— Elähän nyt vielä, sanoi Kovake Pirhoselle koettaen pysytellä vakavana.
— Mistä sinä sinne jouduit? kysyi hän Kerältä, joka koetti kopistella valkoisiksi muuttuneita vaatteitaan.
— Tuo Minkkinen kirottu minut sinne sysäsi. Houkutteli minut makasiiniin ja… mutta tämä juttu kyllä selviää raastuvanoikeudessa. Missä se kanalja nyt on, että saisin vääntää siltä niskat nurin?
— Eikö se oikea varas ollutkaan? kysyi Illikaisen akka.
— Eikö se ole se entinen konttoristi Törrönen, joka oli Rönnruudilla? arveli Kirvosen matami.
— Eikö liene sama mies, sanoi toinen.
Kovakkeen piha kiehui melkein täytenään väkeä, parhaastaan katupoikia ja vanhoja ämmiä.
— Kuka tämä mies sitten on? kysyi Pirhonen nähtävästi pettyneenä, kun leikki näytti loppuvan kovin lyhyeen.
— Tämä on vaan minun tuttaviani, naurahti Kovake. Ei tätä sinne poliisikamarille…
— Vai ei… no tästä joutaakin sitten jo pois. Tuo Illikaisen akka pakana vielä juoksutti.
Pirhonen ajoi väkijoukon kadulle ja Kerä hävisi myöskin, vannoen hirveätä kostoa Minkkiselle.
XXII
Kuivalan kyläkunta oli saanut olla rauhassa henkivakuutusherroista useita viikkoja. Mahdollisesti olivat asianomaiset liikkumassa muilla paikkakunnilla ja huhu tiesi kertoa, että Nakkilan kaupungissa oli syntynyt hankintaottelu jommoista ei siellä oltu ennen nähty. Omaa hyötyänsä vastaan haraavat henkilöt vakuutettiin lehtori Linnasesta aina rajasuutarimestari Muikkuseen asti. Mutta rynnäkön jälkeen lienevät asianomaiset olleet tyytyväisiä tuntiessaan, että nuo monen seikkailun lipaisemat ja heidän osaksi vihaamansa herrat tarkoittivat joka tapauksessa heidän parastaan. Tästä huolimatta heidän mielipiteensä lienee ollut kumminkin se, että vakuutusherroja oli siunaantunut liiaksi ainakin Nakkilan seutuville. Nakkilaisten maallisen olemuksen olisi voinut puoletkin heistä johdattaa vakuutusaatteen siunauksesta osalliseksi.
Kuten sanottu Kuivalan kyläkunta oli saanut muutamien viikkojen rauhan asianomaisista vieraistaan. Mutta nyt tiesi suutari Jortikaisen akka, joka oli tullut Vieremäkeen, että vakuutusherroja oli tulossa Vieremäen taloon, joka oli lähinnä Seppälän taloa, jossa tulisi seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, vietettäväksi Kerän ja Seppälän Maijan kuulutusjuhlaa. Herrat aikovat jäädä yöksi Vieremäkeen ja seuraavana päivänä mennä Seppälään.
Vieremäen emäntä hätääntyi,
— Voi hyvä isä. Mitenkä tämmöisessä kananpesässä herroja hoivataan. Kun tuossakin kamaripöksässä ei ole kuin yksi sänky ja sekin vaivainen liitoksistaan natiseva risa. No voi pahuus. Kun nyt eivät muihin taloihin… Ihan tästä täytyy ottaa jalan nousu. Mistä sinä kuulit niiden herrojen tulon? kysyy emäntä Jortikaisen akalta.
— Ukko oli käymässä kauppias Lurpiinin puodissa ja siellä olivat herrat ihan ukolle itselleen niin sanoneet. Ja olivat puhuneet niinkin, että sen Jehvelsuntin vakuutukset ottaa joku toinen yhtiö hoivatakseen, niin ettei mene ihmisten rahat hukkaan. Niin olivat sen asian tietäneet. Ja se Varsala oli tarjonnut ukolle semmoisen sikarinkin, joss' on panta ympärillä.
— Mitä sinä sanoit että Jehvelsuntin vakuutukset…? kysyi emäntä.
— Niin, että niistä huolehtii toinen yhtiö, että ei muuta kuin maksaa vain niinkuin ennenkin.
— No nythän minun pitää tuo asia sanoa heti ukolle, virkkoi emäntä. Silläkin on sen Pörjäsen tekemä vakuutus, ja se on siitä pitänyt kauheata elämää. Tuossahan tuo onkin.
Isäntä, vanhanpuoleinen partaniekka ukko, tuli tupaan mahdottoman iso piippu hampaissa.
— Että mitä, murahti hän.
— Se sinun vakuutuksesi ei kuulukaan menevän hukkaan. Kuuluvat toiset yhtiöt pitävän niistä Jehvelsuntin vakuutuksista huolta.
— Eivätkö liene kaikki yksiä jehveliä ja kehveliä, murahti ukko.
— Ja kuuluu herroja tulevan meille yöksi, mennäkseen aamulla Seppälään, Maijan kuuliaisiin. Laita sinä ukko hyviä puita saunaan. Ne tietysti tahtovat saunaan, kun tulevat tähän. Sauna se on aina lämmitettävä laukkuri-Iivanallekin, kun se tähän tulee.
— Mitä herroja? kysyi ukko epäluuloisesti katsella muljautellen avioonsa.
— Niitäpä vakuutusherroja.
— Per… Menkööt vain muihin taloihin.
— Älä murise. Kun kerran tulevat, niin tulevat, ei siinä sinun murinasi auta. Eikä noita herroja usein käykään Vieremäissä.
— Mutta minäpä en heille lämmitä saunaa, se on vissi, uhkasi ukko.
— Sinä lämmität saunan ilman turisematta. Se nyt on ihan ihme, että sinä aina joka asiassa haraat vastaan, senkin vastarannan kiiski.
— Itse olet kiiski, jurisi ukko ovessa mennessään.
Jortikaisen akka ei valehdellut. Herrat tulivat iltapäivällä Vieremäkeen. Ensimäisinä tulivat Keikaus, Kantele ja Varsala. Kohta heidän jälestään tuli Tuhkanenkin. Kurkoitteli ensin ovenraosta tupaan ja pötkähti viimein kokonaan huomattuaan jo toisten saapuneen. Kotvan kuluttua tuli Kevättoivo mukanaan kaksi uutta Honkayhtiön matka-asiamiestä, joista toinen oli Vornanen, entinen valtiopäivämies ja Kukkarovuori, Nakkilan kaupungin entinen poliisi.
Seura oli täysilukuinen, ja harkittiin miehissä, miten saataisiin ilta kulumaan loppuun. Odottamattomalta taholta saatiin siihen ratkaisu. Emäntä tuli tupaan ja niiattuaan herrojen edessä virkkoi:
— Herrat ei saa tykätä pahaa, kun minä olen herroja varten lämmityttänyt saunankin. Ajattelin, että se saattaisi olla tarpeen herroille, kun saa rämpiä näitä Kuivalan sydänmaita.
Herrat ottivat mielihyvällä saunasanoman vastaan, ja emäntä sai perinpohjaisen ylistyksen toimenpiteestään.
* * * * *
Vieremäen ukko oli pahasti paapattaen suostunut vihdoinkin lämmittämään saunan ja puuhaili nyt siellä savun seassa ähkien.
— Kun nuo puut tuosta palavat, niin pitäisi täällä sitten herrojen nahkat lämmitä. Kun saisin tuota itse tulla saunottajaksi, niin tietäisivät kerran Vieremäessä saunoneensa.
Herrojen aiheuttama jää ukon sydämestä ei näyttänyt vieläkään sulaneen, vaikka hän oli saanut sikaritkin heiltä, joka toimenpide oli ennen näyttänyt saavan sulamaan pahasisuisimmankin maanukon sydämen herroja kohtaan.
Ukko kyyrötti saunan uunin edessä ja suunnitteli jotain kepposta. —
Saisi niitä lempoja vähän jutkauttaa, mietti hän.
Yht'äkkiä keksivät hänen aivonsa omistajansa mielestä sopivan jutkauksen. Herroja oli seitsemän miestä ja saunan lavat hieman epävarmat kevyemmällekin lastille. Jos ottaisi tuosta pois vielä yhden pönkän, niin eiköhän nuo tuolta romahaisi alas, ja se olisi niille niinkuin parhaiksi. Saisi niistä silloin Kuivalan kyläkunta rauhan pitkiksi ajoiksi.
Niin ajatteli paatunut ukko ja irroitti pönkän lavoista ja jännityksellä jäi odottamaan pakanallisen toimenpiteensä tuloksia.
* * * * *
Herroista oli jo suurin osa lavoilla. Keikaus kohosi viimeisenä hämärään korkeuteen. Lavat rusahtelivat jo pahaa ennustavasti. Kantele, joka oli musikaalinen mies, alkoi loilottaa muuatta äsken kuulemaansa operettivalssia ja polki jaloillaan tahtia.
— Tuntuu niinkuin nämä lavat painuisivat, virkkoi Tuhkanen. Olkaa veljet varovaisia.
— Minustakin tuntuu niinkuin jokin paikka pettäisi, sanoi Kukkarovuori.
— Setä Keikaus ja Toivonen olivat myöskin ottaneet osaa Kanteleen valssiesitykseen, ja asiaan innostuneina jymisyttelivät hekin jo jaloillaan.
— Ei saa niin vietävästi polkea jalkaa, komensi Kukkarovuori uudelleen. Mutta samassa silmänräpäyksessä sortui lava miehineen saunan pimeään ja nokiseen nurkkaan. Musiikkiesitys katkesi ja hetken aikaa kuului nurkasta vain ähkimistä ja tilaisuuteen sopivia voimasanoja.
— Minä täällä olen alimaisena, ilmoitti Tuhkanen.
— Minun nenäni sattui johonkin rautanaulaan ja varmaankin halkesi kahtia, virkkoi Kantele.
— Hullusti taisi käydä minullekin, valitteli Keikaus.
— Johan minä sanoin, että pitäisi noudattaa suurinta varovaisuutta, kivahteli Kukkarovuori, entinen järjestyksen valvoja.
— Minun liikavarpaisiini koskee niin kehnosti, valitteli Varsala.
— Nouskaa hemmetissä ylös ja poistukaa. En minä jaksa olla enää teidän allanne, kiivastui Tuhkanen, joka oli alimmainen.
* * * * *
Herrat jäivät edelleen selvittelemään olemuksiaan Vieremäen saunan nokiseen nurkkaan ja Vieremäen ukko saunan oven takana hillittömästi nauraa hihitteli julmalle kepposelleen.
XXIII
Kerän ja Seppälän Maijan kuulutusjuhlaa vietetään Seppälän talossa. Tämä ei ole aivan odottamatonta siihen nähden, että kumpaisellakin asianomaisella oli jo pitkän aikaa ollut perinpohjainen harrastus purjehtia avioliiton satamaan Seppälän ukon vastaväitteistä huolimatta.
Nämä vastaväitteet ukon puolelta olivat näyttäneet käyvän yhä tiukemmiksi sen jälkeen, kun Kuivalan kylän suutarimestarit olivat saattaneet ukon tietoon vävypojaksi aikovan oikean toimialan. Asianomaisten tulevaisuuden taivas oli näyttänyt yhä pimenevän, kunnes Maija kerran oli tehnyt tiukan päätöksen isälleen.
— Minä en olekaan lapsi enää ja saan mennä naimisiin kenen kanssa tahdon. Ja jos ei isä lakkaa minun Johannestani vainoamasta, niin minä menen tästä vaikka tuonne järveen. Ja minä sanon sen nyt tämän ainoan kerran, että niin minä teen, jollei isä lakkaa Johannes-raukkaa rusikoimasta ja potkimasta.
Ukko oli murahdellut mutta nähtävästi säikähtänyt tyttärensä uhkausta.
Kerä on myöskin osoittanut olevansa mies, joka ei säiky vastuksia, vaan ajaa tahtonsa läpi vaikka vastaan haraisi kymmenenkin Seppälän ukkoa.
Kuten sanottu on asianomaisena päivänä julistettu Kuivalan seurakunnalle, että Näreen tarkastaja Johan Ferdinand Kerä ja nuori neito talon tytär Maija Heiskanen aikovat avioliittoon, ja seurakunta on heristänyt korviaan ja saanut uutta puheenaihetta.
Silloin kun Seppälässä vietetään jotain perhejuhlaa, on kaikki suurenmoista. Kun morsiusparin kuulutuskirja on tehty, virkkaa ukko isäntärengilleen:
— Se iso jukuripää sonni on teurastettava. Täytyyhän niille riivatuille laittaa kuuliaiset. Ja menköön tuo Iska hakemaan kirkonkylästä paistajaa ja keittäjää.
Juhlaan on kutsuttu kaikki ystävät ja kylänmiehet ja kaksi parhainta Kuivalan viuluniekkaa pitämään juhlailoa vireillä. Sen lisäksi on pengattu Kuivalan kylältä esiin kaikki vanhat kanteleet ja harmonikat, joista on järjestetty suurenmoinen orkesteri, joka kolistelee nuoren väen polkiessa tahtia permantoon.
Kerä istuu pöydän päässä appiukkonsa rinnalla ja katselee iloista karkeloa. Ukko näyttää vieläkin vähän happamalta mutta sulhasen naamasta loistaa ylenmääräinen tyytyväisyys.
* * * * *
Vieremäestä päättävät herrat lähteä juhlamarssissa Seppälään.
Keikaus ehdottaa, että vietäisiin morsiusparille kukkasia, vaan kun Vieremäessä ei ole muita kuin Palava rakkaus ja Vanhapoika, menee hän talon kasvitarhaan mukanaan Tuhkanen, ja siellä käy valtainen hävitys. Punajuurista ja porkkanoista riistettiin naatit ja sekaan pistettiin vasta kukkaan puhjenneita rediisin ja palsternakan kukkia.
— Tästä tulee kovin sievä, ihasteli Keikaus.
— Jollei tule vain kovin suuri, arveli Tuhkanen.
— Mitä siitä tyhjästä. Sehän on koko meidän armeijan puolesta, ja meitähän on yks', kaks'… seitsemän miestä.
Herrat odottivat portailla seppeleensitojia valmiina lähtemään.
— Mistä hiidestä te tuon saitte? kysyi Varsala osoittaen kukkavihkoa.
— Tämä setä sen keksi, sanoi Tuhkanen.
— Onpa se yhtä tukeva kuin keksijänsäkin, virkkoi Kantele.
— Mitäs jos minä menen tuonne perunamaahan ja sidon sieltä seppeleeni, arveli Varsala. Nyrpistäisiköhän tuo arvoisa morsiuspari nenäänsä?
— Jos vielä loukkaantuvat, arveli Kukkarovuori.
— Pahus… kun toinen hyvästä sydämestään antaa, sanoi Varsala ja meni perunamaalle.
Kevättoivo näytti miettivän, millä osoittaisi morsiusparille katkerata mieltään. Ja hänelle näytti asia selvenevän.
— Onko täällä missään kuivia katajoita? kysyi hän Vieremäen pojalta.
— On tuolla tallin takana vaikka kuinka paljon. Pellonpientareilta niitä kesällä hakattiin ja kannettiin ne sinne läjään, tiesi poika.
— Saisitko sinä minulle lujaa sidelankaa ja myöskin vanhat rukkaset?
— Kyllä, lupasi poika ja meni hakemaan.
Saatuaan tarpeelliset välineet meni Kevättoivo sitomaan seppelettään tallin taakse.
Herrat järjestäytyivät riviin, lähteäkseen juhlataloon. Varsala tuli perunamaalta olallaan seppele, jossa heloitti lehtien lomasta vasta puhjenneet perunan kukkaset.
— Missä Kevättoivo on? kysyttiin.
— Se meni tallin taakse, sanoi poika.
— Mitä se siellä?
— Sanoi seppelettä sitovansa.
Kun Kevättoivo ilmestyi seppeleineen, letkautti Varsala, joka tiesi asianomaisen syvimmät tunteet.
— Kaikkea se hyljätty rakkaus teetättää.
* * * * *
Herrat marssivat Seppälän tupaan, jossa hetkiseksi oli karkelo tauonnut Kerä seisoi karsinapuolella morsiamensa rinnalla ja katseli tämän hehkuvia poskia ja herttaista hymyä.
Kevättoivo tuli ensimäisenä onnittelemaan, lausuen
— Toivon, ettei mitkään myrskyt särkisi onneanne. Kestäköön rakkautenne haaksi, vaikka se joskus hauraaltakin näyttäisi, purjehtia teidän vanhuuden kauniiseen satamaan. Vertauskuvana kestävästä rakkaudesta pyydän Teitä säilyttämään tämän seppeleen.
Ja Kevättoivo laski kiehkuransa morsiusparin kaulaan.
— Aih… pistää… pistää, kiljahti Maija.
Sulhasen muoto musteni. Hän luuli virkaveljensä tekevän karkeata pilaa heistä, vaan kun toisetkin herrat esittivät valituin lausein onnittelunsa ja ojensivat kukkalaitteensa, sai kohtaus iloisen käänteen. Ukkokin hymyili pöydän päässä, ja musikantit aloittivat seiniä tärisyttävän »Iloisen lesken» valssin, johon Kuivalan kylän nuoriso kehoittelematta yhtyi.
Böljengögel oli löytänyt tuvan nurkasta Mäkäräisen Iidan ja supateltuaan tämän kanssa hetkisen, vei hänet valssiin. Kuivalan kylän emännät seisoivat uunin kupeella suu vehnäsellään katsellen nuorten kiivasta karkeloa. Herrat istuivat hyvässä järjestyksessä peräpenkillä. Karkelon humu sai Varsalan ja Keikauksen muistelemaan poikamiesaikojaan ja Keikaus virkkoi Varsalalle:
— Eiköhän meidänkin sopisi vielä kerran koettaa jalan joustavuutta. Minusta tuntuu niinkuin nuo emännät odottaisivat meitä tuolla uuninkupeella.
— Miksei. Ota sinä tuo Kana-ahon emäntä. Minä koetan hilata Hameahon emäntää. Tulevatko herrat mukaan? kysyi hän vieruskumppaneiltaan.
— Miks'ei, lupasi Pörjönen.
— Oivallinen keksintö, tunnusti Tuhkanen.
— Minä otan Mäkäräisen emännän, lupasi Kevättoivo.
Herrat menivät ja tekivät kohteliaan kumarruksen asianomaisille.
Kana-ahon emäntä hieman vastusteli, mutta toiset lähtivät empimättä.
Lattiapalkit alkoivat notkahdella parien lisäyksestä. Musikantit, huomattuaan Kuivalan emäntien ottavan osaa valssiin, loihtivat koneistaan esiin kaiken mahdollisilla keinoilla saatavan äänen.
Pöydän päässä nauroi Seppälän isäntä jo aivan ääneensä.