä huvikseni katselemaan.

— Taidatte sitten ollakin yhtiön päämiehiä? kysyi ukko kunnioittavasti.

— Niinhän minä olen.

— Ja minä tässä satuin vähän olemaan huonolla tuulella. Saahan niitä katsella metsiä ja olla talossa niin kuin kotonaan. Maija hoi. Mihinkä se Maija meni? Tule viemään vierasta istumaan. Minun täytyy tästä niitylle, puheli ukko mennessään.

Kevättoivokin vetäysi pihamaalle eikä ollut Kerää näkevinäänkään. Veti savukettaan, niin että pihisi.

— Kuulehan veli, virkkoi Kerä siirtyen lähemmäksi. Minä vähän jutkautin ukkoa. Hän kuului olevan hirmuinen vakuutusmiehille. Minuunkin hän jo iski murhaavia silmäyksiä, vaan kun sanoin olevani tukkiyhtiön mies, tuli ukosta kuin voissa paistettu.

— Mutta minäpä sanonkin, että vedit häntä nenästä, uhkasi Kevättoivo.

– Silloin sinut siinä paikassa perii hiisi. Sinä et nähtävästi muista, että minä olen sinun esimiehesi.

Kevättoivo vaikeni hammasta purren ja mietti, mikä keino häntä parhaiten auttaisi.

XVI

Ystävämme Böljengögel on Kanteleen ja Keikauksen kanssa Ala-Kämpissä viettämiensä illallisten jälkeen saanut olla monessa seikkailussa, joista hän kuitenkin yleensä on selviytynyt hyvin käyttäen apunaan tunnettua kylmäverisyyttään. Yksi tapaus on vain hänen persoonaansa jättänyt näkyviä jälkiä, ja niiden takia hän on saanut makailla Kuivalan sairashuoneella kokonaista kaksi viikkoa.

Hänen virkaveljensä olivat aikoneet häntä varoittaa lähestymästä Mikkolan isäntää vakuutusmiehenä, mutta se oli heiltä jäänyt tekemättä, ja niinpä Böljengögel meni kuin menikin muutamana sunnuntaipäivänä mitään pahaa aavistamatta Mikkolaan, jossa isäntä oli tapansa mukaan sanaa tutkimassa. Böljengögel selitteli vakuutuksen erinomaisia etuja ja sai ensimäisen, hillityn varoituksen isännältä, mutta tästä huolimatta jatkoi hän kuvailuaan niistä onnettomista, jotka olivat jättäytyneet pois vakuutettujen joukosta. Isännällä sattui olemaan tällä kertaa lukukirjana teräskantinen raamattu, ja kiivastuneena ylenmääräisestä kiusaamisesta tempasi hän kirjan käteensä ja iski sillä Böljengögeliä päähän.

Asianomainen kykeni tuskin omin voimin poistumaan naapuritaloon, jossa pää pantiin kääreisiin ja mies vietiin sairashuoneelle.

Mikkolan isäntä oli nyt saanut haasteen tuleviin Kuivalan käräjiin pahoinpitelystä, ja mies jatkoi, sairashuoneelta päästyään toimintaansa entistä innostuneemmin.

Tällä kertaa oli hän sattunut Möttösen taloon, jossa asukkaat olivat hieman takapajulla Kuivalan edistysmielisestä väestöstä… Niinpä isäntäkään ei vielä tietänyt, mitä on henkivakuutus. Böljengögel koetti sitä hänelle hiki päässä selittää toivoen tämmöisessä alkuperäisessä asukkaassa saavansa heräämään tavallista suuremman harrastuksen vakuutusaatteeseen.

— No miten siinä kävisi, jos nuo vakuutetut sattuisivat kuolemaan kaikki yht'aikaa? tiedusteli ukko tutkaillen asiaa siltäkin puolelta.

— Ne eivät voi mitenkään kuolla kaikki yht’aikaa, selitti Böljengögel.
Toisia kuolee vakuutetuista mutta toisia tulee sijaan.

— Mutta jos sattuisi kuolemaan, tikasi ukko. Silloin siinä tulisi hätä käteen herroille.

Böljengögel pyyhki hikeä otsaltaan ja selitti.

Ukko mietti hetken ja kysyi taas katsellen kenkäinsä kärkiä.

— Mutta jospa ne yhtiöt yhden kerran tekevät konkurssin. Mitenkäs silloin?

— Ne eivät uskalla,

— Kyllä ne herrat semmoista uskaltavat, väitti ukko. Kun saavat kokoon mieleisensä summan, niin silloin kintaat pöytään.

Ja isäntä näytti havainnollisesti kädellään, miten se tapahtuu.

— No jo on ihme, kun mies ei usko, vaikka kuinka selittäisi, vaikeroi
Böljengögel harmistuen.

— En usko enkä vakuuta, vaikk'olis rahaa kuin roskaa, päätti ukko ja sylkäsi asialle pisteeksi vahvan tupakkisyljen, joka sattui vieraan saappaan kärjelle.

Emäntäkin oli istunut penkille kuuntelemaan keskustelua ja tiesi kertoa, että Tiehaaran talossa olivat palvelijat vakuuttaneet itsensä ja nyt kuuluvat jättävän koko puuhan sikseen.

— Niin kävi, että rahat jäi sinne. Eivät kuulu saavan takaisin itkemälläkään. Semmoisia ne on ne vakuutukset, päätteli emäntä ja kysyi hetken perästä.

— Mikä se tämä herra on sukujaan.

Asianomainen mainitsi niinensä.

— Vai kökel, no sekö Pöljänkökel, joka kuuluu täällä Kuivalan puolella liikkuneen?

— En minä mikään pöljä ole enkä kökel, teki vastalauseen emännälle harmistunut vieras. Te moukat, ette osaa lausua edes ihmisten nimeä. Tämä Moukkalan kyläkunta onkin niitä maan mainittavia, jossa ihmiset on kuin alkuasukkaita.

— Mitäs tänne tulette, moukkien sekaan kökelit ja pökelit, kiivastui emäntä. Ei me teitä täällä tarvita. Täällä ei jaetakaan rahoja herrojen taskuihin. Ja eikä tänne tarvitse tulla vakuuttamaan, ja eikä täällä passata semmoisia herroja niinkuin Kuivalan kylällä, ja eikä…

Rajuilma oli nähtävästi nousemassa ja Böljengögel katsoi parhaaksi korjata olemuksensa rauhallisemmille seuduille. Kysyttyään tietä isännältä Tiehaaran taloon sanoi vieras hyvästit ja kiitteli kohteliasta talonväkeä. Isäntäkin tunsi tarvetta tehdä tunnetuksi mielialansa vieraalle ja huusi pihamaalla vieraan jälkeen.

— Niin… ei täällä semmoisia herroja tarvita. Menkää vain hiiteen.

* * * * *

Djefvulsundyhtiö oli alkanut horjua, ja huhu kertoi jo Kuivalankin kylässä, että yhtiö tekee tuossa tuokiossa vararikon. Herrat Pörjönen ja Haukkunen olivat jo sattuneet asian aiheuttamaan myrskyyn ja henkisesti ja osaksi ruumiillisesti runneltuina väistyneet rauhaisemmille laitumille. Puheenaolevat henkilöt, olivat sattuneet menemään Möttösen taloon, jossa he vuosi takaperin olivat vakuuttaneet talon miehet ja palvelijat. Nyt parhaiksi oli täällä saatu tieto Djefvulsund'in häviön oireista, kun asianomaiset herrat tulivat taloon. Herroille tehtiin heti tuima välikysymys ja, kun siihen ei saatu kylliksi pian tyydyttävää vastausta, tarttuivat miehet herrojen housunkauluksiin ja päättivät antaa hieman ilmaista hierontaa Djefvulsund'in kenraaleille. Ja kun talossa ei sattunut olemaan vierasta väkeä tapahtuman todistajana, saivat nämä pitää kestityksen hyvänään ja hivellen kipeiltä tuntuvia paikkoja lähteä hammasta purren toisille paikkakunnille.

* * * * *

Tiehaaran talossa oltiin päivällisellä kun Böljengögel meni tupaan. Tervehdykseen vastattiin ystävällisesti, ja isäntä tuli syöntinsä lopetettuaan puhuttelemaan vierasta. Tuli siinä vähitellen tiedoksi isännälle ja talonväelle, että vieras oli vakuutusmiehiä. Isäntä lopetti heti keskustelun ja kiipesi uunin päälle vetelemään ruokaunia, siellä kun eivät hänen lepoaan kärpäset häirinneet. Tiehaaran pojat Jussi ja Aatami kyyräilivät kulmiensa alta vierasta pahaenteisesti. Böljengögel aavisti pahaa poikien synkistä katseista. — Jokohan nuo riiviöt ovat samallaista väkeä kuin Möttösessäkin, ajatteli hän.

Oli tuhoa ennustava hiljaisuus. Pojat kaivelivat vain hampaitaan ja kopistelivat piippujaan kuin uhitellen.

— No se Djefvulsund kuuluu menevän nurin ja sinne ne nyt menee meidänkin vakuutuksista maksetut rahat.

— Niin menee. Saivat minultakin jo viisikymmentä markkaa, virkkaa renki-Jooseppi pahasti mulkoillen vieraaseen.

— Saisitte nyt pulittaa meille ne rahat, jotka saitte sinne keinotelleeksi, sanoo Aatami, hyvin villin näköinen mies, Böljengögelille.

— Kyllä ne olisi takaisin maksettava, säestää Jussi.

— Mitä hemmettiä ne minuun kuuluu. Ottakaa rahanne sieltä mihin olette antaneet. Olenko minä teitä vakuuttanut Djefvulsund'issa? kivahti Böljengögel.

— Vai semmoinen se nyt onkin ääni kellossa, alkoivat pojat meluta.

— Pulittakaa vain joka ainoa penni takaisin uhkaili Jooseppi.

— Niinpä sitä silloin sanottiin, kun vakuutusta tehtiin, että rahat saa takaisin silloin, kun vaan tahtoo. Nyt ne tuntuukin olevan jo lujassa.

— Mutta enhän minä ole teille vakuutuksia tehnyt, ettekö ymmärrä senkin aasit Minä olen Honkayhtiön mies ja teiltä on vakuutukset tehnyt tietysti Pörjönen tahi Naukkunen Djefvulsundyhtiössä. Ymmärrättekö, sen vietävät.

— Se haukkuu jo.

— Minkä Honkayhtiön. Ei sitä semmoista yhtiötä olekkaan. Se valehtelee, tenäsi Aatami. Annetaan sille pampusta, että tietää Tiehaarassa käyneensä.

Böljengögel nousi lähteäkseen, koska huomasi tilansa erittäin vaaralliseksi, mutta pojatkin nousivat uhkaavan näköisinä.

Annetaanko sille selän pehmitystä, virkkoi Jooseppi.

— Kyllä sille pitäisi antaa, murahti Jussi.

Böljengögel koetti lähennellä ovea, vaan hänen ahdistajansa lähenivät myöskin häntä ja jankutus jatkui, kunnes Böljengögel vihdoin potkaistiin ovesta ulos kolmella hyvin tähdätyllä anturan iskulla asianomaisen takapuoleen.

Böljengögel lasketteli pihalle päästyään kaiken voimasanavarastansa ilmoille mielialansa ilmaisuksi ja tunnusteli takapuolaan jatkaessaan matkaansa. Samalla hän päätti jättää ikuiset hyvästit Moukkalan kylälle.

Lähellä Kana-ahon majataloa tuli Böljengögeliä vastaan Tuhkanen taluttaen pyöräänsä.

Virkaveljet laskivat heponsa puhelinpylvästä vasten ja istuivat tien viereen lepäämään.

— Mistä sinä tulet? kysyi Tuhkanen alakuloisesti.

— Sanoisinpa melkein, että helvetistä, murahti Böljengögel.

Asia alkoi valjeta Tuhkaselle lähemmittä selvityksittä hänen tarkatessaan Böljengögelin vääristynyttä naamaa.

— Arvaan, hyvä veli, että sinulle on käynyt samoin kuin minullekin, sanoi Tuhkanen.

Sinun persoonasi on varmaankin ollut samanlaisessa muokissa kuin minunkin. Menin tänä aamuna Mutkan taloon, ja heti kävivät kimppuuni Djefvulsundin vakuutuksista, joita heillä poloisilla kuului olevan. Koetin heidän visaisiin kalloihinsa iskeä, etten ole tuon kuuluisuuden miehiä enkä siis syyllinen heidän onnettomuuteensa. Vaan tästäkös ne välittivät. Ne raakalaiset tarttuivat minuun kiinni, ja nyt on selänpää hyvin kipeä. Koetin ajaa pyörälläkin, mutta eihän se luonnistanut.

— Kuuluu kyllä, että silläkin kulmakunnalla ovat asukkaat ihmissyöjien sukua, virkkoi Böljengögel. Ja kun minäkin aijoin mennä Mutkan taloon.

— Älä hyvä ihminen mene, jos et aio lisätä ruumiillisia kipujasi. Olipa hyvä, että ehdin varoittamaan sinua. Miten käynee muille vakuutusmiehille, jos tuohon kirottuun pesään sattuvat.

XVII

Olipa taaskin helteinen heinäkuun päivä, ja Kerä oli matkalla Seppälään, armaansa luokse. Hän oli päättänyt pariksi päiväksi jättää hartiavoimaisan hankintatyön, — johon oli käynyt käsiksi uusin voimin, saatuaan omakseen Seppälän pyöreäposkisen tyttären — ja viettää muutamia unohtumattomia hetkiä morsiamensa kanssa Seppälän pihan pääkamarissa ja pellonpientareilla.

Sankka pöly nousi maantiestä hänen ajaessaan, niin että hampaat karskuivat hiekasta, ja vaatteilla oli vahva pölykerros, vaan siitä ei ystävämme välittänyt. Ajatteli vain, että pöly haihtuu ruumiista Seppälän lahden laineisiin ja suusta sen taas huuhtelee alas Maijan makeat ruuat.

Kerä seisotti ratsunsa Seppälän pihassa ja hypähti alas. Maija sattui olemaan pihamaalla, menossa maitohuoneeseen kantaen viilipyttyä. Huomatessaan tulijan punehtui Maija, ja viilipytty putosi hänen käsistään pihamaalle.

— Mistä ihmeestä sinä…?

— Sieltä vain maailman kyliltä. Oliko tuo viili minulle aiottu?

— Oli, mutta mitäpä siitä… Kun en osannut odottaakaan… Tule nyt levähtämään. Sinä olet varmaankin väsynyt? lipatteli Maija, ohjatessaan vierastaan kamariin.

Kerä oli pelkkänä päivänpaisteena.

— Onko isäsi kotona? kysyi hän kumminkin varovaisuuden vuoksi.

— Ei ole. Tulee ehken vasta huomenna kotiin, ilmoitti Maija.

— No voi herran pieksut. Silloinhan meidän sopii, iloitsi Kerä, hän kun pelkäsi joten kuten tulevan ilmi kepposestaan. — Mutta minä olen niin likainen, etten kehtaa sinuunkaan kajota. Minä menen nyt heti paikalla järveen.

Maija säikähti pahanpäiväisesti. Hän luuli sulhasensa suuressa onnessaan kadottaneen järkensä.

— Mitä sinä oikein puhut?

— Niin, niin, uimaan… Antaisit vain pyyhkeen.

— Kun minä luulin, että sinä… minä haen heti paikalla.

Kerä oli saanut maallisen olemuksensa mielestään tyydyttävään kuntoon ja palasi pihaan, jossa Maija odotti jo häntä.

— Tule nyt syömään hyvä… rakas… minä en oikein tiedä miten minä sanoisin. Sinulla on varmaan kauhea nälkä.

— Sinäpä sen sanoit. Olen melkein vuorokauden ollut syömättä. Olin Heinäjärven kylällä ja siellä sain maata erään talon aitassa melkein vuorokauden.

— Voi sinua poloista… Miten se niin kävi?

— Isäntä oli ottanut avaimen ovelta muistamatta, että siellä nukkui vieras, ja pistänyt avaimen taskuunsa kylälle lähtiessään ja lukkoa oli mahdoton sisältä päin avata. Emäntä hätäili ulkopuolella ja minä potkin ovea sisäpuolelta, mutta se pysyi itsepintaisesti kiinni, kunnes isäntä palasi kotiin. Mutta mitäpä siitä. Tässä on poikasi taas yhtä reippaana ja iloisena kuin ennenkin. Yksi seikka minua vain peloittaa.

— Ja mikä se on? kysyi Maija.

— Tietysti se, että isäsi voi minä hetkenä tahansa tulla tietämään, että minä olen kuin olenkin vakuutusmies. Ja silloin voi nousta ukonilma.

— No mitä siitä. Täytyyhän sen tervaskannon vihdoinkin suostua, sanoi
Maija ja lähetteli sulholleen lämpimiä silmäyksiä.

* * * * *

Seppälän isäntä ei viipynytkään huomiseen, vaan palasi jo iltapäivällä kotiin mukanaan Naukkunen, joka kirkonkylässä oli pyrkinyt hänen rattailleen. Naukkunen oli vanha tuttava isännälle niiltä ajoilta, jolloin hän oli ollut Metsäyhtiön miehiä, ja mielihyvällä toikin Seppälän isäntä hänet rattaillaan kotiinsa pyydellen jäämään yöksi taloon. Tähän isännän hyväntahtoiseen tarjoukseen suostuikin Naukkunen ilolla ja asteli reippaasti tupaan, jossa Kerä loikoi penkillä ja katseli Maijan ketterätä liikuntaa talouspuuhissa.

— Täällähän sinäkin makailet, ilostui Naukkunen. Olipa se nyt mukava sattuma.

Kerä murti suuta ja väänsi päätä nähdessään Naukkusen rehevän persoonan rauhaansa häiritsemässä. Hänestä ei toisen ylistämä sattuma ollut lainkaan toivottava siihen nähden, että isäntä saattaisi Naukkusen kautta tulla tietämään hänen oikean toimensa ennen aikojaan.

Isäntäkin tuli tupaan ja ilostui nähdessään Rengasyhtiön kasöörin talossa.

— Päivää. Mistä päin nyt on matka? Onpas ne puulaakin herrat nyt ahkeraan liikkeellä, puheli hän nähtävästi reipastuen. Hänkin oli tullut samaan mielipiteeseen kuin emäntä, että Maija oli tehnyt valintansa erittäin onnistuneesti.

Kerä koetti hymyillä isännälle, samalla tuntien kovin tukalaksi olonsa.
Hän viittasi Naukkusta seuraamaan mukanaan ulos ja pihamaalle päästyään
selitti tälle vaikean asemansa, pyytäen veljellistä vaiteliaisuutta
Naukkuselta.

— Ukko on sitten nähtävästi minunkin suhteeni erehtynyt. Tein hänen kanssaan kerran metsäkauppoja, ja hän luulee minun vielä liikkuvan samoilla asioilla. Olkoon menneeksi. Ollaan sitten tukkiherroja. Paremman kestityksen laittaa ukko meille.

Herrat menivät tupaan ja jatkoivat isännän kanssa keskeytynyttä keskustelua.

Kerä oli luullut saavansa ainakin vähän aikaa rauhassa nauttia Seppälän vierasvaraisuutta, mutta siinä hän auttamattomasti erehtyi. Kuivalan kylälle oli Kerä leiponut kokonaista kolme kappaletta Näreen asiamiehiä, aavistamatta, että nämä kerran tulisivat aiheuttamaan hänelle hyvin vakavia selkkauksia. Yksi asiamies oli räätäli Kinnunen, toinen suutari Horttanainen ja kolmas Rämekorvan nuori isäntä Huttunen. Kuultuaan, että Kerä oli saapunut Seppälään, päättivät nämä asiamiehet lähteä miehissä tervehtimään päällikköään. Heissä oli herännyt tyytymättömyys Näreyhtiöön monistakin syistä ja varsinkin siitä, että heille luvattiin suuria palkkioita, vaan niiden suorittaminen viipyi ihmeteltävästi.

Kun herrat juttelivat tuvassa isännän kanssa astuivat Kinnunen, Horttanainen ja Huttunen tupaan. Kerän hiukset nousivat pystyyn ja hän istui kuin ukkosen lyömänä. Hänen onneton hetkensä oli nyt varmasti ja peruuttamattomasti tullut. Vaikka tilanne näyttikin toivottomalta, koetti hän siitä suoriutua mahdollisimman vähällä aikoen mennä ulos ja suoriutumalla tielle välttää ainakin kohtauksen tulevan appensa kanssa. Räätäli Kinnunen huomasi ensiksi tämän päällikkönsä pakosuunnitelman.

— Meillä olisi vähän tarkastajalle asiaa. Istukaahan paikoillanne, virkkoi hän. Kun te saitte minut ja nämä toisetkin miehet asiamieheksi Näreeseen, niin lupasitte yhdeksät hyvät, kahdeksat kauniit. Mutta nyt olemme hetken työtä tehneet, emmekä mitään saaneet. Ja sen lisäksi tulee meille pääkonttorista alituiseen muistutuksia huonosta hankinnasta ja kehoituksia reippaampaan työhön. Mutta minä annan perhanat koko Näreyhtiölle, enkä pane tikkua ristiin tästä päivästä lähtien sen yhtiön edesauttamiseksi.

Suutari Horttanaisen piikkiparta oli liikahdellut vihaisesti räätäli
Kinnusen puheen tahdissa ja nyt avasi hänkin suunsa ja sanoi.

— Niin en myös minäkään juokse Näreen pikanttina tästä lähtien. Nyt sanotaan jo vasten naamaa, jos menee tarjoamaan Näreen vakuutusta, että kuka kurja siinä semmoisessa yhtiössä vakuuttaa, joka varmasti tekee kuperkeikan. Nyt näkyy jo Jehvelsunt oikovan koipiaan ja saman se tekee vielä Närekin.

Tuli Huttusen vuoro.

— Tässä olisi herralle nämä paperit itselleen, virkkoi hän tarjoten asioimistopaperinsa Kerälle. Ja ehkenpä herra maksaa nyt meidän vaivamme lupauksensa mukaan.

Kerä toivoi tällä kertaa, että maa olisi auennut ja niellyt Näreen asiamiehet. Mutta nämä istuivat penkillä nauliten hänet katseillaan, joista ei voinut sanoa erikoisesti lempeyden loistavan. Suutari Horttanaisen piikkiparta liikkui hiljaa. Räätäli Kinnunen siirtyi lähemmäksi Kerää, saadakseen hänet paremmin naulita katseillaan.

Isäntä katseli vuoroin herroja ja vuoroin asiamiehiä. Vähitellen näytti asia hänellekin selviävän huomatessaan Kerän vääristyneen naaman.

— No henkivakuutusherrako se tämä sitten onkin? kuului uhkaavasti, ja hänen muotonsa musteni.

— Pitäisikö tämän vielä muutakin olla virkkoi Horttanainen.

— No Rengasyhtiön miehenä tämä on tässä meillä oleksinut.

Ja isäntä naulasi nyt vuorostaan katseellaan Kerän, joka ei näyttänyt kykenevän hänelle selitystä antamaan.

— Vai on tämä puulaakin mieskin, naurahti Kinnunen. Taitaa olla miestä joka lähtöön.

Naukkunen katsoi parhaaksi jo ennakolta lähteä kävelemään, ja ovessa mennessään hän virkkoi ilkamoiden Kerälle.

— Tulehan sitten kun selviät.

Kerä oli hieman tointunut ja naurahteli hermostuneesti, koettaen selitellä asemaansa, mutta isäntä oli noussut jo seisomaan ja hänen partaisesta naamastaan kuului karjahdus.

— Korjaa nyt heti luusi siitä, jos aiot ne viedä ehjinä tästä talosta.

Kerä nousi, mutisten mennessään.

— Vielä minä kerran tulen, ja silloin meistä tuleen oikein hyvät ystävät.

XVIII

Valiojoukko Djefvulsundin herroja on pitämässä yhtiökokousta Fennian yksityishuoneessa. Vaihdetut mielipiteet ovat nähtävästi olleet vastakkaisia ja keskustelukysymys tärkeä, koskapa herrat pyyhkivät hikeä otsaltaan ja näyttävät katselevan permantoon. Yhtiökokouksella on ollut asiana Djefvulsund'in liikkeen lopettaminen ja ankaran keskustelun jälkeen on päätetty nyt ainakin ensialuksi hankintatyö lopettaa, ja se on nähtävästi herrojen mielestä yhtiön historiassa ensimäinen askel kohti hautaa. Toimitusjohtaja Hösting istuu mukavasti nojatuolissa tuijotellen välkehtivään punaviinimaljaan edessään pöydällä. Hänen mielestään saa yhtiö vielä seistä tai haukkoa henkeään, vaikkapa kuolla kokonaan millä hetkellä tahansa. Hän ei siitä ole enää huvitettu. Suomen kansaan on yhtiö osaltaan levittänyt vakuutusaatetta ja palkakseen saanut siitä kasan kansan kokoamaa kultaa. Hänkin on tuosta kultakasasta saanut osansa ja voi nyt jo seurata tapahtumain kulkua rauhallisesti. Hän on jo aikaisemmin ajatellut, että tulkoon myrsky, jos tulee. Hän vetää sormensa pois pelistä ja sillä hyvä. Nyt hän tietää varmasti, että mikään keino ei pelasta enää yhtiötä surman suusta, niin että seuraavassa yhtiökokouksessa voivat herrat jo laulaa Integer vitæn väsyneelle.

Hiljaisuutta jatkuu. Joku herroista vain raapaisee tulen sikariinsa ja kumoaa sampanja- tai punaviinimaljan. Herroja on harmittanut Höstingin rauhallisuus. Se kehveli ei puhu eikä pukahda. Istuu vain ja miettii, mitä miettineekään. Mahdollisesti ehkä Djefvulsund'in kulta-aikoja ja ehken sitäkin, kumpiko olisi tästä lähtien sopivampi terveydelle, punaviinikö vai parhaan merkin konjakki.

Piiripäällikkö Härvelin miettii myöskin. Hänellä on ollut tähän asti kolmenkymmenenviiden tuhannen vuositulot, ja nyt kultasuoni katkesi yhtäkkiä, melkein odottamatta. Niinkuin juhlahumussa olivat päivät menneet tähän asti. Hän oli Nakkilan kaupungin ja maaseutupiirin päällikkö ja matkatarkastajat lukuisine asiamiehineen hoitivat hankintatyön, ja hän sai vain köllehtiä huomisesta huolehtimatta. Muutamia allekirjoituksia päivässä, pari tuntia konttorityötä joka toinen päivä ja loppuaika Nakkilan seurahuoneella. Joskus automatka lähikaupunkeihin, ja siellä pikku juhlat kaupungin isien kanssa.

Mutta nyt katkesi kaikki niinkuin Tiihosen piipunvarsi, ja Härvelin jäi kuten lukuisat mutkin Djefvulsund'in herrat tuuliajolle. Ja varsinkaan Härvelinillä ei näkynyt minkäänmoista majakkaa, johon olisi voinut särkyneen purtensa ohjata ja ankkuriin laskea.

Käytettiin vielä puheenvuoroja

— Minun mielestäni, puhui yksi, olisi meidän pitänyt jatkaa vielä yhtiön toimintaa. Yhtiöhän olisi suunnattomasti vielä voinut hyötyä peruutuksista. Olisimme vielä hätiköimättä odottaneet jonkun aikaa, ja minä olen valmis uskomaan, että kaikki yhtiömme vakuutetut olisivat peruuttaneet tai jättäneet vakuutuksensa kokonaan yhtiön hyväksi, ja mikä voitto se olisikaan ollut osakkeenomistajille. Kerrankin olisimme päässeet saamaan osakkeista tyydyttävän voiton.

Eräs osakkeenomistaja kannatti edellistä puhujaa. Vaiettiin hetkeksi ja tilattiin uutta sampanjaa ja savukkeita.

— Kyllähän siitä voisi tulla osakkaille kannattava yhtiö, jos voitaisiin vielä jatkaa, puhui joku osakkeiden omistaja. Onhan luonnollista, ettei kukaan uskaltaisi jatkaa vakuutusmaksujen suoritusta, ja miten mainio silloin olisi yhtiölle jo ensimäinen tilinpäätös. Ajatelkaahan hyvät herrat, miten mainio afääri.

Herrat ajattelivat kyllä asioita puhujan mainitsemaan suuntaan, vaan heistä tuntui, kuin Suomen kansa olisi katsonut heitä kiinteästi silmiin ja pudistellut uhkaavasti nyrkkiään.

Puheenvuorojen käyttö alkoi vilkastua ja kohta täyttyi huone sinkoilevista sekaisin puhutuista lauseista ja puheenjohtajan täytyi tarttua nuijaansa, jona hän käytti puoleksi tyhjennettyä konjakkikarahvia.

* * * * *

Näreyhtiön toimitusjohtaja Ristalli oli kokouksessa muiden kutsuvieraiden mukana ja myöskin asiallisesti oikeutettuna kokoukseen. Hän oli jo hetken istunut syrjässä mietteisiin vaipuneena. Hän tunsi vaistomaisesti, että sama kohtalo lähenteli hänen omaa yhtiötänsä kuin Djefvulsund'ia, vaikka hän oli varmasti uskonut, että Näre kaataisi kaikki muut yhtiöt vastaisessa hankinnassa. Näreen hankinta pieneni, ja herrat asiamiehet lähettelivät suorasanaisia kirjeitä pääkonttoriin, ja useimmat heistä olivat kyllästyneet kokonaan toimintaan kentällä. Ristallia pisteli se, että Suomen kansa oli niin typerää, ettei osannut eroittaa kultaa kuonasta, ja vakuuttaa itseään Näreessä, josta oli karistettu kaikki kuona, jota löytyi muissa yhtiöissä. Ja sekin häntä harmitti, että matka-asiamiehet vaativat ehtimiseen palkkojaan. Olisihan heidän pitänyt tietää, että sitten vasta palkat maksetaan, kun työ on kokonaan tehty: saatettu yhtiö varmalle pohjalle.

Herrat nousivat mennäkseen illallispöytään. Ristalli karisti synkät mietteensä ja meni muiden mukana.

— Menköön nurin, jos menee. Mitäpä se Suomen kansa siitä, ajatteli hän kokonaan rauhoittuen.

XIX

Oli kaunis sunnuntaiaamu, ja Kana-ahon pihamaalla veteli kukko ensimmäisiä aamuvirsiään. Kana-ahon kukko oli isäntäväen mieleinen kotieläin syystä, että heidän ei tarvinnut herätellä aamuisin renkejä ja piikoja aitastaan, vaan kukko suoritti tämän tehtävän joka aamu täsmälleen kello neljän aikana. Arkiaamuna suostuivat asianomaiset nousemaan kukon herätyshuutoon, vaan sunnuntaiaamuna sai kukko herätystyöstään vastalauseen, milloin missäkin muodossa. Tällä kertaa aukeni työmiesten lutin ovi, ja joku miehistä heitti saappaan, joka sattui virsienvetäjään, juuri kun tämä aloitti neljännen parkaisunsa. Mutta kukko päti isäntäväen luottamusta kunnia-asiana ja meni aivan lutin oven alle, jossa jatkoi kiihtyvässä tempossa lauluaan. Ovi aukeni ja huoneesta kuului unisesti.

— Etkö sinä perhana… ja sen jälkeen alkoi uusi sota saappailla ja pärekopilla kukko parkaa vastaan.

Emäntä seisoi tuvan rapuilla ja nauraen katseli näytelmää, kunnes pihaan tulivat kolisten kyytirattaat ja hänen huomionsa kiintyi tulijoihin, jotka näkyivät olevan emännän hyviä tuttavia: Keikaus ja Kantele, matkalla Nakkilan kaupungista Kuivalan kylälle.

Emäntä vetäytyi ovelta tupaan ja virkkoi sängyssä haukottelevalle isännälle.

— Nyt niitä kutjakkeita taas tuli. Eivät malta enää yölläkään maata, hunsvotit. Kahviakohan nuo nyt naukasevat vai ruokaa.

— Ketä ne olivat?

— Niitä näkyivät olevan vakuutusherroja. Pistä housut jalkaasi ja mene kysymään, pitäisikö niille rötkäkkeille olla kahvia.

— Mene itse, minua nukuttaa, murahti isäntä,

— Vai nukuttaa. Jo minä kuulen… Nousun aika se jo on, koskapa kukkokin jo renkejä siellä herätteli. Nous ylös. Noustava sun kumminkin on. Sitä on taas puodissakin käytävä, ennenkuin saa ne kutjakkeet aamiaiselle.

— Tahtooko ne hevosta? kysyi isäntä väliin kuorsaten.

— Mitä sinä nyt horajat. Ei kai ne nyt kahvitta ja ruuatta lähde. Hyvä jos sittenkään lähtevät.

Eivätkä herrat lähteneetkään. Saatuaan kahvit ja nukuttuaan vähän aikaa tulivat tupaan, kun talon perhe oli aamiaisella. Muutamia Kuivalan kylän miehiäkin oli tullut Kana-ahoon ja siinä ne istuivat tuvan penkillä käryytellen piippujaan. Herrat eivät näyttäneet tänään olevan hankintatoimella. Joku asia näytti heitä painavan, mikä sitten lie ollut. Olivatko ehkä poikenneet erehdyksestä Moukkalan kylälle ja saaneet siellä samanlaisen vastaanoton kuin Tuhkanen ja Böljengögel, vai oliko ehken hankinta huonontunut Djefvulsund'in rettelöistä.

Tuhkanen oli myöskin sattumalta matkannut, erottuaan tuona kohtalokkaana päivänä Böljengögelistä, Kuivalan kylälle ja pistäytyi tupaan juuri samalla hetkellä, kun edellämainitut herrat tuijottelivat sillanrakoihin.

— Päivää, erittäin edullisia lasten vakuutuksia, opintovakuutuksia ja… alotti hän heti tunnettuun tapaansa, vaan huomattuaan herrat, keskeytti hän sanatulvansa tälläkertaa. Tuhkanen ei varmaankaan aavistanut, että Kana-ahossa tulisi tapaamaan Keikauksen, jota oli Riennon asiamieskokouksessa jutkauttanut.

— Jaa — ah. Sieltä tuleekin nyt Aapeli Romppanen, näen mä, virkkoi Keikaus ja mittaili permannolla seisovaa Tuhkasta katseillaan, jotka eivät näyttäneet tällä kertaa erittäin valoisilta. Joko herra on monta vakuutusta tehnyt tällä ajalla Rientoon?

— Ka, Keikaushan siinä, en ollut tunteakaan, ilvehti Tuhkanen. Jaa, niitäkö vakuutuksia? Olenhan minä niitä jo eläissäni tehnyt Rientoonkin. Setä kai muistaa ne hankintalistat. Siellä oli aina minun nimeni ensimmäisenä. Mutta kun herrat eivät osanneet kohdella tämmöistä miestä, niin kuin olisi pitänyt, niin minä käänsin tämän kapean selkäni herroille.

— Oli se sentään ruma teko, vetää toista niin nenästä, murisi yhä
Keikaus.

— Maksoin omasta puolestani ja myöskin Varsalan puolesta, joka kertoi kerran joutuneensa sedän uhriksi junamatkalla. Oikeastaan saisitte maksaa minun partani, joka täytyi menettää tuon asian onnistumiseksi.

— Eikö Leimauksen herrat sitä maksaneet?

— En ole pyytänytkään heiltä mitään palkkiota parrastani, jonka olisin voinut yhtä hyvin uhrata teidän asianne hyväksi, jos olisitte tahtonut pitää minut palveluksessanne.

Miehetkin saivat kuulla asian seikkaperäisemmin ja naurahtelivat hyväntahtoisesti. Kana-ahon isäntäkin virkkoi.

— Vai jutkautti tämä Tuhkanen herroja. Vaikk'on tuommoinen ruipelo miehekseen. Hame-ahon isäntä tuli nyt tupaan, ja Kantele kävi ihastuneena häntä tervehtimään ja taputtelemaan.

— Tässä se on isäntä, joka ymmärtää henkivakuutuksen tärkeyden. Vakuutti emäntänsä jo kymmenestä tuhannesta ja kohta vakuuttaa itsensäkin samasta summasta.

Hame-ahon isäntä näytti olevan hyvillään, kun kehuttiin, ja virkkoi.

— Saisihan se herra käydä tuumimassa siellä meillä, jos sattuisin vaikka jo tänään ottamaan sen vakuutuksen.

— Minä voin lähteä vaikka heti, lupasi Kantele.

Tuhkanen, kuultuaan Hameahon isännän joutuvan pian vakuutusmiesten uhriksi, hiipi istumaan isännän kupeelle ja alkoi hiljaa supatella isännän korvaan, kuvaten Leimauksen ehtoja paremmiksi.

Keikaus siirtyi isännän toiselle puolelle hänkin aikoen edustaa yhtiötään alkavassa taistelussa.

— Se tuo Tuhkanen puhuu hyvin paljon valetta, virkkoi. Ei sen puheista ole uskomista puolissakaan. Vakuuttakaapas isäntä Riennossa, niin silloin ei ole jälestäpäin katumista, sen takaan.

— Se vakuutus kuuluu minulle, kivahti Kantele. Laputtakaa siitä tuhannen tervoihin. Kukaan hullu ei vakuuta Riennossa eikä Leimauksessa, silloin kun on tarjolla Honkayhtiön vakuutus.

— Keikauskin kiivastui ja nousi seisoalleen.

— Tarkoittaako veli, että Riennossa eivät vakuuttaisi itseään yhtä viisaat ihmiset kuin Honkayhtiössäkin?

— Miten sattuu, härnäili Kantele. Nyt on kysymys tällä kertaa
Honkayhtiöstä eikä mistään muusta.

— Nyt on kysymys Riennosta ja Hameahon isäntä vakuuttaa siinä.

Tuhkanen oli myöskin noussut seisomaan ja viittoi sormet harallaan,

— Leimauksessa on erinäisiä ehtoja, jotka tekevät sen vakuutukset edullisemmiksi. Kuulkaahan… älkäähän… esimerkiksi takaisin osto ja vapaakirja… tuota…

— Pidätkö suusi… nyt ei puhuta takaisin ostosta… nyt…

— Suu poikki. Minä olen valmistanut vakuutuksen ja pidän sen tietysti, kivahteli Kantele hieman punaisena.

Herrat seisoivat vastakkain hosaten jokainen yhteen ääneen. Kuivalan kylän miehet naurahtelivat ja livauttelivat silmää toisilleen.

Emäntä seisoi takan nurkalla siunaillen.

— Katsohan kutjakkeita, minkä elämän nostivat… kohta ne iskevät yhteen… voi hyvä isä siunaa.

Sattuikin tuo Hameahon isäntä tulemaan. Kohta ne repivät senkin. Auta armahinen.

Kuivalan kylälle oli levinnyt huhu, että vakuutusherroja oli
Kana-ahossa ja Djefvulsinidin vakuutetut tulivat oikeuttaan valvomaan.
Suutari Horttanainen, Näreen kyllästynyt asiamies, oli pitänyt
Djefvulsund'in vakuutusta voimassa, saadakseen sen vapaakirja-arvoon.
Nyt hän oli kuullut yhtiön kohtalosta ja tuli ensimäiseksi luullen
Kana-ahossa olevan Djefvulsund'in herroja.

Horttanaista seurasi suutari Jortikainen, jonka pojat olivat keväällä saaneet Kanteleelta perhanaiset pakinat tervaisesta venheestään.

Suutarit istuivat penkille ja silmäilivät nähtävästi osanotolla riidelleitä ja nyt vielä huohottavia herroja.

— Mitenkä se on niiden Jehvelsuntin vakuutusten kanssa? Alotti Jortikainen, ja hänen luiseva leukansa tärisi sisäisestä mielen liikutuksesta. Herrat kehuivat sen yhtiön parhaimmaksi yhtiöksi, ja nyt se oikaisi jo koipensa.

— Ehkäpä nämä herrat maksavat meille markkamme takaisin, virkkoi
Horttanainen ja käänsi piikkipartansa kysyvästi Kanteletta kohti.

— Menkää sieltä vaatimaan markkojanne takaisin, jossa pippuria kasvatetaan, karjaisi Kantele.

— Voi täytehinen! Vai meiltä te vaaditte Djefvulsund'iin heitettyjä rahojanne takaisin, ärähti Keikaus.

— Kuulehan sitä kaveri, virkkoi Horttanainen ja käänsi merkitsevän katseensa Jortikaiseen. — Nyt sen kuulet mitä sanovat. Eivät lupaa maksaa markkoja takaisin.

— Olisi nyt parasta, jos lakkaisitte leukojanne lakuttamasta, virkkoi Kantele vielä äskeisen sanasodan synnyttämää kiukkua kuohuen. Meitä on tässä monta miestä, ja minä en vastaa mahdollisista seurauksista.

— Ne uhkailevat, sanoi nyt vuorostaan Jortikainen. Mutta sakotetaan niitä. Kyllä ne markat löytyy vielä.

Suutarit nousivat, lähentelivät varovaisesti ovea.

— Sakotettava niitä on tulevissa käräjissä. On siinä mukamas herroja…

Ja oven raosta sanoi vielä Jortikainen.

— On ne kauniita herroja, kun vievät ihmisten rahat.

XX

Nakkilan kaupunki oli herännyt aamu-unestaan. Käpysen matami laitteli torin kulmassa kahvikojuaan kuntoon ja ukko Hakkarainen, läntisen kaupunginosan kadunlakaisija, korjaili torilta eilispäiväisiä hevosmiesten jätteitä. Ajuriasemalle saapui ajuri Tossavainen, seisatti hevosensa ja istui pukille torkkumaan. Kyyhkyset laskeutuivat päivänpaisteisille kaduille ja uniselta näyttävä poliisi käveli seurahuoneen edustalla.

Hakkarainen laski luutansa puiston aitaa vasten ja kävi juttuamaan
Käpysen matamin kanssa.

— Hyvää huoment'.

— Huoment'. Ei se vain tuotakaan Hakkaraista nukuta.

— Pahuusko häntä joutaa nukkumaan, kun se on tämä katujen ja jätteiden kaiveleminen unissakin vastuksina, virkkoi Hakkarainen ja katsellen korkeita, kokoonlakaisemiaan likakasoja torin laidassa, jatkoi:

— On siinä taas hevoskuorma törkyä. Nämä Nakkilan hevoset pitävät niin vietävän pahaa siivoa.

— On, on siinä taas Hakkaraiselle työtä, todisti matamikin ja tarjosi kahvia Hakkaraiselle.

— No mitäs… eihän sitä nyt aina… kielteli Hakkarainen käsi jo kiinni kupin laidassa.

— En saanut unta viime yönä noilta kaupungin koirilta, kun pitivät semmoista elämää koko yön, kertoi Käpysen matami. Olivat tässä torilla pitäneet serenaatia iltayöstä, mutta poliisi Pekkarinen oli niitä kyydinnyt siitä, ja siellä Eeron kadulla nuo sitten elämöivät koko yön.

— Niitä koiria onkin niin jumalattomasti tässä kaupungissa, virkkoi Hakkarainen kahvit juotuaan. Niitä on kohta enemmän kuin ihmisiä, jo niistä on suurin osa omissa kirjoissaan olevia. On matalajalkaisia ja pitkäkoipisia, on luppakorvaa ja pystykorvaa ja kaikenkarvaisia pitkähäntäisiä rutkaleita. Oli siitä kerran esitys valtuustossa, että vähentää koirien lukumäärää kaupungissa, vaan viskaali oli pannut vastaan. Kuuluvat muka rottia hävittävän.

— Vai puolsi viskaali hurttia, ihmetteli Käpysen matami. Kyllähän se semmoinen viskaali… tänäkin yönä oli Liisankadulla rötköttänyt, ja rouvansa oli käynyt siitä hakemassa. Semmoinen se on viskaali… iltayöt on seurahuoneella ja aamuyöt katuojassa pötköttää, ja sitten vielä niitä koiria puolustaa.

— Oli siellä taas viimeyönä seurahuoneella laulettu ja kurnutettu kaiken yötä, tiesi Hakkarainen kertoa. Ne Jehvelsuntin herrat olivat erojaisiaan pitäneet, ja hirmuinen mekastus oli käynyt. Tuo poliisi Pekkarinen kertoi Härvelininkin varhain tänä aamuna istuneen polvet pystyssä hatuttomin päin tuossa katuojassa, seurahuoneen edustalla.

— Voi noita syntisiä, päivitteli matami.

Hakkarainen tarttui taas luutaansa ja jatkoi työtään. Tornikello löi seitsemän ja ajuri Tossavainen kävellä köhnysteli piiska kainalossa matamin kahvikojulle jatkamaan keskeytynyttä keskustelua.

* * * * *

Böljengögel istui puiston penkillä ja hieroksi päätään, jossa tuntui tuhannet sepät takovan tänä aamuna. Eilen hän oli tullut kaupunkiin ja saanut mitään aavistamatta ankaran iskun, joka musersi kokonaan hänen taloudelliset suunnitelmansa. Hänet oli sanottu irti toimestaan, joka oli alkanut hänelle käydä kaikista koettelemuksista huolimatta rakkaaksi. Kuten sanottu isku tuli odottamatta, ja hän oli mieltään keventääkseen pistäytynyt iltamyöhällä seurahuoneelle, jossa sattui olemaan muutamien Djefvulsund'in herrojen kekkerit. Mainitut herrat olivat nyt jääneet toimettomiksi ja pitivät kunnia-asianaan vielä kerran yhdessä koukistua kättään ja sanoa samalla liikuttavat hyvästit toisilleen. Böljengögel oli otettu avosylin vastaan, kun asianomainen oli ensin kertonut häntä kohdanneesta onnettomuudesta. Ja seurauksena siitä oli, että sepät takoivat nyt hänen päässään hirvittävällä raivolla.

Kantele oli myöskin Nakkilassa ja kulki sattumalta puiston halki, menossa tapaamaan lehtori Linnasta, jota eilen oli valmistanut vakuutettavaksi. Böljengögel huomasi entisen virkaveljensä ripeästä käynnistä, että tämä oli vielä yhtiönsä palveluksessa ja varmasti menossa häiritsemään jonkun kaupunkilaisen aamurauhaa.

— Hei.

— Heipä hei. Kas, Johanneshan siinä.

Kantele istui hänen viereensä ja katseli osanotolla Johannes Ferdinandin tänään niin pitkältä näyttävää naamaa. Hän tiesi syyn siihen mutta teeskennellen tietämättömyyttä virkkoi:

— Sinähän näytät kovin happamalta, veli hyvä. Oletko kipeä?

— Olenhan minä hieman kipeäkin, murahti asianomainen.

— Meritautia, vai…?

— Niin.

— No siitäkö sinä sitten olet niin alakuloinen?

— Etkö tuota tienne sinäkin jo, että minut on sanottu irti yhtiöstä.

— Vai niin on asiat. Ikävä juttu. Ja sinä hautelit surusi tuolla.
Kantele viittasi seurahuoneelle päin.

— Satuin sinne Pörjösen ja Naukkusen kasteihin. Ja oli siellä muitakin
Djefvulsund'in herroja.

— No nythän sinä pääset taas entiseen toimeesi.

— Niin. Kaipa sitä on taas yritettävä uudelleen. On sekin mukuloiden kanssa reistaaminen vähän vaikeata. Paremmin olisin pitänyt tästä toimesta, vaikka sainkin joskus kiitollisuuden osoitteena tuntea ruumiillistakin kipua. Sinä sitävastoin saat jatkaa eteenpäin, nostaa korkeata palkkaa ja pyöristyä vähitellen niin kuin Varsala ja setä Keikauskin.

— Mahdollisesti, virkkoi toinen hajamielisesti.

— No niin. Terve nyt sitte ja kiitos toveruudesta. Minun on mentävä lehtori Linnaselle.

— Muistahan joskus minuakin, virkkoi Böljengögel kostein silmin. Ja käy
Kolkkalan sydänmaallakin joskus.

— Kyllä, kyliä. Kiitos vain.

— Kuulehan!

— No?

— Tästä meni äsken ohi Kerä ja Kevättoivo. Pidä varasi.

— Jaa, jaa,

Böljengögel painui uudelleen penkille ja jäi miettimään. Yhtäkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tunsi olemuksensa huomattavasti reipastuvan. Iloisen, punaposkisen tanakkatekoisen tytön kuva sukelsi yhtäkkiä hänen mieleensä ja sai hänen kulmiltaan syvät ajatusrypyt siliämään. Tyttö oli Mäkäräisen Iida, ja, kuten sanottu, iloinen tyttö ja sangen hyvässä kunnossa. Böljengögel oli kerran talkootansseissa saanut puristella Iidan pulleita, hieman karheita käsiä, eikä voinut tyttöä sen jälestä unhottaa. Tämä Iida tulisi kerran jakamaan hänen kanssaan tämän rähmäisen elämän ilot ja surut.

XXI

Seuraava päivä vaikeni Nakkilassa kuten edellinenkin, päivänpaisteisena ja lämpimänä. Lehtori Linnanen käveli kiirehtien asunnostaan Torkelinkadun varrelta ja kääntyi Kaisankadulle. Hänen jälessään tarpeellisen välimatkan päässä astui Kerä pyyhkien hikeä otsaltaan ja koettaen tavottaa pakenevaa lehtoria ennen kuin tämä ennättäisi hävitä kokonaan hänen näköpiiristään. Välimatka näytti pienenevän ja kadun kulmissa otti Kerä muutaman juoksuaskelen tavottaakseen paremmin takaa-ajettavansa.

Kerä oli käynyt edellisenä päivänä lehtori Linnasen asunnossa, tarjonnut hänelle vakuutusta Näreessä, valaisten yhtiönsä kaikista parhaimmaksi kotimaisista yhtiöistä. Lehtori Linnanen oli asiasta toista mieltä ja päästäkseen rauhaan kiusaajasta, sanoi joutuvansa asiasta puhumaan ja neuvottelemaan vasta seuraavan päivän aamuna, jolloin hän itse asiassa oli päättänyt Lainetar-laivassa lähteä metsästysretkelle päästäkseen rauhaan vakuutusherroista, joita sattumalta kiehui kuin muurahaisia Nakkilan kaupungissa.

Lehtori Linnanen kääntyi satamakadulle ja katsahti taaksensa, oliko Kerä jo miten lähellä hänen kintereillään. Välimatka oli tosin lyhyt, mutta Lainetar-laivaankaan ei ollut kuin jokunen sata askelta. Pelastus näytti mahdolliselta. Lehtori Linnanen hiljaisena, sivistyneenä miehenä ei ryhtynyt mihinkään voimakeinoihin vakuutusherroja karkottaakseen kintereiltään. Hän mieluummin piilottautui tai pakeni. Toiset kaupungin herrat antoivat potkun hankintamiehille silloin, kun eivät heitä tarvinneet.

Lehtori Linnanen hyppäsi laivaan, joka antoi samalla lähtömerkin.
Kerä oli jo ehtinyt satamaan ja kirosi myöhästymistään. Kevättoivokin
oli suorittanut samanlaisen takaa-ajon satamaan, vieläpä samalle
Lainetar-laivalle ja virkaveljet neuvottelivat nyt mihin olisi mentävä.

— Minä tiedän, virkkoi Kevättoivo.

— No?

— Kauppias Kovake. Hän tekee kohta vakuutuksen, vaan ei tiedä missä yhtiössä. Voisikohan tuon saada Näreeseen?

— Kyllä tiedän. Olen käynyt jo Kovaketta muokkaamassa ja parasta lienee, että menen vieläkin. Haistele sinä Riennon miesten jälkiä. Niillä kuuluu olevan useita vakuutuksia tekeillä.

Kerä istui kauppias Kovakkeen konttorissa.

— No milloinka niitä Näreen hautajaisia pidetään? kysyi Kovake pulpettinsa takaa ja katsahti naurahtaen sinne päin missä Kerä istui.

— Sitten vasta kun maailma loppuu, vastasi Kerä.

— Elähän, poika. Pian se nukkuu niinkuin Djefvulsund. Niin ne sitä ennustavat.

— Ne ovat valeita semmoiset puheet. Mutta niinpähän onkin, että hyvästä aina paljon puhutaan ja useimmiten pahaa. Minä olen jo vakuuttanut monta Nakkilan herraa Näreessä ja uskallanpa toivoa, että tämän talon isäntä ei jää pois heidän joukostaan.

— Minä toivon päinvastoin, sanoi Kovake, ja annan sinulle illalliset seurahuoneella, jos jätät minut rauhaan.

— Mutta enpä jätäkään sinua, ennenkuin olet Näreessä vakuutettu. Ja kun sinä et näy itse ymmärtävän omaa etuasi, niin minun täytyy ottaa sitä valvoakseni.

— Niinpä istu siinä sitten vaikka hamaan maailman loppuun asti. Mutta muista, ettet häiritse minua työssäni.

Kovake painui tilikirjoihinsa, ja Kerä otti sanomalehden hakien itselleen mukavan asennon.

Niin vierähti muutamia tunteja päivästä, ja Kovake näytti käyvän rauhattomaksi. Hän meni myymälään ja neuvotteli hetkisen apulaisensa kanssa, miten päästä eroon kiusanhengestä.

— Jos vapautat minut hänestä, saat kympin vaivoistasi, lupasi Kovake.

— Se käy helposti, jos vain te sanotte sille, että minä olen aikonut ottaa vakuutuksen.

— Kyllä minä sanon. Mutta ei saa keksiä mitään hengenvaarallista.

— Ymmärrän.

Jussi Minkkisellä. Kuvakkeen kauppa-apulaisella oli Kerälle vanhaa kaunaa ajoilta, jolloin Kerä oli ollut Nakkilassa konttoristina. Kauna oli syntynyt siitä, että Kerä oli anastanut Minkkiseltä mielitietyn, lihakauppias Mutikaisen tyttären, Annan, jonka Minkkinen oli saanut suurella vaivalla ensin omakseen. Nyt oli hänellä sopiva tilaisuus kostoon, ja samalla saisi hän tilaisuuden vapauttaa isäntänsä painajaisesta ja itse tienata kympin. Mieluisempaa tehtävää ei hänelle ollut koskaan uskottu.

Kohta tulikin Kerä myymälään, jossa tällä kertaa ei sattunut olemaan ostajia, ja kysyi Minkkiseltä:

— Sinäkö kuuluit ottavan vakuutuksen Näreessä?

— Kunhan ensin kuulen ehdot, myönsi Minkkinen.

Kerä luki prospektinsa kannesta kanteen ja kysyi

— Otatko sinä isonkin vakuutuksen?

— Enhän minä aivan pientäkään… Minulla on työtä tuolla makasiinissa.
Lähtisit sinne, niin puhuttaisiin siitä lähemmin.

Kerä lupasi kernaasti lähteä ja asianomaiset menivät makasiiniin. Minkkinen kiipesi yläkertaan ja käski Kerän seuraamaan itseään. Yläkerrassa oli vierekkäin isoja alapermantoon asti ulottuvia hinkaloita, joissa useimmiten säilytettiin viljaa, vaan nyt oli yksi hinkaloista kalkin säilytyspaikkana. Kerä tarkasteli hinkaloita käytävän laidalla toista toisensa jälestä. Silloin juuri kun hän oli päässyt kalkkihinkalon laidalle, teki Minkkinen varomattoman liikkeen tullen sysänneeksi Kerän hinkaloon.

Alhaalta kuului karkeata murinaa, joka äkkiä kiihtyi, kun asianomainen tuli huomaamaan, ettei kyseessä ollut vahinko, vaan kostotoimenpide Minkkisen puolelta.

— Kun minä täältä ylös pääsen niin korvennan sinut hirtehinen, niin ettet luitasi liikuttele sen perästä, uhkasi Kerä.

— Sinäpä et sieltä pääsekään ilman minun avuttani, ja sinun on pyhästi luvattava, ettet ryöstä koskaan toisen morsianta ja jätät kauppias Kovakkeen rauhaan.

— Minä lupaan vaikka mitä, kun vain autat minut ylös, vannoi Kerä.

— Saat kaksi tuntia varmentaaksesi lupaustasi. Sen jälkeen minä autan sinut sieltä pois, lausui Minkkinen.

— Minussa ei ole kahden tunnin perästä enää henkeä. Minä tukehdun täällä.

— Seinässä on pieni aukko, kun siirrät sitä lautaa. Voit hengittää aukosta raitista ilmaa, neuvoi Minkkinen ja poistui jymäyttäen makasiinin oven lukkoon.

* * * * *

Keikaus oli myöskin sattunut samana päivänä Nakkilaan ja saanut tähtäimeensä kauppias Laurilan ja sitä jälestä ajaessaan joutunut jotenkuten kauppias Kovakkeen makasiinirakennusten taakse. Sinne kuului Kerän avunhuudot Keikaus päätti ottaa tarkemman selon asiasta ja meni lähemmä. Seinäaukkoon ilmestyi Kerän punainen naama, ja hän virkkoi:

— Auta hyvä setä, minä olen nyt kiipelissä.

— Kuka se on? kysyi Keikaus.

— Etkö sinä enää tunne minua, vaikeroi Kerä. Tuo Minkkisen roisto heitti minut tänne kalkkilaariin, ja minä kuolen tänne kohta, jollet auta minua.

— Lempojako se sinne sinut telkesi? nauroi Keikaus. Sinä olet varmaankin hakkaillut Minkkisen morsianta.

— Minä tunnustan sen kerran tehneeni. Ja siitä lienee seurauksena tämä ruma temppu, vaan autahan sinä nyt minun.

— Mitenkä minä sinua autan?

— Väännät ensin niskat nurin siltä Minkkiseltä ja haet Kovakkeen päästämään minut täältä. Saat illalliset seurahuoneella korvaukseksi.

— Pitänee sinua auttaa, lupaili Keikaus ja meni pihanpuolelle, jossa makasiinimies oli purkamassa tavarakuormaansa.

— Tuolla teidän makasiinissa taitaa olla varkaita, sanoi Keikaus makasiinimiehelie.

— Mistä niitä sinne olisi päässyt, virkkoi makasiinimies.

— Kyllä sieltä vain liikettä kuuluu.

Ajuri Illikaisen akka sattui olemaan Kovakkeen pihassa ja hän siunaili.

— Kun nyt jo keskellä päivää varastavat. Pitää mennä hakemaan poliisia.

Ja Illikaisen akka juoksi seurahuoneen edustalle, jossa poliisi
Pirhonen astuksi toimetonna.

— Kovakkeen makasiinissa on varkaita.

Joutuin sinne.

Pirhonen lähti juoksemaan, jälessään Illikaisen akka ja liuta katupoikia. Huhu Kovakkeen varkaista oli ehtinyt jo levitä, ja joka haaralta juoksi väkeä Kovakkeen pihaan.

Makasiinin ovi oli jo aukaistu, kun Pirhonen saapui paikalle.

— Vankimmat miehet tähän ovelle, etteivät pääse karkuun, komensi hän. Ja liika väki vähän etemmäksi siitä. Ei saa tulla makasiiniin asiaan kuulumattomat.

Kauppias Kovake, joka tiesi jo kuka hänen makasiinissaan oli, varusti nuoraportaat ja kiipesi Pirhosen kanssa yläkertaan.

— Ähä… se onkin pudonnut tuonne laariin, virkkoi Pirhonen. Yksihän niitä vain onkin. Antakaa tänne portaat!

Kerä kipusi ylös ja Pirhonen, jolla ei ollut kunnia tuntea häntä, virkkoi:

— Kyllä nyt tarttis antaa miestä vähän selänpäähän, kun menee keskellä päivää voroilemaan.

— Ka, Johanneshan se on, oli Kovake ällistyvinään. Mikä pahuus sinut sinne vei ja melkein vastikään istuit tuolla konttorissa.

— Mars poliisikamarille, komensi Pirhonen.