Nyt oli täti poissa. Mutta nythän hän jo oli niin suuri, että hänen kaiketi piti tulla toimeen omin päin.

Hänen oli tullut tavaksi kohdella Veraa jonkinmoisella anteeksiantavalla kärsivällisyydellä. Voihan jokainen sen huomata, että Vera oli toisenlainen kuin isoäiti ja isä.

Mutta Veran olennossa oli kumminkin jotain, joka oli kuin ruokaa ja juomaa nuorelle kyllästymättömälle mielelle. Hänessä oli jotain meren kaltaista. Mitä Gunn kuuli hänen elämästään, se muistutti myöskin merta. Siksi rakasti hän häntä.

Kerran tuli tuomari heidän luoksensa ja oli hilpeällä mielellä ja laski leikkiä. — No, kuinkas käy, kysyi hän, — saatteko te hänet totutetuksi ihmistavoille? Nähkääs, hänhän on oikeastaan vain lintunen.

Silloin oli Vera vastannut aivan vakavasti:

— Minä noudatan persialaisten opetusohjelmaa — opetan hänet taistelemaan, ampumaan jousella — ja puhumaan totta.

Pikku-Gunn oli kauan mietiskellyt noita sanoja.

* * * * *

Rippikouluaika kävi Gunnille raskaaksi.

Rovasti oli sanonut että se oli paras aika koko elämässä.

Pikku-Gunn ei voinut saada sitä tunnetta, ja se seikka vaivasi häntä.
Varmaankin hän oli syntisempi kuin muut.

Oli kesä, ja lapset kokoontuivat kirkkoon.

Mutta kun Gunn istui siellä, valtasi hänet usein häpeäntunne. Hänen oli näet niin vaikea päästä tuosta lapsuudenaikaisesta tunnelmastaan, että suuri Jumala, joka oleskeli ulkona, oli hänen Jumalansa. Pieni Jumala, joka oli kirkossa, kuului rovasti Thymannille.

Ja lisäksi yksin virren säveletkin kuljettivat hänet ulos suuren
Jumalan tykö.

Usein hän istui alttaritaulua katsellen. Se esitti Jeesuksen kastetta. Todelliseksi tyydytyksekseen hän huomasi sen tapahtuneen avoimen taivaan alla. Korkean taivaankaaren suojassa oli hänet vihitty toimeensa. Gunn tunsi salaista iloa tuosta ettei hänkään ollut halunnut pieneen ummehtuneeseen kirkkoon.

Sitten tuli hän ajatelleeksi mitä Vera kerran oli sanonut, nimittäin että kirkko ja pappi kyllä voivat olla hyvät olemassa, mutta että jos hän tahtoi tietää minne maailman suuri viisaus oli kätketty, niin sisältyi se valtavaan rakennukseen, jonka taivas ja meri ja maa muodostivat. — - Suurella alttarilla tuolla ulkona olivat pyhät kirjat esillä… jokainen voi lukea niitä, eikä ihminen voinut mistään kuten niistä oppia elämään Jumalan kasvojen edessä.

Gunn oli alkanut mietiskellä niin monenmoisia asioita. Nuo nuorekkaat ajatukset eivät hellittäneet hevillä. Hän joutui syvyyksiin, jotka pelästyttivät häntä.

Hän alkoi katsella ympäristöään toisin silmin kuin ennen. Kuinka oli oikein ihmisten laita? — —

Hänen käsitteensä kristitystä eivät soveltuneet ihmisiin, sellaisina kuin ne enimmäkseen olivat. Siellä oli joitakuita, jotka olivat niin tavattomasti heränneitä. Mutta niillä oli virheitä ja heikkouksia, joista ne eivät vähääkään välittäneet. Eikö sen, mikä oli suurinta kaikesta, pitänyt suoda ihmiselle enemmän ylevyyttä ja voimaa? Eihän toki kaikkivaltias Herra Jumala liene tahtonut että ihmiset olisivat niin viheliäisiä? — —

Mutta eihän hän itse liene ollut sen parempi kuin muutkaan!

Tuo ajatus sai hänet kauhistumaan. Nuo toiset, ne eivät tienneet millaisia olivat. Mitähän Jeesus ajattelikaan kaikesta tästä maailman itsetyytyväisestä synnillisyydestä, hän, joka oli tullut sytyttämään tulen, hävittääkseen kaiken halpamaisen — —

Gunn oli kerran lukenut kertomuksen sokeasta naisesta, joka oli saanut näkönsä, mutta rukoillut Jumalaa, että saisi tulla jälleen sokeaksi.

Oliko hänkin saanut näkönsä hetkiseksi?

Tänä talvena oli niillä seuduin perustettu uusi lahko. Sillä oli nimenä "Sionin lapset". Perustajat olivat kaksi etelästä tullutta jumalanmiestä. He puhuivat joka ilta.

Pikku-Gunn oli käynyt kerran heitä kuulemassa. Silloin tapasi hän
Irmildin.

Seuraavana iltana tuli Irmild noutamaan häntä.

Mutta Pikku-Gunn ei ollut tyytyväinen oloonsa. Siellä oli niin paljon ihmisiä, ja huomatessaan Jumalan laskeutuvan alas heidän luoksensa, ne saivat itkukohtauksia. Irmild oli pahimpia joukossa.

Kun Irmild tuli seuraavan kerran, ei Pikku-Gunn halunnut lähteä mukaan.

* * * * *

Rovasti Thymann kertoi Elin rouvalle, ettei hänellä ollut koskaan ollut parempaa rippikoululaista kuin Pikku-Gunn. Vaikka hänen tosin olikin vaikea oppia läksynsä, voi rovasti sentään huomata että Jumalan käsi oli koskenut häneen.

Sitäpaitsi oli Gunn aina ollut hänen lemmikkinsä. Hän oli istunut hänen polvellaan, vetänyt häntä parrasta ja lapsellisen rohkeasti sanonut hänelle pieniä totuuksia, joita kukaan muu ei olisi uskaltanut sanoa.

Yhä edelleenkään ei ollut ketään, joka olisi välittänyt niin vähän hänen arvoasemastaan kuin Gunn. Hän sinutteli häntä yhä edelleen ja sai tehdä sen, suureksi ihmeeksi kaikille ja erittäinkin rouva Thymannille.

* * * * *

Pikku-Gunn oli säilyttänyt lapsellisen kiintymyksensä rovastiin, mutta sitä mukaa kuin aika kului, oli hänen ihailunsa vähenemistään vähennyt.

Ripillepääsyn lähetessä oli hän alkanut toivoa että rovasti tekisi pienen matkan kaupunkiin. Hän olisi mieluummin tahtonut että kappalainen suorittaisi tuon juhlatoimituksen.

Mutta siitä ei tietysti tullut mitään.

* * * * *

Muutamia päiviä ripillepääsyn jälkeen juoksi Pikku-Gunn eräänä iltapäivänä alas sillalle, sen sijaan että olisi mennyt piirustustunnille Veran luo.

Hän irroitti veneen ja souti kappalaisen asunnolle. Hän halusi tietää jotakin, ja hänen piti tiedustella sitä kappalaiselta.

Kun hän tuli sisään, istuivat Jeanette rouva ja uusi tuomarinapulainen juomassa teetä.

Jeanette rouva oli ihastuksissaan hänen tulostansa.

Ei, kiitoksia, ei hän tahtonut teetä, hän halusi vain puhua kappalaisen kanssa.

Kuullessaan että hän oli lähtenyt kaupunkiin ja kahden viikon ajaksi, sai hän kyyneleet silmiinsä. Hän oli luullut niin varmasti, että Jumala tahtoi antaa hänen puhella kappalaisen kanssa.

Ei, kiitoksia, ei hän tahtonut teetä.

Rouva Jeanette ja herra Vig silmäilivät ihmeissään hänen nuoria, kiihtyneitä kasvojansa.

Herra Vig kävi melkein itse hiukan liikutetuksi, nähdessään Gunnin seisovan siinä niin kevyenä ja raikkaana, yksinkertainen sininen liinapuku yllään ja hiukset ja otsa aaltojen kostuttamina.

Kun Jeanette rouva aikoi hilpeästi vetää hänet teepöydän luo, niiasi hän ja juoksi tiehensä.

He seisoivat molemmat katsomassa hänen jälkeensä, kun hän nyt juoksi alas sillalle.

Herra Vigin mielestä hän muistutti nuorta Dianaa, ja hiukan myrtynein mielin täytyi Jeanette rouvan melkein myöntää se.

Pikku-Gunn souti edelleen rovastilaan, joka oli niemen takana.

Tultuaan sisään meni hän suoraan vastaanottohuoneeseen.

Siellä istui rovasti, äsken heränneenä päivällisunestaan. Hän hieroi silmiänsä. Kuka uskalsi häiritä tähän aikaan? Nähdessään tulijan hän hymyili leppyneenä.

— No, sydänkäpyseni, mitä nyt?

— Kuules, pappi, sinun pitää sanoa, mitä minun on tehtävä.

Rovasti hymyili isällisesti, vasta puolittain hereillä, ja veti esiin tuolin.

— Istukaamme, lapsi, istukaamme!… Olen kuullut että sinä olet ollut Sionissa… mutta ota sinä katkismuksesi ja ryhdy sitä lukemaan, se ei oikein ottanut sinulta lähteäksensä, ystäväiseni, ei haittaisi parannella — —

Pikku-Gunn ei istuutunut, vaan jäi seisomaan hänen eteensä. — Et ymmärrä minua, pappi! Tiedät, että ihmiset murhaavat ja tekevät muuta pahaa. Miksi sallii Jumala sen? Minä luulen, että se on meidän syymme!

— Tosinhan on hyvä, lapseni, että tunnustat maailmassa olevan synnillisyyttä. Mutta Herran neuvot ovat tutkimattomat, — tuollaista ei sinun pidä kysyä.

— Kyllä, pappi, tahdon ymmärtää Jumalaa, sillä silloin voin paremmin uskoa.

Nyt rovasti heräsi täysin valveille.

— Lapsi, tule tänne, — synnintuntosi on sittenkin liian heikko. Oletko unohtanut, että järkesi on pimitetty? Oletko unohtanut mitä olet oppinut synnistä ja armosta?

Gunn pyrki kokoamaan ajatuksensa.

— Niin, mutta sinun täytyy sanoa, miksi on käynyt niin kauheaksi elää täällä maan päällä.

Rovasti joutui niin ihmeisiinsä, ettei ensi hetkenä tiennyt, mitä vastata. Kuulla tuollaista lapsen suusta! Ja totta puhuen ei hänestä ollut niinkään hullua täällä maailmassa.

Hän pani silmälasit nenälleen ja silmäili kiinteästi Pikku-Gunnia. — Ystäväni, sanoi hän ystävällisesti, — se, mistä sinun ennen kaikkea on huolehdittava, on että pidät järkesi kurissa. Mene kotiin ja ryhdy lukemaan Luteruksen pientä…

Gunn keskeytti hänet.

— Nyt luulen tietäväni mistä se johtuu. Ihmiset ovat liian huonoja, — eiväthän kristitytkään ole mitään kristittyjä — - Vasta silloin olemme kristittyjä, kun olemme hyviä!

Nyt kävi rovastin ääni ankaraksi.

— Voin huomata että sinä olet ollut Sionissa; sinuun on tarttunut maallikkosaarnaajien vaarallinen tuomitsemishalu, joka on minulle niin vastenmielinen.

Hän nousi ja laski kätensä hänen päähänsä.

— Se on rikkaruoho, joka on pidettävä loitolla Herran viinitarhan taimista, lapsellista matkimishalua, jota on vastustettava.

Hän taputti hänen tukkaansa. Gunn itki aivan hiljaa. Mutta rovasti huomasi hänen koettavan pidättää jotain, joka uhkasi tulvahtaa esiin.

Rovasti kävi miettiväiseksi. Hän ei voinut sietää kyyneleitä. Hän halusi lohduttaa Gunnia.

— Varmastikin on se vain lapsellista matkimishalua, josta on pyrittävä voitolle. Mene nyt kotiin, lapseni, ja koeta saada silmäsi auki havaitsemaan että ihminen on luonnostaan perinpohjin turmeltunut…

— Pappi, minä en usko että olen perinpohjin turmeltunut. Uskon että
Jeesus on veljeni.

Nyt kävi rovasti vakavasti asiaan käsiksi.

— Mutta Jumala paratkoon, lapseni, sinähän olet joutunut luterilaisen uskontunnustuksemme ulkopuolelle! Mene kotiin, sanon minä, ja usko puustavillisesti kaikki mitä olen sinulle opettanut. On niin äärettömän vaarallista kajota tuollaiseen; sinähän joudut pois autuudentieltä — —

Pappi katui nähdessään tyttösen seisovan edessään lapsellisesta kiihkeydestä vavisten.

Hän huomasi olleensa liian kiivas. Hän hillitsi nyt äänensä: — Tämä pahoittaa mieltäni, lapsukaiseni… sinä olet elävänä esimerkkinä siitä, mihin joudutaan tällä tavoin… Tuo on seuraus ratsionalismista, ja sitä tulee erikoisesti varoa meidän päivinämme…

Gunn tyrskähti jälleen itkuun. — Mutta ethän sinä ymmärrä minua! Mehän olemme kaikki pappeja… Minä tahdoin että selittäisit minulle, miksi ihmisten on niin vaikea elää. Jeesus on sanonut: "Seuraa minua!" sille, joka kuulee hänen äänensä. Minä olen kuullut sen, minusta on hän sanonut sen minulle. Jos jokainen ihminen, joka kuulee hänen äänensä, tahtoo nousta ja seurata häntä teoissa, silloin täytyy tulla maan päällä parempaa. Minä tahdonkin tehdä sen, ja minä luulin sinun voivan auttaa minua — mutta sinä et voi!

Hän nyyhkytti.

Rovasti Thymann laski pois piippunsa. — Jumala varjelkoon sinua harhaopeista, lapseni. Sionin hengellinen ylpeys on vallannut sinun mielesi! Tahdot olla mukana panemassa meidät papit viralta!… Katso nyt, pieni ystäväni, tuo ei ole mitään muuta kuin uudenaikaista uskottomuutta ja itsevanhurskautta, tuollaista kauheata suvaitsemattomuutta… kuinka ihmeessä olet voinut saada tuollaista päähäsi? Varmaankin se on lähtöisin rouva Baranoffista? Hän on pahentanut yhden näistä pienimmistä, hänelle olisi parempi, jos — —

Rovasti nousi ja kulki pitkin askelin lattian poikki ja pysähtyi jälleen.

Hän oli punainen kasvoistaan, tunsi kristillistä suuttumusta ja melkein närkästystä siitä ettei lapsi heti hellittänyt.

Ei ollut tapahtunut vielä koskaan että joku seurakunnan jäsen olisi uskaltanut puhua noin rohkeasti hänelle.

Ja nyt oli lisäksi kysymyksessä lapsi, pieni naisolento.

Hän kulki jälleen muutaman kerran edestakaisin yli lattian.

Tämä oli varsin arveluttavaa. Lapsi oli ankaruudella taivutettava noudattamaan kirkon kuria.

Hän rykäisi ja alkoi jälleen puhua. Hän ei huomannut heti että
Pikku-Gunn oli lähtenyt tiehensä.

Sitten hän istuutui ja kirjoitti pitkän kirjeen Elin rouvalle.

* * * * *

Kun Pikku-Gunn jälleen tuli sillalle, seisoi Pikku-isä ottamassa vastaan venettä. Hän tarttui venenuoraan ja kiinnitti sen.

Hän loi nuhtelevan katseen Gunniin.

— Olisit voinut ottaa minut mukaan. Olisin soutanut sinua!

— Miksikä sitten? Minun oli parasta olla yksin.

Hän juoksi siltaportaita ylös. He jäivät seisomaan rinnakkain. Molemmat katsoivat taivaanrannalle päin, mistä nousi pieniä, harmaita pilvenlonkareita, jotka kasvoivat ja muodostuivat villaviksi palloiksi, vyöryivät pois ja liittyivät yhteen seinäksi, joka loittoni merelle päin.

— Se on jäämeren sumua, sanoi Pikku-isä. — Lämpömittari on laskenut monta astetta.

— Vai niin! sanoi Gunn. Hän mietiskeli millaista nyt tulisi, kun ei ollut ketään, joka voisi auttaa häntä.

Pikku-isä seisoi katsoen häntä — sillä hänen tukkansa kaartui niin miellyttävästi kasvojen ympäri… mutta silmät näyttivät itkettyneiltä.

Silloin kävi Pikku-isän mieli kiihkeäksi ja hänet valtasi väristys.

— Muistatko, sanoi hän väkinäisen leikillisesti, että kerran pienenä ollessamme lupasit minulle, ettet koskaan matkustaisi täältä pois… et koskaan menisi naimisiin, niin lupasit.

Gunn katsahti häneen hämmästyneenä ja hymyili heikosti.

— Annoinko sellaisen lupauksen… no sittenhän en voi sitä tehdä. Enkä ole ajatellutkaan mitään sellaista, lisäsi hän tyynesti.

Pikku-isä ei tahtonut voida kestää nähdä hänet niin välinpitämättömänä kaikkeen nähden, mikä kohisi hänen omassa povessansa. Nyt oli hänelle selvennyt, ettei hän välittänyt mistään muusta koko maailmassa kuin Gunnista.

Häntä harmitti nuo turhanpäiväiset sanat, jotka hän oli saanut sanotuksi. Hänhän olisi tahtonut sanoa niin paljon. Hän tahtoi että Gunn saisi tietää että hänestä olisi ihanin onni maailmassa, jos Gunn voisi hiukan ajatella häntä.

Mutta tyttönen ei käsittänyt mitään. Pikku-isä tunsi halua heittäytyä mereen.

Kalpeana ja arkana hän seisoi Gunnin edessä. Mutta sitä ei Gunn huomannut.

Äkkiä tunsi Pikku-isä että oli tullut kylmä.

— Sinun pitäisi mennä sisään, sanoi hän alakuloisesti.

— Olet oikeassa. — Gunn nyökkäsi lempeästi ja meni. Pikku-isä jäi paikoilleen, tuijottaen kokoontuviin sumujoukkoihin. Ne vyöryivät lähemmäksi, täyttäen koko ilman.

Nyt saapuivat ne hänen luoksensa. Hän tunsi sen ja vavahti. Hänestä ne hautasivat alleen koko hänen elämänsä.

— Niin, mumisi hän, — samaten kävi myöskin isä Hesekielin, — aikoinaan…

Kyyneleet pimittivät hänen katseensa. Janine oli kertonut siitä hänelle.

Lopuksi huomasi hän värisevänsä kylmästä. Hän puri hampaansa yhteen ja läksi pitkin askelin kulkemaan kotiinpäin.

Veräjällä kohtasi hän Domenica muorin. Ehdottomasti kiiruhti hän esiin ja avasi hänelle veräjän.

Muori katsoi häneen ihmeissään. Sellaisia tapoja ei täällä noudatettu eikä Pikku-isä ollut ennen osoittanut sellaista kohteliaisuutta.

Ei hän ollut oikein itsekään selvillä siitä, miksi hän teki sen nyt. Hän ei ollut vielä tietoinen siitä, että hänessä oli herännyt aivan uusi tunne: harras kunnioitus naisia kohtaan. Oli kuin kaikki heidän kauttansa olisi ollut omistettu Gunnille.

14.

Falck tuli odottamattomasti kotiin sinä iltana. Tavallisella kävelyretkellään puutarhassa tapasi hän Veran siellä istumassa.

Hän istui liikkumatonna, musta viitta yllään ja tuijottaen hämärään.

Falck meni hänen luoksensa. Hän oli itse hyvällä tuulella.

— Te istutte siinä synkkänä kuin yö, virkahti hän, — olette jo pitkät ajat pelotellut meitä kaikkia.

Vera pudisti päätänsä. — Yö on samettia, sanoo muuan runoilija… se on armelias ja sääliväinen… mutta sellainen en minä ole.

Hän katsahti Falckiin. — Kuinka te soititte kauniisti eilen! Mutta se oli kaameata… Kuulin sen sävelmän aikaisimmassa nuoruudessani — kerran, istuessani yksin kotona. Tiedättekö mitään niin alakuloista kuin sunnuntai-iltapäivä yksinäisyydessä, soiton kajahdellessa kaukaa?… Kuinka hyvin sen muistankaan! Juuri kun istuin kuunnellen, tunsin niin kalvavaa kaihoa päästä nauttimaan elämän ilosta. Ja nyt eilen oli kuin sama tunnelma olisi uudistunut jälleen.

— Niin, mutta se ei käy enää päinsä. Tulkaa vanhaksi, tyyneksi arki-ihmiseksi, kuten me muut!

Vera hymyili. — Kuinka voitte pyytää minua tulemaan vanhaksi, sehän on mahdotonta! Mistä johtuu, että ihmiset tulevat vanhoiksi? Minä en voi sitä ymmärtää!

— Siinä tuleekin muutos. Nyt on keksitty keino pitentää elämää. Pitää juoda hapanta maitoa.

Vera nauroi. — Ja sitten pitää varoa päivänvaloa ja öisin karaistua tulessa, niin tulee lopuksi aivan kuolemattomaksi… niinhän muinoiset kreikkalaiset väittivät.

Hän taputti Delfiniä, joka pisti kuononsa hänen käteensä. Sitten hän nousi ja nojasi tuomarin käsivarteen, ja he lähtivät kulkemaan puutarhan käytävää pitkin.

Äkkiä Vera pysähtyi. — Tiedättekö, minähän olen oikeastaan aivan haltioissani. Sitä tunnelmaa tarvitsee myöskin väliin. Juuri tänä iltana janosin niin kiihkeästi kulausta ilon viiniä, isosin palaa sen pyhästä leivästä… ja sitten te tulitte Delfinin kanssa tuomaan molempia. Kuinka ihanaa onkaan unohtaa hetkiseksi kaiken maailman hätä! — Sanokaa nyt jotakin!

Hän nojasi jälleen tuomarin käsivarteen ja he kulkivat hetkisen edestakaisin käytävissä.

Falck kertoi hilpeästi sekä rovastista että tohtorista ja uudesta apulaisestaan, joka oli alkanut soutaa niin usein Jeanette rouvan luo ja muutti mielipiteensä kaikista asioista, katseltuaan niitä hetkisen Jeanette rouvan kauneilla silmillä. — Sellaisia me miehet olemme, lopetti hän.

Vera nauroi. — Miehet, eikö se ole käsite, jonka merkitys vielä on epäselvä? Eikö sen myöskin pitäisi merkitä herruutta omaan itseen nähden? Ja sitä te ette saavuta, ennenkuin lakkaatte tavottelemasta sitä meidän suhteemme!… Edellinen on saavutettavissa! lisäsi hän merkitsevästi.

— Kas, kuinka te osaatte olla ilkeä! Te käyskentelette haavemaailmoissanne ja käytätte liian suuria mittoja… Silloin ei myöskään näe selvästi!

Veran ilme muuttui. — Miksi te aina palaatte siihen seikkaan?… Jos näkisi kaikki selvästi, silloinhan ei jäisi mitään etäisyyteen, — ei voisi odottaa mitään, ja odottaa täytyy!

— No niin, joko me nyt taas johduimme vakaviin asioihin… Mutta minähän unohdan että minulla on kirje ruhtinattarelle. — Hän otti sen esiin.

Vera otti sen, loi siihen katseen ja rutisti sen kokoon kädessänsä.

— Älkää kutsuko minua sillä nimityksellä! Häpeän, että olen syntynyt linnassa. Sen aateliuden, jonka Jumala on luonut, käy usein kuten Kristuksen, — se kidutetaan kuoliaaksi. Mutta niiden joukossa, jotka edustavat ihmisten suomaa ja kunniasijalle asettamaa aateliutta, voitte tavata maailman kurjimmat pedot, komeilevia elostelijoita, joiden koko elämä on pelkkää rikollisuutta!… Mutta minulle tuottaa onnea tieto että kerran kaikki hälyytyskellot soivat, ilmoittaen että suuri tilinteonpäivä on tullut…

Hän teki kiihkeän liikkeen, ja tikari, joka hänellä oli kiinnitettynä vyöhön, putosi maahan.

Falck kumartui ottamaan sen. Se oli damaskolainen tikari. Hän ihaili sen hienotekoista kultasilausta.

Mutta siinä oli ruma ruostepilkku — sen aikoi hän hieroa pois. Vera tempaisi tikarin hänen kädestänsä. — Ei se jouda pois — se on verta!

Sitten hän istuutui, käyden äkkiä aivan tyyneksi. — Istukaa, sanoi hän, — kerron teille jotakin.

— On jo myöhäistä! vastasi tuomari epäröiden. Mutta hän istuutui kumminkin Veran viereen.

— Rakkaus on kärsimystä — tiedättekö sen? kysyi hän.

— Tiedän, vastasi tuomari, — tiedän kyllä.

Vera jatkoi, ja hänen äänensä sointu kävi lempeän surulliseksi.

— Minä olen rakastanut… ja joka kerran se on tuottanut kärsimystä.
Niin kohtasin Mishka Vladigan… ketään en ole rakastanut kuten häntä.
Tulin hänen vaimoksensa…

— Siinä kaupungissa, jossa me asuimme, oli salainen yhdistys johon kuului henkilöitä, jotka taistelevat oikeuden puolesta. Me kuuluimme siihen molemmat. Sitten ei Mishka enää tahtonut kuulua siihen, — hänellä ei muka ollut aikaa. Jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta sitten joutuivat johtajat kiinni. Toiset heistä ammuttiin, toiset rääkättiin kuoliaaksi. Ymmärsimme että meidät oli annettu ilmi, mutta ilmiantajan jäljille ei kukaan päässyt.

— Silloin minä vannoin hakevani hänet käsiin. Kohotin käteni taivaalle ja vannoin kuolemanvalan.

— Sinä yönä, jolloin meillä piti olla suuri kokouksemme olin saanut tietää jonkun hiipineen salin takana olevaan salakammioon. Minä hiivin hänen jälkeensä. Mies, joka seisoi siellä oli varattuna paperilla ja kynällä, kirjoittaakseen muistun kaikkien nimet.

— "Sinäkö siellä olet, Mishka?" kuiskasin minä.

— Hän vastasi kieltävästi, harmistuneena siitä että oli joutunut kiinni.

Vera oli vaiti hetken ja istui leikiskellen tikarilla.

— Käsitättekö, Mishkani se oli, hän, jota rakastin yli kaiken maailmassa! Ja minä rukoilin Herraa Kristusta vahvistamaan käteni. Hän teki sen. Mutta kun Mishka makasi verissään, polvistuin hänen viereensä. "Pikku Mishka, sydämeni lemmitty", sanoin minä hänelle, "kiitä nyt Jumalaasi, että hän säästää sinua antamasta ilmi enemmän viatonta verta!…" Hän ei tehnyt sitä — hän käytti ne muutamat minuutit, mitkä hänellä oli jäljellä, hakeakseen tikarini ja haavoittaakseen minua sillä. Se tuottaa minulle yhä vielä kipuja.

Hän kääntyi tuomariin päin ja nauroi — heleästi ja tyynesti.

— Älkää naurako tuollaiselle! pyysi Falck ehdottomasti.

— Miksikä ei? Voi kärsiä niin että tuska täyttää katseen ja polttaa sydäntä — ja samalla nauraa kylmää ja kovaa naurua.

Hän oli noussut. Hänen ylväs ylähuulensa vapisi.

— Mishkani se oli, josta oli tullut tuollainen mies. — Suurinta, mitä olen tehnyt maan päällä, oli että pelastin hänet jatkamasta rikoksiansa.

Tuomarin valtasi hetkiseksi kiihkeä mielenahdistus, ajatellessa millaista seuraa hän oli hankkinut Pikku-Gunnille.

— Sepä oli inhottava juttu, sanoi hän vihdoin. — Ettehän toki kerro sitä Pikku-Gunnille.

— En, koska se teistä on niin inhottava… Minulla oli kerran itselläni pieni tyttö, lisäsi hän surumielisesti.

— Tapoitteko te hänetkin?

Vera vastasi pelkällä katseella.

— Antakaa anteeksi! sanoi tuomari ja läksi.

* * * * *

Seuraavana aamupäivänä keskusteli Falck kauan Elin rouvan kanssa. Silloin oli jo rovasti käynyt hänen luonaan, ja nyt olivat Elin rouva ja tuomari yhtä mieltä.

Sitten oli Elin rouva kutsunut Pikku-Gunnin luokseen ja saanut hänet käsittämään, että hänen pitäisi lähteä pois kotoa, oppiakseen vielä lisää, koska hänen kerran piti hallita ja vallita Herön kartanossa.

Elin rouva olisi tahtonut panna hänet kauppakouluun. Falck tahtoi toimittaa hänet aivan uusiin oloihin ja ehdotti erästä hampurilaista opistoa. Hän voi saada hänet täysihoitoon erään ystävänsä perheeseen. Hän tarjoutui itse viemään hänet sinne.

Parin päivän kuluttua olivat he valmiit lähtemään matkaan.

Pikku-Gunn oli ollut rovastin luona sanomassa hyvästit ja pyytämässä anteeksi. Isoäiti oli tahtonut että hän tekisi sen. Sitten oli hän ollut myöskin isä Hesekielin tykönä. Mutta Pikku-isä oli ollut niin kummallinen. Hän ei tahtonut uskoa, että Gunn todella matkustaisi. Ei hän myöskään tahtonut antaa hänelle kättä. Lopuksi täytyi Gunnin siitä huolimatta lähteä tiehensä.

Matkapäivä tuli. Heidän täytyi lähteä varhain matkaan, ehtiäkseen laivaan ennenkuin virta kääntyi. Heidän piti lähteä suurella höyrylaivalla etelään. Aurinko alkoi juuri nousta punoittavan taivaanrannan takaa, kun he saapuivat veneen luo.

Isä Hesekiel seisoi pidellen kokkanuoraa. He saivat odottaa hiukan tuomaria.

Elin rouva ja kaikki muut seisoivat kokoontuneina sillanportaille. Grimm seisoi myöskin hiljaisena ja liikkumatonna, ikäänkuin olisi tiennyt mikä oli kysymyksessä.

Tuomari tuli ja he lähtivät liukumaan yli lahden; pian kiihtyi kulku.

Kaikki seisoivat katsoen heidän jälkeensä, kunnes vene katosi niemen taa. Nuorempi Hesekiel katsoi myöskin katsomistaan, seisoen suorana, mutta katse huolestuneena, ihmettelevänä.

Kun vene työnnettiin vesille, vavahti hän ja alkoi väristä. Kaikki himmeni ja mustui hänen silmissänsä.

Hän ei kyennyt vastaamaan, kun Elin rouva kysyi häneltä jotakin.

Janine seisoi hänen takanansa. He olivat pelänneet myöhästyvänsä, hän ja Pikku-isä. Nyt oli hän niin iloissaan Pikku-isän tähden.

— Hyvä että tulit ajoissa, kuiskasi hän, — ja hän kulki aivan sinun ohitsesi.

— Ei, vastasi Pikku-isä hitaasti, — ei se ollut hyvä. Kulkiessaan ohitseni ei hän ollenkaan ajatellut minua…

— Mitäs sanotkaan, Pikku-isä! Hänhän loi meihin kaikkiin niin uskollisen katseen…

Pikku-isä ei kuullut hänen sanojansa. Hän oli lähtenyt pois.

Palatessaan kotiin kulki Janine virran reunaa.

Siellä istui Pikku-isä kivellä, kasvot vaipuneina käsiin.

Poikanen nyyhkytti. Oli kuin hän olisi kuolemaisillaan suruun.

IV

15.

Falck oli palannut Hampurista. Ennen lähtöään oli hän nähnyt Pikku-Gunnin työssä, täysin tyytyväisenä siihen, että vielä oli jäljellä niin paljon opittavaa.

Mutta tyhjältä tuntui Herössä Pikku-Gunnin lähdettyä — se täytyi kaikkien myöntää — kun nyt vielä lisäksi tätikin oli poissa.

Elin rouvalle oli mieleen, että Vera vielä oli jäljellä. Tosinhan hän jutteli lähdöstänsä, mutta Elin rouva hymyili vain, kuullessaan hänen mainitsevan lähtöpäivän. Se oli aina lähellä, mutta ei tullut koskaan.

Syksy kului kulumistaan. Tuli jälleen viestejä pohjoisesta. Sinä vuonna tuli tyyni talvi — ja yöt olivat pitkät ja pimeät.

Aika ei ollut sopiva lähtöön.

Mutta sitten — kun päivät pitenivät ja Golf-virta lähetteli tuuliansa, pyöriäiset temmelsivät lahdella ja kaikki heräsi uuteen eloon, tietäen kevään saapuneen — silloin valtasi Veran aina valtava, levoton kaiho. Hän alkoi jälleen puhua lähtöpäivästä. Mutta se ei tullut sittenkään — sen aika ei ollut vielä käsissä.

Elin rouvasta ei myöskään ollut kiirettä minkäänlaista. Ja päivät menivät menoaan kuten ennen; ne saapuivat yllätyksenä toinen toisellensa, kunnes vuosi jälleen täyttyi ja kaikki alkoi uudelleen alusta.

Pian oli kulunut kaksi vuotta Pikku-Gunnin lähdöstä. Kesäksi aiottiin noutaa hänet kotiin.

Poikkeuksena elämän jokapäiväisessä kulussa oli ollut, että valkea viime vuosina oli ollut useita kertoja valloillaan Veran sivurakennuksessa.

Viime kerralla olisi Herön kartanon voinut käydä hullusti, ellei
Hesekiel olisi ollut niin neuvokas.

Mutta Vera oli käsittänyt asian hyvin levollisesti. Hän oli ihmeissään tuomarin levottomuudesta.

— Olen niin tottunut siihen, sanoi hän. — Valkea vainoaa minua. Kolmivuotiaana jouduin kerran liekkien keskelle, ja se on myöhemmin uudistunut monta kertaa… Minusta tuntuu aina, kuin se seuraisi minua kintereilläni…

— Minä rakastan sitä, lisäsi hän. Syvät perussävelet, jotka tarun mukaan saavat kaikki soimaan ja tanssimaan — ne soinnahtelevat juuri tulessa — — —

Hänen käsitystapansa ei miellyttänyt Falckia. Mitään vastaamatta hän läksi hänen luotansa.

Muutaman päivän perästä tuli ukkosilma, ja salama iski Herön kartanoon. Talon takaisesta koivulehdosta kuului pirstoutuvain ja kaatuvain puiden rytinää.

Sitä kesti tunnin ajan. Sitten oli rajuilma ohi.

Illallispöydässä kaivattiin Veraa. Ei kukaan voinut löytää häntä.

Tiedettiin hänen menneen koivulehtoon ennen rajuilman alkua.

Elin rouva lähetti heti väkeä häntä hakemaan.

Falck läksi mukaan. Hän kulki pientä syrjäpolkua pitkin. Hän tunsi
Veran lempitiet.

Hän löysi Veran istumassa metsässä pirstoontuneella kannolla. Kalpeana hän siinä istui ja silmät suljettuina. Morten, Elin rouvan suuri kissa, makasi liikkumatonna hänen jalkojensa juuressa.

Tuomarin lähestyessä aukaisi Vera silmänsä. Hän viittasi kissaan ja lausui: — Se on kuollut!

Levottomaan tiedusteluunsa ei Falck saanut mitään vastausta. Vera tuijotti eteensä, kasvoilla omituisen tajuton ilme, kuin unissakävijällä.

— Näin tulen ruhtinaan, sanoi hän hillityllä äänellä. — Hän oli ihana… Näin hänen lähettiläänsä, joiden olento oli kuin leimuavaa metallia ja siivet mahtavia liekkejä… ja niitä ympäröi kauhun myrsky. Taipumattomia ne olivat, vanhurskaita. Tunsin väristyksen käyvän läpi ruumiini, kuten nyt tunnen värinän sanomasta, joka käy yli kaiken maailman… sydämestä sydämeen, kädestä käteen kaikkien niiden välityksellä, jotka muodostavat tuon suuren renkaan…

Hän nousi. — Lähtekäämme täältä! sanoi hän.

Falck tarjosi hänelle käsivartensa, tiedustellen oliko hän vahingoittumaton.

Vera nyökkäsi.

Oliko tapahtunut jotain muuta ikävää? Miettikö hän poislähtöä.

Silloin nauroi Vera. — Te tahtoisitte että minä läksisin.

Hän pysähtyi. — Istukaa, sanoi hän käskevästi, viitaten kumoonkaatuneeseen puuhun. Itse hän istuutui kivelle tuomaria vastapäätä. Hänen kapeat silmänsä, joita heikosti kaartuvat tuuheat kulmakarvat varjostivat, olivat tyynellä katseella suunnatut Falckiin.

— Te olette miellyttänyt minua, sanoi hän hitaasti. — Olen teissä tavannut tuota monin paikoin autuaallisesti kuollutta ritarillisuutta, jota ilman parhaat miehistä eivät koskaan voi olla. Olen tavannut teissä luontaista hienoutta, joka on viehättänyt minua. Olisin halunnut polvistua sen eteen… lähestyä sitä kuten metsän syvyydessä lähestyy tuoksuvaa, harvinaista kukkaa. — Mutta te olette aina sulkenut tien. On ollut mahdotonta päästä teitä lähelle.

Falck nousi. Hän aikoi sanoa jotain siitä, että tuo oli puheenaine, josta hän ei pitänyt… hän halusi lähteä.

Mutta Vera ei sallinut hänen puhua. — Istukaa, sanoi hän. — Nyt tahdon siitä puhua, enkä sitten enää koskaan toiste.

— Tahdon sanoa teille, jatkoi hän, — että te olette pelkurimainen ja joudutte helposti liikutuksen valtaan. Jos olisin tahtonut, olisin kyllä helposti saanut teidät ansoihin. Mutta sitä en ole tahtonut koskaan. Tavotin jotain muuta ja arvokkaampaa. Minä en kuulu niihin tuhansiin naisiin, jotka pyydystävät miehiä.

Nyt nauroi hän tuomarin ilmeelle. — Olisin tosiaankin voinut saada teidät pauloihini, ilman että te olisitte tiennytkään että teidät oli pyydystämällä pyydystetty. On olemassa metsästämistemppuja, joita ei tunne yksikään mies, vaan ainoastaan naiset… Tiedän erään etevän, lahjakkaan miehen, joka odotteli ja valikoi niin kauan, löytääksensä kyllin hyvän, kunnes hänet sieppasi muuan, joka oli huonompi kuin kukaan niistä, jotka eivät olleet kyllin hyvät!… Tuollaiselle minä nauran, sillä sehän on hullunkurista…

— Ei minun mielestäni, vastasi Falck kylmähkösti ja nousi.

— Vielä sana. Se teidän täytyy kuulla. Olisin tahtonut kohdata teitä porrasta korkeammalla kuin missä te nyt olette — mutta te ette voinut kohota niin korkealle!

Vera nousi myöskin ja katsoi Falckia silmiin. — Olisin tahtonut osoittaa teille, että kun nainen ja mies kohtaavat toisensa puolueettomalla alalla, niin siitä voi kehittyä uusi muoto ystävyyttä — tai rakkautta, jos niin tahdotte, — jota ihmiset eivät vielä tunne, jalompi ehkä kuin mikään muu — ylväämpi, jos niin tahdotte, siksi ettei vaadi mitään ja siksi että näkee toisensa oikeassa valossa.

Hän hymyili lempeästi. — Mutta senkin aika on kerran tuleva, kun kaiho siihen kerran on herännyt ja koska se varmimmin johtaa kohden ylevämpää ihmisyyttä — sellaista, että toinen tuntee toisensa.

Falck hymyili väkinäisesti. — Te näette, etten minä halua ryhtyä puolustautumaan. Emmeköhän nyt lähtisi?

— Lähtekäämme vain… Tiedättekö, minä olen itkenyt ajatellessani että joku voisi saada teidät rikkomaan omaa itseänne vastaan! Sillä syvinnä sydämessänne te säilytätte muistoanne — siellä ette tiedä kenestäkään muusta kuin hänestä… Kuinka te kaikki olette heikkoja!

Falck oli kääntynyt puoleksi poispäin. Hänen kasvonsa olivat käyneet harmahtavan kalpeiksi. Veran sanat olivat herättäneet vihlovaa tuskaa hänen mielessänsä. Mutta kun hän jälleen kääntyi hänen puoleensa, oli hänen ilmeensä välinpitämätön ja hänen äänensä leikillinen.

— Olette kyllä oikeassa siinä ettei minusta ole juuri mihinkään, sanoi hän, — mutta älkää vain minun tähteni parjatko kaikkia miehiä!

Vera nauroi. — Olette oikeassa! Tämä on ollut ikävystyttävää, — nyt olen väsynyt siihen. Nyt minulla on muuta puuhaa.

— Niin, te huolehditte niin monenmoisesta, varsinkin nykyisin… mahdottomasta sen eri ilmestysmuodoissa, mikäli olen asian käsittänyt. Te istutte ja nyitte lankojanne… Mitä arvelette, saatteko maailman järkiinsä?

Vera pudisti päätänsä. — Järki on jotain, jota ei vielä ole olemassa… mutta tulee olemaan. Ja mahdoton, — se tulee myös toteutumaan.

— No, lähdemme nyt! — Mutta sitten hän taas pysähtyi. Hänen ilmeensä muuttui, silmät säihkyivät.

— Olette oikeassa siinä mitä sanoitte eilen. On vaikeata odottaa! Ja me, jotka tiedämme mitä inhimillinen kärsimys merkitsee, me huudamme yön pimeyteen: "Vartija, kuinka pitkälti on aamunkoittoon?"

Hän viittasi kohden taivaanrantaa.

— Mutta me emme ole kärsimättömiä. Enteet ovat havaittavissa. Olen tuntenut tuulahduksen Herran rajuilmasta, joka on tuleva — — —

Hän nousi pienelle kalliolle.

— Katsokaa, kuohut saapuvat tyynelle ulapalle syvyyden maininkien herättäminä — sellaista on meillä kotimaassani. Älkää uskoko niitä, jotka sanovat että kaikki jo on ohitse.

Hän vaipui ajatuksiin.

Joka suunnasta lähestyi heitä illan sumu; sammalsuolta kuului hiljaisia ääniä.

— Täällä käy kosteaksi. Teidän pitäisi mennä kotiin! sanoi Falck. Mutta Vera ei kuunnellut häntä. Hän alkoi jälleen puhua hiljaisella, lempeällä äänellä, kuin olisi kertonut jotakin uskotulle henkilölle.

— Me käyskentelemme täällä kantaen maan päällä tehtyjen rikosten taakkaa. Kaikki, joita on kidutettu, elävät meissä edelleen; he vahvistavat käsiämme ja sydäntämme…

— Ja kaikki ne, jotka ovat taistelleet oikean puolesta ja joutuneet tappiolle, ne pääsevät vielä voitolle niiden avulla, jotka jatkavat heidän työtänsä. Kaikki, jotka ovat kärsineet ja kuolleet, kohottavat äänensä haudoistansa, ja ne kajahtavat kaukaisuudesta ja heikkoina, mutta vaikuttavat mahtavasti kuin taivaan tuli. Ne ne kerran syöksevät maailman kumoon…

— Kun murhaajien aika on ohi, kun pyhä Venäjä on käynyt ihmisten asuinsijaksi, silloin tarkkaan sitä haudastani ja iloitsen. Puut humisevat silloin toisin, ja ennentuntematon riemu on kajahtava lintujen laulussa, kun olemme päässeet niin pitkälle, että ihmisten on mahdollista asua Venäjällä ja kaikkialla maan päällä — — —

Hän seisoi vavisten mielenliikutuksesta, ja hänen äänessänsä kajahteli ihmeellinen, outo sointu.

Falck meni hänen luoksensa ja otti surumielisesti hymyillen häntä kädestä.

— Te seisotte siinä kuin todellinen Apollo plektronia käytellen. Mutta nyt meidän täytyy lähteä kotiin; Elin rouva on levoton teidän tähtenne.

Ajatuksiinsa vaipuneena tuijotti Vera häneen.

— Niin, lähtekäämme, lausui hän.

* * * * *

Falck oli luonnostaan hidas tekemään päätöksen.

Mutta tänä iltana oli hänelle jo ennenkuin he ehtivät pihaan selvennyt, että hänen piti matkustaa pois joksikin aikaa.

Samana iltana lähetti hän matkaan virkavapausanomuksen, ja harvinaisella innolla työskenteli hän virkahuoneessaan myöhäiseen yöhön.

Pikku-Gunn oli piakkoin lopettava hampurilaiset opintonsa. Oli jo sovittu, että tuomari menisi noutamaan hänet sieltä. Mutta nyt ehdotti hän Elin rouvalle että saisi ottaa Gunnin mukaansa Ranskaan ja Italiaan. Hän aikoi viipyä matkoillaan vuoden ajan.

Kun Falck tuli hiljaiseen tapaansa pyytämään Elin rouvan hyväksymistä matkatuumiinsa nähden, silloin täytyi tämän hymyillä. Mutta hänen valppaan katseensa ilme osoitti, että hän ymmärsi kaikki.

Mutta kun Falck nyt myöskin halusi saada Pikku-Gunnin mukaansa, tuli Elin rouvan suun ympärille omituinen piirre. Tämä oli jotakin aivan toista, kuin mitä hän hiljaisen ilon vallassa oli odottanut. Mutta voihan Falck olla oikeassa, voisihan se kylläkin olla kehittävää lapsukaiselle.

Niin suostui siis Elin rouva siihenkin.

Entistä tyhjemmäksi oli nyt elämä käyvä Herön kartanossa.

Eräänä aamuna läksi Falck matkaan.

Vera näytti hämmästyneeltä. Hän ei ollut kuullut mitään koko asiasta, ennenkuin nyt näki tuomarin lähtövalmiina.

16.

Pikku-Gunn ei aluksi tiennyt, oliko hän asiasta iloissaan.

Hänen mielensä oli palanut päästä kotiin isoäidin luo ja rannalle.

Sen sijaan kävisi nyt hänen kulkunsa kohden etelää!

— Mutta eihän hän ollut voinut vastata kieltävästikään, — ei isänsä eikä oman itsensä tähden.

Nythän aukenisi maailma hänelle. Suurin, ihmettelevin silmin hän pyrki perehtymään siihen, mieli raikkaan uteliaana.

He matkustivat suurten, sakeitten metsien läpi, missä kimmeltävät lehvät loivat varjoa ja mahtavat latvat liittyivät yhteen salapolkujen katoksiksi, — hempeitten järvien ohi, missä kaikki häipyi pelkkään valonhohteeseen. Kaikkialla värejä ja ääniä, iloisempia ja rohkeampia kuin hän koskaan oli nähnyt tai kuullut.

Ja aurinko, kuinka ihana se olikaan! Kaikkeus ikäänkuin kohisi säteiden soinnista, joka ylevinä sopusointuina täytti avaruuden.

Ja kuta kauemmaksi hän tuli etelään, sen voimakkaammin hän tajusi valon erilaisen vaikutuksen täällä ja pohjoisessa. Pohjoisessa oli tyyntä, joskin päivä ja yö vaihtelivat; täällä kävi melu ja riemu. Valo vuodatti ilonhuumausta ja kaikki säteet sulivat yhteen vuolaaksi kauneuden virraksi.

Hän saapui Italiaan. Kuinka siellä oli kesäisen lempeätä ja suurenmoista! Kuinka paljon uutta hänelle, pohjolan lapselle!

Hän ajatteli kuinka siellä oli aurinkoista kaikkialla, yksin ihmisten mielissäkin. Hän näki repaleisiin puettuja kerjäläisiä, joiden loistavat silmät kuvastivat heitä ympäröivää tuhatäänistä iloa.

Hän näki edessään ennen aavistamattoman maan rikkauden.

Sulotuoksuilla höystetty ilma, lempeä, läpikuultava taivas, kullanpunertavat illat, jotka tuuli täytti oranssilehtojen lemulla…

Hänestä oli kuin väsyisi hän pelkästä ihastuksesta — —

* * * * *

Gunnin näkeminen noiden kahden vuoden kuluttua oli tuomarille merkinnyt yllätystä.

Ajatellessaan häntä noiden vuosien kuluessa, oli hän ehdottomasti nähnyt hänet edessään tuollaisena pikku tyttönä, jommoinen hän oli ollut noustessaan ensi kerran hänen polvellensa häntä syleilemään.

Ja siinä hän nyt seisoi nuorena impenä, ryhdikkäänä ja solakkana, hentona ja voimakkaana, kosteat silmät syväkatseisina ja lapsellisen suun ympärillä luja piirre.

Ja hänen puheensa — kuinka se kajahti sulavalta. Hänen äänensä oli saanut tummahkon sävyn ja käynyt miellyttäväksi.

Falck oli ehdottomasti peräytynyt askeleen hänet nähdessään.

Hän ei ollut enää yksistään Pikku-Gunn — hän oli vanhan Herön suvun vesa, Elin rouvan ylväs jälkeläinen ja, ennen kaikkea, — hänen koko olentonsa ja silmien tyyni, puhdas syvällisyys johti mieleen Gunvorin.

Saksalaisten ystäväin ylistyspuheet olivat aluksi hiukan huolestuttaneet tuomaria. Mutta hän rauhoittui pian. Sehän hänen olisi pitänyt aavistaakin, ettei tyttöseen pystyisi sellainen. Häntä huvitti tarkata, miten vähän Gunn välitti siitä, mitä hänelle tällä tavoin sanottiin.

Isoäidille ei hänestä kukaan etelän asukkaista vetänyt vertoja, ja isoäiti ei koskaan sanonut mitään tuollaista, — siksi ei hän kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

Matkaseuralainen tuli tuomarille merkitsemään enemmän kuin hän oli aavistanutkaan. Väliin näki hän hänessä vain pienen tyttösen, joka tuon tuostakin odottamattomasti lausui hänelle tervehdyksen häneltä, jonka kaltainen oli, väliin oli tuomarista kuin seisoisi hänen edessään, katse häneen luotuna, hän itse… Herön nuori Gunvor.

Minne ikinä he tulivatkaan, herättivät he jonkinmoista huomiota. Täytyi tarkata tuota soreata, kaunista miestä, jolla oli niin omituisen sielukkaat kasvot, ja nuorta, komeaa tyttöä, joka oli puettu niin silmiinpistävän yksinkertaisesti, mutta käyttäytyi lapsellisen luontevalla ylväydellä, joka ehdottomasti sai kaikkialla toiset väistymään tieltä.

* * * * *

Kierreltyään siellä täällä olivat he saapuneet Nizzaan, missä aikoivat viipyä jonkun aikaa.

Gunn iloitsi siitä, sillä hänestä oli koko ajan riennetty liian nopeasti eteenpäin. Hän ei ollut vielä millään paikkakunnalla tuntenut olevansa valmis sitä jättämään.

Falckia huvitti hänen perusteellisuutensa. Hän väitti Gunnin haluavan tutustua joka kiveen, kuten kotirannikolla. Hotellissa tutustui Falck erääseen venäläiseen ruhtinaaseen, josta tuli hänen ystävänsä. He huomasivat harrastavansa samoja asioita.

Ruhtinas oli huvitettu meteorologian uusista tutkimustavoista ja teki juuri pilvihavaintoja uudenmuotoisella ilmaleijalla.

Tuo kiinnitti suuresti tuomarin mieltä. Tehdessään ruhtinaan kanssa pitempiä retkeilyjä, hän tavallisesti uskoi Gunnin heidän vieressään asuvan tanskalaisen kreivittären huomaan.

Mutta väliin hän unohti tehdä sen. Kenties ei se myöskään tuntunut hänestä niin tarpeelliselta.

Gunn oli varsin kerkäs käyttämään tätä hyväksensä. Hänestä oli kuin juhlahetki, kun hän pääsi retkeilemään omin päin.

Ja lisäksi vielä täällä ruusujen maassa! Ruusut saivat hänet kyyneltymään hartauden vallassa. Häikäisevästä kukkamaailmasta tuli tuoksu, joka johti salaisiin pyhättöihin. Kuinkahan paljon ihanuutta olikaan elämällä tarjottavana? — — —

* * * * *

Eräänä aamuna oli Falck lähtenyt matkaan ruhtinaan kanssa.

Gunnilla olisi pitänyt olla italian opetustunti, mutta hän sai peruutuksen.

Hän pujahti varovasti hotellista, ettei kreivitär tai joku muu sitä huomaisi.

Kaikki ne näet tahtoivat suojella häntä, "La figlia di Norvegia", jolla oli niin vakavat kasvot ja niin aurinkoinen hymynvälkähdys, häntä, joka oli niin erilainen kuin muut nuoret tytöt.

Hän pääsi onnellisesti matkaan, jätti kaupungin taaksensa ja kääntyi laakson läpi johtavalle tielle.

Oli ihana päivä. Hohtoisana loisti meri ja maa.

Kuin haltioissaan ilosta vaelteli Gunn laakson ihmeitten keskellä, luonnon huumaavaan syleilyyn suljettuna.

Ei koskaan hän ollut tiennyt että maa oli sellainen. Ja lisäksi sai hän olla yksin!

Ei, ei yksin — hänhän kohtasi sellaisen kukkain paljouden. Hänen täytyi käydä istumaan niitä katsoakseen, liikutettuna niiden ihanuudesta.

Ja entä sitä paljoutta! Ei hän ollut tiennyt että maan päällä voisi kasvaa niin monenlaisia kukkia.

Hän ei voinut muuta — hänen täytyi antautua puheisiin niiden kanssa.

— Täällä te pidätte asuntoa! Ja kuinka paljon teitä on, kuinka tavattoman paljon!

Ne vaikuttivat häneen valtavasti. Hänen silmänsä kyyneltyivät…

Hän meni kotiin toista tietä ja tuli laaksoon, joka oli kuin pelkkää puutarhaa. Etelän puolella se aukeni merelle päin; rinteillä kasvoi molemmin puolin hopeanhohtoisia öljypuita. Laaksonpohjukan puolella kohosi maa aaltomaisesti kohden valkohuippuisia, pitkähköjä, siintäviä tuntureita.

Ja maa oli kuin vihreää samettia, koristettuna kulta- ja purppurakukkasilla, joiden nimeä hän ei tiennyt.

Ilma oli täällä toisenlaista kuin muualla, täynnä outoja sulotuoksuja, jotka häntä huumasivat ja panivat hänen mielensä hämmennyksiin.

Hänet valtasi hurja, lapsellinen vallattomuus. Hän ei tuntenut enää omaa itseänsä. Hän keksi kaikenmoista, alkoi ajaa takaa perhosia — mutta ei niitä pyydystääksensä. Hän tunsi vain vastustamatonta halua lentää yhdessä niiden kanssa — — —

Mutta lopuksi täytyi hänen sentään kääntyä kotiinpäin.

Hän tuli raunioitten ohitse. Ruusut verhosivat korkeata muuria.

Hänen täytyi mennä niiden luo, ahmia niistä toisesta toisen jälkeen tuoksua, kuten viiniä — hänen täytyi kurottautua niitä kohden, painaa päänsä niiden sekaan, tuntea niidenkin hipaisua, joihin ei voinut ylettää.

Ja ne tulivat hänen luoksensa, ne virtailivat hänen ylitsensä kuin vedenputous.

Siinä oli vanhoja tuttuja, jotka hän muisti tuomarin huoneista. Siinä oli marski, komeana kuin auringonlasku, siinä Gloire pienine kauneine kasveineen, jotka olivat keltaiset kuin raakasilkki. Niiden tuoksu tunki hänen sydämeensä… Ja siinä tuli hänen ystävänsä Celine vihreän kullahtavana, sametinhienoisena, verellä pirskoitettuna…

Aivan väsähtäneenä hän vaipui istumaan. Ruusut pitivät hänet lumoissansa. Ne kostuttivat hänen kasvojansa kasteellaan, uursivat loitsuja hänen mieleensä. Mutta hän unohti koko ympäristönsä.

Hän luuli kulkevansa jälleen kotiinpäin. Mutta niin ei ollut. Hän istui hiljaa silmät ummessa ja uneksi ihanasta ruusuntuoksuisesta maasta ja kaikesta mitä ruusut sanoivat — - —

Äkkiä huomasi hän unohtuneensa istumaan. Hän nousi, hieroi silmiään ja kiiruhti pois.

Mutta kun hän kulki Santa Marian vanhan luostarikirkon ohitse, soivat kellot ja hän kuuli urkujen mahtavan äänen.

Hän hiipi luostaripihan poikki solakkojen arapialaisten patsasten keskitse kirkon ihanan holvin alle.

Siellä vallitsi punertava puolihämärä, jonka täytti Santa Marian liljojen tuoksu. Palestrinan kuolemattoman ylistyslaulun hyminä täytti korkeat holvit.

Hän istui silmät suljettuina ja kuunteli. Tuolla ulkona oli maailma.
Täällä oli hän jälleen kohdannut Jumalan.

Hän tyrskähti itkuun.

Hänet oli vallannut sama tunne kuin kotona mahtavan myrskyn kohistessa merellä.

17.

Kesäinen huvittelukausi oli parahimmillaan. Promenade des Anglais oli tulvillaan sitä yleisöä, joka katsoo oikeudekseen käydä hienostosta.

Tänä vuonna voitiin olla varastoon tyytyväisiä. Siihen kuului muuan kuningatar ja kaksi kuningasta, sen lisäksi tavallinen kokoelma erilaisilla arvonimillä varustettuja henkilöitä maailman kaikista ääristä.

Hotellissa, jossa Falck asui, oli koolla valittu piiri, missä hänet ja hänen nuori kasvattinsa oli otettu suopeasti vastaan.

Tuomarin olennossa oli jokin omituinen viehätysvoima, jota kukaan ei voinut vastustaa, kaikkein vähimmin naiset.

Hänen leikillisen purevat arvostelunsa kaikista maailman asioista huvittivat heitä. Samaten huvitti heitä sekin, että heidän aina piti pysytellä puolustusasemassa mielipiteisiinsä nähden.

Vielä lisäsi hänen viehättäväisyyttään sekin, ettei hän itse pannut sille mitään arvoa.

Hänen tummaan taustaan kuvastuva omituinen elämänilonsa kiinnitti suuresti tanskalaisen kreivitär Hardenflethin mieltä — samaten kuin sekin että hän voi sanoa mitä kammottavimpia asioita niin miellyttävällä tavalla, että hänelle täytyi antaa anteeksi.

Muutaman päivän kuluttua oli kreivitär jo alkanut lukea hänet ystäviensä joukkoon. Ja täytyihän hänen ottaa huomaansa hänen nuori tyttärensä, kun tuomari retkeili kevytmielisesti venäläisen tuttavansa parissa sinne tänne ja eleli niin tykkänään yläilmoissa, ettei ollenkaan nähnyt mitä maan päällä tapahtui. Mutta tuo lapsi oli myöskin voittanut kreivittären suosion suuremmassa määrässä kuin kukaan muu nuorisosta.

Ei keneltäkään voinut jäädä huomaamatta, kuinka viehkeä hän oli katsella, istuessaan hiljaisena ja ajatuksiin vaipuneena, sielukkaiden ilmeiden vaihdellessa yhtä mittaa hänen kasvoillansa, ikäänkuin keveitten siipien liidätteleminä. Hänen seuraansa haettiin, huolimatta hänen umpimielisyydestänsä. Nuoriso kokoontui hänen ympärilleen. Hän iloitsi siitä ja palkitsi sen kiintymyksellä, mutta liian lähelle häntä ei kenenkään onnistunut päästä. Tietämättään hän määräsi seurustelun sävyn kaikkialla missä oli mukana.

Aluksi ei seuraelämä ollenkaan huvittanut häntä. Mutta Falck tahtoi että hän ottaisi siihen osaa, ja silloinhan ei muu auttanut…

Aluksi hän istui ihmetellen ja tarkkasi noita muhkeita, arvonimin komeilevia ihmisiä.

Tahtomattaan hän käytti niin suuria mittoja, ettei kukaan pystynyt niitä täyttämään. Hän ei oikein tahtonut myöntää sitä itselleenkään, sillä varmaankaan se ei ollut oikein — mutta hänestä tuntuivat kaikki vaikuttavan niin vähäpätöisiltä isoäidin rinnalla. Hänestä tuossa ylhäisyydessä oli niin paljon keinotekoista. Hänen täytyi ajatella isoäitiä, ja äkkiä hän käsitti että hän omisti ainoan todellisen ylhäisyyden — luonnon suoman -, joka ei ilmetäksensä tarvitse mitään ulkonaisia välikappaleita.

Oli monenmoista, johon hän ei mitenkään voinut tottua. Ja eräs omituisuus hänellä oli, josta hän ei voinut mitenkään vapautua. Se oli se, että hän aina luuli ihmisten tarkoittavan mitä sanoivat.

Hänestä ilma oli täynnä merkityksettömiä, ajattelemattomasti lausuttuja sanoja, joista ei jäänyt jäljelle mitään, kun hän tahtoi käydä niihin käsiksi.

Tuo hieno seurapiiri voi väliin saada hänen mielensä suorastaan järkytetyksi. Hänestä tuntui käsittämättömältä, kuinka ihmiset voivat suorastaan valehdella, jos kohta valhe olikin kuin sametinpitoinen ja uhkui ihmisrakkautta.

Ja kaikki tuo herttaisuus, jota jokainen osoitti toisille, voi läheltä tarkaten hänestä väliin vaikuttaa niin typerältä ja teeskennellyltä, että hän jäi istumaan aivan äänetönnä, silmäkulmat tuskallisesti rypistettyinä.

Ja se, mitä hän väliin sattui kuulemaan seurakeskustelusta, oli hänestä peräti vastenmielistä. Siinä tuli minkä mitäkin: salaperäisiä viittauksia, hienostellen lausuttuja rivouksia, kaikkea henkisen köyhyyden rihkamaa. Ja istuessaan siinä katse tyynen hämmästelevänä, voi hän äkkiä oivaltaa, mihin tasoon tuo hieno maailma kuului, joka väliin huomaamattaan voi eksyä raakuuteen.

Silloin valtasi hänet äkkiä kalvava kaiho päästä puhtaampaan ilmapiiriin, kodin valoisaan turvaan.

Hänestä kävi hankalaksi keskustella näiden ihmisten kanssa. Heillä oli runsas varasto seurustelukielen kohteliaisuuksia, joihin hän ei ollut perehtynyt.

Väliin, kun hänet väkisinkin sekoitettiin keskusteluun, voi hän muutamin yksinkertaisin sanoin lausua jotakin, joka toisiin vaikutti uutuuden koko voimalla.

Kreivitär ynnä muut nauroivat usein sille että hän niin vähän ymmärsi leikkiä. Yleensä oli kaikki, mitä hän sanoi, omansa huvittamaan tai hämmästyttämään.

Mutta verrattoman viehkeä hän oli, aina ja joka hetki.

Nyt oli hän ensi kerran joutunut kosketuksiin maailman kanssa, ja se oli tuottanut hänelle tuskaa.

Eräänä iltana oli seurusteluhuoneessa sievistellyssä muodossa lausuttu lukemattomia ilkeyksiä. Gunn oli istunut sitä kuunnellen. Alettiin muuan seuraleikki. Seurueen piti lausua arvosteluja heikommasta sukupuolesta.

Kreivitär kiersi huonetta, kooten noita viisauden lauselmia. Hymyillen lähestyi hän Gunnia.

— No, mitäs te sanotte heikommasta sukupuolesta?

Gunn katsoi häneen vakavasti. — En minä tiedä mitä se onkaan, — ei meillä tiedetä sellaisesta…

Kreivitär nauroi. — Olette aivan oikeassa, pieni ystäväni, puhetapamme ovat korjauksen tarpeessa. Se johtaa todellakin harhaan; toimittakaamme se pois maailmasta! Siis — heikompaa sukupuolta ei ole enää olemassa! Mitä tahdotte vielä sanoa?

Gunnin silmät kyyneltyivät. — Minusta on vaikeata, että ihmiset ovat niin vähäpätöisiä ja pahoja! Minun mielestäni me olemme pahoja kaikki tyyni.

Hän nousi ja läksi huoneesta.

Hetkisen vallitsi siellä hiljaisuus.

Sitten jatkettiin siitä, mihin leikki oli keskeytynyt.

* * * * *

Kreivitär Hardenflethillä oli mukanaan poikansa, nuori kreivi Holger. Tämä oli aluksi laskenut leikkiä siitä että hänen äitinsä oli niin ihastunut tuohon kylmäluontoiseen pohjan neitoon. Hänen mielestänsä oli hänessä jotain kuuran tapaista, — jotain vielä heräämätöntä.

Mutta kun kreivi eräänä päivänä palasi metsästämästä vuonkauriita, oli hän nähnyt hänet laaksossa, jyrkillä kallioilla kiipeilemässä. Hän oli silloin tarkannut, kuinka solakka ja notkea hän oli, kuinka hänen ihonvärinsä muistutti valkoista helmeä ja kuinka ylväs hänen suunsa ilme oli.

Ihmeellisintä oli, ettei hän ollenkaan kiinnittänyt huomiota kreiviin. Hän tuijotti hänen ohitsensa silmin, joiden vertaista kukaan ei liene nähnyt. —

Ei ainoakaan noista nuorista tytöistä ollut vaatetettu niin yksinkertaisesti kuin hän, mutta häntä verhosi luontoperäisen ylhäisyyden kuninkaallinen kaapu. Niin, eiköhän kaikilla maailman kuningattarilla olisi ollut syytä toivoa olevansa vaatetetut niin hyvin kuin hän?

Eräänä päivänä selveni kreiville myöskin, mikä hänet erotti ympäristöstä. Tuo valkean hohde ei ollut kuuraa, se oli puhtautta. Hän oli hennointa, mitä kreivi koskaan oli nähnyt. — — —

* * * * *

Kreivi Holger oli kookas, sorea mies, jolla oli pienet, valkoiset kädet. Hän oli vaaleaverinen, ja hänen suurissa, himmeältä teräkseltä hohtavissa silmissään leikiskeli hienon ivallinen välke. Hänestä sanottiin että hänen hymyilynsä oli kauniimpi kuin ainoankaan miehen. Täsmällisen sirouden ohella ilmeni hänen olennossaan vieno vivahdus elostelusta. Tämän sanottiin tekevän hänet vain sen vaarallisemmaksi.

Ei kukaan uskonut hänen vakuutuksiansa että hän, kuten Byron sanoo, oli leikkinyt leikkinsä loppuun. Sanottiin että hän voisi voittaa minkä naisen tahansa, että kaikki äidit katsoivat häntä mielenkiintoiseksi olennoksi ja että nuoret tytöt ajattelivat enemmän häntä kuin ketään muuta.

Jokunen ehkä oli huomannut, kuinka kova noiden sinisten silmien ilme voi olla.

Mutta se hälveni hänen kuullessaan musiikkia. Ja häntä liikuttivat aina eniten tunteellisimmat sävelmät. Silloin hän voi istua kyynelsilmin.

* * * * *

Hotellissa oli herättänyt jonkunverran hämmästystä se välinpitämättömyys, millä Falck ja hänen nuori kasvatustyttärensä käsittelivät seuratapoja koskevia erinäisiä kysymyksiä.

Kreivitärtä ei miellyttänyt ivallinen tapa, millä Falck arvosteli tällaisia asioita. Oli mahdoton saada hänet luopumaan käsityksestä, että moni seuraelämän ilmiöistä oli jäte sivistyskannasta, jonka jo olisi pitänyt kuulua kaukaiseen entisyyteen.

Hotellissa asui vanha kuningas ja vähän kauempana nuori kuningas kuningattarinensa.

Ei ollut mahdollista taivuttaa Falckia tai edes hänen nuorta hoidokkiaankaan pitämään heitä sen merkillisempinä kuin muitakaan ihmisiä. Nuori tyttökin tervehti heitä aivan samaan tapaan kuin jokaista muuta.

Kreivitär koetti suojella loukkauksilta käsitystapoja, joita vailla ihmiset eivät vielä voineet olla. Tuohan haiskahti tasavallalta, — ei, vallankumoukselta!

Falck nauroi. Hänen käsityskantansa ei ollut missään tekemisissä politiikan kanssa. Hän odotti yhteiskunnallista vallankumousta. Kun ihmisarvoa yleensä ja luontoa alettaisiin kunnioittaa, silloin katoaisivat nuo keinotekoiset arvoasteet itsestään.

Tuomarilta voitiin kenties sietää sellaista yltiömielisyyttä, mutta oli kauheata ettei lapsenkaan laita ollut juuri sen paremmin.

Nuori kuningas oli monta kertaa kunnioittanut Gunnia keskustelemalla hänen kanssaan, mutta Gunn ei näyttänyt kiinnittävän siihen mitään huomiota. Eräänä päivänä oli kreivitär nähnyt kuinka hän vastasi hänen hymyilyynsä ja tervehdykseensä aivan välinpitämättömään tapaan.

Kreivitär ei voinut sallia tämän jatkua, sekaantumatta asiaan. Hänestä näytti melkein siltä kuin Gunn olisi tervehtinyt kohteliaammin Mariettaa, joka kaupusteli oransseja.

Gunn katsoi kreivittäreen ihmeissään ja puolustelihe: — Mutta hyvainen aika, hänhän on vanha nainen!

Ja hänen äänensä oli niin vakuuttava, että kreivitär hetkeksi joutui ymmälle ja hänestä tuntui että hän itse oli väärässä.

Liikutettuna hän meni poikansa luo, joka myöskin oli saapuvilla.

— Mutta Holger, tuo lapsihan on ihminen! Soisin että niitä olisi maan päällä useampiakin — — —

Holger nauroi. — Mutta ei vain liian monta!… Muutoin ei hän olekaan ihminen, hän on villijoutsen.

Myöhemmin illalla tuli kreivi äitinsä tykö. — Sanon sinulle, mistä tuo kaikki johtuu, äiti. Hän on niin jalosyntyinen, että hänen sopii halveksia kaikkia arvoasteita. Mutta itse ei hän tiedä siitä.

Kreivitär katsoi ihmeissään poikaansa eikä aluksi tiennyt, kenestä hän puhui.

Sitten hän ymmärsi sen ja katsoi vielä enemmän ihmeissään hänen jälkeensä.

Kreivi Holger meni puutarhaan.

Yksinkertainen valkea puku yllään seisoi Gunn siellä nuorten saksalaisten ruhtinatarten keskellä, jotka komeilivat uusimmissa muotikankaissa.

Silloin nyökkäsi kreivinna itseksensä. Holger oli oikeassa.

18.

Gunnin ovea kolkutettiin. Siellä oli nuori paronitar Ida, muuan kreivittären kaukainen sukulainen.

— Tule, huusi hän, — sinun täytyy tulla mukaan! Muista, että olet luvannut!

Aiottiin esittää turnajaiset ja paljon muuta. Koko ilta pidettäisiin oikein hauskaa, hyväntekeväisyystarkoituksessa.

Idalla oli yllään komea puku, helmillä koristetusta clair de lune kankaasta, ja hän oli innokas pääsemään matkaan. Holger oli luvannut toimittaa heille hyvät paikat. Holger kuului esiintyviin.