IV.
Lupa-aika oli lopussa. Irmild oli jälleen aloittanut koulunkäynnin neiti Vindin luona. Ensi vuonna pitäisi hänen alkeiskoulututkintoon, ja Vikka-täti alkoi jo saada tutkintokuumetta.
Mutta Irmild itse otti asian huolestuttavan tyynesti. Hänen kiitetty intonsa ja ahkeruutensa oli mennyt yhtä nopeaan kuin oli tullutkin.
Syksymmällä kasvoi tädin murhe. Lapsi oli kuin vaihdettu. Oli, kuin hän olisi kadottanut työkykynsä.
"Hän ei voi olla terve", arveli Gunvor. "Heidän täytyy antaa hänen olla omissa valloissaan jonkun aikaa."
Ja Torgersen oli yhtä mieltä hänen kanssansa: "Antakaa hänen vain huvitella; sitä hän tarvitsee, Herra Jumala, työhön kyllä on aikaa!"
Totta oli ylipäänsä, että hän oli hyvin merkillinen. Svein oli tullut hänestä huvitetuksi lääkärinä ja muutenkin, niinkuin ylhäisempi alhaisemmasta, jota hän hiukan suojelee.
Mutta vielä oli hänessä jotakin jäljellä siitä vastenmielisyydestä, jota hän alussa oli tuntenut häntä kohtaan.
Kun Irmild tuli huoneeseen omituisella liukuvalla tavallaan, saattoi Svein tuntea ruumiillista vastenmielisyyttä… Toisinaan hän ei voinut kärsiä, että hän katsoi häneen, ja jos hän oli läheisyydessä, tuntui Sveinistä aina, että hän katsoi. Hän oli kerran kohdannut erään näitä vilhuvia, pakenevia silmänluonteja. Sen opaalinkirkkaassa loistossa oli ollut jotakin, mikä oli saanut hänet ajattelemaan puoleksi nukkuvaa petoeläintä, jota hän oli liiaksi lähestynyt.
"Hän voi olla aivan häijy!" saattoi hän jälleen sanoa Gunvorille; — "mutta sinä et tiedä siitä mitään, sinä, sillä kun hän katsoo sinuun, ei ole muuta kuin kunnioitusta hänen silmissään; hän jumaloi sinua niinkuin neekeri fetishiänsä!"
Kuitenkin huvitti häntä, että Irmild oli toisenlainen häntä kuin muita kohtaan ja ettei hänessä koskaan ollut mitään yhtenäisyyttä.
Tuo ihmeellinen piirre suun ympärillä, pienet, vilkkaat silmät, jotka saattoivat leimuta kuin liekki ja seuraavassa tuokiossa kylminä ja elottomina tuijottaa eteensä, koko nuo merkilliset kasvot, jotka vaihtelivat niin, että ne joka silmänräpäyksessä olivat erilaiset — ne tekivät hänet uteliaaksi.
Ja sitten se, että hän oli ihmeellisimmistä vasta-, kohdista kokoonpantu: aivan välinpitämättömän rohkea ja aina pelkurimaisuuteen asti arka, tulisen valpas ja tylsämielisen välinpitämätön, aina mahdoton tavoittaa — siinä alkoi olla jotakin houkuttelevaa, jotakin, joka ei tahtonut jättää häntä rauhaan.
Sillävälin kulki täti ja itki, että Irmild jälleen oli tullut niin tylsäksi, ja rukoili Herraamme poistamaan sen hänestä — eihän Torgersen tiennyt mitään neuvoa. Hän oli vastannut niin lyhyesti eräänä päivänä, kun täti oli kysynyt, ja sitten hän oli kääntynyt Herramme puoleen.
Mutta kun täti puhui hänen hitaudestaan, nauroi Torgersen; hän oli tullut toisiin ajatuksiin viime aikoina.
Eräänä iltapäivänä oli hän arvaamatta tavannut hänet puutarhassa.
Hänen piti lukea saksaa, mutta sen sijaan hän tapansa mukaan istui ja repi ruohoa tai nyhti lehtiä ruusupensaista; hän oli repinyt sormensa veriin, mutta ei voinut pitää niitä alallaan.
Svein tuli jälleen tarkanneeksi hänen liikkeitään, omituista, pitkäveteistä nuorteutta, jolla hän joka silmänräpäys vaihtoi asentoa.
Sitten piti Sveinin auttaa häntä saksassa, ja hän oli jälleen kohdannut tuon ihmeellisen, salatun katseen.
Svein sai hänet hiukan puhelemaan ja nauramaan.
Sillä aikaa hän istui ja katseli häneen.
Hänen raskas palmikkonsa oli purkautunut, ja hiukset aaltoilivat hänen ympärillänsä. Sveinin täytyi jälleen ajatella merta, sillä aaltojenalaista salaperäisyyttä oli noissa silmissä, ja suun ympärillä jotakin rauhatonta, tuskallista, mikä ikäänkuin taukoamatta nousi ja laski rajattomassa surumielisyydessä.
Svein unohti itsensä, jäi istumaan ja loruilemaan ja katselemaan häneen. Ja hänestä tuntui äkkiä, että hän katsoi sen sieluun, jota muut eivät voineet ymmärtää.
Hän näytti hänestä nuorelta eläimeltä, vallatulta, ei velttoudesta, vaan valppaiden aistimiensa voimakkuudesta; hän ymmärsi samassa syyn hänen laihuuteensa ja silminnähtävään hitauteensa; — kaikki voimien kehitys, kaikki aine tuli ennakolta kulutetuksi tuohon rehevään, puoleksi tiedottomaan viettielämään. Hän oli kuin eläin tai kasvi, joka ensi kerran tuntee oman luontonsa voimain kuohuvan.
Hän oli sanonut muutamia sanoja äänellä, joka Sveinistä oli kuulunut linnun houkutteluääneltä. Ja hänen hymynsä… pitkät, rauhattomat kädet… ja miten hän katseli häneen puoliksi maahantuotujen silmiensä janoavilla katseilla, — se oli samalla kertaa suututtanut häntä ja täyttänyt hänet vastustamattomalla lempeydellä häntä kohtaan.
Iltasella oli tullut vieraita. Aterian jälkeen sai Irmild vanhan neiti Vindin soittamaan Oestenin sävellyksen Alpenlieder, joka oli kauneinta, mitä hän tunsi.
Ja hän oli istuutunut pieneen loukkoonsa uunin taakse ja vaipunut itkuun: hänestä siinä ilmeni kaikki, mitä hän ei tuntenut.
Siitä päivästä kiintyi Svein Torgersen Irmildiin enemmän kuin yhteenkään muuhun potilaaseensa. Tässä oli oivallinen tilaisuus tutkia ihmisluonnon yhtä puolta, koskematonta, raitista kuin eläimessä tai kasvissa.
Irmild oli hänelle aivan uusi ilmiö. Hänet valtasi tuo voimakas, luonnonraikas tahto, joka toisinaan oli kätketty kuin raidan kukkien lehdet, toisinaan leimusi ilmi rohkeana kuin auringon säteet.
Hän ei totta puhuen ollut tottunut katselemaan näitä asioita tällä tavalla. Mutta tässä oli jotakin, mikä täytti hänet kunnioituksella. Tässä oli totisuutta, syvyyttä, joka löi hänet hämmästyksellä. — Tuo nuori, voimakas tahto tuli ja vaati samalla ylpeällä oikeudella kuin maan liljat! Siksi juuri siinä oli jotakin ihastuttavan raitista ja luonnollista. Ja hän teki ehdottomasti muutamia vertauksia. Hänhän tiesi, miten miehet sellaiseen suhtautuivat. Hänelle itselleen Irmild merkitsi varsinaisesti vain hetkiä, jotka tulivat ja menivät, ajatuksettomia silmänräpäyksiä, tuokioita, jotka haihtuivat jäljettömiin — täällä siinä oli sielu ja käskevä voima — ja tietämättömyydessä voitonriemuinen tietoisuus siitä, että täältä sisästäpäin hallittiin maailma — —
Hyvin hupaista seurata tuota kaikkea! Mutta kaikella kunnioituksella kaikkea luontoa kohtaan… hän sai joka tapauksessa pyytää Gunvoria itselleen!…
Oikeastaan hänestä oli mieluista liikkua näiden kahden vastakohdan, Gunvorin ja Irmildin välillä. Oli hauskaa tulla kiihoitetuksi ja syttyä hiukan taas. Toiselta puolen oli hänessä tarve jumaloida Gunvorin jaloa tyyneyttä, kylmää arvokkuutta ja hienoa, henkevää sydämellisyyttä. Hän kulki mielellään noita monia portaita Gunvorin luo. Hänestä tuntui, että hänellä oli onnensa ja osansa kaikessa tässä oivallisuudessa, sekä Gunvorin että Elina-äidin. Hän ei millään muotoa tahtonut mitään muutosta.
* * * * *
Oli hiljainen syysilta. He olivat olleet vesillä ja tulivat soutaen kotiin.
Irmild oli tädin ihmeeksi ollut meluavan riemuinen ja sitten tullut aivan hiljaiseksi. Istuessaan hän leikitteli kädellään tummassa vedessä, joka solui airon alta, välkkyen hopeanvalkoisena.
Torgersen ei voinut olla katsomatta alas. Oli kuin nuo pitkät, hoikat sormet kirjoittaisivat veteen, piirtäisivät hohtavia ympyröitä, pirskottaisivat kiiltäviä fosforikipunoita yli airon ja sytyttäisivät koko meren tyyneyden.
Mitä hän tahtoi sanoa, mikä säteili hänen silmissään? Ne olivat itse kuin fosforinhohtava vesi, täynnä elämän epävakaisuutta. — — —
Oli elähdyttävää taivuttaa itsensä ja tavoitella Gunvorin tyyniä, hymyileviä silmäyksiä.
Mutta sitten! — kun he olivat tulleet kotiin… ja Irmild meni puutarhaan, vaikka oli pimeä… miksi meni Svein ulos hänen jälkeensä?… Kumpi heistä oikeastaan tuli ensimmäisin, kuiskaavin sanoin?
Ja miksi oli Irmild sotkenut itsensä pähkinäpuutiheikköön, jotta hänen täytyi auttaa hänet irti? Ei hän oikeastaan voinut sille mitään, että tuli suudelleeksi häntä?
Ei hän ollut sitä ajatellut, sen tietää Jumala! — — —
Mutta Irmildin silmissä oli ollut äänetön valitus, ja jotakin kaihomielisen tuskallista suunpielissä! — — —
Se oli tappanut Sveinin tahdonvoiman.
Siitä hetkestä alkoi Svein itse ymmärtää, ettei hän ehkä voisi selviytyä hänestä. Kun Irmild tuli hänen läheisyyteensä, liikutti se häntä omituisella tavalla: sen sijaan, että hän olisi tuntenut oman musertavan etevämmyytensä tilanteen suhteen, tuli häneen voimattomuuden havainto… Irmild tahtoi vangita hänen aistimensa, ottaa hänet, sitä hän tahtoi!
Jonkinlainen epämääräinen pelko tuli häneen Irmildin mukana, niinpiankuin tämä vain solahti huoneeseen… häntä oli mahdoton välttää, Svein ei enää voinut vastata itsestänsä. — —
Sillä toisin ajoin hän ei voinut kestää hänen pienien, tummain silmäinsä katsetta. Hän tunsi epäselvästi, että hänessä itsessään asui ihminen, joka kurotti kätensä tuon tytön jälkeen.
Mutta taivas nähköön, hänhän ei tahtonut! Miksi juuri hänelle täytyy noin käydä? — sillä jollekulle täytyi, sen hän kyllä saattoi ymmärtää, — mutta miksi juuri hänelle, jonka asema oli niin hyvä?
Ja hän päätti, ettei siitä mitään tulisikaan.
* * * * *
Oli lämmin syyskuun päivä. Irmild istui nurmella puutarhassa. Hänen piti lukea läksyjänsä.
Mutta hän ei lukenut. Hän istui lempiasennossaan, kyyristyneenä jalat allansa ja nyhti ruohoa.
Hänen edessään olivat läksykirjat ja niiden päällä pieni muistikirja, johon hän oli raapustellut jotakin lyijykynällä.
Sillä hän piti päiväkirjaa. Oli nimittäin komeaa pitää päiväkirjaa; kaikki hienot naiset tekivät niin. Miksi pitäisi hänen olla jäljessä kappalaisen rouvasta? Hän oli kerran saanut nähdä hänen kirjansa, eiköhän tämä mahtanut olla yhtä hyvää?
Hän otti kirjan, piti sitä edessään ja luki hiljaisella, surunsekaisella äänellä:
"Elämä… mikä ihmeellinen sana! Odotus, rauhattomuus, kesä! Ah, jos voisi huutaa sen julki! Oi, kaikki tuo musta, kuolemansairas onni, joka palaa täällä sisässä ja uneksii! Tyyni rauha, olla koskaan ajattelematta itseänsä, miten suloista! Ah, minun täytyy itkeä, kun ajattelen sitä!… Armaat päivät, jotka ottavat minut syliinsä, täyttävät minut riemulla! En ansaitse Jumalan armoa! Herra, nyt Sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään!…
"Jumala ja Jeesus! Gunvor Torintytär Herö! En tiedä, mitä tekisin niiden puolesta!… Uhrata itseni! Olisi ilo kuolla, sillä hän katsoo ikäänkuin oikean, totisen enkelin silmillä! Ah, onko ensinkään uskollisia ystäviä, miksi pitää minun aina antaa pois palava jumaloimiseni ja tulla työnnetyksi joka kerta, kuin saan katsoa hänen sieluunsa. Jos hän aavistaisi minun rakkauteni, mutta jospa hän ei mitään näkisi!… — — Jos tulisi jokin elävä vedestä, sanon minä, ilman mitään yllään! Sillä hän olisi merenhaltija, Jumalan lähettämä vihkimään minut rakastettuuni. Ja kaikki vedenneitoset ovat todistajina vihreät hameet yllään, ja sormet heillä on kuin pesusienet; tulee oikea tuulenpyörre ja soittaa urkuja, merikäärme puhaltaa niihin ilmaa, ja meri nousee suloisesti ja kaikki, mikä meressä elää, tulee!
"Kaikki, jotka ovat mustia ja kauheita, saapuisivat pitkässä rivissä, ikäänkuin niistä ei tulisi koskaan loppua, ne, joilla on silmät selässä, ja ne, joilla on hehkuvan punaiset katseet, joissa palaa merenkylmä tuli, ja kaikki käärmeet, jotka nielevät merimiehiä ja kaatavat veneitä, ne tulevat niin sävyisästi ylös kaikki sinä päivänä ja ovat hiljaa mustissa samettikaavuissa. — — —
"Oi Jumala, minä rakastan häntä, niinkuin Abrahamin helmassa! Ja hän on ollut poissa kolme päivää suurimman hädän tähden. Herra Jumala, nyt sen täytyy tapahtua!" — — —
Hän päästi kirjan, kalpeana, kiihtyneenä. Käsivarsissa tuntui kylmältä, niin, kun hän ajatteli häntä, palelsi häntä.
Hän heittäytyi syrjään, makasi suljetuin silmin ja nauroi.
Sitten hän nousi ja huokasi. Kyyneleitä tuli hänen silmiinsä ja hän pani kätensä ristiin.
"Isä meidän!" Ei, tämä oli parempi: "Oi, Pyhä Henki opeta", se teki aina hyvää.
Sillä hänellä oli jumalanpelkokohtauksia; sekä tänään että eilen hän oli miltei lakkaamatta rukoillut Jumalaa.
Hän laskeutui hiljaa nurmelle.
Illalla hän tulisi. Muu ei ollut mahdollista kuin että hän rakasti häntä, niin silmäänpistävä hän oli naisista, niin oli Seri-Anna sanonut! Mutta ihmisen ei ole hyvä, oli Seri-Anna sanonut, käydä miesten perässä, hän ei ole, niinkuin hänen pitäisi olla! Mitä tiesi Seri-Anna siitä? Oli totisesti totta kaikilla tavoin, että se on hyvä…
Mitä Jumala on yhdistänyt, ei ihmisen pidä erottaa, sanoi Seri-Anna.
Mitä hän tiesi siitä?…
Mutta Gunvor Torintytär, mitä hän sanoisi. Hän, jonka puolesta hän mielellään kuolisi! Oi, miten hän oli rajattoman onneton! — — —
Hän tunsi sietämätöntä janoa, veri jyskytti hänen suonissaan, hiuksensa polttivat häntä, kaikki poltti, läksyt ja kaikki — hän tahtoisi asua meressä!
— — — — —
Hän nousi. "Kyllä minä tulen!" huusi hän vihastuneena.
Ah, jos ihmiset eivät tulisi niin vanhoiksi! Silloin hän olisi päässyt ainakin tädistään!
* * * * *
Puoliyön tienoissa tuli Torgersen kotiin kalastuspaikoille tekemältään matkalta.
Iltayöstä oli satanut paljon; valkea, untuvanhieno sumu oli laskeutunut meren ja maan päälle, ja udun peittämästä kuusta kajasti kuolonomainen kuumotus.
Hän riensi rannalta, väsyneenä, läpimärkänä ja nälkäisenä. Hän tiesi, että Gunvor aina huolehti siitä, että hänen huoneensa liedessä paloi tuli ja että hän sai lämmintä ruokaa.
Mutta sisään tultuaan hän kavahti kuin olisi polttanut itseään.
Himmeässä valossa hän näki jonkun istuvan lieden ääressä - - Gunvor se ei ollut. Hän tiesi hänen tänä yönä olevan rouva Thymannin luona, joka makasi hermokuumeessa.
Hän läheni. Se oli Irmild.
Hän tempasi kärsimättömästi kauluksen pois ja kirosi. Hän oli nimittäin tehnyt päätöksensä.
Irmild istui tirkistellen tuleen, kokoonkyyristyneenä tavalliseen tapaansa. Hänen noustessaan tuli Sveinin mieleen, että hänellä oli tapana köyristää selkäänsä, niinkuin aallonharja, joka köyristyy, ennenkuin tulee.
Hän kääntyi puoliksi hänestä ja kuunteli. Hänestä tuntui, että pimeydessä suhisi, niinkuin syvästä, vaahtoavasta virranpyörteestä;… ei, se oli hänen verensä; häntä huimasi paljas väsymys.
Hän meni askeleen häntä kohti. "Miksi istut täällä?" kysyi hän vastahakoisesti.
Yhdellä hyppäyksellä seisoi Irmild aivan lähellä häntä. Hänen silmissään oli aivan tyyni ja synkkä ilme, mutta kasvot olivat läpinäkyvät.
Väristys kävi läpi Sveinin: elävä, palava voima siirtyi hänestä Sveiniin, sähkövirta, joka johti hänen nuorien, terveiden aistiensa hurmauksen hänen vereensä.
Hän olisi tahtonut laskea jalkansa hänen niskallensa; mutta kuitenkin tunsi hän rajattomalla mielihyvällä, että hän oli hänen herransa, valliten häntä, niinkuin hallitsija valtakuntaansa.
Svein katsoi hänen suutansa, ja tässä silmänräpäyksessä oli hänestä sen ympärillä jotakin kolkkoa — ohuet, veripunaiset huulet vääristyivät käärmeen tavoin.
Svein hengitti lyhyesti ja nopeasti; hänen oli vaikea puhua.
"Miksi tulet sinä tänne?" kysyi hän jälleen.
"Minulla ei ollut enää pillereitä!" sanoi hän jurosti.
"Ja sitten minun piti katsoa, paloiko tuli, kun sataa niin; ja sitten minä korjaisin ruoan, koska sinä — —"
Hänen huulensa puristuivat surullisesti ja itsepäisesti yhteen.
Svein laski kätensä hänen olkapäillensä. Silloin hän heittäytyi häntä vastaan ja alkoi nyyhkiä.
"Minä voin tuskin elää!" kuiskasi hän.
Tuo nuori, hoikka ruumis vaipui kokoon hänen sylissänsä, hänen päänsä nojasi raskaana hänen rintaansa vasten.
"Miten sinä olet kylmä ja hyvä!" kuiskasi hän ja veti henkeä halukkaasti.
"Oletko sairas?" kysyi Svein aivan hämmentyneenä. Hän laski hänet ja tunnusteli hänen valtimoansa; se jyskytti.
"En, en, en!" Hän heittäytyi hänen kaulaansa ja kietoutui häneen.
Svein ei tehnyt mitään päätöksiä enää; hän kumartui, otti hänen syliinsä ja suuteli häntä.
Hänen ajatuksensa sekaantuivat kummallisesti, kaikki suli suloisuudeksi; — sen hän vain tiesi, että Irmild oli ihme… polttavavärinen kukkanen, ylennyt viileän meren rannalla! Kuin etelätuuli hän oli.
Hän oli etelätuuli.
Ja kun hänen punainen, janoinen suunsa suuteli Sveiniä, tunsi tämä, että jokin horjui ja luhistui kokoon hänen mielessään. Irmild oli kuin aalto, joka tuli ja veti hänet mukanansa syvyyteen.
* * * * *
Aika riensi monine ulko- ja sisäaskareineen. Syysmyrskyt tulivat ja talvipimeät. Meri loiski hiljaa rantaa vasten ja lauloi raskasta virrensäveltänsä tai nousi korkealle pitkässä yössä — leikki elämällä ja kuolemalla.
Kalastajat istuivat majoissaan ja kutoivat verkkoa ja toivoivat, että meidän Herramme antaisi sen raivota nyt loppuun, ennenkuin suurkalastus alkaisi.
Mutta kylläpä sitä kestikin. Kun "äijä itse" pääsi vauhtiin, oli muutamia, jotka välttivät turman, mutta toisia, jotka sortuivat ja silloin kävi jälkeenjääneille elämä kahta pimeämmäksi. Mutta kellään ei ollut aikaa ajatella sitä sen enemmän eikä ulapallelähtö ketään peloittanut. Vähän siitä olisi hyötyä ollut, sillä olihan kunkin oikeassa kädessä kirjoitettuna, milloin hänen elämänsä loppuisi.
Ja kiire lisääntyi merellä ja rannoilla; jokainen uurasti toimissaan.
Herössä kävi kauppa vilkkaasti; puodissa hallitsi Pedersen, suolaamossa
Hesekiel. Siellä ostettiin kalaa ja siellä myytiin, ja kaksi veneriviä
oli ulkona matalikolla.
Pienessä konttorissa istui Gunvor koko aamupuolen, ja hänellä oli kyllin tekemistä muullakin taholla. Aina oli niitä, jotka tarvitsivat häntä. Moni arveli, että hän oli aivan liian ankara, mutta toiset turvautuivat mielellään häneen. He tulivat hänen luokseen kipeimmissä asioissaan. Huojensi, kun hän kuunteli; kukaan ei voinut rauhoittaa murhetta niinkuin hän; jo siinä, että vain oli lähellä häntä, oli kuin jotakin salaperäisen parantavaa.
Siksi täytyi hänen alituisesti mennä toiselle tai toiselle taholle; sillä aina oli niitä, joista talvi kävi liian pitkäksi. Kun adventtimyrskyt alkoivat, valtasi heidät raskasmielisyys. Silloin teki hyvää puhua Herön Gunvorin kanssa. Hänen silmistään säteili luottamusta; hänen hymynsä auttoi pääsemään pimeän ajan yli.
Hänen laitansa oli niin, että hänessä oli jotakin kaikille.
Hänellä oli hieno äly ja terävä katse; — missä ihmiset ilman sääliä menivät ohitse, siinä hän pysähtyi ja koetti etsiä ja kohottaa sitä, mikä oli poljettu.
Gunvor Torintyttärellä oli paljon vaariinotettavaa. Hänellä oli myöskin äitinsä, vanha, voimakas, ahavoitunut puu; hän tahtoi niin kernaasti, että elämän lauhkeat tuulet leikkisivät siinä hetkisen, ennenkuin se karisti lehtensä.
Sitten oli Vikka-täti! Yhtä asiaa Gunvor rakasti enemmän kuin elämää ja onnea: oikeutta. Hän oli ottanut korvataksensa Vikka-tädille hiukan siitä, minkä elämä oli jäänyt hänelle velkaa.
Ja sitten pikku Gunn! Hän oli sydämessänsä luvannut itselleen, että lapsi saisi kasvaa turvattuna siltä, mikä oli tehnyt hänen oman lapsuutensa niin pimeäksi. Pikku Gunnia se ei saisi vaivata, hänen ei tarvitsisi kärsiä toisten vikojen takia, hän pääsisi tulemasta niin ankaraksi ja kovaksi, kuin hän itse saattoi olla. Pikku Gunn tekisi Herön valoisaksi, hänestä tulisi suvun eheä, onnellinen tytär.
Ja Irmild — hänen suhteensa oli käynyt erittäin hyvin, yli toivomusten. Gunvor oli hänelle kiitollinen siitä, että hän oli siksi ihmistynyt. Sillä talvella hän oli jälleen tullut levolliseksi ja ahkeraksi. Ja hän tuli kaikin tavoin paremmaksi, kehittyi henkisesti ja ruumiillisesti. Hänestä ei enää puuttunut mitään.
"Mutta nyt saan varmaan sinusta pian potilaan", sanoi Torgersen hiukan kärsimättömänä eräänä päivänä, kun Gunvorilla ei ollut aikaa seurata häntä ulos. "Tämä ei käy päinsä! Sinulla on joitakin hurjia oppeja, joita ei saa panna täytäntöön; pahinta, mitä voi tehdä, on ottaa elämä noin vakavasti." — —
Gunvor katsoi häneen heikosti hymyillen. Hän ei enää ollut varma siitä, eikö Svein noin puhuessaan tarkoittanut varsinaisesti jotakin toista.
Hän oli saanut entistä selvemmän käsityksen siitä, miten pitkä matka heidän välillään oli, ja alkanut neuvottomalla hämmästyksellä ihmetellä, mistä hän Sveinin tavoittaisi. Hän ei voinut enää salata itseltänsä, että Sveinin luonteessa oli toisia puolia, jotka nyt olivat ilmaantuneet, ja että se, mikä rehevästi kehittyi hänessä, huolettomassa elämänhalussaan anasti hänessä sijan siltä, mihin Gunvor oli pannut luottamuksensa. — —
Mutta olihan paljon, mikä puolusti häntä! — Eihän hän voinut olla niinkuin joku puutarhassa kasvanut. — — —
Mutta aina kävi huonosti, kun Gunvor koetti puhella hänen kanssaan — ei hän koskaan päässyt ankarassa totuudenrakkaudessaan pitkälle hänen suhteensa, aina sai Svein oikeuden puolellensa.
Hänellä olikin oma tapansa katsella asioita. Gunvorilla oli se vika, ettei hän voinut torjua mitään, eikä tuntenut kiertoteitä. Ja hän tunsi tuskallisesti, ettei hän niinmuodoin voinut muuta kuin olla liian ankara, hän kärsi ikäänkuin ruumiillista kipua, että oli liian raskaskätinen. — — —
Hän saattoi katsella häneen äänettömällä ihmetyksellä ja tuskallisesti rypistää kulmiansa; — sillä seudun muut ihmiset voivat ymmärtää häntä, ja hän voi auttaa heitä — mutta ei Sveiniä!
Myöhemmin talvella kävivät olot pahemmiksi. Hän oli ruvennut huomaamaan, etteivät Sveinin tunteet häntä kohtaan enää olleet samat. Hän tunsi, että niistä asteittain katosi jotakin — että kaikki se, mitä hän oli enimmän rakastanut, oli niistä kadonnut, se, jonka vuoksi hän oli unohtanut niin paljon muuta.
Ja hän seurasi sitä silmillään surullisesti, tunsi kaikilla aistimillaan, miten muutos tapahtui.
Hän ei voinut sitä ymmärtää, se täytti hänet tuskalla.
Yöt olivat täynnä raskaita unelmia: hänestä tuntui kuin olisi lapsi kuolemaisillaan; hän huomasi, miten valtimo löi hetki hetkeltä heikommin, ja hän tavoitteli apua.
Päivisin tuli silloin tällöin jotakin tästä hänen kasvoihinsa. Sitä ei Torgersen voinut sietää; hän tahtoi nähdä ne kasvot, joihin hän oli tottunut: selvät, valoisat.
Silloin saattoi Gunvor pyyhkäistä hänen hiuksensa syrjään, suudella häntä otsalle ja hymyillä.
"Niin, ei se ole muuta kuin hiukan unettomuutta!"
Sillä hän ei tahtonut laskea häntä. Annettu sana oli hänestä jotakin suurta, ainiaksi sitovaa — jotakin, josta ei koskaan voinut päästä!
Ja rakastihan Gunvor häntä, tahtoi kernaasti taistella hänen rinnallansa, auttaa häntä, jos voi, itseänsä pettämättä.
* * * * *
Oli pian kevät taas. Herössä oli vasen kylkirakennus valmis. Elina-rouvan oli täytynyt taipua: häät pidettäisiin viimeistäänkin maaliskuussa.
Mutta miten olikaan — Elina-rouva se varmaan jälleen sai ne lykätyksi juhannukseen, kuten sanottu oli.
Oli niitä, joista Gunvorin hymy ei ollut sama kuin ennen, ja ettei otsa enää ollut niin selkeä; mutta samalla oli Elina-rouva kirkastunut huomattavasti. Hänen mielialansa oli oikein tasainen ja hyvä.
Torgersenilla oli viime aikoina ollut pari pahan tuulen kohtausta, jollaista ei kukaan ollut ennen hänessä huomannut.
Se oli jonkinlaista omantunnontuskaa. Mutta pian hän jälleen rauhoittui.
Jumala nähköön, rakastihan hän Gunvoria. Jumaloi häntä… Pohjaltaan ei Gunvorillakaan ollut mitään soimattavaa hänessä, sillä olihan hän mies, jolla oli periaatteita, ja hän oli päättänyt — — —
Niin, Irmildin suhteen oli asia hiukan sotkeutunut; mutta mitä saattaisi hän tehdä sille nyt? — — Hän tahtoisi tietää, kuka voisi puolustautua häntä vastaan, niin villi hän oli ja ihmeellinen…, ja hän ihmetteli, eikö Gunvor olisi kyllin järkevä katsoaksensa tyynesti asiaa, johon hän ei muuten ollut ajatellut tutustuttaa häntä, vaan antaa sen hiljakseen hälvetä… niinkuin olisi parasta kaikille asianosaisille. Mutta hänelle oli selvinnyt, että täysi vapaus sellaisissa olosuhteissa olisi ihanteellisin. Niin suuret ajatukset hänellä oli Gunvorista, että oli varma siitä, että hän älyäisi sen! Sillä rakkaus… sen oppii helposti… se on sellainen pieni heikko lintu, joka kaipaa vaihtelua säilyttääksensä terveytensä. — — —
Siksi juuri ei pidä esittää niin hirveän ankaria vaatimuksia siinä asiassa — sillä mitä on oikeastaan tehtävä? Hämyhetki, tuoksuava hiljaisuus huoneessa tahi vain yksi liike voi olla kylliksi… on mahdotonta tietää, miten se tapahtuu, se tulee aivan itsestänsä. — —
Ja hän rakasti Gunvoria siitä huolimatta yhtä suuresti. Hän yksinkertaisesti rakasti häntä äärettömästi. Gunvor teki hänet paremmaksi ihmiseksi. Istuessaan hänen luonansa hän tunsi taivaallinen rauha mielessään, että siellä oli hyvä olla. Hän tunsi selvään, miten Gunvor rakasti kaikkea hienoa ja puhdasta. Oikeastaan Svein oli hyvä ihminen. Sillä silloinkin kuin Gunvor hymyili ankarinta marttyyrihymyänsä ja pani ilmeisiinsä kaiken tuon raskaan ylhäisyyden, hän kesti sen äänettömällä kärsivällisyydellä. Ja vieläpä vaikka hän tiesi, että kun naiset ovat happamet, on se suunniteltua, jotta he saisivat tahtonsa täytetyksi. Tässä se ei ensinkään ollut välttämätöntä, sillä Svein kantoi häntä käsillään, palveli häntä pelolla ja vapistuksella, niinkuin ankaraa, kuluttavaa, suloista Isistänsä.
Pohjaltaan oli hänen omatuntonsa rauhallinen.
* * * * *
Seuraelämä oli ollut verraten hiljaista tämän talven kuluessa.
Osaksi olivat kalat olleet siihen syynä. Ne olivat olleet tavattoman oikulliset: vanhat ihmiset väittivät, että ajan pahuus oli mennyt kaloihin, sillä muinoisaikaan ne olivat aivan luotettavat; niitä ei tarvinnut hakea, ja lihavampia ne niin ikään olivat olleet.
Mutta muutakin oli tiellä. Ruustinna oli potenut hermokuumetta ja oli rovastin suureksi hämmästykseksi ollut hiukan kummallinen, rovastin, jota ei palveltu tavallisella valmeudella ja jonka päähän ei koskaan ollut pistänyt, että hänen vaimonsa voisi sairastua.
Edelleen oli Jeanette ollut Kristianiassa suuremman osan talvea, ja useissa perheissä oli pikku lapsia kuollut.
Mutta kamariherrattarelle oli se kuitenkin ollut vilkasta aikaa. Hänellä oli taipumusta suruvierailuihin, hänen erikoisalanaan oli pukeutua mustiin ja sydän täynnä sääliä näyttää, miten hän osasi jakaa surun. Oli aivan varmaa, ettei yksikään sielläpäin osannut itkeä niinkuin hän, hellästi ja hiljaisesti, lemuavaan nenäliinaansa.
Ja hänen oli vihdoinkin onnistunut esittäytyä paikkakunnan huomatuimpana henkilönä. Rovasti piti häntä koko seurakunnan parhaana lampaana.
Rovasti oli arvossapidetty puhujana. Etenkin osasi hän pitää kauniita esirukouksia ja hänestä oli tärkeää, että ihmiset tulivat liikutetuiksi. Kun hän oli mitä kauneimmin puhunut köyhien ja sairaiden puolesta, miellytti häntä, kun näki kamariherrattaren istuvan kyynelsilmin. Eihän rovasti tiennyt, että kamariherrattaren sydän kylmeni jälleen ennen kotiintuloa, ja että hänen herkkä mielensä hyvin salli, että köyhät ajettiin ovelta mitään saamatta.
Hänen ajatuksensa hyväntekeväisyydestä supistuivat sellaisten luokse tehtäviin vierailuihin, joiden asiat olivat sillä kannalla, että he saattoivat ottaa hänet vastaan.
Mutta hän teki hyvää suuremmassakin muodossa — hän pani toimeen kerran vuodessa suuret kutsut, pieniä lukuunottamatta. Ja tänä talvena olivat juuri nämä valitut, pienet seurat olleet niiden kateuden esineenä, jotka eivät olleet mukana. Jotkut teräväpäiset keksivät, että ne oli pantu toimeen ainoastaan tuomarin vuoksi.
Mutta että tuo jäykkä, ujo tuomari antoi houkutella itsensä sinne ainoastaan tavataksensa Gunvor Torintytärtä, sitä ei kukaan tiennyt.
Kamariherratarkaan ei sitä tiennyt. Hän seurusteli mielellään tuomarin kanssa; ne illat, jolloin hän ei ollut mukana, olivat hänestä epäonnistuneet. Tuomari teki tervehdyksensä erittäin hienosti, hänen käytöstavassaan oli jotakin vastustamatonta, suloinen mielenlämpö, eräänlainen viileä lämpö, jolla ei ollut mitään sydämen lämmön kanssa tekemistä — mutta sitä ei tarvittukaan, hän ei koskaan itse sallinut kenenkään mennä liian syvälle sydämeen. Oli niin hyvä voida hallita itsensä. He sopivat todella oivallisesti.
Hän piti tuomaria sopivana puoluelaisena, eikä voinut olla sokea nähdäkseen, että tämä etsi häntä ja mielellään puheli rakkausasioista. Hän ei myöskään epäillyt, että mies oli rakastanut ennen; hän ei laiminlyönyt sanoa hänelle, ettei hän koskaan ollut välittänyt olla kenenkään miehen ensi rakkaus. Hänestä ne, jotka olivat liikkeellä ensi kertaa, olivat niin kömpelöt ja ikävät. —
Mutta sitten oli rouva Jeanette tullut kotiin. Ja hän koetti riitaannuttaa hänet ja tuomarin.
Rouva Jeanette oli hyvin hoidettu. Hänellä oli erinomainen Teodorinsa, joten hänellä ei voinut olla mitään tuumia, mutta tämä oli kuitenkin välttämätöntä hänelle. Hän oli tottunut seurustelemaan miesten kanssa, jotka olivat ihastuneet häneen ja hänestä oli hauska olla huomattuna, hän nautti siitä kuin jostakin sellaisesta, jota hän tarvitsi ja joka suorastaan oli välttämätöntä hänen olemassaololleen. Hänen varsinainen minänsä heräsi vasta miesten seurassa; — se oli se kiihoitus, jota hän tarvitsi kehittääksensä ominaisuuksiansa; se teki ilman, jota hän hengitti, jos ei otsoonirikkaammaksi, niin ainakin mukavammaksi. Hänen silmänsä saivat lempeän loisteen, ihonsa tuli kirkkaaksi ja kukoistavaksi.
Eikä hän myöskään voinut olla tietämätön vaikutuksestansa. Ensiksikin hän oli kaunotar, toiseksi hän omasi sen, mikä tekee kauneuden ylenpalttiseksi: hänen olennossaan oli tuo rehevä aistillisuus, joka huolimatta siitä mieshukasta, jonka se aiheuttaa, kulkee miestenmieleisen rauhallisella nimityksellä.
Miten silloin tuomari Falck saattoi pelastautua, jos häntä miellytti ruveta pieneen seikkailuun hänen kanssansa?
Kamariherrattaren suuri rakkaus rouva Jeanetteen kuoli sinä talvena.
Hän piti ihmeellisenä, ettei kappalainen voinut saattaa vaimoansa
Herran luo — ja hän mietiskeli, mikä oli voinut tehdä rouva Jeanetten
hänen vaimokseen.
Hänen täytyi kuitenkin pitää suuret kutsunsa.
* * * * *
Se ilta tuli. Kaikista kynttilöistä ja lampuista, jotka paloivat sinisten silkkivarjostimien alla, virtaili satumainen loisto.
Sammalen-vihreässä huoneessa oli kamariherrattarella juuri ollut pieni keskustelu rouva Jeanetten kanssa, joka istui ja antoi ihailla lohenpunaiseen moirée antique-hameeseen pukeutunutta olentoaan ja kimaltelevaa puolikuuta tummissa hiuksissaan.
— — Teodor se oli keksinyt, että hänen tuli saada hame, joka pukee häntä. Hän oli toivonut sitä. Ja se oli neulottu aivan Teodorin mielen mukaan. Jeanette-rouva sanoi ylpeilevänsä sillä, ettei hän koskaan tehnyt muuta kuin mitä Teodor tahtoi. — — —
Kamariherratarta, jolla ei ketään Teodoria ollut, vaan jonka täytyi tehdä niinkuin itse tahtoi — suututti kuulla rouva Jeanetten puhelevan tuolla tavalla. Sillä se tiesi jotakin kaunista, suloisen hauskaa olemassaolomuotoa — senhän hän tunsi entuudesta: mikään hallitusmuoto ei ollut niin rajoittamaton kuin tuollainen vaimon alamaisuus; ilolla uhraisi hän leskenvapautensa tälle orjuudelle.
Jeanette-rouva istui ja katseli ympärilleen vierasten joukkoa lempeillä, sulattavilla hymyhuulillaan. Häntä ihmetytti nähdä rouva Thymann täällä; hän ei ollut kutsunut häntä luokseen viimein, sillä siitä voisi helposti tulla ikävyyksiä, ja sitä ei Jeanette-rouva suvainnut, miksi hän siis olisi kutsunut? Teodor ei tahtonut; hän oli niin verraton suojelemaan häntä. — — —
Kamariherratar oli loistava koko illan. Sillä Falck oli hyvällä tuulella ja osoitti mitä innokkainta mielenkiintoa kaikkeen, mikä koski häntä. Tuossa oli erään lehden näytenumero, jonka piti olla erinomainen, ja siinä puhuttiin naisen aivoista ja munien säilyttämisestä. — Falckin mielestä voisi hän sen ottaa!
Mutta sitten tuli hänen ylhäisyytensä Heröstä, joksi kamariherratar kerran sukkelalla päällä ollessaan oli ristinyt Gunvorin.
Hän tuli aina niin harmittavan ylhäisesti kaikkien muiden jälkeen. Ja juuri tänä iltana niin häiritsevästi. Jospa hän olisi jäänyt kotiin! Sillä tuomari joutui suunniltaan, tuli hajamieliseksi tapansa mukaan ja vetäytyi kuoreensa.
Vähän ajan kuluttua hän oli asettunut vihreään huoneeseen, missä
Torgersen keskusteli voudin kanssa.
Hän istui nojatuolissa vastapäätä ja katseli heitä levollisin, ajattelevin silmäyksin.
Torgersen innostui vilkkaan puheliaaksi vakuuttaessansa voudille, miten tilapäistä on, pääseekö ihmisessä voitolle se, mitä sanotaan jaloksi, vai se, mitä nimitetään huonoksi. Olosuhteet ne määräävät; se, mikä tuli hyveeksi muutamissa, olisi yhtä hyvin saattanut kääntyä paheeksi, vain olosuhteet siinä kohdin ovat määräävinä. Ja moraalihan ei ole muuta kuin harkintaa. Vouti oli juuri lukenut paksun kirjan sielunelimistön sallimanluonnosta… mitä hän oli saanut siitä selville? Oliko tuo sallimus satunnaista vai ehdotonta, oliko mitään mahdollisuutta voittaa itseänsä!
Falck ei kuullut, mitä vouti arveli. Hän katseli lakkaamatta Gunvoria. Hän tutki hänen kasvoistaan hänen ajatuksiansa. Hän riemuitsi, sillä tekeytyminen ei hyödyttänyt silmiä eikä otsaa mitään, kun siihen ei ollut mitään syytä.
Gunvor nousi ja meni.
Vouti oli alkanut puhua ikuisesta määräyksestä, mutta kun Torgersen ei kuunnellut, hän nousi ja meni hänkin.
Menköön kernaasti, vouti oli niin tukala. Senjälkeenkuin jalankolotus oli käynyt pahemmaksi, oli hän tullut jumaliseksi, ja nyt hän vaivasi kaikkia ihmisiä pyytämällä heiltä neuvoja; niin ollen oli tuomari parempi, hän ei keskeytä ihmisiä.
Ja Torgersen jutteli. Hypnotismista hän poikkesi politiikkaan. Hän piti aivan luonnollisena, että lampaat, olivat täällä vanhoillisia, mutta hän luuli, että tuomari oli liian hyvä lammaspaimeneksi. —
Alkoi sitten puhua itsestänsä. Hän oli deterministi —. Hän saattaisi ruveta keksimään järjellisiä syitä kaikkeen, mihin ryhtyi, ellei hänellä vain olisi niin huono muisti. — —
"Kas tässä!" keskeytti hän itsensä ja tavallisella ujostelemattomuudellaan veti taskustaan pienen kirjan, viskaten sen pöydälle.
Falck otti kirjan hiukan hymyillen. "Oh, arapialaisia satuja; hyvä, kamariherrattarenhan pitää saada ne!"
Hän selaili sitä, ja katsoen terävällä ilmeellään Torgerseniin hän luki puoleksi juhlallisella, puoleksi leikillisellä äänellä: "mitä arapialaisia sinä olet, joka pienen tytön vuoksi antaudut sellaisiin vaaroihin?"
Torgersen nauroi ja kumarsi arapialaiseen tapaan, ojennetuin käsin. "Kautta Jumalan, oi ruhtinas, onnettomuus tulee kaikkialla ainoastaan siitä katseesta, mikä lähetetään hunnunreunasta!"
Sitten hän kääntyi ja katseli tutkien häneen. Mitä hän tiesi?
Miehet mittasivat silmillään toisiansa hetkisen.
Silloin työnnettiin oviverho syrjään ja Gunvor seisoi heidän edessään.
Torgersen nousi, taivutti polvensa ja suuteli hänen kättänsä.
"Korkeasti säteilevä hallitsijatar, sano, mitä tahdot!"
"Meidän pitäisi syödä!" vastasi hän kylmästi.
Falck oli noussut hymyillen. "Ja Te olette tullut takaisin sanoaksenne meille sen, jotta jalous ei kuolisi maan päältä!"
Gunvor hymyili heikosti ja meni edellä.
Tanssittiin vilkkaasti. Kamariherratar oli itse nuorekkaimpia; kaikkien mielestä kelpasi katsella hänen ja tuomarin tanssivan franseesia. Sitten hän vetäytyi takaisin salonkiin niiden naisten seuraamana, jotka tällä erää muodostivat hänen esikuntansa. Jeanette-rouva tuli myöhemmin, ja hänen jälkeensä luonnollisesti herroja.
Ja täytyi sanoa, että mieliala pysyi hilpeänä; ei kuollutta aikaa ensinkään. Oltiin seurallisia, tyhjän keskustelun vieno sorina ei lakannut hetkeksikään; juotiin teetä ja puhuttiin paljon kaunista, etenkin siitä kupillisesta teetä, minkä Jeanette-rouva joi joutsenkaulansa taipuessa.
Nurkassa istui Gunvor ja puheli rouva Thymannin kanssa, joka oli vieraisilla ensi kertaa sairautensa jälkeen ja istui ja katseli ympärilleen hämmästynein silmäyksin. Hänen sormensa eivät pysyneet yhdessä kohdin, hän oli unohtanut ompelunsa, ja nyt oli paljon tehtävää kotona; hän ei tiennyt, mistä aloittaisi. Tohtori oli pakottanut hänet tänne tänä iltana.
Gunvor rauhoitti häntä ja sai hänet ajattelemaan muuta.
Tuomari seisoi lähellä keskustellen vilkkaasti Jeanette-rouvan kanssa. Gunvor tuli pari kertaa panneeksi heidät merkille; — sanat sattuivat niin ritarillisen kohteliaasti; mutta hänestä tuntui puheessa piilevän loukkaavaa kärkeä, ja vastenmielisyys salamoi katseissa, joita rouva lähetti tuomariin.
Gunvor oli useita kertoja pannut merkille Falckin olennon tämän puolen, joka hänessä tuli ilmi naisia kohtaan, tuon jonkinlaisen antaa-mennä-piirteen, joka toisista naisista tuntui suurelta kunnianosoitukselta. Vain hänkö tämän ymmärsi — vain hän, jolla oli tilaisuus verrata sitä siihen tapaan, millä tuomari kohteli häntä itseänsä.
Hän hymyili vasten tahtoaan tälle ajatukselle eikä oikein tiennyt, mitä oli vastannut rouva Thymannille — —
Kaksi kertaa yhtyivät heidän katseensa. Gunvor tuli hiukan kalpeammaksi ja istuessaan hän sulki ja avasi toista kättään konemaisesti.
Ei apua; — kuka nainen koko maailmassa voisi pysyä tunteettomana sellaiselle kunnioitukselle kuin se, minkä hän saattoi panna katseeseensa?
Se muistutti jotakin, jota hän oli kuvitellut lapsena, nähdessään ensi kertaa meren; — sitten ei meri ollutkaan sellainen, mutta mielikuva jäi muistoon hämäränä ihanuutena. Nyt se näytti äkkiä ilmaantuvan, tulevan muitta mutkitta ja rakentavan hänen ylitsensä loistavia temppeliholveja. — —
Vihdoinkin, vihdoinkin hän löysi jotakin, mikä oli kylliksi suurta! — —
Hän istui tavallisessa ajattelevassa asennossaan, hiukan taapäin kallistuneena tuoliin, hymyn väreillessä suun ympärillä.
Hän ei huomannut, että rouva Thymann oli lopulti käynyt puheliaaksi ja unohtanut kaikki tehtävänsä; — hajamielisenä hän kuunteli tuomarin iloista valitusta yksinäisestä poikamiehen elämästään. Hän tahtoi saada Vikka-tädin myöntämään, että asianomaisen ihmisoikeuksien ei pitäisi lakata siksi, että hän on ollut harvinaisen ymmärtäväinen välttääkseen avioliiton. Ihmiset nimittäin tarvitsevat julistuksia, kaikki oli tupattava heihin, tulisi todellakin pitää huolta heidän kasvatuksestansa. — —
Vikka-täti seisoi ja katseli häntä hienolla, hiukan omituisella arvokkuudella, mikä oli hänelle ominaista. Ja sitten hän ravisti valkeaa päätänsä, hymyili ja meni yhdessä rouva Thymannin kanssa sisään katselemaan kotiljonkia, joka juuri oli alkanut.
Falck istahti pienen salonkipöydän ääreen ja selaili albumeja. Sitten sulki ne jälleen.
Gunvor istui yksin.
Valo virtasi tummana, äänettömästi, tummansinisten silkkivarjostimien alta.
He istuivat hiljaa, kuten niin usein ennen; — kuitenkaan ei ollut niin kuin ennen. Kuten hiljainen Arachne kietoi äänettömyys heidät verkkoonsa ja pakotti heidät ilmaisemaan itsensä.
He tiesivät molemmat salaisuutensa. He tahtoivat kumpikin päästä siitä, ilman että toinen tietäisi tahi aavistaisi mitään.
Falck huokasi vasten tahtoansa. Gunvorin läheisyydessä valtasi hänet ihmeellinen kaipaus, jonkinlainen koti-ikävä. Hän tuli ajatelleeksi äitiänsä.
Sitten hän hymyili ja pyyhki hitaasti silmiänsä. Hänen mielensä tuntui oikeastaan niin sanomattoman hyvältä. Olihan hän täällä!
Gunvor alkoi puhua, ei oikein tiennyt itse, miksi, — hän tuli hilpeäksi ja vastoin tavallisuutta hiukan äänekkääksi.
Falck ei sanonut mitään. Gunvorhan se puhui.
Kun Gunvor huomasi tämän, joutui hän hämilleen ja tuli alakuloiseksi. Lopuksi hän istui jälleen sanaakaan sanomatta; oli kuin tuomarin äänettömyys sitoisi hänet.
Kummankaan mielestä se ei ollut oikein sopivaa, mutta kumpikaan ei liioin löytänyt sanoja.
Gunvorin kasvot vavahtelivat heikosti. Tuomari ei ollut koskaan nähnyt häntä niin miellyttävänä.
Iso lamppu oli sammumaisillaan. Nurkissa tuli pimeä, ja tuttavallinen hämärä levisi huoneeseen.
Gunvor kuuli sydämensä jyskyttävän. Oliko äänettömyys ollut niin pitkä, että se oli kertonut jotakin, vai niin lyhyt, ettei se ollut sanonut mitään?
— — Heidät peitti värähtelevä, sinertävä pimeys, jonka katkaisi etrurialaisen pronssilampun säteet, joka paloi nurkassa lempeästi niinkuin yölamppu.
Falck oli noussut ja kävellyt muutamia kertoja edestakaisin. Oli sitten istuutunut vähän lähemmäksi Gunvoria.
Jokainen hänen tekemänsä liike pani Gunvorin sydämen vavahtamaan. Hän ei nähnyt häntä, mutta tunsi hänet kaikessa, ilmassa ympärillään, tuolta toisesta huoneesta kuuluvassa soitossa.
Hän kumartui eteenpäin ja nojasi päätään toiseen käteensä. Häntä veti vastustamattomasti. Mikä, mihin? Ei hän tiennyt.
Mutta siinä istuessa täytti hänet syvä, uneksiva riemu. — —
Niinkuin virranpyörteen vetäminä tulivat ne takaisin, ne kätketyt ajatukset ja pienet, tummat sanat. Tuoksui ja säteili, viestejä kulki heidän välillään omaa, näkymätöntä tietänsä, kuulumattomien sanojen virta tulvasi hermosta hermoon. — — —
Gunvor tunsi olevansa kuin pyörteessä, mistä hänen täytyi pelastautua — mutta ei voinut.
Hän istui mykkänä, herkkänä, voimattomana. Heikoinkin ääni herätti hänessä vastakaiun, kuin väräjävät kielet soittimessa; hän kuuli sydämensä lyönnit rinnasta ja veren suhisevan suonissaan. Hän koetti koota ajatuksiansa; hän ponnisteli päästäkseen palaamaan itsetietoiseen elämään, sille pohjalle, mistä kaikki se tuli, mikä riisti hänen voimansa.
Hän nousi, siirtyi toiseen tuoliin ja virkkoi muutamia merkityksettömiä sanoja, — sillä hiljaisuus oli ollut liian pitkä. Nyt hän oli varma siitä.
Tuomarin silmät suurenivat, ne loistivat pimeyden läpi kuin kaksi tähteä. Hänkin nousi. Hän tahtoi nähdä Gunvorin kasvot paremmin ja kiersi lamppua. Se leimahti silmänräpäykseksi ja sammui sitten kokonaan.
Mutta hän oli nähnyt Gunvorin kalmankalpeana, epävarma, haihtuva hymy huulillaan. Ja hän haki hänen silmiänsä ja löysi ne — hänen katseensa viipyi sekunnin ajan niissä.
He istuivat jälleen entiseen tapaansa. Kumpikaan ei voinut karkoittaa lumousta.
"Minulle loistaa valo läpi pimeyden!" Hänen äänensä kuului matalalta, värähtelevältä. "Tekö se olette? mitä Te sanotte?"
"En mitään", vastasi Gunvor hiljaa, varmasti. Mutta seuraavassa tuokiossa hän painoi päänsä ja ratkesi itkuun.
Väkinäinen riemu valtasi Falckin. Hän ei ollut koskaan nähnyt Gunvorin itkevän, ja tiesi, ettei kenties milloinkaan kukaan muukaan.
Hän meni hänen luokseen, tahtoi ottaa hänen kätensä, ottaa hänet syliinsä ja sanoa kaikki; — mutta hän ei rohjennut.
Gunvor istui liikkumattomana, ikäänkuin ei enää tietäisi, että Falck oli siellä.
Falck otti ruusun napinlävestään ja laski sen hänen eteensä. "Ottakaa tämä!" pyysi hän lempeästi. "Te sanoitte äsken rouva Thymannille, ettette nuku hyvin öisin; ottakaa tämä, se on hiljaisuuden vertauskuva, se saa ajatukset vaikenemaan! Mutta se puhuu myöskin; kuulkaa, mitä se sanoo!"
Gunvor oli äkkiä noussut, mutta jäänyt seisomaan, tukien itseänsä pöytään ikäänkuin ruumiillisen heikkouden tavoittamana.
Sitten hän otti ruusun — ja katosi.
Falck jäi istumaan yksin juhlallisen riemun valtaamana. Hän ei tahtonut ajatella edes, oliko hän todellisuudessa. Miksi kiirehtiä noin? Sitenhän hän vain turmelee tunnelman; ei, pysähdy, käy hiljaa! Eikö maailma ole täynnä pahuutta? — Tahdottiin estää hänen onneansa; koko maailma kadehti häntä; hän tahtoi vannottaa kaikkia, rukoilla armoa itsellensä — sillä eikö hänen tarvinnut levähtää elämäntuskista, laskea päänsä hänen polvillensa ja levähtää!…
Palvelijatar tuli ottamaan lampun.
Oli tullut aivan pimeä. Se oli erinomaista!
Hän risti kätensä ja rukoili Jumalaa, että kotiljonki kestäisi kauan, että nuoret Bergenin tukkukauppiaat eivät antaisi naisille hetkenkään rauhaa, sillä miten jaksaisi hän nähdä ketään ihmistä nyt, kun hän oli saanut varmuuden siitä, että Herön Gunvor rakasti häntä!…
Se ei muuten ollut totta, vain unelma — ja sielussa onnen jäljet, joka oli siellä vieraillut ja mennyt jälleen!…
Mutta se oli ollut unelma, täynnä aurinkoa. — Vielä säteili se hänen ympärillänsä, aurinko oli hänen sielussaan, loisti hänen silmistään; uusi voima liikkui sydämessä, läpi joka suonen — virtaili sähkönä hänen sormenpäistään!… Kevään unelma? Nyt, kun tuo hempeä ja hieno oli lakastunut hänen elämässään?… Nyt, kun yksinäisyys jo oli saavuttanut hänet, ja hän oli yksin maailmassa! — —
Hän kauhistui; hän pelkäsi Gunvoria. Hän, joka oli kärsinyt itsekieltäymyksen pitkällistä tautia, mitä ei milloinkaan täydellisesti voi parantaa! Eikö Gunvor vaatisi mahdottomia häneltä, sitä, joka jo oli menetettyä, voimaa, joka oli hävitetty… Miten voisi hän seurata Gunvoria — hän, raihnainen, rauhaton vieraan maan vaeltaja! Hän, jonka osaksi oli tullut kulkea ja hapuilla aina hautaan asti — — —
Oli yhdentekevää! Gunvor oli hänelle samaa kuin kaste janoavalle ruoholle! — — —
Ei, hänen täytyy nauraa itseänsä! Ei kai hän ollut mikään pahantekijä! Hän tahtoi varoittaa Gunvoria: mitään ei voinut rakentaa hänen sielunsa rauhattomalle pohjalle — Gunvor ei voisi luottaa hänen sydämeensä. Se oli pimeä — —
Miten hän voisi puhua Gunvorille kaikki, mikä oli kurjaa hänessä? Jos hän nyt tulisi, tuo kuninkaanneito, joka ei tiennyt siitä majesteetillisuudesta, minkä Jumala oli hänelle lahjoittanut, jos hän tulisi, niin ei hän olisi näkemättä sitä, hän polvistuisi — —
Mutta hän tahtoi paeta hänen kasvojansa. Hän näki Gunvorin pyytävän sisintä persoonallisuudelta — ihmisten kesken ei sellainen sopinut. Gunvor ärsytti häntä, hän ei tahtonut, että hänelle muistutettaisiin hänen omia ihanteitansa. Verinen haava aukeni, Gunvor sai hänet huomaamaan, että hän, Falck, oli sairas, että hänen elimistössään oli jotakin lamautunutta, kenties vain yksi ainoa pieni lihas, mutta se oli kyllin. — —
Eikä kukaan ymmärtänyt, ei edes hän, että onni, joka vielä oli häntä varten, oli suurista onnettomuuksista pääseminen. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään enempään. Hän oli kerran kärsinyt; hän ei tahtonut enempää! Se oli kenties velttoutta; mutta niin se oli. —
Palvelijatar toi sisään täytetyn lampun. Tuli niin kiusallisen valoisa. Kotiljonki oli lopussa, ja tuokiossa oli salonki täynnä iloisia, äänekkäitä ihmisiä.
Falck oli äkkiä noussut. Peläten ilmaisevänsä mielialansa hän tuli tavattoman hilpeäksi. Se oli välttämätöntä toisistakin syistä: hänen täytyi saada selväksi itsellensä ja eräälle toiselle, ettei mitään ollut tapahtunut.
Gunvorkin oli jälleen tullut sisään. Hän katsoi pari kertaa Falckiin silmissään mietiskelevä ilme, — äänetön, ihmettelevä tuska.
Falck huomasi tämän, tuli hillittömän riemuisaksi ja kääntyi yhä enemmän Jeanette-rouvaan.
Myöhemmin, kun alettiin tehdä lähtöä, oli Torgersen ylen hilpeä; hän ei tahtonut lähteä, eihän ollut hauskaa mennä kotiin nukkumaan, nyt kun oli niin hupaisaa. Ja hän uskoi rouva Thymannille, jota hän auttoi pukeutumaan kaikkiin päällysvaatteihinsa, että hänestä oli hirmuisen hauskaa tuntea olevansa kotona täällä maan päällä, jota hän lapsuudestaan asti oli kuullut kuvailtavan murheenlaaksoksi. Oli todellakin hyvä olla täällä murheenlaaksossa.
Rouva Thymann tuijotti häneen raukein, kysyvin silmin ja antoi pukea itsensä.
Falck seurasi Elina-rouvaa veneeseen, Gunvor tuli tädin kanssa perässä.
Gunvorin astuessa laiturin pimeille portaille seisoi Falck odottamassa ja tarjosi hänelle kätensä.
"Kiitos", sanoi hän hiljaa ja otti sen. Mutta veti kätensä heti pois ja meni yksin.
"Hyvää yötä!" sanoi hän rauhallisesti. "Svein, miksi sinä jäät sinne, mitä se Irmild siellä —?"
Kotimatkalla tuntui Torgersenista veneen perässä oltavan niin äänettömiä. Elina-rouva oli rauhallisesti nukahtanut, ja Gunvorista ei kuulunut niin hiiskaustakaan. Hän istui hiukan taapäin nojaten käsi peräsimessä.
"Oletko väsyksissä?" kysyi Svein. Kun hän ei vastannut, luuli hän hänen nukkuvan.
Ja hän hiipi keulaan Irmildin luo, joka istui hyräillen hiljakseen.
He tulivat kotiin; kukin siirtyi omalle taholleen. Elina-rouva ei luullut kuulleensa Gunvorin menevän huoneeseensa; mutta hän ei ajatellut sen enempää. Elina-rouvasta ei milloinkaan ollut tuntunut niin hyvältä, hänen mielensä ei koskaan ennen ollut niin rauhallinen ja iloinen.
* * * * *
Merellä oli ollut myrsky. Nyt tulivat pitkät aallot murtuen rantaa vasten.
Gunvor meni sinne.
Hän ei voinut olla missään muualla kuin siellä.
Meri oli äärettömän harmaa, taivas synkkä — muualla hän ei voinut olla kuin täällä! Sillä tänne tulivat aallot, vyöryivät hänen polttavaan sieluunsa ja kysyivät: "mitä olet tehnyt itsellesi?"
Siitä hän tahtoi päästä selvyyteen; siksi hän tuli tänne.
Hän kulki edestakaisin levottomin askelin, pysähtyi hiukan, alkoi jälleen kulkea rauhattomasti, tuskallisesti. Hän tahtoi vain hieman puhella itseksensä täällä, hieman herätä, katsoa eteenpäin, mikä tulisi hänen elämäkseen — mitä hänen oli kärsittävä.
Mutta sen sijaan tuli takaisin se, mikä oli kerran kärsitty ja ohitse. — —
— — Ainoastaan seitsenvuotias hän oli! Oli yö sellainen kuin tämä — se ei koskaan mennyt hänen muistostaan: silloin kärsimys lähestyi häntä ensi kertaa!… Hänestä oli tuntunut, että vanha akka nousi merestä, otti häntä kädestä ja sanoi: tule minun kanssani! Ja hän oli myöntynyt. Palavan, loukatun oikeudentunnon valtaamana hän oli hiipinyt ulos sinä yönä. Hän tahtoi puhua Jumalan kanssa ja luuli tapaavansa Hänet täällä. "Jumala, miksi teet niin?" oli hän kysynyt; "miksi olet pannut minut tänne, ja miksi teit sillä kertaa niin, sinä tiedät; minusta et siinä tehnyt oikein. Sinä et välitä minusta, muuten et tekisi niin!" — —
Ja meri oli noussut ja tullut hänen luoksensa. Aallot syleilivät häntä kuohuillansa, ne lauloivat suurta, ylpeää laulua; se kulutti tuskan.
Kun sitten Sidsel löysi hänet, oli kaikki taas hyvin. — — —
Nyt oli hän täällä taas; eikö kukaan täällä tietänyt mitään neuvoa?
Hän istuutui rannalle, pani poskensa kovaa kiveä vasten, teki sen hiljaisella sydämellisyydellä… sillä eikö maa ollut hänen äitinsä? Hän tahtoi tehdä salatunnustuksen sille, ainoalle, joka voi ymmärtää. — —
Hyvä, että oli yö, ja kaikki mustaa ja äänetöntä!
Eikö tullut yhtään aaltoa, joka voisi laulaa pois sen, mikä kidutti?… ottaa sen suureen lauluunsa, musertaa sen pirstoiksi? — —
Aallot tulivat — ylpeine elkeineen, rohkeina kuin vanhurskauden ääni; vyöryivät rannalle, loiskahtelivat hänen jalkoihinsa juhlallisesti kuiskien. — —
Taas tuli muistoja: hän näki itsensä lapsena kuljeksivan määrättömästi ikävöiden jotakin, jota hän ei itse tiennyt: jotakin suurta, muodotonta, kuin rajatonta riemua, etäistä soittoa… sitten se muuttui unelmaksi! Sillä mikään ei ollut niin valtava kuin unelma; se säteili kuin tuhat kimaltelevaa merta! — — — Ja Sidsel oli lukenut hänelle satukirjaa: oli kerran palava meri; sen yli täytyi kulkea, jos tahtoi eteenpäin!… Ja se oli sytyttänyt hänen mielensä, hän oli katsonut eteensä rohkein silmin ja huutanut: minä tahdon ylitse!… mutta Sidsel ei kuullut häntä; hän luki edelleen: karhulla on punaisenruskeat ja mustat karvat siksi, että se on mennyt läpi palavan meren, sudella on punaisia ja valkeita täpliä siksi, että se on ollut palavassa meressä, kukaan ei pääse ylitse tulematta merkityksi! Hän oli silloin itkenyt ja huutanut taas: minä tahdon ylitse! — — —
Pitäisikö hänen nyt hävetä pientä lasta, peittäisikö hän nyt päänsä ja sanoisi: minä en uskalla!
Sillä nyt — nyt hän oli palavan meren rannalla, jonka yli hänen täytyi päästä voidaksensa elää. Nyt oli se silmänräpäys — jolloin on valittava kohtalonsa!
Ne, jotka seisovat tienhaarassa — eivätkö ne aina mene väärään suuntaan? Niinhän tapahtuu aina.
Ei, hän ei tahtonut ajatella mitään enempää, hän ei voinut. Hän jäi istumaan jäykkänä, tylsin katsein.
— — Maasta kuului kuisketta, kummallista ja kolkkoa, kallion alta tunki käheää, kumeaa ääntä. Ulapalla sataman päässä vilkkui majakan punainen valo kuin uskollinen silmä, joka valvoi hänen kerallaan.
Hän tahtoi sanoa kaikki yön tuulelle, kertoa sille kuohuvasta verestänsä;… ei, se ei ollut totta! Hän rakasti Sveiniä! Kun Svein tuli ja syleili häntä, ja hän katsoi hänen lämpimiin silmiinsä, silloin hän tunsi rakastavansa häntä. Ja kun Svein pyysi häntä unhottamaan sen, mikä ei ollut hyvin, teki hän niin, sillä hän rakasti häntä.
Mutta joka kerta hän oli tuntenut sydämessään, että se, minkä Svein antoi, ei riittänyt! Hän oli jälleen tuntenut lapsuutensa kaihon, jälleen ajatellut kuin silloin, ettei ollut mitään iloa siinä, mikä ei ollut suurinta. — —
Hän nousi tietämättään ja alkoi kävellä niin nopeasti, että hänen täytyi pysähtyä vetämään henkeä.
Mutta hehän rakastivat toisiansa! Heidän välillään oli side, joka ei koskaan katkeaisi, niin pyhästi velvoittava, ettei sitä milloinkaan voisi purkaa! —
Hänessä heräsi lämmin tunne, lempeä suojeleva äidillisyys. Hän olisi vastuunalainen hänestä, hänen piti olla varovainen, odottaa; kaikki se hänen luonteessaan, minkä suhteen hän itse niin pahoin menetteli, oli pelastettava.
Kauhun väristys kulki hänen lävitsensä. Hän ei koskaan päästäisi Sveiniä, niinkuin kerran arassa ja ylpeässä lapsellisessa pelossaan oli päästänyt miehen, joka sitten joutui hukkaan; — hän ei milloinkaan tahtoisi tuhota kenenkään elämätä; Svein voisi olla varma; olihan hän antanut sanansa!
Hän hiljensi kulkuansa ja painoi molemmin käsin ohimoltansa — seisoi ja kuiskaili jotakin itsekseen.
Se oli joka tapauksessa totta, se, mikä ei löytänyt sanoja! Oli totta, että silloinkin, kuin hän oli ollut onnellinen, hän ei ollut ollut täysin onnellinen. Nyt hän sen tajusi, sillä hän tiesi nyt, että hänen sielussaan oli enemmän, oli vapaita voimia, — hänen tarpeensa ei tulisi koskaan tyydytetyksi! Ja kun hän oli tahtonut voittaa tuon kaiken eikä uskoa, että oli niin — silloin hän oli tullut niin äärettömän väsyneeksi! — — —
Ilonsäde välähti hänen silmissään. Hän huokasi syvään huudahtaen.
Sillä se, mikä oli kaikista suurinta, oli kuitenkin tullut hänen luoksensa! Hän ei tiennyt, miten. Mutta eräänä päivänä hän huomasi seisovansa pyhällä paikalla, ihastuksen hämmästys oli täyttänyt hänet; hän olisi tahtonut polvistua: siinä oli hänen lapsuutensa hämärä ihanuus, jokin, joka oli rakentanut temppeliholvin hänen ylitsensä!… Ja täällä oli kaikki toisenlaista!… Silmä, joka näki, korva, joka saattoi kuulla!… Ei koskaan enää yksinäistä tahi kylmää! Ensi kerran hän tunsi sydämensä täyttyvän selittämättömällä, suloisella varmuudella. Hiljaa hän tahtoi painaa päänsä hänen rintaansa, tyynenä kuin lintu pesässään. Hän oli löytänyt tyyssijan sielullensa! — — —
Mutta syvällä ilossa asuu suru — sen on laita kuin kesän; sen takana istuu pimeys odottamassa. Siksipä se juuri kiiruhtaa tullakseen antamaan kaikille, jotta jokainen saisi maistaa elämää ennenkuin täytyy kuolla. — — —
Oliko hän jo saanut osansa? Sillä nyt se oli mennyttä. Mooseksen tavoin hän oli nähnyt luvatun maan. Sitten oli tuhansia tuskia tullut, ja näky peittynyt. — — —
Kylmän muukalaisen lailla oli Falck katsonut häneen; Falckin silmät olivat vakuuttaneet, ettei se ollut totta. Ja tiesihän Gunvor sen! Jäykistyttävällä tuskalla hän tunsi, että päivää myöhemmin Falck oli toinen mies, ei enää ruhtinas, ei temppelin ylimmäinen pappi — vaan viheliäinen, huono, oman heikkoutensa orja. Gunvorin täytyi viimeisenä uskoa se, minkä muut tiesivät niin hyvin. Sillä eihän heidän välillään koskaan voinut tulla selvyyttä, ei koskaan syntyä lujaa pohjaa, millä seisoa.
Hän peitti kasvonsa läähättäen. Ei hänkään kyllin! Ei hänessäkään! — —
— — Jos joku herättäisi hänet sadan vuoden kuluttua, olisiko hänen kohtalonsa silloin parempi, eikö hän silloin olisi niin yksin maan päällä?
Hän pyyhki käsillään hitaasti kasvojaan.
Hänelle tuotti kärsimyksiä, ettei voinut antaa anteeksi hänelle! Miks'ei hän voinut ymmärtää häntä niin täydellisesti, että voisi olla armelias hänelle? Eikö ollut aivan tavallista, että ihmiset alkoivat suurellisesti ja lopettivat tyhjällä? Ja hän ei voinut nähdä häntä sellaisena kuin hän oli. Mikään murtunut mies hän ei vielä ollut. Oliko kuitenkaan ketään, joka oli sellainen kuin hän? Ruhtinas hän oli! — — —
Tässä silmänräpäyksessä vapisutti häntä väristys, että Falck omisti sen, jota Svein Torgersen ei tiennyt olevan olemassa. Falckin luonteessa oli miehekästä hienoutta, jota Gunvor ei ollut koskaan tavannut, ja — hän tiesi sen — hänen sisimmässään jotakin saastuttamattoman jaloa ja puhdasta, oli pyhä ilma.
Hän pysähtyi äkkiä ja teki ääneen kysymyksen itsellensä. Rakastiko hän
Falckia? Oliko hän rakastanut häntä jo kauan?… Ja Svein, oi hyvä
Jumala! Falckia ja Sveiniä?… Falckia tahi Sveiniä?
Hän nosti kätensä päänsä päälle — seisoi huojutellen itseään edestakaisin; hänen oli mahdotonta pysyä hiljaa; hän seisoi kuin kuumilla hiilillä.
Pohjoisesta tuli tuulenhenkäys. Hän meni kivilohkareen suojaan, jonka meri näinä päivinä oli siirtänyt rannalle. Hän seisoi puoleksi tajutonna, kasvot harmaina, verettömin huulin. Toinen käsi aukeni ja sulkeutui kouristuksentapaisesti.
— — Ja hän antoi hänelle ruusun sen äänettömyyden merkiksi, mikä oli laskeutunut heidän välillensä!…
Miten kävisi, olivat Falckin silmät kysyneet, ja sitten hän oli piiloutunut tapansa mukaan — niin kummallisen hermostuneena. Pelkäsikö hän, että ihmisten varomattomat kädet koskisivat pyhään? Eikö hän voinut sietää sitä ajatusta, että he lakeijamaisessa ylpeydessään katsoisivat alentuvaisina siihen, mikä kävi yli heidän ymmärryksensä… tulisivat pienine, saastaisine ajatuksineen tahraamaan. Senkö vuoksi hän oli niin pelokas?…
Vai oliko hänellä jotakin kaduttavaa!
Silloin sanoisi hän hänelle: mitä sinä pakenet? Etkö näe, että ympärillämme on pyhä loiste, polvistukaamme hartaudessa sen eteen, mikä muistuttaa meille, että Jumala asuu meissä!
"Sen sanon hänelle!" kuiskasi hän rajusti. — — Sillä mitä se heihin koski? Kysy meren hurjalta kotkalta, hillitseekö se lentonsa, kun se tietää, että joku matelee maassa!…
Hän tahtoisi sanoa, ettei hänen tarvitsisi katua — ja että hän voisi olla rauhallinen!
Hän kohotti päätänsä ja hymyili.
Ja hän seisoi ja tuijotti poispäin ja koetti löytää ilmauksen sille, mikä täytti hänen, ilmauksen suuren ja voimakkaan, niinkuin meren — — —
* * * * *
Mutta eikö kuitenkaan ollut mitään pelastusta yksinäisyydestä?
Sillä kaikki oli pimeää ja ohitse!… Hän ei voinut nähdä, että mitään oli jäljellä enää.
Kyllä kärsimys!
Seisoa ja katsella, kun kaikki palaa… seisoa ja katsella, miten kuluu, leimuaa, hehkuu, sammuu verkalleen — kaikki, minkä omistaa…
Eikö ollut pelastusta omantunnontuskasta, sentähden että hän ei ollut tehnyt velvollisuuttansa yhtä ihmistä kohtaan? Missä oli pelastus hänen jäisestä, raudankovasta tahdostaan?
Hän oli ennen tahtonut tehdä jotakin suurta, valjastaa tähden vaunujensa eteen — mutta sitten hänelle oli selvinnyt, että suurta voidaan tehdä aivan hiljaa, ilman tähteä, että suurinta kenties oli hakea oma tiensä pimeyden läpi ilman vaunuja;… mutta hän ei voinut! Hän tahtoi valittaa, niinkuin lapsuudessaan: "Jumala, Sinä et minua rakasta, kun sallit minulle tällaista!" — — —
Mutta ihmisten täytyi kärsiä, sen hän tiesi hyvin! Eikö itse Jeesus ollut huutanut: "Jumalani, miksis minun ylenannoit?"
Hänen hikensä vuoti kuin veripisarat maahan!… Kellä oli voimaa kärsiä niinkuin hänellä?… Ja aina oli ihmisiä, jotka vuodattivat sydänvertansa; miksi pitäisi häntä säästää?… Tässä lepäsi meri ja nousi, niinkuin tuhat vuotta sitten, ja tähdet katsoivat alas, niinkuin ennen — mitä oli täällä muuta kuin mitä ne aina näkivät. Sen suhteen ei ollut mitään tehtävää. Lopulti tulee kaikki, hyväksi!
Ilon säde leimahti hänessä, kun hän ajatteli kuolemaa, uinumista syvällä maan alla. — — —
Oli nousuveden aika; meri oli kohonnut aina siihen asti, missä hän istui, loiski hänen jalkojensa juuressa, ja se kuului äidin kuiskeelta.
Hän istui katsellen, miten aalto aallon jälkeen vaipui taas, miten toinen aalto kohtasi uuden ja ehkäisi sen kulun — istui katsellen väsyneellä mielenkiinnolla, miten laine nousi, taisteli ja murtautui esiin, kunnes se ähkyen vaipui yli kivien…