X LUKU.
Rouva Byron, näyttämönimeltään Adelaide Gisborne, oli nyt, toista kertaa taiteilijauransa varrella, puheenaiheena Lontoossa, missä hän oli monet vuodet ollut miltei unohduksissa. Hänen oman polvensa aikuiset pääkaupunkilaisteatterien johtajat olivat huomanneet, että hänen menestymisensä uusissa osissa oli hyvin epävarma, että hän oli oikullisempi kuin hemmotelluimmat yleisön suosikit, ja että hänen vakituinen vastauksensa sopimus-esityksiin oli se, että hän inhosi näyttämöä ja oli päättänyt olla astumatta sille enää jalallaankaan. Niinpä he olivat tulleet toimeen ilman häntä niin kauan, että Lontoon teatteriyleisön nuorempi puoli tunsi hänet vain maineelta jonakin vanhanaikaisena näyttelijättärenä, joka vaelsi pitkin maaseutua tyrkyttäen itseään tietämättömille ihmisille suurena taiteilijana ja kiusaten heitä esittämällä Shakespearen näytelmiä. Rouva Byronin luonteelle soveltui hyvin matkustella pienen draamallisen seurueen kanssa kaupungista kaupunkiin, pysähtyen viikoksi tai pariksi kuhunkin ja toistaen puoltakymmentä osaa, joissa hän oli hyvin vaikuttava ja jotka hän taisi niin hyvin, ettei hän koskaan ajatellut niitä silloin kuin hänellä vain oli jotakin muuta ajattelemista. Useimmat maaseudun väestöt ottivat hänen vuotuiset vierailunsa innostuksella vastaan. Heidän joukossaan hän huomasi suosionosoitukset esiripun edessä kiihkeämmiksi, valtansa sen takana rajattomammaksi, kulunsa pienemmiksi ja voittonsa suuremmiksi kuin Lontoossa, josta hän asiain niin ollen välitti yhtä vähän kuin Lontoo välitti hänestä. Vanhetessaan hän ansaitsi rahaa enemmän ja kulutti vähemmän. Valittaessaan Cashelille tämän kasvatuksen kalleutta oli hän jo rikas. Sittenkuin Cashel oli vapauttanut hänet tuosta kulungista, oli hän tehnyt vierailuja Amerikkaan, Egyptiin, Intiaan ja siirtomaihin ja rikastunut yhä lakkaamatta. Tältä suurelta kiertueelta hän oli palannut Englantiin sinä päivänä, jolloin Cashel lisäsi Lentävän Hollantilaisen laakerit voittojensa sarjaan; ja seuraavan sunnuntain sanomalehtien urheiluosastot olivat täynnä Cashel Byronin taidon ylistystä ja teatteriosastot olivat täynnä Adelaide Gisbornen neron suitsutusta. Mutta rouva Byron ei lukenut koskaan urheiluosastoa, vaikka Cashel silmäili teatteriuutisia.
Ne teatterinjohtajat, jotka aikaisemmin olivat vieroneet rouva Byronia, olivat nyt joko kuolleet, menneet vararikkoon tai muuttaneet vähemmän epävarmoille toimialoille. Yksi heidän jälkeensä tulleista johtajista oli hiljakkoin palauttanut Shakespearen yleisön suosioon yhtä tehokkaasti kuin Cashel oli palauttanut nyrkkeilyottelut. Haluten esittää Kuningas Juhanan, teki hän äsken palanneelle näyttelijättärelle houkuttelevan tarjouksen Constance'na esiintymisestä, pannen jotkut sanomalehtimies-tuttavansa samaan aikaan valittamaan näyttelemistaiteen "suuren koulun" rappeutumista ja sepittämään tai kaivamaan esiin kaskuja mrs Siddons'ista. Tällä kertaa ei rouva Byron puhunut mitään näyttämön inhoamisesta. Hän oli todella inhonnut sitä kerran; mutta tultuaan kyllin rikkaaksi voidakseen luopua teatterista oli hän kuluttanut tuon tunteen loppuun, ja näytteleminen oli muodostunut hänelle tottumukseksi, josta oli yhtä vaikea irtautua kuin mistä tottumuksesta hyvänsä. Hän tunsi siis jonkunmoista tyydytystä voidessaan ansaita rahaa helposti ja varmasti, ja hän oli jo saanut sitä kokoon niin paljon, että hän alkoi hautoa suunnitelmia syrjäänvetäytymisestä, Pariisissa esiintymisestä, oman teatterin perustamisesta Lontooseen, ynnä muita sen kaltaisia päähänpistoja. Hänen nuoruutensa loistokohtana oli ollut hänen äkillinen riemuvoittonsa Lontoossa heti ensi kerralla, kun hän esiintyi millään näyttämöllä, ja hän tunsi nyt mielitekoa toistaa tämä ja kruunata taiteilijauransa siellä missä se oli alkanutkin. Siispä hän suostui johtajan tarjoukseen, ja menipä vielä niinkin pitkälle, että luki itsekseen Kuningas Juhanan alusta loppuun.
Sattui niin, että muudan Plantagenet-kauden mielenkiintoisimpia kirjallisia todistuskappaleita oli pergamenttiliuska, joka sisälsi katkelman prinssi Arthurin kronikasta ynnä värillisen muotokuvan hänen äidistään. Herra Carew-vainaja oli osunut saamaan sen haltuunsa mitättömästä summasta, ja nyt se oli Lydialla, jolta teatterin ohjaaja pyysi lupaa katsoa sitä. Lupa annettiin kernaasti, ja ohjaaja tuli Regent's Parkissa olevaan taloon, jonka hän julisti tyhjentymättömäksi aarrevarastoksi. Hän sanoi olevansa kovin pahoillaan, kun ei hän voinut näyttää kuvaa neiti Gisbornelle. Lydia vastasi, että jos neiti Gisborne haluaisi tulla sitä katsomaan, niin hän olisi hyvin tervetullut. Kaksi päivää myöhemmin, puolenpäivän aikaan, rouva Byron saapui ja tapasi Lydian yksin kotona. Alice oli mennyt ulos, tuntien, että oli parempi olla tapaamatta näyttelijätärtä — eihän koskaan voinut tietää, mitä sellaiset olivat olleet.
Vuodet, jotka olivat kuluneet rouva Byronin käynnistä tohtori Moncriefin luona, eivät olleet jättäneet häneen mitään huomattavia jälkiä: näyttipä hän nyt vielä nuoremmaltakin kuin silloin, koska hän oli vaivautunut parantamaan kasvojensa väriä keinotekoisesti. Hänen käytöksensä huoleton hienous erosi niin suuresti ohjaajan harkitusta arvokkuudesta ja huolekkaasta kohteliaisuudesta, että Lydia tuskin saattoi ajatella heidän kuuluvan samalle ammattialalle. Hänen äänensä antoi hienon hurman hänen mitättömimmillekin huomautuksilleen, ja se oli niin erilainen kuin suinkin verrattuna Cashelin karkeaan puheensävyyn. Mutta kuitenkin oli Lydia heti sen ensi värähdyksen kuullessaan vakuutettu, että neiti Gisborne oli Cashelin äiti. Sitäpaitsi oli heillä toistensa leuka.
Rouva Byron kävi viivyttelemättä käsiksi käyntinsä aiheeseen ja pyysi heti nähdä kuvaa. Lydia vei hänet kirjastoon, missä useita salkkuja oli valmiina esillä. Kallisarvoinen pergamenttikappale oli ylimmäisenä.
"Hyvin mielenkiintoinen todellakin", sanoi rouva Byron, heittäen sen syrjään katsahdettuaan siihen ja alkaen selailla joitakin myöhempiä piirroksia, Lydian katsellessa häntä syrjästä äänettömänä ja huvitettuna. "Ahaa", sanoi hän, "tässä on jotakin, joka sopii juuri minulle."
"Tarkoitatteko Constancen osaan Kuningas Juhanassa?"
"Niin kyllä."
"Mutta silkkiä ei valmistettu Länsi-Euroopassa ennenkuin kolmesataa vuotta Constancen kuoleman jälkeen. Ja tuo piirros on Rubensin tekemä luonnos Maria di Medicistä."
"Samantekevä", sanoi rouva Byron levollisesti. "Mitä sillä on väliä, jos puku on kolmesataa vuotta myöhemmältä ajalta, kun nainen sen sisässä on seitsemänsataa vuotta myöhemmältä? Mikä voi olla suurempi anakronismi kuin prinssi Arthurin kuolema kolmen kuukauden kuluttua tästä päivästä lukien Panopticoni-teatterin näyttämöllä? Minä olen ymmärtääkseni taiteilija, joka annan elämän jollekin kaunokirjalliselle luomalle, enkä suinkaan mikään täysikasvuinen lapsi, joka leikkii jäljittelevänsä jotakin henkilöä Markhamin 'Englannin historiasta'. Minä pidän sellaista pukua, joka vaatettaa minua. En voi näytellä, jos tunnen olevani homssumainen."
"Mutta mitä ohjaaja sanoo?"
"Minulleko? Ei mitään", sanoi rouva Byron, ja hänen tyyneydestään saattoi ymmärtää, että ohjaajan oli paras jättää kaikki sanomiset. "Sitäpaitsi, ette suinkaan luule, että hän on mikään oppinut mies, vai mitä? Ja kun hän itse tulee pitämään haarniskaa, joka ilmeisesti on tehty vast'ikään Birminghamissa, niin — —!" Rouva Byron kohautti olkapäitään eikä välittänyt ohjaajan mielipiteestä edes niin paljoa, että olisi lopettanut lauseen.
"Onko tämä lady Constancen osa mieliosianne?"
"Ikävä, hyvä neiti", sanoi rouva Byron hajamielisesti. "Miehet näyttävät siinä naurettavilta, eikä se vedä."
"Epäilemättä", sanoi Lydia, tarkaten hänen kasvojaan. "Mutta minä puhuin etupäässä teidän persoonallisista tunteistanne tuota henkilöosaa kohtaan. Onko teistä esimerkiksi mieluista kuvata äidillistä hellyyttä näyttämöllä?"
"Äidillinen hellyys", sanoi rouva Byron äkillisellä ylevyydellä, "on aivan liian pyhä asia jäljiteltäväksi. Onko teillä lapsia?"
"Ei", sanoi Lydia kainosti. "En ole naimisissa."
"Teidän pitäisi saada lapsi: se tekisi teille hyvää, sekä ruumiillisesti että henkisesti. Äitiys on sinänsä kasvattavaa."
"Arveletteko, että se sopii jokaiselle naiselle?"
"Ehdottomasti. Poikkeuksetta. Ajatelkaahan vain, hyvä neiti Carew, sitä ääretöntä kärsivällisyyttä, jolla teidän on hoivattava lasta — kuinka teidän on katsottava sen pienillä silmillä ja omilla viisailla silmillänne samalla haavaa — kuinka teidän on kärsittävä soimaamatta sen viattomuudessaan teille tuottamat kivut — kuinka on annettava anteeksi sen sadat pikku itsekkyydet — kuinka on elettävä alituisessa pelossa, ettei vain haavoittaisi sen herkkää tunteellisuutta tai herättäisi sen katkeraa loukkautumista vääryyksillä ja oikuilla. Ajatelkaa, kuinka teidän on vartioitava ja hillittävä itseänne, harjoitettava ja kehitettävä itsessänne kaikkea, mikä voi auttaa teitä vetämään puoleenne ja säilyttämään maailman arkatuntoisinta rakkautta! Uskokaa minua, äitinä olo on verraton kokemus. Se on ruhtinaallinen hyvitys siitä, että on syntynyt naiseksi."
"Kuitenkin", sanoi Lydia, "minä toivon, että olisin syntynyt mieheksi. Koska te näytätte ajatelleen syvästi näitä asioita, tahtoisin tehdä teille erään kysymyksen. Ettekö luule, että perehtyminen johonkin taiteeseen, joka vaatii vuosikausien itsetutkistelua ja harjoitusta — esimerkiksi sellaiseen kuin teidän — on myöskin kasvatuksena hyvin arvokasta? Melkein yhtä hyvää kouluutusta kuin äitiys, eikö niin?"
"Mitä tyhjiä!" sanoi rouva Byron varmasti. "Ihmiset tulevat maailmaan valmiina. Minä menin näyttämölle kahdeksantoista vanhana ja onnistuin heti paikalla. Jos olisin tuntenut jonkunverran maailmaa tai ollut neljä vuotta vanhempi, olisin ollut heikko, kömpelö, arka ja lattea; olisi kestänyt kymmenen vuotta, ennenkuin olisin pystynyt raahautumaan esiin. Mutta minä olin nuori, intohimoinen, kaunis, ja vielä lisäksi kauhea; olin näet karannut kotoani kaksi vuotta aikaisemmin ja kokenut julman pettymyksen. Näyttämöhomman opin yhtä helposti ja ajattelematta kuin lapsi oppii rukouksen: loppu tuli minulle luonnon mukana. Olen nähnyt toisten kuluttavan vuosia kamppaillessaan huonoa ääntä, kömpelöä vartaloa ja arkuutta vastaan, ja lisäksi kymmentä muuta puutetta vastaan, jotka olivat olemassa vain heidän mielikuvituksessaan. Heidän kamppailunsa lienee ehkä kasvattanut heitä, mutta jos heillä olisi ollut tarpeeksi neroa, eivät he olisi tarvinneet kamppailua eikä kasvatusta. Ehkäpä siinä on syy, miksi nerot ovat niin epävakaisia olentoja ja keskinkertaiset ihmiset niin säädyllisiä. Myönnän, että olin hyvin rajoitettu ensi aikoja esiintyessäni: olin kerrassaan kykenemätön komediaan. Mutta en ruvennut koskaan näkemään sen vuoksi mitään vaivaa; ja vähitellen, kun aloin hiukan kypsyä ja nähdä niiden asiain typeryyttä, joista ennen olin tehnyt niin suuren numeron, tuli komediakin minulle etsimättä, samoin kuin romanttinen murhenäytelmä oli tullut aikaisemmin. Luulen, että se olisi tullut aivan samoin, jos olisin nähnyt vaivaa siihen päästäkseni, paitsi että olisin lukenut sen saavutuksen omain ponnistusteni ansioksi. Useimmat uurastavat ihmiset luulevat itse tehneensä itsestään sen, mitä he ovat — hyvin samaan tapaan kuin jos lapsi luulisi itse saaneensa itsensä kasvamaan."
"Te olette tapaamistani taiteilijoista ensimmäinen", sanoi Lydia, "joka ei väitä taidetta kaikkein vaivalloisimmaksi kaikista kutsumuksista. Kaikki he kieltävät neron olemassaolon ja lukevat kaikki saavutukset työskentelyn ansioksi."
"Tietysti itsekukin hyötyy ison joukon kokemuksesta; ja työtä on näyttämöllä yllinkyllin. Mutta minun oma neroni se on, joka tekee minut kykeneväksi käyttämään hyväkseni kokemuksia ja työskentelemään näyttämöllä, sensijaan että muuten häätyisin työskentelemään keittiössä tai pesutuvassa."
"Te olette varmaan hyvin mieltynyt ammattiinne."
"Siinähän tuo menettelee nykyään: olen vähitellen sopeutunut siihen. Alussa ryhdyin siihen mieliteon ajamana, ja nyt jatkan sitä edelleen, koska, vanha ihminen kun olen, minulla ei ole muuta tekemistä. Varjelkoon, kuinka vihasin sitä ensimmäisen kuukauden jälkeen! Nyt on minun pian luovuttava siitä. Ihmiset alkavat kyllästyä minuun."
"Minä epäilen sitä. Minun täytynee otaksua, että olette vanha ihminen, koska niin sanotte; mutta tiedätte kai itsekin, että, imartelematta puhuen, te tuskin näytätte vielä ehtineen parhaaseen ikäänne."
"Voisin olla teidän äitinne, hyvä neiti. Voisin olla jo isoäitikin. Kukaties olenkin." Viime lauseessa oli valittavaa sävyä, ja Lydia käytti tilaisuutta hyväkseen.
"Te puhuitte siis äitiydestä kokemuksen perusteella, neiti Gisborne?"
"Minulla on poika — poika, joka lahjoitettiin minulle kahdeksannellatoista ikävuodellani."
"Toivon, että hän on perinyt äitinsä neron ja henkilökohtaisen viehkeyden."
"Sitä en todellakaan tiedä", sanoi rouva Byron miettivästi. "Hän oli täysi paholainen. Pelkään, että kauhistutan teitä, neiti Carew; mutta minä tein hänelle todellakin kaiken, mitä hellinkään äiti voi tehdä, ja kuitenkin hän karkasi luotani ilman jäähyväisten merkkiäkään. Pojan-lurjus!"
"Pojat menettelevät joskus julmasti seikkailuinnossaan", sanoi Lydia, tähystellen valppaasti vieraansa kasvoja.
"Ei se siitä johtunut. Hillitön luonteenlaatu sen teki. Hän oli äreä ja kostonhaluinen. On aivan mahdoton rakastaa äreää lasta. Minä pidin hänet lakkaamatta lähelläni, silloinkuin hän oli pieni; ja kun hän kasvoi liian isoksi siihen, kulutin määrättömät rahat hänen kouluutukseensa. Kaikki turhaan! Hän ei koskaan osoittanut minkäänlaista tunnetta minua kohtaan, paitsi loukkautumista, jota ei mikään ystävällisyys voinut, poistaa. Eikä hänellä ollut mitään valittamisen syytä. Huonompaa poikaa ei ole koskaan ollut."
Lydia pysyi vaiti ja totisena. Rouva Byron katsoi pikemmin hänen ohitseen kuin häneen. Äkkiä hän lisäsi: "Poloinen kulta Cashelini" (Lydia hillitsi säpsähdyksen), "mikä häpeä puhua sinusta tällä tavoin! Te näette, että rakastan häntä huolimatta hänen häijyydestään." Rouva Byron otti esiin nenäliinansa, ja Lydia tunsi tuokion verran levottomuutta, peläten kyynelkohtausta. Mutta neiti Gisborne niisti vain nenäänsä täysin rauhallisesti ja nousi lähteäkseen. Lydia, joka, paitsi mielenkiintoaan Cashelin äitiin, tunsi vetoa ja huvitettua mieltymystä itse naista kohtaan sinänsä, suostutti hänet jäämään aamiaispäivälliselle, saaden keskustelun varrella selville, että hän oli lukenut paljon Werther-lajin kaunokirjallisuutta nuoruudessaan ja oli sittemmin käyttänyt joutoaikojaan lukeakseen jokaisen käsiinsä sattuneen kirjan sen laatuun katsomatta. Hänen henkinen varastonsa oli niin sekalainen ja luonteensa niin epäjohdonmukainen, että Lydia, jonka tietomäärä oli tavattoman hyvin järjestetty ja joka oli erinomaisen johdonmukainen, päätteli hänen todellakin olevan neron. Sillä Lydia tunsi omin saavutustensa turhamaisuuden ja uskoi olevansa itse vain kärsivällinen ja uuras opiskelija. Kun talo, aamiaispäivällinen ja emännän älykäs kuuntelu sattuivat miellyttämään rouva Byronia, tehosti hänen hyvä tuulensa hänen luonnollista viehätystään siinä määrin, että itse Lydiakin aivan lumoutui ja alkoi ihmetellä mielessään, millainen sen voima lienee ollutkaan, jos jokin vaikutin — esimerkiksi rakkaus — oli joskus tehnyt rouva Byronin haltioituneen onnelliseksi. Lopulta hän yllätti itsensä miettimästä, voisiko hän, Lydia, koskaan saada Cashelia rakastamaan häntä niin suuresti kuin hänen isänsä oli täytynyt, ainakin jonkun aikaa, rakastaa rouva Byronia.
Vieraansa mentyä alkoi Lydia miettiä, oliko hän oikeutettu pitämään noita molempia erillään. Selvältä näytti, että tätä nykyä Cashel oli äidilleen häpeäksi ja että hänen oli paras pysyä häneltä piilossa. Mutta jos hän jostakin syystä hylkäisi raakamaisen ammattinsa, kuten Lydia oli yllyttänyt häntä tekemään, silloin hän voisi toimittaa nuo molemmat yhteen; ja karkulaisen äiti voisi pitää hänestä parempaa huolta tulevaisuudessa, sen lisäksi että tekisi hänet rahallisesti riippumattomaksi nyrkkeilyotteluista. Tästä johtui Lydia kysymään itseltään, minkä uuden ammatin Cashel voisi omaksua ja millä syyllä voisi otaksua hänen tulevan toimeen äitinsä kanssa paremmin kuin ennen. Mitään tyydyttävää vastausta ei hän löytänyt. Siispä hän palasi takaisin siihen mahdollisuuteen, että Cashel uudistaisi elämänsä hänen tähtensä. Tätä aihetta kehitellessään vei hänen mielikuvituksensa hänet niin kauas kaiken järjellisen otaksuttavuuden ulkopuolelle, että hän pudisti päätään omalle hupsuudelleen, kun Bashville ilmestyi ilmoittaen loordi Worthingtonin, joka tuli huoneeseen yhdessä Alicen kanssa Lydia ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen kuin hänen esittelemänsä vuokralaisen todellinen asema oli tullut ilmi, ja sen johdosta loordi Worthington hiukan pelkäsi tavatessaan hänet. Hämmennystään peittääkseen hän alkoi vilkkaasti puhella monista jokapäiväisistä aiheista. Mutta kun aikaa oli kulunut jonkun verran, alkoi hän ilmaista uuden levottomuuden merkkejä. Hän katsoi kelloaan ja sanoi:
"En halua kiirehtiä teitä, arvoisat neidit; mutta tuo juttu alkaa kello kolmelta."
"Mikä juttu?" kysyi Lydia, joka itsekseen ihmetteli miksi hän oli tullut.
"Asekamppailu. Sen neekerikuninkaan juttu. Webber kertoi minulle sopineensa, että me menisimme sinne yhdessä."
"Ahaa, te olette tullut noutamaan meitä sinne. Olin unohtanut.
Lupasinko minä mennä?"
"Webber sanoi niin. Hänen oli määrä viedä teidät itse, mutta hänellä ei ole aikaa ja siksi hän teki hyväntyön minulle lähettämällä minut sijaansa. Hän sanoi, että te erikoisesti halusitte lähteä sinne, hitto vie!" Lydia nousi kerkeästi ja käski valjastaa vaununsa. "Ei ole mitään kiirettä", sanoi hän. "Ehdimme helposti ajaa St. James's Hall'ille kahdessakymmenessä minuutissa."
"Mutta meidän on mentävä Islingtoniin, Agricultural Hall'ille. Siellä on ratsuväkihyökkäyksiä ja kaiken laista hauskaa."
"Hyvänen aika!" sanoi Lydia. "Onko siellä nyrkkeilyäkin?"
"On", sanoi loordi Worthington punastuen, mutta hämääntymättä. "Koko joukko. Se on kylläkin vain herrasmiesten esittämää, paitsi ehkä yhtä ottelua, jolla tahdotaan näyttää kuningas-ukolle ammattilais-malliamme."
"Suokaa siis anteeksi siksi aikaa, kun menen noutamaan hattuni", sanoi Lydia, poistuen huoneesta. Alice oli lähtenyt jo vähän aikaa sitten muuttaakseen koko asunsa, tilaisuus kun oli sovelias pukuhienouden näytteilleasettamiseen.
"Te näytätte hirmuisen hurmaavalta, neiti Goff", sanoi loordi Worthington seuratessaan naisia vaunuihin. Alice ei suvainnut vastata, vaan keikautti ylväästi päätään, mutta mietti salaa itsekseen, mahtaisivatko ihmiset vertaillessaan pitää häntä liian vaateliaasti vai Lydiaa liian vaatimattomasti puettuna. Loordi Worthingtonin mielestä he kumpikin esiintyivät mainiosti edukseen, ja hän ajatteli muutaman sekunnin sitä, kuinka eri naisilla oli erilainen tyyli, ja kuinka se, mikä sopi yhdelle, ei lainkaan sopinut toiselle. Hänestä tuntui, että neiti Carew'n läsnäolo teki hänet filosoofiseksi.
Agricultural Hall näytti Alicesta ensi silmäyksellä suunnattoman laajalta, parkkilattiaiselta vajalta, jonka reunamille oli kasattu vanhoja pakkalaatikoita katsojalavoiksi, koristeinaan siellä täällä vähän punaista vaatetta ja joitakin lippuja. Loordi Worthington oli hankkinut heille eturivin istuinpaikat eräällä parvekkeella, juuri heidän alapuolellaan oli paaluaitaus, jota koristivat aina vähän matkan päässä toisistaan olevat saaveissa kasvavat ikivihannat kasvit, ja jota vastaan painautui ulkopuolella kuhiseva shillingin-rahvas. Alice huomautti, ettei johdolle tuottanut kunniaa se, että nuo ihmiset sijoitettiin niin lähelle hänen alapuolelleen, että hän saattoi kuulla heidän keskustelunsa; mutta kun Lydia ei näyttänyt ottavan osaa hänen paheksumiseensa, käänsi hän huomionsa katsojajoukon hienompaan osaan. Kentän vastakkaisella laidalla näyttivät parvekkeet kirjavana heloittavilta kukkapenkeiltä; herrojen hattujen ja takkien muodostamat mustat läikät siellä täällä edustivat kukkien välissä olevaa multaa. Kukkien keskellä oli räikeän korea kunniakatos, jossa vankkarakenteinen musta herrasmies istui korotetulla tuolilla, majesteettisen välinpitämättömyytensä muodostaessa vastakohdan hänen kummallakin puolellaan virnistelevien ja avosuin töllistelevien hovipäälliköittensä peittelemättömälle ihmettelylle.
"Mikä vahinko, ettemme ole lähempänä kuningasta!" sanoi Alice. "Minä voin tuskin nähdä koko kelpo ukkoa."
"Tulette huomaamaan, että näiltä paikoilta näkee parhaiten esitykset. Kaikki on hyvin", sanoi loordi Worthington. Lydian huomio kiintyi jonkinlaiseen syyllisyyden vivahdukseen hänen käytöksessään. Seuraten hänen salavihkaista katsettaan näki Lydia kentällä vähän matkan päässä itsestään noin kahdenkymmenen jalan laajuisen, paaluihin kiinnitetyistä köysistä tehdyn aitauksen. Se oli tyhjä, ja sen lähellä oli joitakin tuoleja, pesumalja ja sieni.
"Mikä tuo on?" kysyi hän.
"Tuoko! Oh, se on nyrkkeilypiiri."
"Eihän se ole piiri. Se on neliö."
"Sitä kutsutaan piiriksi. He ovat onnistuneet neliöimään ympyrän."
Läpitunkeva torventoitotus kajahti, ja ratsuväkiosasto saapui ravaten areenalle. Lydia huomasi miellyttäväksi laiskasti istuen ihailla hevosia ja miehiä ja vertailla Olympialais-seuran jäseniä, jotka sotilaiden poistuttua astuivat esiin, Ateenan marmori-jumaliin ja Michel-Angelon Bakkukseen tai Davidiin. He eivät vetäneet vertoja kreikkalaisille kuvanveistoksille rauhallisessa ylevyydessä eivätkä italialaisille sankarillisessa tarmossa loikkiessaan puuhevosen yli ja kieppuessaan vaakasuorilla tangoilla, jokainen halventaen edeltäjänsä suorituksia ylittämällä ne. Loordi Worthington, joka pian kyllästyi tähän, kuiskasi, että kun kaikki nämä joutavuudet olisivat ohi, löisi joku mies lampaan kahtia miekalla, jonka jälkeen seuraisi hiukan nyrkkeilyä.
"Tarkoitatteko", sanoi Lydia harmistuneena, "että he päästävät lampaan irralleen ja ajavat sitä takaa miekoilla hevosten selässä?"
Loordi Worthington nauroi ja myönsi; mutta pian kävi ilmi, että lampaalla tarkoitettiin laihaa lampaan ruhoa. Vanttera kersantti iski sen kahtia huippusuoritukseksi muille taidonnäytteille, kuten sitruunain, lyijytankojen ja silkkiliinojen silpomiselle; ja katsojakunta, joka oli tottunut näkemään paljon vastenmielisempiä näkyjä teurastajien myymälöissä, palkitsi hänet runsailla kättentaputuksilla.
Kaksi Olympialaiseen seuraan kuuluvaa herrasmiestä astui nyt aitaukseen, jota loordi Worthington kutsui piiriksi. Käteltyään toisiaan niin hyvin kuin heidän muodottomat, täytetyt hansikkaansa sallivat, pitelivät he itseään kumpikin oikealla kädellään, ikäänkuin heidän vatsansa olisivat olleet vaarassa pudota alas, jollei niitä painettu tiukasti sisään, tanssivat toistensa ympärillä, viskoen ulos ja nykäisten takaisin vasenta nyrkkiään kuten kuopivat hevoset kavioitaan. He olivat kumpikin, kuten Lydia kuuli juhlamenojen ohjaajan julistuksesta, jossa ilmoitettiin heidän nimensä ja saavutuksensa, amatööri-mestareita. Lydiasta tuo heidän kuopimisensa ja tanssimisensa oli naurettavaa; ja kun he silloin tällöin syöksähtivät yhteen ja hosuivat toisiaan, ei hän voinut erottaa mitään niistä valeiskuista, pysäytyksistä, sukelluksista, vastaiskuista, torjumisista ja väistämisistä, joihin loordi Worthington innostuneena kiinnitti hänen huomiotaan ja jotka houkuttelivat vuoroin pilkkahuutoja, vuoroin suosionosoituksia alapuolella olevan shillingin-yleisön keskuudesta. Kun kolmen minuutin kuluttua molemmat heittäytyivät rentonaan tuoleille piirin vastakkaisiin nurkkiin ikäänkuin olisivat olleet nääntyäkseen uuvuksissa, olisi Lydia purskahtanut suorastaan nauruun, jolleivät he olisi muistuttaneet hänelle Cashelia silloin kuin tämä koetti tointua hänen kirjastossaan. Minuutin päästä huusi joku käreällä äänellä: "Aika!" ja miehet nousivat ylös ja toistivat äskeistä esitystään jälleen kolme minuuttia. Seurasi taas minuutin lepo, ja sitten tanssiminen ja kuopiminen jatkui neljä minuuttia, jonka jälkeen ottelijat jälleen kättelivät toisiaan ja poistuivat näyttämöltä.
"Siinäkö on kaikki?" kysyi Lydia.
"Siinä kaikki", vastasi loordi Worthington. "Viattominta huvia mitä maailmassa voi olla, ja sievintä myös."
"Minusta se ei vaikuta erikoisemmin sievältä", sanoi Lydia; "mutta se näyttää kyllä niin viattomalta kuin miksi hengettömyys voi sen tehdä." Hän alkoi mielessään aavistella soimanneensa tietämättömästi ja epäoikeudenmukaisesti Cashelia julmuudesta vain sen nojalla, että tämä harjoitti tuota viatonta voimistelua.
Näytäntö jatkui useilla erilaisilla taidon ja voiman yhteis-esityksillä. Paitsi erilaisissa varusteissa suoritettuja yksityisten miesten välisiä otteluja, saatiin nähdä turnajaisia, maahan lyödyn palikan keihästämistä laukkaavan ratsun selästä, komentotemppuja ja sauvamiekkailua, jota esittivät brittiläiset merisotilasosastot saaden raikuvia hurraahuutoja yleisöltä, sekä lisää nyrkkeilyä ja hyppy liikkeitä seuran jäsenten esittäminä. Lydian mielenkiinto alkoi pian harhailla pois areenalta. Katsoessaan alas paaluaitauksen ulkopuolella tungeksivaan väkijoukkoon hän näki pienen miehen, jonka hän hämärästi muisti, vaikka hänen kasvonsa olivat kääntyneinä poispäin hänestä. Tämän kanssa keskustelussa oli voimakas, keltaiseen twiidipukuun ja vihreään kaulaliinaan puettu mies. Hänellä oli karkea, voimakas ääni, ja hänen seuralaisellaan ohut ja kimakka, niin että tarkkaava kuuntelija saattoi erottaa heidän huomautuksensa väkijoukon sekavasta sorinasta.
"Ihailetteko sitä miestä?" kysyi loordi Worthington, seuraten Lydian katsetta.
"En. Onko hän joku erityisesti?"
"Hän oli kuuluisa mies ennen muinoin — jättiläisten aikaan. Hän oli Englannin mestari. Hän on erikoisesti mielenkiintoinen meille erään yhteisen ystävämme opettajana."
"Olkaa hyvä ja sanokaa hänen nimensä", sanoi Lydia, tarkoittaen tuon yhteisen ystävän nimittämistä. "Ned Skene", sanoi loordi Worthington, otaksuen hänen tarkoittavan alapuolella olevaa miestä. "Hän on menestynyt niin hyvin siirtomaissa, että on suonut itselleen ja perheelleen huvimatkan Englantiin. Hänen saapumisensa sai aikaan kerrassaan sensatsionin tässä maassa: viime viikolla hänellä oli täpötäysi lahjanäytäntö, jossa hän nyrkkeili yhteisen ystävämme kanssa ja mukiloi häntä kuin lasta. Yhteinen ystävämme käyttäytyi tuossa tilaisuudessa hyvin kauniisti antaessaan mukiloida itseään. Hän olisi nähkääs voinut tappaa ukko Skenen, jos hän olisi yrittänyt toden perästä."
"Vai on tuo Skene?" sanoi Lydia, katsellen miestä vakavalla mielenkiinnolla, mikä hämmästytti ja ihastutti loordi Worthingtonia. "Ahaa! Nyt tunnen miehen, joka on hänen seurassaan. Hän on toinen Metsämajani vuokralaisista — muistaakseni saan kiittää teitä esittelystä."
"Treenari Mellishkö?" sanoi loordi Worthington, hiukan tyhmistyneen näköisenä. "Niinpä onkin. Kuinka kaunis raudikko tuolla peitsimiehellä on! — toisella miehellä rivin tuosta päästä."
Mutta Lydia ei halunnut katsella peitsimiehen hevosta. "Paradise!" kuuli hän Skenen huudahtavan juuri silloin pilkallisen epäuskoisena. "Sepä olisi jotakin!"
"Kummempaakin on tapahtunut", sanoi Mellish. "En tahdo sanoa, että Cashel Byron rupeaa taantumaan: mutta sanon vain, että hänen onnensa on liian hyvä kestääkseen; ja minä tiedän varmasti, että hän on käynyt aivan synkkämieliseksi viime aikoina."
"Jopahan nyt!" sanoi Skene. "Mitä syytä hänellä olisi tulla synkkämieliseksi?"
"Hm, minä tiedän kyllä", sanoi Mellish pidättyvästi.
"Paljonpa tiedät", tokaisi Skene halveksivasti. "Varmaankin tarkoitat sitä nuorta naista, josta hän aina puhuu eukolleni."
"Tarkoitan nuorta naista, jota hän tuskin tulee saamaan. Se on Englannin isoisimpia ihmisiä — pikkuinen olento, kasvoiltaan kuin simpukankuoren sisusta, jonka hän tapasi Wiltstokenissa, jossa olin treenaamassa häntä otteluun Lentävän Hollantilaisen kanssa. Hän joutui heti pois treenauksen kurssilta, kohta kun oli tavannut hänet — ei tahtonut tehdä mitään mitä minä hänelle määräsin. Minä tulin niin nihki varmaksi siitä, että hän saisi rökkiinsä, että löin vastavedot joka pennille, minkä olin pannut vetoon hänen puolestaan, paitsi kahtakymmentä puntaa, jotka sain muutaman taulapään panemaan häntä vastaan ottelussa, sittenkuin olin muuttanut mieleni. Lempo vieköön sen naisen! Minä menetin sata puntaa hänen takiaan."
"Ja se olikin sinulle parahiksi, vanha pöllöpää. Olit väärässä silloin, ja olet väärässä nytkin, siunattuine Paradise'inesi!"
"Paradiseä ei ole vielä kukaan voittanut."
"Ei ole minun poikaanikaan."
"No, saadaanpa nähdä."
"Saadaanpa nähdä! Minä sanon, että minä olen jo nähnyt omasta puolestani. Olen nähnyt Billy Paradisen ottelevan, ja se ei ole mitään nyrkkeilyä; se ei ole kuin törkeilyä; sitä se on. Törkeilyä! Totisesti, minun eukko-vanhallani on enemmän tieteellisyyttä."
"Ehkäpä on", sanoi Mellish. "Mutta katsohan, kuinka monta miestä hän on rökittänyt, jotka ovat olleet kukkuroillaan tieteellisyyttä. Shepstone, niin taitava kuin onkin, pystyi saamaan hänestä voiton ainoastaan väittämällä hänen rikkoneen sääntöjä, kun Billy menetti malttinsa ja piikkasi häntä. Se se onkin pahinta Billyssä, ettei hän voi hillitä sisuaan. Mutta ei kukaan hieno keikari-nyrkkeilijä kykene vastustamaan hänen hurjaa syöksyään. Luuletko, että hän välittää Cashelin kehutuista pitkistä paukuista? Ei yhtään: hän ottaa ne vain vastaan mahonkinuppiinsa ja antaa hänelle vastaukseksi yhden niitä täräyksiä, joilla hän löi Dick Weeks'in suoraksi."
"Panen vetoa mitä hyvänsä, ettei hän sitä tee. Jos hän sen tekee, niin menen itse piiriin ja isken häneltä pään mäsäksi siitä hyvästä." Ja Skene syyti suutuksissaan herjauksia Paradisestä, kunnes kiihoittui niin, että Mellishin täytyi lepyttää häntä peruuttamalla osittain ennustuksensa ja kysymällä, kuinka Cashelin laita oli ollut viime aikoina.
"Hän ei ole pitänyt huolta itsestään niinkuin olisi pitänyt", sanoi Skene synkkänä. "Hän näyttelee Lontoon muoteja eukolle ja Fannylle: he ovat täällä kolmen ja puolen shillingin paikoilla, isoisten joukossa. Teattereita joka ilta ja kävelyjä joka päivä, milloin katsomaan kun kuningatar ajaa puiston läpi, milloin mitäkin. Meidän Fannysta on mieluista olla hänen seurassaan, kun hän on niin herramainen; hän tuskin pitää omaa isäänsä tarpeeksi hyvänä kävelemään hänen kanssaan Piccadillyä pitkin. Vaatii minua panemaan ylleni mustan takin ja tekemään itsestäni papin. Eukko ihan jumaloi poikaa. Hänen mielestään poika on aivan liian hyvä sille nuorelle naiselle, josta puhuit, ja hän sanoo pojalle, että tuo nainen teeskentelee, ettei muka välitä hänestä, koroittaakseen vain hintaansa, aivan niinkuin minä teeskentelin häviäväni saadakseni taulapäät lyömään vetoa minua vastaan. Naiset ovat aina sukostelleet häntä. Melbournessäkään ei koskaan kysytty, mitä minä halusin päivälliseksi; aina vain oli huolena se, mistä poika pitäisi ja milloin hän halusi tulla syömään. Totta totisesti, minun täytyi ottaa tavakseni panna hänet pyytämään sellaista, jota minun teki mieli. Ja sinä sanot, että se poika antaisi Billy Paradisen rökittää itsensä, mukamas. Mene männikköön!"
Lydia, jonka mielessä oli vielä tuoreena rouva Byronin viehätys, ihmetteli millainen nainen tuo rouva Skene mahtoi olla, joka oli ottanut äidin sijan pojan tunnepiirissä ja joka ei kuitenkaan ollut sen kummempi kuin ammattinyrkkeilijän vanha eukko. Ilmeisesti ei hän ollut sitä lajia, että olisi pyrkinyt kääntämään nuorta miestä pois nyrkkeilijän uralta. Johtuessaan ajattelemaan Cashelin ammattia ja mahdollisuuksia hänen siitä luopumiseensa, menetti Lydia kokonaan tarkkaavaisuutensa. Hän istui tuijottaen areenalle, näkemättä sotilaita, miekkailijoita tai voimamiehiä, jotka siinä häärivät. Hänen ajatuksensa harhailivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi paikalta, ja väkijoukon sorina häipyi etäiseksi huminaksi ja unohtui.
Äkkiä hän havahtui tietoiseksi nähdessään kamalan näköisen miehen tulevan häntä kohti areenan poikki. Miehen kasvot olivat pinnaltaan ja väriltään sinistä graniittia muistuttavat; hänen ulkonevat leukansa ja taakse viettävä otsansa olivat kuin orangutangin. Lydia havahtui haaveilustaan tuntien väristystä, ja saaden takaisin kuulonsa samalla kuin näkönsäkin, kuuli muutamien alhaalla olevien henkilöiden puhkeavan suosionosoituksin tervehtimään tuota ilmestystä. Mies irvisti julmasti, pani toisen kätensä piirin aitapaalulle ja loikkasi köysien yli. Lydia pani merkille, että, rumaa päätä ja suhdattoman suuria käsiä ja jalkoja lukuunottamatta, mies oli hyvärakenteinen, ja hänen lanteensa ja hartiansa loistivat valossa, antaen hänelle voimaa ja tarmoa uhkuvan näön.
"Eikös hän ole kuin kuva?" kuuli Lydia Mellishin huudahtavan haltioissaan. "Siinä vasta kunto!"
"Hoo!" sanoi Skene halveksivasti. "Mutta eikös hän ole kuin herra!
Katsohan vain. Niinkuin Walesin prinssi kävelisi Pall Mall'ia pitkin."
Lydia katsoi uudelleen ja näki Cashel Byronin lähestyvän piiriä juuri samanlaisena kuin hän oli nähnyt hänet ensi kerran Wiltstokenin jalavakujalla, välinpitämättömän näköisenä kuin joku, joka on suorittamassa jotakin ikävää julkista seremoniaa.
"Niinkuin joku jumala tulossa alas kilpailemaan gladiaattorin kanssa", kuiskasi loordi Worthington innokkaasti. "Eikö olekin, neiti Carew? Apollo ja satyyri! Teidän täytyy myöntää, että meidän yhteinen ystävämme on uljaan näköinen mies. Jos hän voisi mennä seurapiireihin tuollaisena, niin, kautta Jupiterin, naiset —"
"Vait!" sanoi Lydia, ikäänkuin Worthingtonin sanat olisivat olleet sietämättömät.
Cashel ei hypännyt köysien yli. Hän astui niiden välitse verkkaisesti ja, torjuen kahden touhukkaan ystävän tarjoaman avun, veti nyrkkeilyhansikkaan käteensä kiirehtimättä, niinkuin muotikeikari valmistautuessaan hienolle kävelylle. Kinnastettuaan siten vasemman kätensä, niin ettei voinut tehdä sillä samaa palvelusta oikealle, pisti hän sormensa toiseen hansikkaaseen, tarttui siihen hampain ja kiskoi sen paikalleen saalistaan raatelevan tiikerin elein. Lydiaa värisytti jälleen.
"Bob Mellish", sanoi Skene, "lyön vetoa kaksikymmentä yhtä vastaan, että hän pysähdyttää tuon syöksyn, josta luulet niin suuria. Kuuletko: kaksikymmentä yhtä vastaan!"
Mellish pudisti päätään. Sitten juhlamenojen ohjaaja huusi, osoittaen kumpaakin miestä vuoroonsa: "Paradise, professori. Cashel Byron, professori. Aika!" Cashel katsahti nyt Paradiseen, jonka olemassaoloa hän ei siihen saakka ollut näyttänyt huomaavankaan. Miehet lähestyivät piirin keskustaa, kättelivät käsikurkalta, irroittivat kätensä toisistaan äkkiä, peräytyivät askeleen ja alkoivat liikkua varovaisesti vasemmalta oikealle niinkuin kaksi pantteria.
"Minun mielestäni he voisivat ottaa oppia herrasmiesten tavoista ja kätellä sydämellisesti", sanoi Alice, koettaen näyttää huolettomalta, vaikka häntä painosti Cashelin aiheuttama epämääräinen kammo.
"Se on perinnäinen tapa", sanoi loordi Worthington. "He tekevät siten, jotta ei toinen voisi vetää toista itseensä päin ja lyödä häntä vapaalla kädellään ennenkuin hän ehtii päästä irti."
"Millaista inhottavaa petosta!" huudahti Lydia.
"Sitä ei koskaan tehdä, ymmärrättehän", sanoi loordi Worthington puolustellen. "Se ei hyödyttäisikään mitään, koska sillä tapaa ei voi käyttää vasenta kättään tehokkaasti."
Lydia kääntyi hänestä poispäin ja suuntasi kaiken huomionsa nyrkkeilijöihin. Paradise teki häneen vähemmän peloittavan vaikutuksen noista kahdesta. Lydia näki, että hän oli hermostunut ja tietoinen rohkeutensa pingoittuneisuudesta; mutta hänen viekas irvistyksensä ilmaisi jonkunlaista hurjaa hyväntuulisuutta ja näytti lupaavan katselijoille, että hän antaisi heidän pian nähdä jotakin hauskaa. Cashel seurasi hänen liikkeitään hellittämättömällä valppaudella ja syrjäkareisella katseella, jossa Lydian mielestä oli jotakin pirullista.
Äkkiä Paradisen silmät välähtivät; hän painoi päänsä alas, teki syöksyn, pysähtyi äkkiä tahallaan ja ammahti Cashelia kohti. Kuului mäjähdys kuin samppanjapullon korkin paukaus, jonka jälkeen Cashelin nähtiin seisovan järkkymättömänä piirin keskustassa, kun taas Paradise köysiä vasten viskautuneena koetti irvistellä vastoinkäymiselleen näyttäen valkeat hampaansa verinaamarin takaa.
"Kaunista!" huusi Skene liikutettuna. "Kaunista! Ei koko maailmassa
muut kuin minä ja minun poikani pysty antamaan tuollaista uppercut'ia!
Toi voisinpa, että voisin nähdä eukko-vanhani naaman tällä hetkellä!
Tämä on hänelle sielunrieskaa."
"Mennään pois", sanoi Alice.
"Tuo oli hyvin erilainen isku kuin mikään niiden herrasmiesten antamista", sanoi Lydia hänestä piittaamatta loordi Worthingtonille. "Mies vuotaa kauheasti verta."
"Se tulee vain hänen nenästään", sanoi loordi Worthington. "Hän on tottunut siihen."
"Katsoppas sitä!" naureskeli Skene. "Minun poikani on seurannut häntä liki köysiä; ja hän aikoo pitää hänet siinä. Syöksyköön nyt jos voi. Katsos nyt, mitä hyvä arvostelukyky tahtoo sanoa!"
Mellish pudisti jälleen päätään masentuneena. Erän jäljelläolevat minuutit olivat kovaonnisia Paradiselle. Hän iski kiukkuisesti vastustajansa kylkiluita kohti, mutta Cashel astahti taaksepäin juuri parahiksi hänen ulottuviltaan ja palasi sitten tavattoman nopeasti antaen hänelle iskuja, joiden tieltä hän ei takanaan olevien köysien vuoksi päässyt peräytymään ja joita hän oli liian hidas torjumaan tai väistämään. Hänen yrityksensä iskeä vastustajaa kasvoihin koituivat hyvin epäedullisiksi hänelle itselleen, sillä Cashelin iskut eivät koskaan olleet niin ankaroita kuin silloin, kun hän vikkelästi käänsi päänsä syrjään iskun tieltä ja antoi lähestyvälle vastustajalleen vastaiskun. Hänessä ei ollut vähääkään ritarillisuutta eikä sääliä; mutta sulavuudessa ei edes hänen äitinsä olisi kyennyt häntä voittamaan. Hän näytti nauttivan lyöntiensä kovuudesta ja saavan uutta voimaa aina kun hänen hansikkaansa mäjähtivät Paradisen naamaan tai näyttivät miltei puhkaisevan hänen ruumiinsa. Yleisön paremman osan mielestä oli näky inhoa herättävä; sillä kun Paradisen nenästä viljalti vuotava veri tahrasi hansikkaat ja hansikkaat vuorostaan tahrasivat kummankin taistelijan pään ja ruumiin, olivat he pian veritahroissa ylt'yleensä vyötäisistä ylöspäin. Johtohenkilöt pitivät kuiskaten neuvottelua, eikö olisi paras keskeyttää ottelu; mutta he päättivät antaa sen jatkua nähdessään neekerikuninkaan, joka tähän saakka oli katsellut koko ohjelmaa ilmaisematta vähintäkään mielenkiintoa, nyt kohottavan kätensä ja taputtavan niitä ihastuneena.
"Billy ei näytä läheskään tyytyväiseltä itseensä", huomautti Mellish, kun ottelijat istuivat minuutin hengähdysajaksi. "Hän on juuri saman näköinen kuin silloin, kun hän piikkasi Shepstonea."
"Mitä merkitsee piikkaaminen" kysyi Lydia. "Astumista toisen varpaille piikkipohjaisella kengällä", vastasi loordi Worthington. "Älkää olko levoton: ei heillä ole piikkejä kengissään tänään. Älkääkä katsoko minuun noin, neiti Carew. Eihän ole minun syyni, että he tekevät sellaista."
Aika huudettiin, ja nyrkkeilijät, jotka sienien avulla oli tehty jonkun verran siistimmiksi, nousivat konemaisen täsmällisesti äänen kuullessaan. He olivat tuskin astuneet kaksi askelta, kun Cashel, vaikka vastustaja näytti olevan kaukana hänen ulottuviltaan, iski häntä otsaan sellaisella voimalla, että hän horjahti, ja sitten hypähti takaisin nauraen. Paradise syöksähti eteenpäin, mutta Cashel väisti häntä ja pakeni ympäri piiriä, katsoen pilkallisesti taakseen olkansa yli. Paradise jätti nyt kaiken hyväntuulen teeskentelyn. Hurjan raivokkaasti hän syöksyi kohti, kesti kauhistuttavan iskun värähtämättä ja tappeli rajusti likikärhämässä. Tuokion ajan heidän iskunsa muistuttivat Lydian mielestä tuulenpuuskan ajamain sadepisarain räiskettä ikkunaruutuun. Seuraavassa tuokiossa Cashel oli poissa, ja Paradise, jonka nenästä jälleen vuoti verta, koetti uudistaa temppuaan, mutta sai tällä kertaa vastaansa iskun, joka painoi hänet toiselle polvelleen. Hän oli tuskin noussut jaloilleen, kun Cashel hypähti häntä kohti ja pakotti hänet jälleen liki köysiä neljällä salamannopealla iskulla; mutta tällä kertaa hän tiikerimäisen keimailevasti päästi hänet jälleen irti juosten somasti pois, ihan niinkuin lapsi leikkiessään. Paradise, suu vaahdossa yhtä hyvin kuin veressäkin, päästi ulvahduksen ja kiskoi pois hansikkaansa. Kuului vastustavaa huutoa yleisön joukosta, ja Cashel, huudon varoittamana, koetti kiskoa pois omia hansikkaitaan vuorostaan. Mutta Paradise oli hänen kimpussaan ennenkuin hän ehti sitä tehdä, ja miehet tarttuivat käsiksi toisiinsa suuren melun vallitessa, kun loordi Worthington ja monet muut nousivat ylös karjuen kiihkeästi: "Vasten sääntöjä! Ei painimista!" jota seurasi suuttumuksen mylvintä, kun Paradisen nähtiin tarttuvan hampaillaan Cashelin olkapäähän heidän koettaessaan heittää toisiaan maahan. Lydia kirkaisi, ensi kerran elämässään. Sitten hän näki Cashelin, kasvot yhtä raivokkaina kuin vastustajansakin, kiertävän käsivartensa Paradisen kaulan ympäri, nostavan hänet niinkuin hiilenkantaja nostaa säkin, ja viskaavan hänet selkänsä yli nurin niskoin maahan, missä hän heti paikalla heittäytyi hänen päälleen koko painollaan ja vauhdillaan. Heidät erotti kohta toisistaan joukko toimihenkilöitä, erotuomareita, poliiseja ja muita, jotka olivat syöksyneet piiriä kohti, kun Paradise oli riisunut hansikkaansa. Seurasi sekava rähinä. Skene oli kiivennyt paaluaitauksen yli ja syyti kirouksia, uhkauksia ja haukkumisia Paradiselle, joka, kykenemätönnä seisomaan ilman apua, koetti aukoa lyijyisiä silmäluomiaan ja päästä selville siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Tusina muita, jotka kehoittivat häntä nousemaan pystyyn, nuhtelivat häntä hänen käytöksestään tai koettivat rauhoittaa Skeneä, lisäsivät vain hämminkiä. Cashel puolestaan raivosi johtohenkilöille, jotka muistuttivat hänelle, että hansikasottelussa säännöt kielsivät painiskelun ja heitot.
"Hiiteen säännöt!" kuuli Lydia Cashelin huutavan. "Hän puri minua, ja minä heitän hänet —" Sitten puhuivat kaikki yhtaikaa, niin että Lydia sai tyytyä vain otaksumaan, mihin Cashel aikoi heittää vastustajansa. Cashel näytti menettäneen kaiken itsehillintänsä; Paradise sitävastoin tajuihinsa tultuaan käyttäytyi paremmin. Loordi Worthington laskeutui piiriin ja koetti hillitä hälinää; mutta Cashel pudisti rajusti hänen kätensä pois käsivarreltaan, uhkasi erästä johtohenkilöä, joka koetti ankarasti kehoittaa häntä järjestykseen, takoi hurjana nyrkillään haavoitettua olkapäätään ja kiroili ja rähisi ylinnä kaikkia muita niin että Skenekin alkoi jo huomautella, että asiasta oli pidetty tarpeeksi melua. Sitten loordi Worthington kuiskasi vielä sanan, ja Cashel hiljeni äkkiä kalpeana ja häpeissään ja istuutui tuolille omaan nurkkaansa ikäänkuin piiloutuakseen. Viisi minuuttia myöhemmin hän astui ulos miesjoukosta Paradisen kanssa ja pudisti kättä tämän kanssa yleisten hurraahuutojen kaikuessa. Cashel oli nöyrempi noista kahdesta. Hän ei kohottanut katsettaan parvekkeelle kertaakaan, ja hänellä näytti olevan kiire poistumaan. Mutta hänet pysähdytti neekeripäällikön seuraama univormupukuinen upseeri, joka saapui saattaakseen hänet kunniakatoksen luo ja esitelläkseen hänet afrikkalaiselle kuninkaalle; tästä kunniasta ei hänen sallittu kieltäytyä.
Kuningas ilmoitti hänelle, tulkin välityksenä, että hän oli sanomattomasti mielistynyt vast'ikään näkemäänsä, ja lausui suuren kummastelunsa siitä, ettei Cashel, uljuudestaan huolimatta, ollut armeijassa eikä parlamentissa. Hän tarjoutui myöskin hankkimaan hänelle kolme kaunista vaimoa, jos hän tulisi Afrikkaan hänen seurueessaan. Cashel oli ylen hämillään; mutta hän selvisi kunnialla, kiitos tulkin, joka, tottuneena sepittämään soveliaita puheita kuninkaan puolesta julkisissa tilaisuuksissa, oli siksi ystävällinen, että sepitti yhtä soveliaan puheen Cashelin puolesta tässä tilaisuudessa.
Sillävälin palasi loordi Worthington paikalleen. "Kaikki on selvänä nyt", sanoi hän Lydialle. "Byron sulki suunsa, kun kerroin hänelle, että hänen aristokraattiset ystävänsä olivat häntä näkemässä. Ja Paradise on saanut sellaisen läksytyksen, että hän istuu ja itkee jossakin nurkassa tuolla alhaalla. Hän on pyytänyt anteeksi, mutta väittää yhä pystyvänsä voittamaan yhteisen ystävämme ottelussa paljain nyrkein, ja hänen kannattajansa nähtävästi ajattelevat samoin, sillä heidän tiedetään aikovan tapella syksyllä tuhannen punnan panoksesta kummaltakin puolen."
"Tapella! Eikö hän siis aiokaan jättää ammattiaan?"
"Ei!" sanoi loordi Worthington, kummastuneena. "Minkä ihmeen vuoksi hänen pitäisi se jättää? Paradisen rahat ovat hänen yhtä varmasti kuin jos ne olisivat hänen taskussaan. Olettehan nähnyt mihin hän pystyy."
"Olen nähnyt tarpeeksi. Alice, olen valmis lähtemään heti kun sinäkin."
Neiti Carew palasi Wiltstokeniin seuraavana päivänä. Neiti Goff jäi Lontooseen huvikauden loppuun erään ystävällisen rouvan hoivissa, joka, naitettuaan kaikki omat tyttärensä, halusi ryhtyä jälleen työhön naittaakseen Alicen mieluummin kuin olla jouten.
XI LUKU.
Alice tunsi olonsa mieluisammaksi jäljelläolevana huvikauden aikana. Vaikka hän oli ollutkin ylpeä läheisestä tuttavuudestaan Lydian kanssa, oli hän aina tuntenut itsensä himmennetyksi tämän läsnäollessa; ja nyt, Lydian mentyä pois, oli ylpeys jäljellä, mutta alemmuuden tunne oli unohtunut. Hänen vapautensa rohkaisi ja kehitti häntä. Alkoipa hän jo pitää omaa arvosteluaan jokapäiväisistä asioista varmempana oppaana kuin suojelijattarensa esimerkkiä. Eikö hän ollut ollut oikeassa julistaessaan Cashel Byronin tietämättömäksi ja alhaiseksi henkilöksi, silloinkuin Lydia, hänen varoituksistaan huolimatta, oli suorastaan kutsunut häntä käymään heidän luonaan? Ja nyt vahvistivat kaikki sanomalehdet sitä mielipidettä, jota hän oli koettanut tyrkyttää Lydialle kuukausia sitten. Asekamppailupäivän iltana olivat sanomalehdenmyyjät huutaneet kaduilla: "Häpeällinen kohtaus kahden nyrkkitaisteilijan välillä Islingtonissa afrikkalaisen kuninkaan läsnäollessa." Seuraavana päivänä olivat huomattavimmat lehdet kirjoittaneet viimeaikaisista yrityksistä nyrkkitaistelun, tuon raakamaisen ajanvietteen, elvyttämiseksi, syyttäneet viranomaisia sen suosimisesta ja vaatineet heitä tukahduttamaan sen viipymättä ankaralla kädellä. "Jollei", kirjoitti eräs eriuskolaisten äänenkannattaja, "tätä ruttotahraa juuriteta pois keskuudestamme, ei lähetyssaarnaajiemme ole enää mahdollista esittää Englantia Rauhan Evankeliumin lähteenä." Alice kokosi nämä kirjoitukset ja lähetti ne Wiltstokeniin.
Tässä asiassa oli ainakin yksi henkilö samalla kannalla hänen kanssaan. Aina kun hän tapasi Lucian Webberin, puhuivat he Cashelista, tullen poikkeuksetta siihen johtopäätökseen, että vaikka hänen käytöksensä omituisuus olikin viehättänyt Lydian valitettavaa taipumusta eriskummallisuuksiin, ei Lydia ollut koskaan ajatellut häntä vakavalla mielenkiinnolla eikä tulisi enää missään olosuhteissa uudistamaan seurusteluaan hänen kanssaan. Lucianin näistä keskusteluista saama lohtu ei ollut suuri, ja yleensä hänellä oli niiden jälkeen jonkinlainen hämärä tunne, että hän oli ollut halpamainen. Kuitenkin hän taas seuraavalla kerralla heidän tavatessaan toisensa johtui keskusteluun Cashelista, ja hän palkitsi aina Alicea tämän moitteettomista mielipiteistä tanssimalla ainakin kolme kertaa hänen kanssaan, silloinkuin tanssi kuului illan ohjelmaan. Tanssiminen oli kuitenkin vähemmän sopusointuista kuin keskustelu. Lucian tanssi jäykästi ja taidottomasti. Alice, jonka lihasvoima ja tarmo olivat paljon yläpuolella kaiken sen, mitä hra Mellish pystyi keinotekoisesti kehittämään, kaipasi nopeaa liikuntoa ja voimakasta ruumiinharjoitusta. Valssaaminen Lucianin kanssa oli kuin seipään kuljettamista ympäri huonetta siihen kömpelöön tapaan, millä Punch kantaa sauvaansa. Vaikka Alicella olikin se käsitys, että Lucian oli moraalisesti harvinaisen moitteeton ja poliittisesti tärkeä henkilö, jonka arvoa yksityiselämässä vielä suuresti lisäsi se, että hän oli neiti Carew'n serkku, oli hänen vaikea viettää Lucianin seurassa sellaisia neljännestunteja, joita joku hänen tuttavapiirinsä parhaista tanssijoista oli pyytänyt osakseen.
Alice alkoi kyllästyä puhelemaan Cashelista ja Lydiasta. Hän alkoi kyllästyä Lucianin jäykkyyteen. Hän alkoi kyllästyä tavattomasti siihen alinomaiseen valppauteen, jolla hänen täytyi lakkaamatta valvoa käytöstään ja periaatteitaan. Tuo valppaus tuhosi jollakin tavoin oman tarkoituksensa; sillä eräänä iltana hän kuuli erään hienon ja korkea-arvoisen naisen (joka tarkoittikin, että hän kuulisi) puhuvan hänestä pöyhkeilevänä maalaistyttönä. Kokonaiseen viikkoon sen jälkeen ei hän lausunut sanaakaan eikä liikauttanut jäsentäkään seurassa, ajattelematta ensin, saattaisiko joku pahansuopa katsoja pitää sitä maalaisena tai pöyhkeilevänä. Mutta mitä enemmän hän näki vaivaa saavuttaakseen käytöksen täydellisen moitteettomuuden, sitä epämiellyttävemmältä hän näytti omasta mielestään ja, kuten hän päätti, myöskin toisista. Hän kaipasi sitä Lydian salaisuutta, jonka avulla tämä aina osasi tehdä oikean asian oikealla hetkellä, silloinkin kuin hän uhmasi tavallisia seurustelusääntöjä. Joskus hän syytti niiden ihmisten ikävyyttä, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Ei voinut mitenkään olla muuta kuin jäykkä heidän seurassaan. Kun hän pakinoi jonkun hupaisan miehen kanssa, joka sai hänet nauramaan ja unohtamaan itsensä vähäksi aikaa, tunsi hän jälkeenpäin olleensa miellyttävimmillään hänen seurassaan. Mutta hän näki, että ne, joiden käytöstä hän hartaimmin tavoitteli, olivat miellyttävän vaivattomia typerässäkin seurassa. Hän alkoi lopulta pelätä olevansa verrattain vaatimattoman syntyperänsä vuoksi luonnostaan kykenemätön saavuttamaan sitä sivistynyttä sävyä käytökseensä, jota hän kadehti.
Eräänä päivänä hänessä heräsi epäilys, tokko Lucian olikaan niin varma auktoriteetti ja esikuva persoonallisissa käyttäytymis-asioissa, kuin hän siihen asti oli uskonut. Lucian ei osannut tanssia; hänen keskustelunsa oli itseviisasta; oli mahdoton olla luonteva hänelle puhuessaan. Oliko urhoollista tuntea pelkoa hänen mielipiteitänsä kohtaan? Oliko urhoollista tuntea pelkoa ketään kohtaan? Alice pusersi huulensa tiukasti kiinni ja alkoi tuntea uhmaa. Silloin eräs muisto, joka aikaisemmin oli aina herättänyt hänessä harmistumista, sai hänet nauramaan. Hän muisti sen pahennustaherättäneen näytelmän, kun jäykkä, pysty Lucian oli survaistu kaksinkerroin rouva Hoskynin kullattuun nojatuoliin sen nyrkkitaistelijan teorian valaistukseksi, että ponnistus tuhoaa itsensä. Mitäpä lopultakaan tuo Cashelin käden hyväilevä kosketus oli ollut sen kauhean nuijimisen rinnalla, jolla hän oli pommittanut Paradisen kylkiluita? Voisiko olla totta, että ponnistus tuotti itselleen häviön — persoonallisessa käyttäytymisessä, esimerkiksi? Säde Cashelin karkeassa kokeessa piilleestä totuudesta väikkyi hänen mielessään, kun hän esitti itselleen tuon kysymyksen. Hän ajatteli sitä hyvän joukon; ja eräänä iltana, jolloin hän pistäytyi neljässä vastanotossa perätysten, hän tutki muiden vieraiden käytöstä uudelta näkökannalta, vertaillen huolellisimmin käyttäytyviä parhaiten käyttäytyviin ja omaa entistä itseään molempiin. Tulos sai hänet puolittain vakuutetuksi siitä, että hän oli kuluttanut ensimmäisen Lontoon-kautensa tuomalla suurella vaivalla näytteille hyvin epäkypsän itsetietoisuuden — tahi, kuten hänen omatuntonsa sovitti sanat, käyttäytymällä sietämättömän narrimaisesti.
Sitten hän sai pari kutsua kaupungin lännempiin osiin — South Kensingtoniin ja Bayswateriin; ja siellä hän joutui yhteen suuren, toimeliaan keskiluokan seurustelutason kanssa tohtoreineen, lakimiehineen ja papistoineen. Hän huomasi sen suunnattomaksi irvikuvaksi omasta itsestään — seurapiiriksi, joka häpesi itseään, pelkäsi olla oma itsensä, epäili toisia ihmisiä omaksi itsekseen ja oli halveksivinaan heitä sen johdosta, siten tukahduttaen ja näännyttäen itsensä siinä määrin, että yksilöt, jotka olivat kyllin rohkeita soittaakseen pianoa sunnuntaisin, ajautuivat puristuksen vaikutuksesta automaattisesti ulos, singahtaen Boheemin kiistanalaiseen maahan, missä he huvitteleivat ollen harrastelevinaan taiteita. Alice tunsi siinä oman luokkansa, mutta ei sen vuoksi säästänyt sitä siltä pilkalliselta arvostelulta, jonka hän, neiti Carew'n korkeampaan piiriin kuuluvana, pystyi langettamaan sen typerästä hautajaismaisesta tanssista, sen silmäänpistävän opetellusta käytöksestä, sen pöyhkeilystä, sen alituisen teeskentelyn pingoittamasta äänen- ja puheensävystä, sen tavanomaisesta kopeudesta palvelijoita kohtaan, sen jumaloivasta arvoerotusten tarkkaamisesta, sen tekopyhyydestä ja monista muista sen ominaisuuden ilmauksista, jonka Alice, tuntematta minkäännäköistä tarvetta tunkea asian juureen, määritteli yhdellä sanalla alhaisomaisuudeksi.
Pian sen jälkeen hän tapasi Lucianin eräissä tanssiaisissa. Lucian tuli myöhään, kuten tavallisesti, ja kysyi vakavasti, voisiko hän saada huvin tanssia hänen kanssaan. Tämä kysymyksen muoto oli hänellä aina muuttumaton. Hänen hämmästyksekseen Alice teki hiukan hankaluuksia tuon suosion myöntämisessä ja tarjosi hänelle lopulta "toisen ylimääräisen". Hän kumarsi. Juuri silloin saapui joku nuori mies ja lausuen luulevansa, että tämä oli hänen vuoronsa, vei Alicen pois. Lucian hymyili suvaitsevaisesti, ajatellen, että vaikka Alicen käytöstapa oli ihmeteltävän hyvä hänen menneisyyteensä katsoen, ilmaisi hän kuitenkin toisinaan alhaisempaa sävyä kuin se, jota hän, Lucian, koetti esikuvallistuttaa omassa persoonassaan.
Kun hänen oma vuoronsa tuli ja he olivat kiertäneet salin kahdesti toisen ylimääräisen valssin sävelten tahdissa, pysähtyivät he — Alice halusi nimittäin aina levätä tanssiessaan Lucianin kanssa; ja Lucian kysyi häneltä, oliko hän kuullut mitään uutisia Lydialta.
"Aina te kysytte minulta sitä", vastasi Alice. "Lydiahan ei koskaan kirjoita, paitsi milloin hänellä on jotakin erikoista sanottavaa, ja silloinkin vain muutamia rivejä."
"Aivan niin. Mutta olisihan hänellä voinut olla jotakin erikoista sanottavaa sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme."
"Hänellä ei ole ollut", sanoi Alice Lucianin miltei veitikkamaisen hymyn ärsyttämänä.
"Hänelle tulee olemaan iloinen uutinen, että olen vihdoinkin onnistunut saamaan Metsämajan pois sen epämieluisten vuokralaisten hallusta."
"Luulin heidän lähteneen aikoja sitten", sanoi Alice välinpitämättömästi.
"Miehet eivät ole olleet siellä ainakaan kuukauteen. Vaikeus oli siinä, miten saada heidät korjaamaan pois omaisuutensa. Nyt olemme kuitenkin heistä päässeet. Ainoa jäte heidän siellä oleskelustaan on raamattu, josta puolet lehtiä on revitty pois ja toinen puoli töhritty täyteen vedonlyöntimerkintöjä, hiostus- ynnä muiden lääkkeiden reseptejä ja muita käsittämättömiä muistiinpanoja. Siinä on haalistuneella musteella kirjoitettu omistuslause: 'Robert Mellish'ille hänen hellältä äidiltään, hartaalla toivomuksella, että hän aina vaeltaisi tämän kirjan poluilla.' Pelkään, ettei tuo toivomus ole täyttynyt."
"Kuinka jumalatonta repiä raamattu!" sanoi Alice vakavasti. Sitten hän nauroi ja lisäsi: "Tiedän, ettei se sovi, mutta en voi olla nauramatta."
"Tuo tapaus on minun mielestäni pikemminkin liikuttava", sanoi Lucian, joka tahtoi näyttää, ettei häneltä puuttunut tunteen herkkyyttä. "Voi kuvitella mielessään vaimo-raukan viatonta uskoa poikansa tulevaisuuteen, jospa hän olisi voinut nähdä millaiseksi se oli muodostuva!"
"Omistuskirjoitukset kirjoissa ovat kuin hautakivienkin kirjoitukset", sanoi Alice vähätellen. "Ne eivät merkitse paljoa."
"Olen iloinen, ettei noilla miehillä ole enää tekosyytä, jonka nojalla he voisivat mennä Wiltstokeniin. Oli todella kovin onnetonta, että Lydia tuli tehneeksi tuttavuutta toisen kanssa heistä."
"Niin olette sanonut ainakin viisikymmentä kertaa", vastasi Alice harkitusti. "Luulen, että olette mustasukkainen tuolle nyrkkeilijä-raukalle."
Lucian karahti ihan punaiseksi. Alice vapisi omaa uskaliaisuuttaan, mutta näytti rohkeaa naamaa.
"Todellakin — perin mieletön otaksuma", sanoi Lucian, ilmaisten hämminkinsä teeskentelemällä huolettomuutta, joka oli aivan vieras hänen tavalliselle käytökselleen. "Millä tavalla minun olisi mahdollista olla mustasukkainen, neiti Goff?"
"Sen te itse parhaiten tiedätte."
Lucian huomasi nyt, että Alicessa oli tapahtunut muutos ja että hän oli menettänyt ylemmyyttänsä tämän suhteen. Hänen loukattu turhamaisuutensa hävitti äkkiä, syövyttävän hapon tavoin, sen vaikutelman, että Alice oli, pääpiirteissään otettuna, hyväkäytöksinen ja ansiokas nuori nainen. Mutta sen sijalle tuli toinen vaikutelma — se, että hän oli hemmoteltu kaunotar. Ja koska Lucian ei suinkaan ollut ihastunein niihin naisiin, joiden käytös vastasi parhaiten hänen käsityksiään sopivaisuudesta, ei tämä muutos ollut kaikissa suhteissa muutosta pahempaan päin. Alicen viimeistä huomautusta hän vain ei voinut antaa anteeksi, vaikka hän koettikin olla näyttämättä hänelle, kuinka kipeästi se häneen koski. "Pelkään, että joutuisin esittämään sangen surkeaa osaa iskiessäni yhteen kilpailijani kanssa", sanoi Lucian hymyillen.
"Haastakaa hänet kaksintaisteluun ja ampukaa hänet", sanoi Alice vilkkaasti. "On hyvin luultavaa, ettei hän osaa käyttää pistoolia."
Lucian hymyili jälleen; mutta jos Alice olisi tiennyt, kuinka vakavasti hän harkitsi hänen esitystään joitakin hetkiä, ennenkuin hylkäsi sen epäkäytännöllisenä, olisi hän kukaties jättänyt sen tekemättä. Kuulan lähettäminen Casheliin tuntui Lucianista pikemmin ylellisyydeltä, johon hänellä ei ollut varaa, kuin rikokselta. Ja nyt Alice, päästyään täyteen varmuuteen siitä, että tätä hra Webberia, jolle hän oli tuhlannut niin paljon ansaitsematonta kunnioitusta, saattoi kohdella yhtä häikäilemättä kuin hänen oli tapana kohdella wiltstokenilaisia ihailijoitaan, ryhtyi huvittelemaan kiduttamalla häntä vähän.
"On omituista", virkkoi Alice, jäljitellen parhaansa mukaan Lydian mietteliästä puhetapaa, "että niin tavallinen mies kuin Cashel Byron saattoi vaikuttaa niin kovin puoleensavetävästi Lydiaan. Se ei johtunut siitä, että hän oli niin komea mies; sillä Lydia ei välitä sellaisesta vähääkään. En luule, että hän katsahtaisi kahdesti Lontoon kauneimpaankaan mieheen, niin puhtaasti älyllinen hän on. Ja kuitenkin hän oli mieltynyt puhelemaan Byronin kanssa."
"Oh, se on erehdys. Lydialla on ominainen tapa, joka saa ihmiset uskomaan, että hänellä on suuri mielenkiinto sitä henkilöä kohtaan, jonka kanssa hän sattuu puhumaan; mutta se on vain tapaa. Se ei merkitse mitään."
"Tunnen tuon hänen tapansa vallan hyvin. Mutta tämä oli jotakin aivan toisenlaista."
Lucian pudisti päätään nuhtelevasti. "En voi laskea leikkiä näin vakavasta asiasta", sanoi hän, päättäen koettaa palauttaa arvonsa ennalleen Alicen suhteen. "Luulen, neiti Goff, että te ehkä tuskin tiedättekään, kuinka mieletön otaksumanne on. Ei ole koko Euroopassa monta huomattua henkilöä, joiden kanssa serkkuni ei olisi persoonallisesti tuttu. Joku hyvin nuori tyttö, joka on nähnyt vain vähän maailmaa, voisi mahdollisesti antaa Byronin laisen miehen ulkomuodon johtaa itsensä harhaan. Seuraelämään tottunut nainen ei voisi tehdä sellaista erehdystä. Epäilemättä tuon miehen hiomattomuus ja eriskummallinen puhetapa huvittivat häntä hetkellisesti; mutta —"
"Mutta minkätähden hän kutsui hänet perjantai-iltoihinsa?"
"Pelkästä kohteliaisuudesta, jota hän osoitti tuolle miehelle sen johdosta, että tämä oli auttanut häntä jostakin kadulla sattuneesta ikävyydestä."
"Silloinhan hän olisi yhtä hyvin voinut kutsua poliisin käymään luonaan. En usko, että se johtui siitä." Lucian vihasi Alicea sillä hetkellä. "Minusta on ikävää, että pidätte sellaista mahdollisena", sanoi hän. "Jatkammeko valssiamme?"
Alice ei kyennyt vielä kestämään vihjausta, ettei hän ymmärtänyt seuraelämää riittävästi käsittääkseen Lydian ja Cashelin välisen matkan pituutta.
"Luonnollisesti tiedän, että se on mahdotonta", sanoi hän, vanhaan tapaansa. "En tarkoittanut sitä."
Lucian, jolle jäi hämäräksi, mitä Alice tarkoitti, turvautui valssiin, jonka varrella Alice neuvoi häntä ottamaan kymmenkunta tuntia joltakin opettajattarelta, jota hän kehui erittäin taitavaksi opettamaan herroja tanssimaan hienosti, kuten hän sanoi. Tämä pistos aiheutti sellaisen kylmyyden, että Alice vihdoin, peläten uusien johtotähtiensä johtaneen hänet liian pitkälle, muutti sävyä ja lausui ilmi ihmettelynsä sen työn paljoudesta ja moninaisuudesta, jota Lucian suoritti Downing Streetillä. Lucian otti vastaan nuo kohteliaisuudet täysin vakavana, saattaen Alicen siihen uskoon, että ne olivat lepyttäneet hänet. Mutta Alice erehtyi. Hän ei tiennyt mitään politiikasta eikä virastotyöstä, ja Lucian käsitti hyvin tuon teeskennellyn ihailun arvottomuuden, vaikka hän tunsikin kohtuulliseksi, että Alice kunnioitti hänen kykyjään oman tietämättömyytensä syvyyksistä. Mutta hänen mieltään jäi okana pistämään se, että Alice piti häntä kyllin mitättömänä tuntemaan mustasukkaisuutta viheliäistä nyrkkeilijää kohtaan ja moitti hänen tanssiaan hienouden puutteesta.
Näiden tanssiaisten jälkeen Alice ajatteli paljon Luciania ja myöskin sitä, millä tavoin seuraelämä säännösteli avioliittoja. Ennenkuin neiti Carew oli lähettänyt pyytämään häntä luokseen, oli hän usein huoannut sitä, että kaikki miellyttävät miehet, joita hän tiesi, liikkuivat piireissä, joihin mitättömällä opettajattarella ei ollut pääsymahdollisuutta. Hän oli kohdannut heitä joskus hyväntekeväisyystanssiaisissa, mutta jatkuvaan seurusteluun ja naimatarjouksiin nähden hän oli ollut riippuvainen Wiltstokenin paikkakuntalais-nuorisosta, joka hänen mielestään sisälsi vain typeriä hölmöjä tai itseviisaita nulikoita, ja jonka joukossa Wallace Parker oli loistanut etevimpänä, ollen yliopistomies, oppinut mies ja herrasmies. Nyt, kun hän oli etuoikeutettu kaunotar seurapiirissä, joka tuskin suvaitsisi Wallace Parkeria, huomasi hän, että miellyttävät miehet olivat perheiden nuorempia poikia, köyhiä ja tuhlaavaisia, paljon parempia kuin Lucian Webber tanssikumppaneiksi, mutta aivan sopimattomia elämänkumppaneiksi. Alice oli kokenut köyhyyden vaikeuksia ja oli tavannut jaloja miehiä ainoastaan runoudessa, jota hän ei koskaan asettanut vakavaan yhteyteen arkielämän mahdollisuuksien kanssa. Hän oli aivan tiedoton siitä köyhyydestä, jonka matalamielisten ihmisten kanssa eläminen aiheuttaa; hän oli tuskallisesti tietoinen siitä köyhyydestä, jonka rahan puute aiheuttaa. Ei niin, että hän olisi ollut piittaamaton kunnollisuudesta sellaisena kuin hän sen ymmärsi: ei mikään olisi saanut häntä taivutetuksi menemään naimisiin miehen, vaikka kuinka rikkaan, kanssa, jota hän piti kunnottomana. Hän tahtoi rahaa, hyvää mainetta ja yhteiskunnallista asemaa; mutta luonnollisesti hän halusi myös nuoruutta ja hyvää ulkonäköä; ja juuri tämä seikka teki, ettei hän löytänyt mieleistään. Ei siinä kyllin, että kaikki kauniit, ritarilliset, hienotapaiset miehet upottivat itsensä velkoihin elämällä leveästi pienemmillä tuloilla kuin ne, joilla Wallace Parker oli häntä houkutellut, vaan lisäksi olivat vielä monet rikkaista ja arvokkaista yhtä paljon Wallace Parkerin alapuolella ulkonäköön ja käytökseen kuin opilliseen sivistykseenkin nähden. Ei yksikään mies, joka olisi täyttänyt kaikki Alicen vaatimukset, ollut vielä osoittanut vähintäkään taipumusta rakastua häneen.
Eräänä kirkkaana aamupäivänä meni Alice tallipalvelijan saattamana, ratsastamaan puistoon. Aamun raikkaus oli ratsujen ja ratsastajien yllä: ei ollut vielä ketään väsähtäneitä ihmisiä vaunuissaan rentoina lojumassa, ei myöskään tyytymättömiä katselijoita istuinpenkeillä heitä kadehtimassa. Alice, joka oli parempi ratsastaja kuin hänen vähäisestä harjaantumisestaan olisi voinut päättää, näytti komealta satulassa. Hän oli juuri laskettanut reipasta pikkuneliä kappaleen matkaa, kun hän näki Wallace Parkerin tulevan vastaansa suuren valkoisen hevosen selässä.
"Ahaa!" huudahti Parker, taitavasti kääntäen ratsunsa ympäri ja kohottaen hattuaan samalla haavaa, tarkoituksella antaa näytteen hienosta esiintymisestä ja ratsastustaidosta. "Kuinka voit, Alice?"
"Siunatkoon!" huudahti Alice, unohtaen hämmästyksissään käyttäytymisen vaatimukset. "Mikä sinut on tänne tuonut, ja mistä kummasta olet saanut tuon hevosen?"
"Oletan, Alice", vastasi Parker, tyytyväisenä tekemäänsä vaikutukseen, "että olen täällä jokseenkin samalla asialla kuin sinäkin — nauttimassa aamuilmasta soveliaaseen tapaan. Mitä Rosinanteen tulee, olen lainannut sen. Onko tuo raudikko sinun? Suo anteeksi kysymyksen suoruus."
"Ei", sanoi Alice, punastuen hiukan. "Tuntuu niin odottamattomalta kohdata sinut täällä."
"Eikö mitä. Minä pistäydyn aina tänne tähän aikaan vuodesta. Mutta eipä kylläkään olisi sopinut odottaa meidän kohtaavan toisemme täällä vuosi sitten."
Tähän asti tunsi Alice jääneensä keskustelussa alakynteen. Siksi hän vaihtoi puheenaihetta. "Oletko käynyt Wiltstokenissa senjälkeen kuin viimeksi tapasimme?"
"Olen. Käyn siellä ainakin kerran joka viikko."
"Joka viikko! Janet ei ole siitä maininnutkaan."
Parker antoi tietävällä ilmeellä ymmärtää, että hän luuli tuntevansa syyn siihen; mutta hän ei sanonut mitään. Alicea harmitti, eikä hän alentunut kyselemään. Silloin Parker sanoi:
"Kuinkas neiti Mikälie jaksaa?"
"En tunne ketään sen nimistä."
"Tiedät kyllä hyvinkin, ketä tarkoitan. Sinun aristokraattinen suojelijattaresi, neiti Carew."
Alice punastui. "Sinä olet hyvin häpeämätön, Wallace", sanoi hän, tarttuen ratsupiiskaansa. "Kuinka uskallat kutsua neiti Carew'ta suojelijattarekseni?"
Wallace tuli äkkiä juhlalliseksi. "En tiennyt, että et suvaitse muistutettavan kaikesta siitä, mitä olet hänelle velkaa", sanoi hän. "Janet ei koskaan puhu hänestä kiittämättömästi, vaikkei hän ole tehnyt mitään Janetin hyväksi."
"Minä en ole puhunut kiittämättömästi", väitti Alice, miltei kyyneleet silmissä. "Sinä et varmaankaan koskaan väsy puhumasta pahaa minusta kotiväelleni."
"Tuo osoittaa, miten vähän sinä ymmärrät minun todellista luonnettani.
Minä päinvastoin aina puolustan sinua."
"Puolustat — miltä? Mitä olen tehnyt? Mitä tarkoitat?"
"Oh, en tarkoita mitään, jollet sinä tarkoita. Kun aloit puolustella itseäsi, niin tulin siihen käsitykseen, että tunsit olevasi väärässä."
"Minä en puolustellut itseäni. Älä uskalla sanoa sellaista toista kertaa, Wallace."
"Alati sinun kuuliainen, nöyrä palvelijasi", vastasi Parker tyynen ivallisesti.
Alice ei ollut häntä kuulevinaan, vaan pakotti piiskallaan ratsunsa ravaamaan tyylikkäästi. Kun valkoinen ratsu ei ollut mikään ravaaja, seurasi Parker perässä hölskyttävää nelistä. Alice, häpeissään ja peläten Parkerin saavan hänet näyttämään naurettavalta, hillitsi pian vauhtinsa; ja valkoinen ratsu hiljensi nelistyksensä kävelyksi, merkiten joka askeleen epämuodikkaan harjansa ja häntänsä tahdikkaalla pompahduksella.
"Minulla on jotakin sanottavaa sinulle", virkkoi Parker vihdoin.
Alice ei suvainnut vastata.
"Luulen, että on parasta antaa sinun tietää se heti", jatkoi Parker.
"Seikka on se, että minä aion mennä naimisiin Janetin kanssa."
"Janet ei suostu", sanoi Alice siekailematta. Parker hymyili itserakkaasti ja lausui: "En luule hänen asettavan mitään vaikeuksia, jos vain sinä annat hänen ymmärtää, että meidän välillämme on kaikki lopussa."
"Että mikä on lopussa?"
"No, jos se sinua paremmin miellyttää, ettei meidän välillämme ole koskaan ollut mitään. Janet uskoo meidän olleen kihloissa. Niin uskoivat monet muutkin siihen saakka kun tulit hienoihin piireihin."
"Enhän mahda mitään sille, mitä ihmiset luulivat."
"Ja kaikki tietävät, että minä ainakin olin valmis täyttämään oman osani kihlauksesta kunniallisesti."
"Wallace", sanoi Alice äkkiä muuttuneella sävyllä, "luulen, että meidän on paras erota. Minun ei ole soveliasta ratsastaa ympäri puistoa sinun kanssasi, kun ei seurassani ole ketään muita kuin miespalvelija."
"Aivan kuten haluat", sanoi Parker kylmästi, pysähtyen. "Saanko vakuuttaa Janetille, että sinä toivot hänen menevän naimisiin minun kanssani?"
"Et mitenkään. En toivo kenenkään menevän naimisiin sinun kanssasi, kaikista vähimmän oman sisareni. Minä olen paljon huonompi Janetia, ja hän ansaitsee paljoa paremman miehen kuin minä."