III

10.

Kerran oli tuomari virkamatkalla eräässä kaukaisemmista käräjäkunnista.

Hän oli juuri aikeissa lähteä kotiin, kun Sören Utholmen tuli pyytämään että hän tulisi hänen luoksensa.

Kuten tuomari tiesi, oli eräs priki keväällä myrskyssä ajautunut siellä maihin. Se oli kotoisin Tromsöstä, ja miehistö oli ollut kurjassa tilassa, mutta kaikki olivat toipuneet, ja nyt ne olivat saaneet paikan mikä missäkin sinne poikenneessa laivassa. Mutta laivassa oli ollut myöskin muuan nainen, ja hän oli ollut varsin kauan sairaana, ja hän asui yhä vieläkin Sörenin ja Amelian luona. Kapteeni oli kutsunut häntä ruhtinatar Baranoffiksi ja oli sanonut että hän oli venakko, mutta kumminkin he ymmärsivät jokaisen hänen sanansa. Nyt oli Amelia arvellut että oli parasta puhua asiasta tuomarille; he melkein pelkäsivät pitää häntä kauemmin luonansa… tai oikeastaan ajatteli Amelia, että heidän kotinsa ei ollut sopiva olinpaikka sellaiselle hienolle naiselle, ja ihmetteli, oliko muukalainen ehkä järjeltään hiukan vialla. Mutta sen he kaikki tiesivät, että jos tuomari olisi hyvä ja poikkeaisi heille, niin pystyisi hän kyllä saattamaan asiat oikealle tolalle — —

Sörenin selittelyistä ei tahtonut ikinä tulla valmista. Tuomari ei jaksanut kuulla niitä loppuun.

— No, lähdetään nyt matkaan!

He läksivät rannasta. Tuuli kävi navakammaksi, ja ennenkuin tuomari aavistikaan, olivat he jo perillä.

Vene kiinnitettiin ja he läksivät kulkemaan kallionotkelmaa ylös.

Navetan edustalla makasi muutamia vuohia. Ne kurottivat uteliaasti kaulaansa ja heristivät korviansa ja nousivat pystyyn. Pukki katsoi tulijoihin epäluuloisesti pitkien silmäripsiensä takaa. Elukat ymmärsivät, että taloon tuli vieraita.

Sören näytti tietä. Vieraat astuivat ovipaadelle ja menivät sisään.

Sekä ulkona että sisällä tuntui voimakas kalanhaju — kattohirsien välille oli asetettu tankoja, joissa kala riippui kuivamassa.

Juuri vierasten saapuessa oli talonväki istuutunut illallispöytään.

Venäläisen naisen tahdosta istuivat kaikki aterioimassa. Hän ei maistanut palaakaan, ennenkuin emäntä tuli pöytään.

Nyt nousi vaimo ja toimitti tuomarin penkkiin pöydän ääreen. Hänen piti olla niin alentuvainen ja syödä heidän kanssaan.

Tuomari alkoi keskustella ruhtinattaren kanssa. Hymyillen tarjosi hän hänelle palveluksiansa, sanoen toivovansa voida olla hänelle hyödyksi. Hän lausui ihmettelynsä siitä, että muukalainen puhui niin hyvin norjankieltä.

Tämä kertoi tulleensa neljäntoista vuoden iässä Norjaan maanpakolaisena, yhdessä tätinsä kanssa. He olivat silloin oleksineet monta vuotta Norjassa.

Sören rupesi kertomaan viimekesäisestä haaksirikosta. Rouva Baranoff kuunteli, söi hiukan ja vaipui sitten taapäin tuolinsa selkänojaa vastaan, silmät puoleksi ummessa, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet kaukana sieltä.

Falck tarkkasi häntä.

Hän voi olla neljänkymmenen vaiheilla. Uudelleen ja aina uudelleen täytyi tuomarin katsoa häneen.

Muukalaisen silmät olivat tyynet, lempeät — mutta ne herättivät aavistuksen että niiden ilme voi käydä hehkuvan tuliseksi… Tumma tukka oli kultaisella koristeneulalla kiinnitetty niskaan. Suun piirteissä oli jotain vienoon hymyilyyn vivahtavaa, vaikka hän ei hymyillytkään. Koko hänen olentonsa todisti ylhäistä syntyperää, perinnäistä hienostumista.

Tuomari tuli myöskin tarkanneeksi hänen pukuansa. Sillä ei ollut mitään yhteistä ajan kuosien kanssa. Mutta musta kangas verhosi kauniisti hänen varttansa, ja kuinka luontevan muhkealta hän näytäkään istuessaan siinä punainen olkahuivi huolimattomasti hartioille heitettynä!

Hänen äänensä oli matala, korostus omituisen rytmillistä. Oli kuin se olisi soinnahdellut vielä hänen vaiettuaan.

Hän alkoi puhella Sörenin vanhan äidin kanssa.

Hänen silmänsä muuttuivat. Hänen suuri suunsa, jossa hampaat kimmelsivät, kävi lempeäksi, hänen kasvonsa kuvastivat hyvyyttä.

Luettiin iltarukous ja laulettiin.

Vanha muori alotti veisuun heikolla, vapisevalla äänellä, mutta vanha virsi kajahti pian voimakkaasti kautta talon.

Noustiin pöydästä ja rouva Baranoff poistui.

Amelia oli huolissaan ja halusi puhella tuomarin kanssa: rouva Baranoff sai aina niin paljon kirjeitä ja eri nimillä. Amelia oli lukenut, että sellaiset ihmiset voivat olla vaarallisia…

Tuomari lupasi tehdä mitä voi. Hän läksi hakemaan rouva Baranoffia.

Hän kuljeksi hetkisen kumpujen keskellä, ennenkuin löysi hänet.

Rouva Baranoff istui pienellä vuorenhymppylällä, katsoen merelle ja poltellen paperossiansa.

Falck pysähtyi jonkun matkan päähän. Hän ei tiennyt, voisiko mennä häntä häiritsemään.

Nyt sattui rouva Baranoffin katse kotkaan, joka hitaan veltosti siipiään liikutellen laskeutui haahkaparvea kohden. Jännittyneenä seurasi hän näytelmää. Haahkat uivat neuvotoinna sinne tänne, sillä kotka tuli niin lähelle että ne voivat nähdä sen ilkeästi tuijottavan katseen. Äkkiä lensivät ne ilmaan, hätäisesti, nopeasti siipiänsä räpytellen — —

Kotka kohosi taas korkeammalle, tähtäsi toista parvea ja jälleen toista, kunnes väsyi, istuutui luodolle, asetti siipensä lepoon ja hioi nokkaansa — —

Nyt katsahti rouva Baranoff Falkiin, joka lähestyi häntä.

— Täällä on samanlaista kuin kaikkialla maailmassa. Joka paikassa on yhtäläistä…

Hän heitti pois paperossinsa ja hymyili tuomarille. Mutta hänen silmissään välähti jotain salaman tapaista.

Falck käsitti miksi Amelia tunsi kauhua häntä kohtaan.

Rouva Baranoff salli hänen käydä istumaan viereensä.

Falck kysyi, mitä voisi tehdä hänen hyväksensä. Hän otaksui ettei rouva
Baranoff ollut halukas jäämään tänne kauemmaksi.

Rouva Baranoff käännähti häntä kohden.

— Minä en ole koskaan ennen nähnyt merta…

Hän vaikeni, katsoen kullahtavaan ilmaan.

Hänen silmänsä olivat puoliummessa, mutta oli kumminkin kuin ne olisivat koonneet katseeseensa kaiken, mitä ympärillä oli.

Tuomarin täytyi jälleen katsomistaan katsoa häneen. Tuo matala otsa, lujapiirteinen suu, kaikki hänen kasvoissansa ilmaisi tarmoa…

Miksikähän hän sitten oli jäänyt tänne niin pitkäksi aikaa? — —

Maanpakolaisena oli hän tullut Norjaan neljäntoistavuotiaana, kenties hän jälleen oli maanpaossa…

Falck istui ääneti, jättäen hänen valtaansa määrätä, halusiko hän puhella.

— Minä pidän noista vanhoista virsistä, sanoi rouva Baranoff hetken kuluttua, kääntyen häneen päin. — Ne muistuttavat merta. Minusta on miellyttävää katsella merta — ja tuota kaukaista kirkkoa ja kuunnella kellojen sointia… ihmisten kulkiessa ohitse pyhäpukimissa ja virsikirja kädessä.

Falck katsoi häneen ihmeissään. Hänen apunsa ei siis tässä ollut tarpeen. Sen parempi!

— Minua ilahduttaa että te viihdytte täällä niin hyvin! Niin, kaikkialla voi olla onnellinen!

Rouva Baranoff hymyili. — Niin, voihan ainakin kuvitella niin olevansa — odotellessaan.

Falck käsitti sen pilaksi. — Ja mitähän me sitten oikeastaan odotamme?

— Oikeuden voittoa! Rouva Baranoff nousi ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä:

— Kuuletteko huutoa, jonka ihmiset kohottavat? Näettekö, mikä pimeys nyt vallitsee maailmassa? Mutta synkintä pimeyttä seuraa päivänkoitto.

Hän läksi nopeasti pois. Falck jäi seisomaan paikoilleen. Hänen mielikuvituksensa oli joutunut liikkeelle.

Oli kuin rouva Baranoffin sanat olisivat loitsineet hänen eteensä
Venäjän veripunaisen taivaanrannan.

* * * * *

Aurinko oli laskenut. Vitkalleen liukuivat mainingit pitkin ulappaa — ja laskeutuivat lepoon.

Falck seisoi katsoen, kuinka pimeys peitti aavan meren. Luonnon surumieliset sävelet sulautuivat hyvin hänen ajatuksiinsa. — —

Äkkiä tuli hän ajatelleeksi, että hänen täytyi lähteä matkaan varhain seuraavana aamuna.

Hän halusi sanoa venäläiselle rouvalle jäähyväiset ja meni tupaan häntä tapaamaan. Mutta hän ei ollut siellä. Vihdoin löysi hän hänet rannasta.

Hän istui jälleen silmäillen ulos merelle.

Falck odotteli — hän otaksui että muukalainen pian läksisi sisään, sillä oli jo myöhäistä. Mutta hän istui liikkumatonna.

Silloin meni Falck hänen luoksensa. — Te olette tyyniluontoinen ihminen, se minun täytyy sanoa!

Rouva Baranoff käännähti puolittain häneen päin.

— Minä teen kuin seuralinnut. Yksin ollessaan ne nukkuvat.

— Älkää suinkaan antako minun herättää itseänne. Mutta pyytäisin saada lausua teille hyvästit. Aion huomenna nousta yhtaikaa auringon kanssa ja lähteä täältä.

Rouva Baranoff nousi ja ojensi hänelle kätensä — pitkän, notkean kätensä, jonka ote oli niin tarmokas.

— Älkää vain ottako aurinkoa pois matkaanne, sanoi hän nauraen. Mutta tuossa naurussa oli haikea sävy.

Ja nyt kysyi Falck aivan suorin sanoin, oliko hän ehkä jossakin pulassa, josta hän voisi auttaa hänet. Jos niin olisi, auttaisi hän ilolla.

— Kiitoksia, kuiskasi rouva Baranoff, — mutta minulla on kyllä rahaa!

Ja kumartaen jäähyväisiksi hän poistui.

* * * * *

Seuraavana aamuna nousi Falck varhain. Mieli apeana silmäili hän aamu-usmaa. Tuuli puhalteli hiljaa etelästä, mutta voihan se tosin käydä navakammaksikin. Niin arveli myös Sören.

Tuomari valmistautui matkaan. Hän ajatteli kiireessä hetkisen tuota vierasta naista, mutta eihän tämä tarvinnut hänen apuaan eikä halunnut täältä pois, mikäli hän voi käsittää… Parasta olikin, ettei hänen tarvinnut joutua mihinkään tekemisiin tuollaisen ihmisen kanssa, — — ken tiesi, vaikka hän olisi maanpaossa oleva nihilisti? —

Kun hän tuli rantaan, oli muukalainen siellä täysissä matkapukimissa.

Falck tervehti niukan harmistuneena ja hyvin ihmeissään. Hän ei koskaan ollut varhain aamulla hyvällä tuulella, eikä hän pitänyt yllätyksistä.

— Ottakaa minut mukaanne! — Se tuli aivan äkkiä. Tuossa äänessä oli omituinen sointu, joka ehkäisi kaiken vastarinnan, siinä ilmeni hillitöntä tuskaa, joka samalla herätti sääliä ja levottomuutta. Mitä oli tuomarin nyt tehtävä muukalaiseen nähden?

— Ottakaa minut mukaan kotiinne, sallikaa minun tehdä työtä hyväksenne, lisäsi hän hiljaa.

Hänen katseensa oli alakuloinen ja rukoileva.

— Tietysti, mielihyvällä, vastasi tuomari kohteliaasti ja lähetti miehet noutamaan hänen tavaroitansa.

Ne vietiin alukseen. Halssimies nosti purjeet ja niin lähdettiin matkaan.

Auringonpaisteessa kimmelsi tiheä sumu hopeankarvaisena. Juuri kun he sivuuttivat saariston, heräsivät lokit ja lensivät merelle päin pitkin, veltoin siivenlyönnein.

Falck ei katsonut asiaksensa huolehtia seuranpidosta. Näin varhain aamulla ei hän ollut puhelutuulella.

Kului pari tuntia — sitten tuuli kiihtyi. Kevyt alus lensi eteenpäin pitkin laineita niin että vaahto pärskyi. Tuomarin uusi vene oli ensi matkallaan. Ukko Anders, joka hoiti pujeita, oli ylpeä siitä: nopealiikkeinen ja keveä se oli kuin kala, ja verraton purjeilla kuljettaessa.

Aavalla ulapalla aaltoili vahvasti.

Falck silmäili seuralaistansa. Tämä istui kuin vaipuneena omaan itseensä. Valohohteen ympäröimänä hän siinä istui ikäänkuin tummaan huntuun verhottuna.

Lopuksi tuomarista tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin.

Hän katsoi rouva Baranoffiin, kuin odottaen vastausta.

Hän saikin vastauksen, — omituisen, ilottoman hymyilyn.

Johtuikohan tuo surumielisyys jostakin aikaisemmasta tapahtumasta?
Tietystikin oli niin! — —

— — Mutta olisipa ihmeellistä, ellei häntä voisi saada sanomaan jotakin.

— Ettekö eilen maininnut rakastavanne seuraa? Minusta tuo ominaisuus ilmenee tällaisessa seurustelussa varsin miellyttävässä muodossa — sillä tavallinen seurakeskustelu on vallan kauheata.

Rouva Baranoff ei vastannut mitään.

Tuomari jatkoi: — Toivottavasti teidän ei ole ikävä!

Kohottaen katseensa vastasi rouva Baranoff: — Minun ei ole koskaan ikävä!

Hymyillen hän jatkoi: — Ikävystyminen lienee — onnellisten etuoikeus.

— Olette varsin oikeassa, voi tosiaankin keksiä jotain parempaa.

Tuomarin ääni kajahti leikilliseltä. Hän katsoi rouva Baranoffiin. Vasta silloin tuli tämä tarkanneeksi hänen silmiänsä. Ne herättivät luottamusta hänen mielessänsä.

— Mitä te ajattelette minusta? kysyi hän hiljaa.

Tuomari hymyili. — En tosiaankaan voi toistaiseksi ajatella vielä mitään. Mutta ensi aluksi merkitsen vain pöytäkirjaan, että teidän ei voi olla koskaan ikävä, siksi että te ette ole onnellinen. Mitä te sitten olette keksinyt ikävystymisen tilalle?

— Minä odotan. — Ja hän lisäsi hiljaa ja kiihkeästi: — En valita mistään. Olen onnellinen siitä että olen tyyni ja voin odottaa.

— Niin, elämä suo lepohetkiäkin!

Rouva Baranoffin huulet kävivät valkoisiksi; hän katsoi toisaanne.

Falck katui sanojansa.

Mutta seuraavana hetkenä käännähti rouva Baranoff hänen puoleensa, ja hänen kasvojensa ilme kävi katkeran pilkalliseksi.

— Elämä on kauheata. Mutta millainen mahtanee kuolema olla?

Hänen katseensa kävi hilpeäksi ja siihen tuli omituinen ilme, joka
Falckiin vaikutti kammottavalta.

Sitten alkoi rouva Baranoff hyräillä erästä kevytmielistä ranskalaista laulua.

— — Vai niin, vai sellaisesta seurustelusta hän piti! No, varsin kernaasti hänen puolestansa! Tuomari ei olisikaan enää halunnut jatkaa äskeistä keskustelua.

— Eikö ole hullunkurista kuulla vanhan ihmisen laulavan? kysyi rouva
Baranoff nyt. — Minusta se aina tuntuu hullunkuriselta…

— Eikö pikemminkin surulliselta? On huolehdittava siitä, että elämässä aina noudattaa oikeaa järjestystä… Kuinka nukuitte viime yönä?

— Minä näin unta: olin olevinani pieni lapsi ja tulin vieraaseen maahan. Siellä oli eräs vanha mies. Nähdessäni hänet tunsin vihlovaa pelkoa sydämessäni. Hän tuli luokseni. "Pikku lapsi", sanoi hän, "tiedätkö ettet voi tässä maailmassa saada mitään ilman tuskaa?" Ei, sitä minä en tiennyt ja se oli minusta kauheata kuulla. Ymmärsin että hän puhui totta, sillä olihan hän vanha mies, niin että hänen täytyi tietää se — —

Hän nauroi lyhyeen ja muuttelihe hermostuneesti paikasta toiseen.

Seurasi äänettömyys. Tuuli kiihtyi.

— Pelkäättekö te?

Rouva Baranoff pudisti päätänsä.

— Rakastan mahtavia laineita ja myrskyä, joka käy salmissa. — Hän viittasi Utholmenille päin. — Oleskella tuolla öiseen aikaan ja kuunnella kohinaa niin mahtavaa, että se saattaa kaiken muun unhoon — se on kuin nauttisi valtavasta sielumessusta — —

Tuli vihuri, ja tuomarilla oli täysi työ pidellessä peräsintä.

Rouva Baranoff muuttautui lähemmäksi ja sanoi hiljaisella, nöyrällä äänellä: — Kertokaa jotain kodistanne! Sallikaa minun tehdä työtä hyväksenne — mutta älkää tiedustelko koskaan mitään minusta itsestäni!

Falck kertoeli Herön kartanosta, Elin rouvasta ja Pikku-Gunnista, sitten Lehtolasta ja itsestänsä. Hän ehdotti että rouva Baranoff lukisi Pikku-Gunnin kanssa, opettaisi hänelle ranskaa ja paljon muuta — —

Hän ei ollut koskaan aavistanut että voisi olla niin puhelias näin varhain aamulla.

Ja ennenkuin he tulivat perille, oli hän tehnyt jotain, mihin ei ollut luullut kenenkään voivan häntä taivuttaa — hän oli puhunut Gunvorista.

Hän ei itsekään käsittänyt, kuinka oli voinut sen tehdä. Hän kävi äkkiä äänettömäksi ja suljetuksi.

Kun he olivat tulleet perille ja nousseet mäkeä ylös, tuli Elin rouva pihassa heille vastaan.

Hän pysähtyi katsoen vuoroon heitä kumpaakin. Hän oli jo hiukan kuullut asiasta.

Falck esitteli seuralaisensa ruhtinatar Baranoffina ja kertoi tarjonneensa hänelle toistaiseksi asunnon luonansa.

Rouva Baranoff seisoi katsoen Elin rouvaa surullisin, läpitunkevin katsein.

Sitten hän pudisti päätänsä, kiiruhti hänen luoksensa, polvistui hänen eteensä, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

— Ei, ei, kutsukaa minua Veraksi! pyysi hän rukoilevasta — On niin kauan siitä, kun kukaan on minua kutsunut sillä nimellä.

Elin rouvan ankara katse kävi lempeämmäksi. Hän tuli liikutetuksi, tietämättä itsekään, miksi. Oliko tuon äänen soinnussa jotain, joka saattoi hänet ajattelemaan Gunvoria? Hänestä tuntui melkein, kuin olisi Gunvor lähettänyt tuon muukalaisen tänne.

— Tervetuloa! sanoi hän painokkaasti. — Jäätte minun luokseni; on parempi niin!

11.

Oli kulunut muutamia vuosia. Herössä olivat ne rauhallisesti menneet menojaan.

Tosinhan melu maailman markkinoilta voi tunkea sinnekin pelästyttämään mieliä — mutta lähimmän ympäristön varma turvallisuus oli kuin kilpi heidän ja kaiken ulkoa uhkaavan välillä.

Yksin Vera Baranoffkin näytti tyyntyneen. Hän oli yhä vielä Herössä.
Kaikista tuntui nyt jo siltä, että hänkin kuului taloon.

Elin rouva oli kiintynyt häneen. Vaikka he eivät voineetkaan koskaan päästä yksimielisyyteen parhaasta tavasta vallankumouksen teossa, vaikutti Elin rouvan katsantokanta kumminkin Veran mieleen. Se rauhoitti häntä, ja hän oli käynyt ruumiillisesti vahvemmaksi.

Elin rouva tahtoi voittaa kaikki maltillisuudella. Piti oppia luonnosta, joka työskentelee hätiköimättä.

Falckia huvitti tarkata, kuinka hillitsevästi Elin rouva vaikutti
Veraan.

Totta puhuen oli Veran salaperäinen kirjeenvaihto hiukan hermostuttanut tuomaria. Hän oli myöskin hieman laskenut leikkiä hänen varastoon kokoontuneesta toimintahalustansa. Tuo esiintulvehtiva tarmo, joka vaikutti levottomalta kuin meri eikä näyttänyt voivan väsyä eikä kulua, oli hänestä hiukan hankala ja käsittämätön.

Nyt oli tuomarista huvittavaa nähdä, kuinka Vera keskustellessaan Elin rouvan kanssa hetkiseksi voi käydä tavallisten järkeväin ihmisten kaltaiseksi, jotka tyytyvät etäisyydestä ja ylimalkaisesti harrastamaan vapautta ja edistystä.

Elin rouvan olennossa oli näet jotakin, joka vaikutti siltä kuin saisi hän itse merenkin tyyntymään.

Rouva Baranoff ei liikuskellut paljon ihmisten parissa. Sen mukavammin kävi hänestä jutteleminen, kun oltiin koolla huvittelemassa.

Rovastin ja kamariherrattaren luona arvosteltiin häntä kristilliseltä näkökohdalta. Kummankin mielestä hän tuntui liian köykäiseltä. Rovastin mielestä täytyi Elin rouvan hänelle osoittamaa hyvyyttä katsoa siveellisesti paheksuttavaksi. Hän epäili, että rouva Baranoff oli karannut miehensä luota. Kamariherrattarella oli pikemminkin epäilyksiä, että hän juuri oli miestä pyydystämässä. Hän toivoi että Jumala auttaisi tuomaria pysymään kylmäkiskoisena.

Mitä muissa piireissä lienee hänestä ajateltukin — joka tapauksessa hänestä pidettiin, ja tuntui aina virkistävältä, jos kenellä oli jotain hänestä kerrottavaa.

Ihmeellisintä oli, että hän ikäänkuin sopi yhteen kaikkien ihmisten kanssa. Hän oli aina samaa mieltä kaikkien kanssa, ja se tuntui jokaisesta miellyttävältä. Että tämä ei johtunut mistään itsekkäistä laskelmista, siitä oltiin varmat. Pikemminkin sai jokainen vaikutelman, että hänen luontonsa oli niin suurenmoinen ja rikas, että siinä oli tilaa kaikelle, mitä kukin omalla tahollaan harrasteli. Ja hän oli niin selvillä kaikesta, sekä hyvästä että pahasta. Hän ei hämmästynyt mistään; hän voi aivan rauhallisesti keskustella mitä kammottavimmista seikoista — oli aina kuin hän olisi tiennyt paljonkin vielä pahempaa. Se tuntui jossakin määrin helpottavalta. Kuormat kävivät kuin kevyemmiksi ja pimeys vähemmän synkäksi.

Ainahan oli niitäkin, joista rannikon talvi kävi pitkäksi. Adventin alkaessa valtasi heidät helposti synkkämielisyys.

Kun tämäntapaiset ihmiset sattuivat yhteen hänen kanssaan, ajattelivat he: Sinun laitasi on kuten minunkin, sen voin nähdä sinusta!

Samaten ajattelivat ne, jotka iloitsivat talven pimeydestä valoisan kesän touhun jälkeen. He voivat hänestä huomata, että hänestä tuntui aivan kuten heistäkin.

Näihin kuului Vikka täti. Hänestä oli oikein hauska saada kannatusta Vera Baranoffilta. Elin rouva ei ollut koskaan voinut käsittää että kukaan saisi kyllänsä kirkkaasta kesävalosta, raikkaasta elämän tuoksinasta. Mutta tädistä oli aina ollut ihanaa, että tuli pimeätä ja rauhallista joksikin aikaa. Kun talvi laskeutui synkkänä yli maan, tuotti tähtivalo ja kirkas kuutamo hänelle lepoa ja mielentyyneyttä. Ja kun lumi tuli ja tunturit valkoisina kuvastuivat mereen revontulten loimutessa, silloin tuntui hänestä kaikki tuolla ulkona käyvän niin ihanaksi saduksi, että kaikki muu sen rinnalla hävisi mitättömiin, melkeinpä olemattomiin.

Mutta tädistä oli ihmeellistä, että rouva Baranoff voi ymmärtää häntä niin hyvin.

* * * * *

Säännöllinen koulunkäynti, joka nyt oli alkanut, pani Pikku-Gunnin kovalle koetukselle. Rouva Baranoff ei näet ollut myöntyväinen kuten täti.

Mutta vähitellen alkoi kaikki sujua paremmin. Kun rouva Baranoff vielä keksi antaa useat opetustunneista rannalla tai vuoristossa, niin tämä suuresti lisäsi Pikku-Gunnin kunnioitusta sekä häntä itseään että ranskanpuhumistaitoa ja muuta sen semmoista kohtaan.

Vera opetti häntä tanssimaankin, ja se huvitti häntä. Hän sai myöskin oppia muutamia kuvaustansseja, — venäläisiä kansantansseja, joissa oli pääaiheena rytmilliset soitonmukaiset vartalonkäänteet.

Tämä huvitti myöskin Elin rouvaa ja Falckia.

Väliin pidettiin harjoitukset pihalla.

Eräänä päivänä oli heillä useita katselijoita. Silloin havaitsi Vera heidän joukossaan erään notkean ja soreavartisen pojan. Hän veti hänet esiin.

Tämä oli Pikku-isä, joka oli tullut kotiin joksikin aikaa.

— Tule sinä mukaan, sanoi Vera, — opetan sinutkin tanssimaan!

Pikku-isä kävi hehkuvan punaiseksi kasvoistaan. Mutta hän suostui kernaasti ja oppiminen kävi helposti.

Toisten mielestä oli kauneimpia näytelmiä, mitä voi nähdä, kun hän ja Pikku-Gunn tanssivat yhdessä. Pikku-Gunn oli näet myöskin ylennyt isommaksi ja käynyt solakaksi ja siroksi, voimakkaaksi ja kevyeksi.

Elin rouva ja Falck eivät olleet ainoat, joiden nyt täytyi muistella viimeistä kesäiltaa, jolloin Herön Gunvor ja Hesekiel Jarlsvik tanssivat yhdessä.

Vera Baranoff asui uudessa siipirakennuksessa. Siellä oli hän järjestänyt kaikki oman päänsä mukaan. Vierashuoneista oli hän muuttanut omiin huoneisiinsa muutamia vanhoja, komeita huonekaluja. Pimeiltä ullakoilta ja niiden komeroista oli hän kaivanut esiin kaikenmoisia ihmeellisiä kapineita. Että ne olivat pahoin rempallaan, ei haitannut kovin; hän oli itse nikkari ja maalari ja minkä mitäkin. Kerran sai hän avuksensa Anders Halskarin, ja sitten ei hän enää tullut toimeen ilman häntä. Jos hän vain antoi hänelle hiukan ohjeita, voi näet Anders tosiaankin saada aikaan mitä tahansa. Mälliään ahkerasti pureskellen suoritti hän monenmoista, mihin ei koskaan ennen ollut kajonnut. Vanhat vaivaiset pöydät toipuivat, antiikkinen pronssikruunu voi katsoa käyneensä jälleen ihailtavaksi, ja ranskalaisten porsliinikynttilänjalkain paimenettaret ryhtyivät jälleen jatkamaan karkeloansa.

Lisäksi tuli vielä mitä ihmeellisimpiä esineitä esiin Veran omista matkalippaista.

Niiden väririkkaus levitti pelkkää päivänpaistetta ympärilleen.

Pikku-Gunnille kävivät nuo huoneet vieraaksi ihmemaaksi. Ne kuvasivat etelää, josta hän oli kuullut isänsä kertovan.

Ja hän voi piirustaa tuntikausia, jos vain sai istua pienen pöydän ääressä Veran maalaustelineitten vieressä.

Siellä oli niin paljon katseltavaa.

Kirjoituspöydän tulipunaisessa matossa oli kaksi suurta kirjailtua gasellia. Pöydän molemmin puolin ne siinä loikoivat, ja aivan valkoisia ne olivat, ja pitkät sarvet olivat suorat kuin nuolet.

Pöydällä seisoi kaksi malakiittipaholaista. Sen yläpuolella riippui pieni alabasterilamppu, jossa oli rubiininvärinen lasi. Se paloi aina. Sen vieno, veripunainen valo väritti paholaiset elonhohteella. Pikku-Gunnin täytyi alinomaa katsahtaa niihin.

Mutta kaikkein useimmiten hän loi silmäyksen pilarien takana seisovaan kaappiin. Siellä hän näki pyhän Yrjön vapauttamassa libyalaisen kuninkaantyttären lohikäärmeestä, ja Perseus taisteli merihirviötä vastaan, pelastaen Andromedan.

Kuinka hän iloitsikaan siitä että he molemmat pelastuivat. Hän ei koskaan väsynyt heitä katselemasta. Juuri sellaiset tulisi ihmisten olla, niin kauniit ja ihanat ja mahtavat kuin pyhä Yrjö!

Kaikki mitä Vera omisti oli jollakin tavoin erikoista. Eivät edes hänen pukimensa olleet samanlaiset kuin muiden.

Ihmeellisintä kaikesta oli nähdä hänen maalaavan. Hän maalasi näet merta kuolleinensa.

Pikku-Gunn ei olisi tahtonut katsoa sitä, mutta hän ei voinut olla katsomatta.

Silloin jäi häneltä piirustaminen kesken. Hän vaipui ajatuksiinsa.
Hänen täytyi ajatella Tobinea ja kaikkia muita hukkuneita.

* * * * *

Eräänä iltana aikoi Falck ehdottaa Vera rouvalle että he menisivät kävelyretkelle lammikolle katsomaan lohenmullonpoikasia.

Kun ei hän tavannut häntä arkihuoneessa, meni hän siipirakennukseen ja kolkutti ovea.

Noudattaen Veran kehotusta käydä sisään hän avasi oven, mutta pysähtyi päästäen hiljaisen huudahduksen.

Vera seisoi keskellä huonetta, yllään puku, jota Falck ei ollut nähnyt vielä koskaan. Se oli pitkä, valkoinen, poimutettu leninki, purppurareunuksella koristettu; päässä hänellä oli kultainen turbaani, ja paljaita käsivarsia kiersivät renkaat.

Tuomarin katse seurasi häntä, kun hän nyt kulki yli lattian. Hän ihmetteli hänen liikkeidensä kauneutta ja kuinka miellyttävältä ja suurenmoiselta hän vaikutti.

Vera hymyili. Mutta kun hän loi silmänsä tuomariin, näki tämä kuinka kiihkeä niiden katse oli — ja täynnä tuskaa.

— Te yllätitte minut, sanoi Vera hilpeästi. — Olen pukenut ylleni muinaisaikaisen itämaisen kuninkaanpuvun — käytin sitä kerran eräässä juhlassa… ja mielessäni heräsi halu haaveilla uudelleen silloinen haaveeni.

Falck olisi halunnut pyytää anteeksi että oli häirinnyt, mutta Vera keskeytti hänet.

— Minun on täällä niin hyvä olla, että keksin tällaista; kokoon voimia — tulevia aikoja varten!

— Niin, eikö tulevaisuus olekin teidän oikea haavemaailmanne, jossa te rakentelette tuulentupia. Niiden pystyttäminen on helppoa, mutta ne täytyy jälleen repiä maahan. Eikö s e käy raskaaksi?

Tuomarin äänensävy oli surunvoittoinen, — liikkuihan hän tutulla alalla.

Silloin nauroi Vera, tehden uhkaavan kädenliikkeen. — Puhukaa kunnioituksella minun haavemaailmastani! Haaveet ne luovat todellisuuden!

Falck meni maalaustelineitten luo, missä oli peittämätön, puolittain valmis taulu. Se esitti merta, jossa aallot tyrskyivät rantaan ja luodot peittyivät kuohuihin. Ruskolevä kiemurteli käärmeitten kaltaisena valkoisessa vaahdossa, mutta kaikkialla, aallonharjoilla ja aallonpohjissa, mustain leväkäärmeitten keskellä, kellui ja keinuili kuolleitten kasvoja. Pitkissä jonoissa ne tulivat vedenpinnalla uiden, revontulten loimutessa ja luodessa niihin vaihtelevaa valonvälkettä.

Vera tuli hänen luoksensa.

— Tuollainen huvittaa minua!

Tuomari ei vastannut. Hän katsoi pöydällä olevia luonnoksia ja lattialle asetettuja valmiita tauluja. Siinä oli meri, auringonhohteessa punertavana tai kuutamossa kimmeltävänä — pitkähköt laineet loppumattomiin täynnä kuolleiden ruumiita… siinä sinivihreitä gletshereitä jäähän jähmettyneine kuolleineen… Rannalla komeili puutarhan suuri heracleum-ryhmä, suojaten komeilla valkoisilla kukkalatvoillaan seuruetta olentoja, joiden kammottavat kasvot paremmin kuuluivat kuolleille kuin eläville.

— Kuinka te kestätte tuollaista työskentelyä, sanoi tuomari hiljaa. —
Ettehän toki näyttäne näitä Gunnille…

Hän alkoi epäillä ettei koulu, mihin Gunn oli joutunut, ollut hänelle hyödyksi.

Rouva Baranoff nauroi. — Nuo ihmisethän ovat niin rauhallisia. Ne rauhoittavat minuakin… Ja emmehän me tiedä niin tarkoin, elämmekö me itsekään vai emme.

Tuomari loi häneen tutkivan katseen.

— Mitä kauhujen taakkaa te kuljetattekaan mukananne kautta maailman? kysyi hän.

Veran ylähuuli värähti ylvään ivallisesti, mutta hänen katseessansa kuvastui tuskaa.

— Oli kerran mies… näen hänet unissani käärmeenä, joka luikertelee minua kohden. Kauhu täyttää silloin mieleni… ja seuraavana päivänä mieleni oikein palaa maalaamaan jotain tällaista… Ettekö voi ymmärtää sitä?

Hän katsoi tuomariin surumielisesti hymyillen.

Falck ei vastannut.

Vera seisoi hänen edessään huoneen puolihämärässä. Lampun punainen valo sekaantui sinertävään kuutamoon, saattaen hänen säännöttömät piirteensä, koko hänen olentonsa esiintymään haavemaisessa väriloisteessa.

Ilmassa ei väreillyt ainoastaan tuon tuntemattoman hajuveden tuoksu, jota Vera käytti, vaan myöskin jotain salaperäistä, huumaavan viehättävää…

Falck pyrki vapautumaan tuosta tunnelmasta, pyrki lähtemään. Mutta Vera laski kätensä hänen käsivarrellensa.

— Olette oikeassa. Kokemukseni elämästä ovat kammottavia. En rakasta sitä enää. Voisi toivoa tuhansin kerroin olevansa kuollut, jos vain olisi aikaa siihen…

— Mitä te sitten rakastatte? Mikä pitää mielenne niin palavana?

— Sen tekee viha. "Minun on kosto", sanoo Herra Jumala… Kerran täytynee siis hänen päivänsä tulla! Ja kun hän varustaa sotajoukkonsa, silloin tahdon rukoilla häntä panemaan miekan minun käteeni… Koston kauhea päivä se on, jota minä riemuiten odotan!

Falck tuijotti häneen.

— Vera, te olette hurja, outo lintu, jonka sattuma on hetkiseksi tuonut meidän näköpiiriimme. Pian te katoatte jälleen. Mutta älkää nyt antako minun kauemmin häiritä itseänne.

Hän käännähti lähteäksensä. Hän oli unohtanut, mitä varten oli tullut.

Vera pidätti hänet jälleen.

— En käsitä, miksi te ette tahdo nähdä minun kuolleitani. Elämä on tuli… katsokaa tänne — — syvät vedet ovat sammuttaneet sen sydämet eivät enää kärsi, jalka ei väsy. Ettekö ymmärrä, kuinka ihanaa se on?… Ymmärrätte kylläkin, — olen nähnyt teistä, että te ymmärrätte sen.

Falck nauroi ja kohautti hartioitaan.

— No, eihän maailma ole pelkkää hauskuutta…

— Se on huono-oppinen ja unohtavainen. Oi kuinka paljon unohdettua hyvyyttä, unohdettuja ajatuksia…

— Olette oikeassa. Entiset unohdetaan ja aletaan jälleen uudelleen…

— Niin, eikö se ole äärettömän väsyttävää…

Vera polki jalkansa maahan.

— Mutta eteenpäin on sittenkin päästävä! — — Huomaan teidän pelkäävän, että minä saatan lapsukaisen päästä pyörälle! Voitte olla levollinen, — sillä sitä en voisi, jos vaikka tahtoisinkin. Se tyttö ei omista muuta kuin mitä hän voi käyttää… Teräväpäinen hän tosin ei ole, teidän pikku tyttösenne, mutta hänellä on raitis mieli. Ja se merkitsee enemmän. Minä jumaloin häntä. Siinä on itse luonto vartijana. Häntä ei mikään voi vahingoittaa.

Tuomari ei ollut samaa mieltä. Mutta nyt halusi hän lähteä täyttä totta. Hän seisoi kynnyksellä.

Vera ojensi hänelle kätensä, hymyillen viehkeää, melkein huomaamatonta hymyään.

Lähtiessään nyt pois, oli tuomari tykkänään unohtanut aikeensa mennä lammikolle. Hänen mieleensä oli tullut muita ajatuksia.

Vera oli mennyt akkunan luo ja vetänyt verhon syrjään, juuri kun tuomari kulki avoimen akkunan ohitse.

— Kiitoksia eilisiltaisesta soitostanne. Seisoin ulkona puutarhassanne. Se, mitä enin rakastan, on hiljaisuus, jonka täyttää vaienneet soinnut.

— Olette aina oikeassa, sanoi Falck, katsoen häneen hymyillen. —
Mutta sitä useimmat eivät käsitä, — he eivät kuule noita sointuja.

Falck jatkoi matkaansa. Hän ei pitänyt siitä että Vera illoin kulki hänen asuntonsa ulkopuolella, kuunnellen hänen soittoansa. Hän ei voinut sietää sitä että häntä millään tavoin tarkattiin. Hän tahtoi pitää oman itsensä rauhassa muilta.

Hän meni puutarhaansa, kulki kukalta kukalle, katsoen mitä päivän kuluessa oli tapahtunut.

Hän tunsi lapsellista ihastusta kukkiinsa, oli yksilökohtaisella rakkaudella kiintynyt kunkin muotoihin ja väreihin. Kuinka hiljaa ja varovasti hän niitä kosketteli! Monenlaiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä.

— — Kaiketi rouva Baranoff sentään joskus rupeaisi ajattelemaan lähtöäkin; ilmeisestihän hänellä oli jotain erikoista puuhaa… tuo ihmeellinen — kirjeenvaihto saattoi aavistamaan odotettavissa olevia seikkoja — —

Elin rouva ei enempää kuin hänkään ollut koskaan huomaavinaan mitään. Mitä tuo kaikki häntä liikutti — hän tahtoi elää elämänsä rauhassa. Mutta Elin rouva näytti melkein pitävän luonnollisena ettei Vera koskaan läksisikään pois. Hän oli tottunut häneen… Oikeastaan oli tuomarin käynyt samaten. Ja hänkin tahtoi, kuten Elin rouva, olla hänelle hyvä, mutta häntä vaivasi että hänen aina täytyi olla varuillaan pysyäkseen hänestä haluamassaan etäisyydessä. Väliin täytyi hänen sopivalla tavalla peräytyä, Veran pyrkiessä häntä lähemmäksi. Oli aloja, joille Falck ei tahtonut päästää ketään asiaankuulumatonta. Hän ei voinut sietää hänen tutkivaa katsettansa, ei tunnetta että Veran ajatukset olivat niin usein häneen kiintyneet. Häntä hermostuttivat nuo lausumattomat ajatukset, jotka kumminkin tunkivat hänen tietoisuuteensa… Hänellä oli tunne että Vera tahtoi hiipiä hänen muistojensa pyhättöön. Se ei saanut tapahtua. Olipa hän kerran puhunut tuomarille Gunvoristakin. Hänen mielensä oli mennyt siitä aivan hämmennyksiin ja hän oli tuntenut ikäänkuin ihmettelyä siitä että Vera uskalsi mainita Gunvorin nimeä samaan tapaan kuin puhutaan muista asioista.

Sitten ei Vera ollut tehnyt sitä enää koskaan toiste. Mutta nyt tuntui tuomarista epäilyttävältä, oliko tuo seurustelu oikeastaan hyödyllistä Pikku-Gunnille.

Elin rouvaa ja häntä oli usein huvittanut tarkata, kuinka lapsi väliin voi katsoa Veraan ikäänkuin äidillisen anteeksiantavasti. Ja kun Veran tykönä kävi rajuilma, pakeni hän tädin turviin.

Falck päätti sentään puhua asiasta Elin rouvan kanssa. Pikku-Gunn alkoi jo ymmärtää monenmoista — hän ei enää ollut turvattu mielenvammoilta.

Mutta kun Falck ilmaisi pelkonsa, nauroi Elin rouva.

— Jopa nyt kannattaisi siitäkin olla huolissaan, sanoi hän. — Ei lapsella ole mitään hätää.

Elin rouva pysyttelihe yleensä jokseenkin vieraana Herralle, mutta tuntui sentään melkein siltä kuin hän olisi uskonut hänen aina olevan vartioimassa hänen lastansa.

Hänen mielestänsä Pikku-Gunn nyt sai oppia niin tavattoman paljon. Oli suloista päästä kaikista huolista hänen opetukseensa nähden.

Niinpä siis Elin rouvan tyyni levollisuus saattoi tuomarin epäröimiset raukeamaan tyhjiin.

Ei myöskään näyttänyt siltä kuin Vera Baranoff olisi aikonut lähteä pois. Mitä kauemmaksi ehdittiin, sen enemmän hän kotiutui taloon. Eikä tuomarinkaan aina ollut helppo vastustaa häntä, yhtä vähän kuin vanhan, äreän Aroninkaan, joka ei koskaan ollut liioin sietänyt naisia.

Iltapäivisin nähtiin hänet usein kävelyretkellä Pikku-Gunnin ja
Pikku-isän kanssa, ikäänkuin he olisivat olleet kolme hyvää toverusta.

Pikku-Gunnista oli hauskaa kävellä hänen seurassansa, ja hän osoitti hänelle suojelevaa ystävällisyyttä, sillä ulkosalla liikuskeltaessa voi hän vuoroonsa opastaa opettajaansa.

Mutta kirkkaina talvipäivinä pujahti Pikku-Gunn usein hänen luotansa. Kun auringonsäteet heijastuivat veripunaisina ja kullanhohtavina vedenkalvosta, ja pilvet vaeltelivat tietänsä suurten liekehtivien tarueläinten kaltaisina, jotka pyrkivät sisään taivaanporteista, silloin ei ollut mitään niin hauskaa kuin olla yksin rannassa.

Kun Gunn noin käyskenteli siellä hohdetta katsellen, heräsi hänessä aina ihmeellinen kaipaus johonkin, joka oli tuleva — —

Eikä hän odottanut ainoastaan aurinkoa — vaan riemua, joka oli tuleva, jotain sanoin selittämätöntä, käsittämättömän suurta, joka oli koittava kaikelle maailmalle.

Ja haaveisiin vaipuneena voi hän siinä seistä seisomistaan, katse kiintyneenä kultaiseen taivaanrantaan.

12.

Täti Vikkaan nähden olivat viime vuodet menneet rauhallisesti menoansa. Tiesihän hän ajan rientävän edelleen, mutta hänen mielestänsä sitä ei huomannut Elin rouvasta eikä tuomarista, eikä hän itse huomannut itsestänsä että hän kävi vanhaksi.

Nyt kävi kaikki niin rauhallisesti ja hyvin. Usein ei hän tiennyt, oliko hänen laskeminen vuosien vai kuukausien kulkua.

Ainoastaan Pikku-Gunnista hän voi huomata ajan liikkuvan eteenpäin. Pikku-Gunn kasvoi suureksi ja alkoi niin siunatusti käydä Gunvorin kaltaiseksi.

Opetuksesta oli tädin osalla enää uskonto ja käsityöt. Mutta Vera Baranoff saattoi olla varsin oikullinen. Väliin hän anasti omille aineilleen niin paljon aikaa, ettei sitä jäänyt ollenkaan tädin opetukseen, toiste hän sulkeutui huoneeseensa eikä tahtonut nähdä lasta eikä ketään muutakaan, niin että täti sai käyttää kaikki opetustunnit siihen, mikä nyt sentään oli tärkeintä.

Mutta huomaamattaan nukahti täti tuon tuostakin hetkiseksi, Pikku-Gunnin kertoessa uskontoläksyänsä. Ja Gunn soi tädille niin kernaasti tuon lepohetken — eihän siitä koitunut mitään haittaa.

Kukaan muu ei huomannut että täti kävi yhä heikommaksi ja väsyneemmäksi ja hengitti aina vaivaloisemmin.

Hän suoritti yhä edelleen nuo vähäiset kotiaskareet, jotka vuosikausia olivat kuuluneet hänen tehtäviinsä. Hän rakasti kaikkia Herön kartanon eläimiä ja ihmisiä ja kaikkia muita olentoja, joiden hyväksi voi tehdä jotakin. Hänen hiljaisena haaveenansa oli aina ollut voida tehdä hyvää jollekin.

Siksi oli hänelläkin salainen kirjeenvaihtonsa, hänellä kuten Veralla.

Nyt olivat saaren pohjoisosassa asuvat kalastajat jo vuosikausia kärsineet siitä, ettei heillä ollut tietä vuoren yli.

Siksi oli täti kirjoittanut rikkaille ihmisille, joita tunsi. Hän oli varma että he kaikki tahtoivat auttaa, kun vain saivat asiasta tietoa.

Kun ei vastauksia kuulunut, otaksui täti asianomaisten olevan matkoilla ja arveli ettei palvelusväki ollut tiennyt tehdä mitään hänen kirjeisiinsä nähden.

Kun heidän sitten hänen laskelmiensa mukaan olisi ollut aika palata, kirjoitti hän uudelleen.

Hänen täytyi tosiaankin ihmetellä, että he alati ja yhä olivat matkoilla.

Mutta odotellessaan pohattain paluuta, puuhasi hän paljon muutakin.

Tädin suurimpia ansioita oli hänen tyyni, taitava tapansa käsitellä sairaita. Kun jollakin oli joku vamma, oli parasta kääntyä hänen puoleensa, — tohtorikaan ei pitänyt hänelle puoliansa, väitti Aron. Yksin Irmildkin halusi hänet luoksensa, kun oli sairas.

Mutta kenellekään ei pälkähtänyt päähän, että täti itse voisi sairastua. Oli niin totuttu näkemään hänet hiljaa hyöriskelemässä. Ei kukaan, ei edes Elin rouva, tullut ajatelleeksi että koskaan voisi olla toisin.

Ainoa, joka aavisti jotain, oli Pikku-Gunn. Eräänä päivänä tuli hän kesken opetustuntien tädin luo. — Täti, en voi olla Veran luona, hän on niin pahalla tuulella — hän on saanut kirjeen… istun sinun luonasi kutomassa viininlehtiä. Saat ne, kun ne valmistuvat! Mutta kuinka onkaan laitasi, täti?

— Olen hiukan väsynyt, ystäväiseni… Ehkäpä nukahtaisin hiukan…

— Sinä ry'it öisin etkä nuku. Sinun pitäisi varmaankin paneutua vuoteeseen.

Täti näytti pelästyneeltä.

— Mitä hyödyttäisi paneutua vuoteeseen, lapsukaiseni! Minua on aina kauhistuttanut ajatella että tuottaisin muille vaivaa.

— Täti, pysyttelisit nyt hiljaa, sinun olisi paljon parempi olla.

Täti hymyili. Oli kuin hän olisi saanut kutsun juhlaan.

Niin nukahti hän sitten hetkiseksi.

Mutta kun Pikku-Gunn seuraavana aamuna toi hänelle kahvia, oli hänestä tädin olennossa jotain outoa. Pieni röyhelöreunuksisen valkoisen myssyn verhoama pää lepäsi väsyneenä pieluksella, posket punoittivat ja häntä vaivasi kuiva, kiihkeä yskä.

Pikku-Gunn meni noutamaan isoäitiä. Tämä lähetti heti sanan tohtori
Torgersenille.

Mutta täti pani kovasti vastaan, niin että hänen kasvonsa kävivät yhä punaisemmiksi.

— Sitä ei saa tehdä. Minusta on aina ollut kauheata ajatella että ihmiset saisivat vaivaa minun tähteni… nyt minä nousen — —

Samassa tuli Torgersen sisään. Hän oli käynyt erään lähellä asuvan sairaan tykönä ja tuli sattumalta käymään kartanossa.

Ei, täti ei saanut nousta vuoteesta. Sen hän kielsi varmasti.

Hänen taudistansa ei hän ollut täysin selvillä, mutta ajatteli että se ehkä oli lievää keuhkokuumetta.

Se kävi pitkälliseksi. Kuume ei ollut kova, mutta sitä jatkui jatkumistaan. Vaivoja ei tädillä myöskään ollut, oikeastaan häntä rasitti vain väsymys ja unettomuus.

Pikku-Gunn oli vienyt perille tahtonsa saada hoitaa häntä. Eihän valvominen öisin ollut tarpeen ja täti halusi maata pitkät hetket yksiksensä.

Hän ei koskaan pidättänyt Gunnia kauan yhtämittaa luonansa. Hän lähetti hänet rannalle tai metsään. Palatessaan toi hän hänellekin luonnon raikkautta mukanansa. Täti lähetti hänet myöskin talliin ja navettaan viemään viestejä ja terveisiä. Maatessa tuli hänen mieleensä kaikenmoisia huolia elukkoihin nähden.

Hän kuunteli ja tarkkasi, voisiko saada selville mitä pihassa milloinkin oli tekeillä — —

Grimm ja tuomarin iso kissa olivat niin kerkkäät tappelemaan… Ja Ruusukkia pitäisi pitää silmällä, se oli niin oikullinen… eikä sen pitäisi saada käyskennellä yhdessä Ilokin kanssa, jota se ei voinut sietää — —

Illoin oli täti tyynempi. Väliin antoi hän Pikku-Gunnin ottaa lippaasta esiin vanhoja, kellastuneita kirjeitä ja lukea ne ääneen.

Silloin istui hän vuoteessansa. Hänen silmänsä kirkastuivat — — hän näki nuoruutensa vaeltavan ohitse. Melkein lapsellisella uteliaisuudella hän nyt tarkasteli elämäänsä, ikäänkuin olisi kysymys jostakin toisesta.

Tohtori ei ollut tyytyväinen häntä tutkiessaan. Sydämentoiminta oli heikko, ja illoin palasi kuume. Täti ei tahtonut nauttia lääkettänsä, vaan oli hyvillään jos hänen onnistui saada se salaa kaadetuksi pois.

Kaikista tuntui että täti oli muuttunut — ikäänkuin käynyt henkisesti voimakkaammaksi. Ennen ei hän ollut koskaan puhunut paljon. Hänen silmänsä olivat olleet väsyneet ja arat ja alati valmiit itkuun. Nyt ne olivat loistoa täynnänsä, ja hän puhui rohkeasti kaikenmoisesta.

Elin rouva huomasi todeksi vanhan lääkärikirjan sanat että "hitunen kuumetta rikastuttaa ajatuksia ja tekee kaunopuheiseksi" — sillä tuollaisena ei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätiä.

Häntä ei tuo huomio miellyttänyt. Turhaahan oli liiaksi miettiä menneitä.

Kun hän nyt istui kuunnellen tätiä, kävi hänen mielensä raskaaksi — sillä entisyyden jättämät jäljet olivat syvät.

Mutta tädin nyt levätessä siinä niin hienoisena ja vienon arvokkaana, niin valkoisena ja hentona ja silmät lempeän loistokkaina, täytyi Elin rouvan melkein verrata häntä kukkaan, jonka kohtalo ei ollut sallinut kehkeytyä ennenkuin nyt — hetkistä ennen pitkän, hiljaisen yön tuloa.

Hän muistutti todellakin noita ihmeellisiä kukkasia, jotka kasvavat huomaamattomina, aukenevat, levittävät hohdetta ja kuolevat.

Elin rouva ei liioin uskonut tädin enää paranevan.

Hän oli saanut viestin. Kun jonkun piti kuolla Herön kartanossa, tuli siitä aina tieto edeltäpäin.

* * * * *

Tullessaan eräänä aamuna sisään, tapasi Pikku-Gunn tädin istuallaan vuoteessa. Hän ei huomannut että kukaan tuli sisään, vaan tuijotti eteensä vilkkain, jännittynein katsein.

— Poloinen, näen kuinka sinä käyskentelet odotellen ja luulet saavasi sen mitä odotat… Siinähän näen sinut jälleen… Kuljet kulkemistasi ja ajattelet että lopuksi kumminkin löydät sen… Niin, niin, — näen sinut hyvin… nyt olet käynyt vanhaksi ja istut tien varrella — sillä nyt on kaikki lopussa!

Kuiskaten jatkoi hän: — Näetkö nyt ettei mikään toteutunut kaikesta siitä mitä odotit?

Nyt kääntyi hän Pikku-Gunnin puoleen ja sanoi salaperäisesti: — Minähän kuljin kaiken ikäni hakien erästä ihmistä; mutta ne purot, jotka virtaavat ennen Maarianpäivää, kuivuvat sitten… Minä läksin liikkeelle liian varhain, — niin, niin…

— Mutta täti, mitä kaikkea sinä jutteletkaan… Tässä tulee kahvia ja mukana oikea makupala…

— Lapsi, et tiedä kuinka pitkä matka minun täytyi kulkea… Helppoa ei se ollut, — ei todellakaan — — ja eihän saa koskaan unohtaa mitään…

Hänen valittava äänensä tunki Pikku-Gunnin sydämeen. Hän yritti lähteä noutamaan isoäitiä.

Mutta täti otti häntä kädestä.

— Et saa mennä… ei, sinun pitää nyt kuunnella… sillä näetkö, kun aika menee menojaan, silloin kasvaa kaipaus niin kiihkeäksi… kaikki ihmisluonnon kaiho pyrkii tavottamaan sitä, jota ei kukaan saavuta…

Hän mumisi hiljaa, lempeästi.

— Katsos, nyt ymmärrän miksi hän ei palannut koskaan! Miksi olisi hän palannut luokseni?… Ja kun hän tuli, ei enää ollut ovea, josta hän olisi päässyt sisään… "Rakkaani, jää sinne", sanoin minä, "sillä kun olit kaukana, silloin olit minua lähellä, mutta kun tulit luokseni, silloin näin että olit minusta kaukana… Mutta kerran pitää sinun palata, sillä sinä olet ystäväni Jumalan edessä."

Hän istui kädet pantuna ristiin rinnalle. Pikku-Gunn tuijotti häneen vaieten. Tädin ilme oli niin ihana ja hänen äänessään väreili niin kiihkeä hellyys, että se sai Gunnin silmät kyyneltymään.

Hän polvistui sängyn ääreen. Täti laski kätensä hänen päähänsä.

— Näetkö, pienokaiseni, sanoi hän heikolla äänellä. — Siitä tulee elämään niin suuri tyhjyys, kun ei saa tarpeeksi rakkautta ainoaltakaan sielulta… Voihan matkallaan tavata joitakuita, joilta liikenee hiukka kiintymystä, mutta tuo hiukka herättää vain suurta tyhjyyttä — — näen sen nyt edessäni!

— Ei, ei, mumisi hän, — en tosiaankaan ymmärrä, miksi pitää kiusata itseänsä!

Hänen katseensa harhaili sinne tänne.

— Sano minulle, miksi tuuli puhaltaa noin kummallisesti. Kuiskaileeko joku ulkona?

Pikku-Gunn tuijotti häneen ja pelko valtasi hänen mielensä, sillä tädin piirteet muuttuivat ja kävivät niin omituisen jäykiksi.

— Ne puristavat silmät päästäni. Oi, pyydä etteivät ne sitä tekisi! kuiskasi hän.

Hän vaikeroi hiljaa ja alkoi vavista.

Silloin juoksi Pikku-Gunn toisten luo ja nyt lähetettiin noutamaan
Torgerseniä.

Sinä päivänä selveni jokaiselle, että tädin lähtö oli lähellä.

Hänen sairauteensa oli liittynyt jokin suolitauti, ja kuume lisääntyi. Hän ei voinut enää syödä, tuntematta mitä kauheimpia tuskia. Niin otti hän Pikku-Gunnilta pyhän lupauksen, ettei tämä enää antaisi hänelle mitään syötävää.

Mutta kuumehoureissa hän vaikeroi nälästä: kaiken ikänsä oli hän tehnyt työtä muiden hyväksi, ja nyt ei kenelläkään ollut edes leipäpalaa antaa hänelle.

Pikku-Gunn ei saanut enää mennä tädin luo. Oli noudettu kaupungista sairaanhoitajatar.

Viikkokausi meni menojaan. Täti voi paremmin, mutta ovi pidettiin yhä edelleen suljettuna.

Pikku-Gunn tahtoi nähdä tädin vielä kerran. Toiset eivät tienneet että hänen täytyi päästä hänen luoksensa, siksi että hän oli luvannut sen itsellensä.

Hän uskoi nyt asiansa Lydrikille. Tämä nauroi, sillä hän nauroi aina — varsinkin kaikelle surulliselle.

Yöllä tuli hän kartanon pihaan, missä Pikku-Gunn odotti häntä.

Hän oli voimakas. Melkein yksin hän pystytti tikapuut ikkunaa vasten. Hän seisoi alapäässä pitämässä niitä kiinni, Gunnin kiivetessä niitä ylös.

Tyttönen rikkoi ruudun, sai auki akkunan ja pääsi näin tädin huoneen viereiseen kamariin.

Siellä istui sairaanhoitajatar uneen vaipuneena. Gunn meni hiljaa tädin luo.

Tämä makasi silmät ummessa. Pikku-Gunn ei ensin tiennyt, tokko hän hengittikään.

Silloin kiintyi tädin katse häneen äkkiä. Hänen silmänsä olivat niin surulliset, että Pikku-Gunn alkoi itkeä.

— Sinäkö siinä olet, pienokaiseni! No, sittenhän voimme mennä! Jumalan kiitos, että vihdoinkin tuli sunnuntai… Hiljaa, lapsi, etkö kuule kelloja, jotka ilmoittavat suruajan päättyneeksi? Jumalan käy sääliksi ihmisiä, kun heidän on ollut niin paha olla!

Gunn meni hiljaa lähemmäksi ja polvistui vuoteen ääreen, painaen kasvonsa tädin polttavaan käteen.

— Täti, en saanut koskaan sanoa äidille, kuinka paljon pidin hänestä.
Se ei saa tapahtua enää toiste — nyt tahdon sanoa sen sinulle — —

— Lapsi, tiedätkö että makaan tässä odottamassa kuolemaa? Luuletko, että Jumala tietää sen? Minun täytyy lähteä toiseen maahan; tiedätkö, paistaako siellä aurinko? Olen aina pelännyt pimeätä — —

— Enin käy minun sääliksi Mortenia, kuiskasi hän, — tiedän että se tulee kaipaamaan minua.

Morten oli Elin rouvan iso kissa, joka aina pysytteli tädin kintereillä. Nyt se makasi liikkumatonna sängyn vieressä, ikäänkuin olisi tiennyt mistä oli kysymys.

Täti katsoi ihmeissään Pikku-Gunniin.

— Pieni ystäväni, nyt voin paremmin, nyt on minun niin helppo hengittää. Miksikä sinä itket, lapseni?

Pikku-Gunn hillitsi kyyneleensä.

— Ei, nyt ei sinun pidä nähdä minua alakuloisena, — tahdon iloita siitä että sinä olit niin kauan luonamme ja että nyt saan olla luonasi!

Äkkiä valtasi pelko jälleen tädin mielen. Hän aukoi silmiään hurjan tuskan vallassa. — Minkätähden tulee niin pimeä… miksi käy myrsky yli maan!… minne voin piiloutua?

Pikku-Gunn rohkaisi jälleen mielensä.

— Sen tiedät kyllä, täti!

— Kuinka käy murheellisten sydänten?

— Heillä on Kristus!

Pikku-Gunn oli noussut ja seisoi tädin edessä. Hän oli niin varma asiastaan.

Täti katsoi häneen pelästyneenä. — On kammottavaa pimeällä tiellä! kuiskasi hän. — Rukoile armoa — minä olen ollut syntisraukka, kun olen rohjennut asettaa vaatimuksia Jumalalle!

Silloin polvistui Pikku-Gunn vuoteen viereen ja rukoili:

— Sinä voimakas Isä, joka olet sekä isämme että äitimme, tule tänne ja pidä meistä huolta!

Hän ei sanonut enempää. Hänellä oli niin palavan varma vakuutus, että Jumala tulisi. Hänen äänessään oli jotain, joka ilmaisi sen. Täti kävi levollisemmaksi.

— Minua palelee, pieni ystäväni, on niin kylmä kulkea tätä tietä…
Miksi käyvät kasvosi niin mustiksi, lapseni?

Hän makasi kuiskaillen ja tiedusteli niin monenmoisia seikkoja.

Gunn vastasi hänelle kirkkaalla, varmalla äänellänsä.

Täti hymyili hänelle. — Sano jotakin, joka levittää loistetta — —

— Kyllä, täti. Katso, hän tulee, joka on ensimäinen ja viimeinen. Sinä olet vaeltava hänen kanssansa, puettuna valkoisiin vaatteihin, et ole enää koskaan tunteva nälkää tai janoa!

Täti kohottautui pystympään. Lempeät, puoleksi sammuneet silmät syttyivät vielä kerran loisteeseen. Hän kurotti kätensä.

— Ei, sinäkö siinä olet! kuiskasi hän. — Näen että istut odottamassa!

Hän vaipui patjoille ja hänen kasvoilleen levisi rauhan hohde.

Lydrik tuli sisään. Hän oli ensin odottanut alhaalla, mutta oli sitten noussut tikapuita ylös ja tullut sisään. Hiljaa lähestyi hän vuodetta ja seisoi nauraen, kyynelten virratessa kasvoja pitkin. Hänestä oli niin kauheata — melkein samanlaista kuin silloin kun hänen äitinsä kuoli ja suru täytti koko elämän. Täti ei nähnyt häntä. Hän ei nähnyt enää ketään.

Kaukaisen rantaman tavoin loittoni hänestä kaikki, mikä kuului elämään.

Silloin kohotti Lydrik kätensä ja luki siunauksen hänen ylitsensä.

Pikku-Gunn makasi vuoteen vieressä, katse kiintyneenä noihin valkoisiin kasvoihin. Täti hengitti hiljaa, kevyesti. Hän nukkui unta, joka johtaa kuoleman syvyyksiin.

Kului tunti.

Silloin nousi Pikku-Gunn äkkiä ja jäi tuijottamaan eteensä. Hänen silmänsä olivat tummat ja suuret.

— Täti, kuiskasi hän, — näen sinut, sinä elät!

Sitten hän vaipui tiedotonna maahan.

Mutta Lydrik jäi seisomaan paikalleen, kuolleen kunniavartioksi.

13.

Jonkun aikaa tädin kuoltua täytti Pikku-Gunn kuusitoista vuotta ja alkoi käydä rippikoulua rovasti Thymannin tykönä.

Pikku-isä oli ollut talven ajan kalastusretkellä, mutta oli palannut kotiin varhemmin kuin toiset. Hänen piti myöskin suorittaa rippikoulunsa. Hän oli lykännyt sen tavallista myöhempään. Se johtui siitä että hän tahtoi käydä Pikku-Gunnin kanssa yhdessä.

Hesekielistä oli tullut pitkä, solakka poika. Veneessä kävi hän jo täydestä miehestä. Nyt ei kukaan enää saanut kutsua häntä Pikku-isäksi — ei ainakaan kukaan muu kuin Janine.

Kun hän tuli kotiin ja näki Pikku-Gunnin, tuntui hän hänestä muuttuneen paljon. Hän oli kasvanut suuremmaksi ja käynyt hienoksi kuin mikäkin neiti.

Pikku-isää ilahdutti että hänkin puolestaan oli niin kookas ja voimakas ja kaunis — kuten ihmiset sanoivat hänen olevan; — Pikku-Gunnin takia se häntä ilahdutti.

Mutta eipä hänestä juuri näyttänyt siltä, että Gunn olisi sitä huomannutkaan. Oli aivan kuin Pikku-isä olisi tykkänään häipynyt hänen muististansa.

* * * * *

Muutkin olivat huomanneet, että Pikku-Gunn oli äänettömämpi ja suljetumpi kuin ennen.

Falck oli huolissaan hänestä. Ilmeisesti oli Tobinen juttu synkistyttänyt hänen mieltänsä, ja nyt tuli lisäksi suru tädin kuolemasta.

Tuomarin mielessä heräsivät jälleen entiset epäilykset, oliko Veran seura hänelle niin erikoisen sopivaa.

Hän oli väliin kohdannut Gunnia hänen tullessaan siipirakennuksesta. Tyttönen oli ollut kiihkeästi liikutettu ja kiiruhtanut pois, ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa hänelle sanaakaan.

Mutta Elin rouva oli tyyni kuten aina.

— Ehkä hänelle tarjotaan hieman voimakasta ravintoa siellä, sanoi hän, — mutta me Herön naiset olemme aina kestäneet sellaista. Se on ollut meille tarpeen. Meillä on ollut niin paljon tehtävää.

— Ja rovasti on tyytyväinen häneen, lisäsi hän, — hän sanoo että Jumalan sana on sattunut hänen mieleensä. Arvelen että on parasta jättää hänet omiin valtoihinsa.

Pikku-Gunn aavisti hiukan mitä toiset keskustelivat hänestä ja iloitsi saadessaan olla rauhassa. Tämän jälkeen jumaloi hän hiljaisuudessa isoäitiä entistä enemmän. Hänestä oli niin turvallista nähdä hänen käyskentelevän tietänsä voimakkaana ja ilomielisenä, tietää voivansa luottaa hänen valppaaseen silmäänsä ja suojelevaan käteensä — turvassa kaikilta kysymyksiltä, joihin ei tahtonut vastata.

Pikku-Gunn tunsi kasvavansa sisäisesti noissa oloissa. Herön kartano tarjosi hänelle kodin, joka hänestä oli puhdasten sointujen läpitunkema pyhättö. Hän käyskenteli siellä niin turvallisena, riemukkaasti tuntien voimakkaan käden virittävän hänen sielunsa soittimet sopusointuun rannan ja meren perussävelten kanssa.

Totta oli, että hänellä oli paljon ajateltavaa. Tobine oli pyytänyt häntä tulemaan illoin vuorelle häntä tapaamaan. Hän oli luvannut Jumalan edessä täyttää hänen pyyntönsä.

Mutta hän ei ollut nähnyt häntä.

Niin oli Jumala varmaankin ollut hänelle armollinen ja suonut hänelle levon.

Tuo ajatus tuotti Pikku-Gunnille helpotusta. Aina aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli hän tuntenut olevansa vastuussa niin paljosta. Tuo tunne oli syventynyt hänen tarkatessaan ympärillään elettävää elämää, ja Tobinen viittaukset hänen sukunsa rikoksiin olivat saattaneet siihen synkemmän värityksen.

Hänessä oli herännyt harras halu sovittaa mitä voi. Hän tahtoi saada varman vakuutuksen oikeasta ja toimia ainoastaan sen mukaan.

Tuo ajatus täytti hänen mielensä. Aina oli hänellä ollut se käsitys, että kun hän tuli suureksi, määräisi Jumala itse hänelle hänen työalansa.

* * * * *

Sillävälin hän kasvoi ja yleni, kävi solakaksi ja siroksi, miellyttäväksi ja raikkaaksi kuin meren kesytön lintu.

Kun hän sai onnen kasvaa yksinäisyydessä, ei hän aavistanutkaan, millä sädekehällä nuoruus ympäröi häntä.

Mutta isä Hesekiel havaitsi sen. Hän oivalsi noiden syväkatseisten silmien ilmeen. Hän näki että Gunvor palasi jälleen heidän luoksensa. Kun Pikku-Gunn tuli ja laski käsivartensa hänen kaulaansa niin omituisella tavalla, tuntui hänestä että se oli kuin joutsensiipi.

Hänen täytyi muistella sitä aikaa, jolloin hän itse oli nuori ja ensi kerran näki Gunvor Torintyttären.

Kun Pikku-Gunn tahtoi olla yksin, kulki hän lahden ympäri eteläänpäin, pitkää rantakaistaletta pitkin. Eihän hän halunnut täältä pois — mutta keväästä saakka oli hän kumminkin tuntenut kaihoa avaraan maailmaan.

Merellä oli ollut niin paljon laivoja. Hän oli nähnyt niiden tulevan ja menevän.

Ja kaikki nuo kirjeet, joita Vera sai, ne herättivät hänessä levottomuutta — pikimmiten toivomuksen että hänellä olisi siivet, millä lentää pois.

Hän ajatteli kaikkea, joka oli tuleva, hän sai aavistuksen odotettavissa olevista tuskista, jostakin suurenmoisesta, tuntemattomasta. Omituisen suloinen tunne täytti hänen mielensä ja samalla arkuus — hän olisi halunnut lentää lokkien kanssa vesille ja viipyä siellä kauan — —

Joka aamupäivä sai hän määrätyt opetustuntinsa Veran tykönä. Hänestä oli aina kuin pujahtaisi hän suljettuun maahan, missä vallitsi ainainen pimeys. Mutta pimeässä voi sinkoilla salamoita, jotka sytyttivät hänen sisimpänsä tuleen.

Usein valtasi hänet siellä melkein pelko, mutta hän ei ollut puhunut siitä kenellekään, sillä hän ei tahtonut luopua noista hetkistä. Mutta oli sentään ollut rauhoittavaa päästä jälkeenpäin tädin luo viinilehtiä kutomaan ja kuulemaan Jumalasta, joka oli kaikkein isä ja huolehti jokaisesta pienestä varpusesta.