Voimme olla varmat siitä, että oli eräs perhe, jossa kaikki se menestys, mikä tuli Esmondin osaksi, aiheutti niin vilpitöntä ylpeyttä ja iloa, että hän omasta puolestaan oli kiitollinen, kun voi tehdä heidät niin onnellisiksi. Näille hyville ystäville tuntuivat Blenheim ja Oudenarde olevan vain sodan pikkuseikkoja ja Wynendael sen kruunaava voitto. Esmondin emäntä ei koskaan väsynyt kuuntelemaan selostuksia tuosta taistelusta, ja luulen kenraali Webbin rouvan tulleen mustasukkaiseksi hänelle, sillä kenraali oli aina vain Kensingtonissa ja puhui tuosta viehättävästä asiasta. Ja mitä hänen adjutanttiinsa tulee, niin vaikka Esmondin luonnollista turhamaisuutta epäilemättä ilahdutti se vähäinen maineenosuus, minkä hänen hyvä onnensa oli hänelle voittanut, oli sillä merkitystä hänelle ennen kaikkea siksi (hän voi niin sanoa nyt, kun hän jo kauan sitten on tuon tunteen voittanut) että se miellytti hänen emäntäänsä, ja varsinkin siksi, että Beatrix antoi sille arvoa.

Ja koskaan taas ei vanha nainen koko Englannissa ole ollut ihastuneempi eikä suosiollisempi kuin Chelsean vanha leskivarakreivitär. Esmond asui ladyn talossa, jossa palvelijat oli neuvottu pitämään häntä isäntänään. Hän kehoitti Esmondia pitämään huveja, joiden kustannukset lady otti suorittaakseen ja hän oli ihastuksissaan, kun Esmondin vieraat poistuivat puolihumalaisina vaunuihinsa. Ladyn täytyi saada Esmondin muotokuva maalatuksi ja niinpä hänet maalasikin mr. Jervis; Esmondilla oli muotokuvassa punainen takkinsa ja hän hymyili pommille, joka räjähti muotokuvan kulmassa. Lady vakuutti, ettei hän koskaan kuolisi rauhallisena, ellei Esmond tekisi loistavaa naimiskauppaa, ja hän toi yhtämittaa Chelsea'hen nuoria ladyjä, joilla oli sievät kasvot ja sievät omaisuudet, jotta eversti saisi valita. Esmond hymyili ajatellessaan, miten ajat olivat muuttuneet samalla kuin hän itsekin, sekä lapsuuden aikaansa isänsä eläessä, jolloin hän oli seisonut vapisevana paashina ladyn vaununastimella. Ainoa virhe, jonka lady hänessä havaitsi oli, että hän oli raittiimpi kuin Esmondin sopi olla eikä kannatuttanut itseään vuoteeseen kamaripalvelijallaan eikä menettänyt sydäntään millekään kaunottarelle, olipa tämä St Jamesista tai Covent Gardenista.

Mitä merkitsee uskollisuus rakkaudessa ja mistä se johtuu? Se on eräs mielentila, johon miehet joutuvat, ja riippuu miehestä enemmän kuin naisesta. Me rakastamme rakastuneena olemista, se on totuus. Ellemme olisi kohdanneet Hannaa, olisimme kohdanneet Katrin ja ihailleet häntä. Me tiedämme, etteivät meidän rakastettumme ole sen parempia kuin useat muutkaan naiset, eivätkä kauniimpiakaan, eivätkä viisaampia eivätkä nerokkaampia. Näiden syiden vuoksi emme rakasta naista, emmekä tietääkseni minkään erikoisen avun tai sulon vuoksi. Voisimmekin aivan yhtä hyvin vaatia, että nainen olisi maailman pisin nainen, kuten Shropshiren jättiläisnainen [siten ei nainen rakasta: eversti E. on myöntänyt olleensa hullaantunut vielä useihin muihinkin naisiin. — R.], kuin että hän olisi minkään muun avun esikuva ennenkuin aloimme häntä rakastaa. Esmondin rakastetulla oli tuhansia virheitä lumojensa ohella. Esmond tunsi nuo molemmat puolet hänessä erinomaisen hyvin! Hän oli itsevaltainen, hän oli kevytmielinen, hän oli pikainen, hän oli petollinen, hän ei tuntenut kunnioitusta mitään kohtaan; hän oli kaikessa kauneudessaankin, äitinsä vastakohta, tämä kun oli mitä helläluonteisin ja epäitsekkäin nainen. Niin, aivan ensi hetkestä, silloin kun Esmond näki Beatrixin Walcoten rappusilla, hän tunsi rakastavansa Beatrixia. Parempia naisia saattoi olla: hän halusi omistaa tämän. Hän ei välittänyt kenestäkään muusta. Siksikö, että Beatrix oli ylevän kaunis? Vaikka hän olikin kaunis, oli Esmond kuullut ihmisten monta monituista kertaa sanovan heidän ollessaan saapuvilla, että Beatrixin äiti näytti yhtä nuorelta ja oli noista kahdesta kauniimpi. Miksi värisi Beatrixin ääni Esmondin korvissa niin kummasti? Hän ei osannut laulaa läheskään niin hyvin kuin Nicolini tai mrs. Tofts — ei, hänhän lauloi epäpuhtaasti — ja kuitenkin kuunteli Esmond mieluummin häntä kuin Pyhää Ceciliaa. Hänellä ei ollut sen raikkaampi hipiä kuin mrs. Steelellä (Dickin vaimolla, jonka tämä nyt oli voittanut itselleen ja joka hallitsi Dick-parkaa kovin peloittavalla valtikalla) ja kuitenkin huikaisi hänen muotonsa Esmondin; Esmond saattoi sulkea silmänsä ja kuitenkin huikaisi hänet hänen mielessään väikkyvä kuva. Beatrix oli puheessaan loistava ja vilkas, mutta hän ei sentään ollut niin verrattoman nerokas kuin hänen äitinsä, joka hyvällä tuulella ollessaan keskusteli tavattoman henkevästi; ja kuitenkin oli Esmondin suurin ilo saada kuunnella Beatrixia ja olla hänen seurassaan. Päivät kuluivat näiden naisten seurassa niin että Esmond tuskin tiesi miten. Esmond ilmoitti heille avomielisesti kaikki sydänsalaisuutensa, ja sitä ei hän koskaan voinut tehdä missään muussa seurassa, missä häntä tavallisesti pidettiinkin ärtyisenä tai kopeana tai hiljaisena. Tämä seura [ja niin oli hänenkin seuransa heille monta monituista kertaa suloisempaa, sillä missäpä olisi ollut hänen vertaistaan? — R.] oli hänelle ihastuttavampi kuin suurimpienkaan älyniekkojen seura. Suokoon taivas hänelle anteeksi ne valheet, jotka hän lateli Chelsean leski varakreivittärelle saadakseen tekosyyn Kensingtoniin menemistä varten, kaikki ne tykistökonttoriin olevat asiat mitkä hän keksi, ne matkat, jotka hän teki muka haastatellakseen kenraaliaan, ne hovit ja valtiomiesten vastaanotot, joissa hän ei käynyt ja joista hän kertoi, — kellä oli ollut uusi puku sunnuntaina St. Jamesissa tai kuningattaren syntymäpäivänä, miten monta vaunua täytti kadun mr. Harleyn vastaanotossa, miten monta pulloa hänellä toissa yönä oli ollut kunnia tyhjentää mr. St. Johnin seurassa "Kaakaopuussa" tai mr. Walpolen ja mr. Steelen kera "Sukkanauhassa".

Mistress Beatrix Esmond oli ollut monta monituista kertaa tekemäisillään loistavan naimiskaupan, niin sanoivat hovijuorut; mutta Esmond puolestaan ei koskaan halunnut uskoa juttuja, joita puhuttiin häntä vastaan, ja Esmond palasi, oltuaan kolme vuotta poissa hänen luotaan, vaikka ei kenties juuri yhtä hurjasti rakastuneena kuin hän oli ollut, niin kuitenkin kaihoten vain yksin häntä — yhä toivoen, polvistuen, sydän kädessään tarjona nuorelle ladylle. Olimme nyt päässeet vuoteen 1709. Beatrix oli lähes kaksikymmentäkaksi vuotias, ja hän oli ollut kolme vuotta hovissa eikä hänellä vielä ollut miestä.

"Se ei johdu siitä, ettei häntä olisi kosittu", virkkoi lady Castlewood, joka näki kuten tavallisesti Esmondin sisimmät ajatukset tarkkanäköisyydellä, minkä rakkaus antaa. "Mutta hän ei halua tehdä huonoa naimiskauppaa, Henry; hän ei halua naida niinkuin hänen minä tahtoisin naivan; sille henkilölle, jota minä mielelläni sanoisin pojakseni — ja Henry Esmond tietää, kuka se on — teen parhaan palveluksen sillä, etten aja hänen asiaansa. Beatrix on niin itsepäinen, että hän varmaan vastustaisi sitä, mihin minä häntä kehoittaisin. Mies, joka hänet nai, ei ole onnellinen hänen kanssaan, ellei hän ole joku suuruus, joka voi koroittaa hänet mahtavaan asemaan. Beatrix pitää enemmän ihailusta kuin rakkaudesta, ja kaikkea muuta mieluisampaa on hänestä käskeminen. Miksi puhuu äiti näin lapsestaan? Sinäkin olet minun poikani, Henry. Sinun tulee tietää totuus sisarestasi. Luulin, että voisit parantua intohimostasi", lisäsi lady lempeästi. "Tiedäthän, että toiset ihmiset voivat parantua tuosta hullutuksesta. Mutta näen, että sinä olet yhä yhtä hurmaantunut kuin ennenkin. Kun luimme sinun nimesi Gazettesta, rukoilin sinun puolestasi, poikaparkani. Poikaparka tosiaankin! Sinähän alat käydä vakavaksi vanhaksi herraksi ja minä olen jo vanha vaimo. Beatrix pitää kyllä paljon sinun kuuluisuudestasi ja hän pitää myös sinusta itsestäsi. Hän sanoo, että sinussa on neroa ja tulta ja että olet hyvin kasvatettu ja luonnollisempi kuin hovin hienot herrat. Mutta tämä ei riitä. Hän haluaa itselleen ylipäällikön eikä mitään everstiä. Jos joku herttua kosisi häntä, hylkäisi hän jaarlin, jolle jo oli lupautunut. Tämän olen sinulle jo ennenkin sanonut. En ymmärrä miksi tyttöparkani on niin maallinen mieleltään."

"Niin", virkkoi Esmond, "mies ei voi enempää kuin antaa parhaimpansa ja kaikkensa. Sen minä hänelle tarjoan. Vakuutan, että välitin siitä vähäisestä kunniasta, minkä olen voittanut, vain siksi, että luulin sen miellyttävän Beatrixia. Mitäpä minä välittäisin everstin tai kenraalin arvosta? Onko tosiaankaan sillä, mitkä meidän tyhmät arvomme nykyään ovat, mitään merkitystä muutamain vuosikymmenien kuluttua? Minä vain halusin saada hieman mainetta, jotta hän käyttäisi sitä koristeena hatussaan, jos minulla olisi jotain parempaa, niin koristaisin hänet sillä. Jos hän haluaisi elämäni, antaisin sen hänelle. Jos hän menee naimisiin jonkun toisen kanssa, niin Jumala suojelkoon sitä miestä, sanon minä. Minä en kerskaile enkä valita. Uskollisuuteni saattaa olla vain hullutusta, mutta niin vain ajattelen. En voi sitä auttaa. Minä rakastan häntä. Te olette tuhat kertaa parempi, — olette lempein, ihanin, armain naisista. Minä näen kyllä, armas lady, kaikki Beatrixin virheet yhtä hyvin kuin tekin. Mutta hän on kohtaloni. Häntä en voi välttää. En kuole, jollen häntä saa. Luulenpa, etten olisi yhtään sen onnellisempi, jos hänet itselleni voittaisinkin. Que voulez-vous? sanoisi Chelsean lady. Je t'aime." [Joka tapauksessa rakastan häntä.]

"Minä toivon, että hän ottaisi sinut", sanoi Harryn lempeä emäntä ojentaen hänelle kätensä. Esmond suuteli kaunista kättä (se oli sievin kuopikas pikku kätönen maailmassa, ja lady Castlewood näytti ainakin kymmentä vuotta nuoremmalta, vaikka hän oli jo melkein neljänkymmenen vuoden vanha). Esmond suuteli kaunista kättä eikä hellittänyt siitä kun he jatkoivat puhettaan.

"Niin", sanoi hän, "kallistaako hän minulle korvaansa? Hän tietää mitä sanomista minulla on. Olinpa kaukana tai lähellä, hän tietää, että olen hänen orjansa. Saattaa olla, että olen myynyt itseni ilmaiseksi. No niin, se on ainakin hinta, jonka itse haluan. Joko en ole minkään arvoinen tai olen kaiken arvoinen."

"Minusta sinä olet sellainen aarre", suvaitsi Esmondin emäntä sanoa, "että naisen, jolla on sinun rakkautesi, ei tulisi vaihtaa sitä kuningaskuntaankaan. Minä olen maalla kasvatettu nainen enkä voi muuta sanoa kuin että kaupunkilainen kunnianhimo näyttää minusta kehnolta. Minä en ole koskaan tuntenut pelonsekaista kunnioitusta herttuattaren arvoa enkä hepeniä kohtaan tai pelännyt", hän lisäsi viekkaasti nauraen, "mitään muuta kuin hänen luonnettaan. Minulle puhutaan hovinaisista, jotka riutuvat siksi, että kuningatar katsoo heihin kylmästi, ja suurista aatelismiehistä, jotka antaisivat toisen raajoistaan saadakseen pitää sukkanauhan ritarimerkkiä toisessa. Tämä maailmanmielisyys, jota minä en voi käsittää, on synnynnäistä Beatrixissa, joka jo ensimmäisenä hovipalveluspäivänään oli täydellinen hovinainen. Olemme aivan kuin sisaria ja jotenkin on hän vanhempi sisar. Hän vakuuttaa minulle, että minulla on matala käsitys. Naurahdan siihen ja sanon, että hän ihailee kuusivaljakkoa. Minä en voi järkeillä hänestä hänen kunnianhimoaan. Se on hänelle luontaista samoinkuin minulle on hiljaisen elämän rakkaus ja välinpitämättömyys arvoa ja rikkaatta kohtaan. Mitä ne merkitsevät, Harry, ja miten kauan ne kestävät? Meidän kotimme ei ole täällä." Hän hymyili puhuessaan ja näytti enkeliltä, joka oli vain vierailulla maan päällä. "Meidän kotimme on siellä, missä oikeamieliset ovat ja minne eivät meidän syntimme ja surumme seuraa meitä." Isäni tapasi moittia minua ja sanoa, että olin liian toivehikas taivaan suhteen. Mutta minä en voi luonteelleni mitään ja käyn itsepintaiseksi samalla kuin käyn vanhaksi vaimoksi; ja koska minä rakastan lapsiani niin suuresti, niin varmaan rakastaa Isämme meitä tuhansia, tuhansia kertoja suuremmalla rakkaudella. Kyllä me varmaan kohtaamme toisemme siellä ja olemme onnellisia. Niin, sinä — ja minun lapseni ja rakas lordini. Tiedätkö Harry, hänen kuolemansa jälkeen minusta on aina tuntunut kuin olisin taas voittanut hänen rakkautensa ja kuin ei meitä enää mikään erottaisi. Kenties hän on täällä nyt, Harry — minä luulen, että hän on. Olen varma, että hän on saanut anteeksi — mr. Atterburykin antoi hänelle synninpäästön ja hän kuoli anteeksi antavana. Oi miten jalo sydän hänellä oli! Miten hän oli jalomielinen! Minä olin vain viisitoistavuotias ja lapsi, kun hän nai minut. Miten hyvä hän oli alentuessaan ottamaan minut. Hän oli aina hyvä köyhille ja nöyrille. Lady vaikeni, mutta sitten kohosi hänen kasveilleen pian omituinen ilme, aivan kuin hänen silmänsä katsoisivat taivaaseen ja näkisivät siellä mylordin, ja hän hymyili naurahtaen vienosti. "Minä iloitsen, kun näen teidät, sir", sanoi hän; "kun te tulette, tuntuu kuin ette milloinkaan olisikaan poissa." Hänen sanansa saattaa kyllä jäljentää ja muistaa, mutta miten voi kuvailla hänen suloisen äänensä vivahteita, suloisempia kuin musiikki!

Nuori lordi ei tullut kotiin sotaretken päätyttyä ja kirjoitti, että sotilasvelvollisuudet pidättivät häntä Brysselissä. Mutta minä uskon, että hän oli kiintynyt piirittämään erästä ladyä, joka kuului madame de Soissonsin, Savoijin prinssin äidin, seurueeseen. Mr. Esmond ei tietenkään ajatellut sopivaksi selostaa lady Castlewoodille nuoren syntipukin puuhia; hän ei myöskään ollut maininnut sanaakaan lordi Mohunin kanssa tapahtuneesta asiasta, koska hän tiesi miten katkerasti hänen emäntänsä vihasi tuon miehen nimeä. Frank ei kuluttanut paljoa aikaa eikä rahaa kynään ja musteeseen, ja kun Harry saapui kotiin päällikkönsä kanssa, kirjoitti Frank äidilleen vain kaksi riviä, ilmoittaen, että haava hänen sääressään oli jo melkein parantunut ja että hänen jo ennen mainitsemansa velvollisuus piti häntä Brysselissä ja että Harry-serkku kertoi kaikki uutiset.

Mutta koska mylord tiesi, miten lady Castlewood aina ihastui, kun hän sai kirjeen tuon kuuluisan joulukuun 29 päivän johdosta, hän kirjoitti tälle Brysselistä pitkän ja sisältörikkaan kirjeen, ja siinä hän varmaankin kuvaili Mohunin kanssa tapahtunutta kaksintaistelua; sillä kun mr. Esmond eräänä päivänä uuden vuoden ollessa alulla tuli tervehtimään emäntäänsä, tulivat hänen ihmeekseen sekä lady että hänen tyttärensä häntä suutelemaan ja heidän jälkeensä myös Chelsean leskivarakreivitär, sillä kantoi tuolin kuljettaja juuri oli tuonut ladyn kylästään peltojen poikki Kensingtoniin. Kun siis nuo kaksi Castlewoodin ladyä olivat näin Esmondia kunnioittaneet, astui leskiä varakreivitär kovin juhlallisena esiin kuningas Jaakon aikaisen suuren, korkean hiuslaitteen somistamana, jota hän ei milloinkaan jättänyt, ja sanoi: "Harry-serkku, koko meidän perheemme on kokoontunut, ja me kiitämme teitä, serkku, jalosta käytöksestänne perheemme päämiestä kohtaan." Ja viitaten rusoittavaan poskeensa hän antoi Esmondin tietää, että tätä odotti ihana nautinto saada suudella sitä. Kun hän oli suudellut yhtä poskea, käänsi lady hänelle toisen. "Harry-serkku", sanoivat molemmat nuoremmista naisista yhteen ääneen, "me kiitämme sinua jalosta käytöksestäsi"; ja Harry alkoi käsittää, että juorut Lillessä tapahtuneesta kaksintaistelusta olivat tulleet näiden hänen sukulaistensa korviin. Hän oli onnellinen, kun he kaikki näin tervehtivät häntä perheensä jäsenenä.

Ruokasalin pöydät olivat katetut suurta kestitystä varten ja ladyt olivat juhlapuvuissa — Chelsean varakreivitär oli kaikkein upeimmassa vieraspuvussaan, varakreivitär Castlewood oli poistanut mustan pukunsa, ja hän näytti ihastuttavan kauniilta ja onnelliselta, ja hovineiti oli puettu sillä loistolla, mikä hänet luontaisesti erotti muista, ja hänen kauniilla povellaan oli tuo ranskalaisen upseerin tähti, minkä Frank oli lähettänyt kotiin Ramillies'n taistelun jälkeen.

"Näet, että vietämme juhlaa", sanoi hän, katsahtaen tyytyväisesti tähteen; "ja olemme siis ripustaneet kunniamerkkimme rinnoillemme. Eikö äiti näytä lumoavalta? Minä olen hänet pukenut." Esmondin hyvä emäntä, joka punasteli, kun Esmond häneen katsoi, näytti sekä vartalonsa että hipiänsä puolesta kauniine hiuksineen ja komeine muodinmukaisine pukuineen kaksikymmenvuotiaalta tytöltä.

Pöydällä oli hieno miekka, jossa oli punainen samettinen huotra ja kaunis siselöity hopeakahva, jossa miekan kannikkeena riippui sininen koristenauha. "Mikä tämä on?" kysäisi kapteeni ja meni katsomaan tuota kaunista esinettä.

Miss Beatrix saapui sen ääreen. "Polvistu", virkkoi hän, "tällä lyömme me sinut ritariksemme", — ja hän heilutti miekkaa Esmondin pään päällä. "Chelsean varakreivitär lady on antanut tämän miekan ja minä annoin nauhan ja äiti on neulonut siihen tuon ripsun."

"Aseta miekka hänen vyölleen, Beatrix", sanoi hänen äitinsä. "Sinä olet meidän ritarimme, Harry, — meidän uskollinen ritarimme. Äiti kiittää sinua ja rukoilee puolestasi, koska olet puolustanut hänen poikaansa, rakas, rakas ystäväni." Hän ei kyennyt jatkamaan; ja leskivarakreivitärkin oli liikutettu, sillä joukko itsepintaisia kyyneleitä teki surullisia uurteita noille ryppyisille vanhoille ruusuille, joita Esmondin oli juuri suotu suudella.

"Me saimme kirjeen Frank-kullalta", sanoi lady Castlewood, "sillävälin kun sinä olit katsomassa hyvää ystävääsi kapteeni Steeleä Hamptonissa, kolme päivää sitten. Frank kertoi meille kaikki mitä sinä olet tehnyt ja miten jalosti olit asettunut hänen ja tuon — tuon roiston väliin."

"Ja tänä päivänä otan minä sinut lapsekseni", sanoi leskivarakreivitär, "ja sinun vuoksesi, poikani Esmond, toivon, että olisin rikkaampi", lisäsi hän tehden liikkeen kädellään; ja kun Esmond kuuliaisena polvistui ladyn eteen, loi lady silmänsä kattoon (jossa oli kullatussa kynttiläkruunussa kaksitoista vahakynttilää, sillä odotettiin paljon vieraita) ja rukoili siltä taholta siunausta vast'ikään otetulle pojalleen.

"Rakas Frank", sanoi toinen varakreivitär, "miten paljon hän pitää sota-alasta! Hän tutkii nyt linnoitusasioita kovin uutterasti. Kunpa hän olisi täällä! Ensi vuonna vietämme hänen täysi-ikäiseksi tuloaan Castlewoodissa."

"Jos vain sotaretki sen sallii", virkkoi mr. Esmond. "Minä en milloinkaan pelkää, kun hän on sinun seurassasi", sanoi Frankin äiti. "Olen varma, että Henry-poika aina pitää hänen puoltaan."

"Mutta ennen ensi vuotta tulee rauha, me tiedämme sen varmasti", huudahti hovineiti. "Lordi Marlborough saa eron ja tuolta hirveältä herttuattarelta riistetään paikka. Hänen majesteettinsa ei enää halua puhua hänelle. Näitkö hänet Bushyssa, Harry? Hän on raivoissaan ja hän harhailee puistossa kuin naarasleijona ja repii ihmisiltä silmät päästä."

"Ja prinsessa Anna lähettää hakemaan erästä", sanoi Chelsean lady ottaen esiin mitalinsa ja suudellen sitä.

"Näitkö kuninkaan Oudenardessa, Harry?" kysyi hänen emäntänsä. Hän oli jyrkkä Jaakon puoluelainen ja hänen olisi ollut yhtä mahdotonta kieltää kuninkaansa kuin kieltää Jumalansa.

"Minä näin ainoastaan Hannoverin nuoren prinssin", vastasi Harry.
"Chevalier de St. George —"

"Kuningas, sir, kuningas", virkkoivat molemmat rouvat ja neiti Beatrix; ja Beatrix taputti kauniita käsiään ja huusi "Vive le Roy!" [Eläköön kuningas!]

Samalla kuului jyrisevää koputusta, joka melkein oli kaataa talon ovet. Kello oli kolme ja vieraat saapuivat; ja hetken kuluttua ilmoitti palvelija kapteeni Steelen ja hänen rouvansa.

Kapteeni ja mrs. Steele, jotka olivat ensimmäiset saapujat, olivat ajaneet Kensingtoniin maatilukseltaan Hampton Wickissä olevasta Majasta. "Emme tulleet Bloomsbury Squarelta olevasta talostamme", antoi mrs. Steele rouvien tietää. Harry oli juuri samana aamuna ratsastanut Hamptonista ja jättänyt tuon pariskunnan sotatilaan. Sillä huoneesta, jossa hän nukkui, hän saattoi illoin ja aamuin kuulla sen kotiripityksen, jota mrs. Steele antoi Dick-paralle.

Illalla ei se suuresti surettanut rikollista; Dick oli humalassa, ja kun hän oli siinä tilassa, eivät mitkään nuhteet voineet, häiritä hänen hyvää tuultaan; mr. Esmond kuuli hänen mairittelevan ja puhuvan pehmeään tapaan jommoiseen punssi ja punaviini aiheuttavat, rakastetulle Prue-rouvalleen, kehoittaen tätä muistamaan että viedeisessä huodeessa oli kuopaddava ufsheeri, joka saattoi kuulla kaiken. Siitä huolimatta jatkoi Prue-rouva meluamistaan, nimittäen Dickiä humalaiseksi hylyksi, ja sen keskeytti vasta kapteenin kuorsaaminen.

Aamulla onneton uhri heräsi päänkivistykseen ja tajuntaan ja yöllinen vuoropuhelu uudistettiin. "Miksi tuot kotiisi kapteeneja päivälliselle, kun ei talossa ole ainuttakaan guineaa? Miten kykenen tarjoamaan päivällisiä, kun et jätä minulle kolikkoakaan? Miten voin mennä kummittelemaan Kensingtoniin keltaisessa satiinipuvussani koko tuon hienon seuran eteen? Minulla ei ole mitään sopivaa ylleni pantavaa, ei minulla koskaan ole", ja niin jatkui kinailu. Kun keskustelu alkoi käydä liian arkaluontoiseksi keskeytti mr. Esmond niistämällä nenäänsä niin kovaa kuin suinkin voi, ja se merkkitoitotus palautti rauhan. Mutta Dick oli herttainen, vaikka hänen vaimonsa olikin epämiellyttävä, ja Dickin ilahuttamishalusta johtui, että Castlewoodin ladyt, jotka eivät olleet pieniä tekijöitä hienossa maailmassa, kutsuivat luokseen mrs. Steelen.

Kapteenin ja hänen rouvansa ohella tuli lukuisasti huomattavia vieraita, ja Chelsean lady oli lähettänyt lakeijansa ja livreiansa avustamaan Kensingtonin vaatimatonta palveluskuntaa. Vieraiden joukossa oli kenraaliluutnantti Webb, Harryn hyvä päämies, jonka leskivarakreivitär otti huostaansa ja joka loisti sametissa ja kultanauhoissa. Ja siellä oli Harryn uusi tuttava, kunnianarvoisa herra Henry St. John, kenraalin sukulainen, joka oli ihastunut lady Castlewoodiin vielä enemmän kuin tämän tyttäreen. Siellä oli kuningaskuntamme suurimpia aatelismiehiä, skotlantilainen herttua Hamilton, jolle juuri oli annettu Brandonin herttuan arvo Englannissa. Siellä oli myös kaksi muuta jalosukuista lordia torypuolueesta, lordi Ashburnham ja eräs toinen, jonka olen unohtanut. Ja naisista puhuakseni siellä oli hänen ylhäisyytensä Ormondin herttuatar ja hänen tyttärensä lady Mary ja lady Betty, joista edellinen oli miss Beatrixin virkatoveri kuningattaren hovinaisena.

"Kylläpä on suuri toryseurue!" kuiskasi kapteeni Steele Esmondille, kun ennen päivällistä olimme kokoontuneet saliin. Tosiaankin oli koko seura Steeleä lukuunottamatta sitä puoluetta.

Mr. St. John osoitti erikoista kohteliaisuutta mrs. Steelelle ja lumosi tämän niin, että rouva sanoi toivovansa, että Steelekin olisi torypuoluelainen.

"Tai ettekö haluaisi, että minä olisin whig?" kysyi mr. St. John.
"Kyllä te, rouva, voitte kääntää miehen miksi tahansa?"

"Jos mr. St. John joskus tulee Bloomsbury Square'iin, niin kyllä opetan teille sen, mitä tiedän", sanoi mrs. Steele luoden kaunoiset silmänsä maahan. "Tunnetteko te Bloomsbury Squarea?"

"Tunnenko Mallia? Tunnenko Oopperaa? Bloomsburyhan on itse muodin keskus", virkkoi mr. St. John. "Se on rus in urbe [maaseutukaupungissa]. Siellä on puistoja, jotka ulottuvat Hampsteadiin asti, ja joka puolella palatseja — Southampton House ja Montague House."

"Ja siellä te ilkimykset taistelette kaksintaisteluja!" huudahti mrs.
Steele.

"Joiden aiheena ovat naiset", virkkoi hänen huvittajansa. "Onko Dick hyvä miekankäyttäjä, rouva? Miten ihastuttava Tatler onkaan! Me kaikki tunsimme teidän kuvanne 49:ssä numerossa, ja siitä saakka kuin sen luin, olen kuollakseni halunnut tutustua teihin. 'Suotakoon Aspasialle ensimmäinen sija rakkauden sulosarjassa.' Eikö siinä luvussa ollut niin? 'Tässä hienosti sivistyneessä naisessa on rakkaus pysyvä ilmiö, vaikka se ei koskaan ole tarkoituksellista. Mutta vaikka hänen olemuksessaan on paljon enemmän lempeätä pyyntöä kuin käskemistä, merkitsee hänen näkemisensä heti luopumista huonosta käytöksestä ja häntä rakastaminen on jaloa kasvatusta.'"

"Ah, tosiaankin!" sanoi mrs. Steele, joka ei näyttänyt ymmärtävän sanaakaan siitä, mitä tuo herra sanoi.

"Kukapa saattaisi jäädä jalostamattomaksi sellaisen rakastajattaren alaisena?" jatkoi mr. St. John yhä ritarillisena kumartaen.

"Rakastajattaren! Hyvänen aika, sir", huudahti kapteenin rouva. "Jos tarkoitatte minua, sir, niin tietäkää, että olen kapteenin vaimo."

"Kyllä me sen kaikki tiedämme", vastasi mr. St. John, pysytellen yhä kovin vakavana; ja Steele keskeytti heidät sanoen: "Minä en kirjoittanut sitä lehteä mrs. Steelestä — vaikka hän totisesti ansaitsee kaikki ne kohteliaisuudet, joita kykenen hänelle osoittamaan — vaan lady Elizabeth Hastingsista."

"Ja minä kun olen aina luullut, että se oli mr. Congreven kirjoittama", huudahti mr. St. John, osoittaen, että hän tiesi enemmän tuosta aineesta kuin hän tahtoi mr. Steelelle näyttää sekä senkin, kuka oli se aihe, jota mr. Bickerstaffe edusti.

"Tom Boxer sanoi kyllä niin Observator lehdessään Mutta Tomin oraakkeli erehtyy usein", huudahti Steele.

"Mr. Boxer ja mieheni olivat kerran ystäviä ja kun kapteeni oli kuumesairaana ei kukaan olisi voinut olla ystävällisempi kuin mr. Boxer, joka tapasi tulla hänen vuoteensa ääreen joka päivä, ja hän se toikin tohtori Arbuthnot'in, joka paransi mieheni", kuiskasi mrs. Steele.

"Niinkö, rouva! Miten perin mielenkiintoista", virkkoi mr. St. John.

"Mutta kun kapteenin viimeinen näytelmä ilmestyi, ei mr. Boxer kiinnittänyt siihen mitään huomiota — tiedättehän, että hän on mr. Congreven miehiä eikä anna koskaan sanaakaan toiselle puolueelle — ja se suututti kovin miestäni."

"Vai on mr. Boxer mr. Congreven miehiä!" virkkoi mr. St. John.

"Mr. Congrevella on vallan tarpeeksi omintakeista neroa", virkkoi mr. Steele. "Kukaan ei ole koskaan kuullut minun kadehtivan häneltä tai keltään muultakaan heidän osaansa."

"Olen kuullut, että mr. Addison on yhtä kuuluisa älyniekkana kuin runoilijanakin", sanoi mr. St. John. "Onko se totta, että teidän Tatler-lehdessänne, mr. Steele, on hänenkin käsialaansa?"

"Käsittelipä hän ylevää tai leikillistä ainetta, niin ei kukaan voi hänelle vetää vertoja", huomautti Steele.

"Pötyä, Dick, tuo sinun Addisonisi!" sanoi hänen vaimonsa — "semmoinen herra, joka on niin kopea ja pitää nyt nokkaansa niin pystyssä. Toivon, että arvoisa lady ajattelee kuten minäkin. Minä en voi kärsiä noita kovin vaaleita miehiä, joilla on valkoiset silmäripset — tumma mies on minun makuuni." (Kaikki pöydän ääressä olevat tummat miehet osoittivat suosiotaan ja kumarsivat mrs. Steelelle tämän kohteliaisuuden johdosta). "Ja mitä tähän mr. Addisonian tulee", jatkoi lady, "niin hän tulee toisinaan päivälliselle kapteenin luo, mutta ei sano halaistua sanaakaan minulle. Ja sitten he menevät yläkertaan, humalaisina molemmat, juomaan teetä. Kyllä minä muistan mr. Addisonin, kun hänellä oli vain yksi takki, ja siinäkin oli paikka kyynärpäässä."

"Niinkö tosiaankin — paikka kyynärpäässä? Se on mielenkiintoista", sanoi mr. St John. "On suloista kuulla toisesta kirjailijasta toisen kirjailijan suloiselta vaimolta."

"Niin, kyllä minä voisin kertoa teille miten paljon hyvänsä niistä", jatkoi liukaskielinen rouva. "Mutta mitä luulette kapteenin nyt keksineen? — Pienen kyssäselkäisen olennon — pienen peukaloispahaisen, jota hän sanoo runoilijaksi — pienen paavilaiskakaran."

"Sh, täällä huoneessa on niitä kaksi", kuiskasi hänen toverinsa.

"Niin, minä kutsun häntä paavilaiseksi, koska hänen nimensä on 'Pope'", virkkoi lady. "Minä vain lasken leikkiä siten. Ja tämä pieni kääpiöolento on kirjoittanut paimenrunoelman — semmoisista paimenpojista ja — tytöistä, tiedättehän."

"Paimenella tulee olla jotain käyrää", huomautti emäntäni nauraen toiselta puolelta pöytää; siihen tokaisi mrs. Steele: "Minä en tiedä, mutta kapteeni toi kotiimme tämän kumman pikku olion, kun olin lapsivuoteessa saatuani ensimmäisen poikani, ja oli ihan jumalan onni, ettei hän ollut tullut ennen. Ja Dick piti suurta melua hänen nerollisuudestaan, ja piti alinomaa suurta hälinää kaikennäköisestä hölynpölystä."

"Mistä Tatler-julkaisusta pidätte enin, mrs. Steele?" kysäisi mr. St.
John.

"Minä en ole lukenutkaan muuta kuin yhden, ja se on kaikki paljasta roskaa, sir", vastasi rouva. "Se on sellaista pötyä Bickerstaffista ja Distaffista ja Quarterstaffista. Mutta kapteenihan jatkaa yhä burgundilaisen nauttimista — minä tiedän, että hän humaltuu ennenkuin lopettaa — kapteeni Steele!"

"Juon silmäisi maljan, kultaseni", vastasi kapteeni joka näytti pitävän vaimoaan ihastuttavana ja ottavan täydestä kaikki ne satiiriset kohteliaisuudet, joita mr. St. John hänen vaimolleen lateli.

Koko tämän ajan oli hovineiti ponnistellut saadakseen mr. Esmondin puhumaan ja epäilemättä hän piti tätä ikävänä otuksena. Sillä jostakin erehdyksestä johtui, että juuri kun Esmond aikoi kiiruhtaa tyhjäksi jääneeseen paikkaan, hän joutui kauaksi Beatrixin istuimesta; Beatrix istui lordi Hamiltonin ja lordi Ashburnhamin välissä ja kohautti hurmaavia valkeita olkapäitään ja loi serkkuunsa katseen aivankuin sanoakseen: "Sääli minua". Herttua ja hänen nuori vierustoverinsa joutuivat pian hyvin vilkkaaseen yksityiseen keskusteluun. Miss Beatrix ei voinut olla käyttämättä silmiensä viehätysvoimaa paremmin kuin aurinko voi estyä paistamasta ja polttamasta niitä, joihin se paistaa. Ensimmäisen ruokalajin tarjoilun päätyttyä tuntui päivällinen Esmondista pitkäveteiseltä; liemen tarjoilun alettua luuli hän heidän olleen jo tuntikausia pöydän ääressä; ja kun käytiin käsiksi jälkiruokiin ja hyytelöihin, ajatteli hän, etteivät ne koskaan loppuisi.

Viimein nousivat naiset, ja Beatrix loi viehättävän katseen herttuaansa, kun he vetäytyivät pois. Uusi pullo ja laseja tuotiin ja juotiin maljoja. Mr. St. John pyysi hänen ylhäisyyttään Hamiltonin herttuaa ja toisia juomaan hänen ylhäisyytensä Brandonin herttuan terveydeksi. Toinen lordi esitti kenraali Webbin maljan "ja saakoon hän aseman, jonka maailman urhoollisin upseeri ansaitsee". Mr. Webb kiitti vieraita, onnitteli adjutanttiaan ja taisteli taas uudestaan kuuluisan taistelunsa.

"Il est fatiguant", kuiskasi mr. St. John, "avec sa trompete de
Wynendael." [Hän väsyttää Vynendaelin-toitotuksellaan.]

Kapteeni Steele, joka ei ollut meidän puolellamme, ehdotti lojaalisesti
Marlborough'n herttuan, aikamme suurimman sotapäällikön maljan.

"Juon suurimman sotapäällikön maljan koko sydämelläni", sanoi mr. Webb; "sitä hänen ominaisuuttaan vastaan ei ole mitään muistuttamista. Minä tyhjennän maljan sotapäällikölle enkä herttualle, mr. Steele." Ja jäykkä vanha herra tyhjensi lasinsa; tähän vastasi Dick siten, että täytti ja tyhjensi kaksi viinilasia, toisen sotapäällikön ja toisen herttuan kunniaksi.

Ja nyt hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua nousi silmät säteilevinä (olimme kaikki juoneet melko vapaasti) ja ehdotti maljan rakastettavalle, verrattomalle miss Beatrix Esmondille. Joimme sen kaikki eläköönhuudoin ja kovin innostuneina, erittäinkin lordi Ashburnham.

"Ikävää, että jo ennestään on olemassa Hamiltonin herttuatar"; kuiskasi St. John, joka joi enemmän viiniä ja oli kuitenkin tasaisempi kuin useimmat muut; ja me menimme vierashuoneeseen, jossa naiset olivat teen ääressä. Meidän täytyi jättää Dick-parka yksin ruokapöydän ääreen, jossa hän tavoitteli säkeitä "Sotaretkestä", missä suurin runoilija oli ikuistanut maailman suurimman sotapäällikön. Ja Harry Esmond löysi hänet puolentunnin kuluttua vielä kehittyneemmässä humaluuden tilassa itkemässä Tom Boxerin petollisuutta.

Harry-paralle oli vierashuone aivan pimeä huolimatta upeasta valaistuksesta. Beatrix tuskin puhutteli häntä. Kun herttua poistui, alkoi hän viehätellä lähinnä ylhäisintä ja kiehtoi nuorta lordi Ashburnhamia kaikella silmiensä tulella ja älynsä viehätyskeinoilla. Suurin osa seuraa asettui korttien ääreen; ja mr. St. John, haukoteltua vasten naamaa mrs. Steelelle, jota hän ei enää halunnut viehättää ja keskusteltuaan loistavimpaan, vilkkaimpaan tapaansa lady Castlewoodin kanssa, jonka hän julisti kauniiksi sekä paljon korkeamman kauneuden omaajaksi kuin tämän tyttären, heitti jäähyväiset ja poistui. Jäljelle jääneet vieraat seurasivat nopeasti häntä, viimeiseksi lordi Ashburnham, joka lähetti tulisia katseita hymyilevään nuoreen viettelijättäreen, joka oli loihtinut lumoihinsa muitakin sydämiä.

Mr. Esmond piti läheisenä sukulaisena epäilemättä sopivana viipyä muita kauemmin talossa; hän viipyi vielä kun vaunut olivat vierineet pois — kun hänen tätinsä leski varakreivittären kantotuoli ja soihdunkantaja olivat hälvenneet pimeyteen Chelsea'hen päin ja kun kaupunkilaiset, jotka olivat tulleet ihmettelemään tavatonta kantotuolien, vaunujen, lakeijain ja soihdunkantajani paljoutta, olivat menneet vuoteisiinsa. Onneton miesparka viipyi vielä hiukan aikaa nähdäkseen, soisiko tyttö hänelle hymyn tai lohduttavan jäähyväissanan. Mutta Beatrixin aamuinen innostus oli joko kokonaan häipynyt tai häntä huvitti olla toisenlaisella tuulella. Hän alkoi laskea leikkiä lady Bettyn huolimattomasta pukeutumisesta ja matki sivistymätöntä mrs. Steeleä; ja sitten hän pani pienen kätensä suulleen ja haukotteli, sytytti vahakynttilän ja kohautti olkapäitään ja teki mr. Esmondille viehkeän kumarruksen poistuen huoneesta.

"Päivä alkoi niin hyvin, Henry, että olisin toivonut sen loppuvan paremmin", se oli ainoa lohdutus, minkä Esmond-paran lempeä emäntä kykeni hänelle antamaan; ja kun Esmond käveli pimeässä yksinään kotiin, tunsi hän sydämessään katkeraa tuskaa ja ajatteli mikein kapinoiden sitä uhria, minkä hän oli tehnyt. "Beatrix ottaisi minut", ajatteli hän, "jos minulla vain olisi arvo, jonka voisin hänelle antaa. Kun en vain olisi antanut tuota lupausta hänen isälleen, saisin arvoni ja rakastettuni myöskin."

Luulenpa, että miehen turhamaisuus on väkevämpi kuin mikään muu intohimo hänessä, sillä nytkin punastun, kun muistan noiden kaukaisten päivien nöyryytyksiä, joiden muisto yhä kirveltää, vaikka tyhjiin rauenneen lemmen hehku on häipynyt jo useita vuosikymmeniä sitten. Kun kirjoittajan jälkeläiset tulevat lukemaan tätä hänen muistokokoelmaansa, niin ovatkohan he kokeneet elämässään samanlaisen häviön ja häpeän? Lienevätkö he koskaan polvistuneet naisen eteen, naisen, joka on kuunnellut heitä ja leikkinyt heidän kanssaan ja nauranut heille — naisen, joka viitaten heille mairitellen ja hyväillen, myöntymys säteillen silmistään, on puijannut heidät polvilleen ja kääntänyt heille selkänsä ja poistunut. Kaikki tämä häpeä täytyi mr. Esmondin kestää. Ja hän alistui ja kapinoi, mutta palasi taas pian ryömien saadakseen lisää samanlaista.

Tämän juhlan jälkeen vierivät nuoren lordi Ashburnhamin vaunut yhtämittaa Kensington Square'iin ja sieltä pois; hänen äitinsä tuli vierailulle Esmondin emännän luokse. Ja saattoi olla varma siitä, että tapasi tuon nuoren herran joka viikko uudessa puvussa sekä kaiken sen loiston koristamana, minkä hänen räätälinsä tai korukauppiaansa kykeni hänelle hankkimaan, jokaisessa kaupungin tilaisuudessa, missä vain hovineitimme oli. Lordi oli uupumattoman kohtelias mr. Esmondille — pyysi häntä päivälliselle ja tarjosi hänelle ratsuhevosia ja antoi hänelle tuhansia outoja osoituksia kunnioituksestaan ja hyvänsuopaisuudestaan. Sitten, eräänä iltana kahvilassa, jonne lordi tuli aika lailla höpertyneenä ja kiihtyneenä juomisesta, hän syöksähti mr. Esmondin luokse ja huudahti: "Onnitelkaa minua, paras everstini; olen miehistä onnellisin."

"Miehistä onnellisin ei kaipaa parhaan everstin onnitteluja", virkkoi
Esmond. "Mikä on tämän autuaallisen onnen aihe?"

"Ettekö ole kuullut?" kysyi lordi. "Ettekö tiedä? Minä luulin, että siellä kerrotaan teille kaikki: Jumalainen Beatrix on luvannut tulla omakseni."

"Mitä!" huudahti mr. Esmond, joka oli viettänyt onnellisen hetken Beatrixin seurassa juuri sinä aamuna — oli kirjoittanut hänelle säkeitä, joita hän oli laulanut klaverin ääressä.

"Niin", sanoi lordi, "minä odotin häntä tänään. Minä näin teidän kävelevän Knightsbridge'iin päin, kun ajoin sinne vaunuissani. Hän näytti niin ihanalta ja puhui niin lempeästi, että en voinut olla polvistumatta ja — ja — minä olen totisesti maailman onnellisin mies. Olen kovin nuori, mutta hän vakuuttaa, että minä vanhenen. Ja tiedättehän, että tulen täysi-ikäiseksi neljän kuukauden kuluttua, ja iän ero meidän välillämme on kovin pieni. Olen niin onnellinen. Tahtoisin tarjota vierailleni jotain. Ottakaamme pullo — tai vaikkapa tusina — ja juokaamme Englannin suloisimman naisen malja."

Esmond jätti nuoren lordin tyhjentelemään maljoja ja harhaili Kensingtoniin kysymään, oliko uutinen totta. Se oli liiankin totta: hänen emäntänsä surullinen, säälivä ulkomuoto ilmaisi hänelle kaikki. Ja sitten kertoi lady mitä yksityiskohtia hän siitä tiesi ja miten nuori lordi oli esittänyt kosintansa puoli tuntia Esmondin poistumisen jälkeen sinä aamuna ja juuri siinä huoneessa, missä vielä oli klaverilla laulu, jonka Esmond oli kirjoittanut ja jonka he olivat yhdessä laulaneet.

III KIRJA.

KUVAA MR. ESMONDIN VIIMEISET VAIHEET ENGLANNISSA.

I luku.

TAISTELUNI JA VAIVANI PÄÄTTYVÄT.

Kuumeinen halu voittaa jonkun verran mainetta, halu, mikä Esmondia oli kannustanut, häipyi nyt, kun hän jo oli saavuttanut osan siitä, mitä oli toivonut ja kun hänen kunnianhimonsa suuri vaikutin oli poissa. Hänen halunsa soturin kunniaan johtui toivosta, että se koroittaisi häntä Beatrixin silmissä. Aateluuden ja rikkauden jälkeen se oli ainoa arvolaji, jota Beatrix piti arvossa. Se oli panos, minkä saattoi helpoimmin sekä voittaa että hävitä. Sillä lakimiehen ura on kovin pitkä peli ja vaatii koko elämän harjoittamiseensa, ja kirjailijana tai hengenmiehenä huomatuksi tuleminen ei olisi vähääkään auttanut poloisen herran pyrkimyksiä. Hänellä ei siis ollut muuta osaa ehdolla kuin punatakin osa, ja niinpä hän näytteli sitä. Ja tästä todellakin johtui hänen nopea edistyksensä, hän kun pani itsensä vaaralle alttiiksi enemmän kuin useimmat miehet ja uskalsi enemmän voittaakseen enemmän. Onko hän ainoa mies, joka on asettanut elämänsä panosta vastaan, joka ehkä ei ole voittamisen arvoinen? Toinen uskaltaa elämänsä (ja toisinaan myös kunniansa) rahapinkkaa tai metriä sinistä ritarinauhaa vastaan tai istuinta vastaan parlamentissa; ja toiset taas tekevät sen nauttien ja kiihtyen itse urheilusta — kuten tekee metsästäjäjoukko, josta kukin koettaa huutaa ja nelistää kovemmin kuin toiset likaisen ketun hännässä, ketun, joka on oleva etummaisen onnellisen voittajan palkinto.

Kun eversti Esmond sai kuulla tämän uutisen Beatrixin kihlauksesta, alistui hän kohtaloonsa ja päätti luopua miekastaan, joka ei nyt enää voisi voittaa hänelle mitään, mistä hän välitti; ja tällaisella synkällä mielellä hän päätti erota rykmentistään. Tämä ihastutti suuresti kapteenia, joka oli häntä lähinnä arvossa ja joka sattui olemaan varakas nuori herra; hän maksoi ihastuneena mr. Esmondille tuhannen guineaa Esmondin majurin arvosta Webbin rykmentissä ja sai kuulan päähänsä seuraavassa taistelussa. Esmond ei varmaankaan olisi ollut pahoillaan, jos hän olisi joutunut saamaan saman kohtalon. Hän oli nyt enemmän Ritari Murhemuoto kuin hän oli milloinkaan ennen ollut. Hänen surullisuutensa teki hänet varmaankin aivan inhoittavaksi hänen leiriystävilleen, jotka yleensä pitävät iloisesta veikosta ja pilkkaavat synkkää soturia, joka aina vain huokailee kotona olevan Dulcinean vuoksi.

Molemmat Castlewoodin ladyt hyväksyivät mr. Esmondin luopumisen sotaväestä; ja Esmondin kelpo kenraali hyväksyi hänen eroamishalunsa ja avusti häntä tämän toimenpiteen ratkaisussa, joka toi sievoisen summan Esmondin taskuun. Mutta kun ylipäällikkö palasi kotiin ja hänen oli pakko vasten tahtoaankin määrätä kenraaliluutnantti Webb erään Flanderissa olevan armeijamme divisionan johtoon, pyysi kenraaliluutnantti eversti Esmondia niin hartaasti adjutantikseen ja sotakirjurikseen, ettei Esmond voinut antaa kieltoa hyvälle päämiehelleen, ja hän asettui uudestaan paikkaansa. Mitkä ainaiset tuskat ja pelot [Mitkä tosiaankin? Psalmi 91: 2, 3, 7. — R.E.] ja huolet raastivatkaan vaimojen ja äitien sydämiä noina kauhun päivinä, jolloin jokainen Gazette toi surman ja sodan sanomia ja jolloin aina, vaikka äskeinen mielen jännitys olikin häipynyt ja rakastettu säästynyt, kuitenkin jäi kytemään ajatus, että vielä voitiin taistella taistelu, josta seuraava Flanderin kirje toisi tietoja. Siten noiden lempeitten olentoparkain täytyi kärsiä ja vavista koko sodan ajan. Miten suurta pelkoa Esmondin emäntä mahtoikin tuntea (ja tuon naisista helläsydämisimmän on täytynyt tuntea niiden katkeruutta molempien poikiensa vuoksi, niin hän heitä nimitti), niin ei hän milloinkaan antanut sen ilmetä olennossaan, vaan hän peitti huolensa samaten kuin hän peitti laupeudentyönsä ja hartautensa. Vain sattumalta joutui Esmond näkemään ollessaan kävelyretkellä Kensingtonissa, emäntänsä tulevan siellä olevasta köyhästä majasta, ja Esmond sai kuulla, että tällä oli kokonainen joukko köyhiä holhokkeja, joiden luona hän kävi ja joita hän lohdutti heidän sairaudessaan ja köyhyydessään ja jotka joka päivä siunasivat häntä. Lady otti osaa aamujumalanpalvelukseen joka päivä (vaikka hän erittäinkin sunnuntaisin järjesti ja edisti iloisuutta ja viatonta leikkiä pienessä perhepiirissään). Ja muistiinpanoista, joita hän näihin aikoihin on erääseen päiväkirjaansa tehnyt, sekä uskonnollisista, kirjoitelmista, mitkä ovat laaditut suloisen koruttomassa innostuksessa, ilmenee miten hellä sydän hänellä oli, miten nöyrä ja hurskas mieli, mitä huolia hän kärsi vaiteliaana ja miten hartaan luottavaisena hän jätti ne, joita hän rakasti, kuolon ja elon kaikkivoivan Jakajan hoivaan.

Chelsean varakreivitär, Esmondin uusi emintimä, oli nyt tullut ikään, jossa pelko toista puoluetta kohtaan ei suuresti häiritse lepoa. Hän piti valteista enemmän kuin useimmista muista asioista maan päällä. Hän oli kyllä horjumaton omassa uskossaan, mutta hänen katkeruutensa ei silti enää ollut kovinkaan polttava meidän uskoamme kohtaan. Hänellä oli kovin hyväluontoinen, myöntyväinen ranskalainen rippi-isä, jonka nimi oli monsieur Gauthier. Hän oli maailmanmies ja saattoi ryhtyä kortinlyöntiin tuomiorovasti Atterburyn kanssa, joka oli Chelsean varakreivittären naapuri, ja samoin oli rippi-isä hyvissä väleissä koko korkeakirkollisen puolueen kanssa. Epäilemättä monsieur Gauthier tiesi, mikä asema olisi kuulunut Esmondille, sillä hän oli kirjevaihdossa Holtin kanssa ja kohteli aina eversti Esmondia erikoisen kunnioittavasti ja ystävällisesti, mutta eversti ja apotti eivät, syystä kyllä, milloinkaan keskustelleet tästä asiasta, ja niin he pysyivät erittäin hyvinä ystävinä.

Kaikki Chelsean varakreivittären kestivieraat olivat toryja ja korkeakirkollisia. Madame Beatrix oli yhtä touhuissaan kuninkaasta kuin hänen vanhempi sukulaisensakin: hän kantoi kuninkaan kuvaa sydämellään; hänellä oli kiehkura kuninkaan hiuksia; hän vakuutti, että kuningas oli ruhtinaista sorretuin, urhoollisin, kyvykkäin, onnettomin ja kaunein. Steele, joka oli riidoissa kovin useitten tory-ystäviensä kanssa, ei kuitenkaan milloinkaan Esmondin kanssa, sanoi tavallisesti Esmondille, että tämän sukulaisen talo oli torypuolueen juonittelijain pesäpaikka, että Gauthier oli vakoilija, että Atterbury oli vakoilija ja että kirjeitä alinomaa lähti siitä talosta kuningattarelle St. Germain'iin. Tähän Esmond nauraen vastasi, että armeijassa vakuutettiin myöskin Marlborough'n herttuan olevan vakoojan ja että tämä oli yhtä paljon kirjevaihdossa kuningasperheen kanssa kuin paras jesuiitta. Ja niin oli Esmond, ottamatta kovin innostuneena osaa yleiseen väittelyyn, liittynyt lujasti perheensä jäseniin. Hänestä oli selvää, että kuningas Jaakko III oli eittämättömästi Englannin oikea kuningas ja että oli parempi saada hänet kuin joku muukalainen meitä hallitsemaan hänen sisarensa kuoltua. Kukaan ei enää ihaillut kuningas Wilhelmiä — sankaria ja valloittajaa, miehistä urhoollisinta, oikeudenmukaisinta ja viisainta. Sillä hän valloitti maamme miekalla ja piti sen hallussaan ja hallitsi sitä aivan samalla oikeudella kuin sitä oli pitänyt hallussaan suuri Cromwell, joka oli oikea ja suuri hallitsija, mutta että muukalainen, itsevaltias saksalainen ruhtinas, joka sattumalta polveutui kuningas Jaakko I:stä, oli ottava haltuunsa tämän valtakunnan, tuntui mr. Esmondista hirveältä vääryydeltä — ainakin oli jokaisella englantilaisella oikeus panna vastalauseensa, ja ennen muita englantilaisella ruhtinaalla, laillisella perillisellä. Ketäpä elinvoimaista miestä ei innostaisi sellainen asia? Kukapa kelpo mies, jolla oli tarjona sellainen kruunu, ei taistelisi sen puolesta? Mutta tuo kilpailu oli kohtalokasta. Tuo ruhtinas oli itse itseään vastaan vihollisena, jota hän ei voinut voittaa. Vaikka hänellä oli miekka, ei hän koskaan uskaltanut vetää sitä esiin. Hän antoi tilaisuuksien liukua käsistään istuessaan oopperatyttöjen sylissä tai nyyhkyttäessään pappien jaloissa anteeksiantoa rukoillen; ja hänelle uhrattu sankarien veri ja kelpo sydämien rakkaus, horjumattomuus, rohkeus ja uskollisuus menivät hukkaan.

Mutta palatkaamme Chelsean ladyn luo. Kun hänen poikansa Esmond ilmoitti hänen armolleen aikovansa lähteä seuraavalle sotaretkelle, hyvästeli tämä hänet vallan hilpeästi ja istuutui pelaamaan pikettiä kamarineitinsä kanssa, ennenkuin Esmond kunnolla ennätti poistua huoneesta ollessaan viimeisellä vierailullaan. "Kolme panosta kuningasta vastaan", olivat viimeiset sanat, jotka Esmond kuuli hänen lausuvan; tuolta hyvältä ladyltä oli elämän peli melkein lopussa, ja kolme kuukautta myöhemmin hän joutuikin vuoteelle, jossa elämä hänestä tuskattomasti sammui, niin kirjoitti abbe Gauthier Esmondille, joka silloin oli kenraalinsa kanssa Ranskan rajalla. Lady Castlewood oli hänen luonaan hänen kuollessaan ja hän oli myös kirjoittanut Esmondille. Mutta varmaankin ovat nämä kirjeet joutuneet kaapparin saaliiksi postilaivasta, koska Esmond ei saanut tietää mitään niiden sisällöstä, ennen kuin hän palasi Englantiin. Lady Esmond oli testamentannut koko omaisuutensa eversti Esmondille "korvaukseksi tälle tehdystä vääryydestä", niin oli kirjoitettu jälkisäädökseen. Mutta hänen omaisuutensa ei ollut suuri, ei koskaan ollut ollutkaan, ja kelpo varakreivitär oli, viisaasti kyllä, käyttänyt suurimman osan siitä rahasta, minkä omisti, vuotuiseen elinkorkoon, joka loppui hänen kuollessaan. Mutta Chelseassa oli kuitenkin jäljellä talo ja kalusto, hopeat ja muotokuvat sekä eräs rahamäärä ladyn kauppiaan, sir Josiah Childin huostassa, summa, joka kokonaisuudessaan antoi lähes kolmensadan punnan vuotuiset korot. Niinpä havaitsi mr. Esmond olevansa, joskaan ei rikas, niin ainakin turvattu elinajakseen. Siellä olivat myös nuo kuuluisat timantit, joiden oli huhuiltu olevan satumaisten summien arvoiset, mutta kultaseppä ilmoitti, että niillä saisi vain neljätuhatta puntaa. Nämä timantit eversti Esmond kuitenkin talletti, sillä hänellä oli niille erikoinen tarkoitus; mutta Chelsean talo, kalusto, tavarat y.m. lukuunottamatta muutamia esineitä, jotka hän pidätti itselleen, myytiin hänen määräyksestään ja näin karttunut summa sijoitettiin valtion obligatsioneihin, jotka tuottivat hänelle jo mainitun kolmensadan punnan vuotuisen tulon.

Hän teki jälkisäädöksen, koska hänellä nyt oli omaisuutta, ja lähetti sen Englantiin. Armeijamme oli nyt vihollisen, läheisyydessä ja suurta taistelua odotettiin joka päivä. Tiedettiin, että ylipäällikkö oli epäsuosiossa ja että kotona olevat puolueet olivat hänen kiihkeitä vastustajiaan; ei ollut ainoatakaan panosta, jota ei tämä suuri ja päättäväinen peluri olisi pannut alttiiksi palauttaakseen menestyksensä aina kun hänen asemansa näytti epätoivoisimmalta. Frank Castlewood oli eversti Esmondin lähettyvillä, sillä Esmondin kenraali oli mielellään ottanut tuon nuoren aatelismiehen esikuntaansa. Hänen linnoitusopiskelunsa Brysselissä olivat silloin jo päättyneet. Se linna, jota hän oli piirittänyt, oli luullakseni antautunut, ja lordi ei ollut ainoastaan marssinut hulmuavin lipuin sinne vaan oli marssinut poiskin. Hän tapasi kertoa poikamaisista kujeistaan herttaisen veikeästi ja hän oli armeijamme viehättävin nuori syntipukki.

Tarpeetonta on sanoa, että eversti Esmond oli testamentannut koko pienen omaisuutensa tälle pojalle. Eversti oli täysin vakuutettu siitä, että seuraava taistelu lopettaisi hänen elämänsä; hän tuntui väsyneensä aurinkoon ja oli valmis sanomaan sille ja maalle jäähyväiset. Frank ei halunnut kuunnella toverinsa synkkiä ennustuksia, vaan vakuutteli, että he viettäisivät hänen syntymäpäiväänsä sinä syksynä Castlewoodissa sodan tauottua. Hän oli kuullut kotona tapahtuneesta kihlauksesta. "Jos prinssi Eugene menee Lontooseen", virkkoi Frank, "ja Trix saa hänet käsiinsä, niin hän hylkää Ashburnhamin prinssin tähden. Kuuleppas, hänellä oli tapana liehitellä Marlborough'n herttuata, kun hän oli vasta neljätoistavuotias, ja iskeä silmää pikku Blandford-paralle. Minä en vain häntä naisi, Harry, — en, vaikka hänen silmänsä olisivat puolta suuremmat. Minua haluttaa huvitella. Kolmen tulevan vuoden kuluessa aion nauttia kaikkia mahdollisia iloja. Sitten nain jonkun hiljaisen, vakavan, kainon ja järkevän varakreivittären, metsästelen ja sijoittaudun Castlewoodiin. Minä voin samalla edustaa koko kreivikuntaa — ei, turkanen, sinä edustat kreivikuntaa. Sinulla on sukumme lahjakkuus. Jumalan tähden, rakas Harry poikani, sinulla on terävin pää ja hellin sydän koko armeijassa, kaikkihan sen myöntävät. Ja mikäpä estäisi sinua menemästä Alahuoneeseen ja tulemasta ministeriksi ja saamasta päärin arvoa ja muuta hyvää, sittenkuin kuningatar kuolee ja kuningas palaa? Sinutko ammuttaisiin ensi taistelussa? Tuhannen burgundipulloa siitä, että et saa naarmuakaan! Mohunin haava on parantunut. Hän on nykyjään aina korpraali Johnin seurassa. Näyttäköönpä vain inhottavan naamansa niin minä syljen hänelle vasten silmiä! Minä sain opetusta isä — kapteeni Holtilta Brysselissä. Se vasta mies on! Hän tietää kaiken." Esmond pyysi Frankia olemaan varuillaan — isä Holtin tieto oli vaarallista; Esmond ei näet vielä tietänyt miten pitkälle isä oli mennyt nuoren oppilaansa ohjauksessa.

Sekä ranskalaiset että englantilaiset sanomalehtimiehet ja kirjailijat ovat antaneet riittäviä selostuksia Blarignies'n eli Malplaquet'n verisestä taistelusta, joka oli viimeinen ja vaikein niistä voitoista, mitkä suuri Marlborough'n herttua saavutti. Tähän hirveään kamppailuun otti osaa lähes kaksisataaviisikymmentä tuhatta miestä, joista enemmän kuin kolmekymmentä tuhatta sai surmansa tai haavoittui. (Liittoutuneet menettivät kaksi kertaa niin paljon omia miehiään kuin he surmasivat ranskalaisia, jotka he voittivat). Hyvin todennäköisesti tämä tavaton teurastus aiheutui siitä, että luottamus suurta päällikköä kohtaan horjui kotimaassa ja hän aikoi palauttaa sen voiton avulla. Jos sellaiset vaikuttimet saivat Marlborough'n herttuan yrittämään niin tavatonta panosta ja panivat hänet epätoivoissaan uhraamaan kolmekymmentä tuhatta miestä, jotta hän vielä kerran voisi loistaa jossain Gazettessa ja hiukan kauemmin säilyttää paikkansa ja eläkkeensä, niin sattuma teki tyhjäksi tuon kauhean ja itsekkään suunnitelman. Voitto ostettiin hinnasta, jota ei mikään kansa, olipa se miten kunnianhimoinen tahansa, vapaaehtoisesti uhraa voitolle. Ranskalaisten urhoollisuus oli aivan yhtä ihmeellinen kuin heidän ahdistajiensakin sankarillinen voima. Me valloitimme paljon heidän lippujaan ja joitakuita tykkejä, mutta meiltä jäi kaksikymmentä tuhatta maailman urhoollisinta soturia juoksuhautojen peittämälle rintamalinjalle, josta vihollinen häädettiin. Se perääntyi kovin hyvässä järjestyksessä. Pakokauhun taika, joka oli ranskalaisia kiusannut koko Höchstedtin onnettomuuden jälkeisen ajan näytti menettäneen tehonsa; ja koska ranskalaiset nyt taistelivat oman maansa kynnyksellä, he osoittivat sankarillisuuden elävöittämää vastustuskykyä, jommoista emme milloinkaan olleet kokeneet koko heidän kiihkeän sotansa aikana, jos tämä taistelu olisi saanut onnellisemman ratkaisun, olisi voittaja ehkä saanut sen palkkion, jonka vuoksi hän sen taisteli. Mutta näin ollen (ja niin juuri pitikin olla) suuttui herttuan vastapuolue Englannissa tästä hirveästä mieshukasta ja vaati jyrkemmin kuin koskaan päällikön kutsumista pois, koska hänen intohimoisuutensa ja epätoivonsa voivat ajaa hänet vieläkin pitemmälle. Vakuutan, että tämän verisen Malplaquet'n päivän jälkeen sekä hollantilaisten leirissä että omassamme ja juuri niiden rykmenttien ja päälliköiden joukossa, joiden urhoollisuus oli huomattavin tuon hirveän verilöylyn kestäessä, yleinen mielipide oli sotaa vastaan. Ranskalaiset työnnettiin omalle rajalleen ja kaikki heidän Flanderissa tekemänsä valloitukset ja sotasaaliinsa takavarikoitiin. Savoijin prinssistä, johon ylipäällikkömme omista syistään liittyi läheisemmin kuin milloinkaan ennen, tiedettiin, että häntä kannusti vanhaa Ranskan kuningasta vastaan valtiollisen kaunan ohella mieskohtainen viha. Tuo keisarillinen ylipäällikkö ei milloinkaan voinut unohtaa sitä halveksumista, jota Ludvig oli osoittanut apotti de Savoielle; ja kaikkein autuaimman majesteetin nöyryytyksestä ja häviöstä sai pyhä Rooman keisarikin tilinsä. Mutta mitä merkitsivät nämä riidat meille, Englannin ja Hollannin vapaille kansalaisille? Ranskan monarkki oli kaikesta huolimatta vielä, itsevaltaisenakin, eurooppalaisen sivistyksen päämies, joka vanhuudessaan ja onnettomuuksissaan oli vielä kunnioitettavampi kuin loistavimman menestyksensä aikoina. Hänen vastustajansa taas oli puolibarbarinen tyranni murhaavine kroatialais- ja pandori-laumoineen, jotka muodostivat puolet hänen armeijastaan ja täyttivät leirimme omituisine olemuksineen ja olivat parrakkaita kuin heidän naapurinsa, uskottomat turkkilaiset, ja toivat kristittyjen sodankäyntiin pakanallisia ryöstämis-, elostelu- ja murhaamistapojaan. Miksi tuli Englannin ja Ranskan parhaitten veren vuotaa, jotta näiden ryövärien pyhä roomalainen ja apostolinen henki voisi kostaa kristitylle kuninkaalle? Ja tämän päämäärän edestä me taistelimme, ja jokaisessa kylässä ja perheessä Englannissa surtiin rakastettujen poikien ja isien, menetystä. Sotilaspöytiemmekään ääressä emme tohtineet puhua toisillemme Malplaquet'sta, niin kauheita olivat ne aukot, joita armeijaamme olivat jättäneet tuon verisen päivän tykit. Sydäntäsärkevää oli upseerin, jolla oli sydän rinnassa, paraatipäivänä taistelun jälkeen katsella rintamalinjojaan ja huomata satojen toverien poistuneen — sekä alhaisten että ylhäisten, — heidän, jotka vielä eilen voimaa ja iloa uhkuen olivat kokoontuneet rääsyisten ja mustuneiden lippujemme ympärille. Missä olivat ystävämme? Kun mahtava herttua tarkasti meitä ratsastaen linjojamme pitkin hienoine, keikailevine adjutantti- ja kenraaliseurueineen ja pysähtyi siellä täällä kiittelemään jotain upseeria ominaisella rakastettavalla hymyllä ja kumarruksilla, joita hänen ylhäisyytensä aina tuhlaili, hurrasi hänelle tuskin, kukaan, vaikka Cadogan kiroili ratsastaessaan pitkin rivejä: "Paha teidät periköön, miksi ette hurraa?" Mutta miehillä ei ollut luontoa hurrata; kukaan heistä ei voinut olla ajattelematta: "Missä on toverini? — missä on veljeni, joka taisteli vierelläni, missä on rakas kapteenini, joka minua johti eilen?" Se oli surullisin paraati, minkä koskaan olen nähnyt, ja "Te Deum", jota pappimme lauloivat, oli mitä synkin ja murheellisin satiiri.

Esmondin kenraali sai lisätä yhden niihin moniin kunniamerkkeihin, mitkä hän lukuisissa taisteluissa oli saanut, ja haavoittui selkäpiihin. Tämä saattoi hänet vuoteenomaksi, ja vakuutan hänen lohdutuksekseen tuskissaan maatessaan sorvailleen ylipäällikköä. "Korpraali John pitää aivan yhtä paljon minusta", hän saattoi sanoa, "kuin kuningas David piti kenraali Uriasta ja siksi hän aina määrää minulle vaarallisimman paikan." Hän oli kuolinpäiväänsä asti siinä vakaumuksessa, että herttua oli halunnut hänen häviävän Wynendaelin luona ja että tämä siinä tarkoituksessa lähetti hänet niin vähin voimin ja toivoi hänen saavan surmansa. Esmond ja Frank Castlewood pelastuivat kumpikin vahingoittumattomina, vaikka se divisioona, jota kenraalimme johti, kärsi vieläkin enemmän kuin kaikki toiset, se kun sai kestää sekä vihollisen raivoisaa tykkitulta — se oli taukoamatonta ja tehokasta — että kuuluisan Maison du Roy'n kiivaita, yhtämittaa uudistuvia hyökkäyksiä. Ne meidän täytyi vähän väliä torjua ja työntää takaisin luotisateella ja piikkiaidoilla sekä neljään riviin asettuneilla muskettisotureillamme ja keihäsmiehillämme. Sanotaan Englannin kuninkaan tehneen vähintäinkin kaksitoista hyökkäystä sinä päivänä yhdessä Ranskan kuninkaallisten kanssa. Esmondin entinen rykmentti, kenraali Webbin jalkaväki, palveli siinä divisioonassa, jota Esmond everstinä komensi. Kenraali Webb oli kolme kertaa jalkaväen muodostaman neliön keskellä ja johti tulta hyökkääviin ranskalaisiin; ja kun taistelu oli lopussa, lähetti hänen ylhäisyytensä Berwickin herttua onnittelunsa entiselle rykmentilleen ja heidän everstilleen heidän taistelussa osoittamansa urheuden johdosta.

Me juhlimme lordi Castlewoodin täysi-ikäiseksi tuloa ja joimme hänen maljojaan syyskuun 25 p:nä, jolloin armeija oli Monsin edustalla. Täällä ei onni suosinut eversti Esmondia yhtä suuresti kuin se oli suosinut paljon vaarallisemmissa otteluissa. Häntä haavoitti kuulan sirpale juuri yläpuolelle sen paikan, missä hänen entinen haavansa oli Tämä sai vanhan haavan aukenemaan ja siitä taas johtui kuumetta, verensylkyä ja muita ilkeitä oireita; hän oli sanalla sanoen ihan surman suulla. Hänen serkkunsa, tuo kelpo poika, vaali vanhempaa toveriaan erinomaisen hellästi ja huolellisesti siihen saakka kuin lääkärit julistivat vaaran olevan ohi. Silloin Frank poistui, vietti talven Brysselissä ja piiritteli epäilemättä jotain muuta linnaa siellä. Hyvin harvat nuorukaiset olisivat luopuneet huveistaan niin pitkäksi aikaa ja niin mielellään kuin Frank; hänen hupaisa puheensa ilostutti useita tuskallisia ja uuvuttavia päiviä Esmondin sairastaessa. Frankin luultiin yhä olevan sukulaisensa vuoteen ääressä kuukausi sen jälkeen kuin hän oli sen jättänyt, sillä kotoa tuli hänen äidiltään kirjeitä, joissa ylenmäärin kiiteltiin nuorta herraa siitä, että oli hoitanut vanhempaa veljeään (niin hellällä nimellä suvaitsi Esmondin emäntä nyt mainita tätä); ja Esmond puolestaan ei kiirehtinyt hänen luuloaan oikaisemaan tuon kelpo nuorukaisen lähdettyä viettämään joululomaansa. Esmondista oli aivan yhtä hupaisaa leposohvaltaan seurata tuon nuoren miehen iloa siitä, että sai olla vapaana, kuin havaita hänen yksinkertaisia ponnistuksiaan salata mielihyväänsä poispääsemisestään. Elämässämme on päiviä, jolloin samppanjapullo kabaretissa ja punaposkinen toveri sitä jakamassa ovat liian voimakkaita kiusauksia leimalle nuorelle miehelle. En aio ruveta siveyssaarnaajaksi enkä huutaa: "hyi!" Jo aikoja sitten olen tiennyt, miten vanhat miehet opettavat ja miten nuoret miehet käyttäytyvät ja että patriarkoillakin on ollut heikot hetkensä, kauan ennenkuin isä Noak kaatui löydettyään viinipensaan. Frank siis poistui huvittelemaan Brysseliin, missä pääkaupungissa useat armeijamme nuorukaiset vakuuttivat löytävänsä monin verroin enemmän huvittelumahdollisuuksia kuin itse Lontoossa. Ja mr. Harry Esmond jäi sairastelemaan ja kirjoitti etevän näytelmän, minkä hänen emäntänsä julisti verrattomaksi; sitä näyteltiinkin seuraavana vuonna kokonaista kolme iltaa peräkkäin.

Kun hän näin virui hoidellen itseään, ilmestyi kaikkialla oleva mr. Holt taas ja jäi koko kuukaudeksi Monsiin, missä hän voitti mr. Esmondin kuninkaan puolelle (sitä puolta oli Esmondin perhe aina pitänyt) ja yritteli vielä uudestaan kehittää väittelyä heidän uskontojensa pohjalle ja palauttaa Esmondin siihen uskoon, mihin hänet lapsena oli kastettu. Holt oli sekä taitava että oppinut järkeilijä ja hän kuvaili oman uskontonsa ja Englannin kirkon opin sellaisella tavalla, että niiden, jotka hyväksyivät hänen perustelunsa, oli totisesti hyväksyttävä hänen ratkaisunsakin. Hän viittasi Esmondin heikkoon terveyteen, uuteen elämään ja niin edespäin; hän kuvaili liioitellen niitä äärettömiä etuja, joita sairaalle miehelle oli koituva — etuja, joita ei Englannin kirkko voinut kieltää roomalaiskatolisella kirkolla olevan — ja mitenkä se voisikaan, kun itse oli siitä kirkosta johtunut ja vain haarautuma siitä? Mutta mr. Esmond vastasi, että hänen uskontonsa oli hänen isänmaansa uskonto, ja että hän tahtoi olla uskollinen sille: muut saivat hänen puolestaan palvella ja perustella toisenlaisia uskonnollisia pääkappaleita sekä Roomassa että Augsburgissa. Mutta jos hyvä isä tarkoitti, että Esmondin tuli liittyä roomalaiskatoliseen uskoon pahojen seurausten välttämiseksi ja että koko Englanti saattoi joutua pannaan vääräoppisuudesta, niin suostui Esmond puolestaan kovin mielellään kärsimään sen mahdollisen rangaistuksen miljoonain maalaistensa kanssa, jotka olivat samaan uskontoon kasvatetut ja yhdessä eräiden maailman jalompain, rehellisimpäin, puhtaimpain, viisaimpain, hurskaimpain ja oppineimpain miesten ja naisten kanssa.

Isä saattoi paljon helpommin voittaa mr. Esmondin puolelleen poliittisissa asioissa, sillä Esmond oli jo ennen tullut samaan ratkaisuun, vaikka ehkä eri tietä. Tri Sacheverel ja Englannin korkeakirkollinen puolue, jotka pitivät suurta ääntä Jumalan säätämästä oikeudesta, voivat hyvin pitää kantansa. Jos Richard Cromwell ja hänen isänsä häntä ennen olisivat tulleet kruunatuiksi ja voidelluiksi (ja piispoja olisi kyllä ollut siihenkin), niin olisi heillä mr. Esmondin mielestä ollut Jumalan säätämää oikeutta juuri saman verran kuin jollain Plantagenetilla tai Tudorilla tai Stuartilla. Mutta koska kansan tahto eittämättömästi oli perinnöllisen kuninkaan puolella, niin Esmond piti St. Germain'issa olevaa Englannin kuningasta parempana ja soveliaampana kuin saksalaista prinssiä Herrenhausenista; jos tämä kuningas taas ei olisi tyydyttänyt kansaa, voitiin kyllä löytää joku muu englantilainen mies hänen tilalleen. Ja niinpä oli Esmond valmis huutamaan: "Eläköön Jaakko-kuningas", sittenkuin kuningatar Anna oli mennyt sitä tietä, jota kuninkaiden ja tavallisten ihmisten täytyy mennä, vaikka Esmond ei ollutkaan erikoisen innostuksen haltioittama eikä palvonut tuota hirveätä sukuluetteloa, jota torypuoluelaiset sanoivat Jumalan säätämäksi.

"Minä pelkään, eversti, että ette sydämessänne ole tasavaltalaista parempi", virkkoi pappi huokaisten.

"Minä olen englantilainen", vastasi Harry, "ja minä näen isänmaani oikeassa valossa. Kansan tahto on kirkon ja kuninkaan puolella, mutta vain Englannin kirkon ja englantilaisen kuninkaan; siinä syy, miksi en kannata uskontoanne, vaikka kyllä kuningastanne."

Vaikka ranskalaiset häviävätkin Malplaquet'n taistelun, niin he kuitenkin olivat ylpeitä siitä päivästä, ja voittajat olivat puolestaan mieleltään masentuneita; ja vihollisemme kokosi suuremman armeijan kuin milloinkaan ennen ja teki tavattomia valmistuksia uutta taistelua varten. Marski Berwick oli ranskalaisten apuna sinä vuonna; me saimme kuulla, että marski Villars poti vielä haavaansa, mutta että hän halusi panna herttuamme koetukselle ja vakuutti taistelevansa kanssamme vaunuistaan. Nuori Castlewood riensi takaisin Brysselistä heti, kun hän sai kuulla taistelun olevan tulossa. Chevalier St. Georgen tulo ilmoitettiin toukokuun vaiheilla. "Tämä on kuninkaan kolmas taistelu ja samoin minunkin", kertaili Frank mielissään. Frank oli palannut kiihkeämpänä Jaakon puoluelaisena kuin milloinkaan ennen, ja Esmond epäili, että jotkut sievät brysseliläiset salaliittolaiset olivat valaneet nuorukaiseen sekaisen innostuksen. Hän myönsikin saaneensa sanoman kuningattarelta, Beatrixin kummilta, joka oli antanut Frankin sisarelle oman nimensä vuotta ennen Frankin ja tämän hallitsijan syntymistä.

Niin suuresti kuin marski Villarsia haluttikin taistella, niin ei herra herttua näyttänyt suovan hänelle sitä iloa. Viime vuonna oli hänen ylhäisyytensä ollut kaikessa whigien ja hannoverilaisten puolella; mutta kun herttua Englannissa käydessään havaitsi isänmaansa kylmenneen hänelle ja kansan saaneen korkeakirkollisen lojaalisuuden puuskan, hän palasikin armeijansa luo hannoverilaisille kylmenneenä, keisarillisiin nähden varovaisena ja erittäin säyseänä ja kohteliaana Chevalier de St. Georgea kohtaan. Varmaa on, että sanansaattajia ja kirjeitä yhtämittaa kulki hänen ylhäisyytensä ja tämän toisessa leirissä olevan urhean sukulaisen, Berwickin herttuan välillä. Kenenkään mieltymyksenilmaukset eivät olleet otollisempia kuin hänen ylhäisyytensä, eikä kukaan lausunut jalommin kunnioitustaan tahi kiintymystään. Hän vakuutti Monsieur de Torcylle, niin kertoi mr. St. John kirjoittajalle, mielellään antavansa paloitella ruumiinsa maanpaossa olevan kuningattaren ja tämän perheen puolesta, ja enemmänkin, luulenpa hänen sinä vuonna luovuttaneen osinkona kaikkein arvokkaimman osan itseään — rahansa, — jotka hän lähetti kuninkaallisille maanpakolaisille. Mr. Tunstal, joka oli prinssin palveluksessa, kävi pari kolme kertaa leirissämme. Ranskalaiset olivat leiriytyneet Arlieu'hon Arrasin seuduille. Eräs pieni joki, jota muistaakseni nimitettiin Canihe'ksi (minä kirjoitan tätä kaukana kirjoista ja Euroopasta ja siinä ainoassa kartassa, joka kirjoittajalla on näistä nuoruutensa tienoista ei ole tätä pikku virtaa), erotti meidän etujoukkomme vihollisesta. Näiden kahden armeijan vahdit puhelivat keskenään joen poikki, mikäli kykenivät toisiaan ymmärtämään; ja jos eivät he ymmärtäneet toisiaan, he virnistelivät ja ojensivat konjakkipullonsa tai tupakkakukkaronsa toisilleen. Kun eversti Esmond eräänä ihanana kesäkuun päivänä ratsasteli erään upseerin kanssa, joka tarkasteli ulkovarustuksia (eversti Esmond ratsasteli saadakseen raitista ilmaa, sillä hän oli liian heikko sotapalvelukseen), he saapuivat tälle joelle; siellä oli juuri joukko englantilaisia ja skotlantilaisia koolla pakinoimassa toisella puolella olevan säyseän vihollisen kanssa.

Esmondia huvitti erittäinkin erään pitkän miehen puhe, miehen, jolla oli kiharat, punaiset viikset ja siniset silmät ja joka oli kaksitoista tuumaa pitempi tummia pikku toverejaan ranskalaisten puolella. Kun eversti häneltä kysyi, hän teki kunniaa ja sanoi kuuluvansa "Royal Cravat'eihin".

Kun hän äänsi sanat "Royal Cravat", Esmond tiesi heti, että se mies oli alussa käytellyt kieltään Liffeyn eikä Loiren rantamilla; ja sotilasparka, — hän oli ehkä karkulainen — ei halunnutkaan syventyä ranskalaiseen keskusteluun, sillä hän pelkäsi onnettoman irlantilaisen ääntämisensä paljastuvan. Hän näki parhaaksi tehdä vain muutamia ranskalaisia huomautuksia, jotka hän luuli hyvin osaavansa, ja hänen salaamisyrityksensä olivat sanomattoman huvittavia. Mr. Esmond vihelteli "Lillibulleroa", mikä sai irlantilaisen silmät kiilumaan; sitten hän heitti tälle taalarin rahan, jolloin poikaparka virkahti: "Jumala siu—, tuota, Dieu benisse votre honor" [Jumala siunatkoon Teidän Ylhäisyyttänne]; jos hän olisi ollut meidän puolellamme, olisi se auttamattomasti vienyt hänet sotatuomarin käsiin.

Tämän pakinan kestäessä ilmestyi ranskalaisten puolelle jokea pienen matkan päähän meistä kolme ratsastavaa upseeria ja sitten he pysähtyivät aivan kuin katsoakseen meitä, ja yksi heistä poistui toisten luota ja ratsasti aivan lähelle meitä, jotka olimme virran toisella puolella.

"Katsokaa, katsokaa", virkkoi kuninkaallinen kovin kiihtyneenä, "pas lui, se on hän, mutta ei hän tuolla, l'autre", ja hän osoitti kauempana olevaa upseeria, joka ratsasti pähkinänruskealla hevosella; aurinko kimalteli tämän panssarilla, johon oli kiinnitetty leveä sininen nauha.

"Viekää mr. Hamiltonin alamaisin tervehdys mylord Marlborough'lle — herra herttualle", sanoi herra englanninkielellä; ja huomattuaan, että ei seura ollut vihamielistä, hän lisäsi hymyillen: "Tuolla, herrat, on eräs teidän ystävänne; hän käskee minun sanomaan, että hän tapasi muutamia teistä syyskuun 11 päivänä viime vuonna."

Tämän herran puhuessa ratsastivat nuo kaksi muuta upseeriakin meihin päin ja tulivat hekin aivan lähelle. Me tiesimme heti kuka toinen oli. Se oli kuningas, silloin kaksikymmentäkaksi vuotias, pitkä ja hoikka, silmät ruskeat ja syvät, ja niiden ilme pysyi surullisena, vaikka hänen huulensa hymyilivätkin. Me paljastimme päämme ja teimme hänelle kunniaa. Kukaan mies ei olisi voinut nähdä häntä ensi kertaa tuntematta liikutusta, tuota niin suuren maineen ja kovanonnen nuorta perillistä. Mr. Esmondista prinssi oli suuresti nuoren Castlewoodin kaltainen, hän kun oli samanikäinen ja samanlainen vartaloltaan. Chevalier de St. George vastasi tervehdykseemme ja katsoi meihin tutkivasti. Tyhjäntoimittajatkin hurrasivat meidän puolellamme. Mutta pitkä irlantilainen soturi juoksi prinssin jalustimen ääreen ja polvistui ja suuteli tämän saapasta ja ulisi ja näytti latelevan satoja onnentoivotuksia ja siunauksia. Prinssi käski adjutanttinsa antaa miehelle rahaa; ja kun seurue oli meille kunniaa tehden ratsastanut pois, niin irlantilainen sylki siunaukseksi kultarahaa, jonka oli saanut ja hoiperteli pois pannen rahan kukkaroonsa ja pyöritellen porkkananvärisiä viiksiään.

Upseeri, jonka seurassa Esmond oli, tuo samainen pikku kapteeni Handysiden rykmentistä, mr. Sterne, joka oli neuvonut menemään puutarhaan Lillessä kun Esmond ja lordi Mohun järjestivät asiansa, oli myös irlantilainen ja urhoollisin pikku mies, joka koskaan on miekkaa kantanut. "Tulimmainen", virkkoi Roger Sterne, "tuo pitkä mies puhui niin kauniisti ranskaa, etten olisi tiennyt häntä ulkomaalaiseksi, jollei hän olisi alkanut mölytä, sillä vain irlantilaisvasikka voi sellaisen melun nostaa." Ja Roger teki toisenkin yhtä karkean huomautuksen, jossa oli järkeä ja mielettömyyttä sekaisin. "Jos tuo nuori herra", hän virkkoi, "vain tulisi ja ratsastaisi meidän leiriimme eikä Villarsin, ja heittäisi hattunsa ilmaan ja sanoisi: 'Tässä olen minä, kuningas, kuka seuraa minua?' Niin, Herra armahda, Esmond, koko armeija nousisi ja veisi hänet takaisin Englantiin ja antaisi Villarsille selkään ja valloittaisi Pariisin mennessään."

Pian tiedettiin koko leirissämme uutinen prinssin vierailusta, ja miehiämme meni suurin joukoin joelle toivoen saavansa nähdä hänet. Majuri Hamilton, jonka kanssa olimme puhuneet, lähetti erään torvensoittajan mukana muutamia hopearahoja upseereillemme. Mr. Esmondkin sai yhden näistä; ja se mitali sekä palkka, jommoisen prinsseiltä useimmiten saa, olivat ainoat korvaukset, mitkä Esmond on saanut kuninkaalliselta henkilöltä, jota hän ei yrittänytkään kauan tämän jälkeen palvella.

Esmond poistui armeijasta melkein heti tämän jälkeen ja seurasi kenraaliaan kotiin, sillä häntä oli neuvottu matkustamaan hyvän sään aikana ja kehoitettu pysymään kokonaan poissa sodasta. Mutta hän sai kuulla armeijasta Frank Castlewoodin tehneen itsensä kaikkein huomatuimmaksi niistä lukuisista, jotka tulvivat tapaamaan Chevalier de St. Georgea: herra varakreivi oli ratsastanut avopäin tuon pienen virran poikki prinssin luo, astunut ratsultaan ja polvistunut prinssin eteen uskollisuutensa merkiksi. Muutamat sanoivat prinssin lyöneen hänet ritariksikin, mutta lordi epäsi sen, vaikka hän myönsikin muun osan jutusta todeksi, ja virkkoi: "Olin ennen ollut korpraali Johnin" — siksi hän nimitti herttuata — "suosiota vailla, mutta nyt herttua varoitti minua tekemästä sellaisia hullutuksia ja hymyili minulle lempeästi aina sen jälkeen."

"— Ja hän oli niin hyvä minulle", kirjoitti Frank, "että tahdoin sanoa hyvän sanan Harry-pojankin puolesta; mutta kun mainitsin nimesi, näytti herttua synkältä kuin ukkospilvi ja vastasi, ettei hän ollut koskaan kuullutkaan nimeäsi."

II luku.

MENEN KOTIIN JA KOSKETAN VANHAA KIELTÄ.

Poistuttuaan Monsista ja armeijasta, mr. Esmond sai odotellessaan postilaivaa Ostendessa nuorelta serkultaan Castlewoodilta Brysselistä kirjeen, joka sisälsi eräitä tietoja, jotka Frank pyysi Esmondin viemään Lontooseen ja jotka huolestuttivat tätä suuresti.

Tuo nuori syntipukki, joka oli yhdenkolmattavuotias, oli nainut mademoiselle de Wertheimin, kreivi de Wertheimin, keisarin kamariherran ja Alankomaiden kuvernöörin virkamiehen tyttären. Jälkikirjoituksena nuoriherra kirjoitti: "Clotilda on minusta vanhempi, ja se voidaan lukea hänelle viaksi; mutta minä olen siksi vanha hylky, ettei iän ero: haittaa, ja minä olen päättänyt tehdä parannuksen. Meidät vihki P. Gudulen kirkossa isä Holt. Clotilda on koko sydämestään oikean asian puolella, ja jokainen huutaa täällä Vif-le-Roy [Eläköön kuningas!] ja varmaan siihen äitikin yhtyy ja Trix myös. Ilmoita nämä uutiset heille hellävaroen; ja kerro mr. Finchille, asiamiehelleni, että hänen tulee kiristää ihmisiltä heidän vuokransa tahi lähettää minulle ainakin maksut. Clotilda laulaa ja soittaa spinettiä nätisti. Hän on vaalea kaunotar. Jos tulee poika niin sinä tulet kummiksi. Minä luovun armeijasta, sillä minä olen saanut kylliksi tappelusta ja mylord herttua antaa minulle suosituksensa. Minä vietän talven täällä ja viivyn ainakin niin kauan kun Clo joutuu lapsivuoteeseen. Minä sanon häntä Clo-muijaksi, mutta sitä ei saa toiset. Hän on etevin nainen Brysselissä — osaa maalata, soittaa, runoilla ja on tavaton keittäjä ja jälkiruokain laittaja. Minä asuin kreivin luona ja siten tulin hänet tuntemaan. Hänen veljiään, kreivejä, on neljä. Yksi on apotti — ja kolme palvelee prinssin armeijassa. Heillä on vireillä oikeusasia äärettömän perinnön saannista, mutta nyt ovat he köyhiintyneitä. Ilmoita tämä äidille, joka kuuntelee mitä vain sinulta. Kirjoita ja käske Finchin kirjoittaa kiiruusti. Hostel de l'Aigle Noire, Bruxelles, Flanders."