Siksi hän piti pitkistä käräjämatkoista. Sisämaassa, missä hän sitä ennen oli ollut, hän oli tottunut niihin. Pitkinä talvi-iltoina, kun hän istui reessä matkavyö köytettynä ylös korviin asti hänen ympärilleen ja kuunteli hevosen astuntaa ja kavioiden kopsetta, niin se ei suinkaan ollut kaikkein ikävintä. Itse teossa oli siinä hyvin rauhallinen istua, kun kuu paistoi ja tähdet tuikkivat ja maailma näytti niin pehmeältä.
Ja kun jalakset narisivat ja luisuivat ja nurkat paukkuivat, niin hän vaipui syvemmälle turkkiinsa, siinä tunnossa, ettei mikään voisi häntä nyt saavuttaa.
Ja joki sitten — kun se koskeksi pudottautuen illan kirkkaudessa kohisten syöksyi tummaa, avointa vettä kohti, soljui sen mukana tiehensä kaikki pahan tunne, kaikki, mitä hän tiesi tämän maailman synneistä ja surusta. Ja se virtasi pois sinivälkkyväin jäälohkareiden välitse sinne syvään pyörteeseen, minne häviää.
Ja sitten kävi mieli niin rauhaisaksi, avaraksi ja raittiiksi. Yhdestä pulmasta vain ei päässyt — tuomari Edmund Falck yksinäisestä elinkautisesta itsevankeudestaan.
Tämän hän viimeinkin oli saavuttanut ja se oli parempi kuin hänen entiset saavutuksensa.
Täällä Herössä olivat nuo pitkät venematkat suurenmoisia — oli niin mainiota loikoa veneessä pehmeiden ryijyjen alla ja kuunnella nousevan myrskyn pauhua, kuulla väen juttelevan siitä, mimmoiseksi olo käy, kun "äijä itse" tulee ja heittää laineet viidensadan jalan syvyydestä ja paiskaa ne rahkasuolle ja huoneen kokoiset rantakivet siirtyvät kauas maalle.
Tuo puhetapa "äijä itse" kuuluu niin raikkaalta ja tuttavalliselta — ja kun "äijä" sitten tuli tärisyttäen mastoja ja raastaen purjeita, oli aivan kuin se olisi ollut vanha tuttava.
Kummallista, että se puhalsi hänen korvansa täyteen jo aikoja sitten unhotuksiin joutuneita asioita! Lapsuudenmuistot eivät siis olleetkaan jättäneet häntä! Ne eivät enää hävenneet häntä, vaan tulivat takaisin tuoden terveisiä hänen äidiltään.
Voi, hyvä Luoja! Hän näki itsensä pienenä poikasena rientävän pikkuisessa lastenkamarissa yli merien ja tunturien, valloittamassa maailmaa väkevämpänä kuin Aleksanteri, jalompana kuin Scipio — —
Voi tuota luodetta, kuinka se tuli raittiina ja oikullisena kuiskaamaan korvaan: muistatko vielä ensimmäistä rakkauttasi? Niin, tosiaan — luodetuuli hiveli hänen poskeansa, aina sydämeen asti. Tietysti hän muisti. — Kuinka hän oli hieno ja hento, tuo pieni, kalpea tyttö! Hänen nimensä on oleva Lumikuningatar, oli hän sanonut itselleen — mutta tytölle hän ei ollut koskaan uskaltanut sitä sanoa —. Monta vuotta jäljestäpäin hän oli tavannut hänet täysikasvuisena. Omituinen tunne oli vallannut hänet, se oli tunkenut hänen hermojensa sisimpiin säikeisiin — vieläkin oli hänen sydämensä syvyyteen jotakin tallettunut siitä lumivalkeasta puhtaudesta, jonka hän kerran oli tuntenut. Ja hän oli käynyt hyvin iloiseksi, hän omisti mielestään vielä jotakin pyhää, jota ei ollut polttanut pois kaikki se, mikä sitten oli seurannut.
Hänhän muisti hyvin, miten hän poikana eli omissa mielikuvitelmissaan ja vietti päivänsä sellaisessa kiireessä ja kuumeessa, joka oli paljon todellisuuden edellä! — — Niinkuin silloinkin, kuin oli ollut niin pitkä talvi ja hänen kevätkaipuunsa oli kasvanut niin suureksi, ettei hän mielestään enää voinut sitä kestää. — — Vihdoinkin eräänä iltana istutettiin puutarhassa, ja seuraavana päivänä koulussa ollessaan hänen rinnassaan riehui ja kuohui. Voi, nyt kotona puutarhassa jo kasvaa kukkia, se on jo niin kaunis, ja minä istun täällä! — —
Mikä sinun on? kysyi opettaja. Hän ei voinut kertoa sitä kenellekään. Mutta mahdoton oli kestää kauemmin, hän purskahti niin katkeraan itkuun, että heidän täytyi antaa hänen mennä. Tuulen nopeudella hän ryntäsi puutarhaan. Kun hän tuli sinne, seisoivat taimien lehdet riipuksissa; ne eivät vielä olleet juurtuneetkaan —
Ei ollut siellä vielä kesä!
Sitten hän rauhoittui, kävi välinpitämättömämmäksi ja tylsemmäksi, sillä hän ei jaksanut enää odottaa sillä tavalla, eikä enää välittänytkään. Siitä se hänen elämänsä sitten meni vikaan. Hänellä ei ollut kärsivällisyyden henkeä, ei voimaa odottaa — hän otti siis sen, mikä oli lähinnä —.
Kumma, kuinka kaikki nämä seikat johtuivat hänen mieleensä pitkillä venematkoilla. Luodetuuli se niin rauhaisasti lauloi kaikesta. Ja nuoruudenunelmat palasivat ja antoivat hänelle anteeksi.
Muutenkin hänen oli kaikin tavoin hyvä olla täällä Herössä. Hän oli pannut kuntoon itselleen hauskan kodin, täynnä muistoa niiltä ajoilta, jolloin hän eli elämää ja matkusti ympäri puolen maailmaa saadakseen osansa tämän maan ja seitsemän taivaan ihanuudesta. Hän oli palannut takaisin siltä retkeltä — nyt hän tyytyi Lehtoon.
Ja hauska täällä olikin, varsinkin hänen yksityisessä konttorihuoneessaan ja viereisessä pienessä arkihuoneessa. Hän nimitti niitä aarreaitoikseen, sillä siellä oli monien taulujen ja veistokuvain joukossa arvokkaita esineitä menneiltä, suurilta ajoilta.
Sisällä arkihuoneessa oli hänellä palanen Italiaa. Sohvan päässä oli purppuraan puettu, kultatukkainen Magdaleena ja hänen vieressään hopealle hohtava Katariina, joka polki kuninkaita jalkainsa alle.
Flyygelin kohdalla riippui kokoelma aseita. Siellä oli turkkilaisia käyräsapeleita, pitkiä, teräviä metsäpuukkoja ja toledolaisia miekkoja hopeisine kiinnikkeineen.
Ja siellä täällä kasvien ja verhojen välillä etruskilainen vaasi, kreikkalainen jumala, tanagralainen pystykuvanen — ja jotakin kaikesta tästä ilmassa, entisten aikain hiljainen henkäys, suloinen värien ja piirteiden sopusointu, joka vaikutti kuin äänetön soitto.
Niin, tämä oli pieni rauhaisa paikka elämän takana, mistä kukaan ei voinut häntä löytää.
Kun hän loikoi leposohvallaan itämaisen verhon alla, kun hänen ystävänsä Delfin makasi pantterinnahalla uunin edessä ja kun jotakin kukkivaa oli ikkunassa — ja sitten hyvä sikari ja täytetty viinilasi edessä — niin eipä oikeastaan ollut mitään, jota hän olisi kaivannut.
Ja kun päivät tästä puolin käyvät lämpöisemmiksi, niin eipä ole hullumpi olla puutarhassakaan.
Jo viime kesänä, kun hän oli täällä paikkaa katsomassa, oli hän havainnut sen harvinaisen vetovoiman. Se oli niin hiljainen, kaikilta muilta paitsi etelän puolelta suojattu. Pitkät valoisat yöt, kun ilma ja lehdet lepäävät, kun tuoksu hiipii suljetuista kukkakuvuista ja kastehelmet uinuvat poimulehtien sylissä — ne olivat kuin aalto pelkkää kauneutta, kuin osa tyyssijaksi muodostettua merta. Niin, hän oli havainnut, kuinka ihanaa siellä oli; nuoruuden kuolematon jumala kulki siellä hienolla samettiruoholla ja anniskeli kuohuvaa viiniään — — —
Tosiaan, hän kiitti Jumalaa siitä, että hän oli tullut Heröön. Täällä hän oli jo päässyt niin pitkälle, että saattoi hymyillä olemattomallekin — ja eikö se ole onnellisuuden merkki?
Ja nyt kauniilla säällä — kun illat eivät käy sen pimeämmiksi kuin että hyvin näkee savun nousevan sikaristaan ja lasin selkeine tulipunaisine nesteineen — —. Ei hän oikeastaan tiedä, missä hänen ajatuksensa kulkevat, hän tietää vain, että koko paikka on kuin hiljaisessa liikkeessä ja liukuu tasaista, suloista vauhtia myötävirtaa.
Ja liukuessa ja hetkien häipyessä on niin rauhaisan, niin virkistävän hämärä. Hän juo viiniänsä. Hän on mielestään käynyt niin voimakkaaksi, että voi ajatella kaikenlaista, jopa raskasmielistä koskimiestäkin, joka hänessä piilee ja soittaa harppua iltaisin: tuota omituista, puoleksi kuolleistanoussutta kaipuuta tulla joksikin, joka vastaisi hänen entisiä merkillisiä poikaihanteitaan.
Sillä kerran hän kulki rohkeita teitä — ei ollut kysymyskään muusta kuin että hänen paikkansa tulisi olemaan ensimmäisten joukossa. Kaikki odottivat hänestä jotakin; arkipäiväinen kohtalo ei voinut tulla hänen osakseen.
Hyvä Luoja, kuinka tuollaiset nuoruudenhaaveet sentään olivat hauskat! Kyllä hän oli odottanut, että tuo ruhtinaallinen korkeus, tuo sisäinen ihanneihminen kerran lähtisi piilopaikastaan ja esiintyisi kaikessa loistossaan ja kunniassaan. Mutta ei se vain ollut suvainnut tulla. Ehk'ei ollut ketään, joka olisi valmistanut sille tietä. No niin, olihan se yhdentekevää!
Kun hänellä oli hevosensa ja koiransa ja työnsä, jotka olivat välttämättömiä, Ja Miina Jöns, joka myöskin oli välttämätön, niin mitäpä sitten muusta.
Ja niin hänen elämänsä liukuu ja kuluu rauhaisaa tyyntä vauhtia; hän juo maljastaan salaista siunausta, kullankarvaista, tummanpunaista; ei hän tiedä, onko aika vai iäisyys alkanut. Autuus, tuo salaperäinen käsite, voisikohan se olla paljonkaan parempi? — —
Enimmästä päästä iltaisin ja alkuyötä myöten oli tuomari Falck tällaisten mieluisain aistimusten lumoissa. Päivällä hän saattoi olla aika äreä ja tehdä kaikenlaisia vaikeuksia konttorissa ja kokonaan turmella kandidaatti Ballen mukavuusunelmat.
Ja kun hän oli joutunut käräjäpaikalle, oli hän aivan toinen mies kuin veneessä. Niinpiankuin hän istui oikeutta, saivat hänen silmänsä aivan toisen ilmeen. Kuka tahansa saattoi sen huomata.
Välisti hän kävi metsästämässä ystävänsä Delfinin kanssa. Se oli hiljalleen ajava, täysirotuinen englantilainen ajokoira, joka ei milloinkaan hänen mieltään pahoittanut ja vallan uskomattomasti jakoi kaikki hänen harrastuksensa.
Viime aikoina oli molemmilla paljon hommaa saadakseen eläviä jäniksiä istutetuksi läheisille pikku saarille. Ja he odottivat hyviä tuloksia, kun siellä ei ollut kettuja ja vesi oli aina avoin.
Sitten tuomari huvitteli itseään vähäisen myöskin luonnontieteillä. Tyyninä päivinä nähtiin hänen istuutuvan veneeseen varustettuna merikortilla, luodilla, pohjakaapimella ja kiikarilla. Häntä huvitti tutkia meren eläin- ja kasvikuntaa — oli sangen hauska laivakiikarilla katsella merihauraa, joka kiiltävine pronssinkarvaisine haaroineen ajelehti edestakaisin kylmässä pohjavirrassa, sillä aikaa kuin pikku elävät kömpivät tummaa pohjaa pitkin ja suuret, komeat korennot liitelivät vedessä.
Olisi melkein pitänyt olla poikaiässä, voidakseen nauttia tästä.
Välisti hän otti nuorisoa mukaansa. Ne antoivat hänen mielikuvituksilleen ravintoa. Kerran hän oli ottanut Irmild Myrlandin ja rovasti Thymannin pojan kanssansa; mutta sitä hän ei toistanut.
Rovastin poika oli ylioppilas ja niin huvitettu ihmisoikeuksistaan, että hän käytti tilaisuutta koko ajan puhuakseen niistä.
Irmildillä ei ollut silmää sellaista varten. Häntä huvittivat kalat paljon enemmän ja koko hänen notkea pitkä ruumiinsa kumartui yli veneenlaidan. Joka kerta kuin pohjakaavin tuli ylös, hän tunsi salaperäistä, pelonsekaista iloa. Hänestä tuntui miltei siltä, kuin hän itse olisi ollut kotoisin tuosta pimeästä maailmasta ja nyt kiikarin läpi yht'äkkiä nähnyt omaisensa.
Ja kun hän katsoi tuomariin päin, oli hänen mustissa silmissään jotakin sinisenviheriää, värähtelevää kuin vesi, noidantulenmoinen, luokseenvetävä voima, jotakin, joka muistutti siitä tarmosta, millä muutamat merieläimet imevät itsensä kiinni, mihin tahtovat.
Tuomari ei enää tahtonut häntä mukaansa — sen hän oli visusti päättänyt.
* * * * *
Oli kirkas toukokuun ilta, kun Elina-rouva tyttärineen tuli jalkaisin tunturin yli kulkevaa tietä kotiinsa päin. He olivat olleet Myrlandissa katsomassa Saaraa, Irmildin äitiä.
Elina-rouva seisahtui kukkulalle, hengittääkseen hiukkaisen ja kulki sitten ympärilleen katsellen, hiljainen hymy huulillaan.
Sillä aurinko kultasi saaret ja luodot ja teeret kukertivat honkien latvoissa. Mäellä kivien välissä näki hän niiden leikkivän, sillä aikaa kuin naarakset istuivat pensaissa ja katselivat, ennenkuin voivat päättää, tahtoivatko olla mukana.
Koirakset olivat pukeutuneet kosintapukuunsa; uudet koreat höyhenet päässä ja kaulassa ne astuskelivat vetäen siipiään ja näyttivät valkeita pyrstönalushöyheniään.
Elina-rouva katseli niitä kylmästi. "Voi, miten typeriä ne raukat ovat, ne ummistavat silmänsä; luulen, että voisi ottaa ne kiinni käsillään."
Gunvor ei vastannut mitään, hymyili ainoastaan.
Alempana mäen rinteessä tapasivat he jäniksenpojan, joka istui sangen huolettomana, nuoleskeli käpäliään ja katseli heitä lempeillä, ruskeilla silmillään.
"Äiti, älä mene niin kiireesti", sanoi Gunvor matalasti ja istahti varovaisesti jänistä vastapäätä, joka yhä jäi paikalleen.
Voi, kuinka täällä oli ihanaa! Mikä sopusointu kaikkien äänien välillä, tulivat ne sitten eläimistä, puista, ilmasta tai aalloista! Niiden kaiku kuului hänen sisimmästään. Ja kuinka se teeri riehui ja telmi — — hän tunsi sen aivan pikku sormissaan.
Elina-rouva ei enää kuullut tarkkaan ja hän pysyi rauhallisena.
"Nyt meidän on meneminen!" sanoi hän.
Alhaalla harjanteen juurella kulki tie Lehdon pihan poikki ja he näkivät tuomarin astuvan ulos ja tulevan ystävällisesti tervehtien suoraa päätä heitä vastaan.
"Eräältä nuorukaiselta olen hiljakkoin oppinut, että täytyy pitää kiinni ihmisoikeuksistaan! Eikö ole ketään, joka voisi neuvoa minua, eikö minulla naapurina ja vuokralaisena ole sellaisia neuvonantajia."
Elina-rouva nauroi ja katseli häntä hyväntahtoisesti sillä aikaa kuin
Gunvor töin tuskin sai torjutuksi Delfinin hyväilyjä.
Tuomari katsoi Gunvoria ja jatkoi iloisesti: "Nyt kun arvoisat rouvat ovat olleet siellä alhaalla ja tulleet vakuutetuiksi, että parannuskeino oli tepsivä, eikä Torkel enää lyö Saara-muoria, niin olisi ehkä aika jo vähän ajatella muitakin naapurejansa. En voi tosin luvata, että täällä olisi yhtä jännittäviä tapahtumia, mutta olkaa ystävälliset älkääkä menkö oveni ohi! Olkaa hyvät!"
Ja hän johdatti heidät sisään verannan portaista.
"Huomatkaa, kuinka kaikki täällä sisällä lausuu teidät tervetulleiksi!" sanoi hän innokkaasti ja ohjasi Elina-rouvan sohvaan persialaisen katoksen alle.
Sillä aurinko pilkisti samassa sisään, piirteet ja värit heräsivät ja puhelivat, hienot uinahtelevat harmoniat muuttuivat säveliksi. Eräässä ikkunassa oli muutamia valkeita ruusuja, jotka täyttivät huoneen viileällä, suloisella tuoksulla.
"Se on uusi ruusu", sanoi tuomari "Eeden nimeltään. Eikö luulisi, että
Eedenin ruusut ovat jo aikoja sitten lakastuneet?"
Gunvor katsoi häneen ja hymyili: "Tosiaan! Mutta millaisia tulpaaneja
Teillä on! Tuollahan on koko ikkuna täynnä" — —
"Niin, minä olen hyvin vanhoillaolija. Minulla on sama tulpaanikiihko kuin ihmisillä 200 vuotta sitten ja vieläkin aikaisemmin… sillä niinkin ymmärtäväinen mies kuin Plinius oli ihastunut niihin! Hän sanoo, että ne pitää ripustaa savuun ja sitten panna kreikkalaiseen viiniin saadakseen niiden purppuran hehkumaan. Sitä minä nyt en ole koettanut… sillä kun aurinko paistaa sisään niinkuin nyt, on jo siinä kyllin — rauhallisille ihmisille!"
"Niin, Te olette liiaksi vanhoillaolija! Niin Teistä kerrotaan! Oikein paatunut oikeistolainen!" sanoi Gunvor iloisesti ja istuutui äitinsä viereen.
"No, sehän on hauskaa! Vaikkakin minä paremmin sovin Pliniuksen kanssa, ei asia suinkaan voi olla toisin, sillä täytyyhän sitä välttämättömästi joutua rekisteröidyksi, eikä ihmisillä ole täällä monta etikettiä! Olisi edullisempaa olla tulpaani, sillä niitä on 5000 lajia… Uskallanko tarjota jalosukuisille naisille kupillisen kahvia? Emmekö tuoksuavassa mokassa esittäisi maljaa inhimillisen kehityksen lähenemiselle tulpaanien kaltaiseksi."
Miina Jöns tuli samassa sisään tuoden kahvin ja Elina-rouva heti huomasi sen olevan "mokkaa". "Se maistuu hyvältä" sanoi hän ja ryypiskeli kahviaan mielihyvällä, ja rupesi sitten puheliaasti kertomaan tuomarille yhtä ja toista entisestä ja nykyisestä sikäläisestä elämästä, höystäen kertomuksiaan, kuten hänen aina oli tapana tehdä hyvällä tuulella ollessaan, pienillä sattumilla ja huomautuksilla, joita tuomari erityisesti ymmärsi pitää arvossa.
Gunvor puhui neiti Jönsin kanssa, ihaili hänen villalankakoruompelujaan, kuunteli pitkää, surullista kertomusta Seriannasta, kyökkipalvelijasta, ja voitti koko hänen sydämensä kutsumalla häntä Heröön Elina-rouvan syntymäpäiväkemuihin.
Paikkakunnan naiset eivät kohdelleet neiti Jönsiä hyvin. Ensinnäkään eivät he pitäneet sopivana, että hän luulotteli pääsevänsä tuomarin rouvaksi, ja toiseksi saattoi olla vieläkin sopimattomampia asioita — ja näiden syiden perusteella eivät he tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan.
Mutta tämä ei estänyt kamariherratarta eikä Jeanette-rouvaa käymässä ihailemassa tuomarin tulpaaneja. He olivat juuri samana aamupäivänä olleet siellä.
Gunvorin mielestä neiti Jöns ei näyttänyt hullummalta. Hän oli kookas, ujo, vaaleaverinen nainen, silmät maahan luotuina. Ettei hän ollut sanottavasti korkearientoinen, sen ei Guvorista olisi pitänyt loukata noita toisia.
Kun neiti Jöns meni ulos kahvitarjottimineen, nyökkäsi hän hänelle kaikkein ystävällisimmin.
Tuomari oli tullut erinomaiselle tuulelle. Hän meni itse kellariin noutamaan Niersteiner-Glöckiä. Juuri nyt sitä piti juotaman, juuri nyt kuin vihreistä laseista tuli tämä valovaikutus ja viinistä tuo lehtimetsän tapainen viileys.
Hän pyysi lupaa saada juoda jalosukuisen Herön rouvan kanssa. Arapialaisissa temppeleissä sanottiin olevan viiniä, joka virvoittaa enemmän kuin tuuli erämaassa ja parantaa minkä taudin ja sydänsurun tahansa. Temppelin papit sen tallettivat ja antoivat sen tulla vanhaksi sielunvoimain uudistamista varten; ja he säilyttivät sen vuodenaikojen vaihteissa ja pitivät sen läpikuultavana ja kirkkaana tynnyreissä. Elina-rouvassa oli jotakin, joka muistutti häntä tästä viinistä… ja hän tiesi myöskin, mitä se oli: kun ihminen on elänyt elämänsä rohkeasti niinkuin Elina-rouva, niin hän voittaa korkeimman kauneuden: vanhuuden, se se vaikuttaa kuin jalo, arapialainen viini!
Elina-rouva hymyili ja joi hänen kanssaan.
"Teidän sanoissanne on viiniä, ei suinkaan minun — minä käytän ainoastaan terveellistä, jokapäiväistä ruokaa!"
Hän nousi seisoalleen. Hän oli luvannut neitsyt Jönsille tulla katsomaan tämän taimilavoja, ja sitten oli parasta ruveta jo ajattelemaan kotia.
"Niin minä siis pyydän, että Te jäätte tänne sisään" sanoi tuomari ja meni istumaan Gunvorin luo.
"Tosiaan", vastasi tämä hymyillen, "minun tekee mieleni katsella täällä ympärilleni."
Hän nousi ylös ja kulki ympäri salissa.
"Miten kaunis pieni kapine!" — Hän osoitti kallisarvoista firenzeläiseen tapaan silailtua lipasta. Jousi ponnahutti sen auki, juuri kuin hän tarttui siihen. Siinä oli pieni revitty kirja.
Gunvor katsahti häneen. Tuomari punastui ja Gunvor asetti lippaan nopeasti takaisin paikalleen tuntien tehneensä epähienosti.
"Se on minun aapiskirjani", sanoi tuomari vältellen, "se, josta äiti luetti minua. Hän kuoli, kun minä olin kahdeksanvuotias."
Syntyi hiljaisuus.
Hän oli sanonut "äiti" semmoisella tavalla kuin jos jotakin pyhää olisi kulkenut hänen ajatuksissaan sekä jonkinlainen pelko, että joku huomaisi sen.
Gunvor kulki edelleen ja näytti kiintyneen kokonaan toisiin asioihin.
"Tulkaa nyt ja istukaa!" sanoi tuomari äkkiä. — "Nyt on teidän vuoronne vastata! Oletteko Tekin niitä, jotka valittavat sitä, että minä olen paatunut oikeistolainen?"
"En, minä uskon, että Te olette hyvä. Sillä ei ole koskaan mitään, joka olisi Teille oikein mieleen. Sellaista oikeistoa luulen meidän tarvitsevan. Meidän tarvitsee saada taso korkeammalle! — —"
"Tiedättekö, että ihmisillä on paljon valittamista Teidän suhteenne?"
"No niin!" Gunvor hymyili aivan rauhallisesti. — "Se olkoon heille sallittu!"
"Teidän kanssanne on silloin mahdoton tulla toimeen. Tehän ette kuulu oikeistoon ettekä vasemmistoon! Kamariherratar valittaakin, ettei Teillä ole omaa kantaa, ja rouva Jeannette sanoo, että Teissä on monta vikaa! On niin tavallista, että naisissa on vikoja, sanoo rouva Jeannette. Hän pitää paljon enemmän miehistä. — —"
Gunvor nauroi.
"Älkää naurako", jatkoi tuomari ja pudisti päätänsä, vaikka hymy sopikin hänen mielestään niin hyvin Gunvorille. — "Teidän syntiluettelonne ei ole vielä lopussa! On joku, joka syyttää Teitä, ettette ole edes naisasianainen! Se on törkeää! sanoo rouva Schwane — hän oli täällä eilen. Naisasianainen, — sehän on kielelliseltä kannalta katsoen mitä naurettavin sana! Jos minä erittelisin sen, saisitte nähdä, miten kauniita johdannaisia siitä tulisi… mutta muutoin, kun oikein ajattelee asiaa, ei naisasia ole mitään muuta kuin miesasia — minkätähden ette tahdo olla miesasianainen?"
Gunvor istui ja järjesteli neiti Jönsin villalankakeriä. — "Teidän ei pidä puhua sellaista!" sanoi hän vähän kärsimättömästi. — "Mutta tarkoittakaapa sitä tahi älkää, olette oikeassa!" Hän katsoi ylös tarmokas piirre suunsa ympärillä.
"Onko totta, että kuulutte kamariherrattaren eetilliseen yhdistykseen?" kysyi Gunvor hymyillen pienen vaitiolon perästä.
Tuomari istui ja katsoi Gunvoriin vastaamatta mitään.
Tuota vakavaa suuta ei kaunistanut sellainen vakavuus. Minkälaiset kasvot Gunvorilla olikaan! Arkioloissa suljetut ja kulmikkaat, melkein läpäisemättömät — mutta hymy oli aurinko, joka sytytti elämää, kaikki ovet lensivät auki, nuo raskaat piirteet peitti kevät hienolla sulollaan, naisellisella hempeydellä, joka muistutti ruusujen uhkeutta. —
Hetken hiljaisuus syntyi taas.
Gunvor nojautui taaksepäin ja antoi katseittensa liukua ylt'ympäri. Hän ajatteli, että sopi niin hyvin, ettei liian paljon puhuttu näissä huoneissa. Sitäpaitsi tiesi hän, että tuomarin tapa oli puhua näin jaksoittain, väliajoin, joka ikäänkuin kutoi yhteyden eri aineiden välillä. Ja vielä — hän ei voinut selittää sitä itselleen, mutta paussit olivat kaikkein parhaita, antoivat niin miellyttävän tunteen hiljaisesta, suloisesta rauhasta ilman soraääniä — niin, se se oli ihmeellistä, hänestä he eivät milloinkaan tulleet niin hyvin toimeen kuin silloin, kuin he eivät puhelleet. Siinä oli sellaista rauhaa, ei mitään, jota ei olisi ymmärtänyt!
Hän istui suu puolihymyssä.
"Mitä Te nyt harrastatte?" kysyi tuomari taas äkillisellä tavallaan.
"Se, mihin ihmiset käyttävät aikansa, on itse asiassa sangen yhdentekevää", jatkoi hän; — "mikä on tärkeää, se saa mennä, niinkuin voi, sillä ei ole mitään merkitystä! On avattu kansainvälinen kilpailu uuden valtiovaakunan ehdotusta varten. 90 päivän kilpailuaika! Lähetetyt ehdotukset ja piirustukset asetetaan julkisesti näytteille. Ensimmäinen palkinto 30,000 frangia. Sitäkö Tekin harrastatte?"
Gunvor katsoi häneen vakavasti. — "Älkää puhuko niin! Minä harrastan sitä", lausui hän hitaasti, "mikä on minun onneani, tarkoitan, että saisin sen poistetuksi, mikä tekee kansan elämän niin vaikeaksi."
"Älkää toki työskennelkö niin palkattomasti! Kansa ei tahdo saada muuta kuin mahdottomuuksia, sen huomaa heidän uskonnostaan ja heidän jumalastaan, jonka he aina luovat oman kuvansa mukaan. Kuinka monta kamalaa 'Meidän Herraamme' onkaan, jos minä saan kysyä? — — Ja onni! Teidän ei pitäisi käyttää sitä sanaa niin kevytmielisesti! Onni on Jumalan salaisuus; hän ei ilmaise sitä — —"
"Niin, ulkona taivaansa alla! Te istutte liian paljon sisällä, herra tuomari, — ja uneksitte."
Hän nauroi. — "Ei, tiedättekö mitä, siitä tulee nälkäiseksi, mutta minä voin niin hyvin täällä sisällä… täällä minä olen keksinyt Jumalan salaisuuden!
"Ja niin lepään minä, sen minä teen, kaikesta siitä, mitä muut ovat kärsineet. — —
"Oletteko nähneet minun Ignotoani? Minä löysin sen pienestä likaisesta puodista Veronassa. Hän on naisen näköinen, — jonka minä kerran tunsin. Sentähden minä ostin sen."
Tuomari vei hänet konttoriinsa.
Se oli naisen kuva 15. vuosisadalta. Gunvor tunsi ehdottomasti pistoksen sydämessään, sillä tuntui, kuin tuo nuori nainen seisoisi elävänä hänen edessään mykässä kärsimyksessään: kokonaan verhottuna mustaan, valkea vaate käärittynä pään hienoja piirteitä myöten, valuen otsalta silmille, jotka olivat suuret ja paloivat jossakin, jota ne eivät tahtoneet ilmaista.
"Sitä minä muuten ajattelin" — tuomari näytti hänelle vanhaa pyhäinkuvaa. "Hän lukee aamumessun puolestani; oletteko nähnyt mitään niin loppumattomasti itkettynyttä? Silmät ovat kadottaneet värinsä, ja suu — eikö se ole kuin veristynyt? Mitä lieneekään kärsitty siihen aikaan… ja miten sielut ovat olleet syvät voidakseen kärsiä niin… ja miten ihmiset ovat mahtaneet herkutella toistensa kärsimyksillä, ennenkuin maalari voi oppia maalaamaan tuolla tavalla?… Katsokaa, se se on, jossa minä levähdän!"
Gunvor loi häneen silmänsä syrjästä. Tuomarilla oli jälleen tuo oma, raskas sävynsä, tuo sidottu syvyys äänessään. Oli jotakin, joka kalvoi häntä!
Gunvor katsahti pöydälle. Siinä oli pieniä ruukkuja, erilaisella soralla ja pikku kivillä puoleksi täytettyjä.
"Se on meren pohjasta, tuo sora", sanoi tuomari muuttuneella äänellä.
"Minä olin panemassa niihin nimilippuja, kun naiset tulivat.
"Kas, tuolla menee äitinne puutarhaan neiti Jönsin kanssa. Istukaa siinä tuolilla, niin tuon Teille lasinne. Viini on suloinen asia, se on Jumalan salaisuus! —
"Maljanne, Herön äiti, tenhottaremme!"
Hän kohotti lasinsa aurinkoa kohti, jonka valo virtasi sisään.
Gunvor hymyili ja nosti lasinsa hänen lasiansa vastaan ja kallistui sitten takaisin tuoliin. Auringonsäteet leikkivät hänen hiuksissaan.
"Minusta on oivallista, ettette anna sanoa itseänne neidiksi. Se ei todella olekaan Teille sopiva nimitys: Teillä ei ole mitään yhteistä pikku neitien kanssa!…"
Gunvor istui puoleksi vaipuneena ajatuksiinsa eikä vastannut.
"Tehän olette aivan yksin täällä", sanoi tuomari äkkiä.
"Luuletteko niin?"
Gunvor kääntyi puoleksi hänestä. Tuomarilla oli omituinen hymy — väsynyt ja kuitenkin niin rohkea.
"Miksi ette enää ole mukana seuraelämässä?" kysyi hän. "Miksi tulette niin myöhään ja lähdette niin varhain?"
"Siksi, että — — —"
"Se väsyttää Teitä, niin, voitte kernaasti sanoa sen. Siksi, että ihmiset on niin hirveän keskinkertaisia!"
"Minusta se on niin ikävystyttävää!"
"Sitä ei Teidän pitäisi sanoa; mitä Te mahdatte sille, että inhimillinen kehitys ei ole päässyt pitemmälle, kuin että milloin meitä istuu yhdessä kolme tusinaa, tuntuu kuin lamput voisivat sammua paljaasta ikävästä. Me torkumme, sen sijaan että ajattelisimme; se on ehkä parasta. — —"
Gunvor rupesi nauramaan. "Te olette minusta oikein ilkeä lörpöttelemään!"
"Totta on, mitä sanon, mutta Te ette mahda sille mitään — ettehän Tekään ole keksinyt ihmisluontoa!… Muudan järkevä mies sanoo, että menee aikaa, ennenkuin tottuu ihmissukuun; jotkut eivät koskaan ole oppineet sitä! Oletteko kuullut Polykarpuksesta? Hän tapasi kuljeksia paikasta toiseen, samalla kuin hän huokaili: 'Herra Jumala, millainen onkaan tämä vuosisata, jolloin sinä olet antanut minun tulla maailmaan?'"
"Minä en ole niin hankala kuin Polykarpus. Olen jotenkin tyytyväinen! Täällä on niin paljon vaariinotettavaa; minusta ei ole aikaa sellaisiin kysymyksiin."
"En minäkään ole yhtä mieltä Polykarpuksen kanssa; minusta täällä todella on hyvä. Mutta Polykarpuksella ei ollut parempaa tietoa: hän tahtoi poimia kultaomenoita tavallisesta kyökkipuutarhasta. Ei ole sekään oikea tapa puhutella meidän Herraamme ikäänkuin hän olisi kunnanvaltuuston jäsen!"
"Ettekö Te siis odota mitään?"
"Kyllä, minä odotan, että itse alkaisin tulla kunnolliseksi ja että alkaisi tulla lämmin pohjoisnavalla!"
"Tiedättekö, mitä minä ajattelen Teistä? Teidän tapanne puhua on kuin jonkinlainen vaatekappale, iso, väljä viitta, johon kääriydytte!"
"Tiedättekö, mitä minä ajattelen Teistä? On tuhmasti, että Te olette niin säännöllisesti valveilla! Täällä ylhäällä on merkillinen maa ja merkillisiä ihmisiä. Meri, viileä meri on heissä kaikissa, Teissä vallankin!… Täällä oli lämmin ennen vanhaan — tiedättekö sitä? Ajatellapa, että täällä kasvoi iki vihreitä saksanvaahteria ja villejä rypäleitä! Nyt on kaikki pukeutunut toisiin muotoihin, hämäriin satuihin, valkeihin unelmiin ja syviin levollisiin silmiin — mutta se on liian hyvin kätkettyä, täällä on liian viileää!"
"Se on huoneen ilman syy, joka on liian lämmin", hymyili Gunvor. "Te istutte liiaksi sisällä, herra tuomari!"
"Miten suvaitsette, huoneen lämpö on tärkeä osa meidän sivistyksestämme! Tekään ette siis usko mihinkään, ette pappiin ettekä profeettaan! Millainen ihminen Te olette? Olette saanut liian paljon raitista ilmaa! Asia on, kuten sanon, Teissä on meri!"
Gunvor keskeytti hänet vilkkaasti.
"Niin on asia! Miten saisin kansan pitämään arvossa raitista ilmaa? Sillä juuri sitä heiltä kaikilta puuttuu! Ette voi ajatella, miten matkoilla ollessani käytän viekkautta ja väkivaltaa saadakseni ovet ja ikkunat auki! Etenkin naiset ovat vastahakoisia; eivät tahtoisi millään ehdolla luopua siitä ilmasta, minkä heidän keuhkonsa kerran ovat hengittäneet ulos, sen pitää päästä jälleen sisään! Moinen vanhoillisuus ei ole hyvä… eikä muutos toisiin oloihin ole sitä parempi — —."
"Teillä on niinmuodoin se heikkous, että tahdotte huolehtia niistä, jotka elävät pilaantuneessa ilmassa?"
"Miks'en, jos vain voisin! — Mutta minä en tahdo matkustaa enää!"
"Minkä vuoksi?"
Gunvor kääntyi häneen ja naurahti.
"Minä viihdyn paremmin täällä ylhäällä — kaikissa tapauksissa! Tuolla alhaalla ikäänkuin selvemmin huomaa, miten paljon pientä ja kehnoa on maailmassa."
"Teitä raukkaa!"
"Pahinta minussa on, että se, minkä muut näkevät niin suureksi… on minusta enimmäkseen jotenkin keskinkertaista. Mutta minä olen vain kuin rantalintu, tiedättekö; siksi en voinut olla tuolla alhaalla. Täällä rannikolla on aina jotakin, jota minä pidän suurena!"
"Sitähän minä sanon, Te kärsitte liiasta ilmasta. Teidän pitäisi ottaa jotakin sen vastapainoksi. Tehkää, kuten minä olen tehnyt näinä päivinä, lukekaa Carlylen kirjaa 'Sankarien palvonnasta'… se on tuolla pöydällä!
"Parasta nimittäin, mitä ihminen voi tehdä, on suurien miesten jumaloiminen; se on ainoa tehtävä, sanoo suuri Carlyle. Hävetkää nyt puuhianne ja askareitanne!… Teidän siveellisyytenne on puutteellinen, madame, ja tunteenne! Suuri Carlyle väittää, että maailman historian ei pitäisi olla muuta kuin suurien miesten elämäkertaa; se ei yksinkertaisesti ole muuta; hän sanoo sen ainakin viisi kertaa yhtä mittaa." — —
Gunvor naurahti jälleen. "Hyvin epäilyttävää minusta — siinä tapauksessa hän ei usko sitä itse! Ja minä yhdyn häneen, en usko, että on kirjoitettu niin huonoa historiaa — se se ehkä on syynä siihen, että me emme ole toisenlaisia." — —
"Niin, mutta Carlylen mukaan on surullinen todistus pikkumaisuudesta, kun katsotaan suuria sillä tavalla; he eivät ole sitä varten, vaan että heitä uskottaisiin!"
Gunvor katsahti häneen tyynellä, puoleksi uneksivalla ilmeellä.
"Eikä minun tarvitse paljastaa itseäni enempää. Emmekö voisi puhua jostakin muusta?"
"Teidän sulhasestanne esimerkiksi! Uskotteko häneen?"
Gunvor katseli hymyillen eteensä.
"Niin, hänessä on jotakin, mikä muistuttaa minulle, mitä joskus on sanottu jostakin toisesta: hänen kirjansa on avoin, jokainen voi lukea sitä!"
"Ja kenties luetaan alituisesti samaa, vai onko tullut useampia lukuja?" — —
Gunvor ei oikein pitänyt tuomarin äänestä, hän vilkaisi äkkiä ylös. "Hän on toisenlainen nyt kuin ennen; hän on terve ja aina kasvamassa; sellaisia pitäisi meidän muidenkin olla."
Hän nousi ja silmäsi pukuansa.
Tuomari nousi myöskin hymyillen. "Älkää näyttäkö niin ankaralta! Minä pelkään muuttumismahdollisisuuksieni olevan hyvin epävarmat. Mutta olen aina ihmetellyt sulhastanne! Kuten sanottu, hän pysyy uskomattoman nuorena ja terveenä, mutta hän hämmästyttää minua olemalla niin totuudellinen, että vaikkakin hän tahtoisi valehdella, hän ei voi; ja sitten hän on aivan liian hurja vasemmistolainen, hän polttaa minua."
Gunvor katseli häneen rukoilevasti. "Kun hän nyt tulee naapuriksemme, täytyy teidän tulla ystäviksi!"
"Älkää yrittäkö yhdistää vanhaa ja uutta aikaa! Toinen elää, ja toinen on kuolemassa."
"Kas tässä!" Hän näytti Gunvorille isoa taulua, joka riippui flyygelin kohdalla. Se oli kuva S. Pietro in vincoli-kirkon doorilais-antiikkisesta pilarikäytävästä Roomasta.
"Katsokaa näitä pilareja! Vuosituhannet ovat kalvaneet ja kuluttaneet niitä, mutta ne seisovat vielä niin mahtavina, että luulee saavansa selkärankaa niiden paljaasta katselemisesta! Sitä varten minä istun ja katselen — saadakseni hieman selkärankaa… Samalla kuin ritari Svein kuljeskelee taivaan elävän auringon alla ja meidän Herramme ravitsee häntä siunauksella. — —
"Minä koetan tulla niin hyväksi, että suon sen hänelle!"
Hän avasi flyygelin ja istuutui.
Gunvor ei saanut selvää, mitä hän soitti; muutamia sointuja, jotka hakivat jotakin — tunnelma ei päässyt esille. —
Sitten hän tuli Beethovenin ass-dur-sonaattiin: Marcia funebre sulla morte d'un eroe.
Oli jotakin ominaista siinä tavassa, jolla hän sen soitti, jotakin, joka muistutti ääntä, kun se saa raskaimman säveleellisen ilmeensä. Oli kuin hän seuraisi hautaan jotakin rakasta, korkeasti-ajateltua. — — Mutta se ei ollut mitään surua!
Ei voinut olla toisin: siellä olivat kaikki nuo siipirikot linnut: puhtaat pyrkimykset, valoisat toiveet, jotka elämä surmasi, kaikki tuo hienoin, uljain — minkä elämä alituisesti surmaa…
Siksipä ei ollutkaan mitään valittamista — ainoastaan huolehtia kunniallisesta hautauksesta…
Nyt tukahtui ilkkuva nauru, joka liittyi siihen.
Ylpeänä rientävä juna sen tallasi. Ja se syöksyi esiin tummana, säteillen mahtavasti.
Se kiiruhti pois maasta taivaisiin; pilvet syrjäytyivät, korkeus avautui ja jätti sijaa, taivas toisensa perään, aina suureen, valkoiseen eetteriin, äärettömyyteen — —
* * * * *
Gunvor nousi. Oli hämärtynyt. Tumma Ignoto seinällä näytti miltei häipyneeltä, vain silmät tuijottivat häneen pimeyden läpi — salainen tuska vapautui, hiipi huoneeseen ja valitti.
Tuomari nousi flyygelin äärestä, meni auttamaan Gunvoria pukeutumaan.
"Tuolla tulee äitinne!" hän sanoi.
Gunvor ei vastannut; hän meni ulos ennen häntä.
"Toivoisin, että joku tahtoisi soittaa sen minulle kuollessani!" sanoi hän tullessaan portaille ja ojentaen kätensä tuomarille.
Tuomari puristi sitä ääneti.
Pihalla he kohtasivat Elina-rouvan, joka tuli puutarhasta neiti Jönsin kanssa.
"Nyt on soudettava naiset kotiin kaikella kunnialla", sanoi tuomari hilpeästi. "Vene ulos, Antton! Viiri huippuun, ja kaikki kolme miestä airoihin!"
Hän seurasi heitä alas.
"Milloin saamme nähdä tuomarin Herössä?" kysyi Elina-rouva ojentaen hänelle kätensä.
"Heti, se on: puolen tunnin kuluttua!"
Gunvor seurasi häntä katseellaan, kun hän meni mäkeä ylös jälleen.
Koko mies oli täynnä vastakohtia. Solakka ja voimakas rakenteeltaan, hartiat jo kumarassa. Pää oli hiukan kallellaan; hänessä oli huoneessaistumisen synnyttämää velttoutta, voiman ja heikkouden sekoitusta. Ainoastaan hänen käynnissään, joka oli kevyt ja joustava — polvet vain hiukan notkuivat —, oli jotakin, joka ikäänkuin yhdistyi koko hänen persoonallisuuteensa.
Hän seisoi huiskuttaen, kunnes vene kääntyi niemen nenitse.
"Hän juo liiaksi!" sanoi Elina-rouva. "Miesparka, totta on, mitä ihmiset sanovat; näin sen siitä tavasta, jolla hän piteli lasia."
Hän sanoi sen tukahtuneesti, surullisesti. Hänen tuli sääli häntä.
Hän ravisti päätänsä. "Ja neiti Jöns! Tuomarille olisi parempi, jos hänellä olisi vanha Domenica siellä."
Gunvor teki kärsimättömän liikkeen. Eikä siitä puhuttu enempää, ennenkuin vene saapui perille.
Silloin hän käänsi päänsä ja katseli poispäin.
"Kuuluu laulua! Minusta kuuluu laulua mereltä!"
Elina-rouva tiesi hyvin, että merellä saattoi kuulla laulua ja että se voi olla enne.
Mutta nyt oli kauan siitä, kuin Elina-rouva oli kuullut mitään sellaista.
"Oh, ei, se ei ole mitään", sanoi hän ja astui maalle.
III.
Täysi kevät on tullut.
Raita kukkii, kärpäset paistattavat itseään päivänpuolella, kauniit siniset perhot ovat aikoja sitten tehneet ensimmäisen retkeilynsä.
Västäräkeillä on kiire; ne ajelevat sääskiparvia ja sudenkorentoja. Alhaalla joessa rääkyttävät sorsat katsellen ympärillensä. Pehmein siivenlyönnein lentää lehtokurppa niiden päällä, ja rämeikössä leikkivät kurpat.
Ylhäältä harjanteelta kuuluu sydämellisen hellä, houkutteleva ääni, joka sanoo koko ajan: du! du! Se soi niin hillitysti, niin lempeästi helkkyen tihenevästä metsästä. Se on sepelkyyhky.
Lehdossa ja Herön puutarhassa lentelevät linnut edestakaisin koko päivän. Leppälinnut lienevät saapuneet, sillä kuuluu hienoja, haihtuvia huiluääniä ja lirityksiä, jotka häipyessään helähtävät kuin helmisade.
Ja mikäli päivät menevät, tulee ilma täpö täyteen epämääräistä, vienoa surinaa: mehiläisten ja kimalaisten hyörinää. Ne lentävät pesistään ja niihin takaisin ja juovat loistavista kukkateriöistä mettä, ja tuhansilla pikku elävillä on hyvä olo pajunurvuissa. Ylhäällä haassa, missä lemuaa kanervalta ja metsältä, oleksii hyyppä yksiksensä. Se on hääpuvussa. Se istuu suorana ja jäykkänä sysimustin rinnoin ja viheltää kaihomielisen laulun päivästä, joka on tullut — ja menee jälleen niin nopeasti.
Ja ihmiset kuulevat sen. Heidän täyttyy ajatella samaa. Joka kerta kuin kohtaavat ja ottavat toisiansa kädestä, he sanovat: Niin, nyt on kaunista hetkinen!
Mutta metsässä on laulurastas ottanut johdon; se sanoo, että on kiire, ja kaikki rientävät. —
Lempeinä öinä saattaa miltei kuulla, miten kaikki kasvaa, kuuluu selvästi, miten ummut aukeavat ja lehti kehittyy. — — Ja kun aurinko tulee esiin, on hiljaista suhinaa, iloista vilinää valkeissa vuokoissa ja kullankeltaisissa leskenlehdissä. Ne katsovat ympärilleen: tässä minä olen! Ja kivitasku kivikossa maiskuttaa ja sanoo: Niinpä niin!
Puut eivät puistossa voi odottaa. On niin kiire — —
Koivut pukeutuneina nuoriin, kiharaisiin lehtiinsä seisovat katsellen alas niin sydämellisesti… Vaahtera ja saarni nousevat taivasta kohti suorina ja uljaina. Ne ovat etsineet syvyyksiä ja oksat ojentautuvat vapisten rehevyyttään. — Ne ovat hurmaantuneet nesteestä, työntävät vesoja ja umpuja. Ison vaahteran lävitse käy voima, puistattava käsittämätön odotus… Se ei tiedä itse, mikä se on, mutta ei voi odottaa, kunnes lehdet ja suvituuli tulevat, se käsittämätön on lähellä: yhtenä ainoana yönä se murtautuu esiin, laskeiksen kuni kullanvihreä, kimalteleva sade paljaiden oksien ylle — ja ilma täyttyy vaahteran kukkain väkevällä, huumaavalla lemulla.
* * * * *
Oltiin kesäkuun alussa. Svein Torgersen oli ilmoittanut tulevansa, ja Anders Halskar oli lähtenyt noutamaan häntä kuusihankaisella lähimmältä höyrylaivan maihinlaskupaikalta.
Päivällisen seutuvilla saattoi odottaa heitä. Kaikki oli valmiina. Vanha linnantupa alhaalla tien varrella oli uudestaan sisustettu ja siistitty auringonpaisteessa loistavine ikkunoineen. Vikka-täti oli vielä kerran käväissyt alhaalla katsoakseen, ettei mitään puuttunut, — vastaanottohuone oli lehtiin verhottu, ja asuinhuoneeseen hän oli pannut valkoisen ruusunsa.
Gunvor ei ollut kotosalla sinä päivänä.
Hän oli isossa lähetyskokouksessa emäkirkolla.
Iso väen paljous oli kokoontunut myöskin ympäristöstä. Ja papit ja viisaat maallikot ravitsivat heidän sielujansa.
Mutta jumalanpalveluksen ja kokousten jälkeen Gunvor oli saanut päähänsä koota vaimoja ympärillensä pitäjäntupaan. Hän oli alkanut puhua heille, ettei jumalansanan vuoksi saa unhottaa puhtautta, koska silläkin oli sieluja vahvistava voima, ja ettei pitänyt sulkea ovia Jumalan raittiilta ilmalta, joka saattoi uudistaa ihmisen.
Naisille se oli tarkoitettu, mutta miehet ja nuoriso tulivat myöskin, — väkeä seisoi taajaan sullottuna aina avatuille oville asti.
Sillä Herön Gunvorin laita oli sellainen, että kun hänellä oli jotakin sanottavaa — koskipa se vaikka ainoastaan peseytymistä — hän sanoi sen niin, että se vaikutti virkistävästi.
Siinä he seisoivat suut auki ja kuuntelivat, miten tuiki tärkeätä peseytyminen on — kuin olisi hän saanut sen yhteyteen sekä vanhurskauttamisen että pyhityksen — niin, lyhyesti kaikki asiat.
Ihmeellistä oli, että hänen puheensa aina koski aivan yksinkertaisia asioita; — mutta niistä kasvoi uusia ajatuksia kuitenkin, mikä ei koskaan tapahtunut kirkossa, missä jumalansanaa puhuttiin puhtaasti ja selvästi.
Mutta papeista ei yksikään pitänyt tällaisista hankkeista.
Kappalaisella ei voinut olla mitään sitä vastaan, että Gunvor opetti kansalle terveydenhoitoa, mutta tilaisuus ei koskaan ollut hyvin valittu. Tänä päivänä oli mielissä jotakin, mikä oli tärkeämpää. Hän sitäpaitsi liioitteli terveydenhoidon merkitystä ja käytti epäkirkollisia, harhaanviepiä lausuntoja.
Rovasti oli ratkaisevasti sitä vastaan. Hän ei sietänyt sellaisia keksintöjä. Yleensä hän ei tietänyt muuta kuin että naisten tulisi olla nuhteettomia ja hiljaisia eikä antautua opettamaan. Hän tahtoi viitata 1 Timot. 2: 12.
Hänkään ei voinut käsittää, miten ihmiset viitsivät seisoa ja kuunnella niin joutavaa lorua.
Useat olivat rovastin kannalla. Johtui tosin olosuhteista, että rovastinkin täytyi toisinaan puhua jokapäiväisistä asioista, mutta se tapahtui silloin toisella, innostuneella äänellä ja niin juhlallisissa muodoissa, että useimmat olivat vakuutetut, että siinä kuitenkin oli jotakin erityistä.
Kokouksen loputtua ja Gunvorin tultua ulos seisoi kappalainen odottamassa häntä portaiden edustalla.
"Oletteko veneellä, muuten saisitte seuraa", arveli hän. "Emme tulleet valmiiksi ennemmin neuvotteluissamme tuolla ylhäällä — —"
"Minä menen hiekkasärkkäin poikki", sanoi Gunvor lyhyesti; hän oli väsynyt, ja kappalainen rasitti häntä.
"Voimmehan kaikissa tapauksissa kulkea yhdessä kappaleen matkaa!"
Hän käveli Gunvorin rinnalla ääneti ensimmäiset minuutit, kunnes olivat tulleet polulle. Silloin seurasi erityisellä tukahdutetulla voimalla: "Minä pyydän Teitä jättämään nuo terveydenhoitohommat!"
Gunvor kääntyi puoleksi häneen ja hymyili hiukan.
"Ehkä Te ja rovasti tahdotte?"
"Tahdomme koettaa; sitä ei ole tehtävä sillä tavalla, että käsitteet menevät sekaisin!"
"Ei, siinä olette oikeassa", sanoi hän hitaasti. "Käsitteiden sekaannus on ikävää. Minä jouduin sellaiseen sekaannukseen kirkossa viime sunnuntaina. Siellä luettiin seurakunnan jäsenille kehoitus lausua ajatuksensa jostakin — — —"
Kappalainen pysähtyi äkkiä ja katsoi Gunvoriin; hän ei tietänyt, oliko kuullut oikein. —
Gunvor jatkoi tyynesti: "Niin, rovasti luki; hän kuuluttaa kirkonkokouksen pidettäväksi jumalanpalveluksen jälkeen, pyytää täysivaltaisia seurakunnan jäseniä istumaan paikoillaan, käskee toisten mennä. — Sanon Teille jotakin, herra pastori: kirkon tarpeita ymmärtäviä seurakunnan jäseniä on tällä paikkakunnalla vain nuo kaksi, kolme naista, jotka menevät tuolla ja joiden täytyy äänioikeudettomina poistua kirkosta. Heidän sijaansa kutsutaan kaikessa ystävyydessä ihmisiä, jotka antavat palttua kaikelle eivätkä ymmärrä tuon taivaallista muuta kuin mitä koskee maksaa ja traania. Herra Tobiassen ja herra Vind esim., mitä tahdotte heistä, Te kaukonäköiset herrat?"
Kappalainen tarttui rajulla liikkeellä Gunvoria käsivarteen, ja hänen katseessaan ilmeni äkillinen suuttumus.
"Gunvor Herö, Te puhutte huonojen naisten lailla! Mitä Te tahdotte? Että hävityksen kauhistus seisoisi pyhällä vuorella! Tahdotteko, että pappi tulisi uskottomaksi?"
"Tahdon, että hän kunnioittaisi tavallista ihmisoikeutta, tahdon, että hän kerran oppisi näkemään ja käsittämään, miten papit ovat Jumalan nimissä menetelleet pahoin naista kohtaan ja juuri senkautta horjuttaneet sitä vanhaa rakennusta, joka sanotaan kirkoksi. — —"
"Sallikaa minun lisätä vähän! Uskon, että päivä on kerran tuleva, jolloin me palaamme takaisin luontoon, kaikkiin kasveihin ja eläimiin oppiaksemme aakkoset, sillä me saamme varmaan aloittaa alusta!"
Kappalainen laski jälleen kätensä kovaan Gunvorin käsivarrelle; hän puhui hitaasti, kylmän hillitysti.
"Turmeltunut ihmissydän on sama kaikkina aikoina. Juuri Teitä uhkaa vaaraa tiedollisella ja etenkin siveellisellä alalla. Te olette tullut omavaltaisuuden ja väärän vapauden harhateille, asetutte Jumalan sanan yläpuolelle, irroitatte vanhat siteet, riistätte itsenne vanhasta pakosta. Älkää olko niin varma, että se on oikein! Olkaa kernaammin mukana taistelemassa kaikkea ajan epäkirkollisuutta ja lihallista itsevaltaisuutta vastaan!" —
"Tahdon mieluummin opettaa ihmisiä pesemään itsensä! Minä uskon veden kasvattavaan voimaan!"
"Kuulkaa, mitä sanon Teille! On kerrassaan mahdottomuus rakastaa Jumalaa ja vihata kirkkoa; siinä suhteessa täytyy vallita järjestys ja kunnioitus! Juuri meidän aikamme käytännöllisessä mielessä ja sen pintapuolisuudessa, uskokaa minua, kun tämä käytännöllinen harrastus tulee elämänkäsitykseksi, piilee vaara; on tultu jumalattomuuteen. Teidän on vaikea taipua jumalansanan kuritukseen, mutta Teidän täytyy! Ja uskokaa — —"
Gunvor keskeytti hänet, irroittautuen samalla hiljaa hänen lujasta pitelystään. "Minä uskon myöskin täällä maan päällä toteutettavissa olevaan vanhurskauteen; se se tekee elämän minulle valoisaksi! Ja uskon, että on tuleva aika, jolloin ei ole niin monta ihmistä kuin nyt, joiden kädet ovat verissä. Silloin on Jumalan valtakunta lähellä, se valtakunta, jonka hyväksi me kaikki työskentelemme!"
"Oletteko suuttunut minuun!" — Gunvor antoi hänelle kätensä ja katsoi hänen säihkyviin, tummiin silmiinsä.
"En, mutta tahdon rangaista Teitä Herran sanalla — —"
"Älkää, herra pastori, jos siltä kannalta asian otatte, niin ette saa; tiedän kaikki, mitä tahdotte sanoa, joten tuhlaatte vain aikaa; hyvästi, Svein tulee illalla!"
Gunvor oli jo mennyt muutaman askeleen, mutta kääntyi takaisin ja ojensi hänelle kätensä hymyillen: "Eikö ole hyvä, etteivät kaikki naiset ole yhtä kiusallisia kuin minä? Miten rouvanne jaksaa, huvitteleeko hän paljon? Tehän saatte hänet pian taas kotiin."
Kappalainen piti hänen kättään silmänräpäyksen omassaan, seisoi ja katseli maahan; — hänen ankarat kasvonsa saivat lempeän, raskaan ilmeen. Sitten hän äkisti katsahti ylös ja sanoi pehmeämmällä, puoleksi tuskallisella äänellä: "Se ei kenties ole hyödyllistä!"
Pastori lausui jäähyväiset nopeasti ja lähti pois.
Gunvor katui, että oli maininnut mitään hänen vaimostaan, ja katseli tuokion hänen jälkeensä, ennenkuin jatkoi matkaansa hiekkasärkkäin välitse.
Mutta pian hän oli unohtanut kaikki tyynni; — täällä oli niin tyyni ja hyvä! Vain hiekkaa, joka livetti ja äänettömästi hävitti jokaisen hänen askelensa jäljen, nuorta kanervaa ja meriheinää ja kevyttä usvaa, joka tuli mereltä!
Oli niin tyyni. Ja kuitenkin oli, kuin liikkuisi joku valkeiden hiekkasärkkien välissä… kuin ne soluisivat pois ja vaihtaisivat muotoa seuraavassa minuutissa; — oli, kuin olisi ilma täynnä kuulumatonta ääntä, jotakin lempeää, hyvin salaperäistä, jotakin syvää ja voimallista kuni kaipaus, joka tällä hetkellä virtaili hänen veressään.
Sillä nyt tulisi Svein muutamain tuntien kuluttua!
Gunvor nousi kummulle. Hänen edessään leikki meri vyöryttäen pieniä kohisevia, leikkiviä laineita vasten valkoista rantaa — loitompana se lepäsi siintävänä, kimallellen kultaisena auringon säteissä.
Hän jäi seisomaan onnellisesti hymyillen. Aina lapsuudesta asti oli meri ollut hänen ystävänsä ja uskottunsa; merelle kävi hänen matkansa vielä joka aamu, — vielä saattoi hänestä olla nautinto hakea paikkoja, mihin ei koskaan tullut ihmisiä, ainoastaan linnut ja raivoisat aallot.
Hän kulki kotiinpäin.
Kuu nousi kalpeana ja kummeksivana, sillä ei ollut ketään, joka huomaisi sitä, ilma oli täynnä ruusunhohdetta, tunturien päällä paloi taivas ja sammui samalla kuin meri alhaalla levisi väreilevän hopean lailla — — —
Ja suviyön valoisa huntu kietoutui tunturien ja rantain ylle; ulappa oli täynnä veneitä, jotka odottivat sillejä. Kuului aironvetoja ja muita ääniä maihin… ulompaa, missä suurveneet ankkuroivat, saattoi hän kuulla veden hupaisan loiskunnan… rakkaita, tuttuja ääniä! Aina hänen ensimmäisistä ikävuosistaan asti olivat ne säestäneet kaikkea, mikä tapahtui — nytkin ne olivat mukana odotuksessa ja ilossa.
Kotiin tultuansa oli hän hetkisen äitinsä luona, ja vakuuttauduttuaan siitä, että kaikki oli kunnossa ja että Irmild oli mennyt levolle, hän lähti rantaan odottamaan Sveiniä.
Pitkä, laakea ranta oli pelkkää laineiden kuljettamaa ja silkinhienoksi hiomaa hiekkaa; siellä täällä pisti esiin kanervia tahi karhunmarjapensaita; ne ryömivät liekojen luo, jotka tumman aallon tavoin reunustivat rantaa.
Hän irroitti veneensä ja lähti vesille.
Hän kuuli tyrskyt niemen ympäriltä; ne löivät kumeasti onttoja kiviä vasten;… se kuului yön soitantoon, odotuksen valoisaan lauluun.
Tuli muutamia pikku laineita, ne lipuivat vasten venettä, nostivat ja kiikuttivat sitä maata kohti jälleen.
Ylhäällä suolaamon yläpuolella kulki joku ja lauloi.
Se oli Saapas-Tobine; hän ei ollut vallan viisas eikä koskaan ymmärtänyt mennä maata suviöinä. Hän kulki laulaen kalastajalauluansa, ja ilma oli niin selkeä, että Gunvorista tuntui jokainen sana tulevan alas veneeseen.
Ja Saapas-Tobine aloitti juuri alusta, kun Gunvor parilla hiljaisella aironvedolla souti lähemmäksi.
Kolme miestä ne matkasi purrellaan pois läntehen, laskulle päivyen. Kukin aatteli kaukana armaitaan; kotimökkiä, joukkoa pienoisten. :|: Sillä naisill' on taisto, ja miehet uurastaa, on tarpeita paljon ja hiukan saatavaa! — Mut meri se on tuolla ja uhkaa! :|:
Kolme naista ne illalla valvoeli
tulitornilla laskeissa auringon.
Yön kohdussa syvyys se liikahti,
he kulkivat, mieli on rauhaton…
:|: Sillä naiset ne kärsii, ja miehill' on työ,
kun myrskyt ne ärjyy ja aallot ne lyö! —
Ja meri se nousee ja uhkaa! :|:
Kolme ruumista paisteessa päivyen, vene kaatunut rannalle ajelehtaa. Kolme naista ne itkevi kaivaten niitä, joit' eivät konsaan kohdata saa… :|: Sillä miehet ne kärsii ja naisetkin, — paras heille, kun pääsevät pikemmin sen vallasta, mi nousee ja uhkaa! :|:
Tuli ikäänkuin varjoja. Ne tummensivat illan valoisan rauhan; ne kokoontuivat varoittavina veneen ympärille. Äänet uhkasivat: Minä, Herra sinun Jumalas, olen kiivas Jumala, jonka etsiskelen isäin pahat teot lapsissa, aina kolmanteen ja neljänteen polveen — —
— — Oi, Jumala, mitäpä hän tiesi isiensä väärinteoista? Se, mitä hän tiesi, oli kuin ei mitään koko kukkuraisen mitan rinnalla; mutta se oli riittänyt pimentämään hänen lapsuutensa.
Ettei Saapas-Tobinen laita ollut oikein, sen hän nyt tiesi; mutta mitä taisi hän enempää tehdä? Kaiken voitavansa tahtoi hän yrittää hänen ja heidän kaikkien hyväkseen. — — —
— — Eikö hän ansainnut tulla onnelliseksi? Oliko se liian hyvää hänelle? Vai eikö hän jaksanut? Pitikö olla enemmän voimaa kuin hänellä tempaistakseen onnen itselleen? — —
Hän nauroi itseänsä, tarttui airoihin ja loittoni jälleen.
Hiljaisuuden läpi hän kuuli kuusihankaisen lujat, tasaiset aironvedot.
"Jumalan kiitos!" äänsi hän, kun Svein Torgersenin raikas ääni lausui ensimmäisen "hyvää iltaa."
Tuli valoisaa ja rauhallista — ei mitään tiellä.
Ja kun veneet laskivat vierekkäin, ja Gunvor astui kuusihankaiseen ja tunsi hänen lämpimän kädenpuristuksensa, kun hän näki hänen kasvonsa säteilevän ja hänet yllätti iloinen sanatulva, tuntui hänestä, kuin ei koskaan olisi ollut mitään tiellä.
Mutta kuitenkin — kun he olivat tulleet sisään ja Svein sulki hänet syliinsä, otti Gunvor hänen suudelmansa vastaan vapisten, tuntien, että nyt vasta hän oli päässyt suojaan joltakin suurelta, selittämättömältä onnettomuudelta.
* * * * *
Seuraavana aamuna, kävelyretken tehtyänsä, he menivät tohtorin huoneeseen katsoakseen, miltä se näytti.
Olihan siitä tullut hyvä, liian hyvä; se nyt olisi vain hänen praktiikkiansa varten. Saisiko hän kysyä, eikö vasen sivusta ollut kunnossa, eikö tulisi talossa häitä päivän tai enintään kahden perästä?
Gunvor pani kätensä hänen suulleen. Svein otti sen ja suuteli sitä; hän katsoi Gunvoria silmiin, olivathan ne samat, jotka olivat luvanneet rakastaa häntä.
Gunvor laski päänsä silmänräpäykseksi hänen olkaansa vasten tuntien äkkinäistä, vastustamatonta halua antaa kaikkien vaikeuksien mennä tiehensä ja vain onnellisessa varmuudessa ottaa vastaan hänen rakkautensa.
Miksei voisi tapahtua, niinkuin hän tahtoi, miksei jo tänään häitä?
Hän sai hillitsemättömän, riemuitsevan halun polkea maahan kaikki näkökohdat, kaikki, mikä hänen omassa luonnossaan oli esteenä.
"Minä en tiedä!" kuiskasi hän vapisten. Oli, kuin hän Sveinin suutelossa kadottaisi kaikki ajatuksensa ja voimansa, kuin nousisi joku uusi, valtavampi kuin ajatus: — mielen synkästä syvyydestä se nousi, kosketti häntä taikasauvallansa, ja hän taipui voitettuna huumaavaan riemuntunteeseen.
Miksei täysin onnellinen ilman varjoa ja puutosta? Miksei saada kaikki odotuksensa täytetyiksi? Eikö ollut synkkä aika ohitse!
* * * * *
Elina-rouva käveli ikkunan ohi heidän vielä siinä seisoessaan. Hän pysähtyi tuokioksi ja tirkisteli heitä; hänen kasvonsa kävivät harmaankalpeiksi ja jäykiksi.
Sitten hän meni edelleen ikäänkuin vaivalloisesti.
Tiesihän hän, että Gunvorissa oli Herön verta… jäisikö kaikki epävarmaksi tästä puolin? — —
Kumpikaan ei ollut nähnyt häntä.
Hitaasti irroittautui Gunvor Sveinin sylistä.
"Svein!" Ja hän veti hänet mukaansa sohvalle. "Istuudu nyt tähän! Sanon sinulle jotakin!"
Hän laski molemmat käsivartensa pöydälle ja tuki päätänsä käsiinsä; hänen silmiinsä oli tullut toinen ilme. "Kuule, Svein!" tuli hymyillen, puoleksi rukoillen, "ethän sinä ole odottanut. Sinähän se olet antanut minun varrota kokonaisen vuoden! — — — Ja nyt on niin, että sinä saat odottaa minua hetkisen."
Svein katsoi häneen, loistaen kuten ennen, sillä nyt hän oli varma hänestä.
"Suuri Gunn, onko se hauskaa, mitä sinä sanot?"
"Ei, Svein, ainoastaan vakavaa! Ensiksi ei asuinhuoneistoa ole pantu kuntoon meitä varten; on käytetty niin paljon rahaa tänä vuonna, tiedätkö; on pitänyt lähettää pojillekin… Niinpiankuin voimme, rupeamme laittamaan, ja toiseksi, Svein, eihän haittaa, jos opimme tuntemaan toisiamme vähää paremmin ensin… Äiti tahtoo niin, olen luvannut sen hänelle!"
Hän nousi, kulki edestakaisin muutamia kertoja, pysähtyi sitten Sveinin eteen, joka istui kuin ei olisi kuullut mitään.
Hän otti Sveinin pään käsiensä väliin, taivutti sitä taaksepäin ja katsoi häntä silmiin. Ne olivat niin hymyilevän siniset, niissä ei ollut mitään totista.
"Svein!" sanoi hän hiljaa, tarkastellen, "meidän on päästävä yksimielisiksi siitä, ettemme mene naimisiin juhannukseksi; kenties emme ennenkuin ensi — —"
Nyt nousi Svein ja tarttui häntä käsiin naurettava neuvoton ilme kasvoissaan.
"Miksi, miksi ja miksi, madame Isis?"
"Siksi, että minä tahdon niin, Svein, ja ettei meillä ole varaa siihen tänä vuonna! Ei se niin paljon vaikuta", lisäsi hän rukoilevasti, "nyt, kun voimme olla yhdessä joka päivä."
Svein kulki ympäri kuin etsien jotakin, jota ei voinut löytää.
"Minusta sinä teet siinä hyvin pahoin!" sanoi hän lopulti kiihtyneesti.
"Se ei sovi sinulle, tuo sinun Isis-muotosi!"
"Minusta näyttää, että sinä tahdot kostaa", jatkoi hän kiihkeänä, "luonnollisesti vain sen vuoksi, että minä jäin liian kauaksi aikaa sinne ja huvittelin liian paljon. — Olet saanut tiedon siitä, luulen… sellaista ei naisten koskaan pitäisi saada tietää; mutta nyt sinä kostat, ymmärrän minä; sano, mitä minun on tehtävä… Tee hyvin ja tukista minulta kaikki hiukset!"
Hän taivutti tuuheakiharaista, vaaleanruskeaa päätään.
"Ja sitten voivat asiat olla hyvin taas, luulen minä."
Nyt tuli Irmild kutsumaan heitä aamiaiselle. Hän pysähtyi ja katseli toisesta toiseen, palava uteliaisuus pienissä silmissään.
Gunvor antoi hänelle viittauksen mennä edellä, nousi ja otti hattunsa.
"Niin on laita! Eikö sinusta itsestäsi ole varminta, että opimme ensin hiukan tuntemaan toisiamme?"
Hänen äänensä piti olla leikkisä, mutta siihen oli tullut jotakin muutakin — sen Torgersenkin käsitti.
"No niin, mutta sinä olet kuitenkin minun, ymmärrätkö, sinä olet minun!"
Hän veti Gunvoria rajusti puoleensa.
Gunvor irroittautui lempeästi. "Niin", sanoi hän rasittuneesti; "minä olen sinun!"
Svein veti hänet jälleen ja laski päänsä hänen rinnoillensa.
"Ison vestaalin kautta! Ei missään tapauksessa kulu vuotta, ennenkuin menemme naimisiin!"
"Kenties ei", sanoi Gunvor matalasti, väsyneesti. "Mutta laske nyt minut, Svein, ne odottavat meitä tuolla ylhäällä!"
Gunvor ei voinut syödä mitään aamiaispöydässä. Elina-rouva istui synkkänä ja ääneti tutkivin silmäyksin. Keskustelua hoiti Torgersen, jonka ruokahalu oli mainio; hän puheli vain siitä, miten nyt järjestäisi olonsa. Ennen kaikkea hän tahtoi ansaita rahaa kuin ruohoa — —
Irmild istui ja ahmi häntä silmäyksillään: hän ei milloinkaan ollut ajatellut, että Svein olisi niin pitkä ja kaunis ja niin ihmeen hupainen! Miten hänen suunsa oli iso ja punainen ja terve lyhyine, tuuheine viiksineen, jotka liikkuivat niin lystikkäästi hänen puhuessaan ja joita hän lakkaamatta asetteli ja veti… ja sellainen joukko valkeita hampaita niiden sisäpuolella! Irmild katseli katselemistaan, miten kiire niillä oli.
Elina-rouvan kasvot kirkastuivat, sikäli kuin keskustelu jatkui. Hän katseli hyväksyvästi tyttäreensä. Siinä, ettei tullut häitä juhannukseksi, näki hän merkin, että naisvoima vielä eli suvussa.
* * * * *
Torgersenin täytyi ryhtyä toimeensa kunnanlääkärinä jo ensi päivästä, koska sijainen oli saanut paikan toisaalla ja oli matkustanut pois.
Sekä Elina-rouvasta että Gunvorista oli hyvä, että hänelle tuli hommaa; — mutta Torgersen itse ei pitänyt siitä. Kansa, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä, saisi antaa hänen olla, ajatteli hän, ainakin siksi kuin hän oli päässyt asettumaan ja katsellut kalavesiä ja niin poispäin.
Sillä hän ei tahtonut raataa enää, niinkuin oli tehnyt aikoinaan. Hän näet alkoi ajatella omaa mukavuuttaan. Ulkomailla vietetty vuosi oli ollut hyvä alku — hauskoja tottumuksia hän oli omaksunut sekä ruumiilleen että sielulleen; synti olisi luopua niistä.
Mielellään hän otti vastaan kaiken saatavan palveluksen. Pikku-Gunn oli uskomattoman uuttera toimittamaan hänelle vasaran ja nauloja, eikä hän pannut vähemmän arvoa siihen, että sai Irmildin tyhjentämään matka-arkkuja ja laukkuja, ripustamaan tauluja ja avustamaan lääkekaapin järjestämisessä.
"Mutta hän on oikein häijy, tiedätkö!" sanoi hän Gunvorille eräänä päivänä. "Minusta naiset helposti tulevat liian hoikiksi; ja tuohan on kuin mikäkin vitsa!… Hän on tullut merestä, sanoo Saapas-Tobine. Jotakin sentapaista hänessä onkin!"
Gunvor ei pitänyt siitä. "Niin et saa sanoa, Svein! Hän on kuin me muutkin!"
Torgersen naurahti. "Ei, minähän en sano mitään; sinä olet itse kuin olisit merestä. Niin, sinussakin on jotakin merestä, mutta hänen laitansa on toisin, hänessä on jonkinlaista meren ilkeyttä". — —
"Sinä et saa sanoa niin, Svein! Sinun pitää uskoa, että hänestä tulee hyvä ihminen."
"Uskon, että hänestä tulee enkeli, kunhan et vain katsele minuun noin! On merkillistä, millaiset silmät sinulla on: tuossa pehmeässä, hienossa harmaassa, joka katsoo niin lempeästi, on kuolettavaa totisuutta! No niin, nyt menen Myrlandin muijan ja Hopenin muorin ja kaikkien akkojen luo, jotka elävät auringon alla, mutta en kauemmaksi aikaa kuin kello seitsemään! Silloin olen täällä, silloin olet sinä minua varten, silloin teemme taas saman kävelyn kuin eilen!"
Hän oli jo alhaalla veneen luona. Gunvor viittasi hänelle vielä kerran ja meni sisään saadakseen valmiiksi työnsä, kunnes hän palaisi.
Milloin tilaisuus myönsi, tekivät he pitkän kävelymatkan joka ilta, ja aamupuolella tuli Svein mielellään konttoriin hetkeksi.