Henkivakuutusherroja

VII

Varsala istui mukavasti Sammalkontion yksityisasunnossa ja kuunteli esimiehensä ohjeita. Leimauksen miehet olivat saaneet kutsun toimitusjohtajaltaan ja miehissä saapuneet neuvottelemaan. Varsala oli jotenkuten myöhästynyt ja sai nyt yksityisesti ohjeita miten menetellä ankarassa kilpailussa.

— Tässä on kunnia kysymyksessä, puhui Sammalkontio. Ja kaikkein enimmän juuri meidän yhtiömme kunnia, sillä kun meillä oi ole mitään voimakeinoja käytettävänä, on turvauduttava toisiin keinoihin. Ymmärrätkö?

— Kyllä, kyllä. Mitäpä minä en ymmärtäisi, virkkoi Varsala.

— Tuo DjefulsundyhtiÖ kyllä aikanaan romahtaa, mutta sitä ennen se ehtii tehdä pahuksenmoista tuhoa hankintatavoillaan. Meillä on yksi hyvä ase kilpailussa käytettävänä, ja sen sinä ymmärrät.

— Kyllä ymmärrän.

— Sinun on nyt koottava alueesi asiamiehet ja selitettävä heille vielä entistä tarkemmin tämä puoli asiassa.

Varsala kuunteli kuivin suin ja hymähteli myöntävästi. Hänestä tuntui ilta kovin kuivalta, kun ei saanut mitään suun avausta, mutta nämä yhtiöitten toimitusjohtajat eivät mitään tarjonneet, eivätkä tainneet monetkaan liioin itse mitään miestä väkevämpää nauttia. Varsalaa jo kyllästytti ohjeitten paljous. Hänen teki mieli päästä iltaa istumaan jonkun tuttavan kanssa ja maistamaan lasi uuden alkavan ottelun kunniaksi. Eipä hänkään toki muistiaan menettänyt iltaistunnoissa, joku lasi vaan sai vanhat muistot entisiltä ajoilta niin ihanasti palautumaan.

Vihdoin nousi Sammalkontio, ja Varsala pääsi lähtemään.

— Koettakaa nyt pitää puolianne, virkkoi Sammalkontio hyvästellessään.

— Kyllä, jollei muu auta niin tapella hatistetaan.

— Lyökää vain, kun ette luita riko, nauroi Sammalkontio ovella,

Palatessaan illan istujaisista asuntoonsa hyräili Varsala voitonriemuisena:

    »Jos vaara uhkaa maatamme
    on eessä työ
    – – –
    me vihollisen kaadamme
    ja riemuellen laulamme

ja sovittaessaan avainta lukkoon hieman huonolla menestyksellä

»Se hetken on työ, kun leimaus lyö.»

Loppu katkesi lyhyeen kiroukseen, kun avaimet putosivat kilahtaen portaille ja niitä täytyi haparoida hämärässä. Alhaalla kadulla kuului hänen toverinsa, joka oli ollut saattamassa, laulavan järeällä bassollaan »Koska meillä on joulu, juhla armas lapsien.»

* * * * *

Seuraavana päivänä istui Varsala junavaunussa paluumatkalla kentälleen ja kuunteli vaunun unettavaa hytinää. Ulkona lämmitteli toukokuun aurinko eloon herännyttä luontoa.

Auenneet lehtiummut tuoksuivat ja laululintujen kuoro helisi kirkkaana kuin hopeakellojen soitto. Matkustajat hyökkäsivät asemilla hengittämään raikasta ilmaa ja Varsalakin meni muiden mukana.

Palatessaan eräällä asemalla paikalleen tapasi hän hyvinvoivan ja hyvätuulisen näköisen herrasmiehen, jonka tunnemme Keikauksen hymyä herättäväksi persoonaksi. Mutta Varsalalla ei ollut aavistustakaan, että hänen vastapäätään istui kilpailevan yhtiön kunnioitusta herättävä tarkastaja. Yhtä vähän oli Keikauksella aavistusta matkatoverinsa ammatista, arvelipahan vain Varsalaa jonkun rusthollin isännäksi.

Kun oli kuljettu jonkun matkaa, kysyi Keikaus matkatoveriltaan.

— Mistä herra on ja minne on matka?

— Savoon on matka, ja siellä on toimikin. Koti on joka talossa.

— Olette siis ehkä jonkun tukkiyhtiön miehiä?

— Olen Leimauksen palveluksessa. Nimeni on Varsala.

— Ahäs, mietti Keikaus. Siinä se nyt on Leimauksen kenraali, josta olen kuullut puhuttavan, vaan en ikäväkseni ole sattunut ennemmin tapaamaan. Hän kuuluu hankintamiehilleen sanoneen, että minä olen kehveli, mutta nytpä minä häntä jutkautan.

— Keikaus, esitteli hän, mutta Varsala ei nähtävästi vaunun jyrinässä kuullut nimeä oikein.

— Minne on matka? kysyi vuorostaan Varsala.

— Sinne Savoon tästä minäkin. Meillä onkin nähtävästi sama matka.

— Ehkä joku tilanomistaja sieltä? kyseli Varsala.

— Niin, virkkoi Keikaus.

Päästiin puheen alkuun ja huimasti jutut luistivatkin. Kumpainenkin heistä oli tunnettu juttumestari, ja matka kului hyvin hupaisesti.

Kun jutun aiheet loppuivat alkoi Varsala puhua matkatoverilleen henkivakuutuksen siunauksesta ottaen elämästä hyvin vaikuttavia esimerkkejä tueksi väitteilleen.

— Missä yhtiössä olette vakuutettu? kysyi Varsala ohimennen.

— Riennossa, vastasi Keikaus.

— Mitäs jos nyt ottaisitte lisävakuutuksen Leimausyhtiössä. Se tulisi varmasti edullisemmaksi teille kuin Riennon vakuutus, esitteli Varsala.

— Voisihan olla niinkin, myönnytteli Keikaus, ja Varsala innostui selittämään perin pohjin yhtiönsä etuja. Ja esityksensä lomassa hän kosketteli Rientoa tilaisuuteen sopivilla sanoilla.

Hetken vaitiolon perästä kysyi Keikaus.

— Kuka siellä teidän seuduillanne on Riennon tarkastaja?

— Keikaus kuuluu nimensä olevan. Miestä en ole nähnyt, mutta sanovat hänen olevan erittäin hyvässä ruumiillisessa kunnossa.

— Minkälaisen miehekseen sanovat olevan?

— Melkein tyhjänpäiväisen. Syö ja makaa ja paisuu yhä pyöreämmäksi. Niin nuo ovat kertoneet. Siellä on muuan Tuhkanen, joka tekee Rientoon niiden kaikkien edestä vakuutuksia. Mikä lienee hurjapää?

— Kyllä tunnen miehen, sanoi Keikaus.

— No eikö hän olekin aika tuulihattu?

— Paras asiamies koko Riennossa.

* * * * *

Muutamalla kotiseudun asemalla laskeutui Keikaus junasta sanoen ensin lämpimästi hyvästit matkatoverilleen. Hänen poistuttuaan kysyi Varsala muutamalta mieheltä vaunussa.

— Tunsitteko hänet? Minkä talon isäntä hän oli?

— Eihän se mikä isäntä, virkkoi mies. Keikaus tuo näkyi olevan, Riennon tarkastaja.

— Mitä? Oliko tuo Riennon tarkastaja?

— Olipa tietenkin. Eikö herra sitä nyt usko.

— Uskon, murahti Varsala, mutta salaisesti hän lähetti parhaimman voimasanavarastonsa menijän jälkeen.

VIII

Varsala astuksii helteisenä kesäkuun päivänä asiamiehensä, Pekkarisen Eenokin kanssa Mutkan talon pihaan, jossa talon kolme poikavekaraa on parhaillaan suorittamassa tappelunäytelmää. Vanhimmalla, joka nähtävästi on sivuuttanut kahdeksannen ikävuoteissa on jo miehuuden merkkinä housut, vaan toisilla, häntä nuoremmilla on verhona vain paidat, jotka ovat taistelun pyörteissä pahasti repeytyneet Nuorin, viisivuotias Anselmi pitää puoliaan kahta vastaan ja suoriutuu aina voittajana. Riemuiten pysähtyy Varsala katselemaan poikien nujastusta, joka hänen mielestään niin verrattomasti kuvaa eri vakuutusyhtiöitten kilpailua. Varsalan mielestä edustaa Anselmi hänen yhtiötään, ja hän käy heti tämän puolelle. Eenokki koettaa suhdittaa mukuloita:

— Oletteko siivommalla, kun tuossa nyt vielä ihan herran nenän edessä tapellaan. Menkää kartanon taakse.

— Anna sinä niiden tapella, virkkoi Varsala, huomautellen Anselmille, mistä hänen olisi milloinkin tartuttava kiinni kavereihinsa.

— Pure nyt… ka… jo kuristaa… puraise kädestä Ansu… potkaise nyt takapuoleen… ka… ka… jo höyhentävät… tule pois, tule pois.

Ansu juoksi mahtavan puolustajansa taakse, ja toiset silmäilivät läähättäen ja kasvoiltaan kiehuvan punaisina, miltä puolelta olisi paras kaapata Ansu uudelleen kynittäväksi. Ansu röyhisti rintaansa ja uhkasi.

— Minä kun otan seipään!

— Niin, me otamme seipään, riemuitsi Varsala.

Pojat töllistelivät ihmetellen vierasta, joka kävi niin uhkaavasti Ansua puoltamaan. Samassa tuli isäntäkin pihaan, ja riitapuolet hajosivat. Isäntä oli ollut venhettä tervaamassa ja ojensi tervaisen kätensä vieraille, ensiksi Varsalalle.

— Joko herran käsi tervaantui hätäili Eenokki nähtyään Varsalan kasvoilla tuskallisen ilmeen hänen irroittaessaan kättään isännän kädestä.

— Minä haen pesuvettä, ja Eenokki kumarsi herralle mennessään. Isäntä koetti pyyhkiä kättään housujensa takapuoliin ja kyseli kuulumisia.

— Eipä kuulu muuta kuin, että Pekkarisen ukko kuoli kuukausi sitten ja minä toin nyt sinne Pekkariseen isännän henkivakuutussumman, tuhat markkaa. Ukko otti vastahakoisesti vakuutuksen kolme kuukautta takaperin, ja nyt kävi niin, että rahat tulivat heti yhtiöstä, kun ukko kuoli.

— Vai niin. Vai tuli siitä Pekkarisen ukosta tuhannen markan nahka, jurahti isäntä. Sanoivatkin sitä akkansa peitonneen viimeiseltä, pikemmin nuo rahat saadakseen.

— Se on turhaa puhetta, arveli Varsala. Sattui vain muuten niin hyvään aikaan se vakuutuksen teko. Sitä kun ei tiedä, milloin se kuolema tulee.

— Eihän sitä tiedä, milloin keikahtaa, arveli isäntä.

Eenokki toi vettä, ja Varsala hankasi tervaa kädestään ja puheli isännälle.

— Kaippa se isäntäkin nyt tekee vakuutuksen ja samalla kertaa vähän isomman kuin Pekkarisen isäntä. Tässä kun on isompi talokin ja varakkaampi.

Mentiin tupaan ja Varsala jatkoi esitystään.

— Ajatelkaahan isäntä lastenne tulevaisuutta ja tehkää nyt heti tuo vakuutus.

— Eipä se isävainajakaan ajatellut lastensa tulevaisuutta, marisi isäntä. Se isäukko oli suutarimies, ja paljon oli lapsia. Kun poikaparvesta vanhin suoritti hyvin ensimäisen tappelunujakan kyläkunnan poikien kanssa, potkaisi ukko ulos ovesta ja arveli:

— Kyllä jaksat jo henkeäsi elättää, kun jaksat kerran jo tapellakin. Vuoron perään sitä sitten siirryttiin ukon anturan jälki takapuolissa maailman hartioille. Minulla tuo on talopahanen, vaan tiukalle se ottaa eteenpäinmeno.

— Isäntä vain nyt muuten… kyllähän isännällä varoja on vakuutusta maksaakseen, arveli Varsala.

Emäntä paistoi leipiä ja kysyi;

— Mitä vakuutusta?

Varsala läheni emäntää makeasti hymyillen ja virkkoi:

— Henkivakuutusta tässä on tarjottu isännälle. Kyllähän emäntä sen asian tärkeyden ymmärtää.

— Eipä se henki pysynyt Pekkarisenkaan ukossa, vaikka olivat vakuuttaneet, sanoi emäntä.

— Ei se vakuutus olekaan sitä varten, että henki paremmin pysyisi. Yhtiö vaan korvaa määrätyllä summalla sen vahingon, mikä syntyy menetetystä hengestä.

— Mikä vahinko siitä tulee, jos vanha kuolee. Kyllä se jo jouti
Pekkarisen ukkokin, arveli emäntä.

Varsala kaiveli nenäänsä ja katseli avuttomana eteensä.

— Ainahan siinä sentään tulee vahinko, kun perheen jäsen kuolee. Ja sen vahingon ottaa yhtiö korvatakseen, koetti hän selittää. — Tämäkin Eenokki nyt sai isänsä vakuutussumman, tuhat markkaa.

— Mitä sai? kysyi emäntä heristäen korviaan.

— Saatiin tuhat markkaa henkivakuutusyhtiöltä, kun isä kuoli, sanoi
Eenokki.

— Ettäkö tuhat markkaa niin vaivaisesta ukosta, kiljahti emäntä. Kun se vainaja ei kuullutkaan enää viimeiseltä ja joka viikko piti hierojan sitä muokata.

— Niin tuli, vakuutti Eenokki.

— Ja siitä sinä olet hyvilläsi, kun sait isäsi henkirahat, virkkoi isäntä.

Eenokki puolustautui ja sanoi lopuksi

— Kyllä se nyt on isännän otettava se vakuutus.

— Niinpä ne sanoivat, että vielä se olisi Pekkarisen ukko elänyt, jos ei ruvennut siihen vakuutukseen, arveli isäntä.

Varsala kaivoi taulukon taskustaan, teki kustannusarvion ukon vakuutuksesta ja vetosi emännän parempiin tunteisiin tietäen tältä taholta saavansa kannatusta asialleen.

Emäntä seisoi keskipermannolla, kädet ronkilla, ja näytti miettivän.

— Jaa, kyllä se on tuon ukkorähjän henki vakuutettava. Mutta ei sitä noin vanhaa miestä kannata vakuuttaa korkeammasta kuin tuhannesta markasta. Tulisi vain suotta sille yhtiölle suuret maksut, kun se kuolla kumahtaa, päätti emäntä. Isäntä mulkoili hätäisesti vuoroin Varsalaa ja emäntäänsä. Tupakkipuru mukkelehti poskesta toiseen.

— Mutta minäpä en anna vakuuttaa itseäni, kivahti ukko.

— Kun minä sanon, että sinut vakuutetaan, niin se on jemtti, eikä sinulla ole siinä enää suun aukaisemista.

— Minä en pane puumerkkiäni niihin kirjoihin, se nyt on varma, päätti isäntä ja nousi lähteäkseen, nähtävästi livistääkseen pakoon.

Emäntä huomasi miehensä pakosuunnitelmat ja väistyi uhkaavasti hänen eteensä — Sinä et astu nyt askelta ennen, kuin ne kirjat on tehty.

Isäntä painui penkille ja näytti miettivän kovaa kohtaloaan ja sitä minkä aseen saisi käteensä, jos asia kävisi hänelle vielä ahtaammaksi.

Varsala maanitteli isäntää ja kaivoi taskustaan paperit ja, samalla neuvoen uutta asiamiestä, kirjoitti hakemuksen tehden asiaa koskevat kysymykset emännälle.

Isäntä istui pökertyneenä penkillä, harkiten kaikkia mahdollisia keinoja pelastuakseen, ja samalla sitäkin, kuinka kauan saisi istua putkassa, jos ottaisi uunin nurkasta halon ja sillä pehmitteleisi aviopuoliskonsa ja vakuutusherrojen päitä.

— Nyt se paperi on valmis, ilmoitti Varsala. Isäntä on nyt niin hyvä ja panee nimensä alle.

— En kuuna päivänä minä niin hyväksi tule. Juoksen ennemmin vaikka järveen. Menen vaikka Siperiaan, tenäsi ukko.

— Juokse vain järveen, sitten kun ensin puumerkkisi piirrät, ilakoi emäntä. Sitä välemmin minä saan rahat nostaa tuosta vakuutuksesta.

— Enpäs juoksekaan, kivahti isäntä?

Pekkarisen Eenokki hiipi isännän viereen istumaan ja koetti isäntää sohittaa parhaimmalla taidollaan.

— Älä tule, perhana, niin lähelle, taikka isken kalloosi, niin että… uhkasi isäntä, ja Eenokki katsoi sopivammaksi muuttaa heti olemuksensa isännän lähettyviltä.

Emäntäkin näytti hieman neuvottomalta. Mutta tuhat markkaa oli niin viekoittavan suuri summa. Ja hän saisi sen, kun ukon ketarat keikahtaa, joka tapaus tuntui hänen mielestään olevan jo aivan varma asia, jo lähimmässä tulevaisuudessa uskoi hän sen tapahtuvan. Hän päätti koettaa ystävällisen puheen vaikutusta, ja istuen järkähtämättömältä näyttävän miehensä viereen, virkkoi hän.

— Älä nyt kinaa turhaa tuommoisessa pikkuasiassa. Ennenhän tästä minä kuolen kuitenkin kuin sinä. Lapsille ne rahat jäävät.

— Etpä sinä pahuus kuole, se on varma. On sinussa henki toki paljon lujemmassa kuin minussa, päätteli isäntä. Äläkä tule sinäkään niin lähelle, lisäsi hän silmät vihasta leimuten.

— Kyllä sinä olet koko nauta, pauhaili emäntä. Kun pitääkin ihmisen olla noin järjettömän, ettei omaa etuaan ymmärrä. Mutta niin kauan minä sinua piinaan, että panet puumerkkisi paperiin, uhkasi emäntä ja neuvotteli hiljaa Varsalan kanssa, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä ukon kanssa. Päätettiin, että Varsala jää Pekkarisen Eenokin kanssa taloon yöksi ja yhteisvoimin koetetaan taivuttaa ukkoa.

— Ja jos et sinä, ukko, piirrä tuohon paperiin harakan varpaita tänä iltana, niin saat tuntea, miltä pamppu maistaa, uhkasi emäntä, ohjatessaan vieraita kamariin.

Mutta isäntä luikki pellolle ja uhkasi hänkin, että kauan saavat häntä odotella, kun kerran onnistui ehjin nahoin heidän kynsistään pääsemään.

IX

Seuraavana päivänä, joka sattui olemaan sunnuntai, odotteli Mikkolan emäntä herrojen Pörjösen ja Naukkusen heräämistä öisestä unesta. Emäntä lämmitteli kahvipannua, joka oli herroja odottamassa keittiön hellalla. Talon miehet olivat syöneet aamiaisensa ja nukahtaneet helteiselle pihamaalle ja aittoihin kuluttamaan makealla unella pitkää sunnuntaipäivää.

Emäntä pui sormea hymy suupielessä karjakko Marille, joka oli keksinyt vaikuttavan kepposen naisväkeä liiaksi lähenteleville herroille ja pannut sen renki Kallen kanssa täytäntöön. Asia, joka oli herättänyt aamulla erittäin hyvän tuulen koko talon perheessä, oli kaikessa yksinkertaisuudessa seuraava.

Pörjönen oli pyytänyt tytöiltä, että hän kavereineen pääsisi iltamyöhällä heidän luttiinsa ja saatuaan myöntävän vastauksen samalla ottanut tarkat tiedot, missä lutissa karjakko Mari nukkui ja missä talon vanhin tytär Iida, sillä he olivat saaneet herrojen jakamattoman huomion osaksensa. Mari neuvoi ja herrat lähtivät liikkeelle, kun talon perhe nukkui iltasaunan jälkeen parhainta untansa. Mari oli neuvonut Naukkusen Ruota-Rietun, vanhan päiväläisukon luttiin ja Pörjöselle esitellyt Kiukku-Miinan, vanhan kupparimuorin lutin, jota paitsi hän oli neuvoteltuaan Kallen kanssa asiasta kulottanut täyden vesikorvon Ruota-Rietun lutin parveen avonaisen aukon ääreen, josta se oli tyhjennettävä Pörjösen niskaan silloin, kuin tämä rupeisi herättelemään Ruota-Rietua.

Herrat avasivat luttien ovet kumpainenkin omalla tahollaan aikoen ensin laulaa lemmityilleen jonkun kuutamoaarian, vaan jättivät sen tekemättä peläten ankaran isännän heräämistä.

Pörjönen hiipi sykkivin sydämin istumaan Ruota-Rietun sängyn laidalle samalla tehden hänelle hartaan tunnustuksen lämpimistä tunteistaan. Ruota-Rietu nosti partaisen naamansa peitteistä ja päästyään asiasta selville, harasi takkuista päätään ja päästeli tilaisuuteen hänen mielestään sopivia voimasanoja. Pörjönen seisoi sanatonna hämmästyksestä, mutta kun hän oli saanut yläkerrasta täyden vesikorvon niskaansa, selvisi hänelle tilanne, ja Ruota-Rietun saattamana kimmahti hän pihalle ja sieltä samaa tietä huoneeseensa.

Naukkunen sai Kiukku-Miinalta yhtä kylmän vastaanoton. Hänen tehdessään hämärässä lutissa selvää mieltymyksen tunteistaan, ponnahti Kiukku-Miina vuoteestaan, sivalsi nurkasta silityslaudan ja mittaili sillä pakenevan Naukkusen selkää, antaen itsestään nimeään vastaavan kuvan vieraalle. Haukkunen harppaili pitkin askelin pihamaata, melkein Pörjösen jäljissä, pidellen toisella kädellään päätään, Ruota-Rietun selvitellessä Kallen kanssa vesikorvon kaatamisasiata, sillä Ruota-Rietukin oli saanut siitä osansa mitään pahaa aavistamatta Talon koira heräsi ja haukkui vimmatusti pihamaalla. Isäntä ilmestyi piharakennuksen rapuille kuulostamaan metelin aihetta. Pirtin ikkunoihinkin oli ilmestynyt unisia päitä.

Nähtävästi kostoksi yöllisestä kommelluksesta nukkuivat herrat vielä vaikka kello osoitteli jo yhtätoista ja emännän täytyi lämmitellä heitä varten kahvipannua.

Varsala oli herännyt aikaisemmin saman päivän aamuna Mutkan talossa ja tehtyään vielä epätoivoisen yrityksen emännän kanssa isännän vakuutusasiassa ja saatuaan onnellisen voiton, kiiruhti Pekkarisen Eenokin kanssa Mikkolaan ja ilmestyi tupaan, jossa isäntä oli lukemassa postiltaansa.

Varsala oli käynyt jo ennemmin Mikkolassa ja pannut ahtaalle isännän, joka nyt vilkaisi alta kulmainsa tulijaa ja jatkoi lukemistaan vastaamatta Varsalan tervehdykseen. Varsala katsoi edullisemmaksi siirtyä emäntäväen puolelle, jossa hän oli ennestään hyvä tuttava. Edellisillä käynneillään oli hän osannut voittaa emännän luottamuksen, ja ilomielin otettiin hänet nytkin vastaan naisten puolella. Kertoipa emäntä hänelle vieraittensa yöllisen seikkailunkin.

Kohta ilmestyivät talon uniset vieraat keittiöön, jossa vielä Varsala jutteli hartaasti emännän kanssa. Naukkunen tuli hieman arkaillen sisään. Hänen korvallisensa oli pöhöttynyt yöllisestä Kiukku-Miinan iskusta. Karjakko Mari poistui toisesta ovesta, kun herrat astuivat toisesta sisään. He olivat odottaneet tapaavansa keittiössä ainoastaan emännän, vaan nähdessään siellä Varsalan hyvätuulisen persoonan, venähti heiltä naama pitkäksi.

— Hauskaa tavata herroja, joilla lienee mieluisassa muistissa edellinen yhdessä olo Kuivalan kylällä, aloitteli Varsala kiusoitteluaan.

Djefvulsund'in herrat murahtelivat pahatuulisesti.

— Veli Naukkusta on, näen mä, isketty kalloon. Aivan tuommoisia mustelmia saatiin ennen, kun käytiin yökulussa, virnaili Varsala. Missä lienee tämä kohlu saatu?

Emäntä koetti salata nauruaan, mutta Pörjönen huomasi sen ja murahti kiukkuisena.

— Kas, kun emäntä höröttää kuin vanha ruuna.

— Herrat ovat huonolta tuulelta nähtävästi, naureksi Varsala. Onko kenttäarmeijassa tehty huonoja liikkeitä?

Pörjönen murahteli vain ja maksoi emännälle, sanoen lähtevänsä.

Kohta, kun Djefvulsund'in herrat olivat lähteneet ja Varsala siirtynyt tupaan muistuttelemaan isännälle, että kauniista Mikkolan talosta oli isännän kerran erottava ja siltä varalta pitäisi hänen vakuuttaa henkensä, ilmestyi Keikauksen leveä olemus tuvan ovelle, ja hänen olkansa yli kurkoitteli Tuhkasen partainen naama. Riennon miehet olivat saaneet tietää, että Mikkolassa oli isännälle syntymässä vakuutus, jonka Varsala aikoi kiepata yhtiöönsä; ja Keikaus päätti Tuhkasen kanssa lähteä uudistamaan junavaunussa syntynyttä tuttavuuttaan Varsalan kanssa.

— Hyvää päivää. Täällähän tapaa vanhoja tuttavia. Me olemme nähtävästi jo ennemmin tavanneet, hymyili Keikaus Varsalalle.

Isäntä jatkoi aamupäivällä aloittamaansa postillan lukemista, tällä kertaa hiljaa, aina väliin heittäen vieraisiin murhaavan katseen. Varsala näytti ensin hämmästyvän nähtyään Keikauksen, vaan palauttaen ryhtinsä virkkoi hän.

— Hauska tavata, »herra tilanomistajaa.» Mitä kuuluu matkoille?

Keikauksen ivan kärki oli taitettu ja huomio kääntyi nyt Tuhkaseen, joka ryntäsi tupaan kuin tuulispää ja suoraan isännän eteen.

— Nyt isäntä panee pois postillan ja puhutaan vakuutuksista. Meillä on pääomavakuutuksia, yhteisvakuutuksia, lastenvakuutuksia. Montako lasta isännällä on? Joko isäntä on vanha? Ei suinkaan tässä talossa ole tehty vielä yhtään vakuutusta? Missä emäntä on?

Isäntä sulki kirjansa ja nosti sen huolellisesti nurkkalaudalle.
Silmäiltyään herroja hetkisen virkkoi hän ukkosta ennustavalla äänellä.

— Se on nyt herroilla paras aika lähteä tästä talosta. Ja minun tapani ei ole kahdesti huomauttaa yhdestä asiasta, niin että nyt heti osaatte korjata luunne täältä.

— Mutta kuulkaahan isäntä, meillä on niin hirmuinen nälkä, koetti Keikaus rauhoittaa isäntää; mutta nähtyään tämän mustenevan muodon katsoi hän parhaaksi väistyä ovelle. Varsala oli jo pötkinyt pihamaalle ja kuunteli siellä myrskyn nousua. Tuhkanen yritteli vielä masentaa isännän mielenkuohua, vaan löysi kohta olemuksensa tuvan eteisestä. Hattu oli häneltä tipahtanut tupaan, mutta isäntä pani oven hakaan ja poistui tuvan kautta toisiin huoneisiin, ja Tuhkanen sai hetken ruikuteltuaan hattuaan kanan varkaana lähteä astumaan toisten herrojen jälkeen.

X

Nakkilan kaupungin seurahuoneelle on järjestetty Djefvulsund'in asiamiesjuhlat. Koko huoneisto on varattu niitä varten, ja kaupungin arkkitehti Hinkkinen on kaunistellut huoneet makunsa mukaisesti. Kautta maan on lähetetty herroille tarkastajille, matkatarkastajille ja asiamiehille ystävällinen pyyntö saapua läsnäolollaan kunnioittamaan juhlaa. Ja suurin osa heistä on saapunut, vapaata matkaa ja ylöspitoa vastaan.

Juhla on alkanut, ja seurahuoneen joka sopukka on ahdinkoon asti täynnä juhlavieraita. Aluksi kaupungin soittokunta esittää tervetuliaismarssin, ja sen jälkeen käydään tutkimaan kyökkimestarin keittotaidon salaisuuksia. Piiripäälliköt kehoittelevat ottamaan vankan pohjan siltä varalta, että maljojen maisteleminen sattuisi jatkumaan tavallista myöhempään seuraavaan päivään.

Yhtiön toimitusjohtaja Hösting istuu suuren salin keskipalkoilla, erään pöydän päässä kukitettuna. Hänelle satelee tervehdyksiä ja onnitteluja yhtämittaa, ja hän vastaa imelästi hymyillen ja kohottaen viinimaljaa.

— Kippis, mina bästa herrat.

Aloitetaan juhlapuheitten sarja, ja ensimäisenä puhuvat piiripäälliköt huomauttaen jokainen siitä kunniasta ja onnesta, että saavat palvella Djefvulsundyhtiötä, joka on vallannut yhdellä iskulla kansan kaikki kerrokset. Samaa toteavat matkatarkastajat kertoillen onnistuneista kilpataisteluistaan kentällä ja kuvaillen, miten he ovat kylvettäneet toisten yhtiöitten hankintamiehiä.

Ohimennen on huomattava, että juhlavieraiden joukossa ovat myöskin Nakkilan kaupungin virkailijat ja muut huomattavimmat henkilöt poliisi Pirjoseen asti, jotka heille osoitetun huomaavaisuuden johdosta päättävät nyt yhteisesti kaikesta voimastaan kannattaa Djefvulsundyhtiötä.

Juhla oli saanut äänekkään ja suurpiirteisen luonteen seuraavan päivän alkutunneilla.

Suuressa salissa istuu Hösting entisellä paikallaan kädessään viinimalja, johon käyvät kilistämässä kaikki ne, joitten alaraajat vielä jonkun verran pitävät yllä omistajansa painoa. Toisella kädellään haparoi Hösting ympärilleen ja tavottaessaan jonkun sattumalta ohi kulkevan juhlavieraan vaatii hän tämän kumoamaan kanssaan punaviinimaljan, sopertaen.

— Ännu en skål, mina herrar.

Yksityishuoneista kuuluu tilapaisköörien luja tahti, jota voimakkaasti säestää kengänanturain ja tuolinjalkojen sääntöperäinen isku permantoon. Hätääntynyt vahtimestari juoksee huoneesta toiseen rauhoitellen tappelunhaluisia vieraita ja sulkien ikkunoita, joita juhlijat aukovat nauttiakseen raittiista yöilmasta vähääkään ajattelematta Nakkilan kaupungin asukkaiden häiriytyvää yörauhaa. Oli annettu nimenomainen määräys, että ketään ei saanut heittää ulos, vaikkapa asianomaisen olemus olisikin joutunut juhlahumussa epäjärjestykseen. Ja tämän määräyksen turvissa nukkui kaikkialla käytävissä ja portaissa sekaisin »resinspektooreja», ja tavallisia kenttämiehiä. Olipa joukossa joku Djefvulsundin korkeampikin virkamies. Vahtimestari puristeli nyrkkejään, joilla nähtävästi olisi voinut taittaa niskat vaikka härältä, ja aikoi käydä käsiksi nukahtaneisiin, vaan muistaen Höstingin ankaran määräyksen ja hänen lupaamansa kunnialliset juomarahat, jätti hän heidät rauhaan.

Tuhkanen oli sattunut Nakkilaan samoihin aikoihin ja kuultuaan suurenmoisesta juhlasta, päätti hänkin vaikkapa olikin toisen yhtiön asiamies, saada osansa kestityksestä. Varovaisesti pujottelihe hän ylös seurahuoneen rappuja, ettei herättäisi niillä pitkin ja poikki nukkuvia juhlavieraita, ja esitteli itsensä vahtimestarille Djefvulsund'in asiamiesehdokkaana. Vahtimestari viittasi hänet jonkun pöydän ääressä torkkuvan tarkastajan luokse, jolle hän esitti asiansa. Tämä viittasi vuorostaan Tuhkaselle pöytää, jossa oli koskemattomia boolimaljoja ja sampanjapuolikkaita ja Tuhkasen sydän löi muutamia kertoja liikaa hänen istuessaan pöydän ääreen.

Nakkilan varhain heräävät asukkaat olivat saaneet tietää, että juhlat jatkuivat asianomaisten nukkuessa seiniä ja pöytiä vasten, ja päättivät hekin käyttää harvinaista tilaisuutta hyväkseen pistäytymällä ottamassa aamu tuikun Djefvulsundin kustannuksella, samalla tehden kunnioittavia kumarruksia vahtimestarille, joka ei välittänyt enää juhlavieraitten laadusta. Ensimäisen tuikun kävi ottamassa ajuri Illikainen, Nakkilan uskaliain mies, ja hän levitti viestin kaupungille ilmaisesta kestityksestä, jota Nakkilaiset päättivät kiitollisuudella käyttää hyväkseen.

Nakkilan viskaali oli myöskin nukahtanut seurahuoneen portaille, ja kun hänen sekä kaupunkilaisten välit olivat alituiseen hyvin kireät, sai hän siinä nukkuessaan potkun Nakkilan sisukkaimmilta miehiltä, jotka kävivät ilmaisessa aamukestityksessä. Vihdon hänet pelasti kaupunkilaisten jatkuvista mielenosoituksista hänen vaimonsa. Aamulla herätessään oli tämä huomannut miehensä olevan poissa ja arvaten hänen viipyvän vielä Djefvulsund'in kesteissä oli hän päättänyt mennä, kuten monasti ennenkin noutamaan hänet kotiin. Viskaali kuorsasi portailla, ja vaimon viha leimahti korkeimpaan asteeseen. Ottaen aviotaan tukasta veti hän hänet kolisten portaita alas, ja ajuri Illikaisen avulla nostettiin nyt arvoisan viskaalin väsynyt olemus rattaille. Siihen hänet kyllästynyt vaimo saalillansa peitti jättäen loppusuorituksen ajuri Illikaisen tehtäväksi.

Viskaalin aviopuolisoa kohtasi kauhistava näky yläkerran saleissa, mistä hän meni hakemaan miehensä hattua ja päällystakkia. Pitkin seiniä nukkui juhlavieraita seisoaltaan ja pitkin sekä poikin permannolla. Hösting oli nukkunut pöytää vasten puristaen lujasti toisella kädellään punaviinimaljaa. Yöllinen kuorolaulu, joka oli niin mahtavasti kaikunut yli kaupungin, oli muuttunut yhtä äänekkääksi kuorsaukseksi.

Tuhkanen, saatuaan osansa kestityksestä, kiitteli vahtimestaria ja kysyi.

— Mitä luulette tämän juhlan tulevan maksamaan?

— On vähän vaikeaa sanoa. Luultavasti hyvän joukon yli kaksikymmentä tuhatta.

Tuhkanen kiitti tiedosta ja laskeutui kadulle, johon vielä kuului voimakkaat kuorsaukset yläkerrasta.

XI

Honka yhtiön miehet eivät joutaneet huvittelemaan enää pääkaupungissa. Päivä sen jälkeen, kun tapahtui Varsalan ja Keikauksen tutustuminen junavaunussa, lähtivät Kantele ja Böljengögel vaeltamaan suoraan Kuivalan kylälle, aikoen panna hankintakoneistonsa siellä entistä tuimempaan käyntiin. Kana-ahon majatalonkin emäntä oli saanut olla vakuutusherroilta rauhassa kokonaisen viikon ja juuri, kun hän ihmetteli, että mihin ne kaikki ovat hävinneet, hurahti kyyti pihaan ja rattailta laskeutui Kantele mukanaan kaksi asiamiestä, joista toinen oli vasta leivottu harjoittelija ja toinen kyläkunnan kansakoulunopettaja. Isäntä huomasi tulijat pellolla ja oikaisi suoraa päätä metsään riemuiten pelastumisestaan, mutta emäntä, joka katseli tuvan ikkunasta tulijoita, murahteli.

— Nyt niitä taas tuli kokonainen lauma. Ja nyt ne ovat saaneet jo tuon opettaja Römppäsenkin mukaansa. Kahviako nuo nyt ensin tahtonevat vai ruokaa.

Saatuaan tietää, että isäntä ei ole kotona, pyörsivät herrat kohta
Hameahoon, johon sanan herrojen tulosta oli ehtinyt viedä räätäli
Kinnusen eukko.

— Vai jo taas tulevat, virkkoi Hameahon emäntä. Mene sinä ukko vaikka tuonne puuvajaan piiloon, minä nousen uunille.

Ja emäntä neuvoi kuusivuotiasta Jesperiä.

— Jos herrat kysyvät, missä on emäntä, niin älä sano tietäväsi. Jos taas isääsi tiedustelevat, niin sano, että meni kylään.

— Kyllä minä sanon, lupasi Jesper.

Emäntä kapusi uunin päälle ja jäi odottamaan vieraitten saapumista.
Herrat tulivatkin ja jotain jutellen istuksivat tuvan penkillä.

— Missähän tämän talon asukkaat lienevät, kun ei näy ketään, arveli
Kantele.

— Kyllähän tulevat, kunhan odotellaan. Saattavat olla ulkona, arveli asiamieskokelas Jesperi teippuroi tuvan permannolla ja katseli uteliaana vieraita.

— Kuulehan Jesper, missä äitisi on, kysyi opettaja Römppänen.

— En minä sano, virkkoi poika.

— Ka, miks'et? Sano vain, niin saat makeisia, kehoitteli Kantele.

— Se nousi uunin päälle ja kielsi sanomasta, ilmoitti poika nähtyään makeispussin Kanteleella.

— No missä isäsi on? kyseli opettaja.

— Äiti käski sen menemään puuliiteriin, tiesi poika ja sai makeispussin.

— Menehän nyt sanomaan äidillesi, että vieraat tahtoisivat kahvia, kehoitteli Kantele.

Poika kapusi uunin päälle ja kuului siellä tönivän äitiään, joka ankaralla mutinalla teki vastalauseen poikansa puuhille.

Opettaja Römppänen meni puuliiteriin, josta löysi isännän halkopinojen välistä.

— Päivää isäntä, nyt minäkin olen jo vakuutusasiamies. Ja nyt me teemme teille vakuutuksen Honkayhtiössä. Se nyt on sentään maailman paras yhtiö. Onhan siitä takeena isännälle sekin, että minä olen suostunut rupeamaan asiamieheksi.

— Eihän niitä vakuutuksia kannata tehdä näin huonona aikana, arveli isäntä kömpiessään ulos halkovajasta.

— Vai huono aika. Isännällä on ruis kuin seinä tuossa pellossa ja viitsii puhua huonosta ajasta. Jos me vakuuttaisimmekin tuon emännän. Sen kun kuuluu olevan suvussa keuhkotautia, niin jos vielä iskee häneenkin. Silloin saa isäntä nostaa isot rahat, laulella ja syljeksiä kattoon. Mitenkäs vanha se emäntä nyt onkaan?

— Johan se puolivälissä viidettäkymmentä.

— Nuorihan se vielä onkin. Halvaksi se tulee isännälle. Ja vielä veroäyriäkin teiltä alentavat tulevana talvena, kun nyt tehdään se vakuutus, puheli Römppänen.

— Elähän… eikö ne silloin paremmin liene nostamassa veroja, arveli isäntä raappien niskaansa.

— Tuomaalankin isännältä alensivat kunnallisveroja heti, kun emännälleen otti viidentuhannen vakuutuksen, tiesi opettaja.

— Ottiko Tuomaalainen vakuutuksen eukolleen? heristyi ukko. Hameahon ja Tuomaalan isäntien välit olivat kerran katkenneet, kun Tuomaalainen sai syysnuotalla enemmän kaloja kuin Hameaholainen, ja siitä lähtien oli heidän välillään kahnausta riittänyt. Kun toinen hankki jonkun uuden maanviljelyskoneen, koetti toinen saada heti kahta vertaa paremman. Hameahossa oli äsken rakennettu uudenaikainen rakennus. Tuomaalainen repi heti rikki kartanonsa ja teetti uutta varten kaupungissa piirustukset. Kuultuaan, että Tuomaalainen on vakuuttanut eukkonsa viidestä tuhannesta, päätti hän heti vakuuttaa emäntänsä kymmenestä.

Kuultuaan isännän aikomuksen loikkasi Römppänen tupaan ja kiljasi
Kanteleelle.

— Tänne ne paperisi. Minulla on kymmenentuhannen vakuutus.

Römppänen loikkasi paperineen isännän jälkeen ja hakemus kirjoitettiin kamarissa.

— Minä näin jo tähän taloon tullessani, että tässä on isäntä semmoinen, jonka askeleista talo kostuu. Ja onhan tämä muutenkin maan kuulu talo, ylisteli Kantele.

Isäntä kyhnytteli yhä korvallistaan.

— Kyllä siitä nyt menee paljon rahaa, mutta eipä ole Tuomaalan ukolla kymmenen tuhannen vakuutusta.

— Ei ole koko Kuivalan kylällä, todisti Kantele.

— Mutta sota tästä voi nousta, kun eukko saa tietää. Lienee parasta, että emme nyt hänelle puhu mitään. Se on semmoinen eukko, että repii silmät päästä, kun niikseen sattuu, arveli isäntä.

— Jospa me miehissä kuitenkin paremmin suoriutuisimme kohtauksesta, arveli Römppänen.

— Kyllä minä sille yksinkin…

Polteltiin ja suunniteltiin uusia vakuutuksia. Isäntä tiesi kertoa, että Mäkäräisessä olivat Djefvulsund yhtiön miehet vakuuttaneet melkein koko talon perheen.

Kanteleen muoto musteni,

— Heidän on nähtävästi mentävä sinne ja peruutettava ne vakuutukset Ihmisiä täytyy pelastaa tuon kirotun yhtiön kynsistä. Täällä on taas varmaankin liikkunut se Pörjönen?

— Oli kulkenut viime viikolla ja kehunut saavansa joka päivä vakuutuksia, kertoi isäntä.

Herroille tuli kiire lähtö. Kantele oli jättänyt pyöränsä edellisellä käynnillään Kana-ahoon ja päätettiin, että Römppänen ja Suhonen, uusi asiamieskokelas, hankkisivat omat pyöränsä ja kolmisin pyörittäisiin Mäkäräiseen, jonne oli Kana-ahosta kymmenen kilometriä.

* * * * *

Riento yhtiön herrat, Keikaus ja Tuhkanen olivat myöskin kuulleet Kuivalan laitakulmalla Mäkäräisen vakuutuksista ja päättivät hekin lähteä pelastamaan Mäkäräisen perhettä Rientoyhtiöön hetkistä ennen kuin Kantele miehineen puuhaili lähtöä Kana-ahon pihamaalla. Keikaus oli lähtenyt tälle matkalle pyörällään ja Tuhkanen, jonka ratsu oli sattumalta jäänyt toiselle paikkakunnalle, päätti seurata herraansa juoksemalla.

Pyörittyään puolimatkaa istui Keikaus maantien varteen lepäämään. Tuhkanen oli kävellessään tehnyt vain joskus kolmiloikkauksia ja pysynyt sillä neuvoin Keikauksen kintereillä. Ilma oli hiostavan lämmin ja taivaalle näytti keräytyvän ukkospilviä. Jossakin kaukana jo jymähtelikin ja hiljainen tuulen henki alkoi huojuttaa puiden latvoja.

— Tulee sade, virkkoi Keikaus huohottaen.

— Tulee ukonjyry, todisti Tuhkanen.

— Kun tästä pääsisi Mäkäräiseen, ennen kuin rupeaa satamaan, huokasi
Keikaus.

— Jokohan tuo kovin minua juoksuttaa? arveli Tuhkanen.

Samassa tuli tien mutkasta näkyviin kolme pyöräilijää, jotka hatut taskuun painettuina polkivat kuin vihan vimmassa eteenpäin, jättäen jälkeensä Keikauksen kavereineen.

— Tunsitko, keitä olivat? kysyi Keikaus.

— Kantele aseenkantajineen, virkkoi Tuhkanen lähtien loikkimaan heidän jälkeensä, ja virkkaen mennessään.

— Menevät varmaankin Mäkäräiseen peruuttamaan.

Keikaukselle tuli hätä käteen, ja hän kapusi pyöränsä selkään lähtien painamaan menijöitten jälkeen. Ukkospilvi oli noussut. Jyrähteli ja satoi. Keikaus pani kaiken tarmonsa liikkeelle ja tavoitti Kanteleen joukkueineen. Tuhkanen oli muuttanut loikkauksensa juoksuksi ja pysytteli nyt verrattain helposti pyöräilijöitten jälessä.

Mäkäräisen piika oli lähtenyt lehmiä hakemaan. Huomatessaan rajuilman nousevan meni hän latoon, joka oli maantien vieressä. Kun herrat ajoivat ohi avopäin ja vettä valuvin vaattein, säikähti hän pahanpäiväisesti ja sylkäisi.

— Pthyi… taisi olla ihan vihtahousun joukkoa.

Mäkäräisen pihaan päästessään huohottivat pyöräilijät ja katselivat toistensa vettä valuvia vaatteita.

— Helkkuna, kun tuli kuuma, ähki Keikaus.

— Lempoako te meitä jälestä ajoitte, kivahti Kantele.

— Tepä meitä jälestä ajoitte, virkkoi siihen Tuhkanen, joka vähän myöhästyneenä hölkkäsi nyt pihaan.

— Setä taitaa kiertääkin meidän jälkiä, lausui Kantele pahatuulisesti.

Keikaus hymyili leveästi.

— Mikä pahuus se tosiaankin satuttaa meidät samoille kylille! Kuulin, että Djefvulsund'in miehet ovat täällä liikkuneet, ja läksin haistelemaan heidän jälkiään, ja nyt taisi herrat olla jo ennemmin täällä samoilla asioilla.

Mentiin tupaan, jossa isäntä vuoleksi haravan varsia. Tuhkanen työntyi eellimmäisenä ovesta ja kävi heti käsiksi asiaan.

— Pääomavakuutuksia, opintovakuutuksia, korkovakuutuksia. Riento tarjoaa parhaimmat ehdot ja halvimmat vakuutusmaksut, ja vahingon korvaukset suoritetaan heti. Mutta isäntähän kuuluu vakuuttaneen jo perheensä Djefvulsund'issa, maailman huonoimmassa yhtiössä, ja me tulimme teitä pelastamaan sen yhtiön kynsistä. Tässä on nyt Riennon ja Honkayhtiön miehiä. Vakuuttakaa toisessa tai toisessa perheenne ja jättäkää hiiteen nuo Djefvulsund'in vakuutukset.

Isäntä istui kuin ukkosen lyömänä. Miehiä tulee tupa täyteen, yksi heistä alkaa saarnata ja tehdä kiivaita kädenliikkeitä aivan hänen nenänsä alla. Kotvan kuluttua hän vasta kykeni avaamaan partaisen suunsa.

— Niinpä nuo tulivat vakuutetuiksi… suotta aikojaan rupesin heidän narrikseen.

Kantelekin käy nyt todistamaan, että nenästä on vedetty isäntä parkaa ja parasta on muuttaa vakuutukset toiseen yhtiöön.

— Enpä minä heistä… kun se kerran niin on, arveli isäntä, koettaen salata kiukkuaan.

Tahkottiin siinä miehissä isäntää muutama tunti, vaan tuloksetta.
Tuhkanen teki viimeisen yrityksen.

— Ottakaa hyvä isäntä nyt edes pikku vakuutus. Me näimme semmoisen kauhean vaivankin tänne tullessa. Ikävä olisi tyhjin käsin lähteä.

Isännän sisu kuohahti. Silmät kävivät punaisiksi ja leuka väpätti.

— En ota, en ota, en, en, en, en. Menkää tuhannen tervoihin vakuutuksinenne. Vieköön teidät hiisi siitä aivan siinä silmänräpäyksessä.

Tuli hiljaisuus.

Herrat vain sipisivät hiljakseen. Ensimäisenä nousi Kantele lähteäkseen. Hetkisen perästä jo seurasivat toisetkin hänen perässään.

XII

Uuden henkivakuutusyhtiön osakkaat on kutsuttu yhtiökokoukseen Fennian yksityishuoneeseen. Erik Julius Ristalli, puuhan alkuunpanija, on puhunut vastikään selvittäen osakkaille uuden yhtiön periaatteita ja mallisääntöjä. Hän on puhunut pitkälti ja vakuuttavasti ja asiantuntijana vakuutusalalla on kyennyt tuomaan esiin ne puutteet toisissa vakuutusyhtiöissä, joita poistamaan uusi yhtiö on aiottu.

Tupakansavun seasta näkyy kiihtyneitä naamoja ja kädenliikkeitä. Asia on vakava rahakysymys ja epäilyksiä uuden yhtiön pystyssä pysymisestä yhä ilmenee. Jatketaan kokousta, ja puheenvuoron saa rusthollari Kekäle, jolla on suurin määrä osakkeita koemerkinnässä.

— Ennen kuin me päätämme yhtiön perustettavaksi, täytyy meidän suunnilleen tietää, kuinka paljon osakepääomasta menee yhtiön perustamiskustannuksiin ja alkuhankintaan, kuinka paljon hankinta tulee maksamaan sekä kuinka paljon mahdollisesti saadaan vakuutuksia ensimäisenä vuosineljänneksenä. Tähän antanee varman vastauksen herra Ristalli, jota yleisesti pidettänee varmana asiantuntijana ja johon luottaen minäkin olen tähän liikeyritykseen ryhtynyt, ehken liiankin suurella panoksella.

Ristalli kiittää luottamuksesta ja tekee selkoa suunnitelmistaan, jotka näyttävät erittäin hyvin ja varmasti harkituilta. Jos suunnitelma toteutuu hänen laskujensa mukaan kaikessa laajuudessaan, niin ainoastaan muutama vuosi, ja perustamiskustannukset ovat poistetut Sitten kun tarpeelliset poistot on tehty, alkaa voittoa tulla, niin että hurisee.

Ristalli on keksinyt oivallisen hankintasuunnitelman, Otetaan ainoastaan muutamia miehiä kiinteällä palkalla järjestämään hankintaa ja matka-asiamiehille, jotka saavat kantaa päivän kuorman ja helteen, luvataan korkea provisiooni ja maksetaan se sitten kun hankittu vakuutus on lunastettu. Mitään vakituista palkkaa ei maksata. Se olisi turhaa varojen tuhlausta ja edistäisi vain laiskuutta asiamiehissä. Maksetaan matka-asiamiehille vain hyvät provisioonit, ja minä olen varma, että miehiä on valmiina tuhansittain palvelukseemme Suomen saloille. Jos he tekevät huonoa työtä, rangaistaan heitä siitä vetämällä osa peruutettujen vakuutusten provisioonista takaisin heidän vastaisesta hankintasaannostaan. Näin ollen ei meille tule hankinta maksamaan paljon mitään. Eikö tämä ole oivallinen suunnitelma. Vai mitä sanotte, hyvät herrat?

— Tämmöisiä hankintatapaa eivät ole vielä toiset yhtiöt osanneet keksiä — jatkoi puhuja — vaan minäpä sen keksin, ja jos tämä keksintö olisi toisen laatuinen, hakisin varmasti sille patentin.

Puhuja lopetti ja painui istumaan. Oli hetkisen hiljaisuus. Vihdoin nousi rusthollari Kekäle ja virkkoi.

— Kun asia on kerran niin, että siitä yhtiöstä semmoinen kultamylly tulee, niin se perustetaan. Herra Ristalli on mainio keksijä alallaan.

— Ovatko siis kaikki herrat samaa mieltä kuin edellinen puhuja, kysyi puheenjohtaja.

— Olemme, olemme, kuului kuin yhdestä suusta.

— Perustetaan yhtiö ja näytetään niille… Hallintoneuvosto uudelle yhtiölle valittiin ja alettiin keskustella sen nimestä.

— Mikähän olisi iskevin? lausui eräs.

— Minulla olisi sopiva nimi tiedossa, virkkoi Kekäle.

— Mikä se on? kysyttiin uteliaana.

— Tähti. Meillä on Honkayhtiö, Riento ja Leimaus. Mutta kaikkien niiden ylitse tämä tähtenä loistaisi. Ajatus ei ole hullumpi, vai mitä hyvät herrat?

Katseltiin maahan. Yhtiön suurin osakas oli tehnyt hieman yksinkertaisen nimiehdotuksen.

Ristalli pyysi puheenvuoroa.

Hyvät herrat. Kun tuo meidän uusi yhtiömme tulee heti kiivaan kilpailun tuleen, pitäisi yhtiön nimenkin jo olla jonkunmoinen kestävyyden symbooli. Ehdotan nimeksi Närettä, sillä se on suonien puulajeista sitkein. Se taipuu, mutta ei taitu.

Nimiehdotus hyväksyttiin ja päätettiin hankintakoneisto panna käyntiin heti, kun asiat saadaan vähän valmiimmiksi. Herrat hieroivat tyytyväisinä käsiään. Uusi sampo oli keksitty, ja se tulisi jauhamaan kultaa perustajiensa taskuihin.

XIII

Nakkilan kaupunkiin on järjestetty Riennon asiamieskokous, ja kenttämiehet ovat mieslukuisina saapuneet tekemään selkoa työstään sekä samalla saamaan uusia ohjeita entisten kilpailijoiden ja vasta perustetun Näreen varalta. Yhtiön tarkastaja Kaljanheimo on pitänyt pitkän puheen joka loppuu seuraaviin ponsiin:

1) Riennon herrat matka-asiamiehet älkööt kolmen kuukauden aikana nukkuko muuta kuin neljä tuntia vuorokaudessa. Lopusta ajasta on käytettävä kymmenen tuntia hartiavoimaiseen hankintatyöhön, kolme tuntia syömiseen ja juomiseen, kaksi tuntia tarvittaessa nyrkkeilyyn toisten yhtiöitten miesten, varsinkin Djefvulsund'in herrojen kanssa, ja loppuaika sydänmailla kinttupolkujen tavaamiseen.

2) Näreen, uuden yhtiön matka-asiamiehiä ja tarkastajia on kohdeltava kovakouraisesti.

 3) Paikallisasiamiehet täytyy saada, jos ei muuten niin patukan avulla
 liikkeelle.

Puheessa oli totta toinen puoli, vaikka ponsien tekijä koettikin hieman hermostuneesti hymyillä.

Kokouksessa vaihdetut mielipiteet olivat ylimalkaan hyvin kiihkoisia. Näre oli jo aloittanut hankintansa ja, kun kaikki uusi aina ihmisiä viehättää, päässyt myös hyvään alkuun. Tämän lisäksi oli Djefvulsund kenttäarmeijaansa yhä vain laajentanut, niin että miehiä oli yksi joka kyläkunnassa. Honkayhtiöllä ja Leimauksella oli omat salaiset keinonsa, jotka näyttivät hyvin tehoavan. Ei siis ihme, jos Riennon herrat pyyhkivät hikeä otsaltaan ja katselivat permantoon miettien, mikä auttaisi.

* * * * *

Nakkilaan oli sattunut samaan aikaan Leimauksen tarkastajien ja matka-asiamiesten kokous. Siellä pohdittiin väliajoilla, miten saataisiin Riennon kokouksessa tehdyistä suunnitelmista urkituksi tietoja. Riennon miehet olivat joskus onnistuneet saamaan tietoja Leimauksen kokouksista, ja nyt sopisi maksaa samalla mitalla. Varsala neuvotteli Tuhkasen kanssa joka oli muuttanut Leimaukseen, ja kaikkien riemuksi lupasi Tuhkanen lähteä vakoilemaan.

— Jos kukaan, niin sinä onnistut, virkkoi Varsala ja taputteli miestä olalle.

Tuhkanen oli päättänyt uhrata tuuhean leuka- ja poskipartansa asian hyväksi. Hän meni parturiin, ja sieltä aivan tuntemattomaksi muuttuneena Nakkilan seurahuoneelle, jossa Riennon kokousta pidettiin. Täällä hän pyysi saada puhutella Keikausta.

— Mitä teillä olisi asiaa, kysyi Keikaus Tuhkaselta, jota hän ei voinut aavistaakaan entiseksi hankintatoveriksi.

— Otetaanko Rientoon uusia asiamiehiä? kysyi Tuhkanen koettaen tekeytyä hieman typerän näköiseksi.

— Mistä te olette?

— Kuivalan kylästä. Olen siellä nähnyt joskus herran ja olen aikonut pyrkiä jo ennemmin asiamieheksi, minä kun siihen toimeen voisin olla sopiva.

— Mikä teidän nimenne on? kyseli yhä Keikaus.

Tuhkasen nenä kävi punaiseksi.

— Jokohan tuo ottaa kohta rokinmitat minusta, ajatteli hän, mutta selviytyi kumminkin pian pulasta.

— Romppanen, Aapeli Romppanen on minun nimeni, virkkoi Tuhkanen tekeytyen juhlallisen näköiseksi.

— Vai Aapeli… minunkin nimeni on Aapeli. Me olemmekin kaimakset,
Kyllä me otamme teidät asiamieheksi. Käykää sisään.

Tuhkanen tunsi hieman tukalaksi olonsa, vaikka selviytyikin hyvästi Keikauksesta. Voisiko ehkä joku toinen tuntea hänen alkuperäisen persoonansa. Silloin olisi hän auttamattomasti kiipelissä. Uutta asiamiestä kestittiin ja hänelle toivoteltiin hyvää menestystä, eikä kukaan entisistä tuttavista aavistanut, että Romppasen housuissa kävi vanha Tuhkanen. Keikaus tuli uudelleen hänen kanssaan juttelemaan.

— Saatte nyt vain heti aloittaa hankintatyön siellä kotikylässänne. Siellä on muuan Tuhkanen, joka oli meillä ennen matka-asiamiehenä, vaan joka oli niin kavala, että lyöttäytyi Leimauksen mieheksi. Hän on semmoinen mies, joka nuuskii joka nurkan ja on aina siellä, missä häntä vähimmän tarvittaisiin. Mies teki meille aikoinaan paljon vakuutuksia, ja nyt hän kuuluu niitä peruuttelevan ja vakuuttavan uudelleen Leimauksessa.

— Kyllä tunnen miehen, virkkoi Tuhkanen.

— Eikö olekin hävytön mies, kun kehtaa semmoista peliä harjoittaa.

— On kylläkin, myönsi Tuhkanen ja mietti. — Mitähän tuo sanoisi, jos tietäisi tämän kepposen. Voisi tästä pian löytää itsensä pahasti rusikoituna kadulta. Kutti parahiksi! Muille matka-asiamiehille nostivat palkkaa ja luulivat minun muka juoksevan entisestä. Tuo mies tuossa on aina kehunut, ettei kukaan uskalla tehdä hänelle mitään kolttosia, vaan tässä on nyt poika, joka uskaltaa. Kun tämä tulee tiedoksi, on selkäsauna hyvin mahdollinen, vaan sen kuurin hän on tottunut vakuutusmiehenä hymyillen läpäisemään.

Riennon kokousta jatkettiin ja Tuhkanen tunsi jo olevansa kuin kotonaan. Kuivalan kulmakunnan asiamiehet esittelivät ystävyyttä ja lupasivat auttaa miestä pääsemään hyvään alkuun hankinnassa.

Kokouksen loputtua palasi Tuhkanen omiensa joukkoon, jotka eivät häntä kuitenkaan tunteneet.

— Kukas te olette? kyseli Varsala ja mittaili miestä kiukkuisilla katseillaan kiireestä kantapäähän.

— Olenpahan vain maankiertäjä, joka haluaisin tulla Leimauksen asiamieheksi, virkkoi Tuhkanen naureksien.

— Meillä ei oteta maankiertäjiä asiamiehiksi, sanoi Varsala jyrkästi. —
Menkää matkoihinne.

— Enpä minä, pahuus vie, niin lähdekään, virkkoi Tuhkanen ja kävi istumaan sytytellen savuketta. Vai niin te vakoojianne kohtelette.

— Mitä? sehän on totta tosiaan Tuhkanen, ja minä en tuntenut, ällistyi
Varsala.

— Sinä olet ajanut partasi, virkkoi yksi.

— No voi tuhannen tervat, ihmetteli toinen.

— Täytyyhän hyvän asian eteen uhrata vaikka ainoat housunsa. Tällä kertaa minä uhrasin partani, ja eipä itse Keikaus tuntenut minua.

— Sinä jutkautit sitä?

— Jutkautin aika tavalla. Voihan siitä olla vielä jälkiseurauksia, mutta mitäpä siitä.

— Ähä kutti, iloitsi Varsala. Häntä riemastutti, että Keikausta oli kerrankin saatu jutkauttaa. Saanpa sitä hieman nolata, kun ensi kerran tavataan.

— Miten pääsit kokoukseen?

— Pyysin asiamieheksi.

— Lupasivat ottaa?

— Ottivat.

— Et kai nimeäsi mihinkään kirjoittanut?

— Silloinhan minä olisinkin jo ollut vialla päästäni.

— Hyvä juttu.

Ja Tuhkanen sai kiertää miesten hartioilla riemukulussa ympäri kokoushuonetta.

XIV

Seppälän talonväki oli mennyt aamiaisten jälkeen niitylle, ja kotiin olivat jääneet vain emäntä ja talon tytär Maija. Oli helteisin keskipäivän hetki Emäntä oli nukahtanut tupaan kuivamaan kannetuille heinille ja Maija oli mennyt ompeluksineen puutarhaan, syreenipensaan varjoon, jossa oli vähän viileämpää. Kohta heitti Maija kuitenkin ompeluksensa nurmelle ja otti »Laulun tulipunaisesta kukasta esille. Ompelu väsytti mutta »Laulua» saattoi lukea väsymättä polttavimmalla helteelläkin.

Kauempaa niityltä kuului viikatteen lippausta ja niittokoneen surinaa.
Pihamaalla lenteli visertelevä pääsky.

Hugo Verner Ansgarius Kerä, Näreen tarkastaja, pyöräili hikisenä ja pölyisenä kylän läpi luikertavaa maantietä, ja päästyään Seppälän pihaan nosti hän ratsunsa seinää vasten varjoon ja istahti väsyneenä tuvan portaille.

Tämä nuori mies oli vasta muutamia kuukausia vaeltanut henkivakuutusmiehen okaista polkua ja huomannut olonsa muuten mukavaksi, kun ei vain olisi tarvinnut paksupäisten kansanmiesten ja naisten kanssa olla missään tekemisissä. Ne olivat jo kohta häneltä hänen uudelle uralle antautuessaan myrkyttäneet elämän. Mutta siitä huolimatta oli parempi kantaa tarkastajan titteliä kuin hoikkakoipisen konttoristin, jona hän oli ollut Nakkilan kaupungissa. Virka toi mukanaan hyviäkin puolia hänen elämäänsä. Nakkilassa oli tuuli häntä heilutellut, pitkä ja hoikka kun hän oli. Mutta nyt oli hänen painonsa noussut kuukaudessa neljä kiloa, ja ankarinkaan myrsky ei saanut häntä enää kaatumaan. Kerän ulkomuoto oli huomiota herättävä. Hoikassa ruumiissa oli pää, jossa sangen tuuheat hiukset, jotka olivat herättäneet ansaittua huomiota Nakkilan naismaailmassa, ja teerenpilkkuiset kasvot sekä ohut, luiseva nenä, jota muutamat väittivät hirvittävän pitkäksi, vaan josta omistajallaan oli päinvastainen mielipide. Mutta kasvoille antoivat jonkun verran miellyttäväisyyttä harmaat, eloisat silmät, jotka vilkuivat yhtämittaa, milloin mitäkin.

Kerä istui portailla ja kopisteli pölyttyneitä housujaan ja virkahti itsekseen.

— Tokkohan lienee yhtä elävätä sielua koko talossa.

Kukko pistäytyi nurkan takaa pihamaalle, kurotti kaulaansa ja parkaisi huikean sävelen.

— Jopahan yksi esitteli itsensä, mutisi Kerä ja läksi kävelemään kartanolle.

Maija oli puutarhassa vähäistä ennen laskenut kirjan kädestään ja jäänyt kaukaista poutapilveä katsellen haaveilemaan. Rinnasta nousi huokaus — Oi, milloin tulisi minun Olavini! Vai eikö tule koskaan.

Samassa oli Keräkin piharakennuksen nurkalla ja huomasi tytön, joka kauneudellaan sai hänen sydämensä hetkeksi seisahtamaan. Hän aukaisi suunsa, sanoakseen päivää, mutta sulki sen jälleen ja jäi katselemaan tyttöä joka ei huomannut hänen tuloaan. Vihdoin tyttö siirsi silmänsä poutapilvistä ja huomasi vieraan puutarhan nurkalla, ja puna lehahti hänen pyöreille poskilleen. Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi, ja Kerä sanoi ääni värähtäen.

— Päivää.

— Päivää, kuului kuiskaus Maijan punaisilta huulilta; hän nousi suoristaen vaatteitaan ja tuli tervehtimään vierasta.

— Kerä, esitteli vieras

— Heiskanen, kuului taas kuiskaus Maijan punaisesta suusta.

— Minä kun luulin, että talo on aivan autio, sai Kerä sanoneeksi katsellen tyttöä, joka hämillään seisoi siinä rakennuksen nurkalla.

— Meidän muu väki on niityllä. Minä olen vain äidin kanssa kotona selitti Maija.

— Niitylläkö isäntäkin on? kysyi Kerä.

— Se meni kirkonkylään ja viipyy siellä huomiseen,

— Saisinkohan minä talosta päivällistä, pyysi Kerä, koettaen saada ääneensä herttaisimman sävyn.

Maija vei vieraan istumaan ja meni laittamaan päivällistä.

Kerä käveli pihanpääkamarissa, löi näppiä ja vihelteli ja väliin puheli itsekseen.

— Satuinpas kerrankin kylään, jossa on tyttö kuin enkeli. Ja sen minä kierrän itselleni, vaikkapa minun pitäisi vuoret repiä kappaleiksi. Nakkilassa ei toki ollutkaan yhtään noin nättiä tyttöä, vaikka kyllä osasivat olla ylpeitä. Mutta nyt minä näytän niille.

Maija tunsi olevansa hieman pökerönä laittaessaan ruokaa vieraalle, — Mikähän se on tuo herra? Olisiko joku tukkiyhtiön mies tai joku kauppamatkustaja. Hieno ja kaunis poika se vaan on, ja se katsoi niin kummasti silmiin, että veri karahti poskiin. Jos se nyt olisi tullut, jota olen niin kauan odottanut. Jos se ottaisi ensin kädestä… Laskisi sitten kätensä vyötäisille ja sitten… Sitä ajatellessa tunsi Maija uudelleen punastuvansa ja tuntui niin somalta.

Kerä meni tupaan, sillä heräävät lemmen tunteet eivät antaneet hänelle hetkeksikään rauhaa. Tuvassa liikehti emäntä hiljaisin askelin, ja Maija puuhaili ruuanlaittohommissa posket palavina. Kerä kävi juttuamaan emännän kanssa, joka pian kävi hyvälle tuulelle ja virkkoi.

— Tokko lienee vieras saanut kahviakaan, kun tässä minäkin nukahdin.

— Ehdimmehän vielä kahvitkin juoda, jos minä saan talossa vähän viivähtää.

— Kyllähän sitä nyt toki saa, lupasi emäntä ja istui penkille kyselemään yhtä ja toista vieraan matkoista ja persoonasta. Saatuaan tiedot meni emäntä sanomaan Maijalle.

Se kuuluu olevan tarkastaja. Sille pitäisi laittaa nyt vähän paremmin se ruoka.

— Mutta jos sillä on miten nälkä, arveli Maija.

— No laita sitten illallinen.

— Kyllä minä.

* * * * *

Päivällisen syötyään ehdotti Kerä, että mentäisiin puutarhaan istumaan, johon Maija suostui ilolla. Kerä otti mukavan asennon ja Maija istui häntä vastapäätä, tarpeellisen välimatkan päähän ja kutoi sukkaa. Äsken oli hän pukeutunut pyhähameeseensa ja ripustanut eteensä koreimman esiliinansa. Ja niin oli Maija nyt siinä kuin kypsynyt mansikka vieraansa ihailtavana.

Tuntui vähän kankealta keskustelun alkuun pääsy. Kerä nyppi puutarhan nurmea ja Maija punasteli, kun ei ollut muistanut vaihtaa rumia kenkiään kauniimpiin, äsken kaupungista tuotuihin. Kerä koetti miettiä mistä alottaisi keskustelun, vaan kiusallinen äänettömyys jatkui hänen harmikseen.

Vihdoin hän kysyi.

— Joko neitillä on henkivakuutusta?

— Ei ole.

— Nythän me sen teemmekin, kunhan isäntä tulee kotiin, lupasi Kerä, ilostuen keksimästään keskustelun aiheesta.

— Ei se isä ota vakuutuksia. Se on semmoinen häränaisa, puheli Maija.

— Vai on se semmoinen. Mutta jospa me saamme hänen mielipiteensä muuttumaan, kun yhdessä yritämme.

— Ei se muuta. Se on semmoinen tervaskanto, arveli tyttö koettaen saada äänensä niin vienoksi kuin mahdollista.

Kerä kertoi muutamia hankintakaskuja ja molemmat nauroivat niillä, jolloin Maijan valkoinen hammasrivi esiintyi erittäin edullisesti omistajalleen.

— Voi pahuus miten herttaisesti tuo tyttö nauraa, ajatteli Kerä. Kun saisi sen tuosta kopata noin vain omakseen muitta mutkitta.

— Eikö täällä ole vähän yksinäistä näin nuorella ja kauniilla tytöllä, varsikin talvella? kysyi Kerä.

— Onhan se. Mutta minä en väiltäkään muusta kuin lehmistä ja lampaista, virkkoi tyttö ja punastui samalla sanojaan. Välittihän hän toki tuommoisista nätistä pojista kuin tuokin tuossa. Mitähän tuo nyt ajattelee minusta?

— Kyllähän sitä vähän sentään kaipaisi muutoksia, korjasi hän edellistä lausettaan.

— Kyllä sitä kaipaa, virkkoi Kerä pureksien lastun kappaletta, jonka oli nurmelta löytänyt. Minäkin kaipaan niin kovin semmoista… mitenkä tuon nyt sanoisin…

— Ystävää? opasti Maija.

— Niin juuri, ystävää. Vaan enpä ole mieleistäni tähän saakka löytänyt, mutta nyt…

Lopettaen sopivalle kohdalle lauseensa katsahti hän Maijaan ja sai tältä mitä viehkeimmän vastasilmäyksen.

— Voi herran pojat. Tuo tyttö on minun aivan tuossa paikassa, ajatteli
Kerä.

— Kyllä kai niitä toki on montakin, sanoi Maija koettaen suutaan supistaa makeaan hymyyn.

— Mitä niin? kysyi toinen

— Niitäpä ystäviä.

— Jokohan olisivat kertoneet niistä Nakkilan puotitytöistä, ajatteli
Kerä.

— Ei ole toki yhtään. Ei ole ollutkaan, virkkoi. Mutta teillä lienee ehkä?

— Mistä niitä nyt minulla, nyrpisti Maija pientä nenäänsä. Kukapa tämmöisestä välittäisi.

Ja uuden, entistä viehkeämmän silmäyksen sai Kerä Maijalta.

— Voi herran pieksut, mitä te nyt sanottekaan. Kuka ei enkelistä välittäisi.

— Nyt te pilkkaatte minua, ja minä lähden paikalla pois, virkkoi Maija tekeytyen koppavaksi ja aikoen nousta.

— Älkää menkö, minä pyydän.

— Jos ette enää sano niin.

— Minä sanoinkin sen aivan sydämestäni, vakuutti Kerä.

Maija jäi istumaan ja hänen sydämensä pamppaili niin, että hän pelkäsi vieraan kuulevan sen hätäiset lyönnit.

Maijalta vierähti lankakerä ja Kerä ojensi sen, jolloin heidän kätensä koskettivat toisiaan. Valtava tärähdys kävi Kerän ruumiin läpi, ja hän jäi tuijottamaan onnensa huumeissa Maijan kengän kärkeen. Maija huomasi sen ja veti punastuen kenkänsä piiloon.

— Minä tulenkin täällä päin usein liikkumaan, ilmoitti Kerä ja silloin saanen teilläkin pistäytyä.

— Niinkö? ilostui Maija.

Samassa huomasi Kerä maassa kovakuoriaisen ja pyysi Maijaa sitä katsomaan. Maija kurottautui ja hänen kiharansa koskettivat Kerän poskea.

— Missä?

— Tuossa.

— Sittiäinenhän tuo on, totesi Maija.

— Niinpä taisi olla, virkkoi Kerä hyvin nolona ja jäi tuijottamaan uuden sähköiskun vaikutuksesta nurmeen.

— Sitä sittisistäkö te niin katsotte, ilakoi Maija.

— En minä, kun… muuta tässä vain ajattelin.