HÄÄT
Minun" kääntymiseni ja ensimmäinen heräykseni — puhui se vanha miellyttävä papin rouva — ei tapahtunut hiljaisen ja tyynen sisällisen työn kautta. Ensimmäisen iskun antoi minulle eräs odottamaton tapaus, joka tuli kuin salama taivaalta. Nykyaikana sellaiset salamat harvoin iskevät. Siihen aikaan oli toisin, sillä ukkosta oli ilmassa kaikkialla ja Herra antoi sen jyristä ihmisten omien tuntojen yli.
Kotipitäjäni pappilassa vietettiin silloin suuria, komeita häitä.
Ne olivat tällä kertaa laitetut entistään komeammiksi, sillä viimeinen kuudesta tyttärestä oli vihittävä ja samana päivänä olivat vanhempien hopeahäät. Oli tilattu läheisestä kaupungista soittokuntakin iloa ylentämään. Se oli siihen aikaan harvinaista ja siitä puhuttiin suurella ihastuksella.
Pappila oli noita suuria vanhanaikuisia ylimyspappiloita. Rovasti oli kuin ruhtinas paikkakunnallaan ja suurta hän oli sukuakin. "Filosofiian tohtori ja tähdistön jäsen" ei ollut nuoruutensa eikä parhaan miehuutensakaan aikoina ajatellut sitä uraa, jolle hän vanhuutensa päivinä joutui. Vasta sitten, kun hän perheensä ja velkojensa lisääntyessä oli pakotettu tulojansa suurentamaan, tuli hän selville oikeasta kutsumuksestaan. Sopivaa tilaisuutta varrottuaan haki hän syrjästä ensimmäiseen avonaiseen keisarin-pitäjääseen. Nimellä oli kaikua esi-isäin ajoilta, tuttavuuksia oli siellä, missä niitä tarvittiin, ja hän sai sen, mitä haki. Seurakunta ei kadottanut, joshan ei voittanutkaan. Syrjästähän olivat tulleet useat entisetkin rovastit ja apulaisethan ne olivat ennenkin sielunhoidosta huolta pitäneet. Tohtori itse oli innokas maanviljelijä, pani pappilan pellot hyvään kuntoon, neuvoi muitakin sekä sanoilla että esimerkeillä samaa tekemään ja puhui saarnatuolissakin — silloinkun ihmeen nenällä sattui siihen nousemaan — maanviljelyksestä, säästäväisyydestä, siisteydestä ja kaikellaisista yleishyödyllisistä asioista. Ja kun hän oli hyväluontoinen mies, eikä milloinkaan vienyt viimeistä lehmää köyhältä eläjältä, vaan auttoikin usein, niin pysyi seurakunnan ja hänen välinsä hyvänä.
Se pysyi kuitenkin hyvänä ainoastaan niinkauvan kuin pitäjässä ei ollut "heränneitä." Mutta niitä ilmaantui sinnekin ja ilmaantui niin nopeasti, että tuskin tiedettiinkään, kun jo laitapitäjä oli valloitettu ja "hävitys" — sana oli rovastin ja tuli yleisesti käytäntöön — sieltä rupesi tunkemaan seurakunnan sydämmeenkin.
Tohtori ei ollut mikään alkuunpanon mies hengellisissä asioissa ja jätti rauhaan uuden uskon, niinkauvan kuin se jätti rauhaan hänet ja hänen talonsa. Hän ei ruvennut niinkuin moni muu hänen sijallaan vainoomaan ja rettelöimään. Hänen mielestään oli liike kuumetta, jonka piti antaa mennä menoaan ja parantua itsestään. Mutta sydämmessään hän surkutteli noita raukkoja, jotka surusta ja murheesta olivat telineet evankeliumin itselleen. Se oli hänelle aivan käsittämätöntä. — "Niinkuin ei suruja olisi tarpeeksi tässä maailmassa, tarvitaanko niitä vielä toisesta hakea", kuultiin hänen sanovan. — "Mikä niitä ihmisiä vaivaa, miks'eivät ne voi rauhassa elää, viljellä maataan, kartuttaa toimeentuloaan ja ottaa autuuden asiat luonnollisesti ja liioittelematta? No, ehkä kaikki paranee, kun vuodet paranevat ja huonon ravinnon synnyttämä hermostus lakkaa."
Mutta asiat eivät paranneet, vaan pahenivat. Vaikka tulikin hyviä vuosia, lisääntyi vaan heränneiden joukko. Heihin liittyi varakkaitakin, kohta oli puoli pitäjää heidän hallussaan, ja he tulivat vaateliaiksi. Ei sillä hyvä, että he omissa kokouksissaan ankarasti arvostelivat seurakunnan papistoa ja sen oppia; rovastinkin olisi pitänyt yksityinen elämänsäkin muuttaa siksi, mitä he oikealla elämällä tarkoittivat. Eräänä päivänä saapuu pappilaan kaksi "johtajaa" ja puhuvat he tohtorille ja tähdistön jäsenelle moittivia sanoja siitä, että hän elää maailman mielisesti, että sallii tanssia, soittaa ja laulaa talossaan, että hän, sanalla sanoen, levittää pahennusta ympärilleen. Rovasti suuttui, kiivastui ja ajoi ulos nuo hävyttömät. — "Kyllä minä näytän niille ulkokullatuille!" huusi hän mieli kuohuksissaan.
Se sattui juuri vähää ennen hänen tyttärensä häitä ja hänen omia hopeahäitään. Ja ensimmäiseksi mielenosoitukseksi päätti hän laittaa semmoiset pidot, ettei moisia ole ennen pidetty. — "Koska he tahtovat sotaa, niin saakoot sen", sanoi hän. Paitsi herrasväkeä, jota oli kutsuttu läheltä ja kaukaa, kutsui hän talonpoikaistakin kansaa pitoihinsa. Herrasväelle tilattiin, niinkuin jo mainitsin, soittokunta kaupungista ja talonpoikaisille tanssijoille kaksi pitäjän pelimannia.
Ilo oli ylimmillään, hääväki hilpeimmillään. Nuori pariskunta oli vihitty — vihitty torvien säestämällä laululla ja messulla — kun alkoi päivällinen, jota syötiin kaikissa huoneissa sekä päärakennuksessa että pirtin puolella. Ja rovasti kulki huoneesta huoneesen, myhäillen ja ystävällisiä sanoja jaellen. Ja kaikki vieraat myhäilivät hänelle vastaan ja pyrkivät hänen kanssaan kilistämään, sillä hän oli taitava seuramies ja mainio isäntä.
Ilomme, varsinkin meidän nuorten, morsiusneitien ja sulhaispoikien, olisi ollut täydellinen, ell'ei joukossa olisi ollut eräät synkät kasvot, jotka ihan kuin kiusalla sattuivat eteemme ja jotka kaikkialle meitä seurasivat. Missä vaan nauroimme ja ilakoimme, aina näimme hänet jostain nurkasta meihin tuijottamassa. Se oli nuori pappi, talon oma poika, muutamia vuosia sitten pitäjäämme iloisimpia hulivilejä ja meidän nuorten tyttöjen ensimmäisiä kavaljeereja.
Rovastilla oli ollut iloa kaikista lapsistaan. Tyttäret olivat joutuneet hyviin naimisiin ja pojat olivat kaikki hyvissä viroissa. Tämäkin, nuorin pojista, oli ollut hyvällä alulla ja oli hän, lahjakkaana ja hyväpäisenä, iloisena ja sukkelana ollut isänsä silmäterä Mutta yhtäkkiä oli hänessä, juuri maisteritutkintoa suorittaessa, tapahtunut äkkikäänne ja hän oli päättänyt ruveta papiksi. Vaan ei sillä hyvä. Hän oli myöskin herännyt, niinkuin monet muutkin nuoret ylioppilaat siihen aikaan ja tunnusti itsensä julkisesti tähän lahkoon kuuluvaksi. Kun kotona oli kaikki toisin kuin hänen mielestään olisi pitänyt, pyrki hän toiseen hiippakuntaan ja oli nyt apulaisena eräällä heränneellä papilla kaukana Pohjanmaalla,
Ensi kertaa oli hän nyt muutoksensa jälkeen kotonaan käymässä. Ei häntä nytkään oltu odotettu, mutta luultavasti ei hän kuitenkaan ollut voinut vastustaa niitä hartaita kutsuja, joita äitinsä ja sisarensa olivat hänelle lähettäneet Hänet nähtyämme — me morsiusneidot olimme saapuneet jo häiden aattona auttamaan häätalossa — olisimme kuitenkin suoneet, ettei hän olisi tullut. Emmehän tunteneet enää vanhaa ihannettamme — hän oli kaikkien meidän ihanteemme — tuskin ulkomuodoltaankaan. Hänen silmänsä hehkuivat outoa tulta, hän oli sairaloisen ja surullisen näköinen, me häntä melkein pelkäsimme. Yhtäläinen, oli pettymys hänen sukulaisissaankin, ja isässä ennen kaikkia, jonka kanssa hänellä hetikohta tultuaan syntyi ikävä yhteentörmäys. Nähtyään soittokunnan suurella melulla saapuvan kaupungista, nähtyään kaikki nuo suuret ja ylelliset valmistukset ja kuultuaan, että se osaksi oli tehty heränneen kansan uhalla, ilmoitti hän hetikohta lähtevänsä. Hän ei voinut olla, sanoi hän, läsnä siellä, missä hänen pyhimpiä tunteitaan loukattiin. — "Voithan sitten mennä," sanoi rovasti. — "Lähettäkäämme takaisin soittokunta", pyysi morsian, "en minäkään sitä tahdo." — "Mutta minä tahdon", sanoi rovasti, ja poika meni lähtöään laittamaan. Äitinsä ja sisarensa saivat hänet kuitenkin jäämään. Kauvan aikaa kuuluivat he puhelevan hänen kanssaan yliskammarissa ja kun tulivat sieltä, olivat molemmat itkeneet Meidän makuuhuoneemme oli aivan hänen huoneensa alla ja koko yön kuulimme hänen siellä levottomana vaeltavan edestakaisin lattiata pitkin. Pelon sekainen kunnioitus valtasi meidät, meille tuli mieleemme kaikellaisia epämääräisiä epäilyksiä ja vaikka koetimmekin itsellemme vakuuttaa, että hän oli väärässä, ei se tahtonut onnistua. Jos se olisi ollut joku muu, mutta kuu se oli hän, joka ennen oli ollut niin meidän kaltaisemme…
Miten oli tuo muutos voinut hänessä tapahtua? Mitä hän mahtoi miettiä tuolla yksinäisyydessään?
Jälkeen päin on hän monet kerrat minulle kertonut, mitä hänen mielessään liikkui tuona yönä, jolloin hän taisteli yhden elämänsä vaikeimmista taisteluista.
Mitä on minun tekeminen? oli hän kysynyt itseltään. Mikä on tässä oikein, mikä väärin? Eikö velvollisuuteni kaikesta huolimatta ole julistaa maailmalle sitä, mitä pidän totuutena ja mikä on totuus? Saanko hiuskarvaakaan poiketa vakuutukseni tieltä? Onko lupa katsoa ihmisten muotoon ja heidän mieleensä, vaikka he olisivatkin minun vanhempiani ja läheisimpiäni? Eikö juuri silloin velvollisuuteni olekin kahdenkertainen? Ja eikö ennen kaikkia tulisi totella Jumalaa enemmän kuin ihmisiä?
"Vaan ei hän vielä silloin saanut varmaa vastausta kysymyksiinsä, kertoi hän. Ja aamulla herättyään oli hänen päätöksensä, johon hän oli pyrkinyt, vieläkin horjuvampi. Tulevien vieraiden paljous, niiden varmuus ja iloisuus, se kunnioitus ja ihastus, millä he rovastia ja ruustinnaa ympäröivät ja heille onnea toivottivat, kaikki se lamautti ja arkiutti häntä. Ei kukaan näkynyt häntä huomaavan eikä hänestä lukua pitävän, häntä melkein vältettiin ja jos joku vanha tuttava kääntyi hänen puoleensa, kysyi se vaan, milloin hän oli tullut ja milloin aikoi lähteä. Olisipa ollut edes jokukaan, jolle hän olisi saanut puhua, mutta hänen sisarensakin, jonka kanssa he aina olivat olleet kirjeenvaihdossa ja joka kirjeissään näytti hänen mielipiteensä hyväksyvän ja eilen oli ollut hänen puolellaan, hänkin näytti nyt olevan häntä vastaani olevan onnellinen ja tyytyväinen suruttoman sulhasensa rinnalla. Nuoret, joiden seurassa hän ennen oli ollut ylimmäisenä, olivat niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Morsiusneidit söivät eri huoneessaan päivällistä sulhaspoikiensa kanssa, nauroivat ja iloitsivat, mutta kun hän kulki huoneen läpi, vaikenivat ne kuin yhteisestä sopimuksesta, katsoivat häneen kuin kummitukseen ja kuuluivat sitten hänen mentyään kuiskuttelevan jotain hänestä. Herrain puolella oltiin rohkeampia, siellä eivät vaienneet hänen tultuaan. Päin vastoin näytti siltä kuin olisivat hänen uhallaan äänensä korottaneet, hänen uhallaan lasejaan kilistäneet ja typeriä sukkeluuksiaan ladelleet.
Vaivautuneena pakeni hän puutarhaan ja istuutui suuren pihlajan alle nurmipenkille. Sekin muistutti häntä niin elävästi entisistä hauskoista ja huolettomista ajoista, kun hän nuorena ylioppilaana oli ja eli täällä mukavassa kodissaan kaikkien ihailemana ja hellittelemänä. Kaipasiko hän niitä aikoja? Tahtoiko hän nauttia tämän kotonsa etuja, puuttuiko häneltä uskallusta uhrata kaikki uskonsa ja vakaumuksensa alttarille? Ei, — ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että se vaan oli kiusaaja, viettelijä joka taas nosti päätään, joka tahtoi saada hänet solmiamaan rauhaa maailman kanssa. Vaan hänen velvollisuutensa oli olla sodassa sen kanssa. Eikö ollut halveksittavaa, että hän näin vaikeni ja vetäytyi pois, silloin kuin olisi pitänyt puhua? Eikö ollut raukkamaista, ett'ei hän pelosta loukata tahtonut heidän ilojaan häiritä? Siinä täytyy syntyä melua ja meteliä, missä evankeliumia julistetaan, oli sanonut Lutherus. Jos apostolit olisivat olleet unelijaita ja velttoja, miten olisi Jumalan valtakunnan käynyt? Eikö Vapahtajakin ollut puhdistanut temppeliä ruoskalla ja eikö hän ollut sanonut äidilleen: "Vaimo, mitä minun on sinun kanssasi!" Ja mitä vaikuttaa väistyminen ja myönnytykset? Enkö ole minä heille kirjoittanut ja puhunut nöyrästi ja rakoilevasti, mitä on se auttanut?
Ja juuri kun vastaukseksi siihen helähti katrillin sävel suurelta pihamaalta ja toinen pirtin puolelta. Hän hypähti pystyyn, hän oli kuulevinaan voimakkaan äänen sisässään huutavan: "sinun täytyy se estää!" — ja hän kiiruhti esiin.
Katrilli oli juuri alkanut ja parit asettuneet vastapäätä toisiaan keskelle pihamaata. Ensimmäisinä olivat lähteneet liikkeelle ruustinna sulhasen, erään apulaispapin, kanssa ja morsian vanhimman veljensä viemänä. Silloin syöksyi hän esiin puutarhan portista, työntäytyi läpi tanssijain ympärille muodostuneen kehän ja ohitse isästään, joka rappusten luona seisten heilutti päätään tanssin tahdissa, meni suoraa päätä äitinsä ja hänen tanssittajansa eteen, tarttui heitä kumpaakin käsipuoleen ja huudahti läpitunkevalla, itkuun värähtelevällä äänellä: — "Lakatkaa onnettomat, lakatkaa! Tämä on kauheaa, tämä on surkeaa! Ettekö huomaa, että olette pahennukseksi sekä itsellenne että muille! Ettekö ymmärrä, että menette suoraa päätä kadotukseen ja viette muitakin muassanne!"
Soitto taukosi, tanssi lakkasi, hääväkeä juoksi esiin. Ruustinna ja sulhanen seisoivat sanattomina hänen edessään. Apulainen tointui ensiksi, tarttui nuorta miestä kainaloon ja aikoen viedä hänet ulos virkkoi hän ivallisesti: — "Jos tämä vie sinut kadotukseen, niin on parasta että pysyt poissa täältä."
— "Minä menen ilman käskemättä!" ja hän riuhtasi itsensä irti, juoksi äitinsä luo ja lankesi hänen kaulaansa:
— "Anna anteeksi, äiti, mutta minä en voinut muuta!"
Ja nähden sisarensa horjuvan tanssittajansa käsissä, riensi hän hänen syliinsä:
— "Elä suutu minuun! Elä suutu! … minun täytyy puhua!" Ja kaikki kolme purskahtivat he äänekkääseen itkuun.
Ei kukaan ollut ennättänyt paikaltaan liikahtaa, ennenkun se oli tapahtunut Häpeissään ja hämmennyksissään alkoivat vieraat jo vetäytyä pois, kun rovasti astui esiin:
— "Mitä ilveilyä tämä on?., hän on menettänyt järkensä… Vieraat ovat hyvät ja antavat anteeksi … soittakaa siellä! Kuka on käskenyt teidän lopettaa?"
Soittajat puhalsivat kiireissään pari epäsointuvaa, korvia särkevää säveltä…
— "Vaietkaa, vaietkaa!" huusi yhtäkkiä morsian.
— "Veljeni on oikeassa… minä en tahdo tanssia … isä, käske heidän lopettaa!"
— "Sinä tahdot sen! Sinä ymmärrät minut!" huusi nuori pappi ihastuksissaan. "Sano se vielä kerran, sano äidillesi, isällesi ja kaikille näille! Sano, pelasta heidät helvetistä ja iankaikkisesta kadotuksesta!"
— "Minä olen itse kadotettu!" ja sydäntä vihlasevasti kirkaisten syöksyi morsian pois hääjoukon keskestä, heittäen kruunun kauvaksi luotaan ja repien huntua irti päälaeltaan.
— "Hän on pelastettu!" huusi hänen veljensä riemuiten. "Herra on antanut palvelijansa puhua! — Tyyntykää siellä, lakatkaa huutamasta ja voivottelemasta. Isä, kuule minua! … äiti, elä mene!"
Hänen äänensä kuulut yhtäkkiä niin vaativalta ja hänen ryhtinsä oli niin käskevä, kun hän kääntyi väkijoukkoon päin, ett'ei kukaan osannut poistua. Kuului ääniä: "se on hävitöntä… hän on hullu … tämä on julkeinta hävyttömyyttä" ja jotkut koettivat hajoittaa kehää ja estää muita siihen liittymästä. Mutta toiset huusivat: "antaa hänen puhua!" ja pian oli koko piha täynnä väkeä, kun talonpoikia tunki esiin pirtin puolelta ja kuokkavieraat juoksivat portin takaa.
— "Anna minulle anteeksi, isä, että olen pitojasi häirinnyt," alkoi hän, "Elä itke minun tähteni, äitini, sillä sinä olet kerran vielä iloitseva siitä, mitä nyt on tapahtunut. Elkäät olko pahoillanne te muutkaan, jotka hetkeksi olette saaneet iloistanne lakata. Minä en aio kauvan teitä pidättää, mutta kuulkaa minua kuitenkin hetkinen. Minä en tahdo tuomita teitä, sillä tuomio on Herran, Te elätte niinkuin ymmärrätte, teette niinkuin taidatte, sillä mielenne on pimitetty ja omatuntonne paatunut eikä Herra ole teitä vielä herättänyt, Mutta minä tiedän sen ja minä tahdon sen teille julistaa, että elämänne on Hänelle kauhistus. Te ette tunne Häntä, vaikka hän on kuolemattomat sielunne verellään lunastanut. Te, jotka hallitaan ylöllisyydeItä, ylönsyömiseltä, ja ylönjuomiselta, teille on Hän halpa ja mitätön. Ruoka ja juoma on teille kalliimpi kuin taivas ja taivaan ilo. Maailman seurat, sen leikit, hypyt, soitot ja koreus ovat teille makeammat kuin enkelein kanssakäyminen ja autuaiden laulut, riemu ja kruunut. Teidän janonne maailman hekkuman perään on niin suuri, ett'ei helvetin pelko ja tulikivisen järven kauhistus vaivaa teitä niin paljon kuin kaipaus maailman hekkuman ja huvituksien perään. Eivät maalliset vahinkonne, sielunne ja ruumiinne turmio, ymmärryksenne tylsyminen, tautinne ja vaivanne taida teitä seisauttaa. Kussa tavaranne on, siellä on sydämmenne. Sitä todistaa puheenne ja tekonne, jotka eivät anna teille aikaa valmistamaan itseänne Jesuksen tulolle. Ette, heräämättömät ihmisparat, tunne Häntä, ette muista Häntä kestipöytiä piirittäessänne, maljoja kilistäessänne, tanssin pyörteissä kiitäessänne. Siinä seisotte te, haudan partaalla kulkevat vanhukset, siinä nuorukaiset ja neidot, seisotte suruttomina tulivuoren juurella ettekä ajattele, että Hän voi tulla tuomiolle, silloinkun ette sitä aavista, että maa millä hetkellä hyvänsä voi revetä jalkojenne alla, kun ukkonen ylhäältä jymähtää, ja te vaipua avattuun helvettiin, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys. Teidän elämänne on Herralle kauhistus! Eikö ole surkeaa, että Jesus tulee omillensa ja ei Hänen omansa ota Häntä vastaan. Mutta nyt on aika nousta! sanoo pyhä Paavali. Herätkää tänä päivänä, joka voi olla teidän kaikkein viimeinen! Elkäät antako Hänen tulemisensa hukkaan mennä! Heittäkää pois synti, syntiset leikit, soitot, tanssit ja muut huvit! Tutkikaa sanaa, rukoilkaa, että Jesus yksinään tulisi teille kaikeksi kaikessa! Amen!- Rukoilkaamme!"
Hän polvistui ja piti palavan rukouksen kaikkien edestä. Hän rukoili anteeksi isälleen, äidilleen, sisarelleen ja ennen kaikkia itselleen, joka ehkä oli tehnyt sopimattomasti, mutta ei hän ollut voinut muuta, sillä se oli tapahtunut Hänen käskystä ja Hänen kunniakseen.
Tuskin oli hän lopettanut, kun joku vaimo taampana alotti virren:
"Sun haltuus, rakas isäni
Mä annan aina itseni".
"Väkijoukko oli ensin seisonut epäröivänä hänen ympärillään. Ne katselivat toisiinsa ja koettivat nähdä, mitä rovasti tekisi ja keskeyttäisikö hän; mutta isä ei saanut sanaa suustaan poikansa puhuessa ja vetäytyi hiljalleen syrjään ja poistui. Vähitellen tulivat kuulijat liikutetuiksi, miesten kasvot värähtelivät ja naiset alkoivat nyyhkyttää. Talonpojat seisoivat totisina ja herrat hajamielisinä. Kun hän tuli rukoukseen, lankesi rahvas polvilleen puhujan mukana ja herrat paljastivat päänsä vasten tahtoaankin.
Kadrillirintama, joka saarnan aikana oli pysynyt melkein rikkomattomana, alkoi hajota. Sulhaspojat vetäytyivät pois toinen toisensa jälkeen ja jättivät neitosensa. Mekin olimme aivan hämmennyksissämme siitä mitä oli tapahtunut ja niinkuin avuttomat lampaat rajuilman lähestyessä vetäydyimme me yhteen valkeaan ryhmään ja rukouksen loputtua itkimme me kaikki yhteen ääneen.
Virsi oli tuskin alotettu, kun koko hääväki suurella pihalla, rappusilla, aitovarsilla ja aitain takana, ihan kuin odotettuaan päästäkseen mielipidettään ilmaisemaan, yhtyi siihen kuin yhdestä suusta ja kaiutti ilmoille veisuun, niin voimakkaan, ett'en ole kirkossakaan kuullut sen vertaista.
Hän oli noussut ylös ja seisoi siinä veisuuta kuunnellen, paljain päin, tuulen heiluttaessa hänen kiharoitaan. Äskeinen ankara, rankaiseva ilme hänen kasvoillaan oli kadonnut, hän tuijotti surumielisen näköisenä eteensä ja kun virsi oli lopussa, virkkoi hän alakuloisesti meihin morsiusneitosiin kääntyneenä:
— "Nyt saatte jatkaa … minä olen tehnyt tehtäväni…"
Mutta silloin juoksi yksi nuorista neitosista hänen eteensä, repäsi pitsit ja kukkaset rinnastaan ja huusi:
— "Sinä et saa mennä ., sinä et saa meitä jättää…"
Ja pian olimme me kaikki hänen ympärillään, tartuimme hänen käsiinsä ja kauhtanaansa, samalla kun koristeemme lentelivät ympäri pihamaata.
Häät loppuivat siihen, eikä kenenkään tehnyt mieli enää jatkaa alotettuja iloja Lähiseudun vieraat heittivät hyvästinsä ja toiset menivät ilman hyvästiä. Kaukaisemmat kokoontuivat hajanaisiin ryhmiin ja keskustelivat hiljaisella äänellä siitä, mitä oli tapahtunut. Turhaan koettivat nuoremmat herrat tekeytyä huolettomiksi ja välinpitämättömiksi. Rovasti oli vetäytynyt kammariinsa ja käskenyt ilmoittaa, että hän voi pahoin. Morsian houraili, hänen äitinsä istui hänen vuoteensa vieressä ja sulhanen kulki totisena, hätäisenä ja levottomana huoneesta huoneeseen.
Nuori pappi jäi vielä seuraavaksikin päiväksi häätaloon. Me nuoret neidot istuimme kuin opetuslapset hänen jalkainsa juuressa ja kuuntelimme häntä. Hän puhui nyt hellästi ja availi lempeällä kädellä meille uusia näköaloja, antoi meille uudet mielipiteet ja kumosi vanhat, muuttaen muutamassa päivässä koko entisen elämämme suunnan. Murrettuina ja omantuntomme rankaisemina palasimme me kukin kotiimme, tehdäksemme parannusta ja toisella tavoin elääksemme.
Rovastiin oli tämä tapaus koskenut kipeästi. Hän ei näyttäytynyt pojalleen eikä sallinut hänen tulla hyvästilleenkään. Vasta kuolinvuoteellaan kutsui hän hänet luokseen. Me matkustimme silloin yhdessä sinne — pikku poikamme kanssa — ja he erosivat toisistaan sovinnossa ja ilman katkeruutta.
PYHIIN VAELLUS
Jo vuosia ennen kuin se toteutui, oli matkasta alettu tuumia.
Kirjeitä, joita siihen aikaan ei pantu postiin, vaikka se olisi kulkenutkin, mikä ei suinkaan kaikin paikoin tapahtunut, oli lähetetty useampiakin matkustavaisten mukana. Niiden kautta oli vähitellen saatu päätetyksi, että täti Amanda tänä kesänä heinänteon aikana, jolloin hevonen parhaiten joutaa, tulee meille puolikyydillä ja meiltä sitten täti Kristiinan kanssa, joka äitini kuoltua oli meidän taloudenhoitaja, jatkaa matkaa meidän hevosella P.-järvelle.
Se oli juhlahetki kaikille meille lapsille, kun täti Amanda saapui. Hän toi lahjoja jokaiselle ja hänen eväänsä olivat laatuaan ensimmäisiä: lettuja, karjalan piirakoita, pannurieskoja y.m.s. Mutta minulle oli se suurempi juhlahetki kuin kenellekään muulle, sillä minä pääsin heidän kuskikseen, sain ajaa hevosta, hoitaa sitä ja olla aikamiehenä.
Oli siinä ollut monet vastukset voitettavana, ennenkun retki saatiin lopullisesti päätetyksi ja päästiin taipaleelle. Paitsi "luonnollisia" esteitä s.o. niitä, jotka syntyvät siitä, kuka hoitaa taloutta, kuka pitää huolta lapsista j.n.e. — jotka kuitenkin saatiin kaikki tavalla taikka toisella voitetuiksi — oli vielä suurinna se, että täti Amandan mies, pappi hänkin, oli periaatteessa tällaisia retkiä vastaan. Hänen tietääkseen ei P.-järven pastori, vaikka olikin kuuluisa herännyt pappi, ollut sen etevämpi kuin muutkaan papit eikä ainakaan siihen määrin, että häntä puhutellakseen olisi kannattanut tehdä kolmenkymmenen peninkulman matka kesähelteessä ja lyövyttää hevoset ja ravistuttaa kärryt.
— "Ihmisviisaus on ihmisviisautta ja jolla on ymmärrystä, hän voi ottaa sanastakin selvän". — "Saattaahan se olla niinkin, mutta ehkä minulla ei ole sitä ymmärrystä". — "Jos ei ole, niin et sitä saa maiden ja merienkään takaa".
Niin oli sanonut täti Amandan mies ja samoja väitteitä tehtiin meilläkin, tehtiin vielä vähää ennen lähtöä Hevonen oli vielä valjastamatta ja minä vapisin pelosta, ett'ei matkasta ehkä mitään tulekaan.
Mutta tulihan siitä sentään, vaikka lähtö olikin kankeaa ja vaikka sitä hankittiin kuin salaa: lapset laitettiin piikain kanssa marjaan, hevonen valjastettiin takapihalla ja kärryihin noustiin vasta kujan päässä maantiellä.
Olin liika vähäinen ymmärtääkseni jo silloin, mikä oli tämän niin vaikeasti toimeensaatavan matkan oikea tarkoitus. Sen vaan käsitin heidän puheistaan, joita heidän jalkainsa juuressa pienellä jakkaralla istuessani sain tarpeekseni kuunnella, että P.-järven pastori ja hänen rouvansa täti Augusta olivat heidän nuoruuden ystäviään ja että tädeillä oli jotain hyvin tärkeää puhuttavaa, jota eivät voineet puhua kenenkään muun kanssa kuin sen, jonka luo mentiin. Kuulin myöskin heidän usein puhelevan siitä suuresta muutoksesta, joka heissä oli tapahtunut heidän nuoruutensa aikana ja että se oli tapahtunut sen johdosta, mitä pastori oli heille saarnannut eräissä häissä, joissa he olivat tanssineet ja olleet hyvin koreihin vaatteihin puetut
Kaikki vastusten tuottamat ikävyydet olivat kuitenkin unhotetut samassa kuin vihdoinkin oli päästy kärryihin nousemaan ja alettiin hiljalleen ajaa tietä pitkin pohjoseen päin.
Hyvän mielen synnyttämä hellyys suunnattiin minuun ja hevoseen, liina sain syödä nisuja ja piparkakkuja niin paljon kuin jaksoin ja ruuna sai levätä joka mäen alla ja palkkioksi vaivoistaan sai hän suurempien törmien päälle päästyään palasensa hänkin. Ei pidetty kiirettä ja viivyttiin tuntikausia syöttöpaikoissa, jotka kaikki olivat heränneitä taloja ja joissa kaikissa asui tuttavia, niiltä ajoilta jolloin tädit, jotka molemmat olivat kotoisin Pohjanmaalta, olivat näitä taipalia nuoruudessaan matkustelleet. Kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä tiheämmin poikettiin syöttämään ja sitä aikaisemmin asetuttiin yöksi lukemaan, veisaamaan ja puhelemaan.
Kaikkien puheiden aineena oli P.-järven pastori. Kyseltiin ja kerrottiin, milloin oli häntä tavattu, mitä hän oli puhunut ja miten sille ja sille vastannut. Ja jokaiselle oli hän osannut antaa oikean neuvonsa, sanoa sanan, jota kun tutki ja mietti, niin se oli sattunut kuin naulalleen. Jokapaikasta lähetettiin hänelle terveisiä ja käskettiin pyytämään, ett'ei millään muotoa saisi sivu ajaa, jos sattui etelään päin tätä tietä ajamaan. — "Se on lapsillekin hyvin ystävällinen", sanoivat he minulle, "eikä sinulle siellä perillä tule ollenkaan ikävä. Onko sinulla jo ollut ikävä kotiin?" — "Ei toki ollenkaan." — "Kohta loppuukin matka. Huomenna näillä ajoin ollaan jo perillä." Eilen oli sanottu: "ylihuomenna näillä ajoin", sanottu omituisella haikean mielen hartaudella.
Viimeinen syöttöpaikka oli vaan peninkulman matkan päässä määräpaikasta. Siellä saatiin varmasti tietää, että pastori oli kotona, ja siellä puhdistauttiin kaikista matkan pölyistä. Vaatteet muutettiin, kärryt siivottiin, hevonen suittiin ja tädit sitoivat uusien huiviensa päälle valkeat nenäliinat,
P.-järven pappilasta oli matkan edistyessä puhuttu yhtä paljon kuin sen asukkaistakin. Se oli mielikuvituksessani kasvamistaan kasvanut niin, että minä jo kuvailin rakennusta vähintäänkin kaksikerroksiseksi ja kirkonkylää pieneksi kaupungiksi. Mutta ihmeekseni eivät metsät näyttäneet rupeavan aukeamaankaan. Ei ollut enää virstaakaan jälellä ja vielä oltiin kuin sydänmaassa. Yhtäkkiä tultiin maantieportille. — "Nyt ollaan pappilan maalla!" huudahtivat tädit yhteen ääneen. Ja vielä suuremmalla hartaudella huudahtivat he kohta sen jälkeen: "Tuolla on kirkko ja tuolla pappila!" Kirkko oli minusta pieni ja vähäpätöinen meidän kirkon rinnalla, ja pappilaa, joka oli joen rannalla matalan koivikon sisässä, ei mielestäni kannattanut verratakaan meidän pappilaamme. Mutta täteihini ne vaikuttivat valtavasti, he olivat melkein hätäyksissään ja heidän kätensä vapisivat liikutuksesta, kun pysähdyttiin portille ja laskeuttiin alas kärryistä.
Ja kun sieltä juoksi heitä vastaan pieni ystävällinen rouva, joka lensi heidän syliinsä ensin toisen ja sitten toisen ja lopuksi teivi heitä kumpaakin toista toisella kädellä, niin he purskahtivat ilosta vuoron itkemään, vuoron nauramaan. Minä olin aivan unohdettu ja odotin siinä, suitsia hevosen suusta päästellen, mitä minun sitten pitäisi tekemän.
— "Avatkaahan toki portti, että pääsee hevonen pihaan!" virkkoi silloin joku rappusilta.
He eivät olleet huomanneet pastoria, jota nyt kiiruhtivat tervehtimään, ja tulivat sitten kaikki porttia avaamaan ja hevosta riisumaan. Mutta hän komenti heidät huoneeseen ja sanoi: — "Kyllä me tämän nuoren miehen kanssa itsekin hevosemme hoidamme."
Minä tarkastelin häntä uteliaalla silmällä tuota miestä, josta olin kuullut niin paljon puhuttavan ja joka oli sellainen, että sitä, mitä tädeillä oli hänelle puhuttavana, ei voinut kenellekään muulle puhua. Hän saavutti hetikohta suosioni. Hän oli pitkävartaloinen, suurisilmäinen ja harmaatukkainen mies, jalassa lapikkaat ja päällä sarkanuttu. Hän sanoi minua reippaaksi pojaksi ja lähetti minut tallin ylisille heiniä heittämään, sillaikaa kuin itse laittoi apetta. Ja sitten me yhteisin voimin vedimme kärryt liiteriin ja hän kysyi leikillisesti, tahtoiko kyytipoika mennä pirtin puolelle vai jokohan mentäisiin tästä herrasovesta. Minä kun en osannut vastata ja minua kun vaan nauratti, sanoi hän: — "No, tulehan nyt sitten tästä herrasovesta."
Vasta huoneeseen tultuaan hän meitä kaikkia oikein tervehtimällä tervehti. Hän tarttui tätejä kumpaankin käteen, piti niistä kauvan kiinni ja sanoi sydämmestään iloitsevansa, että he kuitenkin olivat tulleet. Oli lohdullista nähdä, että oli vielä vanhoja uskollisia ystäviä, jotka häntäkin muistavat täällä sydänmaassa ja muistuttavat entisistä ihanista ajoista.
Ja siitä alkoi niiden vanhain aikain muistelu. Hän istutti heidät sohvaan ja istui itse keinutuoliin. Tätien piti kummankin kertoa oloistaan ja elannoistaan ja sen he tekivät onnesta ja mielihyvästä säteilevin silmin, aina lopettaen puheensa siihen, että "tottapa se on ollut hyväksi sekin vastoinkäyminen ja tottapa Herra tietää, mitä teitä hän meitä kulettaa".
Kun he olivat puhuneet, alkoi hän. Se oli jumalansanaa ja minä en siitä paljoa käsittänyt. Mutta vaikk'en isosti ymmärtänytkään, ei minun kuitenkaan tullut ikävä istua tuolillani oven suussa eikä minulla ollut halua lähteä pois niinkuin kotona, kun meitä pakotettiin saarnan lukua sunnuntaisin kuuntelemaan. Kai siihen vaikutti hänen puhetapansa. Se oli vilkasta ja eloisaa ja niin kansantajuista ja selvää, että silloin tällöin tarttui lauseita lapsenkin mieleen.
— "Ei sitä pisimpiä ja vaikeimpia taipalia ajeta juhlavaljailla, ei suurilla komeilla syöttiläillä eikä ylpeillä vaunuilla," sanoi hän muutamakseenkin. "Ne ovat raskaita suurissa termissä, joita tie taivaan valtakuntaankin on täynnä, ja pian hevoset hengästyvät tai särkyvät valjaat ja täytyy kääntyä takaisin. Vaan valjasta sinä sitkeä työhevonen, joka on kaikki kovat kokenut, yksinkertaisten rattaittesi eteen, aja hänellä hiljaista, mutta uupumatonta kulkua, niin perille tulet ja sijasi sinua siellä odottaa." Tätien huulet hymähtelivät ja he käsittivät sen kuin heille itselleen sanotuksi. Monella muulla samanlaisella esimerkillä hän puhui, antoi heille uskallusta ja rohkeutta toivomaan ja tyytymään ja se oli kai se, joka oli tehnyt, että he, samoinkuin niin monet muutkin "hiljaiset" olivat häneen niin ihastuneet ja hakivat hänet käsiinsä hankalimpienkin matkojen takaa.
Olin minäkin häneen ihastunut, vaikka omista syistäni. Sillä silloin kuin ei hän istunut tätien kanssa oli hän minulle leikkitoverina. Me laittelimme kaarnaveneitä koskeen, joka juoksi pappilan alatse, kävimme aina aamuisin kokemassa lohipatoa ja minäkin sain haavia, ruokimme yhdessä hevosta ja haastelimme siitä. Sunnuntaina vei hän minut kirkkoon, sanoi minua "pikku apulaisekseen" ja kun papin kelloja soitettiin, sanoi hän niitä soitettavan minullekin. Sakastissa näytteli hän minulle sitten kirkon kalleudet ja lupasi minun mennä papin penkkiin istumaan, joka oli kuorissa muista penkeistä erillään. Siitä minä katselin kirkkoa ja ihmisiä. Ihmiset olivat melkein kaikki kortteihin puettuja eikä näkynyt yhtään koreata huivia naisten puolella. Saarna-aikana istuivat ne hiljaa ja liikkumatta ja kuuntelivat hartaalla huomaavaisuudella. Hän ei saarnannut, vaan puhui, puhui kirkossa niinkuin kotonaankin. Uupumatta jaksoin minä kuunnella häntä loppuun saakka. Ja yhdessä me taas astelimme kirkosta pappilaan.
Illalla oli seurat ja paljon kansaa koolla. Kun olivat muutamia virsiä veisanneet, meni pastori pirttiin postilla kainalossa ja luki ensin ja selitti sitten. Tädit istuivat hänen oikealla kädellään suuren pöydän takana. Juoksenneltuani jonkun aikaa kosken rannalla, menin minäkin oven suuhun istumaan, Hän oli juuri loppurukousta pitämässä ja kaikki istuivat pää käsien varaan painettuina. — "Rukoilkaamme niidenkin puolesta, jotka pitkäin matkain päästä ovat saapuneet meitä tervehtimään, vahvistumaan uskossansa ja meitä muitakin vahvistamaan meidän uskossamme. Suokoon Kaikkivaltias Herra, etteivät he antaisi tylyn maailman itseänsä masentaa, vaan kärsivällisyydellä odottaisivat sen päivän valkenemista, joka on Hänen tulemisensa päivä. Ja lopuksi rukoilkaamme lastenkin puolesta, että he kaiken elinaikansa saisivat lapsellisen mielensä säilyttää ja Herran valtakunnan laajentamiseksi aikanansa vaikuttaa".
Useat itkivät ja minullekin tuli niinkuin olisi tullut sääli itseäni, tätejä ja koko maailmaa, ja minäkin itkin.
Huomenna oli lähdön päivä ja minun ikäväni oli yhtä haikea kuin tätienkin. Itkettynein silmin istuimme varhaisen aamiaispöydän ääressä, pastorikin oli totinen ja liikutetun näköinen eikä kukaan osannut virkkaa sanaakaan. Kun hyvästit oli heitetty ja tädit kääntyivät poispäin kyyneliään kuivatakseen virkkoi pastori taputtaen heidän vavahtelevia hartioitaan: "Elämä on pimeyden laakso, kaikki vaellamme me täällä sen läpi yhtä sokeina ja tietämättöminä, mutta kukkuloilla paistaa Herran päivä ja sinne on Hän meidät kerran johdattava. Näkemiin asti, jos on Hänen tahtonsa, että me siellä toisemme tavotamme."
Hän valjasti itse meidän hevosemme, auttoi tätejä rattaille, nosti minut heidän syliinsä ja antoi minulle ohjakset sanoen: "Pidä lapsi sinäkin Herra edessäsi ja anna Hänen kasvattaa omatuntosi niin herkäksi, että pahateko tuntuu siinä niinkuin rikka silmässäsi."
Hitaasti ja vastenmielisesti lähti hevonen liikkeelle. Sillä oli ollut hyvät päivänsä silläkin. Vitkalleen alettiin pitkää paluumatkaa. Eikä ollut kellään halua sananvaihtoon. Jälkeenpäin on täti Kristiina kertonut, että hänestä niinä päivinä kuin pyrittiin poispäin P.-järven pappilasta tuntui siltä kuin olisi hän joka virstalla painautunut yhä synkkenevään korpeen, jonne muistot siitä mitä oli puhuttu ja saatu kuulla, soivat hänen mielessään kuin yhä heikkenevät äänet asutuilta mailta ja viimein ikäänkuin kokonaan vaikenivat. Alkumatkasta, kun ensimmäinen raskasmielisyys oli hiukan keventynyt, he muistelivat pastorin sanoja sekä keskenään että varsinkin syöttöpaikoissa. Mutta kuta lähemmä kotipuolta tultiin, sitä harvemmassa oli heränneitä taloja ja sitä suruttomampia ja välinpitämättömämpiä olivat ihmiset. Ja kun oli tultu meille kotiin ja täti Amandasta oli erottava, ei ollut ainoatakaan toveria eikä ystävää ja niin oli kuin olisi Jumalakin hylännyt.
Ero täti Amandasta, kun hän meiltä sitten lähti, oli minunkin nähdäkseni sitä surua, joka sanatonta ollen on vanhemmille ihmisille niin ylen raskasta kantaa. He antoivat hänen hevosensa, joka oli huonokuntoinen vuokra hevonen, lähteä edeltäpäin ajamaan ja kävelivät itse pitkän matkaa sen jälestä maantietä myöten saadakseen vielä vähän aikaa olla toistensa seurassa. Vasta myöhään illalla palasi täti Kristiina kotiin ja ryhtyi äänetönnä raskaihin tehtäviinsä.
Mutta muutamien päivien kuluttua näytti hän muistavan, että olinhan minäkin ollut tuolla ikimuistettavalla retkellä. Olinhan minä nähnyt P.-järven pastorin ja kuullut hänen puhuvan. Hän alkoi kysellä minulta, muistinko sitä ja sitä sanaa ja kun minä muistin sen ja muistin lisääkin, tuli meillä useinkin puhe noista kaukaisista ystävistämme. Me muistelimme matkaamme, perillä oloamme, kukin omalta kannaltamme niistä iloiten.
Jonkunlainen ystävyys syntyi siitä välillämme, meillä oli salaisuuksia, joista eivät muut tienneet eivätkä päässeet osallisiksi. Ja yhteisistä muistoistamme syntyi yhteisiä toiveita, toiveita siitä, että jos eletään niin ensi kesänä tehdään samanlainen retki uudelleen.
Muistot hälvenivät kuitenkin minun puoleltani pian eivätkä toiveetkaan toteutuneet Minä jouduin kouluun, sitten muutimme pois toiseen pitäjään ja täti jäi asumaan pieneen kammariinsa kirkonkylässä, jäi tuollaiseksi yksinäiseksi "vanhaksi heränneeksi", joita vielä tapaa siellä täällä niinkuin korpeen eksyneitä lampaita, ja jotka eivät uusia paimenia heidän äänestään tunne.
USKONTUNNUSTUS
Vanha herännyt pappi kertoi minulle kerran, ajaessamme yksinäistä taivalta ja keskustellessamme heräyksen ajoista:
Koska nyt on kerran tullut puheeksi nämä asiat, sanoi hän, niin kerron sinulle, miten se minussa alkoi.
Se alkoi, omituista ajatella, valheella.
Minä olen heränneestä kodista niinkuin sinäkin. Meidän talossamme harjoitettiin sanaa sekä sunnuntaisin että välistä viikollakin, kun sattui tulemaan ystäviä, ja koetettiin elääkin sen mukaan kuin opetettiin. Oppi ei ollut kuitenkaan minuun tarttunut Ehkä siihen osaksi oli syynä se, että meihin lapsiin vähän liiaksi aikaisin koetettiin istuttaa asioita, joita emme jaksaneet käsittää. Meiltä kiellettiin usein pienet ilomme ja meidät haettiin pois pihalta kuumaan tupaan lukua ja veisuuta kuuntelemaan. Mutta pääsyy oli kai siinä, että minä kouluun tultuani ja varsinkin ylioppilaaksi päästyäni irtauduin entisestä ja pääsin kiinni uuteen. Uusi oli samaa uskottomuutta ja vapaata ajattelemista, jota se niin usein on. Minusta tuli ensin, epäilijä, sitten kieltäjä. Epäilin kaikkea, mikä ei ollut "järjellistä", en uskonut raamatuita, en sakramentteja, en elämää kuoleman jälkeen, en Jumalanpoikaa enkä oikein Jumalaakaan, vaikk'en siitä kuitenkaan ollut oikein selvillä. Koetin laatia hänestä sellaisen välimuodon, joka, joskin hän on olemassa, on niin kaukana, että häntä ei ainakaan minulle ole olemassa.
Siihen aikaan oli lasten ja vanhempain väli sellainen, ett'en minä ylioppilaaksi tultuanikaan voinut lausua heille omia mielipiteitäni tällaisista asioista. Vaan vaikka niistä ei puhuttu, tulivat ne kuitenkin näkyviin. Enhän minä kesällä kotona ollessani käynyt kirkossa, en mennyt muiden kanssa ehtoolliselle enkä lukenut papiksi, vaan tutkin filosofiiaa. Asemani oli ikävä, en voinut olla suora, minun täytyi pitää vakuutukseni ominani, ja se ei ole helppo asia sillä ijällä. Ne tahtoisi huutaa maailmalle, taistella niiden puolesta ja voittaa muitakin puolelleen. Mutta siitä esti minut se suru, johon olisin vanhempani saattanut. Isä olisi ehkä vielä voinut käsittää minut, ja sen hän osaksi kai tekikin, koska ei milloinkaan moittinut minua lukujeni suunnasta, vaikkeivät ne hänelle nähtävästi kuitenkaan olleet mieleen. Mutta äitini olisi varmaan tullut onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa, jos olisin hänelle itseni paljastanut. Filosofiia oli jo semmoisenaan siihen aikaan kaikkien heränneiden kauhistus. "Sinä filosoofi! sinä antikristus!" olivat yhdenmukaisia käsitteitä. Mutta hän tuskin tiesikään, että olin filosoofi. Sen hän kuitenkin näki, että olin "suruton" ja "maailmallismielinen", mutta toivoi sentään, että muuttuisin. Ei hän kuitenkaan sitä aavistanut, että olin "jumalatonkin".
Kuinka lienee kuitenkin käynyt niin, että hän alkoi sitä epäillä. Enhän ollut kylässä mielipiteitäni salannut, ne tuotiin sieltä hänen korviinsa ja tuotiin sillä loukkaavalla lisäyksellä, että semmoisia ne ovat ne heränneiden lapset.
Sain tietää sen vasta kauvan sen jälkeen kuin se oli tapahtunut En ollut mennyt kesäksi kotiini kauvas Pohjanmaalle, vaan jäänyt tutkintolukujani varten saaristoon. Kirjeitä sain vaan silloin tällöin. Ne olivat surumielisiä ja alkoivat ja loppuivat tavallisilla muistutuksilla elämään niin, ett'ei tarvitsisi kuoleman jälkeen katua. "Miten lie sinunkin asiasi, tulletko koskaan ajatelleeksi, mitä rauhaasi tulee" j.n.e. Mutta sitten saan loppupuolella kesää isältä lyhyen kirjeen, jossa hän ilmoittaa, että äiti on sairastunut, että hän taitaa pian muuttaa parempaan elämään ja että hän tahtoisi heittää minullekin jäähyväisensä.
Ihminen on itsekäs, ja ensimmäinen tunteeni oli pieni tyytymättömyys siitä, että täytyi keskeyttää lukuni ja lähteä koluuttamaan ylös Pohjois-Suomeen hauskasta meren saaristosta. Mitä hyötyä siitä sitäpaitse olisi, jos menisin? Joka kuolee, se kuolee. Jäähyväisten heitto kuolevalle on sellaista "vanhaa" hentomielisvyttä. Mutta kun mietin yön, päätin kuitenkin aamulla lähteä.
Kun tulin kotiini, oli äitini vielä elossa. Hän makasi ja odotti minua.
Sairas hän oli kovasti, mutta kuitenkin täydessä tunnossaan.
— "Tulithan sinä", sanoi hän heikolla äänellä. Sitten ei hän virkkanut mitään, katseli vaan minua tarkkaavasti, kuume silmissään. Istuin äänetönnä ja nolona hänen vuoteensa vieressä. Näkyi, että hänellä oli jotain sanottavaa, jota ei hän tahtonut saada esille.
— "Oletteko te hyvin sairas?" kysyin minä viimein.
— "Olenhan minä", sanoi hän. "Enkö tuota kuollekin tähän tautiini. Joudanhan minä täältä jo pois. Mutta miten lienevät sinun asiasi…" ja hänen huulensa ja leukansa värähtelivät itkun oireissa.
— "Elkää te nyt, äiti, minun tähteni surko, kyllähän minä aina … ja ehkä tekin vielä paranette."
— "En minä enää… mutta jos sinä kerran kuolet, kuinka sinun sitten käy?" sai hän sanotuksi suurella ponnistuksella.
— "Eihän sitä kukaan tiedä", vastasin minä vältellen.
— "Mutta sinä et usko, että on Jumala?"
En virkkanut mitään enkä voinut katsoa häntä silmiin,
— "Ne ovat sanoneet minulle, ett'et sinä usko sitäkään, että on elämää kuoleman jälkeen."
"Kuka sitä on sanonut?"
— "Ne ovat sanoneet, joille sinä itse olet sanonut Minä olen kysynyt isältä, onko se totta, mutta hän ei sano tietävänsä. En minä niitä usko, mutta sinun täytyy se itse vakuuttaa minulle."
— "Mitäs minun pitäisi vakuuttaa?"
— "Sitä, että uskotko sinä?"
— "Mitäs minä en uskoisi?" koetin yhä vältellä.
— "Että onko Jumala ja Vapahtaja, joka on sinut lunastanut ja jota ilman ei voi tulla autuaaksi?"
Mitä minä sanoisin hänelle? Miten voisin selittää mielipiteeni ja uskonnollisen kantani, vakuutustani kieltämättä! Hänen silmänsä tuijottivat minuun syvistä kuopistaan, laihtuneiden kasvojen sisästä. Mutta jotainhan minun täytyisi virkkaa. Vaan voisinko sanoa totuuden? En. Mutta voisinko hänelle valehdellakaan, kun hän juuri oli lähtemäisillään? Enhän sitäkään. Parempi sanoa niinkuin ajattelen, rehellisesti ja suoraan. Vaan sitä ei hän kestäisi. Vaikka en häneen katsonut, tunsin, että hänen palavat silmänsä ikäänkuin polttivat minua.
— "Totta se siis on", huokasi hän ja alkoi vaikeroida sydäntä särkevällä äänellä.
Mutta uskoinhan minä Jumalan, tai että on ainakin joku olento, joku korkeampi järki, joka maailmaa hallitsee. Enhän minä valehtelisi, jos sen hänelle tunnustaisin.
— "Uskonhan minä", kiiruhdin sanomaan, "että on Jumala, joka maailmaa hallitsee."
"Mutta etkö usko sitäkin, että on Hänen poikansa maailman Vapahtaja?"
Hänen mielensä oli liikutettu, hän alkoi rykiä, oli menehtyä ja minun täytyi auttaa hänet laihtuneista, kuivettuneista hartioista tyynyjen varaan istumaan. Hellyin, kaduin. Enhän voi häntä surmata. Ennen otan vaikka itse tuomion päälleni! Tuomion? Siitäkö, että tunnustan uskovani Jumalan pojan ja ijankaikkisen elämän? Se kuuluu nyt niin oudolta ja nurinperäiseltä. Mutta sillä kertaa tuntui kuin olisin ollut aikeessa tehdä suurimman syntini, niinkuin olisin ollut elämäni suurimmassa ristikohdassa ja mennyt kieltämään herraani ja mestariani — juuri silloin kuin hänet tunnustin. En voinut seista kiusausta vastaan, ja minä — lankesin!
— "Uskonhan minä, äiti, uskon kaikki!" sanoin hänelle, kun kohtaus oli mennyt ohitse.
— "Ja uskot, että on elämä kuoleman jälkeen?"
— "Uskon."
Kun katsoin häneen, näin että hän oli rauhoittunut. Hän oli niin heikko, ett'ei voinut pitää auki silmiään eikä mitään virkkaa, mutta puristi hän kuitenkin kättäni kuin kiitokseksi. En saanut oikaista uskontunnustustani niinkuin olin aikonut, jos hän paranisi. Äitini kuoli kohta sen jälkeen.
Teinkö minä oikein vai väärin?
Kauvan taisteli minussa tämä kysymys. Puolustihan minua se, että olin tehnyt sen äitini vuoksi. Mutta eikö valhe ole aina valhe? Ja eikö se ole sitä suurempi kuta suuremmassa elämän kysymyksessä se on tehty? Ja jos on Jumala, mitä hän sellaisesta valhetunnustuksesta on ajatteleva?
Mutta tutkimattomat ovat Hänen tiensä, kummalliset ne polut, joita myöten hän meitä kulettaa luokseen. Omantuntoni minua alituisesti vainotessa ja minun näitä asioita sen johdosta lakkaamatta ajatellessani aukenivat vähitellen silmäni. Ja minä sain ilokseni nähdä, että vaikka en ollutkaan omaa vakuutustani tunnustanut, minä kuitenkin olin tunnustanut ijankaikkisen totuuden. Vasta sitten selvisin ja sain rauhan. Ell'ei se tätä tietä olisi tapahtunut, ei se kenties olisi ollenkaan tapahtunut.
VAPAUTETTU
Se oli tulos nuoruuteni hullutuksista ja turhamaisesta kunnianhimostani. Minä olin saanut siihen aatteen pääkaupungissa ollessani, jossa kaikki siihen aikaan kirjallisuutta harrastivat ja sitä viljelivät. Olin näyttänyt alun teoksestani kaikkien meidän ystävällemme vanhalle runoilijalle, hän luki sen, oli mieltynyt siihen ja kehoitti sitä kaikin mokomin jatkamaan. Antoipa minulle vielä toiveita siitäkin, että kun se valmistuisi, hän painattaisi sen lehtensä novelliosastoon.
Matkustin maalle, enoni luo, joka oli pappina Pohjanmaalla ja jonka kotona minä, jäätyäni jo nuorena orvoksi tytöksi, olin elänyt kuin talon omana lapsena.
Jo oli minulla työn edistyessä ollut tunnon vaivoja siitä, mihin olin ryhtynyt Hyödytinkö minä ketään sillä mitä tein? Enkö päinvastoin vahingoittanut itseäni ja muita? Enkö sen kautta kylvänyt pahennusta maailmaan vielä kuolemanikin jälkeen? Niin ne olivat vakuuttaneet, enoni ja muut, joita rakastin ja kunnioitin. Ja samaa, sanoivat he, olisi äitinikin ajatellut…
En kuitenkaan voinut voittaa itseäni, en kukistaa haluani tuoda itsestäni julki niitä aatteita, joita mielessäni liekehti ja paloi, niitä kuvia, joita silmieni edessä loisti. Herkesin kuuroksi varoituksille ja viittauksille, sulkeuduin yökausiksi huoneeseeni ja kätkin käsikirjoitukseni huolellisesti kaikkien silmiltä. Mutta kuta kiihkeämpi minä olin ollut öillä työssäni, sitä levottomampi olin päivillä. Eikö ollut väärin, että tein sitä salaa, eikö se ollut valhettelemista ja pettämistä, niiden pettämistä, jotka olivat minua hoitaneet ja pitäneet kuin omanaan?
Kaikista huolimatta valmistui kuitenkin teokseni valmistumistaan. Puuttui vaan loppusanat ja ne minä kirjoittaisin tänään ja lähettäisin sen huomenna vanhalle runoilijalle. Se oli lauvantai-ilta, suuren juhlapäivän aatto.
Eivät tahtoneet loppusanat sointua niinkuin olisin tahtonut Eivät ruvenneet lauseet liittymään toisiinsa. Hiivin ulos huoneestani, menin maantielle kävelemään. Sieltä olin aina saanut uusia aatteita ja siellä olivat vanhat selvinneet. Oli ollut suvi-ilma eilen, oli tullut kylmä ja puitten oksat jäätyneet. Tuuli humisi kirkkomaan koivuissa voimatta niitä liikuttaa. Ne olivat kuin seisoalleen jäätyneitä ruumiita. Minua alkoi kammottaa ja minä pakenin alas pappilaan.
Siellä istuivat kaikki hämärätä pitäen enoni huoneessa. Sanoivat aikovansa koko perhe huomenna ripille ja kysyivät enkö minäkin tulisi. En tiennyt, tulisinko, ja vetäydyin huoneeseni.
Tuli oli pantu takkaan ja minä istuuduin sen eteen.
Ripille? Minäkö? Näinkö valmistumatta? Nyt juuri, kun en ajatellut muuta kuin romaaniani.
Ne alkoivat veisata siellä ja enoni kuului pitävän tavallisen iltarukouksensa. Näin heidät istumassa enoni pöydän päässä, muut pitkin salin seinämiä ja palvelijat oven suussa. Minä yksin olin täällä, osatonna heidän rauhastaan, osatonna kaikesta rauhasta, suuren rauhan juhlan aattona, heitettynä kuin oven ulkopuolelle, pois heidän piiristään.
Mitä oli minun tekeminen? Mikä oli oikein, mikä väärin? Eikö kukaan voinut sanoa sitä minulle? Mutta väärinhän se oli, eihän siitä ollut epäilemistäkään, koskapa kerran en sen vuoksi uskaltanut ripille mennä, koska omatuntoni oli kipeä, koska en saanut siltä rauhaa.
Minä jätän sen, luovun siitä, panen sen piiloon, hautaan sen hiljaisuudessa, tutkin itseäni ja päätän toiste. Mutta eikö se ole viekkautta, enkö aio vaan tehdä sitä omaatuntoa pettääkseni, ja sitten kun se on rauhoittunut ja vaiennut, jatkaakseni työtäni?
Harhailin näin taistellen huoneesta huoneeseen, ja palasin taas takkani ääreen. Vaivauduin yhä enemmän, tulin yhä levottomammaksi.
Silloin aukeni ovi hiljalleen ja enoni pistihe kammariini. Hän oli ollut minulle kuin isä ennen kuin jouduin maailmalle, hän oli antanut minulle ensimmäiset opetukset Jumalasta ja maailmasta. Hänen vakavat hitaiset sanansa ja korkea paljas otsansa ja suuret, totiset silmänsä olivat seuranneet minua sinnekin, missä hänen mielipiteensä eivät ollenkaan sopineet siihen ympäristöön missä elin. Minä kumosin itsessäni hänen mielipiteensä, mutta hänen kuvaansa en saanut haihdutetuksi. Yhtäkkiä ilmestyi se aina eteeni, milloin teaatterissa, milloin tanssisalissa. Ja noin kuin hän nyt tuli ovesta sisään, oli hän tullut melkein joka yö, minun näin istuessani käsikirjoitukseni ääressä.
Nopeasti heitin minä imupaperini käsikirjoitukseni päälle ja hypähdin ylös säikähdyksissäni. Mutta minä näin, että hän oli sen jo huomannut
Hän istuutui viereeni tuolille ja kysyi, enkö siis todellakaan aikonut tulia heidän kanssaan huomenna ehtoolliselle.
— "En minä voi, en minä saa … se on aivan mahdotonta, minä en voi", vastasin minä itkuun purskahtamaisillani.
— "Miks'et voi?"
Kun en osannut vastata, osoitti hän käsikirjoitustani:
— "Tämänkö tähden sinä et voi?"
Hän oli arvannut ajatukseni, hän tiesi heikkouteni ja turvautuen häneen niinkuin entisinäkin aikoina, jolloin minä kannoin kaikki huoleni hänen jalkojensa juureen, tunnustin minä hänelle kaikki, kerroin epäilykseni ja tuntoni vaivat.
Hetken mietittyään virkkoi hän:
— "Sinulla on epäjumalasi ja niin kauvan kuin häntä palvelet, et voi oikeata Jumalata palvella".
— "Mutta mitä minun pitää tekemän? Neuvo minua, eno, opeta minua niinkuin ennen opetit!"
— "Sinä et enää välitä minun opetuksistani, olet siellä maailmassa saanut opettajia, joita tottelet enemmän kuin minua."
— "Et saa sanoa niin, eno, minä tahdon totella sinua ja minä tottelen!"
— "Se on se romaanisi, tuo tuossa … anna se tänne!"
Minä tempasin sen hänen kädestään ja kätkin sen selkäni taa.
Päättävä, ankara ilme leimahti hänen silmissään ja hänen äsken surkutteleva ja säälivä katseensa oli muuttunut käskeväksi.
— "Etkö tiedä että minä olen opettajasi, johtajasi ja holhoojasi? Ja apostoli sanoo: olkaat teidän opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, jotka tilin niistä tekemän pitää. Anna tänne se!"
Vastustukseni oli poissa, minusta tuntui kuin olisi korkeampi voima tarttunut käsivarteeni ja minä ojensin hänelle teokseni.
Hän otti sen, heitti leimuavaan takkatuleen, ja virkkoi juhlallisen jylhästi:
— "Noin pitää meidän uhrata epäjumalamme, jotka estävät meitä kunnian kruunua voittamasta."
Minä purskahdin surkeaan, katkeraan itkuun, niinkuin olisi minulta jäsen leikattu ruumiistani.
Minä itkin koko sen illan ja koko sen yön.
Mutta aamulla herätessäni olin kuin vapautettu ja tunsin itseni valmistuneeksi käymään Hänen eteensä, joka oli kuollut syntieni edestä.
Kiitos olkoon hänelle, joka oli minut vapauttanut!
MAAILMAN SUURIN SYNTINEN
Hän ei ollut noita eturivin heränneitä, jotka toistensa kilvalla tunkeilevat opettajainsa jalkojen juuressa, jotka säestävät kaikkia heidän sanojaan, pitävät niitä kuin itseään varten sanottuina ja joille ne tavallisesti sanotaankin. Hän oli noita hiljaisimmista hiljaisimpia, jotka kuuntelevat vaan kurkalta ja elävät niistä muruista, joita rikkaiden pöydältä putoilee.
Kun niin monet muut etupenkillä istuessaan puhuivat siitä suuresta tapahtumasta, miten muutos heissä oli syntynyt, kyyhötti Tiina kuin pelästynyt peltopyy ovensuussa lattialla tai pirtin pimeimpään karsinanurkkaan painautuneena. Tai kun ne rohkeammat ja taivaan valtakunnasta varmemmat tyyninä kesäöinä alahangoilla tai keskellä venettä soutaessaan kertoivat toisilleen sielunsa tilasta, uskonsa asteettaisesta kehittymisestä, kiusauksistaan ja voitoistaan, kiskoi hän uupumatta, sanaakaan sanomatta ja kuin joukkoon huveten raskasta airoaan kokkatuhdolla. Ja hän oli mielestään niin mitätön, niin vähäpätöinen ja tyhmä, eikä olisi hän osannut, jos kuka olisi sitä ihmeeksi kysynytkin, mitään kertoa taisteluistaan ja kokemuksistaan. Ei olisi ollut hänellä rohkeutta, niinkuin näki olevan niin monella muulla, pyrkiä rovastin puheille kahdenkeskiseen sananvaihtoon, ei edes niiden talonpoikaisten miestenkään, jotka johtivat seuroja silloin kuin rovasti ei ollut saapuvilla. Ei hän muuta pyytänyt kuin että sai olla mukana, sai silloin tällöin yhtyä toisten alottamaan virteen ja sen loputtua kuulla vähänkään siitä, mitä muut puhuivat ja kätkeä siitä mieleensä sen minkä kuuli, sillä ne olivat häntä paremmat, täydellisemmät ja uskossaan lujemmat eikä hänestä ollut heidän vertaisekseen.
Hän asui kaukana sydänmaalla, pienessä mökissä, suuri lapsilauma hoidettavanaan. Mies ei ollut herännyt ja maailman mielisiä olivat kaikki muutkin sillä perukalla. Surettihan se häntäkin tuo toisten suruttomuus, niinkuin se surettaa kaikkia muitakin heränneitä, ja rukoilihan hänkin, että Herra heidän mielensä muuttaisi. Mutta ei hän koskaan uskaltanut sitä ääneensä ilmaista, ett'eivät olisi ruvenneet ivaamaan hänen haluaan osoittautua muita paremmaksi. Ei milloinkaan oltu hänen kuultu uskoaan toisille tyrkyttävän eikä milloinkaan rohjennut hän heidän tähtensä kutsua ystäviä taloonsa sanaa harjoittamaan. Ja tuskin uskalsi hän sitä itsekseenkään harjoittaa. Kun tutki kirjaa, niin tutki sitä toisten nukkuessa ja kun tuli halu veisuuseen hyrähtää, pistihe ulos tai odotti, kunnes muu väki oli poistunut pihasalta. Eikä häntä olisi muistettu pitää seuraväkeen kuuluvanakaan, ell'ei hän silloin tällöin, pari kolme kertaa vuodessa, suurten juhlapyhäin lähetessä, olisi laittanut taloaan reilaan, hakenut naapurin vaimoa sijaisekseen, pukenut tumman sinistä körttipukua ylleen ja kadonnut.
Mutta silloin ei häntä olisi mikään voima maailmassa saanut pidätetyksi lähtemästä.
Viikkojen ja kuukausien kuluessa oli kaikki se, minkä hän oli mieleensä kätkenyt, kulunut siitä pois ja unohtunut. Ensi aikoina seuroista palattuaan muisti hän aina niin kirkkaasti kaikki mitä oli puhuttu, mitä veisattu, muisteli ystäväin ja opettajain sanoja, kertoili niitä mielessään ja ravitsi niillä sielunsa. Mutta ajan ollen ne laimenivat, vaalenivat, aatteet irtautuivat yhteydestään, mieli harhaili kaukana autuuden asioista eikä uskosta tuntunut olevan kuin katkelmia jälellä, joita ei saanut omin voimin toisiinsa liitetyiksi. Silloin tuli hänelle hätä ja kammottava tyhjyyden tunne, hänen täytyi saada sisältöä sielulleen ja silloin hän lähti.
Hän kulki alkumatkasta kiivakasti, melkein juoksujalassa, matkan määrä mielessä autuaasti kangastellen. Ei joutanut taloihin poikkeamaan, ei yösydännäkään levähtämään, tuskin tiepuolessa ruokailemaankaan. Yhtä menoa painoi hän kengät käsivarrella sinne, missä tiesi ystäväin olevan koolla. Jokainen niistä johtui mieleen, jokaisen hän näki edessään, kuvaili heidän tulevan häntä vastaan ja hänen kaulaansa kavahtavan. Nyt hän vihdoinkin haastaa heille mielialansa, alottaa ennen muita jonkun virren, menee rovastin puheille ja kertoo hänelle asiansa kahden kesken!
Mutta kuta lähemmä hän tulee seurapaikkaa, sitä aremmaksi hän käy. Väkeä istuskelee pirtin portailla, seisoskelee aitovarsilla ja liikkuu pihamaalla, Hän pysähtyy metsän rantaan, jää sinne, suorii pukuaan, aikoo mennä, mutta ei uskalla, ja vasta kun rovasti ja johtavat miehet ovat menneet pihanpäästä pirttiin ja väkikin vetäytynyt heidän mukanaan, hiipii hän porstuaan, vetäytyy siitä tupaan ja nyykähtää oven suuhun kyykylleen.
Virsi alotetaan virren perästä, mutta aina ennen kuin hän oli ehtinyt alottaa sen, jota oli ajatellut Kuluu se yö ja seuraava päivä, mutta ei hän pääse kenenkään kanssa pitempiin puheisiin. Ja kun hänen mielestään on tullut hänen vuoronsa mennä rovastin puheille, laittaa se jo lähtöään ja muut laittavat kanssa.
Häntä tuskin huomattiin silloin kuin hän oli saapuvilla eikä koskaan kaivattu silloin kuin hän oli poissa. Yhtä hiljaa kuin hän toisten lomitse oli tullut seurapaikkaan, yhtä näkymättä hän sieltä hävisi. Kun juhlapyhäin päätyttyä tuli eronhetki ja saman puolelaiset hakivat toisiaan, en koskaan kuullut Tiinaa kenenkään kysyvän. Mutta kun oli joku matka metsätietä myöten taivallettu, ilmaantui hän joukkoon, lyöttäytyi seuraan ja erosi siitä taas yhtä salaa ja ainoastaan vierimmäisilleen hyvästit heittäen, kun tuli hänen tiehaaransa.
Mutta kerran — kesää ennen sitä kuin hän syystalvesta kuoli — ilmaantui hän yhtäkkiä keskellä viikkoa pappilaan, tuli suoraan suuresta portista pihaan ja pyrki rovastin puheille.
Mutta siellä hän hätääntyi, punoi esiliinaansa, tapaili sanojaan ja sai vasta pitkän nyyhkytyksen perästä esille sen, mitä hänellä oli mielessään.
Hän sanoi olevansa kokonaan kelvoton tulemaan Jumalan armosta osalliseksi, hän oli paadutettu, pimitetty, epäuskoinen, hän oli vihoittanut Vapahtajansa, hän oli kaikkia muita kehnompi, hän oli — suurin syntinen maailmassa!
— "Minkätähden se Tiina nyt niin luulee? Mitkä syntinsä se nyt niin suurina pitää?" kysyi rovasti.
Kaiken maailman synnit ne hänen hartijoitaan painavat eivätkä anna hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Ylpeyden synti, sillä hän on pitänyt itseään muita parempana tai pyrkinyt heidän vertaisekseen; — ahneuden synti, sillä hän on aina pitänyt mielensä tavarassa kiinni ja surrut viikkokaudet lehmiään ja lampaitaan, kun sattuivat kuolemaan; — oman vanhurskauden synti, kun on luullut omin voimineen autuaaksi tulevansa. Ja aina teki hänen mielensä pitämään itseään yhtä hyvänä heränneenä kuin muutkin, vaikka ei ole rohjennut edes todistaa hänen nimestään niille, jotka sitä halveksivat, ja vaikk'ei ole osannut neuvoa omaa miestäänkään oikealle tielle, eikä ollut hänestä lastensakaan opastajaksi. Hän oli ollut maailmaan mieltynyt, elänyt ystävyydessä jumalattomien kanssa, ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut mitään tarvetta valaista mieltään, ei osannut veisata, ei lukea eikä rukoilla .,.
Rovasti antaa Tiinan puhua keskeyttämättä, myhähtelee vähän itsekseen, neuvoo hänet istumaan ja alkaa sitten puhua hänelle lempeästi kuin lapselle.
— "Syntejähän ne ovat nämätkin synnit, sanoo hän, mutta ehkä kaikkivaltias Isä ne kuitenkin antaa anteeksi sille, joka ne katuvaisena kantaa hänen eteensä ja nöyryttää itsensä."
Tiina oli saanut tyhjentää täyden sydämmensä, keventää monivuotiset taakkansa; — rovasti puhuu hänelle niin alentavasti kuin parhaalle heränneelle, se ei pidä häntä huonompana kuin muitakaan… kyllä, kyllähän hän nöyrtyy ja katuu … ja hänen nyyhkytyksensä harvenevat ja kyyneleet kuivuvat. Hän nousee, menee nopeasti lattian yli rovastin keinutuolin luo, ojentaa kätensä hyvästiksi ja poistuu sanaakaan sanomatta, mieli riemuisena niin kuin olisi saanut lohdutusta kaikeksi elämäkseen.
Ja kaikeksi elämäkseen hän sen saikin. Sillä ennen joulua hän kuoli ja tuotiin joulunpyhinä hautaan.
Silloin oli seuraväkeä paljon koolla pappilassa ja rovasti toimitti niin, että Tiinan ruumiille veisattiin lähtövirsi pappilan rappujen edessä.
"Herra on heikoissa väkevä", sanoi hän sitten puheensa lopuksi, jonka illalla piti ystävilleen Tiinasta ja hänen synnintunnustuksestaan ja lisäsi:
— "Jospa olisi meillä kaikilla yhtä vähän ulkonaisia syntejä omalla tunnollamme ja jospa olisi omatuntomme kuitenkin yhtä arka kuin hänen, ei olisi hätääkään astua Hänen tuomioistuimensa eteen, joka kaikki tietää ja kaikki näkee."
Muut myönnyttelivät, mutta ei kukaan kyennyt puhetta jatkamaan, sillä paljo oli joukossa niitä, jotka tänään kuulivat Tiinasta puhuttavan vasta ensi kerran — ja joiden mielestä hänen muistonsa yhtä pian hälveni.