"Minulla on nälkä ja kiire päästä kotiin", sanoi Lydia. "Minun on mentävä henkeni edestä. Tulkaa jos tahdotte, mutta lähtekäämme joka tapauksessa heti." Hän astui vaunuihin, ja Cashel seurasi häntä, lausuen jonkun huomautuksen, joka Lydialle jäi osittain hämäräksi, siitä, että oli liian pimeä, jotta kukaan voisi tuntea häntä. He eivät puhelleet paljoa ajomatkan aikana, joka loppuikin pian. Bashville oli seisomassa avoimella ulko-ovella, kun he saapuivat talon eteen. Kun Cashel astui ulos vaunuista, katsoi lakeija häneen mielenkiinnolla ja hiukan hämmästyneenä. Mutta kun Lydia laskeutui alas, ällistyi hän niin, että jäi töllöttämään suu auki, vaikka hänet oli harjoitettu näyttelemään tunteettomuutta kaikelle paitsi omille asioilleen ja tekemään se niin automaattisesti kuin mahdollista. Cashel sanoi Lydialle hyvästi ja kätteli häntä. Mennessään sisään kysyi Lydia Bashvilleltä, oliko neiti Goff kotona. Hänen hämmästyksekseen Bashville ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan tuijotti poistuvain vaunujen jälkeen. Lydia toisti kysymyksen.
"Kyllä", sanoi Bashville, säpsähtäen tajuihinsa. "Hän on kysynyt teitä neljä kertaa."
Lydia, vapauduttuaan siitä vastenmielisestä epäluulosta, että hänen tavallisesti nuhteeton lakeijansa olisi juovuksissa, kiitti häntä ja meni yläkertaan.
VIII LUKU.
Eräänä aamuna ilmestyi komea, hienosti puettu nuori mies rahaministeriön taloon Downing Street'in varrella ja pyysi saada tavata hra Lucian Webberiä. Hän kieltäytyi lähettämästä sisään korttiaan, pyytäen ilmoittamaan hänet vain yksinkertaisesti "Bashvillenä". Lucian antoi hänen heti tulla sisään ja hänen saavuttuaan kehoitti häntä alentuvasti istuutumaan.
"Kiitos, sir", sanoi Bashville istuutuen. Lucianin mieleen johtui silloin, vieraansa käytöksessä ilmenevän jännittyneen päättäväisyyden johdosta, että hän oli saapunut jollakin omalla asiallaan eikä emäntänsä lähettämänä.
"Olen tullut, sir, omalla vastuullani tällä kertaa. Toivon, että suotte anteeksi ottamani vapauden."
"Varmasti. Jos voin tehdä jotakin hyväksenne, Bashville, niin älkää pelätkö pyytää. Mutta olkaa niin suppea kuin mahdollista. Minulla on niin kiire, että jokainen sekunti, minkä suon teille, tulee luultavasti vähennettäväksi yölevostani. Riittääkö kymmenen minuuttia?"
"Riittää yllinkyllin, sir, kiitos vain. Haluaisin tehdä vain yhden kysymyksen. Myönnän, että tuo kysymys on sopimaton asemalleni, mutta rohkenen kuitenkin tehdä sen. Tietääkö neiti Carew, mikä se herra Cashel Byron on, jonka hän ottaa vastaan joka perjantai muiden tuttaviensa mukana?"
"Epäilemättä hän tietää", sanoi Lucian, muuttuen heti kylmäksi käytökseltään ja katsoen Bashvilleen ankarasti. "Mitä se teihin koskee?"
"Tiedättekö te, mikä hän on, sir?" kysyi Bashville vastaten järkähtämättä Lucianin tuijotukseen.
Lucianin ilme muuttui, ja hän nosti paikoilleen kynän, joka oli solahtanut alas hänen pulpetillaan olevalta telineeltä. "Hän ei ole minun tuttaviani", sanoi hän. "Tunnen hänet vain loordi Worthingtonin ystävänä."
"Sir", sanoi Bashville äkillisellä kiihkolla, "hän ei merkitse loordi Worthingtonille enempää kuin juoksijahevonen, josta hänen armonsa lyö vetoa. Yhtä hyvin voisin minä väittää olevani hänen armonsa ystävä, koska voin sanoa tavallani tuntevani hänet. Byron on tavallinen ammattinyrkkeilijä!"
Lucian muisti mitä oli tapahtunut rouva Hoskynin luona ja uskoi väitteen heti. Mutta hän teki heikon yrityksen vastustaa vakaumusta. "Oletteko varma siitä, Bashville?" sanoi hän. "Tiedättekö, että väitteenne on hyvin vakavaa laatua?"
"Siitä ei ole mitään epäilystä, sir. Menkää mihin Lontoon urheilukapakkaan hyvänsä ja kysykää, kuka on nykypäivän parhaiten tunnettu nyrkkeilijä, niin teille vastataan: Cashel Byron. Minä tiedän hänen kaikki vaiheensa, sir. Ehkä olette kuullut puhuttavan Ned Skenestä, joka oli tietääkseni mestari siihen aikaan kun te olitte koulussa."
"Luulen kuulleeni tuon nimen."
"Aivan niin, sir. Ned Skene löysi tämän Cashel Byronin Melbournen kadulta, missä hän oli tavallisena laivapoikana, ja harjoitti hänet nyrkkeilijäksi. Olette ehkä nähnyt hänen nimensä sanomalehdissä, sir. Urheilulehdet ovat täynnään kirjoituksia hänestä; ja hänet mainittiin Times'issakin kuukausi sitten."
"En lue koskaan sen aiheisia kirjoituksia. Minulla on tuskin aikaa silmäillä läpi ne, jotka koskevat minua."
"Samoin on jokaisen ihmisen laita, sir. Neiti Carew'nkaan mieleen ei johdu koskaan lukea sanomalehtien urheilutietoja, ja niin tuo Byron voi esiintyä hänelle hänen vertaisenaan. Hän on hyvin tunnettu halustaan esiintyä herrasmiehenä, sir, sen vakuutan teille."
"Olen huomannut hänen käytöksensä kylläkin omituiseksi."
"Omituiseksi, sir! Hyvänen aika, lapsikin voisi nähdä hänen lävitsensä, sillä hänellä ei ole järkeä oman salaisuutensa säilyttämiseen. Viime perjantaina hän oli kirjastossa ja sattui katselemaan sitä uutta elämäkertateosta, johon neiti Carew kirjoitti esityksen Spinozasta. Ja mitä luulette hänen sanoneen, sir! 'Onpas tämä siunattu kirja', sanoi hän. 'Tässä on kymmenen sivua Napoleon Bonapartesta eikä yhtään ainoaa Jack Randallista; ikäänkuin ei yksi tappelija olisi yhtä hyvä kuin toinenkin!' Ymmärsin siitä tavasta, millä neiti Carew vastasi tuohon puheeseen ja johti hänet, niin sanoakseni, perusteellisesti esittämään ajatuksensa, ettei hän tiennyt kuka hänellä oli talossaan; ja silloin minä päätin kertoa asian teille, sir. Toivon, ettette luule minun tulleen tänne hänen selkänsä takana mistään pahansuopuudesta häntä kohtaan. Tahdon vain rehellistä peliä. Jos minä esiintyisin neiti Carew'lle herrasmiehenä, ansaitsisin tulla paljastetuksi petturina; ja kun hän koettaa ottaa itselleen etuja, jotka eivät hänelle kuulu, niin arvelen, että minulla on oikeus paljastaa hänet."
"Aivan oikein, aivan oikein", sanoi Lucian, joka ei vähääkään piitannut Bashvillen vaikuttimista. "Otaksun, että tämä Byron on vaarallinen mies, jos joutuu hänen kanssaan mieskohtaisiin epämieluisuuksiin."
"Hän tuntee ammattinsa, sir. Minä olen parempi painin arvostelija kuin puolet näistä Lontoon ammattimiehistä, mutta en ole koskaan nähnyt miestä, joka kykenisi saamaan hänestä otteen. Niin yksinkertainen kuin hän onkin, on hän nyrkkeilyssä nero, ja hän on lyönyt kaiken kokoiset, painoiset ja väriset vastustajat. On eräs hiiliseuduilta tullut uusi mies, nimeltään Paradise, joka väittää voittavansa hänet; mutta sitä minä en usko ennenkuin näen."
"Hyvä", sanoi Lucian nousten, "olen hyvin kiitollinen teille, Bashville, tiedonannostanne; ja tulen pitämään huolen, että neiti Carew saa tietää, kuinka te olette —"
"Suokaa anteeksi, sir", sanoi Bashville; "mutta jos tahdotte olla hyvä, niin älkää tehkö sitä. En tullut suosittaakseni itseäni toisen miehen kustannuksella; ja ehkäpä neiti Carew ei pitäisikään sitä minään suurena suosituksena." Lucian katsahti häneen nopeasti ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä. Bashville jatkoi: "Jos Byron kieltää asian, saatte kutsua minut todistajaksi, ja minä sanon hänelle suoraan naamaan, että hän valehtelee — ja sen tekisin, vaikka hän olisi vielä kaksi vertaa vaarallisempi; mutta, tällaista tapausta lukuunottamatta, pyytäisin teitä, sir, osoittamaan minulle sen suosion, ettette mainitsisi minun nimeäni neiti Carew'lle."
"Kuten haluatte", sanoi Lucian, ottaen esiin kukkaronsa. "Ehkä olette oikeassa. Kuitenkaan ette saa jäädä aivan ilman korvausta vaivoistanne."
"Siihen en todellakaan voi suostua, sir", sanoi Bashville, peräytyen askeleen. "Olette varmasti samaa mieltä kanssani siitä, että tällaisesta asiasta ei miehen sovi ottaa maksua. Se on minun ja Byronin välinen persoonallinen asia, sir."
Paheksuen sitä, että palvelijalla voi olla persoonallisia tunteita mistään asiasta, saatikka sellaisesta, joka koski hänen emäntäänsä, pisti Lucian kukkaron takaisin taskuunsa pitemmittä selityksittä ja kysyi: "Onko neiti Carew kotona tänään iltapäivällä kolmen ja neljän välillä?"
"En ole kuullut mistään vastakkaisistakaan aikomuksista, sir. Voin sähköttää teille, jos hän menee ulos — jos haluatte."
"Ei ole väliä. Kiitos. Hyvästi."
"Hyvästi, sir", sanoi Bashville kunnioittavasti ja poistui. Oven ulkopuolella hänen käytöksensä muuttui. Hän pani käsiinsä kaneelinruskeat hansikkaat, otti hopeahelaisen kävelykepin, jonka hän oli jättänyt käytävään, ja käveli Downing Streetiltä Whitehalliin. Eräs seurue maaltatulleita, joka seisoi siinä katsellen rakennuksia, arvasi hänen olevan rahaministeriön nuorempia loordeja.
Hän odotti turhaan sinä iltapäivänä Lucianin ilmestymistä Regent's Parkissa olevaan taloon. Ketään vieraita ei käynyt; ja hän kulutti aikaansa yrittämällä, neiti Carew'n järjestämän palvelija-kirjaston avulla, tunkeutua Spinozan filosofian syvyyksiin. Tunnin kuluttua, tuntien tyytyväisenä päässeensä selvyyteen tuon kirjailijan näkökannoista, hän ryhtyi pitkän kesäpäivän yksitoikkoisuuden vaihteluksi kiillottamaan Lydian pöytähopeita.
Sillävälin mietti Lucian, millä tavoin hän voisi parhaiten saada Lydian ei vain epäämään Cashelin tuttavuuden, vaan lisäksi tuntemaan perinpohjaista häpeää siitä, että oli antanut tälle yllykettä, sekä terveellistä epäluottamusta omaan arvostelukykyynsä vast'edes. Hänen sihteeritehtävänsä olivat opettaneet hänet varustautumaan joillakin hyvinjärjestetyillä asiaa koskevilla tosiseikoilla, ennenkuin hän ryhtyi vaikuttamaan toisten mielipiteisiin missään asiassa. Hän ei tiennyt ammattinyrkkeilystä enempää kuin että se oli raaka ja laiton tapa, samaa sukua kuin kukkotappelu, ja että sen, samoinkuin viimeksimainitunkin, otaksuttiin yleensä jo jääneen pois käytännöstä. Tietäen, kuinka taipuvainen Lydia oli pitämään kaikkia muilta saatuja mielipiteitä ennakkoluuloina, tunsi hän olevansa velvollinen hankkimaan yksityiskohtaisempia tietoja. Hän hämmästytti loordi Worthingtonia ei ainoastaan pyytämällä häntä päivälliselle seuraavana iltana, vaan lisäksi kuuntelemalla innokkaasti hänen laveaa esitystään mieliaiheestaan, nyrkkeilykilpailuista.
Kun päivät kuluivat, kävi Bashville hermostuneeksi ja arveli toisinaan, oliko Lydia ehkä tavannut serkkuaan ja kuullut tältä hänen käynnistään Downing Streetillä. Hän kuvitteli Lydian käytöksen häntä kohtaan muuttuneen ja oli kerran tai pari kysymäisillään miellyttävimmältä sisäköltä, oliko tämä sitä huomannut. Keskiviikkona hänen jännityksensä loppui. Lucian saapui ja keskusteli pitkään Lydian kanssa kirjastossa. Vaikka Bashville oli liian kunniallinen kuunnellakseen oven takana, niin hän miltei toivoi, että tuo miellyttävä sisäkkö olisi vähemmän arkatuntoinen. Mutta neiti Carew'n oli onnistunut herättää palvelijoissaan jonkunverran itsekunnioitusta, ja Lucianin paljastus tapahtui täysin kahdenkeskisesti.
Astuessaan kirjastoon hän näytti niin totiselta, että Lydia kysyi häneltä, oliko hänellä hermosärkyä, joka häntä toisinaan vaivasi. Hän vastasi hiukan pahastuneena, ettei hänellä sitä ollut, ja että hänellä oli tehtävänä Lydialle eräs tärkeä ilmoitus.
"Mitä! Taaskin!"
"Niin, taaskin", sanoi Lucian, happamesti hymyillen; "mutta tällä kertaa se ei koske minua itseäni. Saanko varoittaa sinua erään vieraasi maineesta ylittämättä oikeuksiani?"
"Varmasti. Tarkoitatko Cheffskyä? Jos niin, niin olen täysin tietoinen siitä, että hän on henkipatto nihilisti."
"En tarkoita monsieur Cheffskyä. Toivoakseni ymmärrät, etten hyväksy häntä enkä sinun omituista mieltymystäsi nihilisteihin, anarkisteihin ja muihin epäilyttäviin henkilöihin; mutta arvelen, että sinäkin voisit kuitenkin vetää rajan ammattinyrkkeilijään nähden."
Lydia vaihtoi väriä ja virkkoi, miltei kuulumattomasti: "Cashel Byron!"
"Siis sinä tiesit!" huudahti Lucian kauhistuen.
Lydia odotti hetkisen toipuakseen, istuutui levollisesti tuolilleen ja vastasi tyynesti: "Tiedän vain sen, mitä sinä sanot minulle — en enempää. Ja tahtoisitko nyt selittää minulle tarkoin, mikä ammattinyrkkeilijä on?"
"Hän on yksinkertaisesti se, mitä hänen nimensä ilmaisee. Hän on mies, joka tappelee palkan edestä."
"Niinhän sotapäällikkökin tekee. Ja kuitenkaan ei yhteiskunta aseta heitä samaan luokkaan — ei ainakaan minun luullakseni."
"Ikäänkuin voisi olla epäilystä siitä, mitä yhteiskunta tässä tekee! Eihän noiden kahden tapauksen välillä ole minkäännäköistä rinnakkaisuutta. Salli minun koettaa avata silmiäsi hiukan, jos se on mahdollista, mitä joskus olen taipuvainen epäilemään. Ammattinyrkkeilijä on tavallisesti rajuluontoinen mies, joka seuralaistensa kesken on hankkinut itselleen jonkunlaisen öykkärin maineen, ja joka alituisesti riidellen on saanut jonkunverran harjaannusta tappelussa. Tämän maineensa nojalla hän voi tavallisesti löytää jonkun uhkapelurin, joka on halukas lyömään vetoa jonkun rahasumman siitä, että hän voittaa jonkun taatussa maineessa olevan nyrkkitaistelijan yhdessä ottelussa. Vetoja lyödään noiden molempien miesten ihailijain välillä; kootaan palkinto, johon kumpikin puolue antaa osansa; taistelijoita treenataan kuin juoksijahevosia, tappelukukkoja tai muita sen vertaisia; he kohtaavat toisensa ja iskevät toisiaan hurjasti, kunnes jompikumpi on niin pahoin ruhjoutunut, ettei voi jatkaa taistelua. Tämä tapahtuu keskellä väkijoukkoa, jonka muodostavat tämänlaatuisista näytöksistä nauttivat henkilöt: se on, raaimmat lurjukset, mitä suuri kaupunki voi sietää vapaalla jalalla, ynnä monet sellaisetkin, joita se ei voi sietää. Koska kilpailupalkinto, jonka molemmat puolueet ovat keränneet kokoon, nousee usein yli tuhannenkin punnan, ja koska voittoisa nyrkkitaistelija saa paljon runsaammat palkkiot antaessaan opetusta nyrkkeilyssä, kuin yliopiston opettaja saa opetustunneistaan, niin ymmärrät, että sellainen mies, niinkauankuin hänen nuoruutensa ja hyvä onnensa kestää, voi olla hyvissä varoissa ja voipa vielä, apinoimalla niiden herrasmiesten käytöstä, joita hän opettaa, pettää huolettomia ihmisiä — varsinkin erikoisuuksien ihailijoita — harhauttaviin luuloihin maineestaan ja yhteiskunnallisesta asemastaan."
"Mikä on sitten hänen yhteiskunnallinen asemansa? Tarkoitan, ennenkuin hänestä tulee nyrkkitaistelija."
"No, hän voi olla jonkunlainen ammattityöläinen: teurastajan, nahkurin, räätälin tai leipurin sälli. Mahdollisesti eronsaanut sotilas, merimies, palvelija tai muu sellainen. Mutta tavallisesti hän on raaka työmies. Satamain seudut vilisevät sellaisia sankareita."
"Eivätkö he koskaan tule korkeammasta säätyluokasta?"
"Eivät koskaan edes oman luokkansa paremmista piireistä. Rappeutuneilla herrasmiehillä ei ole juuri menestymisen mahdollisuuksia työssä, joka vaatii härän voimia ja sitkeyttä ja teurastajan julmuutta."
"Mutta mitä heistä lopulta tulee? Eiväthän he voi jatkaa sellaista työtä koko ikäänsä."
"Eivät voikaan. Kun joku nyrkkitaistelija vuosien vaikutuksesta joutuu useamman kerran perättäin häviölle, ei kukaan halua enää lyödä vetoa hänen puolestaan eikä avustaa palkinnon keruussa hänelle. Tai jos hän voittaa aina poikkeuksetta, niin ne, mikäli niitä on, jotka uskaltavat käydä otteluun hänen kanssaan, huomaavat olevansa samassa kadotuksessa. Kummassakin tapauksessa hänen uransa on lopussa. Jos hän on pannut rahaa säästöön, avaa hän urheilukapakan, missä myy kelvottominta lajia väkijuomia entisille kilpailijoilleen ja heidän joukkokunnalleen, ja ennenpitkää juo itsensä kuoliaaksi tai vararikkoon. Jos hän sitävastoin on ollut eteensäkatsomaton tai huono-onninen, kerjää hän entisiltä suosijoiltaan ja antaa opetusta. Lopulta, kun suojelijat kyllästyvät häneen ja oppilaat loppuvat, hän sortuu työläisluokan pohjamutaan terveys murtuneena, naama ruhjoutuneena, luonne raaistuneena ja maine tahraantuneena."
Lydia jäi tämän selityksen jälkeen äänettömäksi niin pitkäksi aikaa, että Lucianin esivaltamainen ankaruus ensin syventyi, sitten horjui, ja lopulta vaihtui loukkautumisen tunteeksi; sillä Lydia näytti unohtaneen hänet. Hän oli lausumaisillaan paheksumisensa tästä kohtelusta, kun Lydia jälleen katsoi häneen ja sanoi: "Minkätähden loordi Worthington esitteli minulle siihen luokkaan kuuluvan miehen?"
"Koska itse pyysit häntä tekemään sen. Arvattavasti hän ajatteli, että jos katsoit sopivaksi esittää sellaisen pyynnön ilman ennakkotiedusteluja, et voisi moittia häntä, jos huomaisit saaneesi niskoillesi epämieluisan tuttavuuden. Muista, että pyysit esittelyä Wiltstokenin asemasillalla, itse miehen läsnäollessa. Sellainen raakalainen kykenisi nostamaan häiriön paljon pienemmästäkin loukkauksesta, kuin minkä selitys ja kieltäytyminen olisi hänelle tuottanut."
"Lucian", sanoi Lydia, "minä pyysin tulla esitellyksi vuokralaiselleni, jonka kunniallisuudesta sinä olit mennyt takuuseen vuokraamalla Metsämajan hänelle." Lucian punastui. "Miten loordi Worthington selittää herra Byronin ilmestymisen rouva Hoskynin luo?"
"Se oli typerä pila. Rouva Hoskyn oli kiusannut Worthingtonia tuomaan hänen luokseen jonkun kuuluisuuden, ja kostoksi hän toi nyrkkeilijäsuojattinsa."
"Hm!"
"En puolusta Worthingtonia. Mutta hienotunteisuutta voi tuskin odottaakaan häneltä."
"Hänellä on kyllin hienotunteisuutta ymmärtääkseen tällaisen asian täydellisesti. Mutta olkoon se sinään. Olen ajatellut sitä, mitä kerroit minulle noista omituisista ihmisistä, joiden olemassaolosta tuskin tiesin ennen. Lueskellessani, Lucian, olen kohdannut tuomitsevia arvosteluja kaikista roduista ja toimialoista auringon alla. Hyvin arvossapidetyt ja oppineet miehet ovat väittäneet, että juutalaiset, irlantilaiset, kristityt, ateistit, juristit, lääkärit, valtiomiehet, näyttelijät, taiteilijat, lihansyöjät ja viininjuojat ovat kaikki ehdottomasti rappeutuneita olentoja. Sellaiset väitteet voidaan helposti todistaa ottamalla musta lammas kustakin laumasta ja esittämällä se tyypiksi. Tuntuu järkevältä tehdä johtopäätös ihmisen luonteesta hänen toimialansa perusteella; mutta kuka ottaisi käytöksensä ojennusnuoraksi yksinomaan tähän perustuvan mielipiteen? Sota on julmaa, mutta sotilaat eivät ole poikkeuksellisen verenhimoisia ja epäinhimillisiä olentoja. En ole aivan varma siitäkään, että nyrkkitaistelija on väkivaltainen ja vaarallinen mies, koska hän harjoittaa väkivaltaista ja vaarallista ammattia — otaksun, että he kutsuvat sitä ammatiksi."
Lucian yritti sanoa jotakin, mutta Lydia keskeytti hänet jatkaen:
"Mutta tuo ei kuitenkaan minua liikuta tällä hetkellä. Oletko saanut selville jotakin herra Byronista persoonallisesti? Onko hän tavallinen luokkansa edustaja?"
"Ei. Ennemmin luulisin — ja toivoisin — että hän on hyvin epätavallinen luokkansa edustaja. Olen seurannut hänen historiaansa taaksepäin aina siihen aikaan asti, jolloin hän oli laivapoikana. Kun hän ei nähtävästi onnistunut toimimaan päällystönsä tyydytykseksi siinä virassa, tuli hän asiapojaksi jonkunlaiselle miekkailukoulun pitäjälle Melbourneen. Siellä hän keksi lahjojensa laadun, ja ennen pitkää hän ilmestyi nyrkkeilypiiriin jonkun onnettoman Ducket-nimisen nuoren miehen kanssa, jonka leuan hän murskasi. Se laski perustuksen hänen maineellensa. Hän taisteli useita otteluja poikkeuksettomalla menestyksellä; mutta vihdoin hän salli rohkeutensa päästä siinä määrin voitolle harkitsevaisuudesta, että tappoi erään englantilaisen, joka taisteli häntä vastaan epätoivoisella itsepintaisuudella kaksi tuntia. Olen kuullut, että sitä iskua, jolla hän kaatoi tuon mies-poloisen viimeisen kerran, nimitetään nyrkkeilypiireissä 'Cashelin surmaniskuksi', ja että hän on koettanut uudistaa sitä kaikissa seuraavissakin otteluissaan, saamatta kuitenkaan aikaan samaa turmiollista tulosta. Epäonnistuminen on arvattavasti ollut hänelle ankara pettymys. Hän pakeni Austraaliasta ja ilmestyi Amerikkaan, missä hän ryhtyi jatkamaan voitollista uraansa, kunnostautuen erikoisesti heittämällä erään jättiläismäisen vastustajan maahan jollakin heidän lajisilleen ominaisella kauhealla tavalla, ja tehden hänestä elinkautisen ramman. Sitten hän —"
"Kiitos, Lucian", sanoi Lydia jokseenkin heikosti. "Siinä on aivan tarpeeksi. Oletko ihan varma, että tuo kaikki on totta?"
"Tietoni ovat peräisin loordi Worthingtonilta ja urheilulehtien palstoilta. Byron itse tulee arvatenkin olemaan ylpeä saadessaan antaa sinulle täyden vakuutuksen näiden asiain paikkansapitävyydestä. Tehdäkseni hänelle oikeutta on minun kai lisättävä, että häntä pidetään nyrkkeilijän esikuvana, mitä tulee raittiuteen ja yleiseen hyvään käytökseen."
"Muistatko, että joitakin päiviä sitten erään toisen asian yhteydessä huomautin, kuinka merkityksettömiä havaintomme ovat, ennenkuin saamme oikean langan, mihin voimme ne pujottaa?"
"Muistan", sanoi Lucian, hiukan hämillään viittauksesta.
"Tuttavuuteni tämän miehen kanssa on juuri kuvaava tapaus. Hän on tyrkyttänyt minulle tuota kauheaa ammattiaan joka kerta kun olemme tavanneet. Olenpa suorastaan nähnyt julkisesti hurrattavan hänelle nyrkkeilijäsankarina. Ja kuitenkin, kun en ollut asian jäljillä enkä edes tiennyt sellaisen ammatin olemassaolosta, olen katsellut kaikkea näkemättä mitään."
Lydia kertoi sitten seikkailunsa Sohossa ja kuunteli välinpitämättömyyden täydellä kärsivällisyydellä Lucianin nuhteita hänen varomattomuudestaan, kun hän kulki jalan kaupungilla yksinään.
"Saanko kysyä", lisäsi Lucian, "mitä aiot tehdä tässä asiassa?"
"Mitä sinä tahtoisit minun tekevän?"
"Lopettavan tuttavuutesi hänen kanssaan heti paikalla. Kieltävän häneltä pääsyn taloosi mitä selkeimmin sanoin."
"Miellyttävä tehtävä!" sanoi Lydia ivallisesti. "Mutta minä teen sen — enkä niin paljon siitä syystä, että hän on nyrkkitaistelija, kuin siitä, että hän on harjoittanut petosta. Mene nyt kirjoituspöydän luo ja summittele minulle sovelias kirje hänelle lähetettäväksi." Lucianin naama venähti. "Luulen", sanoi hän, "että voit tehdä sen paremmin itse. Se on hieman arkaluontoinen asia."
"Niin. Se ei ole niin helppo kuin mitä äskeinen kehoituksesi antoi ymmärtää. Muuten en olisi pyytänyt sinun apuasi. Niin ollen —" Hän viittasi jälleen pöytään.
Lucian ei keksinyt välttävää estettä. Hän istuutui vastahakoisesti pöydän ääreen ja hetken mietittyään kyhäsi seuraavan luonnoksen:
Neiti Carew lähettää kohteliaan tervehdyksen hra Cashel Byronille ja pyytää ilmoittaa hänelle, ettei hän tule olemaan kotona jäljelläolevana seurustelukautena kuten tähän saakka. Sentähden on hänen valitettavasti luovuttava ilosta nähdä häntä luonaan perjantai-iltana.
"Luullakseni pidät tämän riittävänä", sanoi Lucian.
"Kyllä kai", sanoi Lydia, hymyillen lukiessaan luonnosta. "Mutta mitä minun on tehtävä, jos hän loukkaantuu, tulee tänne, särkee ikkunat ja pieksää Bashvillen? Sellaista tekemään tällainen kirje ärsyttäisi ainakin minua."
"Ei hän uskalla ruveta rettelöimään. Mutta tahdon kyllä ilmoittaa poliisille, jos tunnet itsesi levottomaksi."
"Ei millään muotoa. Meidän ei tule osoittautua häntä huonommiksi rohkeudessa, joka, kuten otaksun, on hänen päähyveensä."
"Jos kirjoitat kirjeen nyt, niin vien sen postiin."
"Ei, kiitos. Lähetän sen muitten kirjeitteni mukana."
Lucian koetti odottaa, mutta Lydia ei tahtonut kirjoittaa hänen läsnäollessaan. Lucian lähti siis pois, suurin piirtein katsoen tyytyväisenä käyntinsä tuloksiin. Hänen mentyään Lydia merkitsi hänen luonnoksensa siististi ja pani sen laatikkoon. Sitten hän kirjoitti Cashelille seuraavasti:
Arvoisa hra Cashel Byron. Olen juuri saanut selville salaisuutenne: Olen pahoillani, mutta Te ette saa tulla enää. Jääkää hyvin.
Teidän vilpitön
Lydia Carew.
Lydia säilytti tämän kirjeen seuraavaan aamuun, jolloin hän luki sen läpi huolellisesti. Sitten hän lähetti Bashvillen viemään sen postiin.
IX LUKU.
Cashelin oppilaat pyysivät häntä toisinaan iskemään heitä kovaa — jättämään leikittelyn — totuttamaan heidät oikeaan kursailemattomaan toden-perästä iskemiseen eikä tyhjään joutavaan. Hän oli sellaiseen vain suostuvinaan, sillä hän tiesi, että jos joku saisi sinimarjan silmäänsä tai hampaan kurkkuunsa ottelussa kuuluisan nyrkkitaistelijan kanssa, kerskailisi hän siitä ylenpalttisesti ja saisi kaikki tuttavansa päättämään itsekseen välttää noin raakamaista opettajaa. Mutta neiti Carew'n kirjelipun saatuaan hän teki poikkeuksen tavastaan tässä suhteessa. Eräs nuori kaartilainen, jonka oppitunti alkoi vähän aikaa postin saapumisen jälkeen, huomautti Cashelin olevan tavallista hajamielisemmän ja kehoitti häntä heräämään ja käymään asiaan toden teolla. Silmänräpäyksessä isku sydänalaan lennätti hänet miltei tajuttomana lattiaan. Hänen naamansa oli tuntuvasti vaalennut, kun hänet nostettiin jälleen jaloilleen, ja pian hän esitti itsellään olevan jonkun tärkeän menon ja poistui, selittäen vavahtelevin äänin, että juuri sellaisesta ottelusta hän todella nautti.
Hänen mentyään Cashel käveli hajamielisenä edestakaisin, kiroillen ja aika-ajasta seisahtuen lukemaan kirjettä. Hänen levottomuutensa vain lisäsi hänen kiihtymystään. Ranskalaisen saapuminen, jonka hän oli pestannut antamaan miekkailutunteja, teki paikan hänelle sietämättömäksi. Hän muutti vaatteensa, meni ulos, kutsui ajurin ja antoi kiroten määräyksen ajaa Lydian talolle niin kovaa kuin hevonen pääsi. Mies hoputti menoa parhaansa mukaan, saaden hetken perästä kärsimättömän huomautuksen, ettei ollut mitään kiirettä. Tottuneena tämänkaltaiseen epäjohdonmukaisuuteen ei hän hämmästynyt, kun, heidän lähestyessään taloa, hän sai käskyn olla pysäyttämättä ja ajaa hitaasti ohi. Sitten hän, uuden ohjeen saatuaan, käänsi ympäri ja sivuutti talon toiseen kertaan. Tällöin ilmestyi joku nainen silmänräpäykseksi ikkunaan. Samassa hänen kyydittävänsä päästi raivon ja pelon sekaisen ähkäisyn, hyppäsi alas liikkuvista ajopeleistä, syöksyi ylös talon portaita ja soitti kiivaasti kelloa. Bashville, moitteettomasti puettuna ja ilmeettömästi käyttäytyen, avasi oven. Vastaukseksi Cashelin epäselvään kysymykseen hän sanoi:
"Neiti Carew ei ole kotona."
"Se on valhe", sanoi Cashel, silmät äkkiä laajentuen. "Minä näin hänet."
Bashville punastui, mutta vastasi kylmästi: "Neiti Carew ei voi ottaa teitä vastaan tänään."
"Menkää kysymään häneltä", vastasi Cashel tuimasti, astuen kohti.
Huulet yhteen puristettuina tarttui Bashville oveen sulkeakseen hänet ulos; mutta Cashel työnsi sen takaisin häntä vastaan ja astui sisään, sulkien oven jälkeensä. Hän kääntyi sitä tehdessään silmänräpäykseksi poispäin Bashvillestä, ja ennenkuin hän ehti kääntyä takaisin, heitettiin hänet jalkakampilla kumoon pitkin pituuttaan eteishallin mosaiikkilattialle. Kun Bashvilleä sanottiin valehtelijaksi ja sysättiin takaperin oven taakse, niin se kiihtymys, jota hän oli tukahduttanut Lucianin luona käynnistään saakka, räjähti. Hän oli heittänyt Cashelin kumoon cornilaistempulla ja odotti nyt hurjana seurausta.
Cashel nousi jaloilleen niin äkkiä, että näytti siltä kuin olisi hän kimmahtanut lattiasta. Bashville kyyristyi vaistomaisesti hänen hyökätessään kohti, välttyen parahiksi hänen oikealta nyrkiltään, ja hänestä tuntui kuin olisi se temmannut mukaansa hänen sydämensä suhahtaessaan hänen korvansa sivu. Hän kääntyi ja pakeni hurjana yläkertaan.
Lydia oli budoaarissaan Alicen kanssa, kun Bashville syöksähti sisään ja lukitsi oven. Alice nousi ylös ja kirkaisi. Lydiakin säpsähti, vaikka vähemmän tuota tavatonta toimenpidettä kuin muutosta tutuissa kasvoissa, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt tunnekiihoituksen vallassa, mutta hän istui kuitenkin hiljaa ja kysyi rauhallisesti, mistä oli kysymys. Bashville hillitsi itsensä hetkiseksi. Sitten hän puhui jotakin sekavaa, meni ikkunan luo ja avasi sen. Lydia arvasi, että hän aikoi huutaa apua kadulta.
"Bashville", sanoi hän käskevästi: "olkaa hiljaa, ja sulkekaa ikkuna.
Minä menen itse alas."
Bashville juoksi silloin estämään häntä avaamasta ovea, mutta Lydia ei piitannut hänestä. Bashville ei uskaltanut vastustaa häntä väkivoimalla. Hän alkoi tointua kauhustaan ja tuntea ensimmäisiä häpeän pistoksia siitä, että oli antautunut sen valtoihin.
"Neiti", sanoi hän: "Byron on alhaalla ja tahtoo itsepäisesti tavata teitä. Hän on vaarallinen, ja hän on liian voimakas minulle. Olen tehnyt parhaani: kunniani kautta, sen olen tehnyt. Antakaa minun kutsua poliisia. Seis", lisäsi hän, kun Lydia avasi oven. "Jos jompikumpi meistä menee, niin se olen minä."
"Tahdon puhutella häntä kirjastossa", sanoi Lydia rauhallisesti. "Sanokaa hänelle se ja käskekää hänen odottaa siellä minua — jos voitte puhua hänelle joutumatta vaaraan."
"Ooh, anna hänen kutsua poliisi", yllytti Alice. "Älä yritäkään mennä sen miehen luo."
"Lorua!" sanoi Lydia hyväntuulisesti. "En ole vähintäkään peloissani. Meiltä ei pidä puuttua rohkeutta, kun olemme tekemisissä nyrkkitaistelijan kanssa." Valkoisena ja saaden hädin tuskin estetyksi polvensa kolisemasta yhteen, mutta epäröimättä silmänräpäystäkään, meni Bashville sankarillisena alas portaita ja tapasi Cashelin nojaamassa porraskaidetta vastaan huohottaen ja pyyhkien hämmentyneen näköisenä tahrautunutta otsaansa. Bashville pysähtyi kolmannelle askelmalle ja sanoi:
"Neiti Carew tahtoo puhutella teitä kirjastossa. Tulkaa tätä tietä, olkaa hyvä."
Cashelin huulet liikkuivat, mutta mitään ääntä ei niiltä lähtenyt; hän seurasi Bashvilleä äänettömänä. Kun he tulivat kirjastoon, oli Lydia jo siellä. Bashville poistui virkkamatta sanaakaan. Sitten Cashel istuutui ja Lydian hämmästykseksi painoi päänsä käteensä ja puhkesi hysteeriseen nyyhkytykseen. Ennenkuin Lydia ehti ratkaista, miten hänen oli meneteltävä, kohotti Cashel katseensa häneen, kasvot vääntyneinä ja värittöminä, ja koetti puhua.
"Olkaa hyvä älkääkä itkekö", sanoi Lydia. "Minulle sanottiin, että tahdoitte puhua kanssani."
"En tahdo puhua kanssanne koskaan enää", sanoi Cashel käheästi. "Te käskitte palvelijanne heittää minut alas portaita. Se riittää minulle."
Lydiaankin tarttui nyyhkytyksen tarve, jonka kanssa Cashel taisteli; mutta hän tukahdutti sen ja vastasi lujasti: "Jos palvelijani on tehnyt itsensä syypääksi pienimpäänkään epäkohteliaisuuteen teitä kohtaan, herra Cashel Byron, on hän mennyt yli määräystensä."
"Sillä ei ole väliä", sanoi Cashel. "Hän voi kiittää onneaan, että hänellä on vielä päänsä paikallaan. Mutta hänestä ei ole väliä. Odottakaahan vähän — minä en voi puhua — minun täytyy saada — henkeni takaisin — ja sitten —" Cashel nosti päänsä pystyyn omituisen asiallisin ilmein, heittäytyi rentonaan tuolinsa selustaa vasten ja lepäsi siinä asennossa päättäväisesti, kunnes uskoi voivansa puhua. Vihdoin hän kohentautui ja virkkoi: "Minkätähden tahdotte hylätä minut?"
Lydia järjesti ajatuksensa taistelukuntoon ja vastasi: "Muistatteko keskusteluamme rouva Hoskynin luona?"
"Muistan."
"Te myönsitte silloin, että jos toimialanne laatu tulisi minun tietooni, niin tuttavuutemme lakkaisi."
"Se oli kyllä hyvin hyvä sanoa tekosyyksi, kun en tahtonut sanoa sitä teille. Mutta huomaan, kuten moni muukin mies koetukselle jouduttuaan, että en tarkoittanut mitä sanoin. Kuka kertoi teille, että olen nyrkkitaistelija?"
"Olisin mieluummin sanomatta sitä teille."
"Ahaa!" huudahti Cashel, äänessään voitonriemua, jota hysteerisen puuskauksen jäännös vielä pyrki tukahduttamaan. "Kukas nyt koettaa olla salamyhkäinen, tahtoisin tietää?"
"Minä teen sen tässä tapauksessa, koska pelkään saattaa erästä ystävääni alttiiksi katkeruudellenne."
"Ja minkätähden? Hän on mies, arvatenkin: muuten ette pelkäisi. Te luulette, että menisin päätäpahkaa ja murhaisin hänet. Ehkä hän sanoi teille, että olisi varsin luonnollista minunlaiselleni miehelle — minunlaiselleni raakalaiselle — mennä ja iskeä hänet mäsäksi. Sellainen johtuu miehen pelkuruudesta. Ihmiset halventavat ammattiani, ei siksi, että siinä on pari kolme kehnoa miestä — onhan koko joukko kehnoja piispojakin, mitä siihen tulee — vaan siksi, että he pelkäävät meitä. Voitte olla rauhallinen ystävänne vuoksi. Minä olen tottunut saamaan hyvän maksun löylytyksistä, joita annan; ja pitäisihän terveen järkenne sanoa teille, että jos joku on tottunut saamaan maksun jostakin tehtävästä, on hän viimeinen mies tekemään sitä ilmaiseksi."
"Olen huomannut asianlaidan olevan päinvastoin ensiluokkaisiin taiteilijoihin nähden", sanoi Lydia.
"Kiitän", vastasi Cashel purevasti. "Tuo ansaitsisi minulta kumarruksen."
"Mutta", sanoi Lydia vakavasti, "minusta näyttää, että teidän taiteenne on kokonaan yhteiskunnan-vastainen ja taantumuksellinen. Ja minä pelkään, että tämä väkisin hankkimanne keskustelu on teille hukkayritys."
"En tiedä, onko se yhteiskunnan-vastainen vai ei. Mutta minusta on kovaa, että minut työnnetään pois säädyllisestä seurasta, silloinkuin siinä suvaitaan miehiä, jotka tekevät paljon pahempaa kuin minä. Kenet näin täällä viime perjantaina, kaikkein kunnioitetuimpana vieraittenne joukossa? No, sen ranskalaisen, jolla oli kultasankaiset silmälasit. Mitä luulette minulle kerrotun, kun kysyin, mikä hänen pikku harrastuksensa oli? Paistaa koiria uunissa, nähdäkseen kuinka kauan koira voi elää hehkuvan kuumana! Tahtoisinpa tavata hänet tekemässä sitä minun koiralleni. Niin, ja pistellä rotta täyteen nauloja, nähdäkseen saiko kipu rotan hikoilemaan. Sehän on kerrassaan kuvottavaa. Luuletteko, että minä olisin lyönyt kättä sellaisen miehen kanssa? Jos hän ei olisi ollut teidän vieraanne, olisin opettanut hänelle, miten ranskalainen pannaan hikoilemaan pistelemättä häneen lainkaan nauloja. Ja hänet otetaan vastaan ja pidetään kuin kultaa kämmenellä, samalla kuin minut potkaistaan ulos! Katsokaahan vielä, miten suhtaudutte kenraaliinkin! Mitä hän on muuta kuin tappelija, tahtoisin tietää? Eikö hän suorastaan ylvästele ja kersku sillä, että niinkauankuin hänelle maksetaan sen-ja-sen verran päivältä, ei hän kysele, onko sota oikea vai väärä, vaan marssii esiin ja panee tuhannet miehet parhaansa mukaan tappamaan ja tapattamaan itseään — pysytellen itse tarkoin taampana kaiken aikaa, huomatkaa se. Viime vuonna hän oli korviaan myöten joidenkin neekeri-poloisten veressä, jotka olivat yhtä kyvyttömät vastarintaan hänen aseellisille joukoilleen kuin joku höyhensarjalainen olisi minulle. Niin huono kuin olenkin, en kävisi höyhensarjalaisen kimppuun, enkä seisoisi syrjästäkatsojana, jos joku toinen raskaansarjan mies sen tekisi. Monet teidän ystävistänne kulkevat Hurlinghamissa kyyhkysiä ampumassa. On siinäkin inhimillinen ja miehekäs tapa kuluttaa lauantai-iltapäivää! Loordi Worthington, joka käy luonanne milloin mieli tekee, on tosin liian hyvä mies tai liian huono ampuja tappaakseen kyyhkysiä, mutta ketunajoa hän ei pidä minään. Luuletteko, että ketuista on hauskaa olla ajettuina, tai että miehillä, jotka niitä ajavat, on niin hienot tunteet, että heidän kannattaa antaa haukkumanimiä nyrkkitaistelijoille? Katsokaahan, kuinka monta miestä kuolee tai rampautuu joka vuosi esteratsastuksessa, ketunajossa, krikettipelissä ja jalkapallo-otteluissa! Kymmeniä! Katsokaa, kuinka monta tuhatta kuolee sodassa! Oletteko koskaan kuullut kenenkään kuolleen nyrkkeilyottelussa? Hyvänen aika, alusta loppuun asti koko sen vuosisadan aikana, jolloin tämä taistelutapa on ollut käytännössä, ei ole ollut puolta kymmentäkään tuhoisaa tapaturmaa todella kunniallisissa otteluissa. Se on turvallisempaa kuin tanssiminen: moni nainen on tanssinut helmansa tuleen ja palanut. Kerran ottelin miehen kanssa, joka oli turmellut ruumiinrakenteensa huonolla elämällä, ja hän näännytti itsensä niin perinpohjin pitkittämällä yhä edelleen vielä kauan sen jälkeen kuin hän oli joutunut häviölle, että kuoli siitä ja oli vähällä tehdä lopun minustakin. Jos olisitte kuullut sitä melua, mitä vanhat veteraanitkin siitä pitivät, niin olisitte luullut viattoman lapsen kuolleen kätkyestä pudotessaan. Hyvä selkäsauna tekee miehelle enemmän hyvää kuin pahaa. Ja jos kaikki nuo kirotut koiranpaistajat, sotilaat, kyyhkysten-ampujat, ketun-ajajat ja muu sellainen joukko ovat tervetulleita tänne, niin miksi minut suljetaan ulos niinkuin jokin petoeläin?"
"Todellakaan en tiedä sitä", sanoi Lydia ymmällään; "jollei se johdu siitä, että teidän ammattinne harjoittajat eivät tavallisesti ole lähtöisin meidän säädystämme."
"Myönnän, etteivät nyrkkeilijät yleensä ole herrasmiehiä. Eivät myöskään maalarit eivätkä runoilijat ennenmuinoin olleet. Mutta tämän minä tahtoisin tietää: jos joku nyrkkeilijä osaisi käyttäytyä yhtä hyvin kuin teidän ystävännekin ja olisi yhtä hyvää syntyperää, minkätähden hän ei saisi seurustella heidän parissaan ja tulla kohdelluksi heidän vertaisenaan?"
"Erotus näyttää mielivaltaiselta, sen tunnustan. Mutta ehkäpä asia korjautuisi oikeammin, jos suljettaisiin pois myös vivisektorit ja sotilaat, sensijaan että avattaisiin pääsy nyrkkitaistelijoille. Herra Cashel Byron", lisäsi Lydia muuttuneella sävyllä: "en voi keskustella kanssanne tästä asiasta. Yhteiskunnalla on teitä vastaan ennakkoluulo. Niin on minullakin, enkä voi sitä voittaa. Ettekö voi löytää jalompaa elinkeinoa kuin nuo rajut ja kamalat ottelut, joilla alennutte ansaitsemaan toimeentulonne?"
"En", sanoi Cashel masentuneesti. "En voi. Sepä siinä juuri onkin."
Lydia näytti totiselta eikä sanonut mitään. "Ettekö ymmärrä sitä?" sanoi Cashel. "No minäpä kerron teille elämäkertani alustapitäen, niin saatte sitten itse tuomita. Saanko istua siksi aikaa kun puhun?" Hän oli noussut seisoalleen tehdessään huomautuksiaan Lydian tieteellisistä ja sotilaallisista tuttavuuksista.
Lydia viittasi lähellään olevaan tuoliin. Tuossa eleessä oli jotakin, mikä sai värin nousemaan Cashelin poskille.
"Uskon, että olin poikana onnettomin olento maan päällä", aloitti hän. "Äitini oli — ja on vieläkin — näyttelijätär, ja vieläpä kaikkein etevimpiä ammatissaan. Kaikkein ensimmäisiä muistojani on se, että istuin lattialla huoneen loukossa, ja huoneen suuren peilin edessä äitini liehui ottaen asentoja ja ryöpyttäen Shakespearea kuin mieletön. Minä pelkäsin häntä, kun hän oli niin tarkka käytöksestäni ja ulkoasustani, eikä sallinut minun mennä koskaan lähelle teatteria. Hänen omaisistaan en tiedä mitään, sillä hän antoi minua korville kerran, kun kysyin kuka isäni oli, ja minä varoin tarkoin kysymästä uudelleen. Hän oli aivan nuori silloinkuin olin lapsi, ja ensin minä luulin häntä jonkinlaiseksi enkeliksi. Olisin pitänyt hänestä kovasti, luulen, jos hän olisi sen sallinut. Mutta hän ehkäisi sen jotenkuten, ja minun oli kohdistettava kiintymykseni palvelijoihin. Siinä suhteessa minulla oli runsaasti vaihtelua, sillä hän antoi potkut koko väelleen noin joka toinen kuukausi, paitsi erästä tyttöä, joka uhmaili häntä ja antoi minulle sen ainoan hoidon, mitä koskaan sain. Luulen, että itkuni jonkun palvelustytön poismenon johdosta antoi hänelle ensimmäisen aiheen haukkua minua alhaisista taipumuksista — mikä haavoitti minua sydänpohjia myöten ja mitä hän jatkoi aina siihen päivään asti, jolloin jätin hänet myötyri. Me olimme ihana pari: minä juro ja itsepäinen, hän häilyvä ja tuittupäinen. Hän saattoi usein aloittaa aamiaisen lähettämällä minut läimäyksellä huoneen toiseen laitaan ja lopettaa sen kutsumalla minua poju-kultasekseen ja lupaamalla minulle kaikenlaiset lelut ja kapineet. Pian lakkasin yrittämästäkin olla hänen mielikseen ja pitää hänestä, ja minusta tuli niin epämiellyttävä nuori vekara kuin ikinä voi toivoa. Ainoana ajatuksenani oli saada häneltä niin paljon kuin suinkin, silloinkuin hän oli hyvällä tuulella, ja murjottaa ja niskoitella silloinkuin hän oli äkäpäissään. Eräänä päivänä heitti muudan poika kadulla mutaa päälleni, ja minä juoksin sisään itkien ja kannellen hänelle. Hän sanoi, että minä olin pieni pelkuri. En ole antanut sitä hänelle anteeksi vielä tänä päivänäkään - ehkä siksi, että se oli yksi niitä harvoja totuuksia, joita hän minulle koskaan sanoi. Elin alituisessa ärtymyksen tilassa, ja usein ihmettelen, etten myrtynyt siihen aikaan koko iäkseni. Vihdoin minusta tuli niin kiukkuinen pikku paholainen, että kun hän löi minua, niin torjuin hänen iskujaan ja näytin niin häijyä naamaa, että luulen hänen ruvenneen pelkäämään minua. Sitten hän pani minut kouluun, sanoen minulle, että olin vailla sydäntä, ja sanoen johtajalle, että olin hillitön ja pahankurinen vesa. Minä itkin kuin pieni hullu erotessamme, ja hän itki vastaan kuin iso hullu — huomatkaa, juuri sen jälkeen kuin hän oli sanonut johtajalle kuinka häijy olin — ja niin hän meni pois, jättäen poju-kultasensa ja rakkaan lapsukaisensa ulisemaan sille hyvälle onnelleen, että pääsi eroon hänestä.
"Minä olin kerrassaan oiva poika kouluun pantavaksi. Osasin puhua yhtä hyvin kuin joku näyttelijä, mitä ääntämiseen tulee, mutta lukea osasin tuskin yksitavuisiakaan sanoja; ja mitä kirjoittamiseen tulee, en osannut edes kunnollisesti alkeitakaan. Tänä päivänäkään en osaa oikeinkirjoitusta paremmin kuin Ned Skene. Mutta pahemmanlaatuista tietämättömyyttä oli se, ettei minulla ollut aavistustakaan suorasta käytöksestä. Luulin, että kaikki palvelijat pelkäisivät minua, ja että kaikki aikuiset sortaisivat minua. Minä pelkäsin jokaista; pelkäsin, että pelkuruuteni keksittäisiin; ja olin yhtä kiukkuinen ja julma suuttumuksen-puuskissani kuin pelkurit aina ovat. Teidän on vaikea uskoa minua, kun sanon sen, mutta kokonaan kunnottomaksi kehittymästä minut pelasti se, että huomasin pystyväni tappelemaan. Isommat pojat olivat samanlaisia kuin täysikasvuisetkin siinä suhteessa, että heistä oli hauskaa katsella kun toiset tappelivat; ja heillä oli tapana panna meidät nuoremmat tappelemaan, tahdoimmepa tai emme, säännöllisesti joka lauantai-iltapäivä, todistajineen, tuomareineen ja kaikkineen, köysipiiriä lukuunottamatta. Alussa, kun minut pantiin tappelemaan, puristin silmäni kiinni ja itkin; mutta siitä huolimatta minun onnistui saada vastustajani lujasti kiinni vyötäisistä ja heittää hänet kumoon. Senjälkeen tuli suosituksi hauskuudeksi panna minut tappelemaan, minä kun itkin aina. Mutta lopputuloksena oli, että minä opin pitämään silmäni auki ja iskemään kohti. Tappeleminen ei silloin ollutkaan minulle mikään vaikea konsti. Jollakin tavoin minä älysin vaistomaisesti, milloin toinen aikoi iskeä, ja minä iskin aina ensimmäiseksi. Sama on laitani nytkin kilpaotteluissa: minä tiedän mitä vastustajani aikoo tehdä, ennenkuin hän tietää sitä oikein itsekään. Voima, jonka tämä minulle antoi, sivistytti minut. Lopulta se teki minusta koulun kukon, ja kukkona en voinut olla halpamainen tai lapsekas. Ei mikään vetäisi vertoja tappelemiselle poikien luonteen kehittäjänä, jos kaikki voisivat olla kukkoja; mutta kaikki eivät voi, joten siitä taitaa olla enemmän vahinkoa kuin hyötyä.
"Olisin voinut viihtyä hyvinkin koulussa, jos olisin ollut ahkerampi kirjojen ääressä. Mutta opiskelu ei minulta sujunut, ja opettajat olivat kaikki minulle töykeitä, pitäen minua laiskottelijana, vaikka minä en olisi ollut sellainen, jos he olisivat osanneet opettaa; olen myöhemmin tullut oppimaan, mitä opettaminen on. Mitä loma-aikoihin tulee, olivat ne minulle vuoden pahin aika. Kun minut jätettiin kouluun, olin raivoissani siitä, ettei minua päästetty kotiin; ja kun menin kotiin, ei äitini tehnyt muuta kuin morkkasi minun koulupojantapojani. Olin nimittäin käymässä liian suureksi, jotta hän olisi voinut armastella minua poju-kultasenaan, ymmärrättehän. Hän kohteli minua aivan entiseen tapaan, hellittely-puuskat vain poisjätettyinä. Kun olin ollut koulussa kukkona, ei ollut miellyttävää tuntea olevansa kuin hänen esiliinansa nauhoihin sidottu pahanpäiväinen kakara. Kun hän näki, etten oppinut mitään, lähetti hän minut toiseen kouluun, Panley-nimiseen paikkaan pohjoisessa. Siellä olin aina seitsemäntoista vanhaksi, ja sitten hän tuli eräänä päivänä, ja meillä oli riita, tavallisuuden mukaan. Hän sanoi, ettei hän antaisi minun lähteä koulusta ennenkuin olisin yhdeksäntoista vanha, ja silloin minä ratkaisin asian karkaamalla tieheni heti samana yönä. Tulin Liverpooliin, missä piilouduin Austraaliaan lähtevään laivaan. Kun nälistyneenä häädyin ilmaisemaan itseni, kohteli laivan väki minua paremmin kuin olin odottanutkaan; ja minä tein työtä minkä jaksoin ansaitakseni matkani ja ruokani. Mutta kun minut jätettiin maihin Melbournessa, olin aika kiipelissä. En tuntenut ketään, eikä minulla ollut yhtään rahaa. Kaikki, millä ihminen saattoi elää, oli jonkun toisen omaisuutta. Kävelin pitkin kaupunkia etsien paikkaa, missä tarvittaisiin poikaa juoksemaan asioita tai puhdistamaan ikkunoita. Mutta minulla ei ollut rohkeutta mennä puoteihin kysymään. Pari-kolme kertaa, kun olin yrittämäisilläni, osui silmiini joku puotilais-nulikka, ja minä päätin, etten rupeaisi ainakaan hänen komenneltavakseen, ja että kun oli tarjolla koko kaupunki, saatoin yhtä hyvin mennä seuraavaan paikkaan. Vihdoin iltamyöhällä näin erään voimistelulaitoksen seinään naulatun ilmoituksen, ja sitä lukiessani jouduin puheisiin sen omistajan, vanhan Ned Skenen kanssa, joka istui tupakoimassa ovella. Hän mieltyi minuun ja tarjosi minulle paikan laitoksessaan jonkinlaisena yleis-apulaisena. Mikään ei olisi ollut minulle tervetulleempaa, ja niin teimme heti kaupat. Aikaa myöten tulin niin taitavaksi nyrkkeilyssä, että Ned järjesti minulle ottelun erästä Ducket-nimistä kevyen-sarjan miestä vastaan ja löi melko suuren vedon siitä, että minä voittaisin. No, enhän voinut tuottaa hänelle pettymystä, kun hän oli ollut niin ystävällinen minulle — rouva Skenekin oli pitänyt minua hyvänä kuin omaa poikaansa. Mitäpä saatoin tehdä muuta kuin ottaa leipäni sellaisena kuin se minulle tuli? Eihän minusta ollut mihinkään muuhun. Jos olisin kyennytkin kirjoittamaan hyvää käsialaa ja pitämään kirjaa, en kuitenkaan olisi saanut itseäni siihen uskoon, että tuo kynänpyörittäminen ja muiden rahojen laskeminen oli miehelle sopivaa ammattia. Ei ihmisen tehtävä ole tässä maailmassa se, mitä hän haluaisi tehdä, vaan se, mitä hän pystyy tekemään; ja ainoa asia, mihin minä kunnolla pystyin, oli tappeleminen. Tappelemalla saattoi voittaa paljon rahaa ja paljon kunniaa ja mainetta tuttavapiirini keskuudessa. Niinpä haastoin Ducketin ja löin hänet rääsyksi noin kymmenessä minuutissa. Jopa puolittain tapoin hänet, koska en tuntenut omaa voimaani ja koska pelkäsin häntä. Siitä saakka olen pitänyt samaa ammattia, sillä minkään muun laista tointa ei minulle koskaan tarjottu. Olin treenaamassa ottelua varten silloin kun olin Wiltstokenissa sen Mellish-houkan kanssa. Ottelu suoritettiin sinä päivänä, jolloin te näitte minut Claphamissa, kun minulla oli mustelma silmäkulmassa. Wiltstoken oli tehnyt minulle hyvää. Niin paljon kuin olenkin tapellut, en ole sydämeltäni paljon pikkulasta parempi; ja aina siitä saakka, kun tulin näkemään, ettei äitini ollut enkeli, on minulla ollut sellainen ajatus, että oikea enkeli ilmestyisi jonakin päivänä. En ole, nähkääs, koskaan välittänyt paljoa naisista. Niin huono kuin äitini olikin niin sanoakseni äidin virkaan, oli hänen ulkonäössään ja käytöksessään jotakin, mikä antoi minulle paremman käsityksen siitä, millainen miellyttävä nainen olisi, kuin mitä minulla oli useimmista muista asioista; ja ne tytöt, joita tapasin Austraaliassa ja Amerikassa, näyttivät minusta hyvin mitättömiltä hänen rinnallaan. Sitäpaitsi, he eivät luonnollisesti olleet sivistyneitä. Minä pidin kovasti rouva Skenestä, koska hän oli hyvä minulle, ja hänen tähtensä olin kohtelias niille tytöille, jotka kävivät hänen luonaan; mutta itse asiassa en voinut sietää heitä. Rouva Skene sanoi, että he koettivat kaikki pyrkiä minun suosiooni — naiset ovat riivattuja etevän nyrkkitaistelijan perään — mutta mitä enemmän he koettivat, sitä vähemmän minä heistä pidin. En voinut sille mitään: miesten kanssa saatoin tulla aikaan varsin hyvin, olivatpa he kuinka alhaisia hyvänsä, mutta sukuni vaativaisuus näyttäytyi kohta, kun naisista tuli kysymys. Kun näin teidän astuvan esiin puiden välistä silloin Wiltstokenissa ja seisovan niin rauhallisesti katsoen minuun ja Mellishiin ja sitten poistuvan jälleen näkyvistä lausumatta sanaakaan, niin luulinpa tosiaan teitä enkeliksi, joka vihdoinkin oli tullut. Sitten tapasin teidät rautatieasemalla ja kävelin kanssanne. Enkeliluulot te kylläkin pian saitte pois päästäni; enkelithän ovat lopultakin vain hämärää, lapsellista luuloa — luulen olevan tyhjää lorua, että niitä olisi taivaassa — mutta te annoitte minulle vielä paremman käsityksen kuin äitini siitä, millainen naisen tulisi olla, ja te vastasitte itse tuota käsitystä ja menitte siitä ylikin. Olen rakastanut teitä siitä pitäen, ja jos en saa teitä, niin en välitä mitä minusta tulee. Tiedän, että olen kelvoton, ja olen aina ollut; mutta kun näin teidän seurustelevan mielihyvällä aivan yhtä huonojen miesten kanssa kuin minäkin olin, niin en ymmärtänyt miksi minun olisi pysyteltävä poissa, kun mieleni teki tulla ihan kuollakseni. En ole ainakaan huonompi kuin se koiranpaistaja. Ja pahus vieköön, neiti Lydia, minä en tahdo kerskua; mutta nyrkkitaistelussakin on puhtaita ja likaisia tapoja samoinkuin kaikessa muussakin; ja minä olen koettanut parhaani mukaan pysyä puhtaissa tavoissa. En ole koskaan pelannut ristiin enkä iskenyt luvatonta iskua; enkä ole koskaan joutunut häviölle, vaikka olen vain keskisarjan mies ja olen otellut parhaiden kahdensadan naulan miesten kanssa Siirtomaissa, Yhdysvalloissa ja Englannissa."
Cashel lopetti. Kun hän jäi istumaan katsoen surumielisesti Lydiaan, joka oli ollut aivan hiljaa, virkkoi Lydia miettiväisesti:
"Olin ennakkoluuloisempi kuin tiesinkään. Mitä ajattelettekaan minusta, kun sanon teille, että ammattinne ei tunnu minusta puoleksikaan niin vastenmieliseltä nyt, kun tiedän, että te olette taiteilijan poika ettekä teurastajan sälli tai työmies, kuten serkkuni sanoi."
"Mitä!" huudahti Cashel. "Sanoiko tuo kaitanaama teille, että minä olin teurastaja!"
"Ei ollut tarkoitukseni ilmiantaa häntä; mutta, kuten olen jo sanonut, minä olen huono pitämään salaisuuksia. Herra Lucian Webber on serkkuni ja ystäväni ja on tehnyt minulle monta palvelusta. Saanko olla vakuutettu siitä, ettei hänellä ole mitään pelättävää teidän taholtanne?"
"Hänellä ei ole mitään oikeutta puhua valheita minusta. Hän katsoo hellällä silmällä teitä, hänkin: näin sen Wiltstokenissa. Minulla olisi hyvä halu antaa hänen tietää, olenko teurastaja vai en."
"Ei hän niin sanonutkaan. Se mitä hän kertoi minulle teistä, on saanut täyden vahvistuksen teidän omasta kertomuksestanne. Minä satuin kysymään häneltä, mihin ihmisluokkaan teidän ammattinne harjoittajat tavallisesti kuuluvat, ja hän sanoi niiden olevan työmiehiä, teurastajia ja niin edespäin. Pidättekö sitä loukkauksena?"
"Näen kyllä selvästi, ettette te salli minun pitää sitä loukkauksena. Tahtoisinpa tietää, mitä muuta hän sanoi minusta. Mutta hän oli kylläkin oikeassa. Ammatissamme on jos minkälaisia heittiöitä, sitä ei kannata kieltää. Sittenkuin se on tehty laittomaksi, eivät kunnon miehet halua siihen antautua. Kuitenkaan ne eivät ole itse nyrkkeilijät, vaan vedonlyöjät, jotka saattavat ammatin huonoon huutoon. Toivon, että serkkunne olisi pitänyt kiinni kirotun leukansa."
"Minä toivon, että te olisitte ennättänyt hänen edelleen kertomalla minulle totuuden."
"Sitä minäkin toivon nyt. Mutta mitä hyödyttää toivominen? Minä en uskaltanut antautua teidän menettämisen vaaraan. Näettehän itsekin, kuinka pian kielsitte minulta pääsyn taloonne, kun saitte asian ilmi."
"Se ei tehnyt paljon eroa", sanoi Lydia vakavasti.
"Te olitte aina ystävällinen minulle", sanoi Cashel valittavasti.
"Ystävällisempi kuin te minulle. Teidän ei olisi pitänyt pettää minua. Ja nyt arvelen, että meidän on paras erota. Olen iloinen, että tiedän tarinanne, ja myönnän, että valitsitte ehkä parhaan tavan, minkä olosuhteet tarjosivat teille. En moiti teitä."
"Mutta annatte minulle potkut. Niinkö?"
"Mitä ehdotatte, herra Cashel Byron? Sitäkö, että kävisitte vieraanani aina väliaikoina, samalla kuin ruhjotte ja hakkaatte vaivaisiksi teurastajia ja työmiehiä?"
"Enkä", tokaisi Cashel. "Te olette kovin ärsyttävä. Minä en jää enää pitkäksi aikaa ammattiin: onneni on liian hyvä kestääkseen kauan. Joka tapauksessa minun on pian vetäydyttävä syrjään, olkoon onni hyvä tai huono, koska minulla ei ole tasaväkistä kilpailijaa. Juuri tällä hetkellä ei ole ketään muuta kuin Bill Paradise, joka väittää kykenevänsä voittamaan minut, ja hänen kanssaan tulen ratkaisemaan välini syyskuussa, jos hän todella tahtoo vastata sanoistaan. Sen jälkeen vetäydyn syrjään. Luulen olevani silloin kymmenentuhannen punnan mies. Olen kuullut sanottavan, että kymmenentuhatta puntaa on samaa kuin viisisataa vuodessa. Ja päättäen siitä, millaista taloutta pidätte täällä, otaksun teidän tulonne tekevän saman verran, maatalo vielä siihen lisäksi; niin että jos tahdotte mennä naimisiin kanssani, on meillä tuloja yhteensä tuhat puntaa vuodessa. Minä en tiedä paljon raha-asioista, mutta ainakin voimme sillä summalla elää kuin kanat ryytimaassa. Se on selvä ja asiallinen esitys, eikö niin?"
"Entä jos kieltäydyn?" sanoi Lydia hieman ankarasti.
"Silloin saatte tehdä noilla kymmenellätuhannella punnalla mitä haluatte", sanoi Cashel toivottomasti. "On samantekevä, mihin minä joudun. En tahdo mennä hunningolle teidän enempää kuin kenenkään muunkaan naisen takia, jos voin sitä auttaa, ja minä — mutta mitä hyödyttää sanoa, jos te kieltäydytte? Tiedän, etten osaa käyttää oikeita sanoja: olen huono pitämään tunteellisia puheita; mutta vaikka minulla olisi yhtä liukas kieli kuin jollakin noista pitkätukkaisista perjantaivieraista, niin en voisi pitää teistä enemmän tai ajatella teistä parempaa."
"Mutta te olette erehtynyt tulojeni määrään nähden."
"Se ei haittaa vähääkään. Jos teillä on enemmän, niin sitä hauskempi. Jos teillä on vähemmän, tai jos teidän on luovutettava pois kaikki omaisuutenne naimisiin mennessänne, niin saan pian kokoon toiset kymmenentuhatta häviön korvaukseksi. Antakaa minulle yksi hyvä sana, niin, tuli ja leimaus, minä taistelen kaikkia kristikunnan seitsemää mestaria vastaan peräkkäin, väliaikaa pitämättä, viidentuhannen panoksesta joka mieheltä. Viis rahasta!"
"Minä olen rikkaampi kuin te otaksutte", sanoi Lydia järkähtämättä. "En voi tarkoin sanoa omaisuuteni määrää, mutta vuosituloni ovat noin neljäkymmentätuhatta puntaa."
"Neljäkymmentätuhatta puntaa!" huudahti Cashel. "Pyhä Mooses! En luullut kuningattarellakaan olevan niin paljon."
Tuokioon hän ei tuntenut muuta kuin silkkaa hämmästystä. Sitten, käsittäen aseman, hän kävi hyvin punaiseksi. Mielipahasta murtuneella äänellä hän virkkoi: "Näen, että olen ollut houkkio", otti hattunsa ja kääntyi lähteäkseen.
"Ei siitä seuraa, että teidän pitäisi lähteä heti sanaakaan sanomatta", sanoi Lydia, ilmaisten hermostumista ensi kerran koko keskustelun aikana.
"Oh, joutavaa kaikki", sanoi Cashel. "Voin kyllä olla houkka, kun silmäni ovat ummessa; mutta olen aivan järkevä, kun olen saanut ne auki. Minulla ei ole mitään asiaa täällä. Toivon, että Luoja olisi suonut minun jäädä Austraaliaan."
"Ehkä se olisi ollut parempi", sanoi Lydia hämmentyneenä. "Mutta kun kerran olemme kohdanneet toisemme, on hyödytöntä sitä valittaa; ja — — Sallikaa minun huomauttaa teille eräästä asiasta. Te sanoitte minulle, että olen ottanut ystävikseni miehiä, joiden toimiala ei ole parempi kuin teidänkään. En myönnä sitä täydelleen; mutta yhdessä suhteessa he ovat samalla tasolla teidän kanssanne. He ovat kaikki, mitä maalliseen hyvyyteen tulee, paljon köyhempiä kuin minä. Useimmat heistä, pelkään mä, ovat köyhempiä — paljon, paljon köyhempiä kuin te."
Cashel loi nopeasti katseensa ylös uudelleen viriävin toivoin; mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hän pudisti päätään masentuneesti.
"Olen ainakin kiitollinen teille", jatkoi Lydia, "siitä, että olette etsinyt minua minun itseni vuoksi, tietämättä mitään rikkaudestani."
"Niin kyllä", huoahti Cashel. "Teidän rikkautenne voi kyllä olla mainio asia niille toisille, ja minä olen iloinen siitä, että teillä on sitä, teidän itsenne puolesta. Mutta minulle se on loppukolaus. Siis hyvästi."
"Hyvästi", sanoi Lydia, miltei yhtä kalpeana kuin miksi Cashelkin oli tullut, "koska te sen niin tahdotte."
"Koska piru sen niin tahtoo", sanoi Cashel katkerasti. "Ei hyödytä toivotella sitä olevaksi toisin päin. Onni on minua vastaan. Toivon, neiti Carew, että annatte minulle anteeksi, kun olen ollut sellainen aasi. Se tulee kaikki minun siunatusta yksinkertaisuudestani: minulle ei ole opetettu parempaa."
"Ei minulla ole mitään epäsopua teidän kanssanne, paitsi siitä vanhasta totuuden salaamis-kysymyksestä, ja sen minä annan teille anteeksi — sikäli kuin sen aiheuttama paha koskee minua. Mitä tulee ilmoitukseenne persoonallisesta kiintymyksestänne minuun, niin olen saanut ottaa vastaan monta samanlaista, jotka ovat mairitelleet minua vähemmän. Mutta meidän välillämme on joitakin arveluttavuuksia. Te ette tahdo kosia naista, joka on sata kertaa teitä rikkaampi, enkä minä tahdo suosia nyrkkitaistelijaa. Rikkauteni peloittaa jokaista miestä, joka ei ole lurjus, ja teidän ammattinne peloittaa jokaista naista, joka ei ole raivotar."
"Siis te — — Sanokaa minulle yksi asia", sanoi Cashel innokkaasti.
"Otaksukaa, että olisin rikas porho, enkä olisi —"
"Ei", sanoi Lydia, keskeyttäen hänet käskevästi. "En tahdo otaksua muuta kuin mitä todellisuudessa on."
Cashel vaipui jälleen alakuloisuuteen. "Jospa vain ette olisi ollut ystävällinen minulle!" sanoi hän. "Luulen, että syynä siihen, miksi rakastan teitä niin paljon, on se, että te olette ainoa ihminen, joka ei pelkää minua. Muut ihmiset ovat minulle kohteliaita, koska he eivät uskalla olla muunlaisia nyrkkeilijä-mestarille. On kovin yksinäistä olla mestari. Te ette tiennyt siitä mitään, ja te tiesitte, että minä pelkäsin teitä, ja sentään olitte minulle niin hyvä."
"Yksinäistä on myös olla hyvin rikas nainen. Ihmiset pelkäävät rikkauttani ja sitä, mitä he sanovat oppineisuudekseni. Meillä kahdella on ainakin yksi yhteinen kokemus. Tehkää nyt minulle se suuri ystävällisyys, että menette. Meillä ei ole enää mitään sanottavaa toisillemme."
"Menen kahden sekunnin päästä. Mutta minä en usko paljon tuohon teidän yksinäisyyteenne. Se on vain kuvittelua."
"Ehkä on niin. Useimmat sen laatuiset tunteet ovat vain kuvittelua."
Seurasi jälleen vaitiolo. Sitten Cashel sanoi:
"En tunne itseäni puoleksikaan niin katkeraksi kuin hetki sitten. Onko varmaa, ettette ole vihainen minulle?"
"Ihan varmaa. Sallikaa minun nyt sanoa hyvästi."
"Ja enkö saa nähdä teitä koskaan enää? Enkö ihan koskaan? — maailman loppuun, Amen?"
"Ette koskaan kuuluisana nyrkkitaistelijana. Mutta jos tulee päivä, jolloin herra Cashel Byron on jotakin, mikä paremmin vastaa hänen syntyperäänsä ja luonnonlaatuansa, niin en tahdo unohtaa vanhaa ystävää. Oletteko nyt tyytyväinen?"
Cashelin kasvot alkoivat hehkua ja hiusten juuret kihistä. "Yksi asia vielä", sanoi hän. "Jos te tapaatte minut sattumalta kadulla sitä ennen, niin suotteko minulle katseen? En pyydä oikeata päännyökkäystä, vaan ainoastaan silmäystä pysyäkseni käynnissä?"
"Minulla ei ole aikomusta kieltää tuttavuuttamme", sanoi Lydia vakavasti. "Mutta älkää asettuko tahallanne tielleni."
"Kunniani kautta, sitä en tee. Tyydyn kävelemään sen Sohossa olevan kadun kautta silloin tällöin. Nyt lähden: tiedän, että teillä on kiire päästä eroon minusta. Siis hyv— Seis vähän, sentään. Ehkäpä te, kun se aika tulee, josta puhuitte, olettekin jo naimisissa."
"Se on mahdollista; mutta ei ole todennäköistä, että menisin naimisiin. Kuinka monta asiaa teillä on vielä sanottavana, joita teillä ei ole oikeutta sanoa?"
"Ei ainoatakaan", sanoi Cashel nauraen niin, että talo kajahti. "En ole ollut koskaan eläessäni onnellisempi, vaikka itkenkin sisällisesti koko ajan. Saan tehdä vielä yrityksen saavuttaakseni teidät. Hyvästi. Ei", lisäsi hän, kääntyen pois Lydian ojennetun käden edestä: "en uskalla koskea siihen: voisin syödä teidät jälkeenpäin." Hän lähti ovelle, mutta kääntyi kynnyksellä sanoakseen kuuluvasti kuiskaten: "Muistakaa, että olen kihloissa teidän kanssanne. En sano, että te olette kihloissa minun kanssani, mutta minun puoleltani se on kihlaus." Ja hän riensi ulos huoneesta.
Eteishallissa oli Bashville, kalpeana ja päättäväisenä, valmiina ryntäämään emäntänsä avuksi ensimmäisestä kutsusta. Hänellä oli hiilihanko piilotettuna saataville. Kuultuaan juuri äänekkään naurun ja nähdessään Cashelin tulevan portaita alas erinomaisella tuulella seisoi hän liikahtamatta, tietämättä mitä ajatella.
"No, vanha veikko", sanoi Cashel äänekkäästi, taputtaen häntä olalle: "olette siis elossa vielä. Onko ketään ruokasalissa?"
"Ei", sanoi Bashville.
"Siellä on paksu matto, jolle on pehmeä kaatua", sanoi Cashel, vetäen
Bashvillen mainittuun huoneeseen. "Tulkaahan. Näyttäkää nyt minulle
se pikku temppunne uudelleen. No! Älkää pelätkö: en minä lyö teitä.
Kaatakaa minut maahan. Varokaa vain lyömästä päätäni pesänristikkoon."
"Mutta —"
"Hiiteen mutta. Olittepa varsin vikkelä siihen joku hetki sitten. No!"
Epäröityään hetken kävi Bashville käsiksi Casheliin, joka heti tuli vakavaksi ja tarkkaavaiseksi ja pysyi sellaisena järkähtämättä sen aikaa kuin Bashville taitavasti heitti hänet kumoon. Hän istui miettiväisenä liesimatolla hetken aikaa, ennenkuin nousi ylös. "Ymmärrän", sanoi hän sitten, nousten jaloilleen. "Tehkää se nyt uudelleen."
"Mutta siitä syntyy sellainen kolina", vastusti Bashville.
"Yhden kerran vain. Ei siitä synny mitään kolinaa tällä kertaa."
"No, itsekullekin makunsa mukaan", sanoi Bashville myöntyen. Mutta sen sijaan että olisi kaatanut vastustajansa kumoon, huomasikin hän joutuneensa Cashelin käsivarsien muodostamaan silmukkaan, jonka vähäisinkin kiristys olisi kuristanut hänet. Cashel nauroi jälleen niin että raikui, päästäessään hänet irti.
"Niin se on tehtävä, vai mitä?" sanoi hän. "Ette voi saada vanhaa kettua menemään kahdesti samaan loukkuun. Osaatteko muita kaatotemppuja?"
"Osaan", sanoi Bashville; "mutta en todellakaan voi näyttää niitä teille täällä. Joutuisin ikävyyksiin melun vuoksi."
"Tulkaa minun luokseni, kun teillä on vapaailta", sanoi Cashel, ojentaen hänelle kortin, "tällä osoitteella, ja näyttäkää minulle mitä osaatte, niin minä katson mitä voin tehdä teistä. Teissä on miehen ainesta."
"Olette hyvin ystävällinen", sanoi Bashville, pistäen kortin irvistäen taskuunsa.
"Ja nyt sallikaa minun antaa teille neuvo, josta teillä tulee olemaan hyötyä niin kauan kuin elätte", sanoi Cashel painokkaasti. "Te teitte hiivatin typerästi tänään. Heititte kumoon miehen — ja vielä nyrkkitaistelijan — ja jäitte sitten seisomaan ja katsomaan kuin hupsu, odottaen että hän nousisi ylös ja tappaisi teidät. Jos joskus teette sen tempun uudelleen, niin pudottautukaa hänen päälleen niin raskaasti kuin voitte siinä silmänräpäyksessä kuin hän on poissa jaloiltaan. Taivuttakaa kyynärpäänne hyvin koukkuun allenne ja katsokaa, että se osuu pehmeään paikkaan. Jos hän tarttuu siihen ja vääntää teidät ympäri, niin käyttäkää takaraivoanne. Jos hän on kerrassaan liian voimakas teille, niin pankaa polvenne hänen kurkulleen ikäänkuin vahingossa. Mutta älkää millään muotoa seisoko toimetonna. Se on sallimuksen härnäämistä."
Cashel terästi jokaista neuvoaan painaltamalla ponnekkaasti etusormellaan Bashvillen nutun nappia. Lopuksi hän nyökkäsi, avasi ulko-oven ja asteli pois kevein mielin.
Lydia seisoi kirjaston ikkunan vieressä ja näki hänen kävelevän pitkin etupuutarhaa, pannen merkille kuinka hänen kevyt, ripeä astuntansa ja jonkunlainen uljas varmuus ryhdissä erotti hänet hienosti käyskentelevästä keski-ikäisestä herrasmiehestä, raskaasti talsivasta työmiehestä ja tarmokkaasti harppovasta nuorukaisesta, jotka samaan aikaan kulkivat ulkopuolella. Rautasäleikkö, joka erotti hänet heistä, sai Lydian ajattelemaan niitä kauniita ja vaarallisia eläimiä, jotka astelivat edestakaisin rauta-aitauksien takana läheisessä puistossa. Mutta hän riemuitsi, rauhalliseen tapaansa, siitä ajatuksesta, että niin vaarallinen kuin hän olikin, ei hänen, Lydian, tarvinnut häntä pelätä. Kun Cashelin ajuri oli löytänyt hänet ja vienyt hänet pois, meni Lydia eräälle pulpettinsa lukitulle laatikolle ja otti esiin isänsä viimeisen kirjeen. Hän istui jonkun aikaa katsellen siihen avaamatta sitä.
"Olisipa omituista, isä", sanoi hän, ikäänkuin isä todella olisi ollut hänen lähellään, "jos sinun verraton tyttäresi päätyisi oppimattoman nyrkkitaistelijan vaimoksi. Tunsin epätoivon viiltoa, kun hän vastasi neljänkymmenen tuhannen punnan vuosituloihini vastustamattomalla hyvästillä. Ja nyt hän on kihlautunut minulle."
Hän lukitsi jälleen isänsä, niin sanoakseni, pulpettinsa laatikkoon ja soitti kelloa. Bashville ilmestyi, hiukan hämmentyneenä.
"Jos herra Byron tulee toiste, niin laskekaa hänet sisään, jos olen kotona."
"Kyllä, neiti."
"Kiitos."
"Suokaa anteeksi, neiti, mutta saanko kysyä, onko minun suhteeni tehty mitään valitusta?"
"Ei ole." Bashville oli vastahakoisesti vetäytymässä pois, kun Lydia lisäsi: "Herra Byronin puheesta ymmärsin, että te koetitte väkisin estää häntä tulemasta sisälle. Te antauduitte siten tehdessänne alttiiksi tarpeettomalle vaaralle; ja vastedes voitte pitää sääntönä, että kun ihmiset ovat tungettelevia eivätkä tahdo poistua pyydettäessä, niin on parasta antaa heidän tulla sisälle siksi kunnes saatte erikoiset ohjeet minulta. En suinkaan moiti teitä: päinvastoin tahdon lausua tunnustukseni päättäväisyydestänne saamienne määräysten täyttämisessä; mutta poikkeuksellisissa olosuhteissa voitte käyttää omaa harkintaanne."
"Hän sysäsi oven minulle vasten naamaa, ja minä toimin hetken yllykkeestä. Toivon, että annatte minulle anteeksi sen vapauden, jonka otin lukitessani budoaarin oven. Hän on vanhempi ja raskaampi kuin minä, ja hänellä on lisäksi se etu, että hän on ammattilainen. Muuten olisin pitänyt puoleni."
"Olen täysin tyytyväinen", sanoi Lydia kylmähkösti poistuessaan huoneesta.
"Kuinka kauan olet viipynyt!" huusi Alice miltei hysteerisenä, kun
Lydia astui sisään. "Onko hän mennyt? Mitä ne kamalat äänet olivat?
Onko jostakin kysymys?"
"Tanssimisesta ja myöhään valvomisesta on kysymys", sanoi Lydia.
"Huvittelu näkyy käyvän liian rasittavaksi hermostollesi, Alice."
"Ei se huvittelun syy ole, vaan tuon miehen", sanoi Alice nyyhkyttäen.
"Vai niin? Minä olen keskustellut sen miehen kanssa enemmän kuin puoli tuntia, ja Bashville on suorastaan otellut hänen kanssaan, emmekä kuitenkaan ole hysteerisiä. Sinähän olet istunut täällä täydessä rauhassa, eikö niin?"
"Minä en ole hysteerinen", sanoi Alice suuttuneena.
"Sitä parempi", sanoi Lydia vakavasti, pannen kätensä Alicen otsalle, mihin Alice mukautui tuhahtaen.