Nähdessään, että mylord oli päättänyt olla jättämättä tätä riitaa ja etteivät mitkään kehoitukset saaneet häntä siitä luopumaan, ajatteli Harry Esmond (joka silloin oli luonteeltaan tulisempi ja rajumpi kuin nyt, kun huolet, ja syvät mietteet ja harmaat hiukset ovat häntä tyynnyttäneet), että hänen velvollisuutensa oli pysyä hyvän, jalomielisen isäntänsä vierellä, ja sanoi: "Mylord, jos olette päättänyt sotaan ryhtyä, ette saa siihen lähteä yksin. Perheenne velvollisuus on olla päämiehensä tukena; enkä antaisi anteeksi itselleni enkä teillekään, ellette minua siihen pyytäisi, tai jos olisin luotanne poissa vaaran hetkellä."

"Mutta Harry, poika parkani, sinähän olet kasvatettu papiksi", sanoi mylord tarttuen Esmondin käteen kovin lempeästi, "ja olisi suuri vahinko, että sinä sekaantuisit tähän juttuun."

"Mylord aikoi itsekin kerran ryhtyä kirkonmieheksi", vastasi Harry; "eikä isänne papinarvo estänyt häntä taistelemasta keropäitä vastaan Castlewoodissa. Teidän vihollisenne ovat minunkin vihollisiani, sir. Osaan käytellä miekkaa, kuten olette nähnyt, melko hyvin, enkä luule pelkääväni, kun se vedetään huotrastaan." Ja sitten selitti Harry punastellen ja epäröiden (sillä asia oli arka, ja hän pelkäsi, että hän sekaantumalla riitaan oli loukannut isäntäänsä), miten hän itse oli vakavasti varoittanut lordi Mohunia ja ehdottanut miekkojen mittelemistä tämän kanssa tarpeen vaatiessa. "Ja olisin voittanut hänet, sir", sanoi Harry nauraen. "Hän ei milloinkaan veisi puolustautua tuota bottea [hyökkäystapaa] vastaan, jonka toin Cambridgesta. Ruvetkaammepa puoleksi tunniksi harjoittelemaan — voin opettaa sen teidän ylhäisyydellenne. Se on maailman hienoin hyökkäystapa. Jos ette voi sitä käyttää hyväksenne, on vastustajanne miekka teidät lävistävä."

"Kautta Yrjänän, Harry, sinun tulisi olla perheen pää", sanoi mylord synkkänä. "Olisit ollut parempi Castlewoodin lordi kuin minunlaiseni juoppo laiskiainen", hän lisäsi, pyyhkäisten kädellään silmiänsä ja katsahtaen sukulaiseensa lempein, hellin katsein.

"Ottakaamme takkimme pois ja pitäkäämme puolen tunnin harjoitus ennen illansuuta", sanoi Harry kiitollisesti puserrettuaan isäntänsä miehekästä kättä.

"Olet vasta pikkuinen pojan naskali", sanoi mylord iloisesti, "mutta luulenpa totisesti, että pitäisit puolesi tuota miestä vastaan. Ei, poikaseni", hän jatkoi, "en tahdo sinun juoniasi enkä pistotemppujasi; minäkin osaan melko hyvin käyttää miekkaani ja tahdon taistella oman riitani omalla tavallani."

"Mutta minä tulen todistajaksi nähdäkseni, että peli on rehellistä", huudahti Harry.

"Niin, Jumala sinua siunatkoon, tule vain todistajaksi." "Koska taistelu tapahtuu, sir?" kysyi Harry, sillä hän näki kaikesta, että mylord oli järjestänyt koko asian yksityisesti edeltäpäin.

"Se on järjestetty näin: Lähetin pikalähetin Jack Westburyn luo sanoen haluavani tavata häntä yksityisesti. Hän tietää tarkoituksen ja tulee tänne hetimiten ja juo kanssani osan tuosta Espanjan viinistä. Sitten menemme teatteriin Duke Streetille, jossa tapaamme Mohunin; ja sitten menemme kaikki yhdessä illalliselle 'Ruusuun' tai 'Vinttikoiraan'. Sitten pyydämme siellä kortteja ja varmaankin syntyy riita pelistä; ja sitten — Jumala meitä auttakoon — poistuu maailmasta joko roisto ja petturi tai kehno, arvoton miesparka, joka ei välitä siihen jäädä. On parempi, että olen poissa, Hal; vaimoni tulee koko joukon onnellisemmaksi, kun olen poissa", sanoi mylord päästäen huokauksen, joka koski Harry Esmondin sydämeen niin, että häneltä pääsi nyyhkytys isäntänsä kättä pidellessään.

"Tuo asia päätettiin Mohunin kanssa, ennenkuin hän lähti kotoa, — Castlewoodista tarkoitan", jatkoi mylord. "Vein tuon kirjelipun hänelle luettuani sen, ja syytin häntä roistomaisuudestaan; eikä hän voinut kieltää, vakuutti vain, että vaimoni oli viaton."

"Ja niin hän onkin, mylord, taivaan nimessä, hän on!" huudahti Harry.

"Ei epäilystäkään siitä, ei epäilystäkään. Hyvä vaimo on aina viaton", sanoi mylord. "Kun hän kuuli lordin kuolleen, hän pyörtyi epäilemättä sattumalta."

"Mutta mylord, minunkin nimeni on Harry", huudahti Esmond polttavan punaisena. "Ilmoititte myladylle: 'Harry on saanut surmansa!'"

"Peijakkaan poika! Onko minun taisteltava sinunkin kanssasi", huudahti mylord raivostuneena. "Aiotko sinä, sinä pikkuinen käärme, jota minun lieteni on lämmittänyt, aiotko sinä pistää — sinä? Ei, poikani, sinä olet rehellinen poika, hyvä poika." (Ja tässä hänen vihansa muuttui kyyneliksi, joita oli vielä surullisempi katsella.) "Olet rehellinen poika, ja rakastan sinua; ja taivas tietää, että olen niin onneton, etten välitä kenen miekka elämäni päättää. Kas tuossahan on Jack Westbury! No, Jack! Tervetuloa, vanha veikko! Tämä on sukulaiseni Harry Esmond."

"Joka kantoi teille maljanne Castlewoodissa, sir", sanoi Harry kumartaen; ja nuo kolme herraa istuutuivat ja alkoivat tyhjentää espanjan viinipulloa, joka oli heitä varten pöydälle asetettu.

"Harry on numero kolme", sanoi mylord. "Ei sinun tarvitse hänestä välittää, Jack." Ja everstin ilmeistä näkyi, aivan kuin hän olisi sanonut: "Eipä hän tosiaankaan näytä sen arvoiselta." Ja sitten mylord selitti sellaista, mihin sitä ennen oli vain vihjaillut. Kun hän riiteli mylord Mohunin kanssa, hän oli tälle velkaa tuhatkuusisataa puntaa, jota lordi Mohun sanoi olevansa valmis odottamaan kunnes herra varakreivi sen maksaisi. Mylord oli hankkinut nuo tuhatkuusisataa puntaa ja lähettänyt ne lordi Mohunille sinä aamuna ja ennen kotoa lähtöään järjestänyt asiansa ja oli nyt aivan valmis odottamaan riidan tuloksia.

Vaunut tilattiin, kun olimme juoneet muutamia pulloja espanjan viiniä, ja nuo kolme herraa läksivät sopimuksen mukaan Duke Streetin teatteriin. Näyteltiin Wycherlyn kirjoittama "Rakkautta metsässä".

Harry Esmond on ajatellut aina sen jälkeen jonkinmoisella kauhulla tuota näytelmää sekä mrs. Bracegirdlea, näyttelijätärtä, joka tuossa huvinäytelmässä esiintyi tytön osassa. Hän oli paashin puvussa ja tuli seisomaan herrojen eteen kuin nämä istuivat näyttämöllä ja katseli olkansa yli viekkaasti mustalla silmäparillaan ja hymyili mylordille ja kysyi, mikä vaivasi maalaisherroja ja oliko hän saanut pahoja uutisia Bullockin markkinoilta?

Näytösten välillä menivät herrat näyttämön puolelle ja keskustelivat vapaasti. Lordi Mohunin seurueeseen kuului kaksi henkilöä, sotilaspukuinen kapteeni Macartney ja siniseen, samettiseen, hopeakoristeiseen pukuun puettu herra, päässään vaalea peruukki ja kaulassaan upea, venetsialainen pitsiröyhelö — mylord Warwickin ja Hollannin jaarli. Mylordilla oli käärö appelsiineja, joita hän söi ja tarjosi näyttelijättärille laskien leikkiä näiden kanssa. Ja kun mylord Mohun sanoi jotain karkeata, kääntyi mrs. Bracegirdle häneen päin ja kysyi häneltä, mitä hänellä oli siellä tekemistä ja olivatko hän ja hänen ystävänsä tulleet surmaamaan jotain toista, kuten he olivat tehneet Will Monntford-paralle? Mylordin synkkä naama tuli vielä synkemmäksi tästä ivasta ja sai häijyn, pahaenteisen ilmeen. Ne, jotka sen näkivät, muistivat sen ja puhuivat siitä jälkeenpäin.

Näytelmän päätyttyä nuo kaksi seuruetta yhtyivät yhdeksi, ja mylord Castlewood ehdotti silloin, että he menisivät johonkin ravintolaan illalliselle. Lockitin "Vinttikoira" Charing Crossilla valittiin määräpaikaksi. Kaikki kuusi lähtivät yhdessä kävelemään sinne; nuo kolme lordia kulkivat edeltä, lordi Mohunin kapteeni, eversti Westbury ja Harry Esmond heidän perässään. Heidän kävellessään Westbury kertoi Harry Esmondille hänen vanhasta ystävästään oppineesta Dickistä, joka oli ylennyt henkivartioston kornetiksi ja oli kirjoittanut kirjan nimeltä "Kristitty sankari" ja sai vaivansa palkkioksi koko henkivartioston naurun, sillä tuo kristitty sankari rikkoi yhtämittaa käskyjä, sanoi Westbury, ja oli jo taistellut pari kaksintaisteluakin. Ja matalammalla äänellä Westbury kehoitti nuorta mr. Esmondia olemaan ottamatta osaa esillä olevaan riitaan. "Yksi sekundantti riittää aivan hyvin", sanoi eversti, "ja joko kapteeni tai lordi Warwick voisi helposti poistua." Mutta Harry väitti vastaan; hän oli päättänyt pysyä mukana loppuun asti. Hän oli punonut suunnitelman, jolla hän luuli voivan estää herra varakreivin asiaan ryhtymästä.

He menivät ravintolan anniskelupuolelle ja pyysivät yksityishuonetta ja viiniä ja kortteja; ja kun tarjoilija oli nämä tuonut, he alkoivat juoda ja esittää maljoja ja näyttivät kovin ystävällisiltä niinkauan kuin palvelijat olivat huoneessa.

Harry Esmondin suunnitelma oli sanalla sanoen tämä: hän aikoi ryhtyä puheisiin lordi Mohunin kanssa, loukata tätä ja siten päästä riidassa etusijalle. Niinpä hän tarjoutui pelaamaan, kun kortit otettiin esiin. "Pyh!" sanoi lordi Mohun (joka joko tahtoi pelastaa Harryn tai katsoi parhaaksi olla koettelematta tuota botte de Jesnite'a), — "nuorten yliopistoherrain ei pitäisi pelata näistä panoksista. Olette liian nuori."

"Kuka uskaltaa sanoa, että olen liian nuori?" puhkesi Harry puhumaan.
"Pelkääkö teidän ylhäisyytenne?"

"Minäkö pelkäisin!" huudahti Mohun.

Mutta hyvä varakreivi näki tarkoituksen. "Pelaan kanssasi kymmenestä moidoresta, Mohun", hän sanoi. —

"Sinä tyhmä poika, emme me pelaa täällä pikkupenneistä kuten te Cambridgessa" Ja Harry, jolla ei ollut niin suurta summaa taskussaan (sillä hänen puolivuotisrahansa oli aina kovin tyyten kulutettu ennenkuin hän sai uuden), peräytyi vihaisena ja raivoissaan siitä, ettei hänellä ollut tarpeeksi rahaa lyödä pöytään.

"Lyön nuoren herran panokseksi kruunun", sanoi lordi Mohunin kapteeni.

"Luulin että kruunut ovat armeijan herroilla harvinaisia", sanoi Harry.

"Onkos niitä yliopistossa?" kysyi kapteeni.

"Siellä annetaan narreja selkään", kiihtyi Harry, "ja ruoskitaan kerskailijoita ja heitetään penikat järveen."

"Silloinpa, totisesti, on muutama pelastunut hukkumasta", sanoi kapteeni, joka oli irlantilainen; ja kaikki herrat rupesivat nauramaan ja siten saivat Harry-paran vielä vihaisemmaksi.

Hetken kuluttua mylord Mohun sammutti kynttilän — silloin toivat tarjoilijat uusia pulloja ja laseja ja jäivät huoneeseen — jolloin herra varakreivi sanoi: "Piru sinut periköön, Mohun, miten kirotun typerä oletkaan! Sytytä kynttilä, tarjoilija."

"Kirotun typerä on kirotun typerä sanantapa, mylord", kiivastui toinen. "Kaupunkilaisherrat eivät käytä sellaisia sanoja —, tai pyytävät anteeksi, jos sen tekevät."

"Minä olenkin maalaisherra", sanoi herra varakreivi.

"Näen sen käyttäytymisestänne", sanoi lordi Mohun. "Kukaan mies ei saa sanoa minua kirotun typeräksi."

"Heitän nuo sanat vasten silmiänne, mylord", sanoi toinen; "lähetänkö kortitkin samaa tietä?"

"Herrat, herrat! palvelijain nähdenkö?" huudahtivat eversti Westbury ja mylord Warwick yhteen ääneen. Tarjoilijat poistuivat kiireesti huoneesta. He kertoivat alhaalla oleville ihmisille yläkerrassa syttyneestä riidasta.

"On jo tarpeeksi sanottu", sanoi eversti Westbury. "Kohtaavatko teidän ylhäisyytenne toisensa huomenaamuna?"

"Peruuttaako mylord Castlewood sanansa?" kysyi Warwickin jaarli.

"Mylord Castlewood on oleva — ensimmäinen", sanoi eversti Westbury.

"Silloin emme voi asialle mitään. Huomatkaa herrat, on käytetty loukkaavaa puhetapaa — hyvitystä on pyydetty ja se on evätty."

"Ja se on evätty", sanoi mylord Castlewood pannen hatun päähänsä.
"Missä kohtaamme ja milloinka?"

"Koska mylord kieltäytyy hyvittämästä, jota suuresti pahoittelen, ei mikään aika ole niin hyvä kuin nykyhetki", sanoi mylord Mohun. "Ottakaamme kantotuolit ja lähtekäämme Leicester Fieldiin."

"Onko teidän ylhäisyydellänne ja minulla kunnia vaihtaa pari otetta?" kysyi eversti Westbury syvään kumartaen Warwickin ja Hollannin lordilta.

"On kunniaksi minulle", sanoi lordi, tehden komean kumarruksen, "saada kilpailla herran kanssa, joka on ollut Monsin ja Namurin taisteluissa."

"Suvaitseeko pastori, että annan teille pienen opetuksen?" kysyi kapteeni.

"Ei, ei herrat! kaksi kummallakin puolella riittää varsin hyvin", sanoi
Harryn isäntä. "Säästäkää poikaa, kapteeni Macartney", ja hän puristi
Harryn kättä — viimeistä edellisen kerran elämässään.

Ravintolan anniskelupuolella kaikki herrat pysähtyivät ja herra varakreivi sanoi nauraen tarjoilijattarelle, että kortit panevat ihmiset ikävästi riitelemään, mutta että erimielisyys nyt oli haihtunut ja että seurue yhdessä lähti lordi Mohunin taloon Bow Streetille juomaan pullon lisää ennen maatamenoa.

Sitten tilattiin puolisen tusinaa kantotuoleja, ja nuo kuusi herraa astuivat niihin antaen kantajille salaisen määräyksen mennä Leicester Fieldiin, jossa herrat laskettiin maahan Standardravintolaa vastapäätä. Oli keskiyö ja kaupunki oli jo käynyt levolle ja vain muutamien talojen akkunoista näkyi valoja: mutta yö oli kyllin kirkas siihen onnettomaan tarkoitukseen, jota varten riitaveikot tulivat, ja niin kävivät kaikki kuusi tuolle kohtalokkaalle torille; kantomiehet seisoivat rautasuojuksen takana ja vartioivat porttia, ettei kukaan voinut kohtausta häiritä.

Kaikki mitä siellä tapahtui on tullut kaiken kansan tietoon ja varoitukseksi muille julkaistu maamme aikakirjoissakin. Oltuaan ottelussa vain muutamia minuutteja, niin Harry Esmond luuli (mutta koska hän kamppaili oman vastustajansa miekkaa vastaan, joka vastustaja oli kiivas, voi olla niin, ettei hän pitänyt kunnon laskua ajasta), ilmaisi ulompana olevien kantajien huuto — he polttivat piippujaan ja nojasivat kentän tankoihin katsellessaan kentällä tapahtuvaa ottelua — että jokin onnettomuus oli tapahtunut. Tämä sai Esmondin pudottamaan miekkansa ja katsahtamaan ympärilleen, jolloin hänen vihollisensa haavoitti häntä oikeaan käteen. Mutta nuori mies ei paljon välittänyt haavastaan, vaan juoksi sinne, missä näki rakkaan isäntänsä makaavan maassa.

Mylord Mohun oli hänen luonaan.

"Oletko pahasti loukkaantunut, Frank?" hän kysyi ontolla äänellä.

"Kuolema kai tästä tulee", vastasi mylord maasta.

"Ei, ei, ei niin", sanoi toinen; "ja kutsun Jumalan todistajaksi, Frank Esmond, että olisin pyytänyt sinulta anteeksi, jos vain olisit antanut minulle siihen tilaisuuden. Ensi — ensi aiheena meidän riitaamme, ei kukaan muu, sen vannon, ollut syynä kuin minä ja — ja se että mylady —"

"Vaiti!" sanoi varakreivi-parka, kohottautuen käsivartensa varaan ja puhuen heikosti. "Riita aiheutui korteista — noista kirotuista korteista. Harry, poikani, oletko sinäkin haavoittunut? Jumala sinua auttakoon! Rakastin sinua, Harry, ja sinun on suojattava pikku Frankiani — ja — ja vie tämä pieni sydän vaimolleni."

Ja sitten rakas lordini tunnusteli pientä kultaista medaljonkia, joka hänellä oli rinnallaan, ja niin tehdessään, hän kaatui maahan tajuttomana.

Tästä säikähdyimme kaikki luullen hänen kuolleen; mutta Esmond ja eversti Westbury käskivät kantajien tulla kentälle, ja niinpä vietiin mylord erään mr. Aimesin, haavurin luo, joka piti kylpylää, Long Acre'iin ja siellä herätettiin talon väki ja tämän riidan uhri kannettiin sisään.

Herra varakreivi asetettiin vuoteelle ja haavuri, joka näytti sekä ystävälliseltä että taitavalta, tarkasti hänen haavansa. Kun hän oli hoitanut mylordia, sitoi hän Harry Esmondin käden (poika oli myös verenhukasta pyörtynyt, talossa ja oli jonkun aikaa voinut olla tiedotonna); kun nuori mies tuli tajuihinsa, hän kysyi kiihkeästi, miten hänen rakas isäntänsä voi; silloin haavuri johdatti hänet huoneeseen, jossa lordi Castlewood makasi; tämä oli jo lähettänyt hakemaan pappia, ja halusi kiihkeästi, niin sanottiin, puhutella sukulaistaan. Lordi makasi vuoteella kovin kalpeana ja kuolevan näköisenä, ja hänen silmissään oli tuo kiinteä, entehikäs katse, joka on kuoleman ennustaja; ja hän viittasi heikosti kädellään kaikkia muita luotaan poistumaan ja huudahti: "Harry Esmond yksin", jolloin hänen kätensä voimattomana vaipui peitteelle; Harry tuli esiin ja kumartui ja suuteli sitä.

"Sinähän olet vähää vailla pappi, Harry", sanoi varakreivi katkonaisesti, hymyillen heikosti ja tarttuen nuorukaisen käteen kylmällä kädellään. "Ovatko kaikki menneet? Suo minun tehdä sinulle kuolinvuodetunnustukseni."

Ja oli kuin pyhä kuolema olisi odottanut vuoteen jalkopäässä hänen sanojensa peloittavana todistajana, kuolevan sieluparan hengähtäessä ilmi viimeiset toivomuksensa perheeseensä nähden — hän ilmoitti nöyrästi katuvansa virheitään — ja kristillistä suhtautumistaan maailmaan, jonka oli jättämäisillään. Muutamat hänen kertomansa asiat koskivat Harry Esmondia yhtä paljon kuin ne häntä hämmästyttivät. Ja herra varakreivi, heikontuen ihan silmissä, oli näiden ihmeellisten tunnustusten keskikohdalla, kun se kirkonmies, mr. Atterbury, jota hän oli lähettänyt hakemaan, saapui paikalle.

Tämä herra ei vielä ollut saavuttanut mitään ylhäistä kirkollista arvoa; hän oli vain St. Bride-kirkon saarnaaja, mutta veti koko kaupungin sinne kauniilla saarnoillaan. Hän oli mylordin kummipoika, ja mylord oli ollut hänen isänsä oppilas; hän oli Oxfordista käsin vieraillut Castlewoodissa usean kerran, ja hänen neuvostaan luullakseni lähetettiin Harry Esmond Cambridge'iin eikä Oxfordiin, josta paikasta mr. Atterbury, vaikka olikin sen huomattu jäsen, puhui vain pahaa.

Sanan viejämme löysi tuon hyvän papin kirjojensa äärestä jo kello viideltä aamulla, ja tämä seurasi miestä halukkaasti taloon, jossa varakreivi-parkani makasi; Esmond hoivasi häntä ja sai kuulla hänen viimeiset sanansa.

Kun mylord kuuli mr. Atterburyn saapumisesta, hän pyysi pusertaen Esmondin kättä, saada olla kahdenkesken papin kanssa, ja Esmond jätti heidät tuota juhlallista keskustelua varten. Varmaa on, että hänen omat rukouksensa ja surunsa koskivat hänen kuolevaa hyväntekijäänsä. Mylord oli sanonut hänelle sellaista, joka hämmensi nuorukaista — ilmoittanut hänelle erään salaisuuden, joka suuresti koski häntä. Kuultuaan sen hänellä oli tosiaankin ollut hyvää syytä epäilykseen ja kauhuun, henkiseen tuskaan samoinkuin päättäväisyyteenkin. Sillävälin kuin keskustelu mr. Atterburyn ja hänen kuolevan parannuksentekijänsä kanssa tapahtui sisemmässä huoneessa, riehui lordi Castlewoodin nuoren toverin rinnassa järkyttävä, suuri sisäinen taistelu.

Tunnin kuluttua — ehkä enemmänkin — tuli mr. Atterbury huoneesta, katsoen hyvin tutkivasti Esmondiin ja pitäen kädessään jotain paperia.

"Hän on Jumalan peljättävän tuomion partaalla", kuiskasi pappi. "Hän on keventänyt sydämensä minulle. Hän antaa anteeksi ja uskoo ja tekee parannuksen. Tuleeko se julkiseksi? Käskemmekö todistajan sitä allekirjoittamaan?"

"Jumala tietää", nyyhkytti nuorukainen; "rakas lordini on tehnyt minulle pelkkää hyvää koko elämänsä ajan."

Pappi asetti paperin Esmondin käteen. Tämä katsoi siihen. Se häälyi hänen silmissään.

"Se on rippitunnustus", sanoi hän.

"Se riippuu teistä", vastasi mr. Atterbury.

Huoneessa oli tuli, jonka ääressä kuivattiin vaatteita kylpyhuoneita varten, ja nurkassa oli kasa vaatteita kokonaan rakkaan lordini veren värjäämänä. Esmond meni tulen ääreen ja heitti siihen tuon paperin. Huoneessa oli suuri takka lasitetuista värillisistä tiilistä. Miten hyvin muistammekaan sellaisina kauhunhetkinä näkemämme pikkuseikat! — kirjapahasen, jota olemme lukeneet suuressa surussa — viimeisen ruokalajin maun, ruokalajin, jonka olemme syöneet ennen kaksintaistelua, tai jonkun tärkeän kohtauksen tai eron edellä. Värilliset tiilit tuossa huonossa talossa oli karkea kuva, joka kuvasi Jaakoppia karvaisine käsineen kavaltamassa Iisakilta Esaun esikois-oikeutta. Palava paperi valaisi kuvaa.

"Se on vain rippitunnustus, mr. Atterbury", virkkoi nuorukainen. Hän nojasi päätään uuninhyllyä vasten; kyyneltulva täytti hänen silmänsä. Nyt vuotivat ensimmäiset kyyneleet senjälkeen kun hän oli saapunut lordinsa ääreen pelästyneenä tästä haavoittumisesta sekä vielä enemmän siitä, mitä kuoleva lordiparka oli hänelle kertonut, ja sen ajatuksen masentamana, että hän tuli olemaan tämän kaksinkertaisen onnettomuuden sanoman saattajana niille, joita enimmän rakasti.

"Menkäämme hänen luokseen", sanoi mr. Esmond. Ja he menivät viereiseen huoneeseen, jossa tällä välin päivä oli alkanut sarastaa; se näytti lordi-parkani kalpeat kasvot ja kiihkeän hartaasti anovat silmät, joissa oli tuon lähenevän lopun peloittavan entehikäs katse. Haavuri oli hänen luonaan. Hän meni huoneeseen, josta Atterbury saapui. Varakreivi käänsi sammuvat silmänsä Esmondia kohti. Tämän oli vaikea hengittää, kun hän kuuli isäntänsä kurkun korahtelevan.

"Herra varakreivi", sanoi mr. Atterbury, "mr. Esmond ei halua mitään todistajaa ja on polttanut tuon paperin."

"Rakkain isäntäni!" sanoi Esmond polvistuen ja tarttuen lordin käteen ja suudellen sitä.

Mylord nousi vuoteellaan ja kietoi käsivartensa Esmondin ympärille. "Jumala siu — siunatkoon —" hän sai vaivoin sanotuksi. Veri syöksähti hänen suustaan ja tulvi nuorukaisen yli. Rakasta lordiani ei enää ollut. Hän oli mennyt, siunaus huulillaan, rakkaus, katumus ja hyvyys miehekkäässä sydämessään.

"Benedicti benedicentes", sanoi mr. Atterbury; ja nuorukainen polvistuneena vuoteen ääreen huokaisi "amen."

"Kuka vie varakreivittärelle tämän sanoman?" oli mr. Esmondin seuraava ajatus. Ja hän pyysi mr. Atterburyä viemään suruviestin Castlewoodiin. Hän ei itse voinut viedä emännälleen noin hirveätä sanomaa. Kun mr. Atterbury ystävällisesti myöntyi, kirjoitti Esmond kiireisen kirjelipun muistikirjaansa mylordin palvelijalle, pyytäen tätä hankkimaan hevoset mr. Atterburylle ja ratsastamaan hänen kanssaan ja lähettämään Esmondin oman matkalaukun Gatehouse-vankilaan, jonne hän päätti mennä ja antautua vangiksi.

II KIRJA

ESMONDIN SOTAISET VAIHEET JA MUITA ESMONDIN PERHETTÄ KOSKEVIA ASIOITA

I luku.

OLEN VANKILASSA JA MINUA KÄYDÄÄN KATSOMASSA, MUTTA EI LOHDUTETA.

Ne, jotka ovat nähneet ennenaikaisen kuoleman kohtaavan kunnioittamiaan ja rakastamiaan henkilöitä ja tietävät, miten hyödytön lohdutus on, voivat kuvitella Harry Esmondin tuskaa hänen oltuaan tuon tuhoisan, öisen murhenäytelmän osanottajana. Hän ei voinut, sen hän tunsi, kohdata armasta emäntäänsä ja kertoa tälle mitä oli tapahtunut. Hän oli kiitollinen kun hyvä Atterbury suostui viemään tuon suruviestin ladylle; mutta surunsa ohella, jonka hän vankilaan vei mukanaan, hänellä oli sydämessään sellaista, mikä salaisesti häntä ilahdutti ja lohdutti.

Suuren salaisuuden oli Esmondille kertonut hänen onneton, kaatunut sukulaisensa maatessaan kuolinvuoteellaan. Jos hän sen paljastaisi, niinkuin hän oikein ja kunniallisesti voisi tehdä, toisi paljastus vain suuremman surun niille, joita hän maailmassa enin rakasti ja joilla jo oli tarpeeksi surua ennestäänkin. Saattaisiko hän häpeätä ja ahdinkoa niille, joihin oli kiintynyt niin monenmoisiin hellin rakkauden ja kiitollisuuden sitein? Häpäisisikö hän isänsä leskeä? Solvaisiko ja tahraisiko hän isänsä ja sukulaisensa kunniata? Ja minkä vuoksi? Pelkän arvonimen vuoksi, jota olisi käytettävä viattoman pojan kustannuksella, pojan, joka oli hänen rakkaan hyväntekijättärensä poika. Hän oli ratkaissut tämän asian omassatunnossaan sillävälin kuin poloinen lordi ripitti itsensä papille. Toisella puolella olivat kunnianhimo, kiusaus ja oikeuskin; mutta rakkaus, kiitollisuus ja uskollisuus pitivät puoliaan toisaalla. Ja kun taistelu oli päättynyt Harryn tunnossa, hänet valtasi oikeamielisen onnen tunne, ja kiitollisuuden kyyneleet silmissään hän kiitti Jumalaa siitä päätöksestä, minkä hän oli kyennyt tekemään.

"Kun omat veriheimolaiseni minut hylkäsivät", hän ajatteli, "ottivat nämä armaat ystävät minut luokseen ja hoivasivat minua. Kun itse olin nimetön orpo ja kaipasin suojelijaa, sain sen tuosta kunnon miehestä, joka nyt oli mennyt Korkeimman tuomioistuimen eteen katuen sitä vähäistä vääryyttä, minkä teki."

Ja tämän lohdullisen ajatuksen elähdyttämänä Esmond meni ilmoittautumaan vankilaan, suudeltuaan hyväntekijänsä kylmiä huulia.

Kolmantena päivänä Esmondin tulon jälkeen Gatehouse-vankilaan, (missä hän oli vuoteessa tuntien kovaa tuskaa haavassaan, joka oli tulehtunut ja jota ankarasti särki) hänen harkitessaan noita ajatuksia ja päätöksiä, joista juuri on puhuttu ja jotka sekä masensivat että lohduttivat häntä, vartija tuli ilmoittamaan, että eräs vieras kysyi häntä; ja vaikka Esmond ei voinut nähdä vieraan kasvoja, joita verhosi musta huntu ja vaikka tämän vartalo samaten oli kaikkein synkimmässä surupuvussa, hän tiesi kuitenkin heti, että hänen vieraansa oli hänen rakastettu emäntänsä.

Esmond nousi vuoteeltaan, missä hän lepäsi, koska hän oli kovin heikko, ja astui vierastaan vastaan peräytyvän vartijan sulkiessa oven heidän takanaan tuossa surujen tyyssijassa. Sitten hän ojensi vasemman kätensä (sillä hänen oikea kätensä oli haavoittunut ja siteissä), ja hän olisi sulkenut siihen emäntänsä lempeän käden, joka oli tehnyt hänelle niin monta hyvää työtä niin monena vuonna. Mutta lady Castlewood peräytyi hänestä, työnsi kasvoiltaan huntunsa ja nojasi suurta raudoitettua ovea vasten, jonka vanginvartija oli juuri sulkenut heidän takanaan. Ladyn kasvot olivat kalmankalpeat, kuten Esmond saattoi hunnun alta nähdä, ja hänen silmänsä, jotka tavallisesti olivat niin suloiset ja lempeät, katsoivat nuorukaiseen nyt niin synkän surullisina ja vihaisina, että se saattoi tämän, joka oli tottumaton saamaan osakseen tylyä kohtelua tältä henkilöltä, kääntämään pois katseensa ladyn kasvoista.

"Tämäkö, mr. Esmond", virkkoi hän, "on paikka, jossa teidät tapaan, ja tähän olette siis minut saattanut!"

"Olette tullut minua onnettomuudessani lohduttamaan, rouva", sanoi nuorukainen (vaikka hän tuskin tiesi miten puhuttelisi ladyä, niin ylivoimaisiksi kävivät hänen tunteensa, kun hän ladyä katseli.)

Lady lähestyi häntä hiukan, mutta seisoi yhä vaiteliaana ja vavisten katsellen nuorukaista mustien suruverhojensa takaa, pienet, valkoiset kädet yhteen puserrettuina, vavahtelevin huulin, silmät ilmeettöminä.

"Ette ole tullut minua nuhtelemaan", jatkoi nuorukainen hetken vaiti oltuaan. "Suruni on kyllin suuri sellaisenaan."

"Ottakaa pois kätenne, — älkää koskeko sillä minua!" huudahti lady.

"Katso, se on verinen!"

"Parasta olisi, että olisivat vuodattaneet kaiken vereni", virkkoi
Esmond, "jos te olette minulle tyly."

"Missä on mieheni?" keskeytti lady. "Anna minulle takaisin mieheni, Henry! Miksi katselit tyynenä hänen murhaansa? Miksi pääsi petturi, joka sen teki, pakenemaan? Sinä, perheemme esitaistelija, joka tarjoudut puolestamme kuolemaan — sinä, jota hän rakasti ja johon hän luotti ja jonka huostaan minä hänet uskoin — sinä, joka vannoit rakkautta ja kiitollisuutta ja johon minä luotin — niin, luotin sinuun — miksi olet sinä täällä ja miksi on jalo Francikseni mennyt? Miksi tulit luoksemme? Olet tuottanut meille vain surua ja huolta, — ja katumusta, katkeraa katumusta — korvaukseksi rakkaudestamme ja hyvyydestämme. Olenko milloinkaan tehnyt sinulle vääryyttä, Henry? Olit vain orpolapsi, kun näin sinut ensikerran — kun sinut ensikerran näki hän, joka oli niin hyvä ja jalo ja luottava. Hän olisi tahtonut lähettää sinut pois, mutta minä, tyhmä nainen, kehoitin häntä suomaan sinun jäädä. Ja sinä teeskentelit rakastavasi meitä ja me uskoimme sinuun. Sinä teit kotimme onnettomaksi, ja minä menetin puolisoni sydämen ja menetin hänet sinun tähtesi — menetin hänet — menetin nuoruuteni rakkauden. Jumaloin häntä, sinä tiedät, että häntä jumaloin — ja hän oli minulle muuttunut. Hän ei ollut enää entinen Francikseni, — rakas, rakas soturini. Hän rakasti minua, ennenkuin hän näki sinut, ja minä rakastin häntä. Oi, Jumala on todistajani, kuinka minä häntä rakastin! Miksi hän ei lähettänyt sinua luotamme pois? Syynä oli vain hänen hyvyytensä, joka ei voinut minulta silloin mitään kieltää. Ja vaikka sinä olit nuori — niin, ja avuton ja hyljätty — oli paha, tunsin, että oli paha pitää sinua luonaan. Minä luin sen kasvoistasi ja silmistäsi. Näin, että ne ennustivat meille pahaa — ja se tuli; tiesin, että se oli tuleva. Miksi sinä et kuollut silloin, kun olit rokossa — kun minä itse hoidin sinua etkä sinä tuntenut minua houreissasi — ja huusit minua vaikka olin siinä vierelläsi? Kaikki mitä sittemmin on tapahtunut, oli oikea tuomio häijylle sydämelleni — minun häijylle, kateelliselle sydämelleni. Ah, minua on rangaistu — kauhealla tavalla rangaistu! Mieheni makaa verissään — murhattuna puolustaessaan minua, hyvä, hyvä, jalo herrani — ja sinä olit hänen luonaan ja sinä annoit hänen kuolla, Henry!"

Nämä sanat, jotka surunsa rajuudessa lausui henkilö, joka tavallisesti oli tyyni ja joka harvoin puhui hymyilemättä lempeästi ja ääni viehkeänä, alkoivat soida Esmondin korvissa, ja sanotaan hänen toistaneen useita niistä kuumeessa, johon hän nyt joutui haavansa sekä varmaankin mielenkuohun vuoksi, minkä sellaiset intohimoiset, ansaitsemattomat moitteet hänessä aiheuttivat. Tuntui aivan kuin hänen uhrauksensa ja rakkautensakin tähän naiseen ja hänen perheeseensä muuttuisivat pahaksi ja moitittavaksi, aivan kuin hänen olonsa heidän keskuudessaan todellakin olisi ollut surun aihe ja hänen elämänsä jatkuminen tuottaisi vain surua ja katkeruutta heille. Koska lady Castlewood puhui katkerasti, nopeasti ja kyynelittä, ei nuorukainen puolustautunut eikä vastustanut sanallakaan, vaan istui vankilavuoteensa jalkopäässä ja oli sitäkin suuremman tuskan vallassa ajatellessaan, että juuri tuo hellä ja rakastettu käsi häntä noin ilkeästi haavoitti ja että hän oli voimaton ladyn katkeraa surua lieventämään ladyn sanat, kun hän puhui, koskivat nuorukaisen jokaiseen muiston säikeeseen, ja koko hänen lapsuutensa ja varhaisimmat nuorukaisvuotensa astuivat esiin hänen sisimmästään, sillävälin kun hänen ladynsä, vielä eilen niin hellä ja lempeä — tämä hyvä enkeli, jota hän oli rakastanut ja jumaloinut — seisoi hänen edessään, ahdistaen häntä purevin kielin ja ilkein elein.

"Soisin, että olisin herrani sijassa", vaikeroi nuorukainen. "Ei ollut minun vikani, etten minä kuollut, rouva. Mutta kohtalo on meitä kaikkia väkevämpi ja tahtoi sen mitä on tapahtunut. Olisi ollut parempi minulle, että olisin kuollut, kun minussa oli tuo tauti."

"Niin olisi, Henry", sanoi lady ja puhuessaan loi hän nuorukaiseen katseen, joka samalla kertaa oli niin hellä ja niin surullinen, että tämä kohottaen kätensä ilmaan hurjana peräytyi ja piilotti päänsä vuodepeitteeseen. Kun hän kääntyi, hän loukkasi haavoittuneen kätensä seinään, jolloin siteet luistivat paikoiltaan ja hän tunsi veren uudelleen syöksyvän haavasta. Hän muistaa tunteneensa salaista mielihyvää tuosta onnettomuudesta ja ajatelleensa: "Jos nyt kuolisin, niin kuka surisi minua?"

Tämä verenvuoto tai suru ja epätoivo, joiden vallassa onneton nuorukainen oli tuon onnettomuuden aikana, on varmaankin saanut hänet pyörtymään pian sen jälkeen; sillä hänellä ei ole juuri mitään muistoa siitä, mitä sitten tapahtui, paitsi että joku, varmaankin hänen emäntänsä, tarttui hänen käteensä — ja sitten hänen korvissaan humisi, kun hän heräsi ja kaksi tai kolme vankilan asujainta oli hänen vuoteensa ympärillä, jossa hän lepäsi käsivarrestaan vuotaneessa verilammikossa.

Haavan sitoi nyt uudelleen vankilan haavuri, joka sattui olemaan paikalla; ja johtajan vaimo ja palvelija, molemmat kelpo ihmisiä, olivat potilaan luona. Esmond näki emäntänsä vielä huoneessa herätessään horroksestaan, mutta hän poistui sanomatta sanaakaan; johtajan vaimo kertoi sentään nuorukaiselle, että lady istui hänen huoneessaan jonkun aikaa sen jälkeen ja ettei hän poistunut vankilasta, ennenkuin sai kuulla, että Esmond näytti rupeavan toipumaan.

Useita päiviä jälkeenpäin, kun Esmond toipui kuumeesta, joka hänellä oli ollut ja joka iski häneen tuona iltana melko voimakkaasti, toi kelpo vartijan vaimo potilaalleen juuri pestyn ja silitetyn nenäliinan, jonka kulmassa nuorukainen tunsi emäntänsä tutut nimikirjaimet ja varakreivittären kruunun "Lady sitoi sen käsivartenne ympärille, kun pyörryitte ja ennenkuin hän huusi apua", selitti vartijan vaimo. "Lady parka! häneen koski kovasti miehensä kohtalo. Lordi on tänään haudattu ja paljon ylimystön vaunuja saattoi häntä — mylord Marlborough'n ja mylord Sunderlandin ja henkivartioston upseerien; lordi palveli entisen kuninkaan aikaan henkivartiostossa; ja mylady on kahden lapsensa kanssa ollut kuninkaan luona Kensingtonissa ja pyytänyt kuninkaan apua lordi Mohunia vastaan, joka on piiloutunut ja mylord Warwickin ja Hollannin jaarlia vastaan, joka on valmis antautumaan kuulusteltavaksi."

Sellaiset olivat uutiset, joita höysti vakuutukset hänen omasta ja hänen palvelijattarensa Mollyn rehellisyydestä; he eivät näet milloinkaan olisi varastaneet muuatta joutavaa mr. Esmondin kultaista kalvosinnappia, joka oli kateissa hänen pyörtymiskohtauksensa jälkeen ja jonka vartijan vaimo toi holhokilleen. Nuorukaisen ajatukset seurasivat ennenaikaiseen hautaan tuota jaloa henkilöä, tuota lempeätä ystävää, tuota urheata herraa, sanassaan rehellistä ja ajatuksissaan jalomielistä (jos hän teoissaan olikin heikko, mutta ovatko hänen etevämpänsä häntä paljonkaan vahvempia?); hän oli antanut tälle leipää ja suojan silloinkuin hänellä ei niitä ollut, kodin ja rakkautta silloin kuin hän tarvitsi; jos hän olikin häneltä salannut erään tärkeän salaisuuden, oli hän niin tehdessään vain tehnyt sellaista, mitä ennen kuolemaansa katui — vääryyden tosin, mutta sellaisen, jota katumus seurasi ja jonka oli aiheuttanut melkein vastustamaton kiusaus.

Esmond otti käteensä nenäliinan, kun hoitajatar poistui luotaan ja hyvin todennäköisesti suuteli sitä ja katseli sen nurkkaan kirjailtua kiehkuraa. "Tuo kruunu on sinulle tuottanut tarpeeksi surua", ajatteli hän, "rakas lady, joka olet niin hellä ja lempeä. Otanko sen sinulta ja lapsiltasi? En, en milloinkaan! Pidä se ja käytä sitä, oma pikku Frankini, kaunis poikaseni! Ellen voi itselleni nimeä luoda, voin ainakin kuolla ilman tätä. Jonakuna päivänä, kun rakas emäntäni näkee sydämeeni, saan hyvitykseni; ja ellei se tapahdu täältä eikä nyt, niin ainakin siellä, minne kunnia ei meitä seuraa, vaan jossa rakkaus iankaikkisesti hallitsee."

Tarpeetonta on tässä kertoa yksityiskohtia, koska ne on esitetty lakimiesten tiedonannoissa, tai tuloksia siitä kuulustelusta, joka seurasi mylord Castlewoodin surullista murhaa. Kahdesta lordista, jotka olivat sekaantuneet tuohon surulliseen asiaan, huomasivat toisen, mylord Warwickin ja Hollannin jaarlin, joka oli toiminut eversti Westburyn vastustajana ja jota Westbury oli haavoittanut, hänen päärinsä, joiden edessä häntä kuulusteltiin, syyttömäksi, hovimarsalkka, lordi Somers toimi puheenjohtajana, ja päämies, lordi Mohun, havaittiin syylliseksi miesmurhaan (josta häntä myös syytettiin ja jota hän mitä vilpittömimmin katui), vetosi pappeihinsa ja vapautettiin siis ilman mitään rangaistusta. Murhatun aatelismiehen leski, niin meille vankilassa kerrottiin, osoitti tavatonta itsepäisyyttä, ja, vaikka hänen täytyi odottaa kymmenen vuotta ennenkuin hänen poikansa tuli tarpeeksi vanhaksi sen täytäntöönpanemiseen, julisti lady kostavansa miehensä murhaajalle — niin suuresti ja niin äkkiä oli suru, viha ja onnettomuus nähtävästi hänet muuttaneet. Mutta ei onni, myötä- eikä vastoinkäyminen muuta miehiä eikä naisia. Se vain kehittää heidän luonnettaan. Niinkuin ihmisessä piilee tuhansia ajatuksia, joita hän ei tunne, ennenkuin hän tarttuu kynään kirjoittaakseen, niin on sydänkin salaisuus sille miehelle tai naiselle, joka sitä omassa rinnassaan kantaa. Koston, toiminnan, intohimojen, hyvien ja pahojen tekojen siemenet ovat ihmisen sisällä, salattuina ja aavistamattomina, kunnes sattuma ne kutsuu esiin. Miehensä kuoleman johdosta näytti muutos tulevan lady Castlewoodin koko käytökseen ja mieleen; mutta tästä tulemme puhumaan oikealla ajallaan hetimmiten.

Lordeja tutkivat sitten heidän päärinsä Westminsterissä heidän etuoikeutensa mukaan, ja heidät tuotiin Towerista valtion saattuein ja huvilaivoin, ja luutnantit ja tapparamiehet saattoivat heitä; mutta tuohon surulliseen taisteluun osaaottaneet alempisäätyiset kuulusteltiin Newgatessä, niinkuin sopivaa oli. Ja koska heidät kaikki havaittiin syyllisiksi, vetosivat myöskin he papistoon. Tuomio, kuten kaikki tiedämme, on tällaisessa asiassa se, että syyllinen on vuoden tai kuninkaan armahduksen viipymisajan vankilassa, ja hänen kättänsä poltetaan tai siihen merkitään vain kylmällä raudalla tai jätetään tämäkin rangaistus kokonaan hallitsijan armahduksen nojalla. Niinpä huomasi Harry Esmond olevansa rikollinen ja vanki kaksikymmentäkaksi vuotiaana. Nuo kaksi everstiä, hänen toverinsa, ottivat asian perin kevyeltä kannalta. Kaksintaistelut kuuluivat heidän virkaansa eivätkä he kunnian miehinä voineet kieltäytyä senlaatuisista kutsuista.

Mutta Harry Esmondiin nähden oli asia toinen. Hänen elämänsä oli muuttunut sen miekanpistoksen kautta, joka lopetti hänen hyvän isäntänsä elämän. Sillaikaa kun hän makasi vankilassa vanha tohtori Tusher sairastui ja kuoli, ja lady Castlewood määräsi Thomas Tusherin avoimeksi jääneeseen paikkaan, jonka täyttämisestä hän tuhansia kertoja oli niin lempeästi puhunut Harry Esmondille: etteivät he milloinkaan eroaisi, miten Harry kasvattaisi ladyn pojan, miten maalaispappina oleminen, kuten pyhä George Herbert tai hurskas tohtori Ken olivat tehneet, oli kaikkein onnellisin ja suurin elämäntehtävä, miten (jos hän sitä itsepäisesti halusi, vaikka lady puolestaan mieluummin hyväksyi kuningatar Elisabetin mielipiteen, ettei piispalla tulisi olla vaimoa ja kun ei kerran piispalla, niin miksipä siis papillakaan) hän etsisi hyvän vaimon Harry Esmondille; ja niin pohtivat he lieden ääressä tuhansia kauniita tulevaisuussuunnitelmia lasten leikkiessä ympäri salia. Kaikki nämä suunnitelmat olivat nyt tuhotut. Thomas Tusher kirjoitti Esmondille vankilaan ilmoittaen, että hänen emäntänsä oli antanut hänelle viran, jota hänen arvoisa isänsä oli niin monta vuotta hoitanut, ettei lady niiden surullisten tapausten jälkeen, jotka olivat sattuneet (joista Tom puhui kovin ylevällä kauhulla), saattanut milloinkaan nähdä arvoisan Tusherin saarnatuolissa eikä poikansa pöydässä miestä, joka oli syypää perheen isän kuolemaan, että lady pyysi häntä sanomaan, että hän rukoili sukulaisensa katumisen ja hänen maallisen onnensa puolesta ja että tämä sai vapaasti käyttää ladyn apua kaikkiin niihin elämänsuunnitelmiin, joihin hän saattoi ryhtyä, mutta ettei lady tällä puolen haudan enää halunnut häntä nähdä. Ja omasta puolestaan Tusher lisäsi, hänkin soi nuoruutensa ystävälle Harrylle rukouksensa ja suositteli hänelle vankilassa oloaikanaan luettavaksi muutamia uskonnollisia teoksia, jotka pastori julisti kovin terveellisiksi tuossa valitettavassa asemassaan oleville syntisille.

Ja tämä oli palkkio alttiista elämästä — tämä vuosikausia kestäneen rakkaan kanssakäymisen ja intohimoisen uskollisuuden loppu! Harry olisi mielellään kuollut isäntänsä puolesta ja häntä pidettiin melkein hänen murhaajanaan; lady ei tiennyt, miten paljon hän oli uhrannut emäntänsä puolesta, ja kuitenkin työnsi hänet luotaan. Harry oli lahjoittanut hänen perheelleen kaiken mitä heillä oli, ja lady puhui hänelle almujen antamisesta aivankuin palkolliselle! Suru isäntänsä menettämisestä, hänen oman nykyisen asemansa synkkyys ja epäilykset tulevaisuuden suhteen — kaikki unohtuivat tämän kauhistavan häväistyksen johdosta, joka hänen täytyi kestää, nekin masensi tämä kidutus suuremmalla voimallaan.

Hän kirjoitti mr. Tusherille vastauksen vankilastaan onnitellen pastoria tämän saaman Castlewoodin papinviran johdosta. Sarkastisesti hän kehoitti tätä askel askelelta seuraamaan ihailtavaa isäänsä, jonka kauhtanan hän oli perinyt, ja kiitti ladyä hänen avuntarjouksistaan, joita hän ei uskonut tarvitsevansa ja kehoitti ladyä muistamaan, jos hänen päätöksensä joskus muuttuisi Harryn suhteen, että hän oli valmis antamaan tälle todisteita uskollisuudesta, joka ei milloinkaan ollut horjunut ja jota hänen perheensä ei milloinkaan olisi tullut epäillä. "Ja ellemme enää kohtaa tässä maailmassa tai jos kohtaamme vain kuin vieraat", jatkoi mr. Esmond, — "tuomio, jonka julmuutta ja vääryyttä en välitä valittaa — tietää hän tämän jälkeen kuka oli hänelle uskollinen ja oliko hänellä mitään syytä epäillä sukulaisensa ja palvelijansa rakkautta ja alttiutta."

Tämän kirjeen lähettämisen jälkeen nuorukaisparan mieli oli vähän rauhallisempi kuin se oli ollut sitä ennen. Isku oli annettu ja hän oli sen kestänyt. Hänen julma jumalattarensa oli levittänyt siipensä ja kiitänyt pois ja jättänyt hänet yksin ja ystävittä, mutta virtute sua. Ja hänen täytyi horjumattomana kantaa sekä oikeudentuntonsa että tieto kärsimästään vääryydestä, kunniansa ja onnettomuutensa. Samoin kuin olen nähnyt miesten heräävän ja tarttuvan aseihin äkillisen torventoitotuksen kuullessaan, samoin jännittyy myös miehekäs mieli päättäväisyyteen tarpeen vaatiessa, kohtaa uhkaavan vaaran horjumattomana, ja, olipa hän kukistettu tai kukistaja, katsoo sitä aina suoraan silmiin. Oi, kukaan ei tiedä voimaansa eikä heikkouttaan, ennenkuin sattuma osoittaa niiden arvon. Jos hänen elämässään on ajatuksia ja tekoja, joiden muistoa mies häveten peräytyy, niin on varmaan myös sellaisia, joiden omistamisesta ja muistamisesta hän voi olla ylpeä — anteeksi annettuja loukkauksia, kukistettuja kiusauksia silloin tällöin — ja kestävyyden voittamia vaikeuksia.

Nämä eläviä koskevat, ajatukset vaivasivat paljon suuremmassa määrässä kuin suuri, katkera suru kuolleista Harry Esmondia hänen ollessaan vankilassa tutkinnon jälkeen; mutta voidaan ymmärtää, ettei hän voinut ottaa onnettomuustovereitaan tunteittensa uskotuksi, ja toiset luulivat, että nuorukaista vaivasi katumus ja suru isäntänsä menettämisestä. Tähän harhaluuloon hän suvaitsikin heidät jättää. Toverina hän oli niin synkkä ja hiljainen, että nuo kaksi upseeria, hänen kärsimystoverinsa, jättivät hänet suurimmaksi osaksi yksikseen; hyvin todennäköisesti he eivät pitäneet siitä, mitä he hänestä tiesivät; he lohduttautuivat arpapelillä, korteilla ja pullon tyhjentämisellä ja kuluttivat oman vankeusaikansa omalla tavallaan. Esmondista tuntui kuin hän olisi elänyt vuosia tuossa vankilassa ja sieltä päästessään hän oli muuttunut ja vanhentunut. Muutamina elämän aikoina elämme tunteissamme vuosia muutamissa viikoissa ja muistossamme nuo ajat ovat kuin suuria aukkoja vanhan ja uuden elämän välillä. Ette tiedä miten paljon kärsitte noissa ratkaisevissa sydänsairauksissa, ennenkuin tauti on ohitse ja katseenne jälkeenpäin palaa siihen. Kun aika on kulunut, on tuska ainakin siedettävä. Päivä kuluu, olipa tuska suurempi tai pienempi ja yökin menee jotenkuten. Vasta aikojen kuluttua huomaamme, millainen vaara on ollut — niinkuin mies metsästäessään tai ratsastaessaan tekee henkensä kaupoilla huimaavan hypyn ja myöhemmin ihmettelee miten hän on kyennyt sen tekemään. Oi, te synkät surun ja raivon kuukaudet! Hän, joka niitä muistelee, on nyt vanhus. Kauan sitten hän on anteeksiantanut ja siunannut sen hellän käden, joka häntä haavoitti; mutta haavan jälki säilyy ja haava on vain arpeutunut — ei mikään aika, kyyneleet, hyväilyt eikä katumus saata tuota vammaa pyyhkiä pois. Kankeaoppisia olemme suruun nähden Reficimus rates quassas [korjaamme rikkoutuneet laivat]: härnäämme tuota merta yhä uudelleen ja uudelleen ja teemme uusia uhkayrityksiä. Esmond ajatteli varhaista elämäänsä koetuskaudeksi ja tätä viimeistä koettelemustaan miehuudenkokeeksi ennen elämään astumistaan — niinkuin nuoret intiaanit vaieten kestävät kidutuksia, ennenkuin astuvat soturin arvoon heimonsa keskuudessa.

Mutta upseerit, jotka eivät tienneet surusta, joka jäyti heidän nuorta vaiteliasta ystäväänsä ja, koska he olivat tottuneita sellaisiin sattumiin, joissa toinen tai toinen heidän tovereistaan päivittäin maksoi miekan lunnaita, eivät tietenkään ryhtyneet kovin lohduttomasti valittamaan entisen asetoverinsa kohtaloa. Toinen tarinoi rakkausseikkailuista tai sodasta tai huveista, joihin Frank Esmond-parka oli ottanut osaa; toinen muisti miten erästä poliisia oli puijattu tai kapakkakerskailijaa löylyytetty: sillävälin kuin mylordin leskiparka istui hänen hautansa ääressä itkien häntä kuin todellista pyhimystä ja tahratonta sankaria — niin kertoivat vieraat, jotka toivat uutisia lady Castlewoodista, ja Westburyn ja Macartneyn luona olikin melkein koko kaupunki käynyt tervehdyksellä.

Kaksintaistelu, sen tuhoisa loppu ja siihen osaaottaneiden kahden päärin ja kolmen alhaissäätyisen kuulustelu oli aiheuttanut mitä suurimman kiihtymyksen kaupungissa. Lentolehtiset ja sanomalehdet olivat täynnään tietoja heistä. Nuo kolme Newgatessa olevaa herraa olivat melkein yhtä suuressa määrin vieraiden ahdistamat kuin Towerin piispat tai maantierosvo ennen mestausta. Meidän suotiin kaikkien, kuten on sanottu, asua johtajan talossa sekä ennen kuulustelua että tuomion jälkeen, odottaessamme kuninkaan armahdusta. Tuon tuhoisan riidan todellista syytä ei myöskään tunnettu, niin tarkkaan olivat mylord ja nuo kaksi muuta henkilöä, jotka salaisuuden tunsivat, sen säilyttäneet; jokainen kuvitteli, että kohtauksen oli aiheuttanut uhkapelissä syntynyt väittely. Raittiin ilman ohella vangit saivat maksua vastaan melkein kaikkea mitä halusivat. Pidettiin huolta, ettei heitä sekoitettu tavallisiin rikoksentekijöihin, joiden ruokottomat laulut ja naurunrähäkkä ja kiroukset saattoi kuulla heidän puoleltaan vankilaa, jonne heidät ja onnettomat velkavangit oli huiskin haiskin syösty tyrmään.

II luku.

VANKEUTENI PÄÄTTYY, VAIKEUTENI EIVÄT.

Niiden vieraiden joukossa, jotka tulivat katsomaan noita kahta upseeria, oli eräs Harry Esmondin vanha tuttava, henkivartioston herra, hän nimittäin, joka oli ollut niin hyvä Harrylle, kun kapteeni Westburyn väki oli ollut Castlewoodiin majoitettuna enemmän kuin seitsemän vuotta sitten. Oppinut Dick ei enää ollut sotamies Dick, vaan Lucasin jalkaväen kapteeni Steele ja lordi Cuttsin, tuon kuningas Wilhelmin kuuluisan upseerin, joka oli urhoollisin ja rakastetuin mies Englannin armeijassa, kirjuri. Nuo kaksi iloista vankia olivat olleet juomassa erään ystäväjoukon kera (sillä meidän kellarimme, samoinkuin Newgaten vanginvartijankin, oli täpötäynnä burgundinviini- ja samppanjakoreja, joita everstien ystävät lähettivät). Ja Harry, joka ei ollenkaan halunnut heidän juomaansa eikä heidän keskusteluaan, hän kun oli liian heikko terveydeltään edelliseen ja liian synkkä mieleltään jälkimmäiseen, istui erillään pienessä huoneessaan lukien kirjoja, joita hänellä oli. Eräänä iltana kun kelpo eversti Westbury viinistä punaisena ja aina hyväntuulisena, kuten hän oli sekä humalassa ollessaan että muulloinkin, tuli nauraen Harryn kamariin ja sanoi: "Hei, nuori murjottaja! sinua on tullut eräs ystävä tapaamaan; hän rukoilee kanssasi tai juo kanssasi tai juo ja rukoilee vuorotellen. Dick, sinä kristitty sankari, tässä on Castlewoodin pikku tiedemies."

Dick saapui ja suuteli Esmondia molemmille poskille; nuorukainen tunsi, että hyväilijä löyhkäsi vahvasti espanjan viiniltä.

"Mitä! tämäkö on se pikkuinen mies, joka puhui latinaa ja täytti maljamme? Miten pitkäksi oletkaan kasvanut! Mutta olisinpa tuntenut sinut missä hyvänsä. Ja olet siis muuttunut hylyksi ja tappelijaksi ja tahdoit mitellä miekkoja Mohunin kanssa, eikö niin? Vakuutan Mohunin sanoneen eilen henkivartioston päivällisillä, jossa meitä oli sievä seura koolla, että tuo nuori mies halusi taistella hänen kanssaan ja oli noista kahdesta miehestä etevämpi."

"Toivon, että olisin voinut sitä koetella ja sen toteennäyttää, mr. Steele", virkkoi Esmond ajatellen hyväntekijävainajaansa, ja hänen silmänsä kyyneltyivät.

Tuota yhtä ilkeätä kirjettä lukuunottamatta, jonka oli emännältään saanut, ei mr. Esmond ollut kuullut hänestä mitään. Tämä näytti menettelevän päätöksensä mukaan: eroavan hänestä ja kieltävän hänet. Mutta miten ollakaan, nuorukainen sai hänestä tietoja, jotka mr. Steele uskollisesti toi prinssin ja prinsessan hovista, jossa kelpo kapteenimme oli ylennetty kamariherran virkaan. Kun hän oli saanut vapautta velvollisuuksistaan siellä, kapteeni Steele tuli usein lohduttamaan vankilassa olevia ystäviään. Epäilemättä pani iloinen luonto ja ystävällisyys kaikkia kovaosaisia kohtaan hänet vierailujaan tekemään, ja hyvä seura ja hyvä viini niitä pitkittämään.

"Tosiaankin", sanoi Westbury, "pikkuinen oppinut se ensiksi riidan alkoi — nyt sen muistankin — Lockissa. Olen aina vihannut tuota Mohunia. Mikä oli todellisena riidan syynä hänen ja Frank paran välillä? Loisinpa vetoa, että se oli nainen."

"Riita johtui pelistä — vakuutan, että se johtui pelistä", vastasi Harry. "Lordiparkani menetti suuria summia ystävälleen Castlewoodissa. He vaihtoivat katkeria sanoja; ja vaikka lordi Castlewood oli lempein ja myöntyväisin elävistä olennoista, hän oli hyvin ylpeä, ja siitä johtui tuo kohtaus, joka on meidät tänne saattanut", virkkoi mr. Esmond, joka oli päättänyt olla koskaan tunnustamatta, että kaksintaisteluun oli ollut mitään muuta syytä kuin kortit.

"En tahdo puhua pahaa aatelismiehestä", sanoi Westbury, "mutta jos lordi Mohun olisi tavallinen henkilö, sanoisin, että oli vahinko, ettei häntä hirtetty. Hän tunsi arpapelin ja naiset jo siihen aikaan, jolloin muut pojat saavat koivurieskaa koulussa, hän oli yhtä huono mies kuin vanhin irstailija jo vuosia ennen kuin oli lopettanut kasvunsa ja käsitteli veristä miekkaa ja, florettia, ennenkuin oli kertaakaan käyttänyt partaveistä. Hän se piti Will Mountford parkaa keskustelussa sinä iltana, jolloin verinen Dick Hill hänet lävisti. Paha on oleva hänen loppunsa, paha on tuon nuoren lordin loppu oleva, eikä mikään loppu olekaan tarpeeksi paha hänelle", virkkoi kelpo mr. Westbury — jonka ennustus kaksitoista vuotta myöhemmin toteutui sinä kohtalokkaana päivänä, jolloin Mohun kaatui ja vei kuolemaan mukanaan erään Englannin aatelismiesten urheimmista ja jaloimmista.

Mr. Steeleltä, joka toi sekä yleiset huhut että yksityistietojakin, Esmond siis sai tietää onnettoman emäntänsä asioista. Steelen sydän oli kovin herkästi syttyvä, ja juhlamenojen ohjaaja puhui rajattoman ihailevaan sävyyn sekä leskestä (tuosta verrattoman ihanasta naisesta, kuten hän sanoi) että hänen tyttärestään, joka kapteenin silmissä oli vielä ihanampi. Vaikka kalpea leski, jota kapteeni Richard runollisessa innostuksessaan vertasi kyynelöivään Niobeen — Sigismundaan, — itkevään Belvideraan, oli ihanin ja liikuttavin näky mitä hänen silmänsä koskaan olivat nähneet tai jonka tähden hänen sydämensä oli heltynyt, hänen kypsynyt täydellisyytensä ja kauneutensa oli kuitenkin mitätöntä verrattuna niihin äärettömän ihaniin lupauksiin, jotka hyvä kapteeni näki hänen tyttäressään. Tässä oli mater pulchra filia pulchrior [äiti kaunis, mutta tytär vielä kauniimpi]. Steele sepitti sonetteja äidin ja tyttären kauneudelle ollessaan toimessaan prinssinsä eteishuoneessa. Hän saattoi puhua heistä tuntikausia Harry Esmondille eikä hän todellakaan olisi voinut valita toista aihetta, joka olisi onnetonta nuorukaista enemmän huvittanut, nuorukaista, jonka sydän nyt, kuten aina, oli näihin naisiin kiintynyt, ja joka oli kiitollinen kaikille, jotka heitä rakastivat tai ylistivät tai toivoivat heille hyvää.

Ei silti, että hänen uskollisuuttaan olisi korvannut mikään vastaava ystävällisyys tai edes katumuksen näytekään hänen emäntänsä puolelta, joka nyt oli muuttunut kovasydämiseksi kymmenvuotisen rakkauden ja hyvien töiden jälkeen. Kun ei onneton nuori mies, Tusherin vastausta lukuunottamatta, saanut mitään vastausta kirjeeseen, jonka oli kirjoittanut, ja koska hän oli liian ylpeä kirjoittamaan enempää, hän avasi sydämensä Steelelle, jota lempeämpää kuulijaa ja ystävällisempää lähettilästä ei kukaan onneton mies olisi voinut löytää. Hän kuvaili nuoruuttaan, uskollisuuttaan, altista rakkauttaan tuota perhettä kohtaan, joka oli hänet kasvattanut ja harrasta kiintymystään sanoin, jotka epäilemättä olivat liikuttavia, sillä ne tulivat suoraan sydämestä ja saivat kelpo Dickin vuodattamaan runsaasti kyyneleitä. Hän kuvaili miten hän oli saanut osakseen rakkautta ja miten hellästi sitä palkinnut vielä eiliseen asti ja niitä tilanteita ja syitä, joiden kautta tuo surullinen riita oli Esmondista tehnyt tuomitun vangin, tehnyt leskeksi ja orvoiksi ne, joita hän enin elämässä rakasti. Sanoin, jotka olisivat hyvinkin liikuttaneet kovasydämisempääkin miestä kuin nuoren Esmondin uskottu oli — sillä puhujan sydän oli puolittain särkynyt, kun hän lausui nuo sanat — hän kuvasi osan siitä mitä oli tapahtunut sillä ainoalla surullisella tervehdyskäynnillä, jonka hänen emäntänsä oli hänelle suonut, hän kertoi, miten lady oli jättänyt hänet vihaisena ja melkein kiroten, lady, jonka sanat ja ajatukset siihen saakka olivat olleet vain siunausta ja ystävällisyyttä, miten hän oli syyttänyt häntä ja sanonut hänen vuodattaneen sen veren, jonka puolesta hän iloisena olisi uhrannut omansa (mutta tässä suhteessa lordi Mohun ja lordi Warwick ja kaikki kaksintaisteluun osaaottaneet herrat samoinkuin yleinen mielipide — kertoi Steele — puolustivat onnetonta nuorukaista), ja koko sydämestään hän itkien pyysi mr. Steeleä ilmoittamaan emännälleen tämän sukulaisen onnettomasta tilasta ja että tämä luopuisi siitä julmasta vihasta, jota oli hänelle osoittanut. Puoliksi raivostuneena hänelle tehdyn vääryyden aiheuttamasta surusta ja verraten sitä tuhansiin suloisiin entisen rakkauden ja luottamuksen muistoihin, jotka tekivät hänen nykyisen onnettomuutensa sanomattoman paljon katkerammaksi, kulutti miesparka useita ikäviä päiviä ja unettomia öitä jonkinlaisessa voimattomassa epätoivossa raivoten kovaa kohtaloaan vastaan. Kaikkein hellin käsi antoi hänelle iskun ja kaikkein lempein ja säälivin olento vainosi häntä. "Olisin aivan yhtä kernaasti", mietti nuorukainen, "julistautunut syylliseksi murhaan ja kärsinyt, siitä muiden pahantekijäin tavoin kuin kestänyt tätä kidutusta, johon emäntäni minut määrää."

Vaikka Esmondin kertomus ja hänen intohimoiset pyyntönsä ja vastalauseensa saivat häntä kuulevan Dickin hartaasti itkemään, ei niillä ollut mitään vaikutusta henkilöön, jota niiden tarkoituksena oli liikuttaa. Esmondin lähettiläs palasi asialta, jonka toimittamisen nuori herra parka oli hänelle uskonut, surullisin, tyhjin kaavoin ja pudistaen päätään; hän selitti, ettei vangilla ollut toivomisen varaa, ja tuskin tunsi kurja Newgaten rikoksellinen, joka oli määrätty mestattavaksi ja odotti tuomionlykkäystä, itseään masentuneemmaksi kuin mr. Esmond, joka oli viaton ja tuomittu.

Kuten oli sovittu vangin ja hänen asianajajansa välillä heidän neuvotteluissaan, mr. Steele oli mennyt leskivarakreivittären taloon Chelseahin, jossa jo olemme maininneet nuoren lesken ja orpojen olleen. Hän oli tavannut siellä lady Castlewoodin ja puhunut tämän onnettoman sukulaisen puolesta. "Ja luulenpa, poika parkani, että puhuin hyvin", sanoi mr. Steele, "sillä kukapa ei puhuisi hyvin sellaisessa asiassa ja niin kauniin tuomarin edessä? En nähnyt ihanaa Beatrixia, varmaan ei hänen firenzeläinen kuuluisa kaimansa koskaan ole ollut puoliksikaan niin kaunis; ainoastaan nuori kreivi oli huoneessa lordi Churchillin seurassa, joka on lordi Marlborough'n vanhin poika. Mutta nämä nuoret herrat poistuivat ja menivät puutarhaan; saatoin nähdä heidät akkunasta ja he keihästelivät toisiaan leikkiturnajaisissa puukeihäillä (suru koskettaa nuoriin keveästi ja muistan itse rummuttaneeni marssia oman isäni ruumisarkkuun). Kreivitär katsoi akkunasta kahden poikasen leikkiä ja sanoi: 'Tässä nyt näette, sir, että lapsia opetetaan käyttämään kuolettavia aseita leluinaan ja tekemään murhasta urheilun'; ja puhuessaan hän näytti niin ihanalta ja seisoi siinä itse niin surullisena ja ihanana esikuvana sille opille, jonka alhainen opettaja olen, että ellen olisi omistanut pikkuista 'Kristitty sankari' kirjaani (huomaan, Harry, ettet ole vielä sen lehtiäkään aukonut. Saarna on hyvä, usko minua, vaikkei saarnaajan elämä olekaan sitä vastaava) — vakuutan, että ellen olisi omistanut kirjaani lordi Cuttsille, olisin pyytänyt lupaa panna kreivittären nimen etusivulle. Luulen, etten ole milloinkaan nähnyt niin ihanata orvokinväriä kuin hänen silmäinsä väri, Harry. Hänen ihonsa on vaaleanpunaisen ruusun väriä, hänellä on täydellisesti kaartuva ranne ja pehmoinen käsi, enkä epäile —".

"Tulitteko kertomaan minulle myladyn pehmoisesta kädestä?" huomautti mr. Esmond surullisesti.

"Surun murtama ihana olento näyttää minusta aina kaksinverroin kauniimmalta kuin ennen", sanoi kapteeni parka, joka liiankin usein oli siinä tilassa, että näki esineet kaksinkertaisina, ja alkoi keskeytyksen jälkeen uudestaan punoa kertomuksensa lankaa. "Kun ilmoitin asiani", kertoi mr. Steele, "ja kerroin emännällesi, minkä koko maailma tietää ja minkä vastapuolue on kauniisti myöntänyt — että olit koettanut mennä noiden kahden lordin väliin ja ottaa isäntäsi riidan omalle vastuullesi ja yleisen ylistyksen urhoollisuudestasi ja lordi Mohunin erityisen tunnustuksen siitä, niin luulen, että leski kuunteli jommoisellakin mielenkiinnolla ja hänen silmänsä — en ole milloinkaan nähnyt semmoista orvokinväriä, Harry — katsoivat minuun pari kertaa. Mutta puhuttuani hetken aikaa tästä asiasta hän päästi äkkiä vaikeroivan huudon. 'Jumalan nimessä toivon, sir', sanoi hän, 'etten olisi milloinkaan kuullut tuota 'urhoollinen' sanaa, jota käytätte, enkä tietänyt sen tarkoitusta. Mieheni voisi nyt olla tässä, ellei sitä olisi ja kotini voisi olla onnellinen, poikaparallani voisi olla isä. Se juuri, jota te herrat sanotte urhoollisuudeksi, tuli kotiini ja johti mieheni miekkaan tarttumaan ja tappoi hänet. Teidän ei tulisi lausua sitä sanaa kristitylle naiselle, sir, onnettomalle orpojen leskiäidille, jonka koti oli onnellinen, kunnes maailma sinne saapui — paha, jumalaton maailma, joka vuodattaa viattomien veren ja antaa syyllisten kulkea vapaina'."

"Kun surun murtama lady puhui tällä tavalla, sir", jatkoi mr. Steele, "tuntui aivankuin viha olisi häntä kannustanut vielä enemmän kuin suru. 'Korvaustako?' hän jatkoi kiivaasti kasvot ja silmät hehkuvina. 'Mitä korvausta antaa maailmanne leskelle hänen miehestään ja lapsille heidän isänsä murhaajasta? Tuo hylky, joka teki tuon työn, ei ole saanut mitään rangaistusta. Omatunto, mitä omaatuntoa on sillä, joka voi tulla ystävänsä kotiin, kuiskailla valheita ja loukkauksia naiselle, joka ei milloinkaan ole häntä loukannut ja upottaa miekkansa siihen hyvään sydämeen, joka häneen luotti? Lordin — lordi-hylyn, lordi-konnan, lordi-murhaajan päärit tulevat koolle häntä tutkimaan ja he vapauttavat hänet kaikesta parilla moitteen sanalla, ja lähettävät hänet uudestaan maailmaan ahdistamaan naisia huonossa ja petollisessa tarkoituksessa ja murhaamaan pahaa-aavistamattomat isäntänsä, jotka pitävät häntä vieraanaan. Sinä päivänä, jolloin lordi-murhaaja (en tahdo koskaan mainita hänen nimeään) päästettiin vapaaksi, mestattiin Tyburnissa eräs nainen siksi, että hän oli varastanut eräästä puodista. Mutta toinen mies voi ryöstää toiselta hänen elämänsä tai naiselta hänen kunniansa eikä hänen tarvitse kärsiä mitään rangaistusta! Otan lapseni ja juoksen valtaistuimen ääreen ja pyydän polvillani oikeata tuomiota, ja kuningas hylkää pyyntöni. Kuningas! Minulle ei hän ole mikään kuningas; ei hän tule koskaan olemaankaan. Hänkin ryösti valtaistuimen isältään kuninkaalta — oikealta kuninkaalta — ja hän on päässyt rangaistuksetta, niinkuin suuret pääsevät'."

"Ajattelin silloin puhua sinun puolestasi", jatkoi mr. Steele, "ja puutuin puheeseen, sanoen: 'Yksi ainakin oli, madam, joka olisi pannut oman rintansa miehenne ja lordi Mohunin miekan väliin. Teidän nuori sukulaispoikanne, Harry Esmond, on kertonut minulle, että hän koetti kääntää riidan itseänsä vastaan'."

"Oletteko tullut hänen luotaan? kysyi kreivitär", (niin jatkoi mr. Steele), "nousten seisomaan kovin ankarana ja arvokkaana. Luulin, että prinsessa oli teidät lähettänyt. Tapasin mr. Esmondin vankilassa ja heitin hänelle jäähyväiset. Hän toi onnettomuutta kotiini. Hänen ei olisi tullut milloinkaan sinne saapua."

"Madam, madam, häntä ei teidän pidä syyttää, minä keskeytin", jatkoi
Steele.

"Syytänkö minä häntä, sir?" kysyi leski. "Jos hän on teidät lähettänyt, niin sanokaa, että olen hakenut turvaa sieltä" — hän puhui nyt hyvin kalpeana ja ääni väristen — "sieltä mistä kaikki, jotka pyytävät, sen saavat; ja että Jumala vaatii minun eroamaan hänestä eikä enää häntä tapaamaan. Kohtasimme vankilassa viimeisen kerran — ainakin monien vuosien ajaksi. Saattaa käydä niin, että tulevaisuudessa, vuosien perästä — kun — kun polvemme ja kyyneleemme ja katumuksemme ovat muuttaneet syntiset sydämemme, sir, ja ansainneet meille anteeksiannon, että kohtaamme uudelleen — mutta ei nyt. Kaiken tämän jälkeen en voisi kestää hänen näkemistään. Toivotan hänelle hyvää, sir, mutta lausun hänelle myös jäähyväiset; ja jos hänellä on meitä kohtaan tuo — tuo kunnioitus, josta hän puhuu, kehoitan häntä sitä osoittamaan tottelemalla minua tässä suhteessa."

"Tulen murtamaan tuon nuoren miehen sydämen, madam, viedessäni tämän kovan tuomion", sanoi mr. Steele.

"Lady pudisti päätään", jatkoi lempeä oppinut ystäväni. "Nuorten miesten sydämet, mr. Steele, eivät ole niin hauraita", sanoi hän. "Mr. Esmond on löytävä toisia, — toisia ystäviä. Tämän talon emäntä on kovin myötämielinen entisen lordin pojalle", hän lisäsi punastuen, "ja on luvannut minulle — tarkoitan leskivarakreivittären luvanneen minulle, että hän pitää huolen tuon nuoren miehen tulevaisuudesta. Niin kauan kuin minä siinä asun tuon hirveän, hirveän teon jälkeen, joka on tapahtunut, ei Castlewood milloinkaan saa olla hänen kotinsa — ei milloinkaan. Enkä halua, että hän kirjoittaa minulle — ellei — ei — en halua hänen milloinkaan kirjoittavan minulle enkä halua häntä koskaan tavata. Sanokaa hänelle, jos haluatte, minun jäähyväis — hiljaa! ei sanaakaan tästä tyttäreni kuullen."

"Tässä saapui ihana Beatrix joelta, posket terveyttä loistaen ja näyttäen vielä entistään ihanammalta ja tuoreemmalta surupuvussaan." Ja kreivitär sanoi:

"Beatrix, tämä on mr. Steele, hänen korkeutensa prinssin kamariherra. Milloin ilmestyy uusi huvinäytelmänne, mr. Steele? — Toivottavasti ensi-illan aikoihin olet päässyt vankilan ulkopuolelle, Harry."

Tunteellinen kapteeni lopetti tämän surullisen jutun, sanoen: "Filia pulchriorin kauneus ajoi totisesti pulchram matrem mielestäni; ja kuitenkin tullessani jokea pitkin ja ajatellessani tuota paria, pääsi kypsyneen naisen tyyni arvokkuus ja ääretön suloisuus etualalle, ja arvioin hänet neitoa vieläkin jalommaksi!"

Vankiemme seura eleli perin mukavasti Newgatessa, ja he nauttivat varsin toisenlaisia mukavuuksia kuin ne, jotka suotiin siellä oleville kurjille onnettomille. (Nuorukaisen tunteettomuus heidän onnettomuutensa, heidän vielä kolkompien ilojensa, heidän kiroustensa ja solvauspuheittensa suhteen on senjälkeen herättänyt hänessä jonkinmoista häpeäntunnetta, aivankuin osoittaen, miten itsekäs hänen vankeutensa aikana hänen oma, erikoinen surunsa oli ja miten kokonaan sen ajatteleminen hänet valtasi.) Jos nuo kolme herraa elivät hyvin Newgaten vartijan hoivaamina, niin johtui se siitä, että he maksoivat hyvin; eikä tosiaankaan kalleimman ravintolan eikä upeimman kapakan maksukustannukset Lontoossa olisi kyennyt muodostamaan pitempää laskua kuin isäntämme "Käsiraudan ravintolassa", — niinkuin eversti Westbury sitä nimitti. Kolme huonettamme oli suoraan Newgaten portista — toisessa kerroksessa. Huoneista oli näköala Newgate Streetille Cheapsidea ja Paavalin kirkkoa kohti. Ja meillä oli lupa kävellä katolla ja voimme sieltä nähdä Smithfieldin ja sinitakkisten poikain koulun, puutarhat ja Cbartreux'n — missä, kuten Harry Esmond muistaa, oppinut Dick ja Harryn ystävä, Tom Tusher, olivat saaneet kouluutuksensa. Harry ei mitenkään olisi voinut maksaa osuuttaan huikean suureen laskuun, jonka isäntämme kerran viikossa toi vierailleen, sillä hänellä oli taskussaan ainoastaan kolme hopearahaa tuona tuhoisana iltana ennen kaksintaistelua, kun herrat olivat korttiensa ääressä ja tarjoutuivat kaikki viisi pelaamaan; mutta hänen vielä sairastaessaan Gatehousessa — senjälkeen kuin lady Castlewood oli vieraillut hänen luonaan siellä ja ennen hänen tutkintoaan — saapui sinne eräs mies, jolla oli oranssinruskea, sininauhainen takki (livrea, jota Esmondit aina käyttivät) ja toi mr. Esmondille sinetöidyn käärön, jossa oli kaksikymmentä guineaa, ja kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hänelle oli hankittu asianajaja ja että hänelle lähetettiin lisää rahaa aina kun hän sitä tarvitsi.

Kirje oli omituinen kirje oppineelta, sillä sitä hän oli tai siksi hän itseään kutsui, Castlewoodin leskikreivittäreltä, ja oli kirjoitettu omituisella, barbaarisella ranskalla, jota hän ja useat muut senaikuiset hienot naiset — esimerkiksi Portsmouthin armo — käyttivät. Oikeinkirjoitus ei tosiaankaan senaikuisessa maailmassa ollut yleinen taito, ja lordi Marlboroughin kirjeet osoittavat, että hänellä, yhtenä monista, oli hyvin vähän vihiä tästä puolesta kielioppiaan.

"Mong Coussin", kirjoitti rouva leski varakreivitär, "je scay que vous vous êtes bravement batew et grièvement bléssay — du costé de feu M. le Vicomte. M. le Compte de Varique ne se playt qua parlay de vous; M. de Moon aucy. Il di que vous avay voulew vous bastre avecque luy — que vous estes plus fort que luy sur l'auscrimme — quil'y a surtout certaine Botte que vous scavay quil n'a jammay sceu pariay: et que c'en eut été fay de luy sivouselug vous vous fussiay battews ansamb. Aincy ce pauv Vicompte est mort. Mort et peutayt — Mon coussin, mon coussin! jay dans la tayste que vous n'estes quung pety Monst angcy que les Esmonds ong tousjours esté. La veuve est chaymoy. J'ay recuilly cet'pauve famme. Elle est furieuse cont vous, allans tous les jours chercher le Roy (d'icy) démandant à gran cri revanche pour son Mary. Elle ne veux voyre ni entende pariay de vous: pourtaut elle ne fay qu'en pariay milfoy par jour. Quand vous seray hor prison venay me voyre. J'auray soing de vous. Si cette petite Prude veut se défaire de song pety Monste (Hélas je craing quil ne soy trotar!) je m'en chargeray. J'ay encor quelqu interay et quelques escus de costay.

"La Veuve se raccommode avec Milady Marlboro qui est tout puicante avecque la Reine Anne. Cet dam sentéraysent pour la petite prude; qui pourctant a un fi du mesme asge que vous savay.

"En sortant de prisong venez icy. Je ne puy vous recevoir chaymoy à cause des méchansetés du monde, may pre du moy vous aurez logement.

Isabelle Vicomtesse d'Esmond."

["Rakas Serkkuni", kirjoitti rouva leskikreivitär, "tiedän teidän taistelleen urhoollisesti ja haavoittuneen vaikeasti — Herra Varakreivin luodista. Herra Kreivi Warwich ei puhele mistään muusta kuin teistä; Herra Kreivi Mohun samaten. Hän sanoi teidän tahtoneen taistella hänen kanssaan — että olette häntä paljon vahvempi — että on olemassa eräs Kaksintaistelujuoni, josta ette olisi arvanneet hänen koskaan osanneen panna vetoa, ja että hän tämän juuri teki nähdessään teidän taistelevan niin raivoisasti. Siis on tämä Varakreivi parka kuollut. Kuollut ja ehkä — Serkkuseni! sirkkuseni! — en voi ajatella muuta kuin että te olette pieni Hirviö — niinkuin kaikki Esmondit ovat aina olleet. Leski on minun luonani. Olen ottanut tuon naisparan hoivaani. Hän on raivoissaan teihin ja käy joka päivä pyrkimässä Kuninkaan puheille (täältä jaloin) anoakseen julmaa kostoa Puolisonsa surmaajalle. Hän ei tahdo nähdä teitä eikä kuulla puhuttavan teistä: ja kuitenkin hän itse puhelee teistä tuhat kertaa päivässä. Kun pääsette pois vankilasta, niin tulkaa minua tervehtimään. Minulla olisi teille asiaa. Jos tämä pikku Hupsu lakkaa ajattelemasta pikku Hirviötään (minä pelkään, ettei tämä sitä ansainnut!), niin pidän hänet aina luonani. Minulla on vielä jonkin verran korkovaroja ja kolikoita siihen uhrata.]

["Vankeudesta päästyänne tulkaa tänne. En voi ottaa teitä vastaan omassa talossani tämän maailman ilkeiden kielten pelosta, mutta täällä lähellä hankin teille asunnon.]

["Isabelle, Esmondin varakreivitär."]

Markiisitar Esmondiksi mainitsi tämä lady toisinaan itseään sen valtakirjan nojalla, jonka entinen kuningas Jaakko oli Harryn isälle antanut; sellaisessa tapauksessa hän antoi jonkun ritarin vaimon kantaa laahustintaan ja hänellä oli metallinen juomamalja kansineen ja koristepeitteineen.

Samanikäinen kuin pieni Francis (jota tästälähtien tulemme tässä nimittämäin Castlewoodin varakreiviksi) oli H.K.K. Walesin prinssi, joka oli syntynyt samana vuonna ja kuukautena kuin Frank ja joka oli juuri virallisesti julistettu Saint Germainissa Ison Britannian, Ranskan ja Irlannin kuninkaaksi.

III luku.

OTAN KUNINGATTAREN PESTIN QUININ RYKMENTTIIN.

Mies, jolla oli oranssin ruskea livrea sinisin nauhoin ja rintapielin, oli odottamassa kun Esmond saapui vankilasta ja otettuaan nuorukaisen kevyen matkalaukun johti hänet pois hirveästä Newgatesta ja Fleet Conduitin kautta Thames joelle, jossa he kutsuivat soutajan ja matkasivat pitkin jokea Chelseahen. Esmondin mielestä aurinko milloinkaan ollut paistanut niin kirkkaasti eikä ilma tuntunut niin raittiilta ja virkistävältä. Temple Garden näytti hänestä heidän ohi soutaessaan Eedenin yrttitarhalta; ja laiturien, telakkain ja joen varrella olevien rakennusten ulkomuoto, Somerset Housen ja Westminsterin (jossa loistava uusi silta oli juuri alulla), Lambethtornin ja palatsin näkeminen, sekä tuo loistava Thamesin väylä, joka kuhisi veneitä ja huvipursia, täytti hänen sydämensä mielihyvällä ja ilolla — niinkuin sellainen ihana näky helpostikin riemastutti sitä, joka niin kauan oli ollut vankina ja joka oli hautonut niin surullisia ajatuksia, jotka vielä enemmän olivat synkentäneet hänen vankeusaikaansa. He soutivat viimein sievään Chelsean kylään, jossa ylimystöllä on useita kauniita maataloja ja niin he saapuivat leskivarakreivittären taloon — hauskannäköiseen, uuteen taloon, joka sijaitsi joelle päin olevassa talorivissä ja jonka takana oli sievä puutarha. Talosta aukeni miellyttävä näköala sekä Surreyhin että Kensingtoniin, jossa on tuo lordi Warwickin, Harryn vastustajan vanhanaikuinen, ylväs palatsi.