Hän jäi istumaan tunteettomana, välinpitämättömänä, ruumiillisesti voipuneena. Hän ei muistanut enää mitään; hänen huomionsa oli kokonaan kiinnittynyt siihen, mitä hän näki ympärillään: miten monta kaunista kiveä tuossa oli!… Siinä olisi jotakin pikku Gunille!… Tuolla hiekassa näkyi rantasipin tiheät jäljet, jolla oli aina niin kiire.
Hänestä tuntui, että hän oli kuollut. Oli tullut joku ja kantanut hänet pois elämän vaivalloisesta työstä — eikä kukaan voisi tuoda häntä takaisin!
Sitten hän huomasi, ettei hän ollut kuollut, vaan istui vain yksinään. Ja kaikki yksinäisyyden ja yön hirmut tulivat… Ne ovat iäti samat, ne palaavat alituisesti takaisin… Pimeä myrsky se on herättänyt ne; ne nousevat merestä — hän tunsi raskaiden siipien havinaa, näki tuijottavia kuolleita katseita!… Ne tulivat ja vetivät hänet alas valtavaan pyörteeseen. —
Ja kaikki hiljeni ja kylmeni… Hän tunsi synkän jäädyttävän aallon, joka veti hänet mukaansa: katso, me tulimme ja otimme sinut viimein, sinutkin! — — —
* * * * *
Meren kylmä tuuli kiihtyi, siveli häntä, kiskoi häntä hameesta ja heitti vaahtoa hänen kasvoilleen.
Hän avasi ihmetellen silmänsä.
Kuu oli noussut, hän katseli valoisaan, loppumattomaan jylhyyteen — sitten hän sulki jälleen väsyneenä silmänsä. Kylmä jäädyttävä talvikuu teki kaikki pahemmaksi. — —
Hän oli taas vaipumaisillaan tajuttomuuteen, kun hänen huomionsa heräsi siihen, että elämä alkoi vilkastua venäläisessä aluksessa, joka oli ulompana. Siellä pumputtiin laivan pumpuilla ja kannettiin vettä sangoilla. Jotkut olivat rikissä ja lauloivat.
Hän kuunteli noita raskasmielisen pitkäveteisiä, omituisen kaihoisia venäläisiä lauluja. Sekoittuen aaltojen loiskeeseen ja tuulen suhinaan saapuivat ne häntä vastaan, viilsivät kuin miekka hänen sieluansa.
Ne tulivat hänen luokseen tuskan valitusviesteinä, kaikkinaisen tuskan, jota ihmiset tuottavat toisilleen… jos hän oli unohtanut itsensä, niin nyt tuli viesti kutsumaan häntä työhön jälleen…
Hän nousi väkinäisesti ponnistaen tahtoaan.
Mikä häntä oikeastaan vaivasi?… Tärkeintä… sitä, minkä edestä eletään ja kuollaan — sitä ei kukaan riistäisi häneltä, hän ei sallisi kenenkään tuhota elämäänsä! Ei sallisi pysähdyttää itseänsä tähän, hän, jolla oli muuta tehtävää!…
Hän alkoi astua ripeästi, veri lämpeni ja pääsi vauhtiin.
Ei ollut hänellä aikaa tähän, edemmäksi hänen pitäisi!
Oli otettava asia aivan tyynesti. Aina ei voinut ranta olla näkyvissä, kerran täytyi myrskyn ja aaltojen tulla!… Eikö hän ollut toivonut avaraa merta, vaatinut sitä, niinkuin ylpeää oikeuttansa? Ei hän sallisi sen katkaista tietänsä!… Ei hän uskaltaisi tarjota itselleen sitä, mikä ei ollut hänen arvonsa mukaista. Sillä eikö hän ollut ihminen, syntynyt hallitsemaan itseänsä?… Ja eikö elämä ollut hänen valtakuntansa?… Aurinko ja suuret avaruudet kuuluivat hänelle. Eikö jokainen voima siinä maailmassa, jota sanottiin hänen sieluksensa, ollut hänen palvelijansa?… Hän kulki kalpeana ja vapisten — mutta raudanluja päättäväisyys loisti hänen silmistään. Hän tahtoi kilvoitella, niinkuin Jaakoppi Jumalan kanssa. Hän tahtoi olla onnellinen, miksi hän siis ei olisi? Miksi olla ottamatta kypsyneitä hedelmiä elämän puusta? Miksi olla muihin tyytyväinen?…
Eikä hän tahtoisi vaatia mitään! Oliko mitään enempää?… Toiset voisivat sen pitää!… Ei tahtoisi hän kerjäläisenä koota hiukan sieltä, hiukan täältä saadaksensa paikkaamalla kokoon jotakin, mitä voisi onneksi sanoa; sen saisivat ne tehdä, joille se riittäisi — — Ja jotakin muuta tuli vielä lisäksi, voimakkaampaa kuin tuo suuri ylpeys: lempeä, voimaton rohkeus, tyynen, kärsivällisen hellyyden lähteensilmä — hänen myötätuntoisuutensa ihmisiä kohtaan.
Hän tunsi kuin tuhansilla aistimilla, että häntä huudettiin auttamaan sytytettäessä valoa niille, jotka istuivat pimeässä — ja valvomaan heidän kanssansa, jotta se ei sammuisi!… Olla mukana luomassa maata, joka ei vielä ole valmis!… niin että ihmiset saisivat iloita, ilman että on tuskaa riemussa!… kaikki ne, jotka kulkevat täällä — lyhytnäköiset vaeltajat, raskautetut, eksyneet, väsymättömät, kunnes saavuttavat hautansa… Niitä hän auttaisi heidän kulkiessaan pimeillä teillä… kohti sitä tulevaisuuden maata, missä kaikki tulee paremmaksi, koska on opittu vähentämään toisten kärsimyksiä! — — —
* * * * *
Hän tuijotti aallonlaaaksoihin, missä kuutamo kimalteli, särkyi palasiksi ja liittyi eheäksi jälleen.
Eikö täälläkin kaikki sanonut samaa? Hän kuuli meren ja maan äänet: ei ole mitään suurempaa! — —
Hän laski jälleen poskensa kalliota vasten. Voisiko äiti unohtaa lapsensa — ei kuitenkaan maa, tuo ikuinen, voinut! — —
Hän kuunteli, ja kuuli sen hengen nousevan taivasta kohti; oli kuin tuhannen ääntä, hiljainen, kohiseva messu!…
Hän tunsi itseänsä vapisuttavan, kuin menisi hän yksinään ripille pyhässä hiljaisuudessa. Hän oli jälleen rohkea ja terve! Ilmapiiri oli väljentynyt — hänen äitinsä talossa oli monta huonetta! — — —
Hän kietoi saalin tiukemmin ympärillensä ja kulki verkalleen kotiinpäin.
Oli tullut päivä.
Tiellä, joka vei kartanoon, hän kohtasi kappalaisen, joka tuli ripitysmatkalta ja oli menossa veneeseen.
Kappalainen katsoi häneen ja hänestä Gunvor oli jotenkin muuttunut. Hän oli kovin kalpea.
Kappalainen tuli ja otti häntä kädestä. "Oletteko ollut ulkona?" kysyi hän murheellisena.
Gunvor nyökkäsi ääneti ja tahtoi mennä edelleen.
Mutta hän ei laskenut häntä. Jotakin oli tapahtunut hänelle.
Hän tarttui jälleen hänen käteensä.
"Gunvor, Herön äiti", lausui hän tulisesti "te olette suloinen astia, luotu kunniaan; antakaa sille kunnia! Taistele sielusi pelastukseksi!"
Gunvor kääntyi häneen. "Sitä olen tehnyt tänä yönä!"
Kappalainen vetäytyi askeleen taaksepäin ja tuijotti häneen. Hän näki, että se oli totta.
Häntä ympäröi lempeä ylhäisyys, miltei jokin jumalallisuus.
"Nyt tiedän, että Te kadutte!" sanoi hän tukahdutetusta "Pitäköön Herra kätensä Teidän päällänne ja antakoon Teille rauhansa!"
Gunvor nosti päätänsä. Hänen silmänsä loistivat.
Kappalainen tuli hiljaa hänen luoksensa. "Voinko minä auttaa Teitä?"
"Kiitos!" sanoi hän lempeästi; "mutta on vanha sananparsi: apu on ainoastaan oikeassa kädessä!"
Kappalainen jäi seisomaan ja katseli hänen jälkeensä.
Pihalla kohtasi hän pikku Gunnin, joka tuli juosten. Hän oli menossa alas rantaan. Hänelläkin oli tapana mennä sinne heti aamusella; Elina-rouva väitti, että se oli veressä.
Mutta Gunnilla oli myöskin uusi hame yllänsä ja hän oli hakenut joka huoneen näyttääksensä itseään Gunvorille.
Hän käänteli itseänsä lakkaamatta ympäri. "Eikö se ole kaunis, oikein soma?"
Gunvor otti lapsen syliinsä sydämellisesti.
Hänen tähtensä, niin, hänen tähtensä myöskin! — Hän saisi kasvaa rauhassa; kukaan ei saisi murtautua tänne ja varastaa!
Hän kumartui ja puheli leppeästi, lapsellisesti hänelle — isosta nukesta, kissasta ja Grimmistä. — —
Pikku Gunn katseli häneen ihaileva ylpeys katseessa. "Sanotko sinä aina k, sinä?" kysyi hän. Hänellä itsellään oli suuri vaiva sanoessaan k:ta, ja vaikka Elina-rouva käski häntä häpeämään, ettei hän vielä puhunut selvästi, ei hän kuitenkaan käyttänyt k:ta arkioloissa. "Kuule!" jatkoi hän mielistelevästi ja riippui Gunvorin käsivarressa. "Tiedätkö, mitä minä voin tehdä, kun tulen isoksi, ei, kun tulen vanhaksi ja kuolleeksi?" — — Gunvor kumartui ja suuteli häntä. "Tuolla seisoo Dwim ja odottaa; minun pitää mennä äidin luo!"
Gunvor riensi yläkertaan, pukeutui ja tuli heti jälleen alas.
Salissa oli Elina-rouva. Hän oli juuri tullut ja seisoi odottamassa.
He söivät aina yhdessä aamiaista.
Gunvor meni ja sanoi hyvää huomenta. Äiti katseli häntä, nyökkäsi ääneti ja lempeästi.
Gunvor pani poskensa hänen poskeansa vasten. "Puhu minulle vähän!" pyysi hän hiljaa.
Elina-rouva ei kuullut oikein hyvin. Hän ei huomannut äänen keveätä värähtelyä eikä sen muuttunutta väriä. Hän hymyili ja alkoi jutella.
"Mitä sinä sanoit Hesekielin sanoneen, että hän on saanut Bergenistä jonkin paikantarjouksen?"
"Mutta hänhän ei tahdo", lisäsi hän vaitiolon jälkeen. "Hän voisi tavoittaa siellä onnen, mutta hän ei tahdo" — — —
"Hän, Hesekiel, oli kerran ajatellut korkeammalle, sen hän oli kyllä tehnyt", virkkoi hän jälleen miettiväisesti. "Se ei tapahtunut; mutta hän ei kuitenkaan tahdo lähteä täältä." — —
Gunvorin poskiin nousi tumma puna. Hän katsoi rukoilevasti äitiinsä.
"En minä mahtanut sille mitään!" sanoi hän hitaasti.
Elina-rouva nauroi ja nyökkäsi. "Näkihän poika sen itse, että se oli mahdotonta, niin kelpo mies kuin hän onkin, Hesekiel, ja suurta sukua;… mutta hän käy niin jörömäiseksi; minä olen sanonut, että hän saa 'asettua oloonsa!'"
Elina-rouva ei nähnyt, että Gunvor oli jälleen tullut aivan kalpeaksi kasvoiltaan.
"Myrsky on ollut raivoisa merellä viime yönä", sanoi hän hetken perästä; "mutta se ei ole tullut sisään. Jos luodon ympärillä on tänään turskia, niin olisi nyt ilma pyytää niitä!" — —
"Svein on lähtenyt ulos; milloin hän tulee kotiin?" Elina-rouva kääntyi tyttären puoleen.
Sitä ei Gunvor tiennyt.
Elina-rouva oli hyvällä tuulella tänään; hän ei huomannut, että Gunvorin ääni kaikui matalalta, ikäänkuin se olisi kadottanut voimansa ja sointunsa.
Hän oli puheliaalla tuulella, ja vähän päästä hän aloitti jälleen, ensin karjasta, sitten kaloista.
Hän tuli ja taputti tapansa mukaan tytärtä päähän ja meni sitten askareillensa.
Elina-rouva oli lapsuudessaan ollut jotenkin kovilla, kaikenlaisten ikävyyksien ja vaikeuksien tähden. Nyt olivat hänen aistinsa laupiaasti sulkeutuneet, joten hän ei juuri huomannut, mitä sellaista hänen ympärillänsä tapahtui.
Gunvor katsoi hänen jälkeensä lempeällä silmäyksellä. Miten hyvä oli, ettei hänen tarvinnut huolestuttaa itseänsä!
Hän nousi, pyyhkäisi voimakkaasti käsillään kasvojansa, heitti saalin ympärillensä ja meni alas konttoriin.
V.
Oli sydänkesän päivä. Herössä oli juhla.
Ikimuistoisista ajoista oli väelle pidettävä juhla, kun suurkalastus oli ohitse ja kesä tullut. Ja vanhoja hyviä tapoja kunnioitettiin Herössä.
Kaikki olivat iloisia, sillä kaikki tahtoivat mielellään huvitella, etenkin tanssia. Itse Saapas-Tobinekin antoi kalastajalaulunsa levätä sinä päivänä; hän oli oppinut ihka uuden, iloisen laulun eräältä söndmöreläiseltä. Mutta useimpien mielestä oli kuitenkin jotakin juhlallista tällä kertaa — sillä läntinen kylkirakennus oli valmis; kahden päivän perästä kuulutettaisiin kirkossa Herön Gunvor ja tohtori Torgersen. Olot jäisivät entiselleen; mutta jotakin uutta ja tietämätöntä tulisi kuitenkin; — se on pimeää, jota ei kukaan tiedä.
Sää oli niin kaunis ja kesäisen tyyni, että kaikki pysyttelivät ulkona. Pikku lapset juoksentelivat kuin kissanpoikaset. Pojat kävivät käsiksi toisiinsa ja vetivät toisiansa paikasta toiseen, tekivät voimakkaita käänteitä ja työnsivät toisiansa seiniä ja ovia vasten.
Kentällä tanssivat sekä vanhat että nuoret. Koko talonväki oli mukana; Gunvor oli aloittanut tanssin Hesekielin kanssa, ja tuomarikin oli tullut mukaan. Hän oli tanssinut Seri-Annan kanssa, ja Seri-Anna sitten kertoi kaikille ihmisille, että tuomari oli niin alentuvainen ja oikein oivallinen; hän piti tuomarin tanssiinpyyntöä suuremmassa arvossa, kuin jos rovasti olisi vienyt hänet ruokapöytään.
Ja yö oli heille suopea! Meri lepäsi kimaltelevana ja vienosti laulellen; se kevensi mieliä ja haihdutti varjot; — unohdettiin, että oli ollut talvi.
Vanhat olivat mielestään nuortuneet jälleen, ja nuoret olivat saaneet, mitä olivat toivoneet. Vain joku harva tunsi keskellä riemuansa sen kylmän henkäyksen, joka vain odotteli tullaksensa uudelleen. —
Tuomari oli istuutunut Elina-rouvan viereen ja huvittelihen katselemalla tanssia.
Väki tanssi niin uskomattoman keveästi, vieläpä vanhatkin. Luottavaisessa lujassa syleilyssä kiertelivät he ympäri, miehet ja naiset, pitäen toisistansa kiinni voimakkain, ahavoitunein, litteiksi painetuin käsin mistä vain. Hitaat, vanhat torpparit pyörähtelivät piippunysä hampaissa ja tyyni iloisuus säteillen silmistä; vaimot kiisivät ympäri hiljaisin, juhlallisin katsannoin; — tänään oli kuin nuoruudenpäivä; herrasväki piti aina huolen siitä, että joku oli kotona hoitamassa heidän taloaan ja lapsiaan sinä päivänä.
Tuomari tuli hiukan kärsimättömäksi. Gunvor ei tullut sinne. Hän ja Svein olivat alituisesti liikkeellä; ja kun hän ei tanssinut, kulki hän väen parissa, puheli kaikkien kanssa ja piti huolta kestityksestä.
Mutta kun hän toisen kerran, tarjosi Hesekielille kätensä tanssiin, katsoi tuomari ihmetellen Elina-rouvaan. Hän itse istui ja ajatteli, uskaltaako lähteä pyytämään häntä.
Elina-rouva huomasi hänen katseensa. "He ovat kasvaneet yksissä", sanoi hän; "siihen aikaan ei ollut ketään, joka olisi tanssinut polskaa niin hyvin kuin he!… Hänen isoisänsä se hävitti tynnyrin kultaa… ja hänen isänsä täytyi lähteä tien toisella puolella olevasta vanhasta sukutalosta. Sitten hupeni tanssi vähiin!"
Kaikki töytäsivät yhteen kasaan katselemaan tanssia, tekemättä itselleen selväksi, miksi jokainen liike täytti heidät sellaisella mielihyvällä.
Falck siirtyi hiukan eteenpäin nähdäksensä paremmin. Ei ollut ketään muita tanssivia. Gunvorilla oli tumma villaleninki ja höllästi sidottu punainen silkkisaali hartioilla; veri oli noussut poskille, silmät olivat hiukan alas luotuina. Falck ei voinut käsittää niiden ilmettä. Hänen täytyi ihmetellä Hesekielin kaunista vartaloa ja jäntevää notkeutta, mutta hämmästyi katsellessaan häntä kasvoihin. Tavallinen, raskasmielinen ilme oli poissa, tiheät, miltei aina rypistetyt kulmakarvat olivat hiljaa ja jättivät vapaaksi katseen, joka oli ylpeä, uhkamielinen: — mikään ei ollut mahdotonta! — — —
Tuomari vaipui ajatuksiinsa.
Sitten ei kukaan kyennyt saamaan Hesekieliä tanssimaan enää.
Gunvor oli mennyt Sveinin luo. He istuivat hetken yhdessä samalla tuolilla. Svein pani käsivartensa hänen vyötäreilleen.
Vähän matkan päässä seisoi Hesekiel ja tuijotti heihin. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet, suu kiihkoisesti puristunut ja silmät leimusivat. Hän katsoi Torgerseniin, sitten Falckiin ja näytti siltä kuin hän tahtoisi musertaa molemmat.
Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Tässä silmänräpäyksessä hän vihasi kaikkia, jotka tulivat etelästä päin. Mitä oli heillä täällä tekemistä?… Kyllä, ryöstää he tahtoivat rikastua toisten ponnistuksista;… varastaa he tahtoivat ne säteet, jotka Jumalan pyhä aurinko lähetti tänne… viekkaasti saada omakseen toisen osan ja maallisen onnen, niin että toinen jälleen istui yksinään pimeydessä.
* * * * *
Falck oli mennyt istumaan Vikka-tädin viereen ja puhellut iloisesti hetkisen, mutta tullut äkkiä harvasanaiseksi.
Hän oli jälleen tullut katsoneeksi Hesekieliin.
Sitten tuli Gunvor ja istahti äitinsä viereen. Falck siirsihen lähemmäksi, samoin Vikka-täti; hän tahtoi kuulla, eikö Gunvor nyt voinut levähtää.
Gunvor hymyili hänelle. Hän ei suinkaan ollut väsynyt, mutta nyt he suoriutuivat kyllä ilman häntäkin! Mutta tiesihän täti, että kuului asiaan, että hän, Gunvor, tanssi polskaa kerran. — — —
Falck tuli niin hyvälle mielelle, että unohti, ettei ollut saanut tanssia ensinkään.
Gunvorin sielu oli hänen silmissään! Ne olivat kuin lapsen, uneksivasti kiiltävät… hänen äänetön hymynsä viihdytti Falckin lepoon!…
Falck unhotti kaikki, mikä oli esteenä heidän välillänsä.
Hänessä kuohui jotakin tuntematonta keväistä; hän teki lempeän liikkeen, hän ei itse tiennyt, miksi. Tuulen henki tuli ensin Gunvoriin, sitten häneen — se oli kuin lemmen hyväily!
Hän ei voinut itse käsittää, että hän oli niin iloinen. — Senkötähden, että hän tunsi rajoittamisen taidon ja oli tyytyväinen? Sillä hänellä ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta, ainoastaan tämä täydellisesti suloinen nyt, kun Gunvor istui askeleen päässä, eikä Svein Torgersen ollut näkyvissä…
Oli aivan kuin toinen ilma! Hän hengitti sanomattomalla mielihyvällä. Ja heidän itsensä tietämättä lepäsivät heidän katseensa hetken toisissaan. Tuomari nauroi äkkiä, hän ei voinut olla nauramatta.
Gunvor katsoi häneen ilme kärsivänä.
Tuomari huomasi sen ja sanoi hymyillen: "Oh, minä tulin vain ajatelleeksi jotakin hullunkurista!"
Tuo hullunkurisuus oli, että hän, joka istui siinä, muutamien päivien kuluttua antaisi vihkiä itsensä toisen miehen kanssa. Tuomari oli ajatellut kysyä häneltä tänään, luuliko hän, että se voisi tapahtua. Nyt juolahti hänelle mieleen, että hän tekisi sen sitten kuin he jäisivät kahden.
Gunvor ei virkkanut sanaakaan hänelle, hän ei ollut kertaakaan kutsunut häntä tänne; hänen täytyi aina tulla kutsumatta — no niin, sen hän teki mielellään.
Eikä tuomarikaan sanonut enempää.
Mutta hänen sydäntään kirveli, kun Gunvor oli niin tyyni ja lempeä. Herra Jumala, että hän saattoi keksiä senkin, että oli aina tasapainossa, kenties vielä päälle päätteeksi oli tyytyväinen oleviin oloihin semmoisinaan!
Hän ei sietänyt sitä; hän tahtoi kysyä häneltä sitten;… vielä oli liian valoisa, sillä hänen ympärillänsä hohti kirkas ilma kullalta, mutta sitten.
Eikö esimerkiksi voisi tapahtua ihme? Se kyllä tapahtuu toisinaan, jos vain oikeutta ja taivaallista hyvyyttä ja muuta sellaista harjoitetaan kutakuinkin kylliksi!… Eikö Gunvor mahtanut luottaa lujasti kaikkeen sellaiseen?… Vaikka hän ei ollutkaan niin tarkka sanojen suhteen kuin rovasti — — —
"Uskotteko, että ihmeiden aika on mennyt?" kysyi hän.
Gunvor katsoi ylös. "En!"
"Ja se usko antaa voimia, eikö niin?"
Gunvor nyökkäsi.
He alkoivat puhella jostakin — paitsi siitä, joka valepuvussa kätkeytyi sanoihin. Oli kuin kumpikin puolestaan taistelisi sen masentavan vaikutuksen alaisena, että heidän rakkautensa pelasi tammipeliä.
Mutta tuomari ei voinut antaa hänelle anteeksi tuota kaunista, tyyntä kasvojenilmettä. Miten rohkeni hän olla niin iloinen? Tuo ylpeä pää, joka ei milloinkaan taipunut, ja tuo rohkea sydän… eikö se milloinkaan antautunut? — Tällä hetkellä hän ei voinut sitä sietää. Olisi miltei parempi, jos hän olisi aivan tavallisen kylmä ja sydämetön.
Hän alkoi puhua kirjoista hitaalla, miltei suuttuneella äänellä.
Hän luki kirkkoisiä nyt… niillä oli niin kummalliset mielipiteet. —
Hän kiinnitti silmänsä Gunvoriin.
"Naiset liioittelevat aina!"
Sen hän sanoi aivan ilman yhteyttä. Gunvor katsoi hämmästyneenä häneen.
Hän jatkoi: "Tiedättekö, mitä Henki sanoo väkevästä naisesta: Niin kauan kuin on yö, ei hänen lamppuansa sammuteta. Niin on eräässä paikassa! Ja se se juuri on hullusti, sillä silloin on oleva pimeä myöskin… Te olette niin kylmä, että jäätyy! Teidän silmänne ovat kovat!"
Hän nousi kiivaasti ja meni.
Gunvor katsoi hänen jälkeensä mykkä soimaus ilmeessään. Ilkkuiko hän häntä siksi, että hän tahtoi sitä, mikä oli välttämätöntä, ja siksi, että hän kykeni siihen? — — —
Hän pyyhkäisi surullisena kädellään kasvojansa. Sitten hän nousi ja meni.
Tuomarihan itse vahvisti häntä taisteluun näyttäessään hänelle, miten erittäin välttämätöntä se oli. Heidän välillään oli kuitenkin huntu!… He eivät nähneet toisiansa. Gunvor ei tahtonut repiä sitä pois. Hän hymyili katkerasti. Olihan hyvä, että se oli!
Lopun iltaa seurasivat tuomarin silmät häntä, missä hän kulki ja seisoi. Hän ei kadottanut ilmettä, ei katsettakaan.
Gunvor ajatteli pari kertaa pyytää häntä menemään kotiin, sillä hän ei tiennyt, kestäisikö hän kauemmin.
Tuomari ajatteli koko ajan, että hän nyt sanoisi sen, mutta kysyi sitten itseltään ivallisesti, mitä hänen oikeastaan pitäisi sanoa.
Eikö hän kauan sitten ollut lorunnut sivu suun!
Myöhemmin juhlan loputtua hän kohtasi heidät puutarhassa, Gunvorin ja tädin. Täti oli unohtanut jotakin, ja he jäivät kahden.
Nyt sanoisi hän sen — mutta ensi tuokiossa ei hänellä ollut tietoisuutta muusta kuin että Gunvor oli siinä, hän ja tuo juhlallinen valoisa hiljaisuus — ja lehmuksen kukista lähtevä viinintuoksu.
Sitten hän alkoi. Hän tahtoi, että Gunvor tietäisi kaikki, ja että hän katselisi tuomarin silmillä.
Gunvor seisoi hiljaa, katseessa tuska. Hänen painavan rehelliselle luonteellensa oli kaikki se, josta hän puhui niin keveästi, aivan mahdotonta.
Miten voisi hän laskea Sveinin ja rikkoa lupauksensa? Miten voisi Svein rikkoa omansa? Eikö hänelläkin ollut velvollisuuksia?
Ja siinä seisoessaan kasvoi hänessä sanomaton ylenkatse sitä kohtaan, mitä Falck tarjosi hänelle niin ajattelemattomasti, ikäänkuin se, mikä revittäisiin, ei olisi mitään huomenna — niin ajattelemattomasta että hyvin voisi tapahtua, että hän katuisi jo huomenna. — —
Ei hän voinut tehdä niin! Ei hän voinut päästä siitä, mitä kerran oli luvannut, ei myöskään unhottaa, mitä oli itse antanut, sitä, joka jo oli elettyä! Hän ei tahtonut unohtaa sitä.
"Teidän ei olisi pitänyt sanoa sitä!" sanoi hän hiljaa. "Miksi unohdatte Sveinin? Ja onko Teillä oikeus unohtaa." — —
"Te uskotte myöskin, mitä Miina Jöns kertoo?" — — Hän hymyili hermostuneesti, ja hänen äänensä kävi kuivaksi ja ivalliseksi. — "No niin, olette oikeassa. Hän on hupaisempi, siinä olette oikeassa… olen teille äärettömästi kiitollinen, että muistutatte minua esteistäni! Voin vakuuttaa teille, että minulla on muitakin, hyvin ehdottomia." — —
Hän tuli äkkiä iloiseksi ja leikilliseksi. Gunvor katsoi vakavasti häneen. "Gunvor!" Tuomari meni suoraan hänen luoksensa eikä hänen äänensä enää ollut kova.
"Jos ei olisi mitään… esteitä, tarkoitan, voisitteko silloin… Te voisitte!"
Gunvor seisoi tuijottaen. Oli kuin hän äkkinäisessä välähdyksessä näkisi paljastettuna edessään sen, mitä tuomari tarkoitti esteillään. — Hän näki hänen sielunsa pohjaan ja sen kaikki heikkoudet, näki oman ankaran, rehellisen tahtonsa, joka ei voinut myöntyä, ei löytää tietä sen ohi, mikä hänestä näytti oikealta.
Gunvor väistyi taapäin, kalman kalpeana. — "En!" kuiskasi hän äkkiä.
— "Tulisi liian paljon kärsimystä!"
Hiljalleen valittaen piti hän kättään kasvoillansa.
Puutarhakäytävän päässä tuli täti takaisin.
Falck meni häntä vastaan ja poikkesi toiselle tielle. Hän tahtoi katsella hänen hyansinttejänsä.
* * * * *
Kun Gunvor sinä yönä tuli huoneeseensa, ei hän mennyt vuoteeseen, vaan asettui katselemaan ulos.
Teki hyvää istua ja kuunnella merta.
Hän nojasi päänsä ikkunan puitteita vasten.
Alhaalta rannalta kuului kuiskailua, naurua ja lörpöttelyä.
Sitten tuli meren aalto: toiset vaikenivat, kun se tuli. Se yleni kuin virrensävel ja sekoittautui sitten pitkään, lempeään lauluun. — —
Tuuli tuli; sillä oli jotakin kerrottavaa.
Talossa oli hiljaista. Hän saattoi kuulla äitinsä nukkuvan rauhallisena alakerroksessa.
Mutta nyt natisivat portaat — joku hiipi alas. Ovi avattiin hiljaa.
Hän tiesi itse lukinneensa sen.
Hän meni ikkunaan, joka oli pihalle päin, ja katsoi ulos, mutta hätkähti, ikäänkuin olisi saanut lyönnin.
Se oli Irmild, puoleksi puettuna. Hän oli heittänyt ympärillensä tädin valkoisen saalin ja juoksi tietä alas.
Gunvor meni ulos aivan hiljaa, ettei herättäisi äitiänsä, vielä aivan epätietoisena siitä, mitä Irmildin lähtö merkitsi. Oliko hän sairastunut? — — —
Hän näki hänen juoksevan tavallisella liukuvalla tavallansa, näki hänen poikkeavan tohtorin taloon vievälle polulle, ja yhdellä hyppäyksellä hän seisoi ikkunan alla; hän katseli ympärilleen joka taholle — sitten hän nosti kätensä ja koputti hiljaa alimpaan ruutuun.
Gunvor oli pysähtynyt viimeiseen mutkaan pajupensaan taakse. Hän ei voinut heti mennä edemmäksi; hänen kaikki jäsenensä jäykistyivät.
Sillävälin hän kuuli jonkun vastaavan sisäpuolelta, kuuli Sveinin tulevan ja avaavan, kuuli itkua ja rajun purkauksen ja sitten naurua ja puhetta, joka tukehtui syleilyyn. Kuiskauksia, hyssytyksiä — ovi suljettiin jälleen, molemmat salvat pantiin eteen eikä enää kuulunut hiiskaustakaan.
Häntä puistatti rajusti. Hän istuutui uupuneena kivelle. Mitä hyödyttäisi mennä sinne? Ettei tämä tapahtunut ensi kertaa, sen hän ymmärsi kaikesta. Hän koetti ajatella hiukan.
"Että nyt menisi kaikki rikki! Se, jota hän oli alkanut elää, ja jota hän oli elänyt tahdollaan ja verellään!… Sillä, johon hän oli taistelemalla päässyt — ei ollut vähintäkään merkitystä, se heitettäisiin pois!"…
Hänen oli aivan mahdoton ymmärtää sitä. Oli kuin maa sortuisi hänen allansa. Hän katseli epätoivoisena ympärillensä.
Hän luuli muistavansa, että hänelle oli maksanut niin paljon olla rehellinen ja todenperäinen ja kokonainen ja rohkea — — ja nyt he nauroivat hänelle tuolla sisällä… ilkkuivat häntä, että hän oli kulkenut täällä yhtenä yönä ja kärsinyt heidän tähtensä… antanut sydänvertansa! Sitä ei kumpikaan heistä ollut häneltä pyytänyt…
Eikö mikään ollut totta? Eikö ollut mitään, mitä vasten kallistaisi päänsä, ei yhtään sielua, jonka luona voisi olla turvassa?
Hän katseli ympärilleen tylsästi kysyvä katse silmissään ja painoi kätensä ohimoilleen. Hän tahtoi pakottaa itsensä muistelemaan, mitä nyt oli tehtävä.
Sitten hän nousi vaivalloisesti, haki avainkimppunsa, meni konttorirakennukseen ja avasi postilaukun, joka riippui ulkopuolella. Hän otti ulos kirjeen, missä pyydettiin kuulutusta sunnuntaiksi. Oli onni, ettei postinviejä vielä ollut käynyt siellä!
Hän meni huoneeseensa rutistaen kirjettä kädessään, sytytti kynttilän ja poltti sen hitaasti.
Hänestä oli oikein onni, ettei postinviejä ollut käynyt siellä!
* * * * *
Seuraava päivä oli lauantai, ja oli lauantaikiirettä. Kullakin oli kyllin tekemistä omissa puuhissaan.
Torgersen oli noudettu pois aamulla eikä tulisi kotiin ennenkuin sunnuntaina. Hänen piti mennä pappilaan, missä hän aikoi yöpyä ja sitten seurata toisia kotiin kirkolta. Hehän tulisivat sinne kaikki kuuntelemaan kuulutusta.
Mutta hän ei ollut voinut ymmärtää Gunvoria sinä aamuna. Tämä oli sulkenut konttorin oven häneltä, mutta sitten hän oli kuitenkin tullut hänen jälkeensä rannalle, — mutta vain nyökäyttänyt hyvästiksi — eikä hän ollut rohjennut koskea Gunvoriin. Hänen oli jälleen täytynyt ajatella Isistä; mutta tämä karkoitettaisiin ensi tilassa iäksi, sillä kahden päivän kuluttua olisi Herön Gunvor hänen vaimonsa! — —
Mutta sunnuntaiaamuna ei tullut niin yleistä kirkkomatkaa kuin oli aikomus.
Varhain aamulla oli Gunvor tädin hämmästykseksi mennyt sisään äitinsä luo. Ja sitten kutsuttiin täti sisään.
Ja kun kirkkoaika tuli, ei Elina-rouvan uutta valkeata kuusihankaista lykätty vesille.
Herrasväki jäi kotiin. Mutta Irmild näytti olevan ajettu matkalle. Pikku Gunn oli myöskin saanut luvan lähteä ja muutamat palvelustytöistä samaten.
Hesekiel kuljetti venettä. Hän ei sanonut sanaakaan.
Kotimatkalla oli Svein Torgersen mukana. Hänen kasvonsa olivat synkät; sellaisena ei kukaan ollut nähnyt häntä ennen.
Hän ei ollut näkevinään Irmildiä, joka istui ja koetti pidättää kyyneleitä.
Maihin tultua hän ryntäsi ylös rakennukseen. Hän tahtoi saada Gunvorin käsiinsä. Olihan hän itse kirjoittanut kirjeen ja pannut laukkuun. Se ei ollut tullut perille.
Mutta Gunvor ei ollut löydettävissä. Hän oli mennyt ulos.
Hän haki häntä rauhattomana ja kiihtyneenä.
Vasta päivällispöydässä hän näki hänet. Hän istui äitinsä ja tädin välissä, tyynenä kuten ainakin, mutta kalpeana.
Hän katsoi Gunvoriin. Tämä nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Hän tyyntyi jälleen, mutta paloi halusta saada selvä, mitä oli tullut väliin. Mutta pikku Gunn ja Hesekiel istuivat pöydässä myöskin. Ja piika kulki palvelemassa. Se häiritsi häntä.
Aterioitiin silmäänpistävän äänettömyyden vallitessa. Mutta Elina-rouva piti päänsä korkealla sinä päivänä. Hänen silmänsä olivat tavattoman kirkkaat, ja hän näytti oikein juhlalliselta. Tädin silmät olivat punaisemmat kuin tavallisesti. Hän söi tuskin ollenkaan, mutta ravisteli päätänsä tuon tuostakin.
Aterian jälkeen jäivät molemmat yksin arkihuoneeseen. Elina-rouva ja täti menivät ottamaan päivällisuntansa. Pikku Gunn veti Irmildin ulos; hän oli luvannut seurata häntä rantaan.
Torgersen seisoi Gunvorin edessä ja pureskeli viiksiänsä.
Hän otti äkkiä askeleen eteenpäin. — "Miksi et ollut kirkossa tänään? Missä on kirje? Etkö sinä pannut sitä laukkuun? Se ei ole tullut perille." — —
"Olen polttanut sen!" Hän katsoi tyynesti Sveiniin, mutta kalpeni aina huuliin asti.
Svein säpsähti. Gunvorilla oli tuo jäykkä ilme suunsa ympärillä, jota hän ei voinut sietää. Hän katsoi tuimasti ovelle, joka äsken suljettiin Elina-rouvan jälkeen. Hänen äänensä tuli kovaksi ja korkeaksi.
"Äitisikö se taas on liikkeellä menettelytapoinensa?"
"Sinä itse vain, Svein! Siihen, mitä kysyt, voit itse parhaiten vastata!"
Svein tuli silmänräpäykseksi kalman kalpeaksi ja vei verkalleen kätensä läpi hiuksien.
"Minä aioin sanoa sen sinulle eilen, ennenkuin matkustit. Minä olisin sanonut; senvuoksi minä tulin veneelle. Mutta minä en voinut. Saat antaa minulle anteeksi!"
Svein ei vastannut eikä katsonut häneen. Hän otti sikarin ja pani sen pois, haki tulitikkuja ja laski ne jälleen toiselle pöydälle. Sitten hän juoksi hänen luoksensa rukoileva, hämmentynyt ilme kasvoissaan.
"Gunn, mitä sinä tahdot, mitä tarkoitat?"
"Sinä olisit sanonut sen minulle, Svein! Olisithan sinä sanonut sen minulle!" virkkoi hän hiljaa — "etkä olisikaan… ei, et sinä olisi!"… hänen äänensä vapisi; hän keskeytti.
Svein näytti äkki keventyneeltä; synkkä pilvi pakeni hänen kasvoiltaan.
"En — en olisikaan", lausui hän ujostelematta, "jos vain siitä on kysymys, niin sovimme kyllä! Ei, kautta taivaan, minun ei olisi pitänyt tehdä sitä — mutta kun niin on… tietysti se on hirveän tuhmaa, mutta, katsos, minä en tahtonut huolestuttaa sinua sillä, minä kun ajattelin… niin, Gunvor, sinuahan minä rakastan, näetkö, sinustahan minä pidän. Se on selvää."
Gunvor alkoi vapista. Hän istuutui äitinsä vanhalle tuolille.
"Siinäkö kaikki, mitä sinulla on sanottavaa, Svein?" Svein seisoi hänen edessään. Hän alkoi jälleen käydä hieman epävarmaksi.
Gunvor katsoi häneen silmissään ilme, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt. Svein ei ymmärtänyt hänen kärsimyksensä syvyyttä, hän ei epäillyt hetkeäkään, että tunnin kuluttua olisivat välit hyvät jälleen.
Hän meni Gunvorin luo ja tahtoi ottaa hänet syliinsä ja pyytää hymyä. Hän ei muka voinut, niin totta kuin eli, sietää, että asia oli niin sotkuinen.
Mutta sitten katsoi Gunvor häneen ja hänen katseensa pidätti häntä.
Gunvor osoitti pöydän toisella puolella olevaa tuolia.
Svein istuutui siihen, mutta teki vielä yrityksen ottaa asian leikilliseltä kannalta.
"Gunvor, älä istu sillä ankaralla tuolilla! Siinä on koko Herön suku istunut ja hallinnut. Minä en voi kestää sellaista kunnioitusta sinua kohtaan!… Kas, auttaa heti kuin asetut sinne… näetkö, sinun silmäsi ovat kaikkein kauneimmat, kun ne eivät ole niin ylpeinä. Älä ole niin juhlallisen kylmä! Muista, ihminen ei elä niin kamalan kauan!… Gunvor, anna minun polvistua eteesi." — —
"Odota, Svein, eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?"
"Tietysti, Jumala paratkoon, on minulla anteeksipyyntöjä, kunhan vain tahdot kuulla! Sanon sinulle, etten mahtanut sille mitään, sillä minä olen periaatteellinen mies ja olin päättänyt… näetkö, olin tehnyt päätöksen." — — Hän nykäisi kaulustaan. — "Eikä minulta tarmoakaan puutu! Minä sanon sinulle, minä uskon suoraan sanoen, että hän on hypnotisoinut minut. Hänellä on hyvin omituinen luonne, jonka pohjana on villi vaisto… totisesti minä en usko suggestioniin ja sen sellaiseen! Se yllätti minut, jos niin saan sanoa, kohtalon voimalla." — —
Hän kumartui pöydän yli häntä kohti.
"Gunvor, jos tietäisit, miten vähän se merkitsee ja miten rajattomasti minä sinua rakastan. Sinä et saa uskoa, että minä senvuoksi unohdin sinut. Mutta, näetkö, hän on tuollainen hiipivä olento, jonka edessä ei voi olla kylmä, vaikkakin tahtoisi — ja minä olen todella tahtonut, tiedätkö! Sinä et saa uskoa, että ajatus sinuun silmänräpäystäkään… sinua olen aina kantanut sielussani… minä vakuutan sinulle, että luja tahto voi horjua silmänräpäyksen, niin että aivan itsetiedottomasti tahtoo — Gunvor, sinun pitää uskoa minua! — Mutta hänhän on nyt täysikasvuinen, joten sinä tietysti lähetät hänet pois." — —
Hän katsoi Gunvoria silmiin; hän rukoili katseellaan. Nyt, kuten ennen, saisi Gunvor luvan myöntyä lopuksi. Hänestä näytti aivan luonnolliselta ja oikeutetulta, että hän tälläkin kertaa saisi täyden anteeksiannon kaikista synneistään.
Gunvorin silmissä paloi pidätetty viha.
"Niin että syy on hänen?" kysyi hän olkapäitänsä kohauttaen. Tällä hetkellä hän halveksi Sveiniä.
Kuului puoleksitukahdutettu huuto; ovi käytävään temmattiin auki.
Irmild seisoi heidän edessään kasvot jäykkinä kauhusta.
Hän syöksyi huudahtaen Gunvorin luo ja kietoi itsensä häneen: sitten hän peräytyi muutaman askeleen ja seisoi ja katseli toisesta toiseen.
"Olen seisonut ja kuunnellut," kuiskasi hän hengästyneenä, — "lopuksi en voinut —"
Hän heittäytyi lattialle ja vaikeroi; nousi jälleen puolitiehen ja laahautui nopealla liikkeellä Gunvorin jalkoihin.
"Minä en ole sitä tehnyt!" huudahti hän äkkiä uhkamielisesti, "kuka voi sanoa asian niin olevan? Kun ei kukaan näe, ei se tietysti ole totta; silloin ei siis kukaan voi uskoa sitä!" — —
Gunvor oli noussut; hän meni ja nosti hänet ylös.
"Uskon, mitä itse sanot", sanoi hän tyynesti.
Tumma veriaalto väritti Irmildin kasvot; hän katsoi epätoivoisena Gunvoriin ja haki hänen silmistään, olisiko niissä jotakin, joka tuomitsi häntä.
"Minä en ole tehnyt sitä", sanoi hän änkyttäen, "en, se ei ole totta… mutta te saatte kuitenkin tietää sen." — —
"Niin, sillä nyt olet sinä sen sanonut!"
Gunvor katsoi häneen kauan tutkivasti; hän tarkasteli häntä toisin kuin ennen.
Irmild vapisi ja vältti hänen katsettaan luullen, että tuo katse näki hänen sieluunsa asti.
"Se ei ole totta!" toisti hän toivottomana. Hän ei tiennyt muuta turvaa noita kahta vastaan, jotka seisoivat siinä ja tahtoivat surmata hänet.
Silloin pisti häneen äkkiä, että hän oli ilmaissut itsensä ja että hänen täytyi poistua. Ja hän syöksyi ulos huoneesta sellaista vauhtia, että kaatoi tuolin ja juoksi kuin mieletön käytävän läpi yli pihan ja tietä alas.
Gunvor kääntyi Sveiniin ja teki hänelle kysymyksen.
Tämä kääntyi hänestä ja vastasi vältellen.
Tuli kuolonhiljaisuus. Kului muutamia minuutteja.
Gunvor oli jäänyt seisomaan samaan paikkaan. Hän hengitti vaivalloisesti; tuntui kuin ilma tukehuttaisi hänet.
Ja hänen siinä seisoessaan vetäytyivät hänen kulmakarvansa yhteen. Heikko, pystysuora viiva, mikä kulki nenän juuresta, syveni; hänen kasvoihinsa tuli jotakin kovaa, kylmä taipumaton tahto.
Hän eteni muutaman askeleen, nosti kaadetun tuolin ja pani sen paikoilleen.
Sitten hän meni Sveinin luo ja ojensi hänelle kätensä.
"Kiitos nyt kaikesta, mikä oli hyvää meidän välillämme — nyt tiedät, että se on lopussa!"
Hän luhistui kokoon, mutta ei sanonut mitään. Hän ei voinut käsittää, että se oli totta.
"Gunvor, miten ikävää on, että sinä olet tuollainen!" — Hän joutui kyynelten valtaan.
Se sattui Gunvoriin kuin nuhde.
"Niin", sanoi hän hiljaa huolestuneena, "minustakin on ikävää, etten voi olla toisenlainen."
"Sillä voihan mahdollisesti olla toinen, parempi tapa katsella sellaisia asioita."
"Mutta, näetkö, siinä se on, Svein, että olen rakastanut sinua… mutta se, mitä tunsin sinua kohtaan, on liian hyvä kulutettavaksi… tällä tavalla säie säikeeltä, kunnes ei jää mitään jäljelle! Sinä et enää saa tuhota sitä minulta! Ja nyt se on loppuva; tahdon kätkeä parhaan siitä, mikä oli… kantaa sitä sielussani…"
Svein seisoi ääneti ja katseli rukoilevasti häneen; sitten hän meni saliin tietämättään, — mutta tuli ulos jälleen vauhdilla, ikäänkuin olisi voinut kadottaa hänet sillävälin.
"Gunvor, sinä et tarkoita, mitä sanot, et tarkoita!" — — — Hän katsoi häneen, avuttomana kuin lapsi.
Hän otti väkisin hänen kätensä ja pani sen poskeansa vasten.
"Meidän väleistämme ei voi tulla loppua!" kuiskasi hän rohkeampana. — "Älä sano sitä niin varmasti! Sinun ei pidä sanoa asiaa niin varmasti, että kuuluu siltä kuin löisit naulan ikuisiksi ajoiksi. Se kuuluu niin pahalta. On virhe, ettei voi muuttaa päätöstä, suuri virhe" — —
"Tiedän, että minussa on virheitä!" Hän veti pois kätensä. — "Mutta kun jokin on lopussa, on se ohitse. Etkö voi sitä ymmärtää?"
Hänen äänensä oli jääkylmä.
Sveinin kasvoilla näkyi muutos.
Gunvor teki hänelle vielä kysymyksen Irmildin suhteen.
Svein punastui, mutta hänen täytyi vastata.
Gunvor seisoi suorana hänen edessään; hän ei voinut välttää hänen leimuavaa terävää katsettansa.
"Tulee siis kuitenkin pian häät taloon!" —
Hänen äänensä oli matala ja surullinen. Hän lisäsi hitaasti: — "Sillä sellaisesta on tuleva loppu Herössä! Minä olen sen luvannut… äidin ja pikku Gunnin tähden ja sinun tähtesi ja kaikkien ihmisten tähden on se oleva lopussa!" —
Svein oli mennyt ikkunaan.
Hän koetti näyttää siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut; ehkä tämä tuuli menisi ohitse.
Mutta se ei mennyt. Silloin hän istuutui tädin neulomapöydän ääreen ja painoi päänsä kaikkien hänen keriensä joukkoon ja nyyhkytti.
Gunvor meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen hiuksillensa.
"Sinä voit helposti suoriutua hänen kanssansa, Svein!" sanoi hän hiljaa.
Svein ei nostanut päätänsä. Gunvorin sanat tuntuivat hänestä tällä hetkellä kaikista musertavimmalta arvostelulta, kovimmilta, kirvelevimmiltä sanoilta, joita milloinkaan oli hänelle lausuttu.
Hän istui paikallaan. Gunvor oli mennyt. Hetkeä myöhemmin hän näki hänen irroittavan veneensä ja lähtevän purjehtimaan. — —
Illalla tuli vieraita, mutta Gunvor ei ollut palannut. Eräs miehistä oli nähnyt hänen veneensä Stenholman luona.
Elina-rouva ravisti päätänsä. "Hän tahtoo siis olla yksinään", mumisi hän itseksensä.
Sillä se oli sellainen paikka, mihin ei ihminen koskaan astunut jalallaan. Koko meri painoi sitä kohti ja kaivautui tunturin alle, ja kansa luuli, että merihärkä oleksi siellä.
Elina-rouva ei rauhoittunut, ennenkuin kuuli Gunvorin illalla tulevan kotiin ja menevän huoneeseensa sanottuansa hyvää yötä hänen ovensa edessä.
Silloin oli kaikki hyvin, ja Elina-rouva nukkui tyytyväisenä.
Siinä suvussa ei oltu koskaan totuttu muuhun kuin että milloin tahansa voisi tulla rajuilma ja ottaa jotakin mukaansa.
Elina-rouvan mielestä oli käynyt onnellisesti. Rajuilma oli ottanut sen, josta hän kernaimmin tahtoi päästä.
* * * * *
Saara-äidin luo oli lähetetty airut kuulustelemaan Irmildiä. Hän olikin siellä, mutta ei ollut voinut palata vielä, sillä hän oli sairas.
Torgersen oli ollut siellä, mutta he eivät olleet tahtoneet laskea häntä sisään. Irmild oli saanut hermotaudillisen kohtauksen ja hän kuuli Saara-äidin lukevan hänelle jumalansanaa apunaan maallikkosaarnaaja, joka majaili heillä.
Ja Svein oli mennyt kotiin huomattavasti keventyneenä. Sillä nythän Gunvor itse saattoi nähdä, ettei Irmild enää tahtonut olla hänen kanssaan missään tekemisissä… ja mitä hyödyttäisi ottaa asia tältä kannalta? Hän ei voinut ymmärtää, miksi ei kaikki voisi jälleen kääntyä hyväksi, voisihan Gunvor kostaa, jos tahtoisi; olisi hyvä, jos hän nyt tahtoisi kostaa jollakin tavalla, siten kääntyisi kaikki hyväksi jälleen. Mitä ihmettä tämä välien rikkominen hyödyttäisi?… Jumala nähköön, voitiinhan olla yhtä hyviä ystäviä, vaikkakin elämällä onkin pienet omituisuutensa. Ihanteellisinta olisi ottaa sellaiset aivan luonnolliselta kannalta, sillä vieläpä — niin, vaikkakaan he eivät enää pitäneet toisistaan, oli tällä tavoin mahdollisuus jälleen voittaa toisensa ja saada sitten kaksinkertaista huvia toisistansa.
Hän arveli, että järkevintä olisi, että kaikki jälleen tulisi entiselleen.
Mutta hän ei enää milloinkaan kohdannut Gunvoria yksinään. Aina oli
Elina-rouva tai täti tai lapsi tiellä.
Silloin hän rupesi kirjoittamaan — pitkiä kirjeitä joka ainoa päivä.
Hän sai ne takaisin avaamattomina.
* * * * *
Myrlandissa oli ollut oikea Herran etsikkoaika. Maallikkosaarnaaja
Esaias Ohlsen oli asunut siellä keväästä lähtien, ja Saara-muori, jota
Herran armo niin monesti oli kutsunut, oli nyt oikein tullut sille
tielle, joka elämään vie.
Esaias Ohlsen oli Herran armosta koonnut seudulla joukon uskovaisia.
Jokainen hänen sanansa oli sielujen ravinto.
Ja sellaisen jumalanmiehen tulo Myrlandiin oli ollut Saara-muorin pelastus. Hänen miehensä oli kalastamassa Lofotenilla tänä vuonna, joten talossa oli ollut hiljaista ja Saara-muori saanut aikaa hoitaa sieluansa.
Oli niitä, jotka ihmettelivät, että sellainen siunattu ase kuin Esaias, joka osasi Raamatun ulkoa kannesta kanteen, oli tahtonut asettua asumaan niin pahamaineiseen paikkaan kuin Myrlandiin.
Mutta Esaias Ohlsen oli muistuttanut heille Häntä, joka meni syntisten luo ja söi heidän kanssansa.
Silloin hävettiin. Ja pian ympäröi taloa pyhyyden loisto, sillä samalla kuin hän antoi uskonsisarensa ruokkia ja virvoittaa itseänsä, hän työskenteli niin voimallisesti hänen sielunsa pelastamiseksi, että jokaisen, joka näki ja kuuli, täytyi myöntää, että kaikki entinen oli mennyttä.
Ei yksikään uskovaisista ollut raamatullisempi puheissaan kuin Saara. Alituiseen kuului itkua ja veisuuta Myrlandin tuvasta, ja joka ainoa ilta oli siellä hartauskokous.
Oli tullut kesä. Mutta Ohlsen ei vielä ollut lähtökunnossa: voitettuja lampaita täytyi vielä hoitaa.
Saaran mies oli aikoja sitten palannut kalasta, mutta ei viihtynyt kotona. Hän oli mielestään kuin viralta pantu ja aivan liikaa. Ja oli niin työlästä istua siellä, kuin mikäkin syntinen. Häntä kiusasi sietämättömästi, kun Esaias ja Saara käsi kädessä olivat polvillaan ja rukoilivat, että Jumala lähettäisi hänelle kurituksensa. Hän oli enimmäkseen vesillä ja kalasteli. Joka kerta kuin Irmild tähän aikaan oli ollut kotoisalla, olivat äiti ja Ohlsen ottaneet hänet väliinsä ja puhuneet Jumalan kanssa hänen syntisestä sielustansa.
Ja Irmild oli alkanut huomata sen vaikutuksia. Hän sai ankaria jumalanpelon kohtauksia. Hän luki Ohlsenin "Palmunlehtiä" ja kiusattiin turmeltuneen lihansa vuoksi. Perkele teki hyökkäyksiä; se tahtoi pitää hänet.
Mutta eräänä iltana hänen hiivittyään sinne monine tunnonvaivoineen olivat Ohlsen ja hänen äitinsä pyhillä rukouksilla auttaneet hänet oikein Jumalan luo.
Ja häneen oli herännyt mielihyvän tunne. Hän oli hekumoinut taivaan salamoivan vanhurskauden ja oman huimaavan syntivelkansa nautinnossa.
Meren aallot kuohuivat… Jumala kulki kahlasi tässä pohjattomassa syntimeressä!… Hänestä oli mieluista tehdä lunastustyötä!… Ja hän lähetti poikansa kantamaan maihin ja vuodattamaan suurta armoansa haavoittuneelle ihmiselle…
Täti oli sanonut, että hänen pitäisi parantaa itsensä. Nyt ei hänen tarvinnut sanoa — ei ollut aikaakaan siihen; niin ääretön oli hänen laupeutensa; hänen armonsa oli hänelle kylliksi. Sillä Jumala sanoi itse: jos teidän syntinne veriruskeat olisivat, pitää niiden lumivalkeiksi tuleman.
Jumala tiesi, että ihmisten täytyy tehdä syntiä… senvuoksi on hän lähettänyt poikansa.
Ja hän nautti suuresti ajatuksesta tehdä syntiä, vain syntiä, jotta Jumalan armo vuotaisi sitä runsaampana. Hän tahtoi upottautua siihen kuin mereen.
Niin oli kaikkien jumalanlasten laita. Hän ymmärsi kyllä, että hänen äitinsä ja Esaiaksen täytyi joka aamu ottaa pyhityksen kylpy tässä käsittämättömässä armossa, jonka Herra antoi heidän avuksensa tulla. Sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että täällä tapahtui semmoista, mikä ei myöskään voinut olla aivan oikein ja hyvin.
Mutta Ohlsen oli jumalanmies ja harrasti suuresti hengellisiä. Hän opetti hänelle, että Herran voima täydellistyy heikkoudessa.
Samaa sanoi hänen äitinsä, ja hän kuunteli mielellään sitä. Hänen omat salaiset epäilyksensä pääsivät lepoon.
Mutta niin oli jälleen kulunut viikkoja, eikä hän ollut käynyt siellä. Hän unohti valvoa ja rukoilla. Sillä se ei auttanut häntä aina — etenkin kun hämärtyi iltaisin ja hänen täytyi mennä yksin kotiin. Pimeys peloitti häntä. Hän oli niin hirmuisen pimeänpelko. Hän näki vain pahaa: huonoja ihmisiä, jotka olivat hukkuneet eivätkä voineet saada rauhaa meressä. Ja saatana itse vainosi häntä. Ei auttanut, että hän sanoi olevansa jumalanlapsi. Se huokui tulista henkeänsä hänen kasvoillensa.
Niin oli äskenkin käynyt hänen mennessään illalla kotiin yli nevan, eikä hän enää rohjennut siellä kulkea.
Eikä hänen muutenkaan ollut lupa hiipiä pois, kun muut olivat ulkona. Se oli synti; hän ei tahtonut tehdä sitä enää. Hän oli saanut päähänsä, että perkele tahtoi houkutella häntä mereen; ja hän pelkäsi mielettömästi kuolemaa. Hän saattoi herätä yöllä kauhun valtaamana. Pimeässä tirkisteli häneen silmiä; ne syöpyivät hänen ruumiinsa läpi; hän ei voinut liikuttaa jäsentäkään. Täydessä päivänvalossakaan hän ei ollut varma, sillä hän ei voinut olla mietiskelemättä, millaista olisi kuolla. Tuli kuin näkyjä helvetistä; mustina ja hirveinä ne valtasivat hänen aistimensa todellisuuden valtavalla voimalla. Hän koki ennakolta tuon kauhean — kuoleman ja häneen tuli rahtunen mielettömyyttä.
Se uuvutti häntä niinkuin tauti. Ja tädin täytyi jälleen turvautua tippoihin ja hyviin neuvoihinsa.
Mutta hän ei koskaan ollut iloisempi kuin juuri sellaisen kohtauksen jälkeen. Hän heittäytyi riemun valtaan hautoen noita kauheita kuvitelmia sielussansa. Palaen samalla kertaa ilosta ja pelosta oli hän usein säikäyttää tädin kuoliaaksi.
* * * * *
Oli kulunut useita päiviä siitä sunnuntai-iltapäivästä, jolloin Irmild oli juossut kotiin äitinsä luo.
Vielä hän oli Myrlandissa. Ohlsen ja Saara olivat suuresti ylistäneet Jumalaa, että hän lopulti oli täyttänyt armorikkaan työnsä ja kirvoittanut hänet perkeleen pauloista.
Sillä vihdoinkin oli Jumalan armo täydellisesti vallannut hänet. Kuin tuhlaajapoika hän oli viety hänen pöydällensä, saanut juhlavaatteet ja sormuksen sormeensa.
Ja hänestä itsestään oli ihmeellistä, että hän nyt oli oikein herännyt, Jumalan valittu lapsi!… Oli niin ihmeellisen huimaavan suloista olla syntinen ja kantaa kaikki velkansa Jeesuksen luo ja kätkeytyä hänen armorikkaaseen syliinsä.
Hän ei voinut ajatella muuta. Epämääräinen tietoisuus siitä, että hänelle tapahtuisi jotakin hirveää, ei enää vaivannut häntä. Hänellä ei ollut syytäkään ajatella semmoista: Herran armonaika oli hänen päällänsä.
* * * * *
Oli iltapäivä.
Kaikkialla oli hiljaista. Meri oli tyyni ja kirkas. Ulkona Skarvholmenin luona nousivat tyrskyt kuin valkoinen ruususade; mainingit loiskahtelivat hiljaa rannan kivien välissä.
Myrlandin tupa oli valomerenä. Portailla makasi kissa nimeltä Hagen. Se oli valkoinen, mustia pilkkuja otsassa ja jalat aivan ruusunpunaiset. Päivän ihanuuden valtaamana se makasi siinä puoliunessa, mutta raotti toisinaan silmiään, sillä se odotteli Månsia naapurin tuvasta.
Tuvasta kuului epäselvä sanatulva, johon sekaantui valitushuutoja.
Saara-muori se puhui, ja ähkyvien äänien välistä tunteutui toisinaan
Irmildin terävä sopraano, joka poltti kuin liekki.
Ikkunalla oli englantilaisessa ruukussa palsamikukka, ja valkea kurjenpolvi ojensi pitkiä vesoja ruudussa olevan reiän läpi. Seinähyllyllä istui täytetty papukaija värikuvan alla, joka esitti paratiisista karkoittamista. Sen ympärillä riippuivat kuningatar Viktoria ja lordi Nelson. Lattialla makasi Saara suullaan ja rukoili Jumalaa. Kappalainen oli ollut siellä tänään ja Ohlsen oli nähnyt hyväksi matkustaa. Etelässä päin oli paljon ystäviä Jumalassa, jotka odottivat häntä kärsimättöminä.
Saara väänteli käsiänsä. Herran armo oli runsaasti hänen päällänsä; kaikkivaltias ei säästänyt vitsaansa.
"Mutta hän on vartijamme; hänen voimansa on Jerusalemissa! Hän, joka näkee salatut asiat, hän antoi minulle tyynen uutimen. Mutta ihmisten lapsia on kohtaava vitsaus, sillä kuka ei huomaa, että pahat henget ovat lukuisat, ja ihmistä pisti käärme paratiisissa. Mutta sinä, oi Herramme ylistetty poika, sinä otat meidät niin viheliäisinä kuin olemme ja istutat meidät niinkuin Libanonin seetripuut. Ja minä olen kasvanut korkeaksi kuin kypressi ja tuoksuen suloisesti kuin Jerikon ruusupuu. Minä olen kuin palmupuu, ja taivaallinen puutarhuri ei unhota tutkia minua ja jauhaa hienoksi nuuskaksi sydämeni pahoja himoja. Minä tahdon uhrata ne yljälle, kun hän tulee. Oi, silloin olet sanova, rakas Jeesus, oi mikä suloinen haju!" —
Tässä voitti hänet Irmild itkullansa. Hän oli polvillaan tuolin ääressä. Hän oli kalpea ja kasvot hyvin laihtuneet. Silmät olivat selällään ja näyttivät isommilta kuin ennen. Ne paloivat raivoisasti.
Tuolilla oli avattu kirja. Se oli Ohlsenin "Palmunlehtiä." Itkukohtauksen jälkeen hän luki suonenvedon tapaisesti työntämällä: "Oi, mikä kallis onni, Jeesus on ylkäsi; hän on lämmittänyt sinun rakkautensa tulella, niin että kurjan sydämesi saviastia on kiehunut ylitse ja valunut vaatteillesi, niinkuin hyvänhajuinen voide valui Aaronin päästä hänen parrallensa!… Ja ylkä on tuleva ja iloitseva morsiamen luona, mutta muista, että Kristus syntyi tallissa, ja mitäpä on talli muuta kuin eläinten asunto, mutta Jumala on kirkkaus, palmupuumme Sionilla on hirvittävä Jumala — — —"
Hän keskeytti ja naurahti äkkiä. Hän kuunteli äitiä: "Tyyni uudin! Jumala lunastaisi hänet? — Rukoilkaa ja te saatte! Saisiko hän, mitä tahtoi?" — —
Mutta sitten hän jälleen puhkesi kyyneleihin ajatellessaan kaihon valtaamana, että Kristus oli syntynyt tallissa! — —
Varjo kulki ikkunan ohi. Heti sen jälkeen koputettiin oveen.
Irmild hämmästyi suuresti ja nousi hehkuvan punaisena vainotun eläimen ilme silmissään. Hän katseli ympärillensä; hän olisi tahtonut murtaa seinän paetaksensa.
Saara-muorin epäilys oli kuin pois pyyhitty. Hän nousi, siveli hiuksiansa kammalla, meni ja avasi. Hän tiesi, kuka tuli, ja hänen ilmeensä kävi leppeäksi ja mielisteleväksi.
Gunvor astui sisään. "Hyvää päivää! Onko Irmild täällä?"
Saara niiasi. — "Jumala siunatkoon, teidän korkeutenne!"
Isot, palavat silmät liikkuivat nopeasti, tutkien, ja kiintyivät lopullisesti nöyrinä, sydämellisen surumielisinä vieraaseen.
"Niin, hän, Irmild-raukka, hän on ollut niin huonovointinen, että hänen on ollut vallan mahdoton tulla takaisin, niinkuin sanottiin!… Ja kun ei lapsi voinut, niin ei se tule hänen turmioksensa, ja hän on niin huono, hän ei liiku — ja niin hirveän ylhäiseksi kun hän on tullut, Irmild, että hän on oikein kauhean ylhäinen, mutta nyt on käynyt niin, että hän on antanut myöntymyksensä taivaalliselle yljälle, ei hetkeksi, mutta iankaikkisesta iankaikkiseen, amen! Ja minulla on ollut sellainen särky sekä ruumiissa että sielussa, sekä sielun pelastukseksi että ruumiin vaikeaksi kuolemaksi, niin että minun on ollut mahdoton olla yksin." — —
Gunvor kysyi lyhyesti hänen miestänsä. —
"Oh, joutavia, hän, Torkel-raukka, hän on luodon rannalla sekä yöt että päivät, tuulessa ja sateessa, niin nyt on koljanpyynti-ilma, ja sitten hän pyytää nuotalla. — — Ainoastaan nuotalla, ei selkänuotalla", lisäsi hän luoden nopean silmäyksen.
"Hänellä on niin pitkältä soudettavaa, Torkel-raukalla", aloitti hän jälleen.
Gunvor oli mennyt Irmildin luo.
"Pukeudu ja seuraa kotiin!" sanoi hän lempeästi.
Irmild tirkisteli häneen ja tuli äkkiä selvästi tietoiseksi siitä, mitä oli tapahtunut, ja että tapahtuisi enemmän. Hän ei voinut liikkua paikaltansa.
Hän ihmetteli, eikö olisi parempi meressä, synkässä meressä, missä oli mustaa pohjalla. — — —
Gunvor meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen ympärillensä ja hiveli toisella kädellä hänen poskeansa.
"Me emme ole pahoja sinua kohtaan", sanoi hän hiljaa.
Irmild seisoi ääneti ja katsoi häneen, ja veri pakeni hitaasti hänen poskiltaan. Tuntui kuin nuo syvät, lempeät silmät sammuttaisivat tuskan. Hän tarttui hänen käsivarteensa; hän tunsi itsensä jälleen varmaksi, ja kaikkien lihasten äkkinäinen muutos antoi hänen kasvoillensa pienen lapsen ilmeen.
Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta hieno kalpeansininen suu vavahteli ainoastaan, väri pakeni hänen kasvoiltaan, ja hän vaipui tainnoksiin.
Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, makasi hän sängyssä. Hän katseli tuskallisesti ympärilleen hakien Gunvoria, joka istui hänen vieressään.
"Anna minun olla luonasi!" rukoili hän ja purskahti itkuun.
Vähän myöhemmin he soutivat takaisin.
* * * * *
Kahdeksan päivän perästä oli Herössä häät. Mutta merkillistä oli, ettei tohtori Torgersen nainut Gunvor Torintytärtä, vaan Irmild Myrlandin, merenlumoojattaren.
Nyt oli luonnollisesti paljon juteltavaa — oli hyvin merkillistä, että oltiin oltu Herössä niin hyviä Irmildiä kohtaan ja saatu hänet niin paljon ihmistymään, että hänestä saattoi tulla toisten hienojen rouvien kaltainen — mutta mahdotonta oli käsittää, että Herön Gunvor oli antanut hänelle oman tohtorinsa, joka oli niin siivo mies ja todella niin hyvä kuin mies suinkin saattoi olla.
Kukaan ei ymmärtänyt sitä, sillä heidän välilleen ei ollut tullut mitään epäystävyyttä, vaan Gunvor oli itse hommannut heille kaikki ja tehnyt sen parhaalla tavalla. Eivätkä he liioin muuttaisi pois Heröstä; he asuisivat Kirkkoniemellä, kunnes tohtorin talo laajennettaisiin.
Hienoissa piireissä puhuttiin kauan näistä asioista, kunnes saatiin juttuja ajateltaviksi.
Jeanette-rouva aikoi sanatoriin Jämtlantiin ja Teodor tahtoi, että hän kävisi Trondhjemista hankkimassa muutamia uusia hameita. Kamariherratar oli ankarasti toimessa omissa asioissaan — sillä pitäisihän kerran päästä johonkin tulokseen.
Hän oli tehnyt muutaman päivän matkan saaristoon voudin perheen ja tuomarin seurassa, ja viimeksimainittu oli ollut niin hupainen koko käytöksessään, että yksin vanha voutikin ihastui häneen. Tultuaan matkalta takaisin hän näytti kaikista ihmisistä niin nuorentuneelta. Ja hän hymyili heille ja laski leikkiä: "Se tulee ulkonaolosta valoisina suviöinä!"
Kamariherratar ymmärsi vallan hyvin, miten tohtori Torgersenin naimisen laita oli. Ja hän salli sen kernaasti Gunvorille ja toivoi sydämestään, että se olisi koskenut häneen syvemmin kuin miltä näytti. Sillä todella saattoi suuttua Herön perheeseen, joka aina näytti siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Elina-rouva näytti miltei käsittävän asian onnelliseksi perhetapahtumaksi.
Syksympänä alkoi juttuaminen jälleen.
Sillä lokakuussa sai nuori rouva Torgersen pojan useimpien ihmisten suureksi hämmästykseksi.
Juoruttiin, ja siihen oli syytä. Ajateltiin, että pienokainen oli vasituisesti lahjoitettu sesongin puheenaineeksi.
Tölleissä saatiin aina ensiksi sellaiset asiat valmiiksi. Ensiksikin oli siellä enemmän tehtävää ja toiseksi ei yleensä kellään ollut niin suuria taipumuksia tulla siveellisesti liikutetuiksi kuin paremmissa taloissa.
Mutta paremmissakin taloissa valmistuttiin. Oli niin paljon muuta turmelusta, jota ei voitu katsoa sormien läpi, ja olihan sitäpaitsi olemassa kalastus ja sillin hinta ja politiikka ja uskonnolliset kysymykset.
Ja Svein Torgersen oli yhtä suosittu kuin ennen. Oli muuten hyvin vaikeata päivitellä Torgersenia, sillä hän ei koskaan huomannut sitä. Ei edes kaikkein siveellisimpiä naisia se hyödyttänyt.
Hänellä oli oma tapansa riisua heiltä aseet. Hänellä oli niin kauniit siniset silmät, ja hän käytti niitä niin uljaasti, ikäänkuin hän säntilleen tuntisi tuon erinomaisen siveellisyyden ja tietäisi sen arvon. Useimmat eivät tunteneet itseään niin varmoiksi, että olisivat rohjenneet astua esiin. Ja edelleen oli aivan mahdotonta suuttua häneen. Hänen olemuksessaan oli niin suloinen välinpitämättömyys, niin vastustamaton säveys, että se oli aivan mahdotonta.
Hän näytti siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut — mutta aivan sama hän ei kuitenkaan ollut — hän ei enää ollut niin hilpeä, häneen oli tullut jotakin hillittyä. Ja toisinaan hän saattoi olla hiukan äreä.
Mutta enin ihmeteltiin Irmildissä tapahtunutta muutosta. Monet eivät enää tunteneet häntä menneiltä vuosilta.
Hän oli tullut täyteläisemmäksi, koko hänen ulkonäkönsä oli tullut toisenlaiseksi, eivät edes kasvojen piirteet enää olleet samat. Ennen niin liikkuva suu oli liikkumaton, ikäänkuin ei sillä enää olisi mitään tehtävää, nenä oli kadottanut lapsekkaan muotonsa, tullut teräväksi, ja vavahtelevat sieraimet olivat saaneet rauhan. Silmiin oli tullut aivan uusi ilme. Ne olivat hieman uneliaat, mutta sanomattoman tyytyväiset. Ne säteilivät lempeää mielihyvää.
Vieraisilla ollessaan hän istui rouvien joukossa ja neuloi pitkäveteisesti ja hitaasti pitkillä, pehmeillä sormillaan.
Nyt tiedettiin aina hänen olinpaikkansa, sillä hän jäi kernaasti istumaan paikoilleen. Näytti siltä kuin hän istuisi ja lepäisi jonkin jälkeen.
Tahtoen tai tahtomattansa täytyi tunnustaa, että hänestä oli tullut oikein herttainen ja kodikas pikku rouva. Tohtori Torgersen saattoi olla onnellinen saatuaan hänet.
Niin ainakin rovasti sanoi.
* * * * *
Syksy läheni päivä päivältä. Maalta päin tuli isoja lintuparvia ja kiiti merelle. Aurinko laski varhemmin päivä päivältä; se oli hyvin kalpea, niin kauan kuin se oli ylhäällä ja paistoi, mutta veripunainen vaipuessaan mereen.
Sää oli kauan aikaa ollut tavattoman kaunis, mutta eräänä iltana tuli lounastuuli kenenkään odottamatta ja muuan kuunari törmäsi karille Utskärin luona lähellä Herötä. Se oli ajanut vedenalaiselle särkälle ja heti sen jälkeen uponnut. Miehistö oli kyllä pelastunut maihin, mutta oli nyt aivan avuttomana parissa pienessä kalastajamökissä. Heröstä oli lähetetty vaatteita ja ruokaa, ja tohtori Torgersen oli käynyt siellä muutamia kertoja.
Eräänä päivänä tuli erään kalastajan mukana tieto, että asiat olivat huonosti ja että tohtorin piti tulla heti; heillä ei ollut ruokaa eikä rohtoja, ja Per Utskär ei voinut tulla heidän kanssaan kauemmin toimeen, sillä he alkoivat käydä velhomaisiksi.