Vähän ennen illallista saapui Gunvor. Nuoret tytöt huusivat: "Vihdoinkin!", mutta kun hän sitten tuli heidän luoksensa tervehtien lämpimästi ja tuttavallisesti, he niiasivat. He eivät ymmärtäneet syytä siihen, mutta heillä oli sellainen kunnioitus häntä kohtaan, vaikk'ei hän ollutkaan heitä paljon vanhempi.
Rouva Hammerin ryhmä olisi sitävastoin kaikkein mieluisimmin jättänyt Gunvorin lyhyen, ystävällisen nyökäyksen huomaamatta. Tavallisuuden mukaan piti hänen tervehtiä kaikkia matamia ja kalastajanvaimoja, jotka olivat siellä tänään. Ja tietysti hän istuutui Petrine Löyenin luo, jolla oli tapana puhella itsekseen kaikkien huviksi.
Mutta majakanvartijanvaimon kalpeat kasvot säteilivät, kun hän näki
Gunvorin, ainoan koko maailmassa, joka häntä ymmärsi.
"No, rouva Löyen, mitä kuuluu? Mimmoinen on mielentilanne tänään?"
Rouva Löyen katsoi Gunvoriin sanomatta mitään. Hänen silmänsä olivat mustain varjojen ympäröimät ja väsyneet.
"Voi, ei", sanoi hän viimein, katsoen ympärilleen, oliko ketään, joka häntä kuulisi ja rupeaisi pilkkaamaan. "Voi, ei, mielentilani ei ole hyvä. Ennen nuorena ollessani olin enemmän Herran puoleen kääntynyt. Silloin olin hellempi ja ajattelevampi ja merikin puhui minulle. Nyt se on mennyttä — kaikki on niin raskasta."
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän mutisi tapansa mukaan: "Minun mielestäni olisit, hyvä Jumala, voinut minut säästää tästä odottelemisesta, jota on kestänyt vuosikausia; kun kuitenkin tiesit, ettei siitä mitään tulisi, olisit voinut minut siitä säästää."
Kotona hän oli elänyt isänsä majakassa, ennenkuin hän tuli tänne. Eikä mitään kaikesta siitä, mitä hän oli odottanut, koskaan ollut tapahtunut. Ainoa tapahtuma oli, että hän nyt istuu täällä vanhana ja raihnaisena, ja samalla kuitenkin hänessä oli kummallisia tyttömäisiä tapoja, ja tyydyttämättä jääneitä nuoruuden mielitekoja.
Ja ihmisillä oli kovin hauska kuullessaan rouva Löyenin lainaavan ratsuhevosen ja ratsastelevan hiekkasärkkien keskellä sysipimeässä — tai kun näkivät hänen seisovan veneessä keinutellen ja laulaen, vaikka hänellä oli täysi työ pitää vanhaa ruumistaan tasapainossa.
Mutta Gunvor ei milloinkaan nauranut Petrine Löyenille. Välisti hän kirkkaina kesäpäivinä otti tämän mukaansa vesilintujen munia etsimään.
Silloin tuntui Petrinestä, että hän taas eli. Kiirehtimällä hän silloin sai hiukkaisen ahmituksi sitä elämäniloa, joka häneltä oli jäänyt nauttimatta.
Yötä oli jo kulunut kappaleen matkaa, ennenkuin emäntä ehti vieraittensa luo istumaan — mutta kylläpä illallinen olikin sitten erinomainen ja kaikki olivat sitä mieltä, että heitä oli parhaimman mukaan kestitetty.
Pöydästä noustuaan ei vanha laivuri Tobiassen voinut pidätellä kiitollisuuttaan. Kun hän näki ruustinnan tulevan, kohotti hän lasiaan. "Kiitoksia paljon. Rouva on nyt vallan harvinaisen hyvä, kun meistä niin pitää huolta."
Sillä tarjoilusta ei ollut jäljestäpäinkään puutetta. Mutta nyt ruustinna istui hiljaisena kamariherrattaren vieressä, väsymyksestä uupumaisillaan ja tuskin mahdollisena kuulemaan, mitä hänelle sanottiin.
Huoneissa oli nuorisolle tehty tilaa tanssia varten. Balle oli saanut tuomarin soittamaan hurjaa valssia.
Ovensuussa seisoi Gunvor katsellen. Tobiassen tuli hänen luoksensa. Hän oli huomannut Gunvorin hymyilevän hänen puheilleen. Ei se ollut luvallista. Ja laivuri loi häneen terävän katseen tuuheiden kulmakarvojensa alta.
"En ole ensinkään taikauskoinen, niinkuin tässä väitätte, mutta tietysti ihmiset kummittelevat, sen olen monesti nähnyt — aluksessani, kun olen purjehtimassa; kun ihmiset uppoavat, näen heidät. He tulla tassuttelevat minun luokseni suoraa päätä ja minä puhuttelen heitä, mutta he eivät vastaa. Silloin ymmärrän, mitä ne ovat, sillä samassa he ovat haihtuneet. — Luonto on erinomainen, se on varma, niin että jokaisella on kuormansa, muuten täällä olisikin aivan liian mukava."
Hän pudisti päätään Stensenille, joka tahtoi häntä ulos olutta juomaan. "En tule, baijerilaista olutta en voi sietää, kahdessa pullossa on minulle kyllin!"
Hän kääntyi taas Gunvoriin päin. "Oletteko Te raittiuden ystäviä? Minä olen juonut niin vähän, etten ole monena vuotena saanut edes silmääni, mutta en ole viitsinyt itseäni kirjoittaa siihen seuraan. En siedä sellaista joukkoa."
Mutta Gunvor naurahti tyyneen hiljaiseen tapaansa. "Tulkaa sisään kuulemaan, mitä tuomari soittaa."
"Ei kiitos, olen muuten kyllä isänmaallinen, mutta vanhoista sävelistä en välitä." — — — Ja Stensen oli löytänyt ruotsalaista punssia ulkona, sen laivuri selvään huomasi. Stenseniä oli pidettävä silmällä, muuten hän joisi itsensä hutikkaan. Gunvorin täytyi mennä yksin sisään kuulemaan tuomaria. Välituvassa tapasi hän kappalaisen. Tämä etsi häntä aina kuin he olivat yhdessä, mutta Gunvor mieluummin karttoi häntä. Hänen mielestään ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen. Mutta nyt hän taas tuli suoraa päätä Gunvorin luo.
Gunvor hymyili katsoessaan hänen totisiin kasvoihinsa. Hän kunnioitti häntä kaikissa tapauksissa — ja sääli häntä samassa, siksi että hän oli niin onnellisessa avioliitossa Jeanette-rouvan kanssa.
Gunvor katsoi häneen kysyvästi. Hän tiesi olevansa huonoissa kirjoissa sekä kappalaisen että rovastin kanssa, siksi että hänellä oli miltei vastakkaiset mielipiteet kaikista asioista taivaan ja maan välillä.
Mutta varsinkin rovastiin nähden, sillä kappalainen oli nyt kuitenkin toisenlainen. Hän seisoi kuin nuori apostoli, joka puhui sydämensä syvyydestä, ja Gunvor kunnioitti hänen itsekieltävää työtään niiden hyväksi, joiden keskuudessa hän eli.
Gunvor tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä.
"Kiitos siitä, mitä olette meidän hyväksemme tehnyt. Mihin ei kukaan muu ota mennäkseen, siellä Te olette."
"Mutta minä en kiitä Teitä, olen tyytymätöin Teihin!"
"Sen kyllä uskon."
"Yksinpä kirkossakin Teidät nähdessäni olen Teihin tyytymätön."
"En ole kyllin harras. Voitteko nähdä sen?"
"Teillä ei ole sitä suurta kaunista uskoa, joka kokonaan antautuu."
"Minä olen valveilla, kuljen omaa tietäni. Onko se väärin? Mutta se ei ole autettavissa" — —
Hän puhui lyhyin, katkonaisin lausein, toinen jalka jo menossa — sillä mitäpä tästä keskustelusta oli hyötyä?
Kappalainen laski hermostuneen, kuuman kätensä hänen käsivarrelleen.
"Teille on annettu suuret lahjat työskennellä viinamäessä — miksi pysytte sen ulkopuolella? Jumala on antanut Teille sääliväisyyden armolahjan, Te rakastatte totuutta. Miksi etsitte sitä sieltä, kussa sitä ei ole? Ettekö Te kuule Hänen käskyään: ruoki minun lampaitani! Gunvor Torintytär! Pienet, köyhät lapset ja seudun kärsivät nimittävät Teitä Gunvor-äidiksi — antakaa heille sitä leipää, joka ravitsee heidän sielunsa, antakaa heille puhdasta, väärentämätöntä elämän sanaa, joka panee merenkin kuuliaiseksi. Kulkekaa oikeaa tietä. Muistakaa: 'joka ei ole minun kanssani, on minua vastaan', sanoo Herra."
Gunvor katsoi häneen hetkisen. Sitten hän sanoi lempeästi: "Se Jumala, joka minut on herättänyt, on johdattanut minut suuren taivaansa alle. Ja minä annan pyhästä leivästäni ja suolastani! Ettekö voi nähdä, että me olemme ystävät ja työskentelemme yhdessä, että tiemme kulkevat samaa suuntaa. Muistakaa, että on monta tietä!" — — —
* * * * *
Kappalainen ei vastannut heti. Gunvor jätti hänelle hyvästi ja meni kuulemaan tuomarin soittoa.
Selma Lind ja kandidaatti Balle tanssivat galoppaadia ja kaikki nuoret ryntäsivät sisään. Eihän kukaan voinut seisoa hiljaa sellaista soittoa kuullessaan.
Gunvor istuutui nurkkaan. Eräs rouvista tuli pyytämään häntä valittujen pöytään. Mutta hän pudisti hymyillen päätänsä. "Rakas ystävä, onhan Teillä rovasti. Älkää viivytelkö, että saatte kuulla häntä!" Kun Gunvor kumartui hiukan eteenpäin, ei hänenkään tarvinnut jäädä osattomaksi rovastin viisaudesta. Hänen äänensä oli kuin hyvän paimenen, niin lempeä ja opettavainen.
"Rakas rouva, syynä siihen, että arvostelemme naisia niin ankarasti, ei ole muu kuin se, että olemme niin tottuneet katsomaan heihin, koska heidän suuri tehtävänsä yhteiskunnassa on valvoa ja velvoittaa — — —"
Kiitos, Gunvor oli kuullut aivan kyllin.
Hän nousi ja astui edemmäksi.
Tanssi oli jo tauonnut — mutta tuomari istui yhä vieläkin soittamassa.
Mitä kummallista, kevytmielistä soittoa se oli, ilkkua, pilaa ja tyhjää täynnä — oikein synnillistä soittoa.
Gunvor istui aivan hiljaa iloiten siitä, ettei kukaan enää häntä huomannut.
Yht'äkkiä hän kääntyi hämmästyneenä. Sama mieskö se nyt soitti? Mikä se tässä soitossa raivosi ja ikäänkuin raskaasti pulppusi synkistä syvyyksistä?
Se vaikutti häneen kuin persoonallinen tuska — oli melkein epähienoa, että hän oli sen kuullut.
Tietämättään, tahtomattaan oli hän mennyt pianon luo ja kysyi miltei närkästyneesti: "Kuinka voi soittaa sillä tavalla?"
Tuomari katsoi häneen hajamielisesti: "Se oli erehdys, täydellinen huomaamattomuus."
Hän nousi ja kumarsi hymyillen: "Suokaa anteeksi, mutta en tietänyt kenenkään olevan sisällä."
Gunvor säpsähti. Saattoiko kukaan sanoa, mitä siinä äänessä oli — sen pehmeässä, syvässä soinnussa! Se herätti joka kerta saman selittämättömän tuskantunteen hänessä. Tuntui, kuin se olisi tullut aivan toisesta ihmisestä kuin siitä, joka seisoi tuossa pilkallinen hymy kauniilla huulillaan!
Gunvor ummisti silmänsä vain kuullakseen sen omituista kaikua. Joka lauseen soinnussa oli jotakin haikeaa, aivan kuin hänen sisässään olevan ihmisen valitusta — — kahlehdittua tuskaa, joka nyt oli repäissyt itsensä irti ja värähteli tuossa syvässä äänessä.
Gunvor katsahti hänen silmiinsä. Ja sellaisina kuin ne nyt siinä säteilivät, älykkäinä ja kaihomielisen lempeinä, olivat ne sopusoinnussa hänen äänensä kanssa.
Huoneiden läpi kuului äänien aaltoilua. Ja ylinnä suuttuneen Tobiassenin huomautus, että kuka nyt saattaa erehtyä kututurskasta ja syvän veden turskasta.
Tuomari keskeytti aloittamansa lauseen. "Olin aikeissa lausua sukkeluuden, mutta ettehän Te kuulekaan. Katsokaa naisia, jotka istuvat rovastin ympärillä! Kaunis kuva naisellisesta vastaanottavaisuudesta. Mutta huomaan, ettei minun maksa vaivaa. Eikö jalosukuisella Herön äidillä ole mitään käskettävää."
"Ei", vastasi hän hymyillen.
"Ettekä Te sano mitään? Ette Te ole puhunut montakaan sanaa tänä iltana… Kuulutteko ehkä 'kuoreensasuljettujen' sukuun? Ne kuuluvat olevan eräs simpukkain alaluokka, mutta niitä tavataan myöskin ihmisten kesken; ei mikään ole mahdotonta Jumalalle."
Gunvor hymyili taaskin. "Ei suinkaan, täällä pohjolassa varsinkaan!"
"Siksi odotankin Fortuna-rouvan käyntiä. Täällä on pimeä ja hän on sokea, muuten hän ei suinkaan tekisi minulle sitä kunniaa…!"
"Kas tuolla soitetaan tanssiin! Balle se haaveilee 'Tonavan aalloilla'.
Emmekö koeta liukua minuutin verran, ennenkuin aurinko nousee?"
"En suinkaan", vastasi hän lyhyesti.
Sitten hän kurotti tuomarille kättään ystävällisesti: "Hyvää yötä!
Äitini odottaa."
"Onko totta, että Te olette veneenne kaikkivaltias päällysmies? Rouva Löyen on ihastunut siihen, että saa purjehtia kotiin Teidän kanssanne tänä iltana."
Mutta Gunvor kävi jo hyvästiä jättämässä. Tuomari katsoi hänen jälkeensä.
Tuollaisessa tummanpunaisessa puvussa hänen aina olisi pitänyt olla. Se oli niin yksinkertainen, ei vaatinut mitään omasta puolestaan, päästi vain hänen ihanan vartalonsa esiintymään — ja tuo tummanpunainen antoi kuin lämpöä hänen kylmille sanoilleen ja sulautui yhteen hänen kasvojensa vaihtelevain ilmeiden kanssa, kun hän oli vaiti.
Tuomari iloitsi Gunvorista, joka läheni noita "kymmentä ylintä" ja seisoi siellä kuin ruhtinatar, joka tarkastelee joukkoaan. Hän oli tietenkin heidän käsityspiirinsä ulkopuolella, siksi he eivät koskaan voineet antaa hänen olla rauhassa. Jo he olivat uskotelleet tuomarillekin, että Gunvor heistä oli sydämetön ja yleisiä harrastuksia vailla. Ja jo aikaisemmin illalla, kun hän oli istunut heidän keskuudessaan, oli tuomaria huvittanut katsella, miten Gunvorin luonteen tyyni ylevyys ilmeni toisin kuin noiden muiden komeilevain pikku ihmisten lakeijanaamat.
Tuntui siltä kuin hän olisi kirjoittanut uutta vastustamatonta, kumoamatonta "Napoleonin lakikirjaa".
Tuomari saattoi heidät laiturille; sen hän voi tehdä, vaikk'ei hän oikeastaan pitänyt siitä, että naiset istuivat peräsimessä ja hoitivat purjeita. Tuolla alhaalla seisoi Tobiassen kiirehtien niitä, jotka aikoivat Uthammerin ohi. Puolen tunnin kuluttua ei sinne ollut enää meneminen. Ja lisäksi pimeni niin, että purjehtiminen merellä kävisi vaikeaksi. Ei sitten enää olisi aikaa mälliään kääntää.
"Hyvää yötä" — kuului Gunvorin ääni, kun vene laskettiin irti. —
"Mitä arvelet, äiti?" Sillä heidänkin oli mentävä Uthammerin ohi.
"Kyllä me siitä selviämme", sanoi Elina-rouva rauhallisesti.
Ja vene solui ulapalle ja katosi luodon taakse. Kaukaa etäältä kuului lähenevän myrskyn omituinen, jymeä pauhu.
Rovasti oli lähettänyt pyytämään tuomaria jälleen sisään. Uutta konjakkilajia oli maistettava ja tuomari oli niiden tuntija.
Kuusisoutuinen vene oli jo Herön venehuoneeseen vedetty, ennenkuin pitkät myrskylaineet ehtivät lahteen ja pauhaten vyöryivät rantaa vasten.
Gunvor oli mennyt levolle, käytyään ensin itse veneitä katsomassa.
Hän oli hetken valveilla ja kuunteli, sillä pyörteiden raivoisan jyminän ja pienien rantakivien ritinän läpi hän kuuli selvästi pari säettä eräästä laulusta, jonka hän kerran oli kuullut:
Silmät syvät oli hällä,
sukeltaa mä niihin voisin!
Ja sittenkuin uni tuli, täytti laulukin taas hänen sielunsa. Maatessaan hän hyräili:
Silmät syvät oli hällä,
sukeltaa mä niihin voisin!
* * * * *
Oli päätetty, että Svein Torgersen palaisi aikaisin syksyllä kotia, suorittaaksensa tutkintonsa jouluksi.
Mutta juuri siihen aikaan kuin jo odotettiin hänen kotiintuloaan, saapuikin Monte Carlosta kirje, jossa hän ilmoitti, että hän voi päästä kotiin vasta joulun jälkeen, niin ettei tutkinnosta tulisi mitään ennenkuin keväämmällä. Voisiko Gunvor sentähden lähettää hänelle muutamia kruunuja, koska hän nyt kerran oli tahtonut ruveta hänen pankikseen. Hän saisi sata prosenttia. Tosin hän, Svein, sai vapaan matkan, mutta tietysti hän sen ohessa tarvitsi itsekin rahaa.
Ihmisten mielestä oli Gunvor syksypuoleen käynyt totisemmaksi.
Hänen äitinsä iloitsi siitä, että juhannukseen oli vielä niin pitkä aika ja että oli niin paljon töitä, joihin hänen aikansa kului. Kauppa oli menestynyt hyvin, ja sillinsaanti lisääntynyt; oli hyvällä menestyksellä vedetty lahdessa nuottaa.
Ja suolaamon Hesekiel oli kuuluisa ympäri koko tienoon. Ei mistään sillistä maksettu niin hyvin kuin Herön sillistä; se meni suoraa päätä Englantiin.
"Hyvä on, että ansaitset rahaa" sanoi Elina-rouva — sillä taaskin oli tullut kirje, jossa pyydettiin lisää; mutta eihän se mitään tehnyt, kun sai sata prosenttia; paremmin ei voinut rahojaan sijoittaa.
Gunvor ei vastannut äidilleen mitään.
Svein ei enää kirjoittanut yhä usein kuin ennen. Monta postipäivää saattoi mennä, ilman että tuli tietoja, mutta eihän matkustaessa aina ollut sopivaa tilaisuutta; siis ei siinä ollut mitään ihmettelemisen syytä.
Mutta se kirje, joka viimein ilmoitti, että hän oli palannut Kristianiaan, antoi kuitenkin ihmettelyn aihetta. Siinä seisoi näet, ettei hän millään ehdolla valmistuisi kevääksi. Matka oli häntä rasittanut, ja sitäpaitsi oli vallan käsittämätöntä, kuinka laaja kurssi kuitenkin oli, kun siihen piti käydä käsiksi. Sitten oli myöskin erityinen tauti, jota hän tahtoi tutkia; nyt juuri oli muutamia tapauksia sairaalassa — ja kaikki tämä vei aikaa. Harvinaisen hyväin tuttavuuksiensa välityksellä, joista hän saattoi kerskata, oli hän terveydellisistä syistä saanut lykkäystä syksyyn. Ylämaan kunnanlääkärintoimella ei juuri ollut kiirettä. Siellä saattoi pitää viransijaista.
Kun Gunvor sinä iltana meni kamariinsa, ei hän heti pannutkaan maata, kuten oli luvannut äidilleen, jonka mielestä hän näytti väsyneeltä.
Hän otti esiin vanhasta shatullilaatikosta kaikki ne kirjeet, jotka hän oli saanut Torgerseniltä. Sitten hän istuutui niitä lukemaan merkiten lyijykynällä muutamia kohtia sieltä täältä.
Sen jälkeen luki hän kaikki merkityt paikat perätysten. Näin yhteen mittaan luettuina näyttivät ne hänestä toisenlaisilta:
"Nyt sitä mennään! Onneksi olkoon! Siunattu olet sinä kaupunkien seassa, sinä München! Ei paratiisissa voinut olla puoleksikaan näin hauskaa! Minusta meidän norjalaisten pitäisi saada apurahoja tänne tullaksemme, jotta pääsisimme happamista naamoistamme. Lorenzon täytyy mennä museoihin. Me kuljemme ihailemassa ihania, hämmästyneen näköisiä enkelejä ja madonnia, jotka näkevät unta taivaasta ja heräävät hyvällä tuulella. Mikä oivallinen ja köykäinen uskonto, eikö totta?"
* * * * *
"Tänään olimme katsomassa Böcklinin 'Huvilaa meren rannalla.' On tyyni ilta; eräs nainen seisoo katsellen. Minun oli pakko ajatella sinua! Muuten minusta aina tuntuu siltä kuin seisoisit jossakin katselemassa minua. Mutta palatkaamme tauluun. Hän on maalannut saman aiheen toisenkin kerran. Mutta silloin on jo ilta kulunut myöhempään. Myrsky tulee, se taivuttaa poppelia ja tempaisee naisen huntua. Hän seisoo kallion vieressä aivan muuttuneena, ja kuitenkin hän on sama. En ymmärrä, miksi minun täytyy ajatella sinua!"
* * * * *
"Me olemme pyhässä kaupungissa! Ilmakehässä, joka on tyyni, sininen ja täynnä sointua, kuten Lorenzo sanoo.
"Jospa aavistaisit, miten hän täällä tonkii! Hän rakastuu vanhan etruskilaisen muurin jäännöksiin, puhumattakaan keisarillisista patsaista ja kaarikäytävistä. Ne tekevät hänet ihan hassuksi. Ja hän on ruvennut kirjallisesti lavertelemaan Campagnan synkkämielisyydestä. Hän sanoo sitä selittämättömäksi. Silloin hänen pitäisi jättää se rauhaan.
"Niin minä teen.
"Tietysti minäkin tuhlaan aikaani näihin raunioihin; siitä Lorenzo kyllä pitää huolta. Me olimme Forumissa tänään, hänen väitelmänsä mukaan siinä temppelissä, missä vestaalit vartioivat pyhää tulta. Hänen silmiensä avulla olen nähnyt pitkät rivit kunnialla kruunattuja marmorivestaaleja istumassa alabasterisen vesisäiliön ympärillä, mistä noudettiin taivaallista vettä. L. ajelehtii täällä päiväkaudet; hänellä on tekeillä pitkä tutkimus vestaalien palveluksesta puhtaan naisellisuuden jumaloimisen osoitteena. Hän puhuu vanhan roomalaisen jumalanpalveluksen elvyttämisestä uudeksi uskonnoksi maapallon asukkaita varten. Mutta hän luulee siihen vielä menevän aikaa pitkälti, sillä sellaiset kuin käsitykset vanhoista neitsyistä nykyjään ovat, tarvitaan monia satoja vuosia kestävä hiljainen mullistus, ennenkuin pääsemme vanhain roomalaisten kannalle. 'Mutta siksi onkin jo kiire aloittaa', sanoo hän. 'Aloita sitten jumalan nimessä', vastaan minä. Minulla on muuta tekemistä, niin ettemme ole paljoakaan yhdessä. Mutta kun minä näen näitä roomalaisten korkeasti ylistettyjä kunniakansalaisia, Virgines Vestales Maximae, joille valtio pystytti kuvapatsaita, en voi olla hymyilemättä ajatellessani, etteivät he olleet muuta kuin vanhoja neitsyitä, joista sellainen melu nostettiin. Sen minä todellakin kerron Vikka-tädille.
"Minä tarkastin erästä sellaista tänään. Hän seisoo kokonaan verhottuna. Mutta eipä yksikään poimu saa himmentää hänen kuninkaallisen ruumiinsa kauneutta. Se on tuo suuri Flavia Publicia — mistä tulee, että kaikki, joka valtavasti vaikuttaa minuun, muistuttaa sinua? Mutta minusta he kuitenkin ovat liian ankaroita, nämä naiset, oikein milolaisen Venuksen kaltaisia, gunvormaisia itsevaltiaita, niinkuin sinä olit siihen aikaan kuin ensin tutustuimme. Niin, ne ovat liian ankaria. Ne himmentävät päivänvalon. Minä viihdyn paremmin osteriain, noiden viehättävien pikku ravintolain edustalla, missä elävät pienet roomalaisnaiset seisovat lauleskelemassa. Voi, mikä Jumalan luoma ihana maa tämä on! 'Hitto vieköön, kun pitää matkustaa täältä Norjaan!' kuulen ylt'ympärilläni niiden onnettomien huulilta, joiden on sinne palaaminen. Ymmärräthän, ne sillä tavalla puhuvat, joilla ei ole Gunvoria.
"Italiassa eläessä tulee vaihtaneeksi jumalia. Ei ainoastaan Rafaelin ole pakko astua alas siltä kunniaistuimelta, jonne pohjoiseurooppalaiset mielikuvitukset ovat hänet asettaneet… en tiedä, mistä se johtuu, mutta tuntuu siltä, kuin kaikki nuo eksymättömät germaaniset periaatteet, joilla on aivonsa kalustanut, eivät enää täällä olisi minkään arvoisia. Sillä täällä on aurinkoa kaikkialla. Yksinpä jo äänet täällä! — Ja naiset! Heidän pehmeät miellyttävät liikkeensä — ja heidän tummat, välkkyvät silmänsä, joissa ei ole huolen vivahdustakaan!"
* * * * *
"Sinä olet seurannut minua koko ajan! Sinä olet minun ankara, pohjolan jääkylmä omatuntoni — täällä ei sellaista käytetä. Mutta etpä koskaan ole peloittanut minua niinkuin eilen.
"Oikein minua värisytti, niin ankara olit Villa Borghesessa.
"Siellä oli Isis. Lorenzo seisoi ja lörpötteli, ettei kukaan hänen papeistaan ollut uskaltanut nostaa huntua hänen kasvoiltaan. Ja minä tunsin itse, että se olisi tuottanut kuolemaniskun kuolevaiselle. Mennäänpä, sanoin minä. Vanhat jumalat elävät vielä, hän polttaa minua kuin tulenliekki. Mutta Lorenzo piti minusta kiinni ja niin minun vastoin tahtoani täytyi seisoa siinä ja tuijottaa häneen, mutta ainoastaan sivulta, sillä jos häntä katsoi silmästä silmään, oli hän niin kauhistuttava puhtautensa suuruudessa, että itse suuri taivaanruhtinatar näytti hänen rinnallaan sangen yksinkertaiselta ja tyhmältä.
"Lorenzo väittää hänen sanovan: 'Olen tullut sytyttämään tulta maan päälle'. Tietysti se on pelkkää laverrusta — onko yleensä ketään, joka sanoo niin. L. tekee raivoisia liikkeitä; minä laahaan hänet kanssani ulos… Kaikissa tapauksissa on Isis sinun näköisesi. Mutta miksi olit niin ankara? Jos minä joskus palaan kotia, täytyy sinun olla täynnä armahtavaisuutta! Mitä minä sille mahdan, että veri on kuumaa ja viini punaista? Yhtä vähän kuin sillekään, että Diocletianuksen kylvyissä, joissa ennen aikaan sielu ja ruumis virkistyivät suurissa marmoriammeissa, nyt istutaan kuivalla ja rukoillaan pyhää Bernardoa. Onko se minun syyni?
"Kiitetty olkoon pyhä neitsyt — maallisten naisten seurassa on parempi olla. Ja juuri nyt, juuri tässä silmänräpäyksessä täytyy minun mennä, sillä L. tulee sisään ja jaarittelee kuin lupauksestaan päästetty trappisti-munkki. Minun täytyy lähteä ulos öljypuiden siimekseen, missä tummat silmät hymyilevät! — — —"
* * * * *
"L. saavuttaa paljon onnea italialaisella nimellään; mutta, Jumala nähköön, ei minultakaan onnea puutu!
"Mitä se minuun koskee, että he rääkkäsivät Giordano Brunoa ja polttivat Galilein? Minussa on tarve huvitella. Etkö sinä aina ole ollut samaa mieltä kuin minä siinä, että täytyy noudattaa luontonsa vaatimuksia! Jumalan kiitos, että edes jossakin määrin olemme järkeviä olentoja."
* * * * *
"Lorenzosta voivat kyllä tehdä munkin ja sitten pyhimyksen. He tarvitsevat yhtä mittaa uusia pyhimyksiä! Minä olen myöskin osittain katolilainen. Se on totta tosiaan ihana uskonto, una, sancta et catolica. —
"Kaikkialla tavattavine kirkkoineen ja madonnoineen, jotka lempeästi katselevat maallisia puutteellisuuksiamme, joiksi ominaisuuksiamme aivan väärin sanotaan. Tahdon ilmoittaa sinulle, että ennenkuin vielä oikein olen ehtinyt kotiin, on minun Pohjolaisella neitsyelläni kaikkein kaunein aihe antaa minulle kaikki syntini anteeksi."
* * * * *
"En ole enää katolilainenkaan, olen mahomettilainen. Et voi aavistaa, kuinka helposti täällä Parisissa muuttuu muhamettilaiseksi!
"Ja miksi en yhtä hyvin olisi kelpo moslemi.
"Silloin ei ainoastaan palvele yhtä Jumalaa, vaan myöskin suurta itämaalaista paavia, jolla on 99 nimeä ja joka vaatii järjestystä ja äärimmäistä kuuliaisuutta — ja sitten hän on niin käytännöllinen. On vain yksi asia, joka sinään on synti; se juuri siinä on niin mainiota, että pääsee noista pitkistä syntirekistereistä! Ja koraanissa seisoo: Jumala on armollinen, hän tahtoo tehdä jumalanpelon helpoksi, koska ihminen on heikko. — —
"Eikös se ole järkevästi sanottu!… Ja se myöskin, että jokainen ihminen kantaa kohtaloansa kaulaansa sidottuna. Kuuletteko sen, kuolevaiset! Mitä te siis pyritte?"
* * * * *
"Ave Maria! Minusta on siinä jo kyllin, että olen tullut takaisin Kristianiaan, vaikk'en sitten heti päistikkaa syöksyisikään tutkintoon. — — Katsopa Gunvor, olen hiukan uupunut matkan jälkeen suoraan sanoen; muhamettilaisena eläminen oli jotenkin rasittavaa, ja koska nyt kerran saan lykkäystä syksyyn, niin miks'en ottaisi vastaan tätä ihanaa lahjaa? Tietysti minä kuitenkin tulen sinne kesäksi ja me menemme naimisiin juhannuksena. Sen me varsin hyvin voimme tehdä, ja sitten minä syksyllä teen pienen retken tänne ja suoritan tutkintoni. Mitä tuohon kunnanlääkärinpaikkaan tulee, niin minä sanon: herran nimessä antaa aasien vartoa vähäisen, voivathan he saada viransijaisen, ja kun minä sitten tulen, niin otaksukaamme, että heti samassa on juhannus. Miks'emme rientäisi poimimaan punaisia ruusuja ja juomaan tulista viiniä?"
* * * * *
Gunvor otti vielä kerran kaikki kirjeet ja katseli niitä toista toisensa jälkeen. Sitten hän nyökäytti päätään hitaasti, aivan kuin itselleen todistukseksi siitä, mitä hän aina oli arvellut: että ihmisen käsialassa oli jotakin hänen verestään.
Hän sammutti lampun ja meni vuoteeseensa.
Yöllä hän näki unta tohtori Juellista. Hän oli seisovinaan Gunvorin sängyn luona ja hänen kasvonsa olivat täynnä surua, aivan kuin silloinkuin Gunvor näki hänet viimeisen kerran.
"Gunvor! Minulla oli suuria ajatuksia — mutta minä olin sidottu. Miksi et tahtonut vapauttaa minua? Miksi annoit vesitulvan nousta ylitseni?"
Gunvor heräsi kylmänhiki otsallaan.
Seuraavana aamuna antoi hän äidilleen Torgersenin viimeisen kirjeen ja käski hänen lukea sen.
Myöhemmin aamupäivällä meni Elina-rouva alas konttoriin ja vei kirjeen mukanaan. Hän nyökkäsi lyhyesti. "Arvelen, että nyt olet saanut punnita asiaa!"
Gunvor luki juuri parhaillaan ulkomaan postia. Hän katsahti äitiinsä.
"Niin" sanoi hän hiljaa. "Minä en tee toistamiseen sellaista, jonka olen huomannut tyhmäksi."
"Ei Sveinistä koskaan mitään tule" sanoi äiti hitaasti, kovaan.
Gunvor katsahti häneen nopeasti. "Älä sano niin, äiti! Minä lähden illalla laivassa. Tahdon mennä sinne alas keskustelemaan Sveinin kanssa!"
"Mutta kuinka epäviisaasti sinä menettelet!"
"Niin äiti, nyt on minun vuoroni!" Gunvor katsoi äitiään surumielisesti.
Elina-rouva nousi seisoalleen.
"Sinä arvelet, että minä, joka jo olen kaikki voittanut, voin olla levollinen! — Mutta ei se silloin vielä minultakaan lopu — se alkaa uudestaan taas."
Gunvor meni äitinsä luo ja syleili häntä. "Kyllä kaikki hyväksi kääntyy" sanoi hän matalalla äänellä.
* * * * *
Parin päivän perästä oli Gunvor Kristianiassa tavataksensa Sveinia ja saattaaksensa kaikki asiat jälleen kuntoon. Jo seuraavana päivänä hänen oli määrä palata.
Mutta samana aamupäivänä, jolloin hän aamusta asti oli kävellyt Sveinin asunnon, sairaalan ja yliopiston väliä häntä löytämättä, istui Svein Torgersen tapansa mukaan "Grand Hotellissa" totilasi edessään uusien, hyväin ystäväinsä kanssa.
Hän ei vähääkään aavistanut, kuka juuri sillä hetkellä astui ovesta sisään.
Mutta kun kaikkien silmät kääntyivät ovelle, katseli hänkin sinnepäin tylsästi ja välinpitämättömästi, sillä hän oli vielä veltto eilisestä.
Pitkä, solakka, huntuun peitetty nainen oli astunut sisään, pysähtynyt jonkun askeleen päähän ja seisoi nyt siinä katsellen ympärilleen.
Torgersen oli taas käynyt totilasiinsa kiinni. "No hei! Mulkoilkaa vain, hyvät ystävät! Maljasi, Krafft, olisipa hyvä, jos hiukan vastaisit nimeäsi — ja ettet honottaisi sillä tavalla!"
"Eikö totta Syversen?" Syversen nosti himmeät silmänsä häntä kohti, mutta ei viitsinyt vastata, kohotti vain olkapäitään. Syversen ei yleensä viitsinyt vastata.
Krafft oli nähtävästi enemmän hereillä. "Hitto vieköön, kuinka tuo on mittaa kasvanut", honisi hän. Hän oli kääntynyt sinnepäin ja seurasi silmillään tuota vierasta naista, joka oli astunut muutamia askeleita eteenpäin, vetänyt huntunsa taakse ja seisoi siinä katsellen ympärilleen niin omituinen ilme kasvoissaan, että herrat vähitellen rupesivat heräämään. Ensin se oli heistä omituista, sitten se rupesi käymään naurettavaksi.
"Uskallan melkein vannoa, että tuo seisoo ja mittailee meitä", honisi
Krafft. "Lempo vieköön, kuinka ruhtinaalliselta hän näyttää. — — —
Olen aikonut maalata Herodeksen puolison, korskean Mariannen — jos
saisin tuon malliksi, olisipa helkkarin — —"
"Pitäkää suunne kiinni!" sanoi Torgersen yht'äkkiä ja nousi paikaltaan.
"Ja haihtukaa näkymättömiin molemmat, sen sanon."
Sillä nainen tuli samassa häntä vastaan. Se oli Gunvor.
"Hyvää päivää, Svein", sanoi hän rauhallisesti. "Vihdoin neuvoi emäntäsi minut tulemaan tänne."
Gunvor seisoi yhä edelleen katsoen ympärilleen miettivänä, kummastuneen näköisenä.
"Hyvä, että vihdoin tapasin sinut. Sillä minulla on vain vähän aikaa!"
Torgersen puristi hänen käsiään. "Mitä vielä", sanoi hän ilosta säteillen, "tule tänne istumaan! Ne toiset ovat jo poissa, tule, nyt istahdamme. Et aavista, kuinka koomilliselta sinä näytät täällä, sinä olet kuin luonnon ilmestys, kuin raikas merentuulahdus, joka yht'äkkiä tulee ja — tarkoitan, et käsitä, kuinka omituisen vaikutuksen sinä teet täällä, sinä herätät kaikki nämä mieshenkilöt, katso vain, kuinka he mulkoilevat!" — —
Hänen kasvonsa loistivat ja hänen rehelliset, siniset silmänsä katsoivat Gunvoriin niin luottavaisen iloisina, että Gunvor oikein tunsi helpotusta.
"Sinun pitää istuutua"! intti Svein. "Älä nyt välitä tuosta toti — pahasesta. Me otamme toisen pöydän, katsopa tänne! Kahvia!" sanoi hän viinurille. "Kahvia ja jotakin karvasta. Eikö se olisi hyvää sen päälle — niin, kuule, Gunvor!" Sveinin silmät, kädet ja koko mies olivat yhtenä ainoana anteeksipyyntönä. — "Jos vain olisin tietänyt sinusta, niin — niin voit olla varma siitä, etten olisi ollut tässä seurassa viime yötä — — sellainen seura kuin se itse teossa oli; kun katson sinua, Gunvor, tuntuu se minusta oikein kurjalta."
Svein katsoi ympärilleen. "Kas, nyt täällä jo on oikein siistiä — minusta täällä yht'äkkiä on käynyt niin puhtaaksi — niin tosiaankin, on kuin sinä olisit tuonut mukanasi jotakin merestä, joka huuhtoi täällä kaikki puhtaaksi." — — —
Ja hän jatkoi yhtä mittaa puhettaan. Hän oli jo käynyt sangen virkeäksi ja pirteäksi.
"Mutta, rakas ystävä, tahdotko jo mennä?"
Sillä Gunvor oli noussut seisoalleen. Ei näyttänyt siltä kuin hän viihtyisi täällä.
"Täälläkö sinä tutkit sitä tautia, josta puhuit?" kysäisi hän.
Torgersen rupesi nauramaan: "Rakkaani, älä nyt ole niin ankara! Ajattele, kun sinut ensin näin, tuntui siltä kuin olisit ollut tuo nainen 'Huvilasta meren rannalta.' Mutta nyt sinä jo melkein olet Isis! Taikka vielä pikemmin madonna. Mutta hän ottaa kaikki niin ymmärtäväisesti!… Rakas ystävä. Istu nyt, täällä on niin hyvä olla. Ja voi tehdä sinulle hyvää nähdä näin hienoa kahvilaa, luulemma, ja hiukan kahvilaelämää, vai kuinka?"
"Minähän olen sen jo nähnyt." Gunvor napitti hansikkaitaan.
"Oletko todellakin", sanoi Torgersen nauraen. "Se kävi minusta melkein liian pian."
Gunvor antoi katseensa vaeltaa ympäri. "Olen", sanoi hän hiukan kärsimättömästi. "Minä tunnen sen jo!"
Hän oli tosiaankin sitä mieltä. Mutta Torgersen ei ollut milloinkaan aavistanut, että maaseutulaiset saattavat olla niin itsepintaisia.
Ja heidän täytyi jättää kahvi sikseen!
Asunnossaan tuli Gunvor jo puheliaammaksi. Hän tahtoi tietää kaikesta.
Eikä Torgersen voinut valehdella. Gunvor sai vastauksen kaikkeen, mitä hän halusi tietää.
"En voi oikein suuttua sinuun" sanoi hän. "Sinä olet niin rehellinen."
Gunvor istuutui ja katseli häntä. Hän oli ehkä muuttunut toisella tavalla kuin Gunvor oli ajatellut.
"Mutta nyt tästä pitää tulla loppu! Sinun pitää suorittaa tutkintosi kevääseen. Ennen en tahdo nähdä sinua Herössä. Sanothan itse, että voit sen tehdä. Ja sitten on paras, että jätät nuo herrat Krafftit ja Syversenit, ellet tahdo jättää minua."
Svein seisoi perimmäisen ikkunan luona ja katsoi ulos. Ei auttanut kieltää, ettei hän ollut hiukan häpeissään. Sitten hän hyökkäsi Gunvorin luo ja jäi seisomaan hänen eteensä.
Gunvor oli sanonut sen puoleksi leikillä, mutta samalla oli jotakin surumielistä ja jyrkkää, äärettömän jyrkkää hänen syvässä katseessaan.
Svein heittäytyi alas ja painoi päänsä hänen syliinsä. Kun hän sen taas nosti, oli hänellä kyyneleet silmissä.
"Hyi häpeä sinulle, kun puhut niin häijysti", kuiskasi hän.
"Mutta nyt tästä pitää tulla uusi elämä", kuiskasi hän taas. Gunvor ei vastannut mitään. Hän katseli vain eteensä. Hänen silmissään oli jotakin, ikäänkuin hän olisi katsonut Sveinin ja hänen elämänsä ohitse.
Mutta Svein tunsi, että Gunvorin kädet olivat kuumat.
"Gunvor", kuiskasi hän, "jos sinä sanot rakastavasi minua, niin vannon Isiksen ja madonnan kautta, etten pane jalkaani 'Grandiin', ennenkuin olen lääketieteenkandidaatti. Enkä sitten millään ehdolla — silloin tahdon mieluummin matkustaa."
Gunvorin läpi kulki väristys.
Svein huomasi sen, kalpeni ja painautui häneen.
Gunvor kumartui hänen puoleensa, rajusti, ja suuteli häntä.
"Minä rakastan sinua", soperti hän.
II.
Jo on päivä pidennyt. Ulkona saaristossa näkee taas ilta-auringon valaisevan. Säteet hiipivät mustanharmaita tunturiseinämiä pitkin — maasta ja merestä nousee voimakas höyry.
Alhaalla rannalla pureskelevat lampaat ruokoleviä, sillä aikaa kuin kuovi astuskelee pitkä hieno nokkansa pystyssä ja lunni potkii punaisilla koivillaan. Ylempänä maalla hyppelevät harakat syöden vasta taimelle nousseet sipulit puutarhasta ja lokit kulkevat pitkin seutuja kosintaretkillään. Ne pitävät kauheaa melua ja varastavat kaikki, mitä eteen sattuu.
Kaikkialle on jo virinnyt eloa ja liikettä. Kaikki ne, jotka ovat olleet matalikoilla kalastamassa, ovat palanneet takaisin — täyteenlastatut purret lähtevät eteenpäin tai laskevat ankkurin laiturien ja suolaamojen edustalle; ja pitkin luotoja ja rannikoita, missä kalat ripustetaan kuivamaan, on touhua.
Ja laitureilla kuormataan ja puretaan. Ketjut kalisevat, sillitynnyreitä, traania ja kalakimppuja hinataan ylös ja alas, ihmiset ja linnut, elämöivät rannalla.
Myrskyt ovat tyyntyneet ja ilma on leuto, meri kohisee rantaa vasten hiljalleen ja varovaisesti ja kaiken maailman linnut parveutuvat räkättäen ja tirkistellen — tai suhisee ilma niiden nopeiden siipien lyönneistä ja kimeistä kehoitushuudoista.
Elämä uhkuu. Kevät on tullut.
* * * * *
Pienen purjeveneen pohjalla Myrlandin laiturilla loikoi Irmild Myrland ja tähysteli ulapalle. Hän saattoi olla noin kuusitoistavuotias, pitkä ja hoikka, taipuva kuin pajunvitsa ja levoton; ei hetkeäkään hän voinut olla liikkumatta. Hänen isänsä, Torkel Myrland, nimitti häntä tavallisesti merikäärmeeksi.
Tyttö loikoi aivan pitkänään ja tähysteli. Vene kohosi nousevan vuoksen harjalla. Pian se olisi irroillaan, ja silloin se voisi mennä minne tahansa, vaikka Josen luo Espanjan maahan tai Lontooseen Sir Johnin luo. — — Hän hymyili. Eipä niinkään. Nythän hänen piti päästä Herön kartanoon… niin hienoa kuin siellä oli, silkkiuutimia ja muuta sellaista — hän saisi sitä nyt nähdä.
Hän kääntäytyi puoliksi ja tirkisteli erästä noista pikku tuvista, joita oli venelaiturin yläpuolella.
Samassa näkyi hänen äitinsä ovessa ja huusi. Ääni oli terävä ja siinä oli vieras sointu.
Irmild kyyristyi alas veneeseen. "En, Herra nähköön, sitä en tee, menkää Te itse, Saara!"
Hän kohottausi taas istualle ja pani molemmat kätensä leuan alle. Hänen pitkät, kalpeat kasvonsa kävivät uppiniskaisen, miettivän näköisiksi.
Veneet kauas etelään, etelään… purjeet ylös ja sitten ympäri maailmaa!
Muutamia veneitä tuli kalamatalikoilta Herön edustalta. Hän näki, miten veneet olivat täynnä turskia, niin että ne olivat vajota… näki kalastajain tulla laahustavan maallepäin ja kahlaavan raskaat, märät merisaappaat jalassa, niin väsyneinä, että tuskin pääsivät perille. — — — Oli sekin elämää! Jäädä tänne Myrlandiin vielä edelleen! Mahdotonta!
Toista oli, kun nuo vieraat merimiehet saapuivat tänne, tai kun huvipursi oli täällä ja Sir John tuli joka päivä ottamaan häntä ja hänen äitiään sinne… Mutta sitten he matkustivat pois. Nyt ei ollut mitään muuta kuulemista kuin tuo vanha meripahanen, joka painautui rantaa vasten ja tiesi kertoa kaikista tapahtumista, kaikista, jotka olivat hukkuneet syvyyteen tai joutuneet maan alle.
Mutta voisiko se sanoa, mimmoista olo Herössä tulisi. Neljä vuotta hän oli nyt käynyt heidän kustannuksellaan parasta täkäläistä koulua, mutta nyt he olivat keksineet sen, ettei hänen enää olisikaan terveellistä jäädä tänne Myrlandiin, hänen piti asua heidän luonaan ja tulla oppineeksi ja hienoksi. Niin, sitäpä hän aina itsekin oli ajatellut. — — —
Miten surkea ilma — pelkkiä välkkyviä maininkeja tuli vyöryen, ei ainoatakaan laivanhylkyä näkynyt merellä. Hän loikoi pitkänään ja sulki silmänsä hymyillen. Toista oli elämä, silloinkuin tuo ankara hirmumyrsky raivosi ja laivat tekivät haaksirikon ja vieraat merimiehet joutuivat tänne… Miksei yhtäkään nyt enää viskautunut maihin?
Hän oli ainoastaan kymmenvuotias, kun espanjalainen oli täällä — nyt, kun hän on kuudentoista vanha, ei ketään muita tullut kuin noita kurjia kalastajia, eikä mitään muuta tapahtunut kuin että hänen isänsä, niin heikko ja raihnainen kuin olikin, pieksi hänen äitiänsä, joka oli suuri ja voimakas ja kaunis, mutta kurja — on niin kurjaa antaa tuommoisen miehen itseään läimäytellä — tuollaisen vanhan ilkiön.
Hän nousi ylös ja tähysteli vedenkalvoa.
Oikein raivoisaksi tässä saattoi tulla. Ei hän ollut Torkel Myrlandin tytär, sen hän oli kerran kuullut pienenä ollessaan. Mutta siitä, mitä hänen äitinsä ja Torkel silloin olivat puhuneet, oli hän luullut ymmärtäneensä, että valtava meri oli hänen isänsä. Ja kauan aikaa hän oli uskonut, että niin oli. Olihan hän myrskyn tullessa nähnyt sen nousevan; kaukana luotojen keskellä se hyrskysi niin valkeana ja voimakkaana, että häntä ihan peloitti. Kun sitten nuo oudot merimiehet nauroivat hänelle sen johdosta, muuttui se hänen mielessään vieraaksi kaukana olevaksi vanhukseksi, joka lähetti hänelle yhtä ja toista pitkien aaltojen harjalla — joka aamu oli tuolla rannikolla jotakin. Nyt vain ei pitkään aikaan ollut tullut mitään — parasta siis korjata luunsa täältä.
Hän nousi toisen kätensä varaan; pehmeällä käärmeentapaisella liikkeellä syöksyi hän veneestä.
Äiti oli taaskin siellä ylhäällä ja kutsui häntä. Irmildiä harmitti; mitä hänellä oli Saaran kanssa tekemistä. Ei kukaan täällä tietänyt hänestä mitään. Oliko sitten niin varma, että Saara oli hänen äitinsä. Hän astui verkalleen ylöspäin. Ylhäällä seisoi Saara-muori. Hän veti päästään likaisen, punaisen silkkiliinan ja heilutti sitä, mustan paksun tukkansa aaltoillessa kasvojen ympärillä.
Irmild pysähtyi hiukan alemmaksi. "Arvelen parhaaksi, että lähden samalla."
Saara-muori katsoi häneen nopeasti suurilla mustilla silmillään, sitten hän pani itkuksi.
"Vartoisit mieluimmin hiukkaisen, minä kun olen niin äärettömän heikko, ja sinä olet minun ainokaiseni."
Irmild nauroi. "En minä enää sinun omasi ole, sillä nyt menen."
Saara-muori pyyhki kyyneleensä punaiseen silkkihuiviin ja meni häntä vastaan.
"Tule sisään kanssani, enkelini. Saat pisaran, pyhän tipan", — hän katsoi varovaisesti ympärilleen — "et sinä voi olla niin sydämetön, että menet, kun tiedät, miten pahoin minua pidellään!"
"Sehän on ollutta ja mennyttä, etkö luule, etten minä sitä tiedä. Sinä yönä kuin Torkel purjehti kumoon tuolla lahdella, niin eikö jalosukuinen Gunvor itse työntänyt alustaan vesille ja mennyt vetämään häntä ylös, ja sitten hän piti Torkelia niskasta kiinni, ennenkuin veti hänet veneeseen, kunnes tämän oli vannominen taivaan Jumalan kautta ja kaiken sen kautta, mitä meressä on, ettei hän koskaan enää lyö Saaraa. Ja miesparka, onhan hän lupauksensa pitänyt, ei ole senjälkeen enää kehenkään uskaltanut koskea, niin suuresti hän pelkää kaikkea sitä pahaa, mitä meressä on; kiittäisitte Jumalaa siitä." — — —
Saara pani kätensä ristiin ja hänen äänensä kävi pehmeäksi ja imartelevaksi.
"Niin, enkelini, rukoilkaamme Herraa, ettei hän anna noiden ylhäisten muuttaa sinua, vaan että pysyt nöyränä rakkaalle äidillesi — sillä monta on mutkaa maailmassa ja onnettomuuksista kovin on suru!"
Mutta yht'äkkiä hänen lempeytensä muuttui raivoksi. "Sinä olet kauhea otus Herran edessä, niin olet." — —
Sillä Irmild juoksi aika vauhtia mäkeä alas, niin että kivet kierivät hänen ympärillään.
Hän nauroi ja lauloi:
Hih ja hei ja hih ja haa kuules tätä asiaa, luo vain häijyst' katseesi, meren panen niskaasi. Hei!
"Sinä saat tuoda sinne punaisen kirstuni ja madonnan seinältä ja enkelin."
Hän oli jo alhaalla meren rannalla, viuhtoi käsiään ja nauroi.
"Sait kai muutamia kahvinpapuja käydessäsi tuon Aamundin luona, pane vain kahvipannu liedelle, en minä tällä kertaa lientäsi sinulta juo." — —
Sitten hän juoksi eteenpäin ja katosi niemen taakse.
Hän juoksi ja nauroi. Mitä hän mahtoi sille, että tuo ihminen seisoi siinä ja voivotteli — ei hän voinut sille mitään — sillä hän, Irmild, oli mustasta, raivoavasta merestä kotoisin.
Ja hänen silmissään, hänen viheriäiseltä välähtelevässä, epävarmassa katseessaan oli jotakin merellistä, koko hänen olennossaan oli sen vaihtelevaa oikullisuutta. Väliin hän juoksi, väliin astui pitkin askelin niin raskaasti, että näytti siltä kuin olisi kysynyt erikoista voimainponnistusta saada siirretyksi tuota hinteröä, melkein luurankomaisen laihaa ruumista.
Yht'äkkiä hän heittäytyi alas ja rupesi innolla tutkimaan käsiänsä.
Pitipä nähdä, mitä tästä tulisi; hän oli äidiltään oppinut povaamaan.
Ensin vasen: pitkä, laiha käsi, joka ei milloinkaan ollut tehnyt työtä, ja sormet laihat, säännöttömästi muodostuneet. Se merkitsi monella tavalla merkillistä elämää. Hän hymyili. Niinkuin hän ei sitä jo ennestään olisi tietänyt! Kas Jupiterin vuorta… ja siinä kulki tie aina ylös auringon vuorelle… Hän ulvoi ilosta. Ja sydänviiva käden poikki aivan vuorien alla Venus-piiriin! Kas vain, kuinka se oli pitkä tuo elämän viiva! Ja voi kuinka siinä polttaa aurinko, on hehkua ja viiniä, oh, niin makeaa… aivan kuin siinä purjealuksessa, missä äiti voi niin hyvin…
"Voi, Jumala, kuinka sinä olet hyvä!"
Hän nousi seisoalleen tyytyväisenä itseensä. Oli aikoja siitä, kuin hän oli rukoillut näin kauniisti Jumalaa.
Mutta nyt tuo oikea! Hän kohotti sen uhkamielisesti valoa vasten. Ettei se nyt vain tekisi edellistä tyhjäksi. Sillä se oli oikein rautakäsi, pitkä- ja teräväkynsinen. Se osasi kahmaista itselleen, ja se osasi raapia…
"Korkeastikunnioitettu herra rovasti, onko Teillä mitään sitä vastaan?"
Voi sentään kohtalonviivaa, mihin se nyt joutui? No, mutta täytyi tosiaankin sanoa harmilliseksi, kun se noin ilman muuta katosi. Katsokaa! Mutta tässä ne tulevat, luonnonlaadun ja elämän ja järjen viiva: se on lahjakkuutta, se on voimaa, hih ja hei ja hih ja haa, tässä on sydämen tie, kaikki ne johtavat rikkauteen ja merimatkoille, täällä on eräs, joka vaatii tahtonsa perille, kas tuota peukaloa… lorua, ei se mitään tahdo, ei niin mitään, sillä tulee kaikki itsestään, se, jota ei kukaan tiedä, jonka eteen ei voi mitään tehdä… se tulee, niin että polttaa, polttaa.
Hän hypähti ylös ja juoksi, kunnes hengästyi ja hänen piti istuutua levähtämään. Sitten hän astuskeli eteenpäin, varovasti ja raskaasti. Nyt he jo saattoivat nähdä hänet Herön kartanosta.
Perille tultuaan ei hän suinkaan esiintynyt edukseen. Hänen pienet, pikimustat silmänsä pälyivät arasti ympäriinsä, pitkä palmikko oli avautunut ja hapset riippuivat hajallaan. Hän näytti niin siivoamattomalta, että Elina-rouva lähetti hänet yläkerrokseen, missä hänelle oli laitettu kuntoon huone Vikka-tädin huoneen läheisyydessä, sillä tarkoitus oli, että tämä pitäisi häntä silmällä.
"Pelkään, ettet ole hankkinut mitään hyvää tähän taloon!" sanoi
Elina-rouva miettivästi, kun Gunvor tuli alas, oltuaan ylhäällä
Irmildin luona.
"Se olisi tarvinnut tehdä jo aikaisemmin, olisihan minun pitänyt tietää, mimmoista elämää siellä elettiin. Aina minä myöhästyn — mitä minä sille tekisin, äiti?"
"Ei nyt vielä ole myöhäistä, jos hänestä on johonkin", vastasi Elina-rouva ja katsoi ylös työstään. "Ellei hänestä taas ole mihinkään, niin on se liian aikaista! — — Talo käy pian oikein väkirikkaaksi", lisäsi hän nyökäyttäen päätään ja katsoi ulos.
Pihalla käveli pieni tyttö ja leikitteli Vikka-tädin valkoisen Laila-nimisen kissan kanssa. Gunvor hymyili ja silitti äitinsä tukkaa. "Siksi, että sinä olet niin voimakas, etkä koskaan jätä kesken — silloin voipi paljon". Gunvor meni taas alas työhönsä. Mutta Elina-rouva jäi katsomaan ulos ikkunasta, ankara suu hymyssä, sillä lapsi oli pannut ohjakset kissalle ja molemmat hyppivät kilvan.
Hän oli pieni nelivuotias tyttö, tuo Elina-rouvan pojantytär. Viime viikolla hän oli pitemmittä mutkitta tullut Amerikasta niinkuin mikäkin tavarapaketti osoitteella Herön kartano. Ne ihmiset, jotka siellä tahtoivat päästä hänestä, olivat sanoneet, että hänet lähetettäisiin oikean äitinsä luo, ja perille päästyään oli pienokainen, ihan kuin tuntien, että ikävyydet olivat nyt ohitse, langennut Gunvorin kaulaan ja antanut hänelle äidin nimen ensi hetkestä.
"Se käy kyllä päinsä", oli Elina-rouva sanonut. "Sillä hän on, Jumalan kiitos, sinun eikä kenenkään muun näköinen!"
Ja Gunvor oli hänen nimensä aivan kuin tädinkin; mutta Amerikassa siitä oli muodostettu Pikku-Gunn; ja siksi se sai jäädä mukavuuden vuoksi.
Mutta eipä Pikku-Gunn ainoastaan ollut voittanut ankaraa isoäitiään, vaan myöskin muun kartanon väen. Ja kaikkien eläimien kanssa hän oli tehnyt ystävyydenliiton. Hevoset hirnuivat, kun hän tuli tallin ovelle; ottaessaan ruokaa hänen käsistään ne tiesivät kyllä pitää varansa, etteivät purisi pieniä sormia. Suuri Haagen-niminen tarhakissa oli aina mustasukkainen Grimille hänen takiansa. Grim oli suuri puolirotuinen newfoundlantilainen koira, joka ensi hetkestä oli osoittanut Pikku-Gunnille erityistä hyväntahtoisuutta. Tuntien olevansa vanhempi talossa, oli se sangen suojelevainen ja piti itseänsä etuoikeutettuna näyttämään hänelle kaikki talon paikat. Eikä sillä ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, että Pikku-Gunn sanoi häntä Dwimiksi — pian koko talon väki teki samoin.
Kaikki oli niin hyvin päin. Pikku-Gunn kulki kaikkialla, mielissään siitä, että hän vihdoinkin oli päässyt omaan kotiinsa.
Ja sitten hän rakasti Tonettaa, joka auttoi navetassa ja jonka piti ruveta paimeneksi kesällä. Ei hänestä kukaan ollut niin kaunis kuin karheatukkainen, kierosilmäinen Tonetta. Kaikkia hänen nukkiansa piti sanottaman Tonetaksi.
Sillä Tonetta meni hänen kanssansa rantaan niinpiankuin hän vain hetkeksi pääsi pujahtamaan navetasta.
Ei kukaan koko talossa tietänyt paremmin vuosi- ja luodeaikaa kuin Pikku-Gunn. Sillä ranta oli kuitenkin kaikkein tärkein. Siellä hän oikeastaan oleskeli päivät päästään sillä aikaa kuin Dwim istui ihan epätoivoisena ja katseli sitä loppumatonta mieltymystä, millä Pikku-Gunn molski vedessä tai onki pieniä seitinpoikasia vanhasta puolikasmitasta tai keräsi näkinkenkiä rantakiviltä.
Oli siellä myöskin puutarhassa vanha varis, joka oli hänen hyvä ystävänsä. Se oli Päärly nimeltään ja sillä oli oma surullinen historiansa. Siksi tuntui Pikku Gunnista, kuin ei hän milloinkaan olisi tehnyt kyllin sen hyväksi.
Naapuritalon lähettyville oli näet kerran ilmestynyt suuri varisparvi ahdistamaan kottaraisia pahanpäiväisesti. Ei muuta kuin panna myrkkyä esille. Yksi ainoa jäi eloon. Se oli Päärly. Mutta ei sekään selvinnyt vauriotta. Se oli saanut vian kurkkuunsa ja kadottanut rääkymistaitonsa, niin että sitä pidettiin vieraana, kummallisena lintuna — sillä eivät ihmiset eivätkä eläimet ymmärtäneet, mikä otus se oli, joka istui aidalla ja sanoi rok, rok sellaisella omituisen pehmeällä äänellä, jota ei kukaan ollut ennen kuullut. Sitäpaitsi se piiloutui niin visusti tuuheimpiin pensaisiin kuin olisi ollut häpeissään. Ja ihmeteltiin, mikä otus se oli, kunnes Elina-rouva vihdoin eräänä päivänä pääsi asian perille.
Nyt se sai ruokansa joka päivä Pikku-Gunnilta kyökin käytävässä. Ja se näytti pitävän tästä muutoksesta. Mutta aina kuin oli kottaraisia pihalla, ei se ollut niitä näkevinäänkään.
Muitakin ystäviä oli Pikku-Gunnilla Herön kartanossa. Oli valkea kellolammas, oli Junnu-pukki ja Abdul-niminen kukko, ja Hesekiel suolaamossa ja palvelijat ja ne muut — niin että kun hän väliin unissaan luuli olevansa Amerikassa, missä ei kukaan ollut hyvä hänelle, rupesi hän itkemään niin katkerasti, että hänet piti herättää.
Irmildin laita oli toisin. Ei yksikään eläimistä välittänyt hänestä. Laila vihasi häntä siksi, että hän sitä ensin kermalla houkutteli ja sitten potkaisi luotaan. Dwim ylenkatsoi häntä, kukaties mistä syystä, ja Päärly ei uskaltanut milloinkaan tulla kyökin käytävään Irmildin siellä seisoessa.
Väki ei liioin pitänyt Myrlandin mamsselista. Hän koetti olla niin äärettömän ylhäinen, ja kun he näkivät hänen poikkeavan tuvalle päin, ei se ennustanut mitään hyvää. Saapas-Tobine, joka siivosi konttorihuonetta ja asui tuvassa, iloitsi siitä, ettei hänen tarvinnut nukkua saman katon alla sellaisen kanssa, josta ei varmaan tiedetty, polveutuiko se ollenkaan ihmisistä. Sillä hänessä oli meren raivokkuutta. Ja luotojen välistä he hänet olivat löytäneetkin. Eikä kukaan tarkkaan tietänyt hänen ikäänsä, tai ollut varma siitä, oliko häntä edes kastettu. Sillä siitä ei ollut olemassa minkäänmoisia papereja.
Elämästä, jota Myrlandissa vietettiin, tiesi Saapas-Tobine kyllä yhtä ja toista. Hän oli ollut siellä apuihmisenä. Siellä Myrlandissa oli raha aina ajoittain virtana vuotanut. Silloin ei Saara-muori viitsinyt kädellään työhön kajota, vaan käveli punaiset sukat jalassa ja aamukaapu yllään ja oli julman ylhäinen. Sitten saattoi taas tulla mitä suurin puute.
Mutta siksi ei ensinkään ollut Saapas-Tobinen mieliksi, kun hän näki Irmildin poikkeavan tuvalle päin — sillä hän, Irmild, oli kummitus ja, niinkuin Jumalan kirjassa seisoo, häijy pettämään niiden silmät, jotka hänet näkivät. Ja kaikkia nuoria miehiä, jotka pyrkivät Jerusalemin kunniaan, tahtoi Saapas-Tobine varoittaa, sillä epävarmaa oli, onnistuisiko kenenkään saada Irmildistä ihmistä.
Irmild ei huomannut, että Saapas-Tobine vetäytyi pois ja että piiat seisoivat kuiskaillen, kun näkivät hänen suuntaavan tiensä suolaamoon.
Sinne oli tullut muutamia uusia, kauniita poikia — ja sitten siellä oli Hesekiel.
Kun hän oli heittänyt takin päältään ja seisoi työssään niin korkearintaisena, leveäharteisena, notkeana ja joustavana, omituinen valo silmissään, ei Irmild voinut kääntää katsettaan hänestä.
Hän oli jo kyllä huomannut, että hänen täytyi sietää paljon, jos aikoi jäädä Heröön ja tulla hienoksi ja ylhäiseksi, mutta kun sitten päivän koulu oli päättynyt ja tädin kaikki käskyt ja komennukset olivat ohitse, niin tuntui oikein makupalalta hiipiä tänne —.
Tosin Hesekiel ei ollut huomaavinaan häntä. Mutta piiloutua ei hän kuitenkaan voinut, hän kumartui, hän ojentautui, hän nosti taakkoja. Voi, miten suorana hän astui sillitynnyri olallaan, miten komea hän oli, liikkuipa hän sitten tai seisoi alallaan. Mielihyvän kylmä väre kulki Irmildin ruumiin läpi.
Mutta ilo loppui. Gunvor tuli alas ja otti hänet mukaansa, tuli jok'ikinen ilta ja vei hänet pois. Viimeiseltä hän ei enää saanut mennä sinne.
Ja Irmild totteli, aivan kuin asia ei olisi voinut olla toisin.
Mutta hän saattoi aina tavata Hesekielin, jos meni vastapäätä olevalle tunturille; sieltä näki tarkalleen kaikki, mitä suolaamossa tehtiin.
Ja sitäpaitsi hän jumaloi Gunvoria kuin korkeampaa olentoa, joka täydestä alistumisen hinnasta oli ottanut hankkiakseen hänelle elämän hyvyyttä. Häntä vastaan asettuminen oli siis sula mahdottomuus. Näkihän Irmild, että Gunvor soi hänelle hyvää ja teki uhrauksia hänen tähtensä. Luojan suhteen hän ei ollut yhtä varma.
Muuten hänellä täytyi olla joku, jota saattoi rakastaa järkähtämättömästi; se oli tarve, joka ihan ruumiillisen välttämättömyyden tavoin yht'äkkiä oli herännyt hänessä ja imenyt ravintoa hänen suonistaan ja hermoistaan — niin omituisesti kuluttava, mutta samassa suloinen tunne, jossa oli arkaa kunnioitusta ja epäselvää, ujoa nöyryyttä. Jos Gunvor olisi tahtonut molemmin jaloin polkea hänet maan tomuun, olisi hänellä siihen ollut täysi oikeus.
Oli todellinen nautinto rakastaa häntä, — senkin tähden, että hän oli niin hyvä, rauhallinen ja voimakas, että hän hallitsi hänet pelkällä silmäyksellään. Tämä oli terveellinen vastakohta hänen omalle luonteelleen; vaikutti niin rauhoittavasti, kun katsoi hänen lempeihin silmiinsä ja tunsi hienon, voimakkaan käden silittelevän tukkaa. Hän saattoi heittäytyä hänen eteensä kyynelsilmin, kun he iltaisin yhdessä istuivat suuren kiviuunin edessä. Ja Gunvor otti vastaan hänen hillitsemättömän ihastuksensa, iloiten siitä, että hän oli ottanut hänet luoksensa ja saattoi häntä valvoa.
Vikka-täti oli saanut Irmildin erityiseen valvontaansa ja hän eli alituisessa, lempeässä ihmetyksessä sen johdosta, että Irmild aina sanoi ja teki ihan päinvastoin kuin hän, täti, odotti.
Mutta Irmild ei jaksanut kauan yhteen menoon pysyä tädin parissa. Kun täti ravisti valkeaa päätään ja rupesi selittämään, miten tulisi käyttäytyä, niin hänen vanha, uskollinen sielunsa saattoi aivan nolostua, jos hän tuli katsahtaneeksi Irmildiin…
Kun Irmildin pienet, levottomat, viheriälle välähtelevät silmät loistivat häntä vastaan, oli niissä kuin hypnoottinen voima, joka pakotti tädin kääntämään katseensa hetkeksi toisaalle.
Ja jos vanhus silloin poistui, saattoi Irmild rynnätä ikkunan luo ja nykäistä sen auki, saadakseen hengittää, oikein ahmia ilmaa pitkään ja kiihkeästi ja sitten painaa päänsä pöydän kivilevyä vasten, vilvoitellaksensa sitä siinä.
Käsittikö kukaan, miksi oli niin kuuma?
Sänkynsä yläpuolella oli Irmildillä taulu, jota hän piti hyvin kallisarvoisena. Hän oli sen kerran saanut espanjalaiselta merimieheltä. Se kuvasi neitsyt Mariaa, joka kulki tähtien ylitse, pää ulottuen aina puolikuuhun. Hänen läheisyydessään liiteli suuri, viheriä pahvienkeli, jolla oli punaiset siivet. Marialla oli sininen, sädekäs leninki ja suklaanvärinen sydän keskellä rintaa, josta liekit leimahtivat ylöspäin. Tämä rauhaisa, ruskea sydän mahtavine tulenliekkeineen oli suuresti vaikuttanut Irmildin mielikuvitukseen. Kotona Myrlandissa ollessaan oli hän heittäytynyt polvilleen sen eteen ja itkenyt raivoisasti, janoten jotakin… Vieläkin hän joskus teki niin, kun hän esim. oli saanut Vikka-tädin poistumaan.
Mutta olipa sellaisiakin aikoja, jolloin vanhus oli hyvä olemassa, nimittäin iltaisin, kun oli pimeä, ja erittäinkin öisin, kun hän heräsi ja oli nähnyt unta. Silloin hänet valtasi tavaton pimeän pelko, eikä kukaan silloin ollut taipuvaisempi kuin hän tunnustamaan Vikka-tädin auktoriteetin ja etsimään turvaa hänen luotaan.
Sillä täti tiesi aina neuvon; hän opetti hänelle vanhoja, rauhoittavia virsiä.
Varsinkin tuo "O pyhä henki armias, Valaise sielun' valollasi" Sen sävelessä oli jotakin, johon oli niin mukava piiloutua, kun ahdistus vaivasi.
Iltaisin tapahtui välisti myöskin, juuri ennenkuin hänen piti nukkua, että hänen aivoissaan syntyi suurta rauhattomuutta ja sydämessä ja veressä oli kuin polttava tuli — aina silloin kuin hän leikitteli kaikenlaisten hirmuisten mielikuvien kanssa, kunnes hän oli kuin vimmattu. Hän saattoi loikoa vuoteellaan ja sanoa itselleen epätoivoisena: "mitä minun on tekeminen, pitääkö minun mennä alas ja tappaa Gunvor kiitokseksi siitä kaikesta, mitä hän on tehnyt edestäni… hänet, jota rakastan niin, että tulen ihan kipeäksi siitä… tai menenkö alas tuomarin taloon, aukaisen sulun ja päästän vuoksen sen yli, niin että se nielee koko kartanon… toinen minun täytyy tehdä, nyt minun on vain valitseminen… muuten voisin sen myöskin sytyttää tuleen… ja pelastaa Falckin, juurikuin hän on palamaisillaan —".
Ja näin hän jatkoi kuvittelujaan ja lopulti ne kävivät niin kauheiksi, ettei hän saanut unta. Silloin hänen täytyi juosta tädin luo. Sillä siellä oli hyvä ja rauhaisa olla. Siellä eivät milloinkaan sellaiset asiat pälkähtäneet päähän.
Ja Vikka-täti antoi täten useamman kuin yhden kerran ryöstää yörauhan itseltään.
Samalla rajattomalla kärsivällisyydellä hän nousi joka kerran vuoteestaan, sytytti kynttilän ja meni ottamaan Henrik Schmiedin vanhan lääkärikirjan, nähdäkseen, oliko siinä parannuskeinoa sellaiseen nuoruudenkuumeeseen. Hän sirotteli seljanlehtiä hänen sänkyynsä ja luki, mitä siellä seisoi:
Auta mua seljan lehti, koska kuume vaivaapi. Sinä voitit, seljan lehti: jopa kuume katoopi.
Ehkäpä se auttoi. Ja sitten lopulti Isämeidän; se oli varma ja hyvä turva, välisti he eivät ehtineet kuin neljänteen rukoukseen, ennenkuin Irmild jo nukkui.
Mutta eipä käynytkään, kuten täti oli arvellut, että keväämmällä asia parantuisi, pikemmin tapahtui päinvastoin.
Eräänä yönä Irmild ei voinut ollenkaan nukkua; sillä hän oli saanut selville, että hän rakasti tuomaria. Nyt hän oli kokonaisen viikon kuluessa joka ilta tavannut hänet, kulkipa hän sitten tädin tai niiden muiden kanssa. Ja aina hän puhui heidän kanssaan, mutta ei koskaan katsonut Irmildiin päin! Mutta oli mahdotonta olla häntä rakastamatta!… Hän ei voinut maata täällä, hänen täytyi nousta ylös ja haastella jonkun kanssa, haastella hänestä, ja siksi hänen täytyi mennä sisään herättämään tätiä.
Eikä hän ensinkään säälinyt tuota pientä väsynyttä päätä, joka valkeassa piipatussa yömyssyssä pehmeästi lepäsi untuvapielukseen vaipuneena — hän ravisti häntä.
"Minä tahdon puhua kanssasi, täti! Olen jo koko ikuisuuden maannut tässä yksin ja se on niin ikävää… Ajattelepa, minusta hän oli täällä, itse tuomari, sanohan sinä, millainen hän on, miksi hän käyttää niin pitkiä viiksiä, nehän ovat aivan kuin Lailan!" — — —
Täti sai vaivoin väsyneet silmänsä auki; hänet herätettiin nykyjään kovin usein, eikä hän sitten enää saanut unta.
"Poloinen!" sanoi hän lempeästi eikä koettanut estellä, kun Irmild notkean vesan tavoin kietoutui häneen kiinni.
Täti oli neuvoton.
"Voi poloinen", mutisi hän, "en todellakaan ymmärrä, kuinka voit sanoa tuomarin olevan täällä — en voi sitä käsittää." Ja hän nousi ylös ja lähti hänen kanssaan hänen huoneeseensa ja istuutui hänen sänkynsä laidalle.
Ei ollut enää seljan lehtiä. Niinpä antoi hän hänelle koiruohoa, joka oli hyvää kaikkeen tuskaan ja vaivaan, veren kuumuuteen ja pahoihin uniin.
Ja sitten hän luki Isämeidän hänen kanssansa — se oli kuitenkin varmin keino.
* * * * *
Tuomarin asunto ei ollut kaukana Herön päärakennuksesta ja se oli, niinkuin koko saari, aikoinaan kuulunut kartanoon. Se sijaitsi kauniilla paikalla etelää kohti; puutarha kasvoi erinomaisen runsaan sadon ja sen rajamailla oli lehto, jonka mukaan koko talo oli saanut nimensä.
Lehdon talossa oli elämä käynyt hyvin hiljaiseksi uuden tuomarin tultua.
Ihmiset eivät olleet tyytyväiset siihen. Näytti siltä, kuin tuomari ei olisi välittänyt heistä.
Edellisen tuomarin laita oli ollut aivan päinvastainen. Hän piti ihmisistä ja tahtoi tietää, miten he elivät. Enimmäkseen tiesi hän aina, mitä heillä oli päivälliseksi, ja jos kuka heistä oli ollut kylässä korttia lyömässä tai huvitteleimassa, niin tuomari tiesi kertoa, missä he olivat olleet, mitä syöneet ja kuinka monta kertaa kukin joutunut pietiksi. — — — Eikä hän koskaan illalla kulkenut apteekin ohi kysymättä, jos huomasi apteekkarin olevan poissa, jokaiselta vastaantulijalta: "Missähän apteekkari on tänään? Käsittääkö kukaan, minne hän on joutunut? Rovastin luona hän ei ole!" Ja hän sai sen tietää — sillä seuraavana päivänä hän jo saattoi kysyä apteekkarilta: "No, kuinka peli onnistui Ylisellä eilen?"
Mutta tämä nykyinen — hän ei milloinkaan kysellyt, eikä hän luultavasti liioin tietänyt kuin kaikkein välttämättömimmät asiat. Eikä hän liioin kutsunut ihmisiä luoksensa, vaikka tiedettiin kertoa, että siinä talossa kului paljon konjakkia, ja viiniä sinne tuotettiin ankkurittain ulkomailta. — —
Yhdessä suhteessa oli hänen naimattomuutensa naisten mielestä epämukava. Oli näet vaikea päästä seurustelemaan hänen kanssaan; mutta asia oli parannettavissa; eihän hän ollut kuin noin neljänkymmenen vaiheilla.
Muutamat sanoivat, että hän oli kihloissa taloudenhoitajattarensa Miina Jönsin kanssa, mutta sitä eivät toiset ottaneet uskoakseen. He uskoivat ennen mitä tahansa — — —
Niinpä niin. Tuomari Falck ei ollut sitä maata, että hän olisi kenenkään uskoa estellyt. Tietysti piti naisilla olla jonkinmoista keskustelunainetta teetä juodessaan!
Eivätkä ihmiset hänen mielestään voineet olla toisenlaisia kuin olivat — niin ettei hänen päähänsä pälkähtänyt moittia heitä siitä. Kun hän vain itse sai olla rauhassa — ja päästä kaikesta.