106. Silloin kun kuningas pani liikkeelle persialaisen sotajoukon Atenaa vastaan ja oleskeli Sardeessa, matkusteli Hermotimos jossakin asiassa Myysian maahan, jossa khiolaiset asuvat ja jolla on nimenä Atarneus. Siellä hän tapasi Panionioksen. Tunnettuaan tämän hän lausui hänelle monta ystävällistä sanaa, luetellen ensiksi kaikkia niitä etuja, mitkä hän Panionioksen toimesta oli saavuttanut. Ja sitten hän, palkaksi tästä, lupasi tehdä hänelle hyvää, jos hän toisi talonväkensä Hermotimoksen luo ja asettuisi sinne asumaan. Panionios otti ilolla vastaan tarjouksen ja toimitti sinne lapsensa ja vaimonsa. Kun nyt Hermotimos oli saanut hänet koko huonekuntineen käsiinsä, lausui hän näin: "Oi sinä, joka kaikkein ihmisten joukosta olet jumalattomimmalla toimella hankkinut elatuksesi, mitä pahaa olin minä itse tai joku minun esi-isistäni tehnyt sinulle tai jollekin sinun esi-isistäsi, ettäs teit minut miehestä epatoksi? Sinä luulit jumalilta jäävän huomaamatta tekosesi. Mutta oikeutta noudattaen he ovat saattaneet sinut, jumalattomien töiden tekijän, minun käsiini, niin että sinun ei tarvitse moittia sitä palkkaa, minkä minulta olet saapa." Näin hän ilkkui Panioniosta, ja sitten hän tuotti eteensä tämän pojat. Ja Panionios pakoitettiin kuohitsemaan neljä poikaansa; ja hänen oli pakko tehdä se. Mutta hänen tehtyään tämän pakoitettiin hänen poikansa tekemään hänelle itselleen samoin. Siten tapasi Panionioksen samalla kertaa Hermotimos sekä kosto.
107. Uskottuaan poikansa Artemisian huostaan Efesokseen vietäviksi Xerxes kutsui luokseen Mardonioksen ja käski hänen valita sotaväestä ne, mitkä hän tahtoi, ja koettamaan tehdä, niinkuin oli sanonut. Sinä päivänä tapahtui sen verran; mutta yöllä laskivat päälliköt kuninkaan käskystä laivoillaan Faleronista ulapalle Hellespontosta kohti niin kiireesti kuin kukin taisi, suojellakseen siltoja, niin että kuningas niitä myöten pääsisi kulkemaan Aasian puolelle. Mutta kun barbarit purjehtiessaan olivat lähellä Zosteria, missä tästä mantereesta pistäytyy mereen vähäisiä kallio-särkkiä, luulivat he näitä laivoiksi ja pakenivat kauas. Viimeiseltä kuitenkin huomattuaan, että ne eivät olleetkaan laivoja, vaan särkkiä, he kokoontuivat jälleen ja matkasivat edelleen.
108. Päivän tultua nähdessään maasotajoukon viipyvän paikoillaan luulivat helleenit laivojenkin olevan Faleronin seuduilla ja otaksuivat niiden aikovan ryhtyä meritaisteluun, jonka vuoksi he hankkiutuivat puolustautumaan. Mutta saatuaan tietää laivojen menneen menojaan he kohta päättivät ajaa niitä takaa. Niinpä he ajoivat takaa Xerxeen laivastoa Androkseen saakka, kuitenkaan näkemättä sitä. Mutta Androkseen saavuttuaan he neuvottelivat keskenään. Themistokles lausui nyt sen ajatuksen, että heidän tuli suunnata matkansa saarien välistä ja, ajaen laivoja takaa, purjehtia oikopäätä Hellespontosta kohti purkamaan sillat. Eurybiades taas esitti tälle vastakkaisen mielipiteen sanoen, että jos he purkaisivat sillat, tuottaisivat he sen kautta Hellaalle mitä suurimman onnettomuuden. Jos näet persialaisen paluu katkaistaisiin ja hänet pakoitettaisiin jäämään Europaan, ei hän mielisi pysyä levossa. Sillä jos hän jäisi lepoon, ei mikään hänen hankkeistaan voisi menestyä, eikä hänelle tarjoutuisi mitään tilaisuutta paluuseen, vaan hänen sotajoukkonsa menehtyisi nälkään; jos hän sitävastoin ryhtyisi toimeen ja kävisi käsiksi tehtäväänsä, joutuisi kaikki Europassa, niin kaupungit kuin kansatkin, hänen valtaansa, joko niin, että ne heti vallattaisiin, tai että ne ensin tekisivät välirauhan. Ja elatusta tulisivat barbarit aina saamaan helleenien vuotuisesta viljasadosta. Mutta Eurybiadeesta näytti siltä, kuin persialainen ei aikoisi jäädä Europaan, jouduttuaan voitetuksi meritaistelussa; oli siis sallittava hänen paeta, kunnes hän paeten pääsisi kotiinsa. Ja hän kehoitti sitten vasta ryhtymään taisteluun kuninkaan omasta maasta. Tähän mielipiteeseen yhtyivät muidenkin peloponnesolaisten päälliköt.
109. Huomattuaan, ettei hän voisi taivuttaa enemmistöä purjehtimaan Hellespontokseen, kääntyi Themistokles atenalaisten puoleen. Nämä olivat näet enimmin suutuksissaan vihollisten paosta ja paloivat halusta purjehtia Hellespontokseen omalla uhallaankin, vaikk'eivät muut sitä tahtoisikaan. Heille hän puhui näin: "Olen itsekin ollut läsnä monessa sellaisessa tapauksessa ja vielä useammin olen kuullut semmoista tapahtuneen, että kun ihmiset ovat joutuneet tappiolle ja ovat saatetut pakkotilaan, he uudistavat taistelun ja korjaavat aikaisemmin kärsimänsä vaurion. Niinpä älkäämme me, jotka olemme ikäänkuin löytäneet itsemme ja Hellaan, torjuessamme luotamme moisen ihmispilven, ajako takaa pakenevia miehiä. Sillä emme me ole tätä suorittaneet, vaan jumalat ja puolijumalat, jotka katsoivat karsaasti, että yksi ainoa mies, vieläpä jumalaton ja rikollinen, oli päässyt Aasian ja Europan hallitsijaksi — mies, joka yhtälailla kohteli pyhiä ja yksityisiä esineitä, polttaen ja maahan syösten jumalten kuvia, joka myös ruoski merta ja laski siihen kahleita. Vaan koska tällä haavaa asiamme ovat hyvällä kannalla, on meidän edullisempi pysyä Hellaassa ja pitää huolta itsestämme ynnä talonväestämme. Ja rakentakoon kukin jälleen talonsa ja toimittakoon huolellisesti kylvön, koska täydellisesti olemme karkoittaneet barbarin maasta pois. Mutta kevään tullen purjehtikaamme Hellespontokseen ja Iooniaan." Näin hän lausui, siten ikäänkuin velvoittaaksensa persialaista kiitollisuuteen, jotta hänellä olisi turvapaikka, jos jokin onnettomuus atenalaisten puolelta häntä kohtaisi. Ja niin kävikin.
110. Näin puhumalla Themistokles petti atenalaiset, ja he tottelivat. Sillä kun hän, jota jo ennenkin oli pidetty viisaana, nyt oli osoittautunut todella viisaaksi ja hyväksi neuvonantajaksi, olivat he empimättä valmiit noudattamaan hänen ehdoitustaan. Ja kun nyt atenalaiset olivat suostuneet tuumaan, lähetti Themistokles heti aluksen ja miehiä, joitten hän varmasti tiesi pitävän salassa, mitä hän oli käskenyt heidän ilmoittaa kuninkaalle, vaikkakin heitä kidutettaisiin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Niiden joukossa oli taaskin hänen kotiväkeensä kuuluva Sikinnos. Attikan rantaan saavuttuaan jäivät toiset alukseen, mutta Sikinnos astui Xerxeen eteen ja lausui näin: "Minut lähetti Themistokles, Neokleen poika, atenalaisten sotapäällikkö ja kaikkien liittolaisten joukosta paras ja viisain mies, ilmoittamaan sinulle, että hän, tehdäkseen sinulle palveluksen, on pidättänyt helleenit, kun he tahtoivat ajaa laivojasi takaa ja purkaa Hellespontoksen sillat. Ja matkusta nyt kaikessa rauhassa." Tämän ilmoitettuaan he purjehtivat takaisin.
111. Mutta senjälkeen kuin atenalaiset olivat päättäneet olla enää kauemmas takaa ajamatta barbarien laivoja ja purjehtimatta Hellespontokseen purkamaan siltoja, saartoivat he Andros-saaren valloittaakseen sen. Themistokles oli näet saarelaisten joukosta ensiksi näiltä vaatinut rahaa, mutta he eivät olleet sitä antaneet. Hän huomautti silloin heille, että atenalaiset olivat tulleet, tuoden mukanaan kaksi mahtavaa jumalaa, Taivutuksen ja Pakon, jonka vuoksi androlaisten ehdottomasti oli annettava rahaa. Vaan nämä vastasivat siihen sanoen, että Atena luonnollisesti kyllä oli mahtava ja varakas ja että se oivallisten jumaliensa turvissa oli onnellinen, jota vastoin androlaiset itse olivat päässeet mitä pisimmälle puutteessa. Oli näet olemassa kaksi kelvotonta jumalaa, jotka eivät heidän saarestaan luopuneet, vaan alati siellä viihtyivät, nimittäin Köyhyys ja Mahdottomuus. Ja kun androlaisilla oli sellaiset jumalat, eivät he aikoneet antaa rahaa. Sillä atenalaisten voima ei milloinkaan ollut voittava heidän voimattomuuttaan.
112. Koska androlaiset siis näin vastasivat eivätkä antaneet rahaa, joutuivat he piiritetyiksi. Mutta Themistokles, joka ei herjennyt ahneudestaan, lähetti muihin saariin uhkaavia julistuksia ja vaati rahoja niiden samojen lähettilästen kautta, joita hän oli käyttänyt kuninkaankin luo toimittaessaan sanan. Ja hän käski lausua, että jos he eivät antaisi, mitä vaadittiin, niin hän oli vievä helleenien sotajoukon heitä vastaan ja piirittävä sekä hävittävä heidän kaupunkinsa. Näin puhumalla hän sai suuria rahasummia kerätyksi kokoon karystolaisilta ja parolaisilta. Kuullessaan näet Androsta kostoksi sen meedialaismielisyydestä piiritettävän ja Themistokleen nauttivan suurinta mainetta sotapäällikköjen joukossa, he peloissaan tästä lähettivät rahaa. En saata mainita, antoivatko jotkut muutkin saarelaiset rahaa, mutta luulen kuitenkin muutamien muidenkin antaneen, eikä ainoastaan näiden. Ei siltä kuitenkaan, ainakaan karystolaisiin nähden, onnettomuus lykkäytynyt toistaiseksi. Mutta parolaiset pelastuivat sotajoukon tulosta, rahoilla lepyttämällä Themistokleen. Niinpä Themistokles Androksesta käsin hankki itselleen rahoja saarelaisilta muiden sotapäällikköjen tietämättä.
113. Mutta viivyttyään muutamia päiviä meritaistelun jälkeen Xerxes ynnä hänen väkensä marssi samaa tietä takaisin Boiotiaan. Mardonios katsoi näet hyväksi saattaa kuningasta tielle, ja samalla hänestä näytti olevan liian myöhäinen vuodenaika sodankäyntiin. Hänestä oli nimittäin edullisempi talvehtia Tessaliassa ja sitten, kevään tullen, käydä Peloponnesoksen kimppuun. Ja sotajoukon saavuttua Tessaliaan Mardonios ensin valitsi itselleen kaikki niinsanotut kuolemattomat persialaiset, paitsi heidän päällikköään Hydarnesta — tämä näet selitti, ettei hän aikonut luopua kuninkaasta —, sitten muista persialaisista haarniskapukuiset ja nuo tuhat ratsumiestä, sekä meedialaiset, sakit, baktrialaiset ja indialaiset, sekä jalkaväen että ratsuväen. Nämä kansat hän otti kokonaan mukaansa, mutta muista liittolaisista hän otti vain pieniä joukkoja, valiten semmoisia miehiä, joilla oli kaunis ulkomuoto, tai joiden tiesi suorittaneen jonkun kelpotyön. Enimmin hän kansojen joukosta valitsi persialaisia, nimittäin kaulakäätyjä ja rannerenkaita kantavia miehiä, toisessa sijassa meedialaisia. Nämä eivät olleet lukumäärältään persialaisia harvemmat, mutta voimiltaan he olivat heikommat. Ja heidän lukunsa teki kaikkiaan, ratsumiehet niihin luettuina, kolmesataatuhatta miestä.
114. Siihen aikaan, jolloin Mardonios muodosti itselleen eri sotajoukon ja Xerxes oleskeli Tessaliassa, oli lakedaimonilaisille Delfoista tullut sellainen oraakelilause, että heidän tuli vaatia Xerxeeltä hyvitystä Leonidaan surmasta ja ottaa vastaan se korvaus, minkä hän tarjosi. Niinpä spartalaiset kiireimmiten lähettivät kuuluttajan, joka saavutti koko sotajoukon Tessaliassa ja astui Xerxeen eteen sanoen näin: "Oi meedialaisten kuningas, lakedaimonilaiset ja Spartan herakleidit vaativat sinulta hyvitystä taposta, kun surmasit heidän kuninkaansa hänen puolustaessaan Hellasta." Xerxes naurahti ja pysyi kauan aikaa ääneti; sitten hän, viitaten Mardoniokseen, joka sattui seisomaan hänen vieressään, lausui: "Kyllä tämä Mardonios tässä on maksava heille sellaisen korvauksen, kuin heille sopii."
115. Tämän vastauksen saatuaan läksi kuuluttaja tiehensä. Mutta jätettyään Mardonioksen Tessaliaan Xerxes itse matkasi kiireesti Hellespontoksen rannalle ja saapui ylimenopaikalle viidessäviidettä päivässä, viemättä mukaansa sanalla sanoen ainoatakaan osaa sotajoukostaan. Mutta mihin tahansa persialaiset matkallaan joutuivat ja keiden ihmisten luo vain tulivat, he ryöstivät ja söivät näiden viljan. Ja milloin he eivät mitään viljaa löytäneet, niin he nyhtivät maasta versovan ruohon, koloivat puiden, sekä istutettujen että metsäpuiden, kuoren, riipivät niistä lehdet ja söivät ne, eivätkä jättäneet jälelle mitään. Tämän ne tekivät nälissään. Lisäksi tarttui sotaväkeen rutto ja vatsatauti, jotka tuhosivat sitä matkan kestäessä. Muutamia sairaita Xerxes myös jätti jälkeensä, käskien niitä kaupunkeja, joihin hän milloinkin marssiessaan joutui, hoitamaan ja elättämään näitä; niinpä hän jätti muutamia Tessaliaan ja Paionian Siris-kaupunkiin sekä Makedoniaan. Siris-kaupunkiin hän marssiessaan Hellasta vastaan myös oli jättänyt Zeun pyhät vaunut. Mutta poistuessaan Xerxes ei niitä saanutkaan takaisin. Hänen niitä vaatiessaan väittivät näet paionit, jotka olivat antaneet ne traakialaisille, että hevosten ollessa laitumella olivat Strymon-joen lähteillä asuvat ylämaan traakialaiset ryöstäneet ne vaunuineen päivineen.
116. Tällöin teki myös bisaltilaisten ja Krestonian-maan kuningas hirmuisen teon. Hän oli itse selittänyt, ettei hän vapaaehtoisesti rupeaisi Xerxeen orjaksi, ja oli vetäytynyt Rhodopen vuoristoon. Olipa hän myös kieltänyt poikiaan lähtemästä sotaan Hellasta vastaan. Mutta nämä eivät siitä piitanneet, taikka sitten heidän muuten teki mieli katsella sotaa; ja he olivat persialaisen keralla ottaneet osaa sotaretkeen. Kun senvuoksi kaikki kuusi olivat vahingoittumatta palanneet, puhkaisi isä heiltä silmät.
117. Niinpä nämä saivat sen palkan. Mutta matkallaan Traakiasta saavuttuaan ylimenopaikalle kulkivat persialaiset kiireesti laivoillaan Hellespontoksen yli Abydokseen. Sillä he eivät enää tavanneet siltoja kunnossa, vaan ne olivat myrskyn hajoittamat. Sinne he pysähtyivät ja saivat enemmän ruokaa, kuin mitä matkan varrella olivat saaneet. Mutta kun he nyt hillittömästi ahmivat ja vaihtoivat juomavetensä toiseen, kuoli säilyneestä sotaväestä useita. Vaan muut saapuivat yhdessä Xerxeen kanssa Sardeeseen.
118. On myös olemassa toinen kertomus, että sittenkuin Xerxes Atenasta lähdettyään oli saapunut Eioniin Strymonin varrelle, ei hän enää matkustanut maitse, vaan uskoi sotajoukon Hydarneen vietäväksi Hellespontokseen ja astui itse foinikialaiseen laivaan sekä matkusti Aasiaan. Mutta hänen purjehtiessaan yllätti hänet ankara ja laineita nostava Strymonin-tuuli. Ja myrsky kävi sitä vaarallisemmaksi hänelle, kun laiva oli täpötäysi, syystä että kannella oli useita Xerxeen keralla matkustavia persialaisia. Tällöin oli kuningas joutunut pelon valtaan ja huutaen kysynyt perämieheltä, oliko heillä mitään pelastuksen toivoa, johon tämä oli vastannut: "Valtias, ei ole mitään toivoa, ellei jollakin tavoin päästä tästä lukuisasta miehistöstä." Tämän kuultuaan kerrotaan Xerxeen silloin lausuneen: "Persian miehet, osoittakoon nyt kukin teistä, että hän huolehtii kuninkaasta. Teistä näet näyttää minun pelastukseni riippuvan." Näin hän puhui, mutta he lankesivat maahan hänen eteensä ja heittäytyivät sitten mereen. Ja täten keventyneenä laiva pelastui Aasiaan. Mutta heti maihin astuttuaan oli Xerxes tehnyt näin. Hän lahjoitti perämiehelle kultaisen seppeleen siitä hyvästä, että oli pelastanut kuninkaan hengen; mutta koska hän oli syössyt perikatoon monta persialaista, käski kuningas leikata häneltä pään poikki.
119. Tämä on se toinen kertomus, joka Xerxeen paluusta on olemassa. Mutta minä en sitä saata uskoa, en muissa kohdin, enempää kuin mitä tulee tähän persialaisten onnettomuuteenkaan. Sillä jos perämies olisi näin puhunut Xerxeelle, en kymmenentuhannen henkilön joukosta voisi tavata yhtä ainoatakaan, joka olisi eri mielipidettä ja väittäisi kuninkaan semmoista tehneen; vaan hän olisi käskenyt kannella olevien, jotka olivat persialaisia, vieläpä persialaisten ensimäisiä, astua laivanruumaan ja heittänyt soutajista, jotka olivat foinikialaisia, mereen yhtä suuren määrän kuin oli persialaisia. Mutta, kuten jo ennenkin olen maininnut, palasi Xerxes muun sotajoukon keralla maitse Aasiaan.
120. Siitä on tärkeänä todistuksena myös tämä seikka. On näet tunnettua, että Xerxes paluumatkallaan saapui Abderaan, teki asukasten kanssa kestiystävyysliiton ja lahjoitti heille kultaisen tikarin ynnä kultakirjaisen hiippalakin. Ja, kuten abderalaiset itse kertovat, vaikka tosin minä puolestani en saata sitä uskoa, irroitti Xerxes siellä ensi kerran, Atenasta takaisin paetessaan, vyönsä, koska vasta siellä katsoi olevansa turvissa. Mutta nytpä Abdera sijaitsee lähempänä Hellespontosta kuin Strymon ja Eion, missä juuri väitetään hänen astuneen laivaan.
121. Mutta kun helleenit eivät kyenneet valloittamaan Androsta, kääntyivät he Karystokseen, ja hävitettyään tämän alueen he läksivät takaisin Salamiiseen. Ensi työkseen he nyt muusta saaliista eroittivat esikoislahjat jumalille; muiden muassa he pyhittivät kolme foinikialaista kolmisoutua, yhden Isthmokseen, joka on ollut siellä aina minun aikoihini saakka, toisen Sunioniin, kolmannen Aiaalle itse Salamiiseen. Tämän jälkeen he jakoivat saaliin ja lähettivät esikoislahjat Delfoihin, ja näistä tehtiin kuva, joka esittää miestä, keulankärki kädessä, ja on kahdentoista kyynärän korkuinen. Se sijaitsee samassa paikassa, missä makedonialaisen Alexandroksenkin kultapatsas.
122. Lähetettyään esikoislahjat Delfoihin kysyivät helleenit yhteisesti jumalalta, oliko hän saanut riittävän määrän ja mieleisiänsä esikoislahjoja. Ja jumala vastasi muilta helleeneiltä kyllä saaneensa, mutta ei aiginalaisilta, vaan vaati heiltä itselleen kunniapalkinnon Salamiin meritaistelusta. Saatuaan tämän tietää aiginalaiset pyhittivät Delfoihin kolme kultatähteä, jotka ovat kiinnitetyt vaskisen maston nenään ja sijaitsevat nurkassa, aivan lähellä Kroisoksen sekoitusastiaa.
123. Saaliinjaon toimitettuaan helleenit purjehtivat Isthmokseen antaakseen kunniapalkinnot niille helleeneille, jotka sodassa olivat esiintyneet urhoollisimmin. Kun sotapäälliköt sinne saavuttuaan jakoivat äänestysliuskansa Poseidonin alttarin ääressä ratkaistakseen, ketkä kaikkien joukosta saisivat ensimäisen ja toisen palkinnon, silloin antoi jokainen heistä itselleen ensimäisen äänen, katsoen kukin itse esiintyneensä urhoollisimmin, mutta toisen sijan yhtyivät useimmat antamaan Themistokleelle. Siten he siis jäivät yksikseen, mutta toiseen palkintoon nähden Themistokles pääsi paljon edelle muita.
124. Vaikka helleenit kateudesta eivät tahtoneet ratkaista tätä kysymystä, vaan purjehtivat kukin kotiinsa sitä ratkaisematta, joutui kuitenkin Themistokles suureen huutoon ja häntä pidettiin kautta koko Hellaan kaikkein viisaimpana miehenä helleenien joukossa. Mutta koska, Themistokleen voitosta huolimatta, Salamiin luona taistelleet eivät häntä kunnioittaneet, saapui hän kohta tämän jälkeen Lakedaimoniin saadaksensa kunnioitusta osakseen. Ja lakedaimonilaiset ottivat hänet komeasti vastaan ja kunnioittivat häntä suuresti. Ja urhoollisuuden palkintona he tosin antoivat Eurybiadeelle öljypuunlehvä-seppeleen, mutta viisauden ja taitavuuden palkinnon he antoivat Themistokleelle, ollen sekin öljypuunlehvä-seppele. Ja he lahjoittivat hänelle kauniimmat vaunut, mitä Spartassa oli. Ja lakedaimonilaisten paljon ylistettyä vierastaan saattoi häntä kolmesataa valiospartalaista, nuo, joita nimitetään ratsumiehiksi, aina Tegean rajoille saakka. Ja hän on kaikista meille tunnetuista ihmisistä ainoa, jolle spartalaiset ovat suoneet kunniasaaton.
125. Themistokleen saavuttua Lakedaimonista Atenaan soimasi afidnalainen Timodemos, joka oli hänen vihamiehiään, mutta muuten ei mikään huomattava henkilö, kateudesta aivan hurjistuneena Themistoklesta. Hän veti esille tämän tekemän matkan Lakedaimoniin ja väitti hänen Atenan vuoksi saaneen lakedaimonilaisilta nuo kunnianosoitukset eikä suinkaan oman itsensä vuoksi. Kun nyt Timodemos ei herjennyt näin puhumasta, lausui Themistokles: "Asianlaita on näin. En minä spartalaisten puolelta olisi näin paljon kunniaa osakseni saanut, jos olisin belbinalainen, yhtä vähän kuin sinä, hyvä mies. vaikka oletkin atenalainen." Sen verran tapahtui silloin.
126. Vaan Artabazos, Farnakeen poika, joka jo ennestäänkin oli persialaisten kesken huomattava mies, mutta Plataiain taistelun jälkeen tuli vieläkin huomattavammaksi, saattoi, mukanaan kuusikymmentätuhatta miestä Mardonioksen valitsemasta sotaväestä, kuninkaan ylimenopaikalle saakka. Mutta kun nyt kuningas oli Aasiassa, matkasi Artabazos takaisin ja saapui Pallenen kohdalle. Ja koska hänellä ei vielä ollut mitään kiirettä lähteä toiseen leiriin — Mardonios talvehti näet Tessaliassa ja Makedoniassa —, ei hän katsonut voivansa jättää valtansa alle laskematta kuninkaasta luopuneita poteidaialaisia, koska he kerran olivat hänen tielleen joutuneet. Sillä kuninkaan marssittua heidän ohitseen ja persialaisten laivaston lähdettyä pakoon Salamiista, he olivat julkisesti luopuneet barbareista. Niin myös muut Pallenen asukkaat.
127. Silloin siis Artabazos piiritti Poteidaiaa. Mutta koska hän epäili myös olyntholaisten luopuvan kuninkaasta, piiritti hän heidänkin kaupunkiaan. Se oli bottiaiïlaisten hallussa, jotka makedonialaiset olivat karkoittaneet Thermen lahden ääreltä. Ja piiritettyään sekä vallattuaan kaupungin hän antoi viedä asukkaat järven rannalle ja teurastutti heidät siellä, mutta kaupungin hän uskoi toronelaisen Kritobuloksen ja Khalkidiken väestön hoidettavaksi, ja siten saivat khalkidikelaiset haltuunsa Olynthoksen.
128. Valloitettuaan tämän Artabazos innokkaasti puuhasi Poteidaian valloittamista. Ja hänen tätä hartaasti puuhatessaan teki skionelaisten päällikkö Timoxeinos hänen kanssaan sopimuksen kavalluksesta — millä tavoin hän aluksi sen teki, sitä en saata mainita, sillä sitä ei kerrota. Lopulta kuitenkin kävi näin. Aina milloin Timoxeinos tahtoi lähettää kirjeen Artabazokselle ja Artabazos Timoxeinokselle, käärivät he kirjoittamansa kirjeen nuolen uurteiden viereen ja sulittivat sen, jonka jälkeen he ampuivat sovittuun paikkaan. Mutta Timoxeinos joutuikin ilmi Poteidaian kavaltamisesta. Sillä ampuessaan kerran sovittuun paikkaan Artabazos ampui siitä harhaan ja osasikin erästä poteidaialaista olkapäähän. Ammutun ympärille kertyi, kuten sodassa tapa on, pian paljon väkeä, jotka heti poistivat nuolen, jolloin he huomasivat kirjeen ja veivät sen sotapäälliköille. Ja saapuvilla oli myös muiden pallenelaisten liittolaisjoukko. Mutta luettuaan kirjeen ja saatuaan selville kavallukseen syyllisen sotapäälliköt päättivät Skionen vuoksi olla murskaksi musertamatta hänet kavalluksesta, jottei skionelaisia vastaisuudessa aina pidettäisi kavaltajina.
129. Tällä tavoin siis hän joutui ilmi. Mutta Artabazoksen kolmatta kuukautta piirittäessä kaupunkia syntyi sattumalta meressä vahva luode, jota kesti kauan aikaa. Huomattuaan, että oli muodostunut matalikko, alkoivat barbarit samota sitä myöten Palleneen. Mutta kun he olivat kulkeneet kaksi viidennestä koko matkasta ja vielä oli jälellä kolme, heidän päästäkseen Palleneen, nousi meressä ankara vuoksi, jommoista ei vielä monasti, kuten maan asukkaat kertovat, ollut sattunut. Niinpä ne persialaiset, jotka eivät osanneet uida, tuhoutuivat, uimataitoisten kimppuun taas purjehtivat aluksillaan poteidaialaiset ja tekivät heistä lopun. Ja syyksi vuokseen ja persialaisten tapaturmaan mainitsevat poteidaialaiset sen, että juuri ne persialaiset, jotka meri tuhosi, olivat rikkoneet Poseidonin temppeliä ja etukaupungissa olevaa jumalankuvaa vastaan. Ja mainitessaan tämän syyn he mielestäni puhuvat hyvin. Mutta henkiin jääneet Artabazos vei Tessaliaan Mardonioksen luo. Siten kävi näiden, jotka olivat saattaneet kuningasta matkalle.
130. Kun Xerxeen säilynyt laivasto pakomatkallaan Salamiista oli laskenut maihin Aasiaan ja oli kuljettanut kuninkaan ynnä sotajoukon Khersonesoksesta Abydokseen, piti se talvea Kymessä. Mutta aikaisin, kevään tultua, se kokoontui Samokseen, mihin myös muutamat laivoista olivat jääneet talvehtimaan. Useimmat laivasoturit olivat persialaisia ja meedialaisia, ja heidän päällikköinään olivat Mardontes, Bagaioksen poika, ja Artayntes, Artakhaieen poika. Heidän mukanaan oli päällikkönä myös Artaynteen veljenpoika Ithamitres, jonka Artayntes itse oli ottanut myötänsä. Mutta koska heitä oli niin ankarasti lyöty, eivät he edenneet kauemmas länteen — eikä myöskään kukaan heitä siihen pakoittanut, — vaan he jäivät Samokseen pitämään silmällä, ettei Ioonia luopuisi; ja heillä oli kolmesataa laivaa, ioonilaiset niihin luettuina. Eivätkä he edes odottaneetkaan helleenien tulevan Iooniaan, vaan luulivat näiden tyytyvän suojelemaan omaa maatansa. Ja sen he päättivät siitä, että helleenit eivät olleet persialaisia ajaneet takaa, näiden paetessa Salamiista, vaan olivat iloisina lähteneet taistelusta pois. Niinpä persialaiset mielestään olivat merellä joutuneet tappiolle, mutta maalla luulivat he Mardonioksen suuresti pääsevän voiton puolelle. Samoksessa ollessaan he nyt miettivät, voisivatko he tuottaa jotakin vauriota vihollisille, samalla kuin he myös pitivät silmällä, mihin päin Mardonioksen hankkeet kallistuisivat.
131. Mutta helleenit pani liikkeelle kevään tulo ja Mardonios, joka oleskeli Tessaliassa. Heidän maavoimansa ei vielä ollut kokoontunut, mutta laivasto, luvultaan satakymmenen laivaa, saapui Aiginaan. Sotapäällikkönä ja laivaston johtomiehenä oli Leutykhides, Menarcen poika, Hegesilaoksen pojanpoika. Tämän isä oli Hippokratides, tämän Leutykhides, tämän Anaxilaos, tämän Arkhidemos, tämän Anaxandrides, tämän Theopompos, tämän Nikandros, tämän Kharilaos, tämän Kunomos, tämän Polydektes, tämän Prytanis, tämän Euryfon, tämän Prokles, tämän Aristodemos, tämän Aristomakhos, tämän Kleodaios, tämän Hyllos ja tämän isä Herakles. Ja Leutykhides kuului toiseen kuningashuoneeseen. Kaikki nämä, paitsi niitä seitsemää, jotka ensiksi lueteltiin Leutykhideestä taaksepäin, olivat olleet Spartan kuninkaita. Atenalaisten päällikkönä taas oli Xanthippos, Arifronin poika.
132. Kaikkien laivojen saavuttua Aiginaan tuli ioonilaisilta lähettiläitä helleenien laivaleiriin. He olivat vähän tätä ennen myös saapuneet lakedaimonilaisten tykö ja pyytäneet näitä vapauttamaan Ioonian. Heidän joukossaan oli muiden muassa Herodotos, Basileideen poika. Nämä ioonilaiset olivat keskenään tehneet salaliiton ja väijyivät Strattiin, Khioksen itsevaltiaan henkeä, ollen alkujaan luvultaan seitsemän. Mutta kun yksi yritykseen osallisista antoi sen ilmi ja heidän salajuonensa siten tuli tunnetuksi, väistyivät muut kuusi Khioksesta ja saapuivat Spartaan sekä sitten myös Aiginaan, missä pyysivät helleenejä purjehtimaan Iooniaan. Kuitenkin he töin tuskin saivat nämä houkutelluiksi Delokseen saakka. Sillä kaikki, mikä oli edempänä, oli helleeneistä peloittavaa, koska nämä eivät tunteneet paikkoja, vaan otaksuivat kaiken siellä olevan täynnä sotaväkeä; ja Samoksen luulivat he olevan yhtä kaukana kuin Herakleen patsaat. Niinpä sattui sillä tavoin, että barbarit peloissaan eivät uskaltaneet purjehtia Samosta edemmäksi länteen päin ja että helleenit, khiolaisten pyynnöistä huolimatta, eivät uskaltaneet purjehtia Delosta edemmäksi itään. Siten pelko varjeli heidän välillään olevaa aluetta.
133. Siispä helleenit purjehtivat Delokseen, mutta Mardonios talvehti Tessaliassa. Sieltä käsin hän lähetti oraakeleihin Mys nimisen miehen, joka oli syntyisin Europos-kaupungista, ja antoi hänelle toimeksi käydä kysymässä neuvoa joka paikassa, missä persialaisten oli lupa kysellä. Mitä hän nyt tämän tehtävän antaessaan tahtoi oraakeleilta saada selville, sitä en saata mainita, sillä sitä ei kerrota. Mutta minä puolestani luulen hänen lähettäneen kysymään neuvoa silloisista hankkeistaan, eikä muista asioista.
134. On tunnettua, että tämä Mys saapui Lebadeiaan ja sai palkalla taivutetuksi erään kotimaisen miehen astumaan alas Trofonioksen luo ja että hän myös saapui Fokis maassa olevaan Abaihin. Ensiksi hän tuli Teebaan ja sinne päästyään hän kysyi neuvoa ismenolaiselta Apollonilta; siellä kysytään oraakelia tarkastamalla uhriteuraita, kuten on laita Olympiassakin. Toiseksi hän rahalla taivutti erään muukalaisen, joka ei ollut teebalainen, menemään nukkumaan Amfiaraoksen pyhättöön. Sillä ei kenenkään teebalaisen ole lupa sieltä pyytää ennustusta. Ja siihen on syynä tämä. Amfiaraos käski antamallaan oraakelilauseella teebalaisten valita, kumpaako näistä kahdesta he halusivat, käyttääkö häntä ennustajana vai liittolaisena; sillä jommastakummasta heidän täytyi luopua. Ja he valitsivat sen, että saisivat Amfiaraoksen liittolaisekseen. Tästä syystä ei kenenkään teebalaisen ole lupa siellä nukkua.
135. Mutta seuraava teebalaisten kertoma tapaus on minusta mitä suurin ihme. Tämä Europoksesta oleva Mys oli, kierrettyään kaikki oraakelipaikat, tullut Apollon Ptooksen temppelikartanoon. Tämän pyhätön nimenä on Ptoon, se on teebalaisten oma ja sijaitsee Kopais-järven yläpuolella erään vuoren luona, aivan lähellä Akraifian kaupunkia. Kun mainittu Mys tuli tähän pyhättöön, hänellä oli seurassaan kolme miestä, jotka valtion puolesta olivat kansalaisten joukosta valitut kirjoittamaan muistiin, mitä jumala oli julistava, — alkoi ennuspappi heti ennustaa barbarikielellä. Ja mukana seuranneet teebalaiset olivat ihmeissään, kun kuulivat barbarikieltä Hellaan kielen sijasta, eivätkä osanneet mitään siihen asiaan. Mutta europolainen Mys tempaisi heidän käsistään kirjoitustaulun, joka heillä oli mukanaan, ja kirjoitti siihen ennuspapin sanat, selittäen hänen antavan vastauksen Kaarian kielellä. Ja kirjoitettuaan tämän muistiin hän läksi matkoihinsa Tessaliaan.
136. Luettuaan oraakelien lauseet Mardonios lähetti sitten Atenaan sanansaattajana makedonialaisen Alexandroksen, Amyntaan pojan. Sen hän teki osaksi siitä syystä, että persialaiset olivat sukua Alexandrokselle. Muuan persialainen Bubares oli näet nainut Alexandroksen sisaren, Gygaian, Amyntaan tyttären, josta hänelle oli syntynyt aasialainen Amyntas; tälle, jolla oli äidinisänsä nimi, antoi kuningas suuren Alabandan kaupungin Fryygiassa asuttavaksi. Osaksi Mardonios lähetti Alexandroksen siksi, että oli saanut tietää hänen olevan Atenan valtion kestiystävän ja hyväntekijän. Täten näet hän luuli parhaiten voittavansa puolelleen atenalaiset, joiden hän tietenkin kuuli olevan lukuisan ja uljaan kansan ja joiden hän ennen muita tiesi tuottaneen persialaisille merellä kärsityt vauriot. Jos hän saisi nämä puolelleen, toivoi hän varmaan helposti pääsevänsä meren valtiaaksi, niinkuin todella olisikin käynyt. Ja koska hän maalla katsoi olevansa paljoa voimakkaampi, laski hän niin, että hän täten oli pääsevä helleeneihin nähden voiton puolelle. Kenties myös oraakelit julistivat hänelle tämän, neuvoen häntä tekemään Atenan kansan liittolaisekseen, jossa tapauksessa hän siis niitä totellen olisi lähettänyt Alexandroksen Atenaan.
137. Tämän Alexandroksen seitsemäs esi-isä oli Perdikkas, joka oli hankkinut itselleen makedonialaisten itsevaltiuden. Ja se tapahtui tällä tavalla. Argoksesta pakeni Illyriaan kolme veljestä, jotka olivat Temenoksen jälkeläisiä, Gauanes, Aeropos ja Perdikkas. Illyriasta he kulkivat rajan toiselle puolelle Ylä-Makedoniaan ja saapuivat Lebaian kaupunkiin. Siellä he palvelivat kuninkaan palkkalaisina, yksi paimentaen hevosia, toinen härkiä ja nuorin heistä, Perdikkas, pientä karjaa. Ja kuninkaan vaimo keitti itse heille ruuat; muinoin näet olivat ihmisten hallitsijatkin rahoista köyhiä. Mutta aina milloin hän leipoi leivän, tuli Perdikkas pojan leipä kaksinkertainen. Kun joka kerta kävi samalla tavoin, ilmoitti hän sen miehelleen. Sen kuultuaan juolahti kuninkaalle heti mieleen, että tapaus oli ihme ja että se merkitsi jotakin suurta. Niinpä hän kutsui luokseen päiväpalkkalaiset ja käski heidän poistua maastaan. He sanoivat, että heillä oli oikeus saada palkkansa ja vasta sen saatuaan he lupasivat mennä pois. Ja juuri silloin paistoi päivä savureiästä huoneeseen. Kun kuningas tällöin kuuli palkasta puhuttavan, lausui hän jumalain sokaisemana: "Palkaksi annan minä ansionne mukaan tämän." Ja samalla hän viittasi auringonpaisteeseen. Sen kuultuaan jäivät molemmat vanhemmat veljekset, Gauanes ja Aeropos, siihen ällistyneinä seisomaan. Mutta poikanen, jolla sattui olemaan kädessään veitsi, lausui: "Me otamme, oi kuningas, vastaan, mitä sinä annat", ja piirsi samassa veitsellään huoneen permantoon piirin päivänpaisteen ympäri. Ja sen tehtyään hän kolmasti ammensi poveensa auringonpaistetta, jonka jälkeen hän läksi matkaansa, ja muut hänen kanssaan.
138. Siispä he läksivät tiehensä. Mutta eräs kuninkaan neuvoksista huomautti hänelle, kuinka epäviisaasti hän oli menetellyt ja kuinka mielevästä nuorin veljeksistä oli ottanut, mitä annettiin. Tämän kuultuaan kuningas vihastuneena lähetti veljesten jälkeen ratsumiehiä surmaamaan heidät. Tässä maassa on joki, jolle näiden Argoksesta tulleiden miesten jälkeläiset uhraavat kuten pelastajalleen. Kun nyt temenidit olivat kulkeneet joen yli, paisui se niin suureksi, että ratsumiehet eivät kyenneet pääsemään sen poikki. Vaan veljekset saapuivat toiseen osaan Makedoniaa ja asettuivat lähelle niinsanottuja Midaan, Gordiaan pojan, puutarhoja, missä itsestään kasvaa ruusuja, joissa kussakin on kuusikymmentä terälehteä ja joitten tuoksu voittaa kaikkien muiden tuoksun. Näissä puutarhoissa vangittiin myös, kuten makedonialaiset kertovat, Silenos. Puutarhojen yläpuolella sijaitsee Bermion niminen vuori, joka talvisen ilmanalansa vuoksi on pääsytön. Otettuaan tämän maan haltuunsa veljekset sieltä käsin laskivat valtaansa muunkin Makedonian.
139. Tästä Perdikkaasta polveutui Alexandras näin. Alexandras oli Amyntaan poika, Amyntas Alketeen; Alketeen isä oli Aeropos, Filippoksen poika, Filippoksen isä Argaios, ja hänen isänsä taas Perdikkas, joka hankki itselleen hallituksen.
140. Tämä siis oli Alexandroksen, Amyntaan pojan, sukujohto. Vaan saavuttuaan nyt Mardonioksen lähettämänä Atenaan hän lausui: "Atenan miehet, Mardonios sanoo näin: Minulle on kuninkaalta tullut täten kuuluva viesti: 'Minä annan atenalaisille anteeksi kaikki heidän minua kohtaan tekemänsä rikokset. Mutta tee nyt, Mardonios, tämä. Anna heille ensiksi takaisin heidän maansa, ja valitkoot he sitten itse tämän lisäksi vielä toisen maan, minkä hyvänsä tahtovat, ja olkoot itsenäisiä. Ja jos he tahtovat tehdä kanssani sovinnon, niin pystytä jälleen kaikki heidän pyhättönsä, mitkä minä olen polttanut.' — Ja koska nyt kerran tämä käsky on minulle tullut, täytyy minun välttämättömästi tehdä näin, jollei teidän puoleltanne ole mitään estettä. Ja minä lausun teille tämän. Miksi te nyt olette mielettömät ja nostatte sodan kuningasta vastaan? Ettehän te kuitenkaan pysty häntä voittamaan ettekä te kaikiksi ajoiksi voi häntä vastustaa. Olettehan nähneet Xerxeen sotajoukon lukuisuuden ja teot, olettehan myös kuulleet, mikä sotavoima minulla tätä nykyä on, niin että, vaikka pääsisittekin voitolle ja etukynteen — josta teillä tosin ei voi olla mitään toivoa, jos olette ymmärtäväisiä, — on heti oleva käsillä toinen monta vertaa suurempi sotajoukko. Älkää siis, koettamalla vetää vertoja kuninkaalle, laittako niin, että menetätte maanne ja saatte henkenne kaupalla puolustautua, vaan sopikaa hänen kanssaan. Teillä on tilaisuus mitä kunniakkaimmalla tavalla tehdä sovinto, koska kerran kuningas on tälle kannalle asettunut. Olkaa vapaat, tehkää meidän kanssamme aseliitto vilpittä ja petoksetta!' Tämän, oi atenalaiset, Mardonios käski minun sanoa teille. Omasta hyväntahtoisuudestani teitä kohtaan taas en tahdo puhua mitään, sillä ette kaiketi nyt ensi kertaa sitä huomaa. Mutta minäkin pyydän teitä tottelemaan Mardoniosta. Näenhän minä, ett'ette kaikiksi ajoiksi kykene sotimaan Xerxestä vastaan. Jos olisin teissä tämän kyvyn havainnut, en näet olisi koskaan teidän luoksenne tullut esittämään näitä ehdoituksia. Sillä kuninkaan mahti käy yli ihmisten voimain, ja hänellä on pitkä käsi. Mutta jos te nyt ette kohta tee sovintoa, vaikka he tarjoavat näin edullisia rauhanehtoja, niin pelkään teidän puolestanne, jotka enimmin kaikista liittolaisista asutte valtatien varrella ja yksin joudutte kärsimään vaurioita, koska te omistatte erikoisen, sotajoukkojen välisen riitamaan. Vaan taipukaa! Teillehän tuottaa suurta kunniaa, jos suurkuningas yksin teille kaikista helleeneistä antaa rikoksenne anteeksi ja tahtoo tulla ystäväksenne."
141. Näin puhui Alexandras. Mutta saatuaan tietää Alexandroksen tulleen Atenaan saattaakseen atenalaiset tekemään sovinnon barbarin kanssa, pelkäsivät lakedaimonilaiset kovasti, että atenalaiset sopisivat persialaisen kanssa. He muistelivat näet niitä ennuslauseita, joiden mukaan meedialaisten ja atenalaisten oli määrä karkoittaa heidät ynnä muut doorilaiset Peloponnesoksesta. He päättivät senvuoksi heti lähettää sanansaattajia. Nytpä osui niin, että molempien lähetystöjen esiintyminen sattui samaan aikaan. Atenalaiset olivat näet vitkastelleet ja venytelleet aikaa, hyvin ymmärtäen, että lakedaimonilaiset saisivat tietää kuninkaan luota saapuneesta sanansaattajasta, jonka tuli keskustella sopimuksesta. Ja he käsittivät, että lakedaimonilaiset, siitä tiedon saatuaan, kiireimmiten tulisivat lähettämään sanansaattajia. Siksi he olivat tahallaan näin menetelleet, siten osoittaakseen lakedaimonilaisille kantansa.
142. Mutta kun Alexandros oli lakannut puhumasta, lausuivat vuorostaan Spartasta tulleet sanansaattajat näin: "Meidät lähettivät lakedaimonilaiset pyytämään teitä, ett'ette panisi toimeen selkkauksia Hellaalle ettekä barbarilta ottaisi vastaan ehdoituksia. Sillä se ei ole suinkaan oikeata eikä soveliasta kenellekään helleenille, ja monesta syystä kaikkein vähimmin teille. Tehän olette tämän sodan herättäneet, vaikka me emme sitä ensinkään tahtoneet, ja teidän maastanne on alusta alkaen kamppailu ollut, jos kohta se nyt koskee koko Hellastakin. Mutta, puhumatta tästä kaikesta, ei ole suinkaan siedettävä, että helleenien orjuuteen joutuvat syypäiksi atenalaiset, te, jotka alati ja ammoisista ajoista saakka olette olleet tunnettuja siitä, että olette useita heimoja saattaneet vapaiksi. Me suremme kanssanne ahdinkotilaanne samoinkuin sitä, että teiltä jo on mennyt kaksi satoa hukkaan ja niin kauan jo olette elannonpuutetta kärsineet. Korvaukseksi tästä ilmoittavat lakedaimonilaiset ynnä liittolaiset aikovansa elättää teidän vaimojanne ja kaikkea sotaan kykenemätöntä kotiväkeänne koko sen ajan, jonka tämä sota kestää. Mutta älköön makedonialainen Alexandras, joka näin siloittelee Mardonioksen sanoja, teitä taivuttako. Hänen on kyllä niin tehtävä. Sillä koska hän on itsevaltias, niin hän auttaa toista itsevaltiasta. Mutta teidän ei tule niin tehdä, jos nimittäin olette mielevät; ymmärrättehän, että barbareihin ei ole mitään luottamista ja ettei heissä ole mitään totuutta." Näin puhuivat sanansaattajat.
143. Atenalaiset vastasivat Alexandrokselle näin: "Me ymmärrämme kyllä itsekin sen, että meedialaisen mahti on monta vertaa suurempi kuin meidän, niin ettei tarvitse meitä siitä herjata. Mutta kuitenkin me, innolla vapauden puolesta taistellen, voimiemme takaa aiomme puolustautua. Älä sinä koeta taivuttaa meitä tekemään sovintoa barbarin kanssa, sillä me emme aio siihen suostua. Vaan ilmoita Mardoniokselle, että niin kauan kuin aurinko kulkee tätä samaa rataansa, jota se nyt kulkee, me emme milloinkaan aio tehdä sovintoa Xerxeen kanssa. Vaan me menemme häntä torjumaan, luottaen jumalien ja puolijumalien apuun, joiden asumukset ja kuvat hän poltti, vähintäkään heistä välittämättä. Älä sinä vastedes tämmöisiä ehdoituksia tuoden näyttäydy atenalaisille, äläkä, muka tehdäksesi meille hyviä palveluksia, kehoita tekemään rikollisia tekoja. Sillä me emme tahdo, että sinä, joka olet kestituttavamme ja ystävämme, atenalaisten puolelta kärsisit jotakin ikävyyttä."
144. Näin he vastasivat Alexandrokselle, mutta Spartasta tulleille sanansaattajille he lausuivat: "Oli vallan inhimillistä, että lakedaimonilaiset pelkäsivät meidän aikovan tehdä sovinnon barbarin kanssa. Mutta kuitenkin näyttää teidän pelkonne olevan häpeällinen, koska hyvin tunnette atenalaisten mielenlaadun ja tiedätte, ettei missään koko maailmassa ole niin paljon kultaa eikä mitään kauneudessa ja hyvyydessä niin erinomaista maata, jonka tahtoisimme ottaa vastaan sillä ehdolla, että kävisimme meedialaisten puolelle ja orjuuttaisimme Hellaan. On näet monta tärkeätä syytä, jotka estävät meitä tätä tekemästä, vaikka tahtoisimmekin. Ensiksi, ja ennen muita, poltetut ja hävitetyt jumalien kuvat ja asumukset, joiden puolesta meidän on pakko mieluummin kostaa kuin tehdä sopimus sen kanssa, joka tämän teon on tehnyt. Toiseksi Hellaan heimo, joka on yhtä verta ja yhtä kieltä, yhteiset jumalien sijat ja uhrit sekä samankaltaiset tavat, joitten kaikkien kavaltajiksi rupeaminen ei olisi atenalaisille onneksi. Tietäkää siis, joll'ette ennestään sitä tiedä, että niin kauan kuin yksikään atenalainen on hengissä, me emme milloinkaan aio tehdä sovintoa Xerxeen kanssa. Mitä kuitenkin teihin tulee, niin me kiitämme huolenpitoanne meistä, kun siihen määrään olette meistä murhetta nähneet, että tahdotte elättää meidän kotiväkeämme. Niinpä te olette kylliksi osoittaneet suosiotanne, mutta kuitenkin tahdomme edelleen pysyä samalla kannalla kuin tähänkin asti, tuottamatta teille mitään rasitusta. Mutta kun nyt asiat ovat tällä kannalla, niin lähettäkää mitä pikimmin sotajoukko. Sillä, niinkuin me arvelemme, ei ole kauan aikaa viipyvä, ennenkuin barbari hyökkää maahamme, vaan sen hän tekee heti saatuaan sanoman, että me emme aio täyttää mitään hänen pyyntöään. Ennenkuin hän siis saapuu Attikaan, on tärkeätä, että sitä ennen riennämme puolustamaan Boiotiaa." Atenalaisten tällä tavoin vastattua läksivät lähettiläät kotia Spartaan.
YHDEKSÄS KIRJA
1. Kun Alexandros palattuaan oli Mardoniokselle ilmoittanut atenalaisten vastauksen, läksi Mardonios liikkeelle ja vei kiireesti sotajoukkonsa Atenaa vastaan. Ja mistä hän kulki, otti hän asukkaat liittolaisikseen. Eivätkä Tessalian johtomiehet ensinkään katuneet, mitä ennen olivat tehneet, yllyttivät vain yllyttämistään persialaista, ja larisalainen Thorex, joka oli saattanut Xerxestä hänen pakomatkallaan, antoi nyt julkisesti Mardonioksen kulkea Hellasta vastaan.
2. Mutta kun sotajoukko matkallaan oli joutunut Boiotiaan, koettivat teebalaiset pidättää Mardoniosta. He selittivät näet, ettei ollut sopivampaa leiripaikkaa kuin heidän maansa, eivätkä sallineet Mardonioksen mennä edemmäs, vaan neuvoivat häntä asettumaan Boiotiaan ja menettelemään niin, että hän taistelutta laskisi koko Hellaan valtansa alle. Sillä jos helleenit pysyisivät yhtä yksimielisinä kuin tähänkin asti, olisi kenenkä hyvänsä oleva vaikeata asevoimin heidät voittaa. "Mutta jos teet, niinkuin me neuvomme", sanoivat he, "olet vaivatta saava tietää kaikki heidän ankarat tuumansa. Lähetä rahaa vaikuttaville miehille eri kaupunkeihin; jos sen teet, olet saattava Hellaan eripuraiseksi. Sitten sinä helposti puoluelaistesi avulla olet laskeva valtasi alaisiksi ne, jotka eivät pidä sinun puoltasi."
3. Näin he neuvoivat Mardoniosta, mutta tämä ei totellut, sillä hänessä oli herännyt kiihkeä halu toinen kerta valloittaa Atena. Ja siihen oli syynä osaksi uhkamielisyys, osaksi hän tahtoi merkkitulilla saaresta saareen ilmoittaa Sardeessa oleskelevalle kuninkaalle valloittaneensa Atenan. Attikaan saavuttuaan hän ei kuitenkaan silloin tavannut atenalaisia, vaan sai tietää useimpien heistä olevan Salamiissa ja saarissa. Ja niin hän valloitti aution kaupungin. Mutta kuninkaan valloituksesta oli tähän myöhempään, Mardonioksen sotaretkeen, kulunut kymmenen kuukautta.
4. Atenaan päästyään Mardonios lähetti Salamiiseen Murykhides nimisen hellespontolaisen tekemään samoja esityksiä, kuin mitä makedonialainen Alexandros oli tehnyt atenalaisille. Tämän sanan hän uudestaan lähetti atenalaisille, vaikka ennestään tunsikin atenalaisten epäystävällisen mielialan, sillä hän toivoi heidän herkeävän ymmärtämättömyydestään, kun kerran Attikan maa oli valloitettu ja Mardonioksen vallan alaisena.
b. Tästä syystä hän lähetti Murykhideen Salamiiseen, ja tämä saapui neuvoston eteen sekä esitti Mardonioksen tarjouksen. Neuvoston jäsenten joukosta lausui Lykides mielipiteenään, että hänestä tuntui edullisemmalta ottaa vastaan Murykhideen tekemä ehdoitus ja esittää se kansalle. Tämän mielipiteen siis hän lausui, joko sitten Mardonioksen lahjomana tai koska se häntä todella miellytti. Vaan atenalaiset, sekä neuvoston jäsenet että sen kuultuaan ulkopuolellakin olevat, ympäröivät Lykideen ja kivittivät hänet, mutta laskivat hellespontolaisen Murykhideen vahingoittumattomana menemään. Lykideen vuoksi syntyi Salamiissa hälinä, ja kun atenalaisten vaimot saivat tietää, mitä oli tapahtunut, kehoittivat he toinen toistaan ja menivät joukossa kenenkään käskemättä Lykideen talolle sekä kivittivät hänen vaimonsa ja lapsensa.
6. Salamiiseen olivat atenalaiset muuttaneet tästä syystä. Niin kauan kuin he odottivat sotajoukon Peloponnesoksesta tulevan heidän avukseen, viipyivät he Attikassa. Mutta kun peloponnesolaiset lykkäämistään lykkäsivät tulonsa ja vitkastelivat, ja toiselta puolen taas vihollisen jo kerrottiin olevan Boiotiassa, toimittivat atenalaiset turviin kaiken omaisuutensa ja siirtyivät itse Salamiiseen, mutta lähettivät samalla sanansaattajia Lakedaimoniin moittimaan lakedaimonilaisia siitä, että olivat sallineet barbarin hyökätä Attikaan eivätkä yhdessä atenalaisten kanssa olleet menneet heitä vastaan Boiotiaan; ja samalla sanansaattajien tuli muistuttaa lakedaimonilaisia siitä, mitä persialainen oli luvannut atenalaisille, jos nämä muuttaisivat kantansa, ja julistaa, että jos lakedaimonilaiset eivät puolustaisi atenalaisia, nämäkin kyllä voisivat löytää jonkun mahdollisuuden pelastua.
7. Tähän aikaan viettivät näet lakedaimonilaiset parhaillaan Hyakinthia-juhlaa, he kun aina pitivät jumalan palvomista tärkeimpänä. Mutta samalla valmistui valmistumistaan heidän Isthmokseen rakentamansa muuri, ja oli jo ehditty rintasuojukseen. Niin pian kuin nyt Atenasta tulleet sanansaattajat Megaran ja Plataiain lähettilästen kera olivat saapuneet, menivät he eforien puheille ja lausuivat näin: "Meidät lähettivät atenalaiset sanoen, että meedialaisten kuningas antaa meille takaisin maamme sekä tahtoo tehdä meidät liittolaisikseen kohtuullisilla ja tasapuolisilla ehdoilla, tahtoopa hän oman maamme lisäksi antaa vielä toisenkin maan, minkä vain itse valitsemme. Mutta kunnioituksesta Zeus Helleniosta kohtaan ja koska pidämme Hellaan kavaltamista kauheana, emme ole tähän myöntyneet, vaan olemme hyljänneet tarjouksen, vaikkakin helleenit ovat meille tehneet vääryyttä ja meidät pettäneet ja vaikka ymmärrämmekin, että on edullisempi tehdä sovinto persialaisen kanssa kuin sotia häntä vastaan. Vaan emme silti vapaaehtoisesti aio tehdä sovintoa. Niin vilpittömästi me menettelemme helleenejä kohtaan. Te sitävastoin pelkäsitte silloin mitä ankarimmin, että me tekisimme sovinnon persialaisen kanssa. Mutta kun olitte selvästi huomanneet meidän kantamme, että nimittäin me emme milloinkaan aio kavaltaa Hellasta, ja teidän Isthmoksen poikki rakentamanne muuri nyt on valmistumaisillaan, ette ollenkaan välitä atenalaisista. Vaan vaikka olitte meidän kanssamme sopineet siitä, että läksisitte persialaista vastaan Boiotiaan, petitte te ja sallitte barbarin tunkeutua eteenpäin Attikaan. Atenalaiset ovat nyt siis tätä nykyä vihoissaan teille, sillä te ette ole menetelleet, niinkuin olisi pitänyt. Mutta nyt he ovat käskeneet teitä mitä pikimmin meidän kerallamme lähettämään sotajoukon kohdataksemme barbaria Attikassa. Sillä Boiotian menetettyämme on meidän maassamme Thrian tasanko sopivin taistelupaikaksi."
8. Kuultuaan nyt tämän lykkäsivät eforit vastauksen antamisen seuraavaan päivään, seuraavana päivänä taas sitä seuraavaan. Näin he tekivät kokonaista kymmenen päivää, lykäten aina asian päivästä päivään. Sillä välin kaikki peloponnesolaiset rakensivat suurella kiireellä Isthmoksen muuria, ja työ oli heillä jo lähellä loppuaan. Mutta siihen seikkaan, että he makedonialaisen Alexandroksen saavuttua Atenaan tekivät kaiken voitavansa, jott'eivät atenalaiset menisi meedialaisten puolelle, kun he sitävastoin nyt eivät siitä ensinkään välittäneet, — siihen seikkaan en saata mainita muuta syytä, kuin että Isthmoksen muuri nyt oli heillä valmiina, jonka vuoksi eivät katsoneet enää ollenkaan tarvitsevansa atenalaisia. Siihen aikaan sitävastoin, jolloin Alexandros saapui Attikaan, ei muuri vielä ollut rakennettu, vaan he työskentelivät parhaillaan, koska suuresti pelkäsivät persialaisia.
9. Vihdoin kuitenkin spartalaiset antoivat vastauksen ja lähtivät liikkeelle. Ja se tapahtui tällä tavoin. Viimeisen esittelyn edellisenä päivänä sai muuan tegealainen Khileos, joka muukalaisten joukosta oli vaikuttavin mies Lakedaimonissa, eforeilta tietää koko asianlaidan. Sen kuultuaan hän lausui täten: "Näin on laita, miehet eforit. Jos atenalaiset eivät ole meidän kanssamme sovussa, vaan barbarin liittolaisia, on, huolimatta Isthmoksen poikki rakennetusta vahvasta muurista, persialaisella oleva laaja portti selkoselällään avoinna Peloponnesokseen. Vaan totelkaa atenalaisia, ennenkuin he tekevät toisen päätöksen, semmoisen, joka tuottaa Hellaalle tuhon."
10. Tämän neuvon hän antoi lakedaimonilaisille. He ottivatkin sen heti varteen, puhumatta kuitenkaan siitä mitään eri kaupungeista saapuneille sanansaattajille. Mutta he lähettivät vielä samana yönä viisituhatta spartalaista matkalle, määräten kunkin mukaan seitsemän helootia, ja jättivät heidät Pausaniaan, Kleombrotoksen pojan johdettaviksi. Ylijohto oli tosin Leonidaan pojalla, Pleistarkhoksella, mutta tämä oli vielä lapsi, ja Pausanias oli hänen holhoojansa ja serkkunsa. Sillä Kleombrotos, Pausaniaan isä ja Anaxandrideen poika, ei enää ollut elossa, vaan oli kuollut vähän aikaa senjälkeen, kuin oli Isthmoksesta tuonut takaisin sen sotajoukon, joka oli rakentanut muurin. Ja Kleombrotos oli tuonut sotajoukon Isthmoksesta takaisin tästä syystä. Kun hän marssiessaan persialaista vastaan toimitti uhria, oli aurinko pimennyt taivaalla. Ja Pausanias otti mukaansa myös Euryanaxin, Dorieuksen pojan, joka oli samaa huonetta.
11. Nämä siis läksivät Pausaniaan keralla Spartasta sotaan. Mutta päivän valjettua sanansaattajat, jotka eivät tietäneet mitään spartalaisten lähdöstä, tulivat eforien luo, aikoen palata itsekukin kotiinsa. Ja näiden eteen astuttuaan he lausuivat näin: "Te lakedaimonilaiset vain pysytte täällä kotosalla, viettäen Hyakinthia-juhlaa sekä leikkejä, ja petätte siten liittolaisenne. Mutta koska te olette loukanneet atenalaisia, ja he ovat liittolaisten puutteessa, aikovat he mikäli mahdollista tehdä sovinnon persialaisen kanssa. Ja jahka olemme heidän kanssaan sopineet — onhan ilmeistä, että meistä tulee kuninkaan liittolaiset —, niin lähdemme sotaan mihin maahan vain he meitä johdattavat. Ja te saatte huomata, mitä teille siitä on koituva." Tähän sanansaattajien puheeseen eforit vastasivat vannoen, että luulivat spartalaisten jo Orestheionissa astuvan "muukalaisia" vastaan. He sanoivat näet barbareja "muukalaisiksi". Mutta sanansaattajat, jotka eivät asiasta tienneet, kysyivät mitä tarkoitettiin. Saatuaan kyselemällä tietää koko totuuden he ihmeissään läksivät pikimmiten matkoihinsa, seuraten spartalaisia kintereillä. Ja heidän mukanaan oli viisituhatta lakedaimonilaisten perioikien joukosta valittua raskasaseista miestä.
12. Nämä siis riensivät Isthmokseen. Mutta heti tiedon saatuaan siitä, että Pausanias seuralaisineen oli lähtenyt Spartasta pois, lähettivät argolaiset Attikaan parhaimman päiväjuoksijansa, mikä oli saatavissa; he olivat näet aikaisemmin Mardoniokselle luvanneet itse estää spartalaisia lähtemästä liikkeelle. Atenaan saavuttuaan viestinviejä lausui näin: "Mardonios, meidät lähettivät argolaiset ilmoittamaan sinulle, että Lakedaimonin nuori miehistö on marssinut kotoaan ja että argolaiset eivät kykene estämään heitä lähtemästä matkalle. Onnistukoon sinun keksiä joku hyvä neuvo tämän varalle."
13. Näin siis lausuttuaan sanansaattaja läksi takaisin. Mutta kun Mardonios kuuli tämän, ei häntä ollenkaan enää haluttanut jäädä Attikaan. Ennenkuin hän oli saanut tämän tietää, pysyi hän alallaan, koska tahtoi päästä selville siitä, miten atenalaiset tulisivat menettelemään. Siksi hän ei vahingoittanut eikä hävittänyt Attikan maata, koska toivoi heidän aikaa myöten tekevän sovinnon hänen kanssaan. Mutta kun hän ei saanut heitä taivutetuiksi ja nyt kuuli koko asianlaidan, niin hän vetäytyi pois, ennenkuin Pausanias joukkoineen oli saapunut Isthmokseen. Sitä ennen hän kuitenkin poltti Atenan ja hajoitti sekä tasoitti maata myöten kaiken, mitä muureista ja rakennuksista mahdollisesti enää oli pystyssä. Ja hän marssi tiehensä siitä syystä, että Attikan maa ei ollut sovelias hevosväen liikkeille ja että, jos hän vihollisen kanssa yhteen iskiessään olisi joutunut tappiolle, hänellä ei olisi ollut muuta pääsöpaikkaa kuin sola, missä muutamat harvat miehet saattoivat pidättää hänen väkensä. Hän päätti siis väistyä Teebaan ja kohdata vihollista ystävällisen kaupungin läheisyydessä ja hevosväelle sopivalla paikalla.
14. Siispä Mardonios vetäytyi takaisin. Ja hänen jo ollessaan tiellä saapui sanoma, että toinen, tuhannen lakedaimonilaisen suuruinen sotajoukko oli etujoukkona tullut Megaraan. Saatuaan tietää tämän hän itsekseen neuvotteli, voisiko hän jollakin tavoin ensiksi vangita nämä. Niinpä hän käänsi sotajoukkonsa takaisin ja vei sen Megaraan. Ja ratsuväki, joka kulki edellä, hävitti tallaamalla koko Megaran maan. Se oli etäisin kohta lännessä, mihin tämä Persian sotajoukko Europassa saapui.
15. Mutta sitten tuli Mardoniokselle sana, että helleenit olivat kokoontuneet Isthmokseen. Senvuoksi hän läksi takaisin Dekeleian kautta. Siliä boiotarkit olivat noudattaneet luokseen asopolaisten naapurit, ja nämä opastivat hänet Sfendaleaihin sekä sieltä Tanagraan. Oltuaan Tanagrassa yötä ja käännyttyään seuraavana päivänä Skolokseen Mardonios jo pääsi teebalaisten alueelle. Tällöin hän havitteli teebalaisten maita, vaikka he olivatkin meedialaismielisiä. Eikä hän tehnyt sitä vihamielisyydestä heitä kohtaan, vaan ankarasta pakosta; hän tahtoi näet sinne tehdä suojavarustuksen leirilleen, ja laittaa turvapaikan itselleen siltä varalta, että hänen kävisi taistelussa toisin, kuin hän toivoi. Ja hänen leirinsä ulottui Erythraista alkaen Hysiain sivu aina Plataiain alueeseen saakka pitkin Asopos-jokea. Sen muuria ei kuitenkaan tehty näin laajaksi, vaan kukin sivu tehtiin noin kymmenen stadionin pituiseksi.
16. Barbarien tätä puuhatessa valmisti muuan teebalainen Attaginos, Frynonin poika, komeat vieraspidot ja kutsui niihin Mardonioksen itsensä ynnä viisikymmentä huomattavinta persialaista. Nämä noudattivatkin kutsua, ja ateria oli järjestetty Teebaan. Mutta sen, mikä nyt tästä puolen seuraa, kuulin itse eräältä Thersandros nimiseltä orkhomenolaiselta, joka oli innokkaimpia miehiä Orkhomenoksessa. Tämä Thersandros kertoi, että Attaginos oli kutsunut hänetkin samoihin pitoihin, joihin myös oli kutsuttu viisikymmentä teebalaista; eikä hän ollut molempia kansoja sijoittanut erilleen toisistaan, vaan aina kulloinkin persialaisen ja teebalaisen samalle leposijalle. Mutta heidän jo aterialta päästyään, vaan vielä juodessaan oli Thersandroksen persialainen vierustoveri alkanut puhua Hellaan kieltä ja kysynyt häneltä, mistä päin hän oli, jolloin hän oli vastannut olevansa orkhomenolainen. Siihen oli persialainen virkkanut: "Koska nyt olet ollut pöytä- ja juomatoverini, tahdon jättää sinulle muiston ajatuksistani, jotta myös voisit katsoa eteesi ja tehdä itsellesi edullisimman päätöksen. Sinä näet nämä aterioivat persialaiset ja sotajoukon, jonka jätimme leiriin joen rannalle. Näistä kaikista olet vähän ajan kuluttua näkevä aniharvojen jääneen eloon." Näin lausuessaan oli persialainen samalla viljalti vuodattanut kyyneleitä. Ihmeissään moisesta puheesta Thersandros oli sanonut hänelle: "Eikö siis tule tästä mainita Mardoniokselle ja niille persialaisille, jotka ovat häntä lähinnä kunniassa?" Mutta persialainen virkkoi siihen: "Vieras, sitä, minkä Jumala tahtoo tapahtuvaksi, on ihmisen mahdoton torjua. Sillä ei kukaan tahdo uskoa, vaikka puhunkin uskottavia. Ja jos kohta monet meistä persialaisista tämän ymmärrämme, niin me kuitenkin seuraamme mukana, koska meitä sitoo pakko. Niinpä tuottaa ihmiselle mitä katkerimman tuskan se, että vaikka ymmärtää paljon, ei ole voimaa estää mitään." Tämän keskustelun kuulin orkhomenolaiselta Thersandrokselta ja lisäksi sen, että hän itse heti oli kertonut sen muille ihmisille, jo ennenkuin Plataiain taistelu oli tapahtunut.
17. Mardonioksen leiriydyttyä Boiotiaan asettivat kaikki siellä päin asuvat helleenit, jotka olivat meedialaismielisiä, sotaväkeä. He olivat myös hyökänneet Attikan alueelle. Ainoastaan fokilaiset, jotka nekin täydellisesti olivat meedialaisten puolella, eivät olleet muiden mukana hyökänneet; sitä he eivät kuitenkaan vapaaehtoisesti olleet tehneet, vaan pakosta. Mutta muutamia päiviä siitä, kuin Mardonios oli saapunut Teeban alueelle, tuli fokilaisia, tuhat raskasaseista miestä, ja heitä johti muuan kansalaistensa kesken erittäin suuressa arvossa pidetty mies, Harmokydes. Näidenkin saavuttua Teebaan Mardonios lähetti ratsumiehiä, jotka käskivät heitä asettumaan erikseen omaan leiriinsä. Fokilaisten niin tehtyä saapui paikalle heti koko ratsuväki. Silloin levisi kautta koko meedialaisten mukana olevan helleeniläisen sotajoukon huhu, että ratsuväki aikoi ampua fokilaiset kuoliaiksi, ja tämä sama huhu liikkui myös itse fokilaisten keskuudessa. Tällöin heidän päällikkönsä Harmokydes rohkaisi heitä näillä sanoin: "Oi fokilaiset, on päivän selvää, että nämä ihmiset aikovat syöstä meidät ilmeisen surman suuhun, sillä tessalialaiset ovat meitä panetelleet, kuten minä arvelen. Nyt täytyy jokaisen teistä esiintyä urhoollisena. Sillä parempi on jotakin toimittaa ja henkeään puolustaen lopettaa elämänsä, kuin mitä hyvänsä sietäen saada tuhonsa häpeällisimmän kohtalon kautta. Ja huomatkoon kukin heistä, että ne, joitten pään varalle he, barbarit, ovat surmaa punoneet, ovat helleeniläisiä miehiä."
18. Näin hän heitä rohkaisi. Mutta ratsumiehet saartoivat fokilaiset, ajaa karauttivat heitä kohti, ikäänkuin surmatakseen heidät, ja ojensivat jousiaan muka ampuakseen heitä, ja ehkäpä joku ampuikin. Mutta fokilaiset asettuivat vastarintaan, joka puolelta vetäytyen yhteen ja muodostaen niin taajan joukon kuin suinkin. Silloin ratsumiehet peräytyivät ja ratsastivat takaisin. En saata täsmälleen sanoa, tulivatko he tessalialaisten pyynnöstä todella surmatakseen fokilaiset, mutta ratsastivat takaisin, nähdessään näiden käyvän puolustautumaan, koska he itse pelkäsivät siitä kärsivänsä jotakin vauriota — niin oli näet Mardonios heille määrännyt —, vai tahtoiko tämä vain koetella, oliko heissä uljuutta. Ratsumiesten ajettua takaisin Mardonios lähetti kuuluttajan, jonka hän käski sanoa näin: "Olkaa huoleti, fokilaiset. Te olette osoittautuneet urhoollisiksi miehiksi ettekä semmoisiksi, kuin miksi minä olin teitä kuullut. Niinpä käykää nyt innolla tätä sotaa, sillä hyvien töiden teossa te ette ole voittavat minua ettekä kuningasta." Niin kävi fokilaisten.
19. Mutta Isthmokseen tultuaan lakedaimonilaiset leiriytyivät sinne. Saatuaan tästä tiedon muut peloponnesolaiset, jotka kannattivat parempaa asiaa ja jotka myös näkivät spartalaisten marssivan maastaan, eivät katsoneet oikeaksi jäädä pois sotaretkeltä. Siispä he, suoritettuaan hyväenteiset uhrit, matkasivat kaikki Isthmoksesta ja saapuivat Eleusiiseen. Sielläkin toimitettuaan onnekkaita uhreja he marssivat eteenpäin, ja heidän muassaan atenalaiset, jotka olivat siirtyneet Salamiista ja Eleusiissä olivat heihin yhtyneet. Ja saavuttuaan Boiotian Erythraihin huomasivat helleenit barbarien olevan leirissä Asopos-joen rannalla, jonka vuoksi he asettuivat leiriin vastapäätä vihollisia Kithaironin juurelle.
20. Mutta koska helleenit eivät laskeutuneet tasangolle, lähetti Mardonios heitä vastaan koko ratsuväkensä. Sen päällikkönä oli muuan persialaisten kesken arvossa pidetty mies, Masistios, jolle helleenit ovat antaneet nimeksi Makistios, ja hänellä oli kultasuitsinen sekä muutenkin kauniisti koristettu nesalainen hevonen. Kun nyt ratsumiehet tällöin ajaa karauttivat helleenejä vastaan, hyökkäsivät he joukoissa ja aikaansaivat hyökkäyksellään näille suurta vauriota sekä herjasivat heitä naisiksi.
21. Sattumalta oli osunut niin, että megaralaiset olivat sijoittuneet siihen paikkaan, mikä enimmin oli rynnäkköjen alaisena ja miltä puolelta vihollisten ratsuväki teki useimmat hyökkäyksensä. Siksi megaralaiset, ratsuväen hyökkäyksen ahdistamina, lähettivät helleenien päällikköjen luokse kuuluttajan. Ja näiden luokse saavuttuaan lausui kuuluttuja heille tämän: "Näin sanovat megaralaiset: 'Me, liittolaiset, emme kykene yksin kestämään persialaisten ratsuväkeä, ollessamme tässä paikassa, mihin me alusta pitäen asetuimme. Mutta vaikka ahdistettuina, olemme kuitenkin sitkeästi ja miehuullisesti pitäneet puoliamme. Vaan jos te nyt ette lähetä joitakin muita meidän sijaamme rintamaan, niin tietäkää, että me jätämme paikkamme.'" Tämän hän siis ilmoitti heille. Siiloin Pausanias kyseli helleeneiltä, tahtoivatko jotkut muut vapaaehtoisesti mennä tuohon paikkaan ja asettua megaralaisten sijalle. Kun eivät muut tahtoneet sitä tehdä, ottivat atenalaiset sen tehdäkseen, ja heidän joukostaan kolmesataa valiomiestä, joiden päällikkönä oli Olympiodoros, Lamponin poika.
22. Nämä ne olivat, jotka suostuivat tähän tehtävään ja sijoittuivat muiden läsnäolevien helleenien edelle Erythraihin; sitä ennen he kuitenkin olivat ottaneet mukaansa jousimiehet. Heidän taisteltuaan jonkun aikaa sai taistelu tämmöisen päätöksen. Kun barbarien ratsuväki joukottain hyökkäsi helleenejä vastaan, ammuttiin Masistioksen hevosta, joka eteni muista edelle, nuolella kylkeen, jolloin se tuskasta kavahti pystyyn ja ravisti selästään Masistioksen. Tämän suistuttua maahan kävivät atenalaiset heti hänen kimppuunsa. Niinpä he ottivat hänen hevosensa ja surmasivat hänet itsensä, vaikka hän kyllä koetti puolustautua. Alussa he kuitenkaan eivät sitä voineet. Hänellä oli näet tällaiset varustukset. Alla oli hänellä kultainen suomuhaarniska ja haarniskan ylle hän oli pukenut purppuraisen ihopaidan. Senvuoksi eivät helleenit lyömällä haarniskaan saaneet aikaan mitään, ennenkuin joku huomasi asianlaidan ja iski Masistiosta silmään. Siten hän kaatui ja kuoli. Tämä tapaus oli jostakin syystä jäänyt muilta ratsumiehiltä huomaamatta. He näet eivät nähneet, kuinka hän suistui hevosen selästä, enempää kuin hänen kuolemaansakaan, vaan vetäytyessään takasin ja peräytyessään eivät he huomanneet tapausta. Mutta heti pysähdyttyään he alkoivat häntä kaivata, kun ei ollut ketään heitä järjestämässä. Huomattuaan nyt, mitä oli tapahtunut, he kaikki rohkaisten toisiaan kannustivat hevosiaan vihollisia kohti, saadakseen haltuunsa ruumiin.
23. Nähdessään, että ratsumiehet eivät enää hyökänneet joukottain, vaan kaikki yhdessä, huusivat atenalaiset muuta sotajoukkoa avukseen. Mutta sillä välin kun koko jalkaväki riensi heidän avukseen, syntyi kiivas taistelu kaatuneen ruumiista. Niin kauan kuin nuo kolmesataa olivat yksinään, taistelivat he vallan alakynnessä ja jättivät ruumiin sikseen. Mutta kun muu väki ennätti heidän avukseen, eivät vihollisten ratsumiehet enää voineet pitää puoliaan, eikä heidän ollut mahdollista saada ruumista valtaansa, vaan he kadottivat päällikkönsä lisäksi vielä muitakin ratsumiehiä. Niinpä he vetäytyivät takaisin noin kahden stadionin verran ja neuvottelivat, mitä oli tehtävä; ja tällöin he katsoivat parhaaksi ratsastaa takaisin Mardonioksen tykö, koska olivat menettäneet päällikkönsä.
24. Ratsuväen saavuttua leiriin herätti Masistioksen kuolema koko sotajoukossa ja varsinkin Mardonioksessa mitä haikeinta surua; he leikkasivat hiuksensa sekä hevosten ja juhtien harjat ja vaikeroivat suunnattomasti. Ja koko Boiotia kaikui tästä, sillä Mardonioksen jälkeen persialaisten ja kuninkaan luona suurinta arvoa nauttiva mies oli menetetty.
25. Niin barbarit omalla tavallaan kunnioittivat Masistios-vainajaa. Mutta kun nyt helleenit olivat kestäneet ratsuväen hyökkäyksen ja torjuneet sen, kävivät he vielä paljon rohkeammiksi ja asettivat ensin ruumiin vaunuihin sekä kuljettivat sitä pitkin rivejä. Ja ruumis ansaitsi kyllä kokonsa ja kauneutensa vuoksi katsomista, jonka vuoksi he myös tekivät näin: he jättivät paikkansa rintamassa ja kävivät katsomassa Masistiosta. Sitten he päättivät laskeutua Plataiaihin. Sillä Plataiain alue näytti heistä paljoa sopivammalta leiripaikaksi kuin Erythrain seutu, samalla kuin siellä myös oli runsaammin vettä. Tähän paikkaan ja siinä sijaitsevalle Gargafian lähteelle he siis katsoivat parhaaksi tulla ja asettua järjestykseen sekä leiriytyä. Niinpä he läksivät liikkeelle ja kulkivat, Kithaironin juurta kiertäen, Hysiaihin Plataiain maahan. Ja saavuttuaan perille he järjestäytyivät kansojen mukaan lähelle Gargafian lähdettä ja Androkrates nimisen puolijumalan temppelialuetta, sekä pitkin matalia töyräitä että tasaiselle maalle.
26. Tällöin syntyi järjestyttäessä sotarintaan ankara sanakiista tegealaisten ja atenalaisten välillä. Kummatkin katsoivat näet oikeudekseen johtaa toista siipeä ja toivat tämän tueksi esille sekä uusia että muinaisia tekojaan. Niinpä tegealaiset lausuivat näin: "Meidän ovat kaikki liittolaiset aina katsoneet ansaitsevan tämän paikan kaikilla niillä yhteisillä retkillä, jotka peloponnesolaiset sekä muinoin että nykyisin ovat suorittaneet, hamasta siitä ajasta saakka, jolloin herakleidit Eurystheuksen kuoltua koettivat palata Peloponnesokseen. Silloin me saimme sen oikeuden tällaisen teon kautta. Kun me yhdessä akhaialaisten ja siihen aikaan Peloponnesoksessa asuvien ioonilaisten kanssa olimme rientäneet Isthmokseen ja asetuimme leiriin vastapäätä kotiinpalaajia, julistutti Hyllos — niin kertoo tarina, — ettei sotajoukon ollut tarvis iskeä yhteen sotajoukon kanssa ja antautua alttiiksi vaaraan, vaan että peloponnesolaisten leiristä sen, jonka nämä itse katsoivat urhoollisimmakseen, tuli hänen kanssaan ryhtyä kaksintaisteluun sovituilla ehdoilla. Peloponnesolaiset päättivätkin menetellä näin, ja sotajoukot tekivät sellaisen valallisen sopimuksen, että jos Hyllos voittaisi peloponnesolaisten johtajan, saisivat herakleidit palata perintömaahansa, mutta jos hänet itsensä voitettaisiin, tuli herakleidien lähteä matkoihinsa ja viedä sotajoukkonsa pois, eivätkä he sataan vuoteen saisi koettaa palata Peloponnesokseen. Niinpä valitsivat kaikki liittolaiset vapaaehtoisesti Ekhemoksen, Eeropoksen pojan ja Fegeuksen pojanpojan, joka oli meidän sotapäällikkömme ja kuninkaamme, ja tämä suoritti kaksintaistelun Hylloksen kanssa sekä surmasi hänet. Tästä teosta me saimme silloisilta peloponnesolaisilta useiden muiden suurien kunniaetuuksien ohella, joita yhä vielä nautimme, ennen muita oikeuden aina johtaa toista siipeä, milloin yhteinen sotaretki tehdään. Teidän kanssanne nyt, oi lakedaimonilaiset, emme kiistele, vaan myönnämme teille oikeuden valita, kumpaako siipeä tahdotte johtaa. Mutta toisen siiven johdon väitämme kuuluvan meille, samoinkuin ennenkin. Ja yksinpä tästä kerrotusta teosta huolimattakin, me ansaitsemme paremmin kuin atenalaiset tämän paikan rintamassa. Sillä monta mainehikasta taistelua me olemme taistelleet teitä vastaan, Spartan miehet, monta taistelua myös muitakin vastaan. Näin ollen on siis oikeampi, että siipi on meidän hallussamme kuin atenalaisten, jotka eivät ole suorittaneet semmoisia tekoja kuin me, ei uudempina aikoina, enemmän kuin muinoinkaan."
27. Näin tegealaiset puhuivat. Siihen virkkoivat atenalaiset: "Me ymmärrämme kyllä, että olemme kokoontuneet tänne taistellaksemme barbaria vastaan emmekä riidelläksemme sanoista. Mutta koska tegealainen on ottanut esittääkseen niitä sekä muinaisia että nykyisiä urotöitä, joita me molemmat aikojen kuluessa olemme suorittaneet, on meidän välttämättä osoitettava teille, minkä nojalla ennemmin meillä, kuin arkadilaisilla, on isiltä peritty oikeus kelpomiehinä aina olla ensi sijalla. Kun herakleidit, joiden johtajan nämä väittävät Isthmoksessa surmanneensa, aikaisemmin olivat joutuneet kaikkien niiden helleenien karkoittamiksi, joiden luo he paetessaan mykenalaisten orjuutta olivat saapuneet, niin me yksin otimme heidät vastaan, siten suistaen Eurystheuksen kopeuden, ja voitimme yhdessä heidän kanssaan silloiset Peloponnesoksen valtiaat. Toiseksi väitämme, että kun Polyneikeen myötä seuraavat argolaiset olivat käyneet Teebaa vastaan, mutta sitten kaatuneet ja viruivat hautaamatta, me läksimme sotaan kadmolaisia vastaan, korjasimme haltuumme kaatuneitten ruumiit ja hautasimme ne omaan maahamme Eleusiiseen. Mainehikas on myös se teko, jonka suoritimme silloin kun amazonit Thermodonjoen rannoilta kerran hyökkäsivät Attikaan, emmekä me Troian sodassa jääneet kenestäkään jälelle. Mutta ei näitä seikkoja kannata muistella. Sillä ne, jotka silloin olivat kelpomiehiä, saattavat nyt olla kehnompia, ja ne, jotka silloin olivat kehnoja, voivat nyt olla parempia. Mutta kylliksi nyt muinaisista teoista. Sillä vaikka emme olisikaan muuta suorittaneet — ja kuitenkin on meillä, jos keillään helleeneillä, useita mainehikkaita tekoja näytettävänä, — niin ansaitsemme ainakin Marathonin taistelun nojalla tämän kunniaetuuden ynnä sen lisäksi muitakin me, jotka yksin helleenien joukosta ryhdyimme taisteluun persialaista vastaan ja kävimme käsiksi moiseen tehtävään, mutta kuitenkin säilyimme ja voitimme kuusi viidettä kansaa. Eikö meillä jo yksin tämänkin tekomme nojalla ole oikeutta pitää tätä paikkaa rintamassa? Mutta eihän tämmöisessä tilaisuudessa sovi paikan vuoksi riidellä. Olemme senvuoksi valmiit tottelemaan teitä, oi lakedaimonilaiset, ja asettumaan sinne, missä ja keitä vastaan tahansa te näette hyväksi meidät asettaa seisomaan. Sillä mihin paikkaan ikinä meidät asetettaneekin, tahdomme koettaa olla kunnon miehiä. Johtakaa siis meitä, me kyllä tottelemme." Näin he vastasivat. Ja koko lakedaimonilaisten sotajoukko huudahti ääneen, että atenalaiset paremmin ansaitsivat paikan siivellä kuin arkadilaiset. Siten atenalaiset pääsivät siivelle ja veivät voiton tegealaisista.
28, Tämän jälkeen järjestyivät myöhemmin saapuvat ja aikaisemmin tulleet helleenit näin. Oikealla sivustalla oli kymmenentuhatta lakedaimonilaista. Näitten joukossa oli viisituhatta spartalaista, joita ympäröi kolmekymmentäviisituhatta kevytaseista helootia, seitsemän kutakin spartalaista kohti. Lähimmiksi vierustovereikseen spartalaiset olivat valinneet tegealaiset, sekä kunnioittaakseen heitä että heidän urhoollisuutensa vuoksi. Heitä oli tuhatviisisataa raskasaseista. Näiden jälkeen asettuivat korintolaisten viisituhatta miestä. He olivat Pausaniaalta hankkineet poteidaialaisille luvan seisoa heidän vieressään, ja näitä oli Pallenesta saapunut kolmesataa. Näiden vieressä seisoi kuusisataa Arkadian orkhomenolaista ja näiden vieressä kolmetuhatta sikyonilaista. Näiden vieressä oli kahdeksansataa epidaurolaista. Näitten viereen asettui tuhat troizenilaista, troizenilaisten vieressä oli kaksisataa leprealaista, näiden vieressä neljäsataa mykenalaista ja tirynsiläistä, näiden vieressä tuhat fliuntilaista ja näiden vieressä kolmesataa hermionelaista. Lähinnä hermionelaisia seisoi kuusisataa eretrialaista sekä styralaista, näiden vieressä neljäsataa khalkidilaista, näiden vieressä viisisataa amprakialaista, näiden jälestä seurasi kahdeksansataa leukadilaista ja anaktorilaista, ja näitten vieressä oli kaksisataa palelaista Kefalleniasta. Näiden jälkeen tuli viisisataa aiginalaista, ja näiden jälkeen asettui kolmetuhatta megaralaista. Näihin liittyi kuusisataa plataialaista. Viimeksi ja etumaisina seisoivat atenalaiset, joilla oli hallussaan vasen sivusta, kahdeksantuhatta miestä. Heidän päällikkönään oli Aristeides, Lysimakhoksen poika.
29. Lukuunottamatta niitä, joita oli asetettu aina seitsemän kunkin spartalaisen ympärille, olivat helleenit raskasaseisia, luvultaan yhteensä kolmekymmentäkahdeksantuhatta seitsemänsataa miestä. Näin monta oli kaikkiaan barbaria vastaan kokoontuneita raskasaseisia. Kevytaseisten määrä taas oli tämä: spartalaisten riveissä oli kolmekymmentäviisituhatta miestä, seitsemän kutakin spartalaista kohti, ja niistä oli jokainen varustautunut kuten sotaan ainakin. Muiden lakedaimonilaisten ja helleenien kevytaseisia, joita oli yksi kutakin miestä kohti, oli kolmekymmentäneljätuhatta viisisataa.
30. Kaikkien taistelukuntoisten kevytaseisten luku teki siis kuusikymmentäyhdeksäntuhatta viisisataa, ja koko Plataiaihin kokoontuneen sotajoukon luku teki, raskasaseiset ja taistelukuntoiset kevytaseiset niihin luettuina, tuhatta kahdeksaasataa vaille satakymmenentuhatta miestä. Mutta eloonjääneiden thespialaisten kanssa teki luku täyteen satakymmenentuhatta. Eloonjääneet thespialaiset olivat näet myös saapuvilla leirissä, luvultaan noin tuhat kahdeksansataa. Mutta he eivät olleet raskasaseisia. Nämä nyt siis olivat asetetut leiriin Asopos-joen varrelle.
31. Mutta kun Mardonios ynnä hänen barbarinsa olivat kylliksi murehtineet Masistiosta, saapuivat hekin, kuultuaan helleenien olevan Plataiain alueella, niillä seuduin virtaavan Asopoksen rannalle. Ja heidän saavuttuaan määräpaikkaansa Mardonios järjesti heidät vihollisia vastaan tällä tavoin. Lakedaimonilaisia vastaan hän asetti persialaiset. Ja koska persialaisia oli lukumäärältään niin paljon enemmän, niin he olivat järjestetyt tavallista useampiin riveihin, mutta ulottuivat kuitenkin vielä tegealaistenkin kohdalle. Ja Mardonios asetti heidät tällä tavoin. Hän valitsi koko voimakkaimman osan heistä ja asetti sen lakedaimonilaisia vastaan, mutta heikomman osan hän sijoitti tegealaisten kohdalle. Tämän hän teki teebalaisten osoituksesta ja neuvosta. Lähimmäksi persialaisia hän järjesti meedialaiset. Nämä ulottuivat pitkin korintolaisia, poteidaialaisia, orkhomenolaisia ja sikyonilaisia. Meedialaisten viereen hän järjesti baktrialaiset. Nämä olivat epidaurolaisia, troizenilaisia, leprealaisia, tirynsiläisiä, mykenalaisia ja fliuntilaisia vastassa. Baktrialaisten jälkeen hän asetti indialaiset. Nämä olivat hermionelaisia, eretrialaisia, styralaisia ja khalkidilaisia vastassa. Indialaisten viereen hän sijoitti sakit, jotka olivat amprakialaisia, anaktorilaisia, leukadilaisia, palelaisia ja aiginalaisia vastassa. Sakien viereen hän asetti atenalaisia, plataialaisia ja megaralaisia vastaan boiotilaiset, lokrilaiset, malilaiset, tessalialaiset ja tuhat fokilaista. Kaikki fokilaiset näet eivät olleet meedialaismielisiä, vaan muutamat heistä myös kannattivat helleenejä ja olivat suljettuina Parnassoksen seutuihin, mistä käsin he ryöstivät ja raastoivat Mardonioksen sotajoukkoa ja häneen yhtyneitä helleenejä. Ja Mardonios järjesti myös makedonialaiset ja Tessalian asukkaat atenalaisia vastaan.
32. Täten ovat nimitetyt suurimmat ja samalla mainioimmat ja huomattavimmat niistä kansoista, jotka Mardonios asetti rintamaan. Näiden joukkoon oli sekoitettu väkeä muistakin kansoista, kuten fryygialaisia, traakialaisia, myysialaisia, paioneja ynnä muita, sitäpaitsi myös etiopilaisia ja egyptiläisistä niinsanotut hermotybit ja kalasirit, jotka käyttävät aseenaan väkipuukkoa ja ovat egyptiläisten ainoat soturit. Näiden, jotka palvelivat merisotilaina, hän vielä Faleronissa ollessaan oli antanut astua laivoista pois, sillä egyptiläisiä ei oltu määrätty siihen maasotajoukkoon, joka Xerxeen keralla saapui Atenaan. Näitä barbareja siis oli kolmesataatuhatta miestä, kuten ennenkin olen osoittanut. Mutta niiden helleenien lukumäärää, jotka olivat Mardonioksen liittolaisia, ei kukaan tiedä, sillä niitä ei laskettu. Arviolta päättäisin niitä kerääntyneen viiteenkymmeneentuhanteen mieheen. Nämä näin järjestetyt olivat jalkaväkeä, mutta ratsuväki oli erikseen asetettuna.