"Nyt siirrymme erääseen toiseen pikku kohtaan, jonka saksalainen professori unohti. Hän kehoitti teitä oppimaan — kehittämään itseänne paremmiksi ja viisaammiksi päivä päivältä. Mutta hän ei sanonut teille, mikä on syynä siihen, että te ette halua oppia, huolimatta hänen neuvostaan. Otaksun, että hän, ollen muukalainen, pelkäsi loukkaavansa tunteitanne puhumalla teille liian avoimesti. Mutta te ette ole niin arkanahkaisia, että loukkautuisitte muutamasta suorasta sanasta, siitä olen vakuutettu; siksi sanonkin teille suoraan, että syy siihen, ettette te tahdo oppia, ei ole siinä, ettette haluaisi olla viisaita, tai että olisitte laiskempia kuin monet, jotka ovat oppineet hyvän joukon; vaan siinä, että te soisitte ihmisten luulevan, että tiedätte jo kaikki — että häpeätte käydä koulua ihmisten nähden; ja te arvelette, että jos vain pidätte suunne kiinni ja näytätte viisailta, niin voitte päästä elämän läpi tietämättömyytenne ilmi tulematta. Mutta mitä hyödyttää valhe ja uskottelu? Mitä haittaa, jos joku hävytön nulikka nauraakin kömpelöille alkuyrityksillenne? Mitä hyödyttää aina ajatella sitä, miltä itse näytätte, kun järkenne pitäisi sanoa teille, että muut ihmiset ajattelevat vain omaa näköään eikä teidän näköänne? Iso poika ei kylläkään näytä hyvältä alaluokalla; mutta kun hän uurastaa itsensä ylemmäksi, niin hän on iloinen siitä, että aloitti. Puhun teille juuri erikoisesti siitä syystä, että olette lontoolaisia, ja lontoolaiset vievät voiton koko luomakunnasta itseluulottelussa. En kuitenkaan kannata tätä herraa kaikessa, mitä hän sanoi. Kaikki tuo ponnistelu ja rehkiminen maailman parantamiseksi on suuri erehdys; ei siksi, ettei olisi hyvä parantaa maailmaa, jos vain tietää miten se on tehtävä, vaan koska rehkiminen ja ponnistelu on huonoin tapa käydä suorittamaan jotakin asiaa. Se antaa ihmiselle huonon tyylin ja heikontaa häntä. Se osoittaa, ettei hän usko itseensä paljoa. Kun kuulin professorin rehkivän ja ponnistelevan niin hartaasti saadakseen teidät uudistamaan sitä ja tätä ja tuota, niin sanoin itsekseni: Hänen täytyy vakuuttaa itseäänkin yhtä hyvin kuin meitä. Se ei ole vakaumuksen kieltä. Kenen —"
"Todellakin, herra", sanoi Lucian Webber, joka oli tunkeutunut pöydän luo, "minun mielestäni, kun olette jo puhunut meille jokseenkin pitkään, ja kun täällä on läsnä muitakin henkilöitä, joiden mielipiteet arvattavasti herättävät yhtä suurta uteliaisuutta kuin teidänkin — —" Hänet keskeytettiin huudahduksilla: "Kuulkaa, kuulkaa!" sekä heti perään: "Ei, ei!" ja: "Jatkakaa!" lausuttuina hillitymmin kuin tavallisesti julkisissa kokouksissa, mutta vilkkaammin kuin yleensä on tapana salongeissa. Cashel, joka oli hetkiseksi joutunut jonkun verran hämmennyksiin, kääntyi Lucianin puoleen ja lausui äänensävyllä, joka oli tarkoitettu hillitsemään, mutta samalla pitämään mielillä hänen kärsimättömyyttään: "Älkäähän hätäilkö, sir. Ehkäpä voin sanoa teille jotakin, jota ette tiedä, ennenkuin keskeytätte." Sitten hän kääntyi jälleen seurueen puoleen ja jatkoi esitystään.
"Puhuimme ponnistelusta, kun tämä nuori herra otti tunkeutuakseen piiriin. Mitään asiaa ei voida suorittaa niin sanoakseni taiteellisesti, jos se suoritetaan ponnistamalla. Jollei jotakin asiaa voida tehdä kevyesti ja huokeasti, levollisesti ja varmasti, jätettäköön se kokonaan tekemättä. Kuulostaa omituiselta, vai mitä? Mutta sanonpa teille vielä omituisemman asian. Mitä enemmän ponnistatte, sitä vähemmän tuloksia saavutatte. Väen väkisin taiteilijaksi tekeytyvä ei ole mikään taiteilija. Sen olen oppinut omassa ammatissani (älkäämme huoliko tällä haavaa siitä, mikä ammatti se on, koska naiset voisivat sen johdosta ajatella minusta huonoa). Mutta kaikissa ammateissa sellainen työ, jossa näkyy vaivan, pingoituksen, pyrkimyksen merkkejä — kuten saksalainen herra sanoi — tai millaisen ponnistuksen merkkejä tahansa, on tekijänsä voimien yli käyvää, eikä niin ollen hyvin suoritettua työtä. Ehkä se käy yli hänen luonnollistenkin voimiensa; mutta luultavampaa on, että hän on saanut huonon kouluutuksen. Monet opettajat panevat oppilaansa ponnistamaan ja jännittämään voimiaan niin, että he kuluvat loppuun, sekä ruumiiltaan että sielultaan, muutamissa kuukausissa. Olkaa vakuutetut, että sama pitää paikkansa muissakin taiteissa. Oppilaanani oli kerran viuluniekka, joka sai palkkaa sata guineaa parin kolmen sävelen soittamisesta; ja hän sanoi, että aivan samoin oli viulunsoitonkin laita — että jos puristatte lujasti viulunjousesta, tai jos purette vain hampaannekaan kovasti yhteen, niin ette kykene muuta kuin kitkuttamaan niiden lailla, jotka soittavat orkestereissa saaden palkkaa muutaman shillingin illalta."
"Kuinka paljon meidän vielä on kestettävä tuota järjettömyyttä?" sanoi Lucian kuuluvasti, kun Cashel pysähtyi vetämän henkeään. Cashel kääntyi ja katsoi häneen.
"Peijakas vie", kuiskasi loordi Worthington toverilleen, "tuon miehen olisi paras olla varovainen. Toivon, että hän pitäisi suunsa kiinni."
"Te arvelette sitä järjettömyydeksi, niinkö?" sanoi Cashel, oltuaan vaiti hetken. Sitten hän nosti toisen pöydällä olevista kynttilöistä ja valaisi seinällä riippuvaa taulua. "Katsokaahan tätä taulua", sanoi hän. "Näettehän tuon haarniskapukuisen miehen — — Pyhä Yrjänä taistelemassa lohikäärmettä vastaan, tai mikä hän lienee? Hän on hypännyt alas hevosen selästä taistelemaan tuota toista miestä vastaan — tuota, jonka pää on suuressa kypärissä ja jonka hevonen on kaatunut. Parvekkeella oleva nainen on puoli-hulluna levottomuudesta Pyhän Yrjänän vuoksi; ja syystä kyllä. Siinä vasta taistelu-asento miehelle! Hänen painonsa ei ole hänen jalkojensa varassa: lapsikin voisi kaataa hänet kumoon sormellaan. Katsokaahan, kuinka hän kurottaa kaulaansa eteenpäin, kasvot leveinä kuin täysi kuu päin vastustajaansa, ikäänkuin kehoittaisi tätä lyömään tukkoon hänen molemmat silmänsä yhdellä iskulla. Voitte kaikki nähdä, että hän on heikko ja hermostunut kuin kissa, ja ettei hän osaa tapella. Ja minkävuoksi hän vaikuttaa teissä sellaisen käsityksen? Vain siksi, koska hän on pelkkää pingoitusta ja jännitystä; koska hän on levoton; koska hän kantaa ruumiinsa painoa yhtä järjettömästi kuin joku täällä olevista naisista kantaisi tiilikaukaloa; koska hän ei ole varma, vakaa ja kevyt ryhdiltään, niinkuin hän olisi, jos hän unohtaisi itsensä hetkeksi ja antaisi ruumiinsa etsiä tasapainon omin päinsä. Jos tuon taulun tekijä olisi ollut asiastaan selvillä, ei hän ikinä olisi lähettänyt miestään kahakkaan tuossa tilassa ja kunnossa. Mutta te voitte nähdä yhdellä silmälläkin, ettei hän ole ymmärtänyt — en sano tappelun periaatteita, vaan niitä yleismaailmallisia periaatteita, joista olen teille puhunut, nimittäin, että helppous ja voima, ponnistus ja heikkous kulkevat yhdessä. Kas niin!" lisäsi Cashel, kääntyen jälleen Lucianiin päin: "pidättekö vieläkin ajatustani järjettömyytenä?" Ja hän maiskautti huuliaan tyytyväisenä, sillä hänen arvostelunsa taulusta oli herättänyt ilmeisen vilkasta huomiota, eikä hän tiennyt sen aiheutuneen siitä tosiseikasta, että taulun tekijä, hra Adrian Herbert, oli saapuvilla.
Lucian koetti olla piittaamatta kysymyksestä, mutta mahdotonta oli hänen olla piittaamatta kysyjästä. "Koska olette näyttänyt esimerkkiä lausumalla mielipiteitä tavallisen kohteliaisuuden vaatimuksista välittämättä", sanoi hän tuikeasti, "niin voin sanoa, että teorianne, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, sisältää määritelmien ristiriidan."
Näennäisesti tyynenä, mutta esiintymistavassaan enemmän tietoista harkintaa kuin tähän saakka, Cashel katseli ympärilleen ikäänkuin uusia valaisevia esimerkkejä etsien. Hänen katseensa pysähtyi lopuksi luennoitsijan tuoliin, tilavaan, punasilkkiseen nojatuoliin, joka seisoi tyhjänä jonkun matkan päässä Lucianin takana.
"Näen, että ette ole mikään kuvien arvostelija", sanoi hän hyväntuulisesti, pannen kynttilän pöydälle ja astuen Lucianin eteen, joka katseli häneen kopeasti eikä hievahtanut. "Mutta katsokaamme asiaa toisella tavoin. Otaksukaamme, että tahdotte antaa minulle niin musertavan iskun kuin suinkin voitte. No niin, oman käsityksenne mukaan te tekisitte suuren ponnistuksen. 'Mitä suurempi ponnistus, sitä suurempi voima', sanoisitte mielessänne. 'Minä murskaan hänet, vaikka pakahtuisin sitä tehdessäni.' Ja mitä tapahtuisi silloin? Te onnistuisitte ainoastaan loukkaamaan ja suututtamaan minua, tyhjentäen sitäpaitsi kaiken voimanne yhdellä puhalluksella. Kun sitävastoin, jos ottaisitte asian huokeasti — tällä tavoin —" Tässä hän astahti kevyesti eteenpäin ja painoi levitetyn kämmenensä sievästi Lucianin rintaa vasten, joka, ihan kuin höyrykoneen männänvarsi olisi äkkiä häneen töytäissyt, horjahti silmänräpäyksessä taaksepäin ja putosi nojatuoliin.
"Kas noin!" huudahti Cashel, säteillen itsetyytyväisyyttä astuessaan sivulle ja viitatessaan Lucianiin. "Niinkuin biljaardipallo olisi pudotettu pussiin!"
Hämmästyksen, iloisuuden ja vastalauseiden sorina levisi kautta huoneiden, ja seurue tungeksi pöytää kohden. Lucian nousi kalpeana raivosta ja kadotti hetkeksi kokonaan itsehillintänsä. Onneksi oli sen vaikutus häneen herpaiseva: hän ei liikkunut eikä puhunut, vaan ilmaisi tilansa ainoastaan kalpeudellaan ja vihaa tiukkuvalla ilmeellään. Hetken perästä hän tunsi käsivarteensa kosketettavan ja kuuli Lydian äänen lausuvan hänen nimensä. Tuo ääni tyynnytti hänet. Hän koetti katsoa Lydiaan, mutta hänen näkönsä oli häiriintynyt; hän näki kaiken kaksinkertaisena, valot näyttivät tanssivan hänen silmiensä edessä, ja loordi Worthingtonin ääni, joka lausui Cashelille: "Hiukan liian kouraantuntuvaa, vanha veikko", tuntui tulevan jostakin huoneen kaukaisesta sopesta ja kuitenkin kuiskattavan aivan hänen korvaansa. Hän liikehti epämääräisesti etsien Lydiaa, kun hänen tajuntansa ja loukkautumisensa palautti hänen olkapäähänsä kohdistuva taputus.
"Te ette olisi voinut uskoa sitä äsken, vai mitä?" sanoi Cashel. "Älkää näyttäkö säikähtyneeltä: ei teiltä ole luita rikki. Te teitte minulle pienen kujeen omalla tavallanne, ja minä tein teille toisen minun omalla tavallani. Se on vain — —"
Hän pysähtyi; hänen uljas ryhtinsä hävisi; hän herpautui ja nolostui. Lucian poistui sanaakaan sanomatta Lydian kanssa viereiseen huoneeseen, ja Cashel jäi seisomaan katsellen Lydian jälkeen kaihokkain silmin ja longahtanein leuoin.
Rouva Hoskyn, vakavan näköinen nuori nainen, jolla oli hämmästyttävän tummat kasvojenpiirteet ja kultasankaiset silmälasit, tähyili sillävälin etsien loordi Worthingtonia, joka ilmaisi syyllisyyden-tuntoa koettamalla välttää häntä. Mutta rouva Hoskyn katkaisi hänen perääntymistiensä ja asettui hänen eteensä tiukasti tuijottaen, mikä pakotti Worthingtonin seisahtumaan ja vastaamaan puolestaan.
"Kuka on tuo herra, jonka te esititte minulle? Olen unohtanut hänen nimensä."
"Olen todella kauhean pahoillani, rouva Hoskyn. Byron teki siinä kovin pahasti. Mutta Webber oli myös tavattoman ilkeä."
Rouva Hoskyn, jonka harmia vielä lisäsivät anteeksipyytelyt, joita hän ei ollut vaatinut, ja jotka asettivat hänet häpeälliseen syyttäjän asemaan, vastasi kylmästi: "Herra Byron. Kiitos: olin unohtanut", ja oli kääntymässä poistuakseen, kun Lydia tuli hänen luokseen esitelläkseen Alicen ja selittääkseen, minkätähden hän oli saapunut ilmoittamatta. Loordi Worthington käytti tilaisuutta parantaakseen Cashelin luottoa vetämällä esiin Lydian tuttavuuden tämän kanssa.
"Kuulitteko yhteisen ystävämme herra Byronin puhetta, neiti Carew?
Sangen luonteenomainen, minun mielestäni."
"Kyllä", sanoi Lydia. "Toivon, että rouva Hoskynin vieraat tuntevat kaikki hänen tyylinsä. Muuten heidän on täytynyt hiukan hämmästyä häntä."
"Niin", sanoi rouva Hoskyn, alkaen arvella, olisiko Cashel mahdollisesti jokin hyvintunnettu erikois-laatuinen nero. "Hän on hyvin omituinen. Toivon, ettei herra Webber ole loukkautunut."
"Jos hänen tahdikkuutensa olisi ollut yhtä suuri kuin tuon toisen, ei sitä olisi hänelle tapahtunut", sanoi Lydia. "Herra Byron teki todella erittäin taitavasti iskiessään kumoon serkkuni keskellä salonkia aiheuttamatta pahennusta kenellekään."
"Näettehän, rouva Hoskyn, yleisön tuomio on: 'parahiksi hänelle'", sanoi loordi Worthington.
"Sillä jälkihuomautuksella, että molemmat herrat osoittivat täydellistä piittaamattomuutta emäntänsä mukavuudesta", sanoi Lydia. "Ihmiset kuitenkin uhraavat käytöstapansa mielentilalleen niin harvoin, että olisi sääli moittia heitä. Ette kai suosi sovinnaisuutta, rouva Hoskyn?"
"Suosin hyviä tapoja, vaikkakaan en sovinnaisia tapoja."
"Ja arvelette, että niiden välillä on ero?"
"Tunnen, että niiden välillä on ero", sanoi rouva Hoskyn arvokkaasti.
"Niin minäkin", sanoi Lydia; "mutta tuskinpa kukaan voi vaatia toisia vastaamaan omista yksilökohtaisista käsityksistään."
Lydia poistui toiseen osaan huonetta odottamatta vastausta. Koko tämän ajan Cashel seisoi ilman ystäviä, useimpien lähelläolijoiden tuijottelun esineenä, mutta kenenkään puhuttelematta häntä. Naiset katselivat häneen kylmästi, jotta ei epäiltäisi heidän ihailevan häntä; ja miehet silmäilivät häntä jäykästi kansallistapansa mukaan. Sen jälkeen kuin hän oli tuntenut yleisön joukosta Lydian, oli hänen itseluottamuksensa sijaan tullut aavistus, että hän oli käyttäytynyt pöllömäisesti. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja noloksi; jollei hänen ammattinsa olisi totuttanut häntä näyttämään iloista naamaa epäsuotuisissakin olosuhteissa, olisi hän piiloutunut huoneen pimeimpään nurkkaan. Samoin kuin useat hänen ammattikuntansa etevät edustajat, oli hän jokseenkin herkkä kyynelöimään, kun hänen tunteitansa haavoitettiin; ja hänen kasvojenilmeensä oli nopeasti masentumassa, kun loordi Worthington lähestyi häntä.
"Minulla ei ollut aavistustakaan, että olit sellainen puhuja, Byron", sanoi hän. "Sinähän voit ruveta papiksi, sittenkuin hylkäät nykyisen ammattisi. Vai mitä?"
"Minua ei ole kasvatettu nykyiseen ammattiini", sanoi Cashel; "ja minä tiedän miten puhutaan sivistyneille ihmisille yhtä hyvin kuin niillekin, jotka teidän luulonne mukaan ovat minun omaa lajiani. Älkää olko huolissanne minusta. Minä osaan kyllä olla kuin kotonani."
"Tietysti, tietysti", sanoi loordi Worthington lepytellen. "Voihan jokainen nähdä käytöksestäsi, että olet herrasmies: tunnustetaanhan se piirissäkin. Muuten, ymmärräthän — et kai pane pahaksesi, että sanon sen — en olisi uskaltanut tuoda sinua tänne."
Cashel pudisti päätään, mutta oli mielissään. Hän luuli vihaavansa imartelua; jos loordi Worthington olisi sanonut hänelle, että hän oli Englannin paras nyrkkeilijä — kuten hän arvattavasti olikin — olisi hän halveksinut häntä. Mutta häntä halutti uskoa tuota käytöksestään lausuttua valheellista kohteliaisuutta, ja senvuoksi hän oli täysin vakuutettu sen vilpittömyydestä. Loordi Worthington huomasi tämän ja poistui, hyvillään omasta tahdikkuudestaan, etsimään rouva Hoskynia, vaatiakseen tätä täyttämään lupauksensa madame Szczymplican esittämiseen nähden, jonka lupauksen rouva Hoskyn, rangaistakseen häntä Cashelin sopimattomasta käytöksestä, oli salaa mielessään päättänyt jättää täyttämättä.
Cashel alkoi ajatella, että hänen olisi parasta lähteä. Lydian ympärillä oli miehiä, jotka puhuivat hänelle saksaa. Hän tunsi olevansa kykenemätön puhumaan oppineesti edes englantia; ja sitäpaitsi hän oli varma, että Lydia oli suutuksissaan hänelle siitä, että hän oli kaatanut kumoon hänen serkkunsa, joka nyt keskusteli vakavasti neiti Goffin kanssa. Äkkiä kuului hirmuinen ääni, aiheuttaen yleisen säpsähdyksen ja vaikenemisen. Herra Jack, kuuluisa säveltäjä, oli avannut pianon ja valaisi joitakin kohtia keskustelun alaisena olevasta musiikkikappaleesta päästäen rämiseviä ääniä kurkustaan ja säestäen niitä joillakin soinnuilla. Cashel nauroi ääneen pilkallisesti suunnatessaan kulkunsa ovea kohti ihmisjoukon keskitse, joka nyt painautui pianon ympärille, jonka ääreen madame Szczympliqa oli juuri tullut herra Jackin avuksi. Lähellä ovea, soittokoneesta etäällä olevassa sopukassa, hän tapasi Lydian erään keski-ikäisen herran seurassa, joka ilmeisesti ei ollut professori eikä taiteilija.
"Abengas on hyvin etevä mies", sanoi herra. "Olen pahoillani, etten kuullut hänen luentoaan. Mutta minä jätän kaiken sellaisen Marylle. Hän ottaa yläkerrassa vastaan ihmiset, jotka nauttivat korkeista taiteista; ja minä vien järkevät miehet alas puutarhaan tai tupakkahuoneeseen, riippuen siitä millainen sää on."
"Mitäs järkevät naiset tekevät?" kysyi Lydia. "He saapuvat myöhään", sanoi herra Hoskyn ja nauroi sitten tuolle sutkaukselleen, kunnes huomasi Cashelin, jonka vointia hän kohta tiedusteli, pudistaen hänen kättään lämpimästi ja saaden vastineeksi turruttavan puserruksen. Niin pian kuin hän näki Lydian ja Cashelin olevan tuttuja, pujahti hän pois jättäen heidät pitämään seuraa toisilleen.
"Ihmettelen, kuinka hän tuntee minut", sanoi Cashel, rohkaistuen siitä suopeudesta, jolla Lydia oli ottanut vastaan hänen hermostuneen kumarruksensa. "En ole nähnyt häntä koskaan ennen."
"Ei hän tunne teitä", sanoi Lydia hiukan totisena. "Hän on isäntänne ja otaksuu senvuoksi, että hänen pitäisi tuntea teidät."
"Vai niin! Sitäkö se olikin?" Cashel pysähtyi, ollen vailla puheenaihetta. Lydia ei auttanut häntä. Vihdoin Cashel lisäsi: "En ole nähnyt teitä moneen aikaan, neiti Carew."
"Siitä ei ole kovin kauan, kun minä näin teidät, herra Byron. Näin teidät eilen jonkun matkan päässä Lontoosta."
"Herra nähköön!" huudahti Cashel. "Älkää sanoko niin. Te varmaan laskette leikkiä, niinhän?"
"En. Leikinlasku siinä mielessä ei huvita minua." Cashel katsoi häneen tyrmistyneenä. "Ette kai tarkoita sanoa, että olitte katsomassa ny-ny- — Missä — milloin näitte minut? Voitte kai sanoa sen minulle."
"Varmasti. Claphamin asemalla, neljännestä yli kuuden."
"Oliko ketään muita mukanani?"
"Ystävänne herra Mellish, loordi Worthington ja muutamia muita."
"Niin. Loordi Worthington oli siellä. Mutta missä te olitte?"
"Odotushuoneessa, ihan lähellänne."
"En lainkaan nähnyt teitä", sanoi Cashel hyvin punaisena. "Mellish ajoi rattaamme ojaan ja särki ne; siksi meidän täytyi palata kotiin junalla. Me näytimme varmaan merkilliseltä joukolta. Olinko minä mielestänne huonossa seurassa?"
"Se ei ollut minun asiani, herra Cashel Byron."
"Ei", sanoi Cashel, käyden äkkiä katkeraksi. "Mitäpä te olisitte välittänyt siitä, millaista seuraa minulla oli? Te olette varmaan vimmoissanne minulle siitä, että sain serkkunne näyttämään narrilta. Siitä on kysymys."
Puhuen hiljaa, muistuttaakseen Cashelille, etteivät he olleet yksin, lausui Lydia: "Ei ole kysymys mistään, paitsi että te käyttäydytte ja puhutte täysikasvuisen pojan pikemmin kuin miehen lailla. Minä en ole vimmoissani teille serkkuni kimppuun käymisestä, mutta hän on hyvin loukkaantunut, ja samoin rouva Hoskyn, jonka vierasta teidän olisi tullut kunnioittaa."
"Tiesinhän, että olisitte minulle känässä. En olisi sanonut sanaakaan,
jos olisin tiennyt teidän olevan täällä", sanoi Cashel onnettomana.
"Maata maassa tallattavana: siinä on teidän mielestänne minun paikkani.
Joku toinen mies olisi vääntänyt häneltä niskat nurin."
"Onko mahdollista, ettette tiedä, etteivät sivistyneet miehet koskaan väännä toistensa niskoja nurin seurassa, olkoon ärsytys kuinka suuri tahansa?"
"En tiedä mitään", sanoi Cashel valittavan nyreästi. "Kaikki mitä teen, on väärin. Kas niin! Tyydyttääkö se teitä?"
"En pidä minään nautintona saada teidät tunnustamaan olevanne väärässä; eikä teillä voi olla minusta matalampaa käsitystä, kuin luulla niin olevan."
"Siinäpä te juuri erehdytte", sanoi Cashel itsepintaisesti. "Minulla ei ole teistä lainkaan mitään matalaa käsitystä. Onhan olemassa sellainenkin asia, että ihminen on liian viisas."
"Ehkä ette tiedä, että sekin on matala käsitys. Niin se kuitenkin on."
"No niin, olkoon niinkuin tahdotte. Minä olen väärässä taaskin; ja te olette oikeassa."
"Sen sijaan että olisin mielissäni siitä, tahtoisin mieluummin, että olisimme kumpikin oikeassa ja sopisimme. Voitteko ymmärtää sitä?"
"Enpä taida. Mutta myönnyn siihen. Mitäpä enempää teidän tarvitsee välittääkään?"
"Luvallanne, soisin mieluummin että ymmärtäisitte. Antakaahan kun koetan selittää. Te luulette, että minusta on mieluista olla viisaampi kuin muut ihmiset. Te erehdytte. Tahtoisin mielelläni, että kaikki tietäisivät kaiken mitä minäkin tiedän."
Cashel naurahti tietävästi ja pudisti päätään. "Etteköhän vain erehdy siinä", sanoi hän. "Te ette halua, että kukaan olisi ihan yhtä viisas kuin te: sellainen ei ole ihmisluonnon mukaista. Te soisitte ihmisten olevan juuri siksi viisaita, että he saisivat teidät itsenne loistamaan — että maksaisi vaivan voittaa heidät. Mutta te ette soisi heidän kykenevän voittamaan teidät. Juuri siksi viisaita, että tietäisivät, kuinka paljon viisaampi te olette: jokseenkin niin on asia. Vai mitä?"
Lydia ei ryhtynyt sen enempiin yrityksiin hänen valaisemisekseen. Hän katsoi Casheliin miettiväisenä ja virkkoi hitaasti: "Siis tuo iänikuinen taisteluvertauksenne se on syynä käsitystapanne omituisuuteen. Te olette kiintynyt nykyaikaiseen oppiin olemassaolon taistelusta ja katsotte elämän jatkuvaksi kamppailuksi."
"Taisteluksi? Ihan niin. Mitäpä elämä on muuta kuin taistelua? Kehnot vetäytyvät syrjään tai saavat selkäänsä; lurjukset myyvät ottelun ja menettävät kannattajiensa luottamuksen; sisukkaat ja älykkäät voittavat panokset ja saavat luovuttaa leijonan osan niistä rahakkaille tyhjäntoimittajille, jotka ovat suorittaneet kulungit; ja onni tekee kepposiaan heille kaikille vuoroonsa. Sellaiseksi ei elämää kuvata kirjoissa, mutta sellaista se on."
"Omituisesti sanottu, ja ehkä tottakin. Mutta se ei ole sellaisen yksinkertaisen houkan uskontunnustus, jollaiseksi äsken tekeydyitte. Te leikitte minun kanssani — paljastatte viisautenne poikamaisuuden verhon alta. Onnittelen teitä erinomaisesta näyttelemisestänne Muuta minulla ei ole sanottavana."
"Ammuttakoon minut, jos ymmärrän teitä! Mieluummin olisin hevonen kuin näyttelijä. Sanokaa: senkö serkkunne nauruksi-saattamisen vuoksi te olette niin ilkeä minulle?"
Lydia katsoi häneen vakavana ja epätietoisena, ja Cashel veti vaistomaisesti päänsä taaksepäin, ikäänkuin se olisi ollut vaarassa. "Tekö ette siis ymmärrä?" sanoi Lydia. "Tahdon koetella tyhmyytenne vilpittömyyttä vetoamalla kuuliaisuuteenne."
"Tyhmyyteni! Jatkakaa."
"Mutta tahdotteko totella minua, jos annan teille määräyksen?"
"Tahdon mennä teidän puolestanne vaikka tuleen."
Lydia punastui heikosti ja pysähtyi ihmettelemään kokemaansa uutta tunnetta, ennenkuin jatkoi. "On parempi, että ette pyydä anteeksi serkultani: osaksi, koska te siten vain pahentaisitte asiaa, mutta pääasiassa sen vuoksi, ettei hän ansaitse sitä. Mutta teidän on sanottava rouva Hoskynille poislähtiessänne näin: 'Olen hyvin pahoillani, että unohdin itseni' —"
"Kuulostaa Shakespeareltä, eikö niin?" huomautti Cashel.
"Ahaa! Koe on saattanut teidät ilmi: te näyttelette sittenkin. Mutta se ei muuta mielipidettäni, että teidän on pyydettävä anteeksi."
"Hyvä on. En tiedä mitä tarkoitatte koettelemisella ja näyttelemisellä; ja toivon vain, että tietäisitte sen itse. Mutta samantekevä: minä pyydän anteeksi; minunlaisellani miehellä on siihen varaa. Pyydän anteeksi serkultannekin, jos haluatte."
"En halua. Mutta mitä se tässä merkitsee? Minähän kehoitan teitä siihen, kuten teidän täytynee älytäkin, teidän itsenne vuoksi eikä minun tähteni."
"Mitä minuun itseeni tulee, en välitä siitä penninkään edestä: teen sen kaiken teidän tähtenne. En edes kysy, onko teidän ja hänen välillänne jotakin."
"Tahtoisitteko tietää?" sanoi Lydia rauhallisesti, hetken hämmästyneen vaitiolon jälkeen.
"Tarkoitatteko, että sanoisitte sen minulle?" huudahti Cashel. "Jos teette sen, niin kiitän teitä maasta taivaaseen."
"Varmasti sanon sen teille. Meidän välillämme on vanha ystävyys ja serkkuus; mutta me emme ole kihloissa, eikä ole yhtään todennäköistä, että koskaan tulemme olemaankaan. Sanon sen teille, koska tekisitte vastakkaisen ja väärän johtopäätöksen, jos karttaisin kysymystä."
"Olen iloinen siitä", sanoi Cashel, käyden odottamatta hyvin synkäksi. "Hän ei ole teille tarpeeksi miehekäs. Mutta hän on vertaisenne, hitto hänet vieköön!"
"Hän on serkkuni ja, kuten uskon, vilpitön ystäväni. Sentähden pyydän, ettette kiroilisi häntä."
"Tiedän, ettei minun olisi pitänyt sanoa sitä. Mutta minä kiroan vain omaa huonoa onneani."
"Joka ei parane siitä vähintäkään."
"Tiedän sen. Teidän ei olisi tarvinnut sanoa sitä minulle. Minä en olisi sanonut sellaista teille, niin tyhmä kuin olenkin."
"Oh, te olette mahdoton; enhän tarkoittanut mitään. Oli miten oli, samantekevä. Te olette yhäkin arvoitus minulle. Eiköhän meidän olisi parempi kuunnella vähän madame Szczympligan soittoa?"
"Olen varsin selvä arvoitus, luulen ma", sanoi Cashel surullisena. "Tahtoisin mieluummin teidät kuin kenenkään muun naisen maailmassa; mutta te olette liian rikas ja mahtava minulle. Jos en voikaan tyydyttää itseäni menemällä kanssanne naimisiin, niin voinhan edes tyydyttää itseäni sanomalla, että haluaisin sen tehdä."
"Tuskin mikään suotuisa tapa ottaa asiaa puheeksi", sanoi Lydia levollisesti, mutta posket jälleen punehtuvina. "Sallikaa minun kieltää se ehdottomasti. Minun on puhuttava teille suoraan, herra Cashel Byron. En tiedä, mikä te olette tai kuka te olette; ja luulen teidän koettaneen pimittää minua kummassakin suhteessa —"
"Ettekä ikinä tulekaan saamaan selville kumpaakaan, mikäli se minusta riippuu", sanoi Cashel; "niin että me olemme turkasen huonolla tiellä keskinäiseen ymmärtämykseen päästäksemme."
"Totta", myönsi Lydia. "Minä en pidä salaisuuksia; enkä säilytä niitä; enkä kunnioita niitä. Teidän oikkunne törmää periaatettani vastaan."
"Te sanotte sitä oikuksi!" sanoi Cashel suutahtaen. "Ehkäpä luulette minua valepukuiseksi herttuaksi. Jos niin on, on parasta että muutatte mielenne. Jos teillä olisi salaisuus, jonka ilmitulo toimittaisi teidät potkituksi pois säädyllisestä seurasta, niin säilyttäisitte sen sangen visusti. Ja huomatkaa, ei minkään oman vikanne vuoksi, vaan suorastaan muiden ihmisten raukkamaisuuden ja ennakkoluuloisuuden vuoksi."
"On ainakin muutamia seurapiireissä tavallisia pelkoja ja ennakkoluuloja, joihin minä en ole osallinen", sanoi Lydia hetken mietittyään. "Jos joskus saisin selville salaisuutenne, niin älkää liian pikaisesti päättäkö menettäneenne minun arvonantoni."
"Te olette juuri viimeinen ihminen maan päällä, jonka soisin saavan sen selville. Mutta te saatte sen kyllä selville varsin sukkelaan. Hui hai!" huudahti Cashel nauraen: "minä olen yhtä hyvin tunnettu kuin Trafalgarin patsas. Mutta en voi saada itseäni kertomaan sitä teille; ja salaisuuksia vihaan yhtä paljon kuin tekin, niin että jättäkäämme tämä asia ja puhukaamme jostakin muusta."
"Olemme puhuneet jo tarpeeksi kauan. Soitto on loppunut, ja ihmiset palaavat pian tähän huoneeseen, kukaties kysymään minulta, mikä se tuntematon mies on, joka piti heille niin merkillisen puheen."
"Yksi sana vain. Luvatkaa minulle, ettette te kysy sitä keneltäkään heistä."
"Luvatako teille! Ei, en voi luvata sitä."
"Oi Luoja!" sanoi Cashel voihkaisten.
"Sanoinhan teille, etten kunnioita salaisuuksia. Tällä kertaa en sitä kysy; mutta voin ehkä muuttaa mieleni. Sillävälin meidän ei ole pidettävä pitkiä keskusteluja. Vieläpä toivon, ettemme tapaisikaan. On vain yksi asia, johon olen liian rikas ja mahtava — salamyhkäisyys. Hyvästi."
Ennenkuin Cashel ennätti vastata, oli Lydia poissa hänen luotaan useiden herrojen keskellä ja puhellen eräälle heistä. Cashel näytti tyrmistyneeltä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän toipui ja astui keikarimaisesti rouva Hoskynin eteen, joka oli juuri tullut hänen läheisyyteensä.
"Minä lähden nyt, rouva", sanoi hän. "Kiitos hauskasta illasta. Olen hyvin pahoillani, että unohdin itseni. Hyvää yötä."
Luonnostaan suoramielinen rouva Hoskyn tunsi sisässään jotakin epämääräistä vastakaikua tälle puheelle. Mutta vaikka häneltä ei tavallisesti puuttunut sanoja seuraelämän äkkitilanteissa, katsoi hän vain Casheliin lievästi punehtuen ja ojensi kätensä. Cashel tarttui siihen ikäänkuin pienen lapsen käteen, puristi sitä hiukan ja kääntyi poistuakseen. Hra Adrian Herbert, taidemaalari, oli juuri hänen tiellään, selin häneen.
"Jos sallitte, sir", sanoi Cashel, tarttuen häntä sievästi kylkiluista ja nostaen hänet sivulle kuin räätälin nuken. Taiteilija kääntyi ympäri suuttuneena, mutta Cashel meni jo ovella. Portailla hän tapasi Lucianin ja Alicen.
"Hyvää yötä, neiti Goff", sanoi hän. "On ilo nähdä maaseudun ruusuja poskillanne." Hän alensi äänensä lisätessään Lucianille: "Älkää olko millännekään siitä pikku tempusta, jonka näytin teille. Jos joku tuttavistanne kiusoittelee teitä sillä, niin sanokaa heille, että Cashel Byron teki sen, ja kysykää heiltä, luulevatko he, että he olisivat voineet pitää puolensa paremmin kuin te. Älkää koskaan päästäkö ketään lähellenne seisoessanne niin typerästi molemmilla kantapäillänne. Kas, jollei mies seiso kunnollisesti jaloillaan, niin hän menee kumoon, jos luudanvarsikaan kaatuu hänen päälleen. Niin on asia. Hyvää yötä."
Lucian vastasi tervehdykseen, säilyttäen malttinsa jonkinlaisen Cashelista uhovan uinuvan vaarallisuuden vaikutuksesta, joka johti ajattelemaan, että hän voisi kostaa nolauksen heittämällä nolaajan porraskaiteen yli. Alice puolestaan oli tuntenut taikauskoista kammoa Cashelia kohtaan siitä saakka kuin Lydia oli sanonut häntä raakalaiseksi. Molemmat tunsivat huojennusta, kun ulko-ovi läimähti kiinni sulkien hänet pois heidän luotaan.
VII LUKU.
Alicen ensimmäisellä Lontoossa-olokaudella askarrutti seurapiirejä suuresti eräs niitä tapahtumia, joilla Englannin kohtalo Etelä-Afrikassa alkoi. Kun kohtalo vie kansakuntia uusiin paikkoihin, jättää se niiden itsensä valittavaksi, astellako uljaasti sen mukana ymmärtäen sen tarkoitukset, vai kulkeako talutettuna kuin porsaat torille, haraten pontevasti vastaan, kimpoillen syrjään äkillisissä kauhunpuuskissa tai syöksyen eteenpäin äkillisissä vimmanpuuskissa ja käyttäen taluttajansa suomat levähdyshetket syödäkseen eikä kyselläkseen: Mihin? Miten? tai Mitä sitten? Ainoastaan silloin kuin kohtalo komentaa lopettamaan syönnin ja lähtemään liikkeelle, puhkeaa hyödytön valitus: Miksi? jolloin kohtalo kärsimättömänä nykäisee nuorasta niin että porsasparka keikahtaa tallukoiltaan. Englanti, joka oli huomannut sen tosiasian, että porsaan menettelytapa siirsi kaiken siveellisen vastuun sen taluttajalle ja johti porsaan lopulta määränpäähän ilman päänvaivaa, omaksui sen epäröimättä Etelä-Afrikassa, sillä tuloksella, että kun eräs melkoisen kansan kuningas siellä kukistui, langeten maa-alueineen englantilaisten käsiin, tuntui valloitus hyödyttömältä, vastukselliselta ja kalliilta; ja kun oli tehty useita yrityksiä maan asioiden järjestämiseksi epäkäytännöllisten suunnitelmien mukaan, joita Siirtomaahallitukselle olivat esittäneet eräs Afrikassa pistäytynyt suosittu historioitsija ja jotkut alkuasukasten tappamiseen kyllästyneet kenraalit, kävikin selville, että paras menettelytapa oli vapauttaa kuningas ja päästä eroon hyödyttömästä saaliista palauttamalla se hänelle. Kuitenkin, koska porsaspolitiikka oli suonut kuninkaalle mahdollisuuden saada yhdessä taistelussa voiton englantilaisesta sotajoukosta, katsottiin sopivaksi viedä hänet ensin Lontooseen ja näyttää hänelle englantilaisen sivistyksen ihmeet, erittäinkin tykkien ja räjähdysaineiden alalla.
Mutta kun neekerikuningas saapui, teki hänen vapautensa englantilaisista ennakkokäsityksistä vaikeaksi huvittaa häntä, tai edes herättää hänessä toivottua mahtavuuden vaikutelmaa. Ollen vieras ajatukselle, että kourallinen yksityisiä henkilöitä saattoi omistaa maan ja ottaa toisilta maksun siitä, että salli heidän elää ja tehdä työtä siinä, ei hän kyennyt ymmärtämään, miksi niin suunnattoman rikas kansa saattoi olla kokoonpantu pääasiassa köyhistä ja epämukavuudessa elävistä henkilöistä, jotka raatoivat lakkaamatta luoden rikkauksia, ja osaksi ihmisluokasta, joka otti haltuunsa ja tuhlasi siten luodut rikkaudet, näyttämättä vähääkään onnellisemmalta kuin ne kovaosaiset työn orjat, joiden kustannuksella he elivät. Hän alkoi tuntea omituista pelkoa: ensin terveytensä puolesta, koska hänestä tuntui, että savun likaama Lontoon ilma synnytti heiveröisyyttä ja epärehellisyyttä sen hengittäjissä; sitten henkensäkin puolesta, kun hän sai kuulla, että Euroopassa toisinaan ammuttiin kuninkaita kaduilla. Englannin kuningatarkin, vaikka hänen katsottiin olevan kaikkein parhaiten turvattu, oli ollut vaarassa useita kertoja; ja kaikkia muita Euroopan maita suuremman valtakunnan yksinvaltias, jonka isä oli revitty kappaleiksi pääkaupunkinsa kadulla, eli sotamiesten ympäröimänä, jotka ampuivat jokaisen tuntemattoman, joka lähestyi häntä, vaikkapa hänen omasta kutsustaankin, niin että hän oli halvimpain palvelijainsakin säälin esineenä. Tällaisten olosuhteiden vallitessa oli neekerikuningasta vaikea saada houkutelluksi liikkumaan ulkosalla; ja Woolwichin asepajaa katsomaan — jonka tuhoase-varastojen toivottiin hiljaisesti varoittavan häntä käsittämästä kristinuskoa liian kirjaimellisesti — hänet saatiin ainoastaan pakolla. Lopulta Siirtomaahallitus, jonka huolehdittavana hän oli, joutui aivan ymmälle, miten huvittaa häntä ja pitää häntä hyvällä tuulella hänen määrättyyn lähtöpäiväänsä saakka.
Kun Lucian Webber rouva Hoskynin kutsujen jälkeisenä tiistaina oli käymässä serkkunsa luona tämän asunnossa Regent's Parkissa, sanoi hän muun keskustelun ohessa:
"Siirtomaahallitus on saanut aatteen. Kuningas tuntuu olevan jonkunmoinen voimailija ja on utelias näkemään, mihin lontoolaiset pystyvät sillä alalla. Senvuoksi pidetään hänelle suuri asekamppailu."
"Mikä on asekamppailu?" sanoi Lydia. "En ole ollut koskaan sellaisessa, eikä nimi ilmaise muuta kuin pistintaistelua."
"Se on näytös, jossa esitetään miekankäyttötaitoa, sotilaallisia temppuja, voimistelua ynnä muuta sellaista."
"Minä menen sinne", sanoi Lydia. "Tuletko sinä, Alice?"
"Onko tavallista, että naiset menevät sellaisiin näytöksiin?" kysyi
Alice varovasti.
"Tässä tapauksessa naiset menevät nähdäkseen kuninkaan", sanoi Lucian. "Olympialainen voimisteluseura, joka on ottanut osalleen näytöksen siviilipuolen ohjaamisen, odottaa kukkanäyttely-yleisöä, kuten he sitä nimittävät."
"Tuletko sinä, Lucian?"
"Jos vain joudan. Jos en, niin pyydän loordi Worthingtonia tulemaan kanssanne. Hän ymmärtää sellaisia asioita paremmin kuin minä."
"Ottakaamme siis hänet kaikella muotoa", sanoi Lydia.
"Minä en ymmärrä, minkätähden olet niin ihastunut loordi Worthingtoniin", sanoi Alice. "Onhan hänellä miellyttävä käytös, mutta muuten hänessä ei ole mitään. Sitäpaitsi hän on niin nuori. Minä en voi sietää hänen keskusteluaan. Hän on jo alkanut puhua Goodwoodin kilpa-ajoista."
"Kyllä hän vähitellen kehittyy pois liiallisesta urheiluinnostaan", sanoi Lucian isällisesti.
"Niinkö!" sanoi Lydia. "Ja miksikä hän sitten kehittyy?"
"Ehkä järkevämmäksi mieheksi", sanoi Lucian häikäilemättä.
"Toivottavasti", sanoi Lydia; "mutta minusta on urheiluunkin innostunut mies parempi kuin sellainen, joka ei ole innostunut mihinkään."
"Paljon voidaan epäilemättä sanoa siltäkin näkökannalta. Mutta eihän loordi Worthingtonin välttämättä tarvitse tuhlata tarmoaan hevos-urheiluun. Et kaiketi pitäne poliittista elämää, johon hän asemansa puolesta soveltuisi erikoisesti, arvottomana hänen harrastukselleen?"
"Puoluepeli on epäilemättä sekä jännittävää että huvittavaa. Mutta onko se parempaa kuin hevosurheilu? Kilparatsastajat ja hevosten-opettajat ainakin tuntevat tehtävänsä, kun taas parlamentin jäsenet eivät tunne. Onko hauskaa istua penkillä — vaikkapa sitten ministeripenkilläkin — kuuntelemassa amatööriväittelyä kysymyksistä, jotka on jo sata vuotta sitten ratkaistu kaikkien niiden tyydytykseksi, jotka ovat niitä vakavasti tutkineet?"
"Sinä et ymmärrä hallituksen velvollisuuksia, Lydia. Sinä et koskaan kajoa tähän asiaan lujittamatta sitä mielipidettäni, että naiset ovat luonnostaan kykenemättömät sitä käsittämään."
"Sinulle on luonnollista ajatella niin, Lucian. Alahuone on sinulle olemassaolon päämaali. Minulle se on vain kokoelma vajaa-tietoisia herroja, jotka ovat paturoineet joka asian, mihin ikinä ovat ryhtyneet, ensimmäisestä verotuskomiteasta viimeiseen maalakiin asti, ja jotka julkeasti väittävät, että minä en ole kyllin hyvä istumaan heidän seurassaan."
"Lydia", sanoi Lucian kiusaantuneena, "sinä tiedät, että minä kunnioitan naisia heidän omassa toimintapiirissään —"
"Anna heille sitten toinenkin toimintapiiri, niin ehkä he ansaitsevat kunnioituksesi siinäkin. Minun täytyy ikäväkseni sanoa, että miehet heidän toimintapiirissään eivät ole voittaneet kunnioitustani. Kylliksi kuitenkin siitä tällä kertaa. Minun on järjestettävä joitakin asioita, ennenkuin menen ulos. Ne ovat tärkeydeltään kiireellisempiä kuin suopean vanhoillisen käännyttäminen vastahakoiseksi naisten äänioikeuden kannattajaksi. Suo anteeksi, että poistun viideksi minuutiksi."
Hän lähti huoneesta. Lucian istuutui ja suuntasi huomionsa Aliceen, jolla oli vielä senverran jäljellä hermostuneisuuttaan, että hän suoristi olkapäänsä ja näytti juhlalliselta. Mutta Lucianilla ei ollut mitään sitä vastaan: pieni jäykkyys käytöksessä miellytti hänen makuaan.
"Toivon", lausui Lucian, "ettei serkkuni ole onnistunut saada teitä omaksumaan omituisia mielipiteitään."
"Ei", sanoi Alice. "Tietysti on hänen oma asemansa poikkeuksellinen. Hän on niin ihmeellisen monipuolisesti sivistynyt! Yleensä olen sitä mieltä, ettei naisilla pitäisi olla mielipiteitä. Onhan kyllä sellaisia vakaumuksia, jotka jokainen sivistynyt nainen tunnustaa omikseen: tiedämme, esimerkiksi, että roomalaiskatolisuus on väärää. Mutta sitä voi tuskin kutsua mielipiteeksi: olisihan jumalatontakin tehdä niin, koska se on yksi korkeimpia totuuksia. Tarkoitan sitä, että naisten ei pitäisi ruveta valtiollisiksi agitaattoreiksi."
"Ymmärrän teidät ja olen aivan samaa mieltä kanssanne. Lydian asema on, kuten sanoitte, poikkeuksellinen. Hän on elänyt niin paljon ulkomailla, ja hänen isänsä oli hyvin omituinen mies. Selväjärkisimmätkin ihmiset saavat, joutuessaan pois englantilaisen elämän ja ajatustavan suoranaisen vaikutuksen alta, merkillisiä ennakkoluuloja. On miltei valitettavaa, että sellainen mielenlujuus ja tiedon laajuus saavat lujituksekseen sen vaarallisen riippumattomuuden, jonka rikkaus tuottaa. Sen laatuiset edut tuovat mukanaan velvollisuuksia sitä luokkaa kohtaan, joka on ne luonut — velvollisuuksia, joille Lydia ei ainoastaan ole välinpitämätön, vaan kerrassaan vihamielinenkin."
"Minä en koskaan puutu hänen mielipiteisiinsä näistä asioista. Olen liian tietämätön ymmärtääkseni niitä. Mutta neiti Carew'n aulius minua kohtaan on ollut verraton. Eikä hän näytä tietävänkään olevansa jalomielinen. Olen hänelle velkaa enemmän kuin voin koskaan maksaa."
"Ainakaan", lisäsi Alice itsekseen, "en ole kiittämätön."
Neiti Carew ilmestyi nyt jälleen puettuna pitkään harmaaseen viittaan ja yksinkertaiseen majavannahkahattuun, käsissään kirjoitustarpeita sisältävä käärö.
"Menen British Museumiin lukemaan", sanoi hän.
"Jalanko! — yksinkö!" sanoi Lucian katsellen hänen pukuaan.
"Niin. Jos estätte minut kävelemästä, niin riistätte terveyteni. Jos estätte minut menemästä yksin minne haluan ja milloin haluan, niin riistätte vapauteni — revitte Magna Chartan, niin sanoakseni. Mutta en tahdo välttämättä olla yksin tällä kertaa. Jos sinä voit palata virastoosi Regent's Parkin ja Gower-kadun kautta menettämättä liiaksi aikaa, niin olen iloinen seurastasi."
Lucian tukahdutti säädyllisesti lähtöintonsa katsomalla kelloonsa ja ollen miettivinään velvoituksiaan. Lopputuloksena hän sanoi olevansa onnellinen saadessaan saattaa häntä.
Oli kaunis kesäinen iltapäivä, ja puistossa oli paljon väkeä. Luciania alkoi pian kiusata se huomio, jota hänen serkkunsa herätti. Huolimatta mustasta majavannahasta loisti hänen tukkansa kuin tuli päivänpaisteessa. Naiset tuijottivat häneen vastenmielisellä uteliaisuudella ja ohi päästyään kääntyivät tarkastamaan hänen pukuaan. Miehet turvautuivat erilaisiin verukkeihin voidakseen tyydyttävästi katsella häntä, ilmaisematta töykeästi tarkoitustaan. Jotkut typerät nuorukaiset töllöttivät suu auki, ja jotkut hävyttömät hymyilivät. Lucian olisi ilomielin potkaissut heitä kaikkia ilman erotusta. Hän esitti, että he poikkeaisivat polulta ja oikaisisivat nurmikon poikki. Kun he astuivat pois puiden varjosta, oli hänellä epämääräinen vaikutelma, että ilman suloisuus ja puiston kauneus tekivät tilaisuuden romanttiseksi, ja että ne sanat, joilla hän toivoi luovansa serkkunsa ja itsensä väliset suhteet rakkaammiksi ja läheisemmiksi, sopisi hyvin lausua siinä tilaisuudessa. Mutta hän alkoi heti puhua, vasten tahtoaan, yleisten puistojen ylläpidon kustannuksista, joista hänellä sattui olemaan virallisia yksityiskohtaisia tietoja. Lydia, jonka mielenkiinnon kaikenlaiset tosiasiat saivat kerkeästi vireille, piti aihetta varsin mukiinmenevänä tilapäiseksi iltapäiväkeskusteluksi ja pitkitti sitä, kunnes he ehtivät yli nurmikon ja tulivat Euston Roadille, missä liikenteen pauhu vaiensi heidät joksikin aikaa. Päästyään melusta Gower-kadun arvokkaaseen hiljaisuuteen lausui Lucian äkkiä:
"Yksi niitä haittoja, joita suuri rikkaus naisen käsissä tuo mukanaan, on se, että hän tuskin voi tuntea olevansa varma —" Tässä hänen ajatuksensa äkkiä karkasivat. Hän pysähtyi, mutta säilytti rauhallisuutensa niin hyvin, että näytti siltä kuin hän olisi esittänyt täydellisen lauseen ja ollut täysin tyytyväinen siihen.
"Tarkoitatko, ettei hän voi koskaan tuntea olevansa varma oikeudestaan rikkauksiensa omistamiseen? Se vaivasi minuakin ennen, mutta ei enää."
"Joutavia!" sanoi Lucian. "Tarkoitin ystäviesi epäitsekkyyttä."
"Sekään ei vaivaa minua. Ehdottoman epäitsekkäitä ystäviä en etsikään, koska löytäisin niitä vain idioottien tai unissakulkijoiden joukosta. Mitä taas niihin tulee, joiden itsekkyyden laatu on alhaista, eivät he osaa salata vaikuttimiaan minulta. Muuten en ole niin järjetön, että panisin pahakseni, jos rikkaudelleni omistetaankin erikoista huomiota ystävyyteni arvoa määriteltäessä."
"Etkö usko sellaisia henkilöitä olevan olemassa, jotka pitäisivät sinusta aivan yhtä paljon, vaikka olisit köyhäkin?"
"Sellaiset henkilöt toivoisivat minun tulevan köyhäksi, saattaakseen minut lähemmäksi itseään; ja siitä minä en heitä kiittäisi. Minä panen suuren arvon sille kunnioitukselle, jota rikkauteni herättää, Lucian. Se on ainoa vastapaino sen herättämälle kateudelle."
"Siis sinä kieltäytyisit uskomasta kenenkään miehen epäitsekkyyteen, joka — joka —"
"Joka tahtoisi mennä kanssani naimisiin? Päinvastoin: olisin viimeinen henkilö uskomaan, että joku mies voisi pitää enemmän rahoistani kuin minusta. Jos hän olisi riippumaton ja ilmeisesti kyvykäs pitämään paikkansa maailmassa ilman minun apuani, halveksisin häntä, jos hän epäröisi lähestyä minua väärän tulkinnan pelosta. En luule, että mies on koskaan täysin kunniallinen, jollei hän pysty voittamaan sellaista pelkoa. Mutta jos hänellä ei olisi ammattia eikä rahoja eikä mitään muuta tarkoitusta kuin elää minun kustannuksellani, silloin pitäisin häntä seikkailijana ja kohtelisin häntä myös sellaisena — paitsi jos rakastuisin häneen."
"Paitsi jos rakastuisit häneen?"
"Se — olettaen, että sellaista todella tapahtuu — voisi vaikuttaa erotuksen tunteissani, muttei käytöksessäni. En menisi naimisiin seikkailijan kanssa missään olosuhteissa. Harhaan-osuneesta intohimosta voisin parantua, mutten huonosta aviomiehestä."
Lucian oli vaiti; hän käveli pitkin, epäsäännöllisin askelin, tähystäen tuimasti katukivitykseen, ikäänkuin se olisi ollut vaikea ongelma, ja silloin tällöin tönäisten sitä kepillään. Vihdoin hän katsahti ylös ja sanoi:
"Viitsisitkö pitentää hiukan kävelyämme kulkemalla kanssani
Bedford-puistikon ympäri? Minulla on jotakin erityistä sanottavaa."
Lydia kääntyi ja mukautui hänen pyyntöönsä sanaakaan virkkamatta; ja he olivat kulkeneet puistikon toi sen laidan pituuden, ennenkuin Lucian jälleen avasi suunsa.
"Kun tarkemmin ajattelen, Lydia, ei tämä ole sovelias aika eikä paikka tärkeille ilmoituksille. Suo anteeksi, että sain sinut poikkeamaan tieltäsi tyhjän vuoksi."
"Tästä en pidä, Lucian. Tärkeät ilmoitukset turmelevat — tässä tapauksessa — hyvän käytöksen. Jos aikomasi lausunto on järkevä, on nykyhetki sille yhtä hyvä aika ja Bedford-puistikko yhtä hyvä paikka, kuin mitä luultavasti vastakaan voit löytää. Jos ei se ole, niin tunnusta, että olet päättänyt jättää sen sanomatta. Mutta älä lykkää sitä toistaiseksi. Vaiteliaisuus on aina erehdys — ministeripenkilläkin. Ja se on kaksinkertainen erehdys juuri minuun nähden, sillä minulla on sitä kohtaan luontainen vastenmielisyys."
"Niin", sanoi Lucian hätäisesti; "mutta suo minulle vielä hetkinen — kunnes tuo poliisi on mennyt ohi."
Poliisi astuskeli huolettomana ohi, iskien katukivitystä koroillaan ja räpsien kämmentään valkoisella hansikkaalla.
"Asia on niin, Lydia, että — Minun on kovin vaikea —"
"Mistä on kysymys?" sanoi Lydia, odotettuaan turhaan lähempiä selityksiä. "Olet keskeyttänyt kahdesti." Oltiin hetkinen vaiti. Sitten Lydia katsahti Lucianiin nopeasti ja lisäsi epäuskoisena: "Aiotko mennä naimisiin? Sekö on tuo salaisuus, joka sitoo harjaantuneen kielesi?"
"Vain siinä tapauksessa, että sinäkin otat osaa toimitukseen."
"Hyvin ritarillista, ja vieläpä hiukan humorististakin, joka on minulle uusi kokemus sinuun nähden. Mutta mitä sinulla on sanottavana minulle, Lucian? Suoraan sanoen alkaa epäröimisesi käydä naurettavaksi."
"Et ole todellakaan tehnyt asiaani helpommaksi esittää, Lydia. Ehkä sinulla onkin naisellinen aavistus tarkoituksestani ja sinä tahdot tahallasi peloittaa minua."
"En vähintäkään. Minä en ole etevä aavistuksissa, naisellisissa enempää kuin muissakaan. Toden totta, jollet nyt heti sano sanottavaasi, niin käännyn ja riennän museoon."
"En voi löytää soveliasta ilmaisumuotoa", sanoi Lucian tuskallisen hämmentyneenä. "Olen varma, ettet tahdo olettaa mitään alhaisia vaikuttimia minun — no, olkoon, lausunnolleni, vaikka sana tuntuukin typerältä. Käsitän liiankin hyvin, että, tavalliselta kannalta katsoen, on olemassa varsin vähän mitään, mikä houkuttelisi sinua liittymään minuun. Kuitenkin —"
Nopea muutos Lydian kasvoissa ilmaisi Lucianille, että hän oli sanonut tarpeeksi. "En ollut ajatellut tätä", virkkoi Lydia vaitiolon jälkeen, joka Lucianista tuntui pitkältä. "Huomiomme ovat niin merkityksettömiä, ennenkuin olemme saaneet langan, mihin voimme ne pujottaa! Sinun on mietittävä tarkemmin tätä asiaa, Lucian. Se suhde, joka nyt on meidän välillämme, on paras, minkä luonteittemme erilaisuus voi sallia. Minkätähden haluat muuttaa sitä?"
"Koska tahtoisin tehdä sen läheisemmäksi ja pysyvämmäksi. En tahdo muuttaa sitä muussa suhteessa."
"Esittämäsi toimintatapa merkitsisi sille melkoista tuhoutumisen vaaraa", sanoi Lydia malttavaisesti. "Me emme voisi menestyä yhdessä. Meidän välillämme on mielipiteiden eroavaisuuksia, jotka merkitsevät periaatteiden eroavaisuuksia."
"Varmaan et nyt puhu vakavissasi. Mielipiteitäsi, tai käsityksiäsi, ei mikään valtiollinen puolue Englannissa aja, joten ne ovat käytännöllisesti katsoen tehottomia eivätkä voi törmätä yhteen minun mielipiteitteni kanssa. Ja sellaiset eroavaisuudet eivät ole persoonallisia asioita."
"Sellainen puolue saattaisi muodostua viikko naimisiinmenomme jälkeen — ja tuleekin, luulen, muodostumaan ainakin paljon ennen kuolemaamme. Siinä tapauksessa pelkään mielipiteidemme eroavaisuuksien käyvän hyvin persoonallisiksi asioiksi."
Lucian alkoi kävellä nopeammin vastatessaan: "On liian järjetöntä asettaa sitä, mitä kutsut mielipiteiksesi, vakavaksi esteeksi välillemme. Sinulla ei ole mitään mielipiteitä, Lydia. Noita epäkäytännöllisiä päähänpistoja, joita sinua huvittaa tuoda julki, ei Englannissa tunnusteta täysijärkisiksi valtiollisiksi vakaumuksiksi." Lydia ei vastannut tähän. Hän odotti jonkun aikaa miettiväisen äänettömänä ja virkkoi sitten:
"Minkätähden et mene naimisiin Alice Goffin kanssa?"
"Oh, hirteen Alice Goff!"
"On niin helppo saada esille mies pintakiillon alta rouhaisemalla hänen tunteitaan", sanoi Lydia nauraen. "Mutta minä puhuin tosissani, Lucian. Alice on tarmokas, kunnianhimoinen ja järkkymättömän nuhteeton periaatteellisissa kysymyksissä. Uskon, että hän antaisi sinulle vakavaa apua virkaurasi joka askeleella. Sitäpaitsi hänessä on ruumiillista rotevuutta. Oppinut luokkamme on sellaisen lisäyksen tarpeessa."
"Monet kiitokset vihjauksestasi; mutta minua ei satu haluttamaan mennä naimisiin neiti Goffin kanssa."
"Minä kehoitan sinua ajattelemaan sitä. Sinulla ei ole ollut vielä aikaa uusien suunnitelmien muodostamiseen."
"Uusien suunnitelmien! Sinä siis ehdottomasti hylkäät minut — hetkeäkään miettimättä?"
"Ehdottomasti, Lucian. Eikö vaistosikin varoita sinua, että olisi erehdys mennä naimisiin minun kanssani?"
"Ei, en voi sanoa sen tekevän sitä."
"Luota sitten minun vaistooni, joka ei asetu millekään epävarmalle kannalle tässä kysymyksessä, kuten mielilehtiesi on tapana sanoa."
"Se on tunnekysymys", sanoi Lucian väkinäisellä äänellä.
"Onko?" vastasi Lydia vilkkaasti. "Sinä olet tuottanut minulle jonkunmoisen yllätyksen, Lucian. En ole koskaan havainnut käytöksessäsi mitään rakastavaisen ailahduksia."
"Ja sinä olet tuottanut minulle hyvin epämieluisan yllätyksen, Lydia. Minusta tuntuu nyt, ettei minulla koskaan ole ollut paljon menestyksen toivoa; mutta luulin kuitenkin, että harhaluulojeni poistaminen tapahtuisi lempeällä tavalla."
"Olenko ollut tyly?"
"En valita."
"Se johtui onnettomuudesta, Lucian, ei ilkeydestä. Sitäpaitsi nuo hienostelut, joilla ystävykset koettavat säästää toistensa tunteita, ovat pikkumaisia epäsuoruuksia. Minä suhtaudun sinuun suorasti. Tahtoisitko, että olisin toisenlainen?"
"Tietysti en. Minulla ei ole oikeutta olla loukkaantunut."
"Ei vähintäkään. Lisää nyt vielä tuohon muodolliseen myönnytykseen vilpitön vakuutus, että et ole loukkaantunut."
"Vakuutan sinulle, etten ole", sanoi Lucian alakuloisen alistuvasti.
He olivat tällöin saapuneet Charlotte-kadulle, ja Lydia lopetti selvittelyn sanattomasti kääntymällä Museoon päin ja alkamalla puhua yhdentekevistä aiheista. Russell-kadun kulmassa Lucian nousi ajurinrattaille ja ajoi pois ilmaisten masentuneena kiitoksensa hymystä ja kädenhuiskutuksesta, joilla Lydia koetti häntä lohduttaa. Lydia meni sitten kansalliskirjastoon, missä hän unohti Lucianin. Kosinnan järkyttävä vaikutus oli vielä ilmenemättä, mutta toistaiseksi hän ei sitä tuntenut, vaan työskenteli uutterasti, kunnes kirjasto suljettiin ja hänen oli lähdettävä. Koska hän oli istunut useita tunteja ja päivä oli vielä valoisa, ei hän ottanut ajuria eikä edes kävellyt suoraan kotiin. Hän oli kuullut eräästä Sohossa olevasta kirjakauppiaasta, jolla oli myytävänä eräs harvinainen teos, jota hän halusi; ja hänen mieleensä johtui, että nyt oli hyvä tilaisuus lähteä etsimään tuota kirjakauppiasta. Asianlaita oli kuitenkin niin, että Länsi-Euroopassa tuskin oli yhtään pääkaupunkia, jota hän ei olisi tuntenut paremmin kuin Lontoota. Hän eksyi pian kapeiden katujen sokkeloon, joiden varrella olevat aikoinaan hienot asumukset olivat jo ammoin muutetut pieniksi myymälöiksi tai vuokrakasarmeiksi ja alkoivat nyt vuorostaan joutua suurten liiketalojen hiljaa mutta varmasti etenevän valloituksen uhreiksi. Kuitenkaan ei liike-elämän tuoksina rikkonut omituista Sohon hiljaisuutta. Myymälöiden kaupanteko ei näyttänyt juuri vilkkaalta; isot tukkuliikkeet pidättivät toimeliaisuutensa seinien sisäpuolella; ne harvat konttoristit, liikemiehet ja varastonhoitajat, joita näkyi ulkoisalla, olivat näköjään pikemminkin aikeissa pistäytyä läheisiin kapakoihin kuin tärkeitä asioita toimittamassa. Mutta paikalla vilisi laumoittain lapsia, jotka parveilivat, sirittivät ja pyrähtelivät kuin varpuset, ollen vastuksina aikaihmisille ja tehden huolella rakennetut kaupan tyyssijat leikkitantereekseen.
Lydia huomasi erään pienen pojan katselevan kaihokkaasti makeismyymälän ikkunaan, ilmeisesti kipeästi rahan tarpeessa. Hän ehdotti pojalle, että tämä opastaisi hänet takaisin sen seudun valtakadulle. Poika suostui tarjoukseen ahnaasti ja johti hänet kohta sinne Lexington-kadun kautta. Lydia kiitti häntä ja antoi hänelle pienimmän rahan kukkarostaan, mikä sattui olemaan shillinki. Riemastuen sellaisen omaisuuden saannista päästi poika kimakan kirkunan ja syöksyi pois näyttääkseen rahaa eräälle poikaparvelle, joka oli juuri juossut näkyviin kapakan kulman takaa. Kiireessään hän törmäsi päistikkaa erääseen kapakan edustalla tavallisista seisoskelijoista, vankkarakenteiseen nuoreen mieheen, joka kirosi häntä kiukkuisesti. Poika vastasi kiihkeästi ja alkoi sitten, yhteentörmäyksen aiheuttamasta kivusta, itkeä. Kun Lydia tuli paikalle, seisoi lapsi vetistellen juuri hänen tiellään, ja hän taputti sitä säälivästi päähän ja kehoitti muistamaan sitä paljoa rahaa, joka hänellä oli kulutettavana. Lapsi näytti tulevan lohdutetuksi ja pyyhki silmiään rystysillään äänettömänä; mutta mies, joka, saatuaan karkean töytäyksen nivusiinsa, närkästyi Lydian epäoikeudenmukaisuutta, kun hän soi myötätuntonsa päällekarkaajalle eikä hänelle, jolle se oikeuden mukaan olisi kuulunut, käveli uhkaavasti Lydian eteen ja kysyi karkeasti kiroten, oliko hän tehnyt jotakin pojalle. Ja kun hän pidättyi kohdistamasta mitään mainesanaa Lydiaan, uskoi hän rehellisesti tehneensä kunniaa Lydian sukupuolelle ja persoonallisille suloille osoittamalla esiintymisessään vaikuttavan yhdistelmän ritarillisuutta ja miehekästä kiivautta. Lydia ei tuota ritarillisuutta tajunnut, vaan peräytyi ja astui ajotielle päästäkseen hänen ohitseen. Harmistuneena tästä välinpitämättömyyden yrityksestä asettui mies uudelleen hänen tielleen ja toisti kysymyksensä entistä tuikeammin, kun samassa äkillinen töytäys sydänalaan sai hänet tuntemaan ankaraa sisällistä kipua, horjuttaen samalla hänen tasapainonsa niin kovakouraisesti, että hän oli vähällä kaatua jalkakäytävän reunakiveen. Päästyään jälleen jaloilleen hän näki edessään keikarimaisesti puetun nuoren miehen, joka puhutteli häntä näin sanoen:
"Silläkö tavalla naista puhutellaan, häh? Eikö katu ole kyllin leveä kahdelle. Eikö teillä ole ihmistapoja?"
"Ja kukas te olette, ja mihin te töykitte kyynärpäätänne?" sanoi mies, päästäen ylivoimaisen sadatuksen.
"No, no", sanoi Cashel Byron varoittavasti. "Teidän on paras pitää siivoa suuta, jos haluatte säilyttää hampaanne siinä. Älkää huoliko siitä, kuka olen."
Lydia, nähdessään riidankahinan olevan syntymässä ja huolestuneena miehen uhkaavasta näöstä, päätti järkevästi kiiruhtaa pois ja lähettää poliisin Cashelin avuksi. Mutta kääntyessään hän huomasi väkijoukon jo kerääntyneen ympärille, sulkien hänet sisäpiiri-katselijaksi kahnaukselle, josta lupasi sukeutua katutappelu. Hänen huomionsa palautti kiistelijöihin hänen äskeisen ahdistajansa voimakas sisunpurkaus. Cashel näytti huolestuneelta, sillä hän peräytyi askeleen piittaamatta takana olevien varpaista ja huudahti, torjuen toisen pois kämmenellään:
"Jättäkää nyt minut rauhaan. Minä en halua olla kanssanne juttusilla.
Menkää pois läheltäni, kuuletteko."
"Ette halua olla kanssani juttusilla! Vai niin, ja minkätähden? Koska teissä ei ole siihen miestä tarpeeksi. Mitä se merkitsee, että tulette töykkäämään kyynärpäänne toisen leipälaukkuun ja sitten haluatte luikkia tiehenne? Luulitteko, että pelkäisin teidän samettitakkianne?"
"No hyvä", sanoi Cashel rauhaarakentavasti; "sanokaamme, ettei minussa ole teille miestä tarpeeksi. Niin että se asia on selvä. Oletteko tyytyväinen?"
Mutta suuresti pöyhistyneenä julisti toinen monin kirouksin repivänsä Cashelin maksan maalle ja vieläpä, jos hän niin halusi, Lydiankin, josta hän käytti raakaa mainesanaa. Väkijoukko hurrasi ja kehoitti häntä "käymään päälle". Cashel sanoi silloin jurosti:
"Hyvä on. Mutta älkää koettako väittää jälkeenpäin, että minä pakotin teidät riitaan. Ja nyt", lisäsi hän kolkolla äänensävyllä, mikä sai Lydian värisemään ja siirsi hänen pelkonsa Cashelin vastustajan puolelle, "minä panen teidät toivomaan, että olisitte purrut kielenne poikki, ennenkuin sanoitte tuon äskeisen sananne. Niin että varokaa itsenne."
"Oh, kyllä varon itseni", sanoi mies uhmaten. "Kätenne koholle!"
Cashel katseli vastustajansa asentoa sanomattoman pilkallisena. "Te tulette tietämään, milloin käteni ovat koholla, kun tunnette katukivet hartioissanne", sanoi hän. "Parasta että pidätte takin päällänne, niin kaadutte pehmeämmin."
Mies ilmaisi hylkäävänsä tämän neuvon alkamalla riisua takkiaan tarmokkaasti. Nimetön väristys kävi läpi väkijoukon. Ne, jotka olivat huonoilla paikoilla, painautuivat eteenpäin; ja ne, jotka muodostivat sisäpiirin, painautuivat taaksepäin jättääkseen sijaa ottelijoille. Lydia, jolla oli haluttu paikka lähellä Cashelia, toivoi tulevansa sysätyksi ulos tungoksesta, sillä hän alkoi tuntea heikkoutta ja pahoinvointia. Mutta eräs komea teurastaja, joka oli saanut paikan hänen vieressään, katsoi hänellä olevan oikeuden kunniapaikkaan eturivissä ja kehoitti häntä olemaan pelkäämättä. Hänen puhuessaan näytti kasvojen joukko Lydian edessä äkkiä huojuvan. Pelastuakseen kaatumasta hän pisti käsivartensa teurastajan kainaloon, ja tämä hyvin mielissään veti hänet lähelleen ja tuki häntä tehokkaasti. Hänen tukensa oli tervetullut, koska se oli tarpeen.
Sillävälin Cashel seisoi liikkumatonna, tarkaten järkkymättömän halveksivana vastustajansa liikkeitä, kun tämä kääri ylös haalistuneita paidanhihojaan väkijoukon huudellessa rohkaisevasti: "Käy päälle, Teddy", "Anna hänelle köniin, Teddy", ynnä muita vielä täsmällisempiä kehoituksia. Mutta Teddyn luonto alkoi jäähtyä: hän läheni aavistaen käyvänsä turmiotaan kohti. Hän ei uskaltanut syöksyä vihollisensa kimppuun, jonka katse näytti oivaltavan hänen kyvyttömyytensä. Kun hän vihdoinkin rohkaistui iskemään, ei lyönti ylettynyt, minkä Cashel ilmeisesti tiesi edeltäpäin, sillä hän ei liikahtanutkaan. Kuului naurua ja kärsimätöntä mutinaa väkijoukosta.
"Odotatteko pollarin tulevan teitä erottamaan?" huusi teurastaja.
"Tulkaa ulos nurkastanne ja käykää toimeen, kuuletteko?"
Tämä muistutus, että poliisi voisi riistää häneltä saaliinsa, näytti saavan Cashelin liikkeelle. Hän astui askeleen eteenpäin. Väkijoukon jännitys kohosi huippuunsa, ja eräs pieni mies lähellä Lydiaa teki hurjan ilmahypyn ja kirkaisi: "Käy päälle, Cashel Byron."
Nämä sanat kuullessaan Teddy suorastaan tyrmistyi kauhusta. Hänen kätensä vaipuivat nopeasti alas ja surkea vihertävä kalpeus valahti hänen poskilleen. "Se ei ole oikeudenmukaista", huudahti hän, peräytyen niin pitkälle kuin pääsi: "Minä antaudun. Antakaa olla, mestari: te olette liian etevä minulle." Mutta julma väkijoukko työnsi häntä ivaten Cashelia kohti, joka läheni säälimättä. Teddy lankesi polvilleen. "Mitäpä ihminen voi sanoa enempää, kuin että hän on saanut tarpeekseen?" rukoili hän. "Olkaa englantilainen, mestari, älkääkä lyökö miestä silloin kuin hän on maassa."
"Maassa!" sanoi Cashel. "Kuinka kauan pysytte maassa, jos minä tahdon että nousette ylös?" Ja liittäen toiminnan sanoihinsa hän tarttui Teddyyn vasemmalla kädellään, nosti hänet jaloilleen, heitti hänet avuttomaan asentoon polvelleen ja kohotti oikean nyrkkinsä kuin moukarin hänen ylöspäin kääntyneiden kasvojensa yläpuolelle. "Nyt", sanoi hän, "te ette ole maassa. Mitä teillä on sanomista puolustukseksenne, ennenkuin lyön naamanne alas kurkustanne?"
"Älkää tehkö sitä, mestari", huohotti Teddy. "En tarkoittanut mitään pahaa. Mistä minä tiesin, että tuo nuori nainen oli teidän heilanne?" Tässä hän rimpuili vähän, ja hänen kasvonsa kävivät tummemman värisiksi. "Päästäkää, mestari", huusi hän ölisten. "Te tukehdutatte minut."
"Pyydän, päästäkää hänet", sanoi Lydia, irtautuen teurastajasta ja tarttuen Cashelin käsivarteen.
Hätkähtäen Cashel päästi otteensa, ja Teddy kierähti maahan. Hän käveli pois työntäen käsiään hihoihinsa ja uhmaten häpeäänsä tunteettomalla irvistyksellä. Cashel tarjosi mitään puhumatta Lydialle käsivartensa, ja Lydia, ymmärtäen itselleen parhaaksi päästä poistumaan paikalta niin vähin sanoin kuin mahdollista, otti sen vastaan ja sitten kääntyi ja kiitti teurastajaa, joka punastui ja kävi sanattomaksi. Pieni mies, jonka huudahdus oli keskeyttänyt tappelun, heilutti nyt hattuaan huutaen:
"Brittiläinen leijona eläköön! Kolminkertainen hurraa Cashel Byronille!"
Cashel käännähti häneen päin ja sanoi: "Älkää käytelkö niin vapaasti toisten ihmisten nimiä, muuten voitte joutua itse ikävyyksiin."
Pieni mies peräytyi kiireesti, mutta väkijoukko vastasi kehoitukseen kolmella hurraa-huudolla, kun Cashel, Lydia käsipuolessaan, poistui kujannetta myöten, jonka muodostivat epäiltävä-maineisen näköiset tytöt, Teddyn luokkaan kuuluvat juipit, valkoesiliinaiset puotilaiset, jotka olivat poistuneet tiskiensä takaa nähdäkseen tappelun, ynnä muutamat kalpeat konttoristit, jotka katselivat kunnioittavasti nyrkkitaistelijaa ja ihmetellen hänen seuralaisensa hienoa näköä. Heitä saattoi kaksoisjono pieniä ryysylurjuksia, jotka, katse vakavasti kiinnitettynä Casheliin, kävelivät jalkakäytävillä, Cashelin johtaessa Lydiaa kapean kadun keskustaa pitkin. Ei yksikään heistä heittänyt kipakkaa tai päästänyt huutoa. Tähystäen hellittämättä sankariaan he tepsuttivat eteenpäin, törmäten yhteen jokaisen tielleen sattuvan esineen kanssa. Vihdoin Cashel seisahtui. Pojatkin seisahtuivat heti paikalla. Hän otti joitakin kuparirahoja taskustaan, kalisti niitä kädessään ja puhutteli heitä.
"Pojat." Kuolonhiljaisuus. "Tiedättekö, mitä minun on tehtävä pysyäkseni voimissani?" Tähän saakka järkähtämättömät katseet vilhuivat levottomasti. "Minun on syötävä pieni poika joka ilta ennen maatapanoa. Nyt en ole vielä varsin päättänyt, kuka teistä olisi parhaiten makuuni; mutta jos yksikään tulee askeleenkaan kauemmaksi, niin syön hänet. Niin että mars matkaanne." Ja hän viskasi rahat melkoisen matkan päähän. Syntyi huuto ja rynnäkkö, ja Cashel ja Lydia jatkoivat matkaansa ilman saattajia.
Lydia oli käyttänyt poikien karkoitusta hyväkseen irtautuakseen Cashelin käsivarresta. Hän virkkoi nyt, puhutellen Cashelia ensi kertaa sen jälkeen kuin hän oli lausunut sanansa Teddyn puolesta:
"Olen pahoillani, että olen tuottanut teille niin paljon vaivaa, herra Cashel Byron. Kiitän teitä siitä, että puutuitte asiaan suojellaksenne minua; mutta minä en ollut missään todellisessa vaarassa. Olisin kernaasti sietänyt joitakin raakoja sanoja välttääkseni häiriötä."
"Kas niin!" huudahti Cashel. "Tiesinhän sen. Te soisitte mieluummin, että olisin pitänyt huolta omista asioistani enkä puuttunut juttuun. Te olette pahoillanne sen mies-paran puolesta, jota pitelin niin kovakouraisesti: ettekö olekin? Se on niin kauttaaltaan naisen tapaista."
"Enhän ole sanonut mitään tuollaista."
"No, en ymmärrä mitä muutakaan tarkoitatte. Ei minulle ole mikään nautinto tapella satunnaisten miesten kanssa kaduilla tyhjän vuoksi: enhän minä sillä tavalla leipääni ansaitse. Ja nyt kun olen sen tehnyt teidän tähtenne, niin te annatte minun ymmärtää, että minun olisi tullut pysyä rauhassa."
"Ehkä olen väärässä. Minä tuskin ymmärrän, mitä siinä tapahtui. Te näytitte putoavan kuin pilvistä."
"Ahaa! Te olitte siis iloinen nähdessänne minut rinnallanne, huolimatta puheestanne. Sanokaahan: ettekö ollut iloinen nähdessänne minut?"
"Tunnustan sen: olin tosiaan hyvin iloinen. Mutta millä taikakeinolla te niin äkkiä lannistitte tuon miehen? Ja oliko tarpeellista tahrata käsiänne kuristamalla häntä?"
"Se tuotti minulle tyydytyksen; ja se oli hänelle parahiksi."
"Perin vaivainen tyydytys! Panitteko merkille, että joku joukosta huusi nimenne, ja että se näytti pelästyttävän miestä kauheasti?"
"Todellakin. Omituista, vai mitä? Mutta te sanoitte näyttäneen siltä kuin olisin pudonnut taivaasta. Minähän olin seurannut teitä jo viisi minuuttia! Mitäs siitä arvelette? Jos sain ottaa vapauden kysyä, niin kuinka jouduitte kävelemään ympäri Soho'ta sellaiseen aikaan päivästä pienen pojan kanssa?"
Lydia selitti. Kun hän oli lopettanut, oli melkein pimeä. He olivat saapuneet Oxford-kadulle, missä Lydia, kuten Lucian Regent's Parkissa samana iltapäivänä, huomasi seuralaisensa olevan monien kulkijain uteliaisuuden esineenä, erittäinkin ajurien ja omnibusin kuljettajien.
"Alice luulee varmaan minun eksyneen", sanoi Lydia antaen merkin ajurille, joka pani hevosensa äkkisyöksyllä tottelemaan sitä. "Hyvästi; ja paljon kiitoksia. Olen aina kotona perjantaisin, ja minulle on oleva suuri ilo nähdä teitä."
Hän ojensi Cashelille kortin. Tämä otti sen, luki sen ja katsoi sen taakse nähdäkseen oliko sinne mitään kirjoitettu, ja virkkoi sitten epävarmasti:
"Otaksun, että siellä tulee olemaan paljon ihmisiä."
"Kyllä, te tulette tapaamaan koko joukon ihmisiä."
"Hm! Toivon, että sallisitte minun saattaa teitä kotiin nyt. En pyydä päästä kauemmaksi kuin portille."
Lydia nauroi. "Te olisitte hyvin tervetullut", sanoi hän; "mutta minä olen hyvässä turvassa, kiitos vain. Teidän ei tarvitse vaivautua."
"Mutta entä jos ajuri koettaa säikyttää teiltä kaksinkertaista ajomaksua", pitkitti Cashel. "Minulla on asiaa Kilburnin suunnalle, ja teidän asuntonne on aivan tien varrella sinne mennessä. Kunniani kautta, minulla on", lisäsi hän, peläten Lydian epäilevän häntä. "Käyn joka tiistai-ilta St. John's Wood'in Cestus-klubissa."