"Olen aivan samaa mieltä, vaikka en oikein ymmärrä, mitä sillä on tekemistä tässä asiassa. Mikäli ymmärrän sinua, et sinä tahdo mennä itse naimisiin kanssani — huomaa, että olen aivan valmis täyttämään lupaukseni vieläkin — etkä sallisi kenenkään muunkaan saada minua. Niinkö on asia?"
"Voit sanoa Janetille", lausui Alice pontevasti ja hehkuvin kasvoin, "että jos meidät — sinut ja minut — tuomittaisiin elämään ikuisesti autiolla saar— Ei: minä kirjoitan hänelle. Se on kaikkein parasta. Hyvästi nyt."
Parker, joka tähän saakka oli pysynyt järkkymättömänä, osoitti nyt levottomuuden oireita. "Pyydän, Alice", sanoi hän, "ettet sano mitään epäoikeutettua minusta hänelle. Ethän voi totuudessa pysyen sanoa minusta mitään pahaa."
"Pidätkö todella Janetista?" kysyi Alice epäröiden. "Tietysti", vastasi
Parker loukkautuneena. "Janet on kerrassaan erinomainen tyttö."
"Sitä olen minäkin aina sanonut", sanoi Alice, tuntien harmia siitä, että joku toinen oli ennättänyt hänen edelleen tuon ansiokkaan tunnustuksen lausumisessa. "Tahdon sanoa hänelle suoran totuuden — nimittäin, ettei meidän välillämme ole koskaan ollut mitään sen enempää kuin on kaikkien serkusten välillä, ja ettei olisi voinut koskaan sen enempää tullakaan minun puoleltani. Minun täytyy nyt lähteä. En tiedä, mitä tuo mies jo ajatteleekaan minusta."
"Olisin pahoillani, jos alentaisin sinua hänen arvostelussaan", sanoi Parker ilkeästi. "Hyvästi, Alice." Lausuessaan nämä viime sanat huolettomaan sävyyn hän heilautti jälleen hattuaan, samalla kuin käänsi valkoisen ratsunsa pään suitsista ja riensi pois. Ei ollut totta, että hänellä oli tapana ratsastaa puistossa joka kevät. Hän oli kuullut Janetilta, että Alicella oli tapana ratsastaa siellä aamupäivisin, ja hän oli vuokrannut tuon valkoisen hevosen voidakseen kohdata Alicen tasavertaisena, sillä hän tunsi, että ratsun selässä istuva herrasmies hienolla puistotiellä ei voinut olla yhteiskunnallisesti alemmalla portaalla kenenkään naisen rinnalla, olkootpa tämän seuralaiset asemaltaan kuinka korkeita hyvänsä.
Mitä Aliceen tulee, jäi hänen mieltään kaivelemaan se Parkerin huomautus, että neiti Carew oli hänen suojelijattarensa. Riippumattomaan asemaan pääseminen alkoi tuntua hänestä kipeästi tarpeen vaatimalta. Ja koska ainoa tapa, millä se oli aikaansaatavissa, oli naimisiinmeno, niin hän miltei päätti ottaa minkä miehen hyvänsä, katsomatta ulkonäköön, ikään tai mielenlaatuun, jos hän vain kykeni antamaan hänelle tasa-arvoisen aseman neiti Carew'n kanssa siinä pienessä maailmassa, jonka käytöstavan ja tottumukset hän oli hiljakkoin omaksunut.
XII LUKU.
Kun syksy saapui, oli Alice Skotlannissa metsästystä opettelemassa, ja Lydia oli Wiltstokenissa valmistamassa isänsä kirjeitä ja muistelmia julkaistavaksi. Hän ei kirjoittanut linnassa. Kaikki huoneet siellä olivat joko kupukattoisia, holvikattoisia, kullattuja, lehteriseinäisiä, kolmikulmaisia, kuusikulmaisia, kaiken muun laisia paitsi nelikulmaisia; kaikki muistuttivat jollakin tavoin tuhannen ja yhden yön tarinoita eivätkä sointuneet yhteen hänen isänsä elämään liittyvien mielleyhtymien kanssa. Etsiessään soveliasta huonetta työskentelypaikakseen muisti Lydia kerrallisen ajatuksensa paviljongin rakennuttamisesta jalavakujaan. Mutta hän ei tuntenut halua häiritsevään rakennuspuuhaan juuri sillä hetkellä; siksi hän antoi siistiä ja valkaista Metsämajan ja muuttaa sen keittiötuvan mukavaksi kirjastoksi, mistä hän, istuessaan ovea vastapäätä kirjoituspöytänsä ääressä keskellä huonetta, saattoi nähdä yhdestä ikkunasta jalavakujan ja toisesta kaistaleen metsää ja niittyä, joiden halki kulki maantie ja kanava, minkä takana näköala päättyi lammaslaitumena käytettyyn etäiseen, vihreään mäenrinteeseen. Toiset huoneet olivat kahden palvelustytön hallussa, jotka pitivät paikkaa siistinä ja pölyttömänä, valmistivat neiti Carew'n puolipäiväaterian sekä kävivät hänen asioillaan linnassa. Silloin kun eivät olleet missään näissä toimissa, istuivat he ulkopuolella päivänpaisteessa ja lukivat romaaneja.
Kun Lydia oli työskennellyt tässä erakkolassa päivittäin kahden kuukauden ajan, upposi hän niin täydelleen entisen, isänsä kanssa vietetyn elämän muistoihin, että palvelijoiden aiheuttamat keskeytykset tulivat epämiellyttäviksi sysäyksiksi, jotka palauttivat hänet väkivaltaisesti nykyhetkeen. Elokuun kahdentenatoista päivänä astui Phoebe, toinen palvelustytöistä, sisään ja sanoi:
"Anteeksi, neiti, Bashville pyytää kysyä, saisiko hän puhutella teitä hiukan?"
Lupa annettiin, ja lakeija astui sisään. Cashelin kanssa sattuneen kahakan jälkeen ei hän ollut oikein päässyt entiseen järkkymättömyyteensä. Hänen käytöksensä ja puheensa oli yhtä siloista ja kunnioittavaa kuin ennenkin, mutta hänen kasvonsa eivät enää olleet värähtämättömät: hän oli huonoissa väleissä kellarimestarin kanssa, kun tämä oli nuhdellut häntä punastumisesta. Tällä kertaa hän tuli pyytämään itselleen lomaa iltapäiväksi. Hän pyysi harvoin tämänkaltaisia suosionosoituksia, eikä niitä koskaan kielletty häneltä.
"Maantiellä on tänään enemmän väkeä liikkeellä kuin tavallisesti", huomautti Lydia, Bashvillen lausuttua kiitoksensa. "Tiedättekö, miksi?"
"En tiedä", sanoi Bashville punastuen. "Metsästysaika alkaa kahdentenatoista päivänä", sanoi Lydia, "mutta en usko sen voivan olla yhteydessä tämän kanssa. Onko joitakin kilpa-ajoja tai markkinoita tai muuta sellaista lähiseudulla?"
"Ei minun tietääkseni."
Lydia kastoi kynänsä musteeseen eikä ajatellut asiaa sen enempää. Bashville palasi linnaan ja pukeutui urheilua harrastavan maalaisherrasmiehen asuun, ennenkuin lähti ulos nauttimaan lomastaan.
Aamupäivä kului hiljakseen. Metsämajassa ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin Lydian kynän rapinaa, kellon tikitystä ja silloin tällöin astiain kalinaa keittiöstä sekä lintujen ja palvelustyttöjen ääniä ulkoa. Väliaterian ajan lähestyessä kävi Lydia hiukan levottomaksi. Hän keskeytti työnsä katsoakseen kelloon ja pyyhkäisi tomupilkun imuriltaan kynänsä sulalla. Sitten hän katsoi hajamielisesti ulos ikkunasta pitkin jalavakujaa, missä hän kerran oli nähnyt, kuten hän luuli, metsän jumalan. Tällä kertaa hän näki vähemmän romanttisen olennon, poliisin. Hän katsoi uudelleen epäuskoisena: siellä hän seisoi yhä, mustapartainen, kypäripäinen mies, tummana tahrana vihreässä maisemassa, tähyillen tienoota varovaisesti. Lydia kutsui Phoeben ja käski hänen kysyä mitä poliisi haki.
Tyttö palasi pian hengästyneenä, kertoen että jalavien välissä piileskeli tusinan verran muita poliiseja, ja että se, jota hän oli puhutellut, ei ollut antanut mitään selitystä itsestään, vaan kysynyt häneltä, kuinka monta porttia oli puistoon, olivatko ne aina lukossa, ja oliko hän nähnyt monta ihmistä liikkeellä. Tyttö sanoi olevansa varma, että jossakin oli tehty murha. Lydia kohautti olkapäitään ja määräsi katettavaksi väliaterian, jonka aikana Phoebe tuijotti innokkaasti ulos ikkunasta, antaen emäntänsä pitää huolta itsestään.
"Phoebe", sanoi Lydia, kun ruokaneuvot oli korjattu pois, "voit mennä porttimajalle ja kysyä siellä mitä poliiseilla on asiaa. Mutta älä mene kauemmaksi. Maltas. Onko Ellen mennyt linnaan viemään astioita?".
Phoebe myönsi vastahakoisesti Ellenin menneen.
"No, sinun ei tarvitse odottaa hänen paluutaan; mutta tule takaisin niin joutuin kuin voit, siltä varalta että sattuisin tarvitsemaan jotakin."
"Heti, neiti", sanoi Phoebe ja hävisi.
Yksin jäätyään Lydia ryhtyi verkalleen jälleen työhönsä, pysähtyen silloin tällöin tuijottamaan etäiseen metsään ja pannen merkille ohimenevällä uteliaisuudella mäenrinteellä kulkevan lammaslauman tai puiden yli lentävän lintuparven. Hämmästyttävämpi asia tapahtui hetken perästä. Näennäisesti puolialaston mies, jokin musta esine kainalossaan, syöksähti etäisen metsäaukeaman poikki nopeasti kuin hirvi, ja katosi. Lydia päätti, että hän oli tullut häirityksi ollessaan uimassa kanavassa ja lähtenyt pakoon vaatteet kainalossaan. Hän naurahti tuolle ajatukselle, kääntyi jälleen papereihinsa päin ja jatkoi kirjoittamistaan. Äkkiä kuului kahinaa ja nopeita askelia ulkoa. Oven säppi sysättiin kiivaasti ylös, ja Cashel Byron ryntäsi sisään kynnykselle asti, missä hän pysähtyi nähdessään Lydian ja huoneen muuttuneen asun.
Hän oli itsekin merkillisesti muuttunut. Hänellä oli yllään karkea sarkatakki, joka ilmeisesti ei kuulunut hänelle, sillä se ulottui tuskin hänen vyötäisiinsä, ja hihat olivat niin lyhyet, että käsivarret jäivät paljaiksi puoliväliin, ilmoittaen ettei hänellä ollut mitään verhoa tuon lainatun vaatekappaleen alla. Jaloissa hänellä oli valkeat polvihousut, mudan ja rusentuneen ruohon jättämien vihreiden läikkien tahraamat. Housuihin oli etupuolelle tehty leveä lämsä, jonka alitse kulki vyötäisten ympäri kiertävä punainen silkkivyö. Polvista sukkiin asti, joiden reunat olivat valuneet nauhakenkien päälle, olivat hänen säärensä näkyvissä paljaina ja jäntevinä. Kasvoilla oli hien, tomun ja veren muodostama kerros, paikoittain poispyyhittynä mustareunaisin juovin. Vasemman silmän alla oli noin saksanpähkinän kokoinen sinertävän-värinen muhkura. Sen alapuolella oleva leukapieli ynnä vastapäinen poski olivat pahasti ruhjotut, ja hänen huulensa oli halki toisesta suupielestä. Hän oli avopäin, lyhyeksi keritty tukka oli epäjärjestyksessä, ja korvat näyttivät siltä kuin olisi niitä hangattu karkealla hiekkapaperilla.
Lydia katsoi häneen joitakin sekunteja, ja hän Lydiaan sanattomana.
Sitten Lydia koetti puhua, mutta ei saanut ääntä, ja vaipui tuoliinsa.
"En tiennyt täällä olevan ketään", sanoi Cashel kuiskaten käheästi ja läähättäen. "Poliisit ovat perässäni. Olen tapellut tunnin, ja juossut yli mailin, ja olen kuoliaaksi väsynyt: en jaksa pitemmälle. Antakaa minun piiloutua perähuoneeseen ja sanokaa niille, ettette ole nähnyt ketään, teettehän sen?"
"Mitä te olette tehnyt?" sanoi Lydia voittaen tahdonponistuksella heikkoutensa ja nousten seisomaan.
"En mitään", vastasi Cashel, oihkaisten silloin tällöin vetäessään henkeään. "Ammattiasioita, ei muuta."
"Minkätähden poliisit ajavat teitä takaa? Minkätähden olette noin kamalassa tilassa?"
Cashel näytti säikähtyneeltä tämän kuullessaan. Pöydällä olevan paperilaatikon kannessa oli peili. Hän otti sen käteensä ja katsoi siitä itseään levottomana, mutta keventyi heti näkemänsä johdosta. "Ei minulla ole mitään hätää", sanoi hän. "Ei siitä jää merkkiä. Tuo muhkura" — hän viittasi huolettomasti silmänsä alla olevaan kuhmuun — "laskeutuu jo huomenna. Olen varsin siisti, olosuhteisiin katsoen. Mutta minun täytyy nyt saada palkeeni kuntoon. Uh! Sydämeni takoo kuin moukari, tuon juoksun jälkeen."
"Te pyydätte minua suojaamaan teitä", sanoi Lydia ankarasti. "Mitä olette tehnyt? Oletteko tehnyt murhan?"
"En!" huudahti Cashel, koettaen avata silmiään suuriksi hämmästyksestä, mutta onnistuen levittämään vain toisen, koska toinen oli painumassa hiljalleen umpeen. "Sanoinhan, että olen tapellut, ja se on laitonta. Ettehän tahdo nähdä minua vankilassa, vai mitä? Kirottu mies!" lisäsi hän, palaten Lydian kysymykseen äkillisellä raivolla: "höyrymoukarikaan ei häntä tappaisi. Yhtä hyvin voisi iskeä nauloilla täytettyä säkkiä. Ja kaikki rahani, aikani, treenaukseni ja päivän vaivat menneet hukkaan! Se voi saada ihmisen ihan itkemään."
"Menkää", sanoi Lydia, voimatta hillitä inhoaan. "Älkääkä antako minun nähdä, minne päin menette. Kuinka uskallatte tulla minun luokseni?"
Sienen jäljet Cashelin kasvoilla tulivat valkeammiksi, ja hän alkoi jälleen läähättää raskaasti. "Hyvä on", sanoi hän. "Minä menen. Ei tallirenkinnekään hylkäisi minua tällä tavoin."
Puhuessaan hän aukaisi oven, mutta tahtomattaan hän sulki sen heti uudelleen. Lydia katsoi ikkunasta ja näki joukon miehiä, poliiseja ja muita, rientävän jalavakujaa pitkin. Cashel heitti ympärilleen katseen, puoleksi surkean, puoleksi hurjan, kuten takaa-ajettu eläin. Lydia ei voinut sitä vastustaa. "Nopeaan!" huusi hän, avaten sisähuoneen oven. "Menkää sinne ja pysykää hiljaa — jos voitte." Ja kun Cashel jurosti epäröi tuokion, polki Lydia kiivaasti jalkaa. Cashel pujahti sisään, ja oven suljettuaan Lydia istuutui paikalleen kirjoituspöydän ääreen. Hänen sydämensä jyskytti kehoituksesta, jollaista hän ei ollut tuntenut sitten kuin varhaisessa lapsuudessaan salatessaan joitakin tekemiään rikkomuksia hoitajaltaan.
Ulkoa kuului töminää ja äänten hälinää. Sitten kaksi vaativaa kolkutusta ovelle.
"Sisään", sanoi Lydia, rauhallisemmin kuin itsekään tiesi. Mutta kysyttyä lupaa ei odotettu. Ennenkuin hän oli lausunut kehoituksensa loppuun, aukaisi poliisi oven ja katsahti nopeasti ympäri huoneen. Hän hämmästyi näkemäänsä ja viimein kosketti kädellään kypäriään kunnioituksen merkiksi Lydialle. Kun hän avasi suunsa puhuakseen, työntyi Phoebe, juoksusta punaisena, hänen sivuitseen, pani kätensä ovelle ja kysyi tivakasti, mitä hän oli vailla.
"Tule pois ovelta, Phoebe", sanoi Lydia. "Odota täällä minun kanssani, kunnes annan sinulle luvan mennä", lisäsi hän, kun tyttö liikahti sisäovea kohti. "No", sanoi hän, kääntyen kohteliaasti poliisiin päin, "mistä on kysymys?"
"Pyydän anteeksi, neiti", sanoi konstaapeli miellyttävästi. "Oletteko sattunut näkemään ketään kulkevaksi tätä kautta hiljakkoin?"
"Tarkoitatteko erästä vain osittain puettua miestä, joka kantoi käsissään mustaa takkia?" kysyi Lydia.
"Juuri häntä", sanoi poliisi innokkaasti. "Mitä tietä hän meni?"
"Näytän teille, missä näin hänet", sanoi Lydia nousten ja mennen ovelle, jonka ulkopuolella hän näki joukon maalaisia viiden poliisin ympärillä, jotka pitivät vangittuina kahta miestä, joista toinen oli Mellish (ilman takkia) ja toinen eräs kyömynenäinen mies, jonka kaltaisia henkilöitä Lydia oli usein nähnyt kilpa-ajopaikoilla. Lydia viittasi aukeamaa, jonka poikki hän oli nähnyt Cashelin juoksevan, ja hänestä tuntui kuin olisi tämä petoksen harjoittaminen vääntänyt jonkun säikeen hänen sydämessään pois luonnolliselta sijaltaan. Mutta hän puhui näennäisen rauhallisesti, eikä poliisien mieleen singahtanut epäluulon häivääkään.
Muutamia talonpoikia astui nyt esiin, jokainen väittäen tietävänsä tarkalleen, mihin Cashel oli ollut menossa kulkiessaan aukeaman poikki. Heidän kiistellessään hivuttautui väkijoukkoon useita, yleisnäöltään kyömynenäistä vankia muistuttavia henkilöitä, jotka loivat poliiseihin salavihkaisen vihamielisiä silmäyksiä. Pian sen jälkeen saapui paikalle toinen poliisiosasto, kuljettaen sekin mukanaan vankia ja väkijoukkoa, jossa muiden mukana nähtiin Bashville.
"On parasta, että menette sisään, neiti", sanoi se poliisi, joka oli ensiksi puhutellut Lydiaa. "Meidän on pysyteltävä yhdessä, kun meitä on niin vähän, eikä tuo mies ole sovelias teidän katsottavaksenne."
Mutta Lydia oli ehtinyt jo katsoa ja oli arvannut, että vanki oli Paradise, vaikka hänen kasvonsa olivatkin ruhjotut aivan tuntemattomiksi. Hänen pukunsa oli samanlainen kuin Cashelinkin, paitsi että vyönä oli sininen, valkopilkkuinen vaate ja hartioilla vanha hevosloimi, jonka poimujen välistä näkyi hänen alastomat kylkiluunsa, koristettuina kaikilla värivivahduksilla, joita pahat ruhjeet voivat saada aikaan. Mitä kasvoihin tulee, näkyi veristen lihamöykkyjen keskellä yksi poimu ja reikä osoittamassa toisen silmän ja suun olemassaoloa; muita piirteitä hänen kasvoistaan ei voinut erottaa. Hän saattoi vielä nähdä vähän, sillä hän liikutti pöhöttynyttä ja rikkoutunutta kättään järjestääkseen lointaan ja kysyi käheästi, vaivoin kulkevin äänin, eikö arvoisa lady soisi ryyppyä nyrkkeilijä-raukalle, joka oli tehnyt parhaansa takaajiensa puolesta. Tällöin joku ojensi pullon, ja Mellish tarjoutui, sillä edellytyksellä, että hänet päästettäisiin irti hetkeksi, toimittamaan sen sisällön alas Paradisen kurkusta. Niin pian kuin viina oli valunut alas hänen turpuneilta huuliltaan, päästi hän joitakin valmistavia äännähdyksiä ja huusi:
"Hän lähetti hakemaan pollareita, kun ei enää voinut kestää uutta erää.
Minä olen valmis jatkamaan."
Poliisit käskivät hänen pitää suunsa kiinni ja asettuivat hänen ympärilleen, peittäen hänet Lydialta, joka, päästämättä näkyviin sitä säälin ja inhon sekaista tunnetta, jonka miehen tila hänessä aiheutti, käski heidän viedä hänet linnaan ja antaa hänelle siellä, hoitoa. Hän lisäsi, että koko seurue voisi saada virvokkeita samalla kertaa. Komisaario, joka oli hyvin väsyksissään ja janoissaan, horjui aikomuksessaan pitkittää takaa-ajoa. Lydia tapansa mukaan katsoi asian ratkaistuksi.
"Bashville", sanoi hän, "olkaa hyvä ja näyttäkää heille tietä ja katsokaa, että he tulevat tyydytetyiksi."
"Joku rosvo on varastanut takkini", sanoi Mellish jurosti Bashvillelle. "Jos lainaatte minulle jonkun, ja nämä siunatut poliisit jättävät hyväntahtoisesti repimättä sen päältäni, niin lähetän sen teille takaisin parin päivän kuluessa. Minä olen kunniallinen mies, ja olen asunut armollisen neidin vuokralaisena täällä."
"Kaverinne tarvitsee sitä paremmin kuin te", sanoi komisaario. "Jos olisi joku vanha kuskinviitta tai muuta sellaista panna hänen ylleen, niin palauttaisin sen kunniallisesti. En haluaisi kuljettaa häntä ympäri seutua loimi selässä, niinkuin villi-intiaania."
"Minulla on viitta tuolla sisällä", sanoi Bashville. "Minä noudan sen teille." Ja ennenkuin Lydia ehti keksiä veruketta hänen estämisekseen, oli hän hävinnyt, ja Lydia kuuli hänen menevän sisään rakennuksen takaovesta. Hänestä tuntui, että kaamea äänettömyys valtasi kaikki läsnäolijat, ikäänkuin hänen petoksensa olisi jo tullut ilmi. Mellish, joka oli odottanut tilaisuutta pannakseen vastalauseen poliisin viimeisen huomautuksen johdosta, sanoi kiukkuisesti:
"Ketä te kutsutte kaverikseni? Tahdon kuolla valehtelijana vaikka tähän paikkaan, jos ikinä ennen olen nähnyt koko miestä."
Lydia katsoi häneen niinkuin marttyyri katsoisi roistoon, johon hänet aiotaan kahlehtia kiinni. Mellish teki samaa kuin hänkin oli tehnyt — valehteli. Sitten Bashville, kuljettuaan toisten huoneiden läpi, tuli kirjastoon sisäovesta, vanha liveriviitta käsivarrellaan.
"Pankaa tämä hänen ylleen", sanoi hän, "ja tulkaa linnaan minun mukanani. Voitte nähdä kaikki tiet viisi mailia laajalti etelätornista ja tuntea jokaisen niillä kulkijan isolla kaukoputkella. Jos sallitte, neiti, niin luulen, että Phoeben on paras tulla mukaan auttamaan."
"Kyllä", sanoi Lydia, katsoen tyynesti häneen.
"Minä hankin linnasta vaatteita sille, joka niitä tarvitsee", lisäsi Bashville, koettaen vastata Lydian katseeseen, mutta epäonnistui ja punastui. "No pojat. Lähdetään."
"Saan kiittää armollista neitiä", sanoi komisaario. "Meillä on ollut kova aamupäivä, emmekä voi tällä hetkellä tehdä enää muuta kuin juoda terveydeksenne." Hän kosketti jälleen kypäriään, ja Lydia kumarsi hänelle. "Pysykää liki toisianne, miehet", sanoi komisaario, kun seurue lähti liikkeelle Bashvillen opastamana.
"Haa", ivasi Mellish, "pysykää liki toisianne, niinkuin hanhetkin tekevät. Jo ovat asiat tulleet tärkille, kun englantilainen pistetään kiinni siitä syystä, että hän sattuu pysähtymään nähdessään väkijoukon."
"Olkaa huoletta", sanoi komisaario. "Minulla on se kimppu värillisiä nenäliinoja, joita te myyskentelitte; ja minä löydän kyllä sen toisen miehen, ennenkuin olette päivääkään vanhempi. On vahinko, katsoen siihen kuinka siivosti olette käyttäytynyt tekemättä meille vastarintaa, ettette satu tietämään, mihin köydet ja paalut on piilotettu. Voisin sanoa hyvän sanan oikeudessa sen henkilön puolesta, joka auttaisi minua löytämään ne."
"Köydet ja paalut! Pellot ja pellon aidat! Siellä ei ollut mitään köysiä eikä paaluja. Se oli aivan satunnainen yhteenotto: tahtoo sanoa, jos siinä oli lainkaan mitään tappelua. Minä en nähnyt mitään sellaista; mutta te kai lienette nähnyt. Mutta te olettekin ovela, ja minä en ole."
Tällöin oli seurueen viimeinenkin kuhnustelija hävinnyt Lydian silmistä, joka oli katsellut heidän poistumistaan Metsämajan ovelta. Kääntyessään mennäkseen sisään näki hän Cashelin tulevan varovasti esiin huoneesta, jossa hän oli ollut kätkössä. Cashelin kiihtymys oli mennyt ohi: hän näytti kylmältä ja huolestuneelta, ikäänkuin vastavaikutus olisi alkanut tuntua.
"Ovatko ne kaikki menneet?" sanoi hän. "Tuo teidän lakeijanne on kelpo mies. Hän lupasi tuoda minulle joitakin vaatteita. Ja mitä teihin tulee, niin te olette parempi kuin — Mitä nyt? Mihin aiotte lähteä?"
Lydia oli pannut hatun päähänsä ja kietoi nopeasti saalia ympärilleen. Ruusuiset kiehkurat läikehtivät hänen poskillaan, ja hänen tavallisesti niin rauhalliset silmänsä ja sieraimensa olivat laajentuneet.
"Ettekö tahdo puhua minulle?" sanoi Cashel epävarmasti.
"En muuta", vastasi Lydia kiihkeästi, "kuin että te ette saa koskaan enää tulla silmäini eteen. Koko elämäni perustukset ovat hajonneet: olen lausunut valheen. Olen tehnyt palvelijani — kunniallisen miehen — rikostoverikseni valheessa. Me olemme pahemmat kuin te; sillä teidänkin pedon-työnne on vähemmän pahaa kuin valheen tuottaminen maailmaan. Tämä on minulle tullut teidän tuttavuudestanne. Olen antanut teille piilopaikan. Pitäkää se. En tahdo koskaan enää astua sinne jalallani."
Kauhistuneena Cashel peräytyi taaksepäin kuten lapsi, joka yrittäessään varastaa makeisia korkealta hyllyltä vetää koko kaapin niskaansa. Hän ei puhunut eikä liikahtanut Lydian poistuessa Metsämajasta.
Saavuttuaan linnaan meni Lydia budoaariinsa, missä hän tapasi ranskalaisen kamarineitinsä, jonka harmistuneesta alakerran tapahtumien kuvauksesta hän sai tietää, että poliiseja kestittiin leivällä ja juustolla, lihalla ja oluella, ja että lääkärin apua ei ollut haettu, koska Mellish oli taitavasti hoitanut Paradisen haavat. Lydia käski hänen lähettää Bashvillen Metsämajaan katsomaan, oliko joitakin sivullisia vielä vetelehtimässä sen tienoilla, ja määräsi, ettei kukaan naispalvelijoista saanut mennä sinne ennenkuin Bashville oli palannut takaisin. Sitten hän istuutui ja koetti olla ajattelematta. Mutta kun ei hän voinut olla ajattelematta, antautui hän ja koetti ajatella äskeisen järkyttävän tapahtuman täysin selväksi. Hänen mielikuvituksensa täytti käsitys, että hän oli hajoittanut liitoksistaan koko olevaisuuden koossapitävän kehyksen luomalla väärän luulon. Kaiken lukemansa perusteella oli hänellä se vakaumus, että totuuden salaaminen siitä aiheutuvine väärine luuloineen tuottaa pakostakin turmiota, vaikkakin tuon turmion alku olisi yhtä käsittämätön kuin sen loppu. Hän ei tehnyt mitään erotusta hienoimman filosoofisen sofismin ja karkeimman valheen välillä. Cashelin kiinnijoutumisesta aiheutuva paha oli mitattavissa, jonkun valheen aiheuttamaa pahaa oli mahdoton mitata. Hänen vakaumustaan tuon pahan välttämättömyydestä ei vähentänyt se, ettei hän voinut nähdä minkään pahan seurauksen todennäköisesti johtuvan teostaan. Hänen pahat aavistuksensa painostivat raskaina hänen mieltään, sillä hänen isänsä, vääjäämätön epäilijä, oli jättänyt hänet vaille niitä lohtuja, joita uskonto suo väärintekijälle. Oli selvää, että hänen velvollisuutensa oli kutsua poliisi ja selvittää häntä kohtaan harjoittamansa petos. Mutta tätä hän ei voinut tehdä. Hänen tahtonsa toimi, järjestä huolimatta, vastakkaiseen suuntaan. Ja tässä siveellisen voimansa halvautumisessa hän näki valheen aiheuttaman turmion alun. Hän oli synnyttänyt sen, ja luonto ei sallinut hänen ottaa hengiltä tuota epäsikiötä.
Vihdoin hänen kamarineitonsa palasi ja ilmoitti hänelle, että "roskaväki" oli mennyt. Jäätyään jälleen yksin nousi hän ja käveli hitaasti edestakaisin huoneessa, unohtaen ajan kulumisen ajatustensa levottomasti toimiessa, kunnes hänet jälleen keskeytettiin. Keskeyttäjä oli tällä kertaa Bashville.
"No?"
Bashville säikähti Lydian äänensävyä, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut tämän puhuvan kopeasti palvelijalle. Bashville ei ymmärtänyt, että hän oli sisäkohtaisesti muuttunut, ja että hän oli nyt Lydian rikostoveri.
"Hän on antautunut."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lydia, tuntien äkillistä kauhua.
"Byronia, neiti. Vein joitakin vaatteita Metsämajaan häntä varten, mutta kun tulin sinne, oli hän poissa. Kiersin portille etsien häntä ja löysin hänet poliisien käsiltä. He sanoivat hänen antautuneen heidän käsiinsä itsestään ilman muuta. Hän ei tahtonut antaa mitään selityksiä itsestään, ja hän näytti — noin niinkuin alapäiseltä ja selkäänsäsaaneelta."
"Mitä he tekevät hänelle?" kysyi Lydia tullen aivan kalpeaksi.
"Eräs mies sai viime kuussa kuusi viikkoa pakkotyötä samasta rikoksesta. On hyvin luultavaa, että hän saa saman. Ja se on varsin vähän siitä, mitä hän teki, — sen sanoisitte tekin, neiti, jos olisitte ollut sitä näkemässä."
"Siis", sanoi Lydia ankarasti, "tuota" — hänen oli vaikea saada nimitystä huuliltaan — "tuota tappelua katsoaksenneko te pyysitte minulta lomaa täksi päiväksi?"
"Niin, neiti, sitä varten se oli", vastasi Bashville hiukan katkerasti. "Tunsin loordi Worthingtonin ja paljon muita ylimyksiä ja herrasmiehiä siellä."
Lydia oli vastaamaisillaan tuikeasti, mutta hillitsi itsensä ja sai takaisin tavallisen rauhallisen sävynsä lausuessaan: "Se ei ole mikään syy, minkävuoksi teidän olisi pitänyt olla siellä."
Bashvillen kasvojenväri alkoi horjua ja hänen äänensä tarvita lujempaa hallintaa. "Ihmisluonteen mukaista on mennä kerran sellaiseenkin", sanoi hän; "mutta kerta riittää, ainakin minulle. Pyydän teitä suomaan anteeksi, että mainitsen sen, neiti; mutta kun näin loordi Worthingtonin ja muiden Byronin kannattajien kiljuvan kirouksia ja solvauksia hänen vastustajalleen, ja vastapuolueen tekevän samoin Byronille, niin — olkoon, etten olekaan herrasmies, mutta toivon ainakin voivani käyttäytyä niinkuin mies, silloinkin kuin menetän rahaa."
"Älkää siis menkö sellaiseen näytäntöön toiste, Bashville. Minun ei sovi määräillä huvituksianne, mutta en luule teidän hyödyttävän itseänne jäljittelemällä loordi Worthingtonin harrastuksia."
"En jäljittele minkään loordin harrastuksia", sanoi Bashville punastuen. "Te piilotitte itse tappelijan, neiti Carew. Minkätähden osoitatte halveksumista pelkkää syrjästäkatsojaa kohtaan?"
Lydiakin sävähti punaiseksi. Hänen ensimmäinen yllykkeensä oli kohdella tuota mielenpurkausta kapinana omaa arvovaltaansa vastaan ja musertaa se. Mutta hänen valpas oikeudentuntonsa pidätti hänet siitä. "Hän oli pakolainen, joka etsi turvaa talostamme, Bashville. Ettehän tekään ilmiantanut häntä."
"En", sanoi Bashville, ilmeensä lientyessä alakuloista ylpeyttä ilmaisevaksi. "Kun parempi mies voittaa minut, on minulla kylliksi uljuutta astua syrjään hänen tieltään ja olla hankkimatta itselleni etuja halpamaisella tavalla."
Lydia, joka ei tätä ymmärtänyt, katsoi häneen kysyvästi. Bashville teki liikkeen, ikäänkuin viskatakseen jotakin luotaan, ja jatkoi uhkarohkeasti:
"Mutta yhdessä suhteessa olen yhtä hyvä kuin hän, ja parempikin. Lakeijaa pidetään kunniallisempana kuin ammattinyrkkeilijää. Hän on sanonut teille rakastavansa teitä; ja vaikka se tulisi olemaan viimeinen sanani, niin tahdon sanoa teille, että teidän kaulanne ympärillä oleva nauha on minulle enemmän kuin koko teidän ruumiinne ja sielunne on hänelle tai hänen kaltaisilleen. Kun hän otti itselleen epärehellisellä tavalla etuja minun rinnallani uskotellen olevansa herrasmies, kerroin Lucian-herralle hänestä ja osoitin hänelle mikä hän oli. Mutta kun tapasin hänet tänään piiloutuneena Metsämajan säilökomeroon, en käyttänyt sitä hyväkseni halpamaisesti, vaikka tiesinkin hyvin, että jollei hän olisi merkinnyt teille enemmän kuin joku muu hänen laisensa mies, ette olisi ikinä piilottanut häntä. Te tiedätte parhaiten, minkätähden hän antautui poliiseille sen jälkeen kuin te olitte nähnyt hänen kättensä työn. Mutta minä tahdon jättää hänet onnensa huomaan. Hän on paras mies; ja paras periköön voiton. Olen pahoillani", lisäsi Bashville, siirtyen väkinäisesti tavalliseen silloiseen puhetapaansa, "että tuotan teille hankaluutta lyhyellä irtisanomisella; mutta minä katsoisin erikoiseksi suosioksi, jos saisin lähteä jo tänä iltana."
"Se on parasta", sanoi Lydia, nousten seisomaan aivan tyynenä ja pysyttäen päättäväisesti etäällä sen omituisen tunnevaikutuksen, jonka noin yhdellä odottamattomalla iskulla hämmästyksen, loukkauksen ja rakkauden esineeksi joutuminen oli omansa aiheuttamaan. "Ei olisi suositeltavaa, että jäisitte tänne sen jälkeen mitä olette juuri —"
"Tiesin sen jo sanoessani sitä", keskeytti Bashville kiireesti ja itsepintaisesti.
"Poistuessanne tulette seuraamaan juuri samaa menettelytapaa, jota noudattaisi joku samansisältöisen puheen esittänyt herrasmies. En ole loukkaantunut selityksestänne: tunnustan oikeutenne sen esittämiseen. Jos tarvitsette minun todistustani vastaisten olojenne järjestämisen edistämiseksi, niin olen aina mielihyvällä lausuva, että uskon teidät kunnian mieheksi."
Bashville kumarsi ja sanoi matalalla äänellä, hyvin hermostuneesti, ettei hänellä ollut aikomusta mennä enää palvelukseen, mutta että hän tulisi aina olemaan ylpeä neiti Carew'n edullisesta lausunnosta.
"Teissä on kuntoa parempaankin", sanoi Lydia. "Jos ryhdytte johonkin yritykseen, joka vaatii suurempia varoja kuin te omistatte, rupean takaajaksenne. Kiitän teitä poikkeuksettomasta kohteliaisuudestanne minua kohtaan velvollisuuksienne suorituksessa. Jääkää hyvästi."
Lydia kumarsi hänelle ja poistui huoneesta. Syvän kunnioituksen vallassa Bashville vastasi hänen tervehdykseensä niin hyvin kuin kykeni ja jäi liikkumattomana seisomaan sen jälkeen kuin Lydia oli hävinnyt, samalla kuin hänen järkensä alkoi varpaisillaan tajuta mitä oli tapahtunut. Hänen pääasiallisin tunteensa oli mielen huojennus. Hän ei rohjennut enää kuvitella olevansa rakastunut sellaiseen naiseen. Lydian odottamaton huomaavaisuus häntä kohtaan kosijana vaikutti hänessä valtavan tunnon omasta kelvottomuudestaan sellaiseen osaan. Hän näki itsensä hyvin nuoreksi, hyvin mitättömäksi ja hyvin tietämättömäksi mieheksi, jonka miellyttävä paikka ja ystävällinen emäntä olivat saaneet päästä pyörälle. Hän hiipi ulos pakkaamaan kapsäkkiään ja miettimään, miten hänen olisi paras selittää palvelijatovereilleen äkillinen lähtönsä.
XIII LUKU.
Palatessaan eräänä iltapäivänä jokapäiväiseltä terveyskävelyltään näki Lydia oudon naisen linnan terassilla puhelemassa kellarimestarin kanssa. Vaikka oli lämmin syysilma, oli tuolla henkilöllä yllään turkisreunainen, vale-gagaateilla runsaasti koristettu musta silkkiviitta. Koska naispuoliset wiltstokenilaiset aina lähestyivät neiti Carew'ta parhaissa tamineissaan, soveltuivatpa ne vuodenaikaan tai ei, päätteli hän naisen tulleen aikomuksessa pyytää häneltä avustusta koulukestitykseen, raittiusjuhlaan tai ehkä jollekin Wiltstokenin apupapille annettavaan tunnustuslahjaan.
Lähemmäksi tultuaan näki hän, että vieras oli vanhahko nainen, jolla oli käherretty tukka ja korvarenkaat molemmissa korvissa ammoin unohdettuun muotiin.
"Tässä tulee neiti Carew", sanoi kellarimestari lyhyeen, ikäänkuin nainen olisi koetellut hänen kärsivällisyyttään. "Teidän on parasta puhua hänelle itse."
Tällöin nainen näytti hämmentyvän ja teki juhlallisen niiauksen. Lydia pani merkille niiauksen ja kiharat ja arvasi niistä, että hänen vieraansa piti tanssikoulua. Kuitenkin sai jokin sille vastakkainen karskius hänen vartalossaan ja olennossaan ajattelemaan, että hän mahdollisesti pitikin ravintolaa. Kun hänen kasvonsa kaikesta huolimatta näyttivät huolekkailta ja hyviltä kasvoilta ja hänen esiintymisensä linnan neitiä kohtaan puhui hämillisestä nöyryydestä, vastasi Lydia ystävällisesti hänen tervehdykseensä ja jäi odottamaan, että hän puhuisi.
"Toivon, ettette pidä minua tunkeilevana", sanoi vieras arastellen.
"Minä olen rouva Skene."
Lydia kävi pahaenteisen totiseksi, ja rouva Skene punastui hiukan. Sitten hän jatkoi, ikäänkuin toistaen huolellisesti valmistettua ja harjoiteltua puhetta: "Katsoisin suureksi suosioksi, jos voisin saada kunnian puhua kanssanne muutaman sanan kahdenkesken."
Lydian kasvoilla näkyvä tuimuus kuvasti hänen tunnettaan; mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut työntää ketään luotaan ilman voimakasta ärsytystä. Hän kehoitti vierasta astumaan sisään ja johti hänet pyöreään salonkiin, jonka omituiset koristukset vastasivat tarkalleen rouva Skenen käsitystä ylhäisestä loistosta. Käyttäytymisen ja seurustelusääntöjen opettajana tunsi entisen nyrkkeilijämestarin rouva hermostusta Lydian laisen taiturin läsnäollessa; mutta hän kohosi tilanteen tasalle ja sai istuutuneeksi ilman kommellusta. Sillä vaikka huoneeseen tulo näyttää monestakin ihmisestä yksinkertaiselta asialta, oli se rouva Skenelle hänen oppiaineensa tarkkojen lakien alainen toimitus, niin monimutkainen, että harvat hänen oppilaistaan oppivat suorittamaan sen tyydyttävästi vähemmässä kuin puolessakymmenessä oppitunnissa. Rouva Skene heitti sen kuitenkin pian pois mielestään. Hän oli liian vanha vaivatakseen päätään sellaisilla turhuuksilla silloin kun todelliset huolet ahdistivat häntä.
"Oi, neiti", aloitti hän rukoilevasti. "Poika!"
Lydia tiesi heti ketä tarkoitettiin. Mutta hän toisti, ikäänkuin käsittämättä: "Poika?" Ja heti perään syytti itseään vilpillisyydestä.
"Meidän poikamme, neiti. Cashel."
"Rouva Skene!" sanoi Lydia nuhtelevasti.
Rouva Skene ymmärsi kaiken, mitä Lydian äänensävyyn sisältyi. "Tiedän, neiti", puolustautui hän. "Tiedän hyvin. Mutta mitä muuta voin tehdä kuin tulla luoksenne? Mitä lienettekin sanonut hänelle, on hän ottanut sen kovin sydämelleen, ja hän suree itsensä kuoliaaksi."
"Suokaa anteeksi", sanoi. Lydia siekailematta, "miehet eivät kuole sellaisista asioista; ja hra Cashel Byron ei suinkaan ole niin heiverä ruumiiltaan eikä pehmeä sydämeltään, että hän tekisi poikkeuksen siitä säännöstä."
"Niin, neiti", sanoi rouva Skene surumielisesti. "Te ajattelette hänen ammattiaan. Te ette voi uskoa, että hänellä on mitään tunteita, koska hän tappelee. Ah, neiti, jospa tuntisitte heidät niinkuin minä! Helläsydämisempiä miehiä ei ole olemassa. Cashel on kuin nuori lapsi, hänen tunteensa ovat niin herkät; ja minä olen tuntenut häntä voimakkaampia, jotka ovat kuolleet sydänsuruun vain siitä syystä, että ovat olleet huono-onnisia ammatissaan. Ajatelkaahan, mitä ylväshenkisen nuoren miehen täytyy tuntea, kun sivistynyt nainen sanoo häntä pedoksi. Se oli julma sana, neiti; toden totta, niin se oli."
Lydia hämmentyi tästä hyökkäyksestä niin, että hänen oli koottava ajatuksensa huolellisesti ennenkuin hän vastasi. Sitten hän sanoi: "Tiedättekö, rouva Skene, että tunnen herra Byronia vain varsin vähän — etten ole tavannut häntä kymmentäkään kertaa eläessäni? Ehkä ette tiedä, missä olosuhteissa tapasimme toisemme viime kerran. Minä olin suuresti järkytetty niistä vaurioista, joita hänen pahoinpitelynsä oli tuottanut toiselle miehelle, ja luullakseni mainitsin niitä pedontyöksi. Teidän tähtenne olen pahoillani, että sanoin niin; sillä hän on kertonut minulle pitävänsä teitä äitinään; mutta —"
"Oi ei! Kaukana siitä, neiti. Pyydän tuhannesti anteeksi, että otan sanan suustanne; mutta minä ja Ned emme ole hänelle enempää kuin teidän taloudenhoitajattarenne tai seuranaisenne olisivat teille. Pelkään, että ette voi ymmärtää sitä, neiti. Hän ei ole meidän sukulaisemme. Vakuutan teille, että hän on synnyltään ja kasvatukseltaan herrasmies; ja kun me palaamme takaisin Melbourneen ensi jouluksi, tulee kaikki olemaan ihan kuin ei hän olisi meitä koskaan tuntenutkaan."
"Toivon, ettei hän tule olemaan niin kiittämätön, että unohtaisi teidät. Hän on kertonut minulle elämäntarinansa."
"Se on enemmän kuin hän on koskaan tehnyt minulle, neiti; niin että voitte arvostella, kuinka suuressa arvossa hän pitää teitä."
Tätä seurasi jälleen vaitiolo. Rouva Skene tunsi, että ensi erä oli ohi, ja että hän oli pitänyt puolensa, jopa saanut vähän etumatkaakin. Mutta Lydia toipui pian.
"Rouva Skene", sanoi hän terävästi, "kun tulitte käymään luokseni, mikä tarkoitus oli mielessänne? Mitä toivotte minun tekevän?"
"Niin, neiti", sanoi rouva Skene levottomasti, "poika-raukalla on ollut vastoinkäymisiä viime aikoina. Ensiksikin se teitä koskeva pettymys — tarkoitan sitä ensimmäistä — joka on kalvanut hänen mieltään pitkän aikaa. Sitten tuo nyrkkeilynäytös Agricultural Hallissa, jossa Paradise menetteli niin kunniattomasti. Cashel kuuli teidän olleen katsomassa; ja sitten hän luki kaiken sen häpeällisen, mitä sanomalehdet kirjoittivat hänestä, ja hän luuli, että te uskoisitte kaiken sen. En voinut saada sitä luuloa hänen päästään. Sanoin hänelle kerran toisensa jälkeen —"
"Anteeksi", keskeytti Lydia. "On parasta, että olemme suorat keskenämme. On hyödytöntä otaksua hänen erehtyneen minun tunteistani siinä asiassa. Minua kauhistutti todellakin se säälimättömyys, millä hän kohteli vastustajaansa."
"Mutta hyvänen aika, sehän kuuluu hänen ammattiinsa", sanoi rouva Skene, levittäen silmänsä suuriksi. "Ajatelkaahan itse, neiti", jatkoi hän, ikäänkuin lempeästi moittien Lydiaa jostakin periaatteen puutteesta, "eikö kunniallisen miehen tule täyttää sitoumuksensa? Vakuutan teille, että maksu, jonka säädyllinen ammattinyrkkeilijä tavallisesti saa tuollaisesta nyrkkeilynäytöksestä, on puoli guineaa; ja sen enempää ei Paradise saanut. Mutta Cashel piti kiinni maineestaan eikä suostunut vähempään kuin kymmeneen guineaan; ja sen hän saikin. No, nyt olisivat monet hänen asemassaan menneet piiriin ja vetelehtineet siellä aikansa ollen nyrkkeilevinään ja siten suorastaan petkuttaen niitä, joilta saivat maksun. Mutta Cashel on rehellinen ja ylevämielinen kuin kuningas. Te näitte itse, miten vakavasti hän kävi asiaan käsiksi. Hän ei olisi voinut käydä työhön itseään säästelemättömämmin, vaikka hän olisi otellut tuhannen punnan palkinnosta ja mestaruusvyöstä, sen sijaan kuin vaivaisista kymmenestä guineasta. Ette suinkaan ajattele hänestä huonompaa hänen rehellisyytensä vuoksi, neiti?"
"Tunnustan", sanoi Lydia, nauraen vasten tahtoaankin, "että teidän näkökantanne tuosta toimituksesta ei johtunut mieleeni."
"Tietysti ei, neiti — enempää kuin se olisi voinut johtua kenenkään mieleen, joka ei tottumuksesta tunne ammatin oikeita ja vääriä menettelytapoja. No niin, kuten jo sanoin, neiti, oli tämä hänelle uusi pettymys. Se suretti häntä enemmän kuin voitte kuvitellakaan. Sitten tuli koko joukko kiusaa kilpaottelusta Paradisen kanssa. Ensin Paradise sai kokoon vain viisisataa puntaa, ja poika ei tahtonut lähteä otteluun vähemmästä kuin tuhannesta. Luulen hänen tulleen niin rahasta huolehtivaksi viime aikoina juuri teidän tähtenne; sillä ennen ei hän ole koskaan ollut ahne. Sitten Mellish tahtoi, että ottelun tulisi tapahtua näillä seuduin; ja poika-parka pelkäsi niin kuollakseen sen tulemista teidän korviinne, ettei hän suostunut ennenkuin he houkuttelivat hänet uskomaan, että te olisitte ulkomailla elokuussa. Olin iloinen, kun sopimuskirjat vihdoinkin allekirjoitettiin, ennenkuin hän oli surrut itsensä hautaan. Koko treenausajan hän ikävöi nähdä teitä; mutta hän suoritti sen loppuun niin vakaasti ja uskollisesti kuin ihminen voi. Ja hän treenautui ihanasti. Minä näin hänet ottelupäivän aamuna, ja hän oli kuin loistava enkeli: olisi tehnyt hyvää kenen naisen sydämelle tahansa nähdä hänet. Ned kulki ympäriinsä kuin hullu tarjoten kaksikymmentä yhtä vastaan hänen puolestaan; jos hän olisi hävinnyt, olisimme vararikossa tällä hetkellä. Ja ajatelkaa, että sitten piti poliisin tulla juuri kun hän olisi tehnyt selvän Paradisesta. Minä itkin kuin lapsi, kun sain kuulla siitä: en voi uskoa, että koskaan olisi tapahtunut mitään niin julmaa. Hän olisi voinut tehdä selvän hänestä jo neljännestuntia aikaisemmin, mutta hän pidättyi tahallaan jatkaakseen Nedille markkinoita." Rouva Skene niisti liikutettuna nenänsä ennenkuin jatkoi. "Sitten tuli tämän kukkuraksi se, mitä tapahtui teidän ja hänen välillään, ja mikä sai aikaan sen, että hän antautui poliiseille. Loordi Worthington maksoi takuun, niin että hän pääsi vapaaksi; mutta tuo häpeä ja pettymys, ja hukkaan mennyt aika ja raha, ja teidän sanainne pistos, kaikki nuo yhdessä kerrassaan mursivat hänen sydämensä. Ja nyt hän on synkkämielisenä ja suree, enkä minä eikä Ned eikä Fanny voi hänelle mitään. Sanotaan, ettei häntä tuomita linnaan; mutta jos hänet tuomitaan" — tässä rouva Skene murtui ja puhkesi itkuun — "niin siitä tulee hänen surmansa; ja Jumala antakoon anteeksi niille, jotka ovat sen matkaansaattaneet."
Murhe pehmitti aina Lydiaa; mutta kyyneleet kovettivat hänet jälleen: hän ei voinut sietää niitä.
"Entä se toinen mies?" kysyi hän. "Oletteko kuullut hänestä mitään?
Otaksun, että hän on jossakin sairaalassa."
"Sairaalassa!" toisti rouva Skene, hereten säikähdyksissään itkustaan.
"Kuka?"
"Paradise", vastasi Lydia, lausuen tuon nimen vastenmielisesti.
"Hänkö sairaalassa! Siunatkoon teidän viattomuuttanne, neiti! Minä näin hänet juuri eilen niin hyvännäköisenä kuin sellainen ruma kuvatus voi olla: ei, merkkiäkään naamassaan, ja kerskuu täyttä suuta, mitä hän olisi tehnyt Cashelille, jollei poliisi olisi tullut! Hän on alhainen, halpamainen nyrkkitaistelija, se on tosi; ja minä pahoittelen, että meidän poikamme alentui ottelemaan hänen laisensa kanssa. Kuulin, että Cashel teki hänestä kerrassaan näöksen, ja että tekin näitte hänet. Arvaan, että pelästyitte, neiti, eikä kummakaan, kun ette ole tottunut sellaisiin näkyihin. Minä olen nähnyt Ned-ukkoni tuotavan kotiin sellaisessa tilassa, että olen kaatanut viinaa hänen silmäänsä, luullen sitä suuksi; ja vieläpä Cashelkin, niin huolellinen kuin onkin, on ollut melkein sokeana kolme päivää. Eihän sovi vaatia, että heidän tulisi saada rahansa ilmaiseksi. Älkää antako sen vaivata mieltänne, neiti. Jos menisitte naimisiin — minä vain otaksun niin", sanoi rouva Skene lieventävien sulkumerkkien välissä, nähdessään Lydian kavahtavan tuota sanaa — "jos menisitte naimisiin etevän kirurgin kanssa, kuten voisitte tehdä korkeaa arvoanne loukkaamatta, voisitte helposti pyörtyä, jos näkisitte hänen leikkaavan poikki jalan tai käden, niinkuin hänen olisi tehtävä joka päivä henkensä elatukseksi; mutta te olisitte ylpeä hänen etevyydestään, kun hän kykenee sen tekemään. Samanlainen tunne on minulla Nedin suhteen. Jos sanon teille totuuden, neiti, niin en haluaisi nähdä häntä ottelemassa enempää kuin jonkun upseerin rouva haluaisi nähdä miestään taistelukentällä työntämässä miekkaansa joihinkin neekeri-parkoihin tai ranskalaisiin; mutta kun se on hänen ammattinsa ja ihmiset antavat hänelle niin suuren arvon sen vuoksi, niin mukaudun siihen; ja nykyään suhtaudun siihen suorastaan mielenkiinnolla, varsinkin kun se ei tuota kenellekään vahinkoa. Ei sillä että tahtoisin teidän luulevan, että Ned olisi koskaan katkaissut mieheltä jalkaa tai kättä: Herra varjelkoon! eihän toki, eikä Cashelkaan. Oi, neiti, suuret kiitokset; minä valitan, että olette nähnyt vaivaa minun vuokseni." Tämä koski teetarjotinta kantavan palvelijan sisälletuloa.
"Sittenkään", sanoi Lydia, kun he jälleen voivat vapaasti jatkaa keskusteluaan, "en oikein ymmärrä, minkätähden olette tullut luokseni. Henkilökohtaisesti olette erinomaisen tervetullut; mutta millä tavoin toivoitte minun huojentavan herra Byronin mieltä tulemalla luokseni? Pyysikö hän teitä tulemaan?"
"Ennen hän olisi kuollut. Tulin omasta ehdostani, kun tiesin, mikä häntä vaivasi."
"Ja entä sitten?"
Rouva Skene katsahti ympärilleen vakuuttautuakseen, että he olivat kahden. Sitten hän kumartui Lydiaan päin ja kuiskasi painokkaasti:
"Miksi ette voi mennä naimisiin hänen kanssaan, neiti?"
"Koska minua ei haluta, rouva Skene", vastasi Lydia täysin hyväntuulisesti.
"Mutta ajatelkaahan vähän, neiti. Voitteko mistään koskaan saada toista samanlaista mahdollisuutta? Ajatelkaahan, millainen mies hän on: maailmanmestari ja herrasmies vielä samalla! Nämä kaksi asiaa eivät ole koskaan ennen sattuneet yhdessä, eivätkä tule enää koskaan sattumaan. Minä olen tuntenut joukoittain mestareita, mutta he eivät ole olleet soveliasta seuraa teidän laisellenne. Ned oli mestari silloin kun menin naimisiin hänen kanssaan; ja minun omaiseni katsoivat minun alentavan itseni sen tehdessäni, koska olin teatterissa esiintyvä ammattitanssijatar. Ammattinyrkkeilijät ovat enimmäkseen halpasäätyisiä miehiä, ja sivistyneet naiset ovat erotetut heidän seurastaan. Mutta teidän hyvä onnenne on ohjannut teidät mieltymään sellaiseen, joka on herrasmies. Voiko nainen vaatia mitään enempää? Mistä voitte löytää hänen vertaistaan terveydessä, voimassa, kauneudessa tai hyvissä tavoissa? Mitä tulee hänen luonteeseensa, siitä voin teille kertoa. Melbournessa, kuten voitte arvatakin, olivat kaikki tytöt ja naiset kuollakseen ihastuneet häneen. Vakuutan teille, että minun luonani kävi heitä pari kolme joka ilta, vain sitä varten, että saisivat katsoa häntä; ja hän, viaton poika-poloinen, ei kiinnittänyt heihin huomiota enemmän kuin jos he olisivat olleet kaalinpäitä. Hän oli iloinen päästessään pois heidän luotaan, kun sai mennä saliin nyrkkeilemään herrojen kanssa; ja silloin nuo tytöt pilkistelivät häntä ovenraosta ja hullaantuivat entistä pahemmin. Mutta häneltä he eivät koskaan saaneet silmäniskuakaan. Te olitte ensimmäinen, neiti Carew; ja, uskokaa minua, te tulette olemaan myös viimeinen. Jos olisi milloinkaan ollut joku toinen, ei hän olisi voinut salata sitä minulta; sillä hänen mielensä on avoin kuin lapsen. Ja hänen rehellisyytensä vie voiton kaikesta, mitä voitte kuvitellakaan. Tiedän, että hänelle on tarjottu kahdeksansataa puntaa sellaisen ottelun häviämisestä, jonka voittamalla hän voi saada vain kaksisataa, puhumattakaan siitä, ettei hän olisi saanut mitään, jos olisi hävinnyt rehellisesti. Te tiedätte — sillä näen teidän tuntevan maailmaa, neiti — kuinka harvat miehet voisivat vastustaa sellaista houkutusta. On miehiä, omilla aloillaan kaikkein korkeimpia — niin korkeita, että voisitte yhtä hyvin epäillä valtakunnan kuningatarta maansa taistelujen myymisestä kuin heitä — jotka taistelevat salaa toisen puolen eduksi, jos se tehdään heille kannattavaksi. Minun Nedini ei ole mikään alhainen nyrkkeilijä, kuten hyvin tiedetään; mutta kun hän alistui häviämään tuolle pienelle Killarney Primroselle ja seuraavana päivänä meni ja osti hevosen ja rattaat, niin mitä minun oli ajateltava? Niin, neiti: sellaista kerron teille omasta miehestäni; ja minä sanon teille, ettei Cashel ole koskaan hävinnyt, vaikka hänen jo aikoja sitten olisi kannattanut paremmin hävitä kuin voittaa, noiden vedonlyöjä-lurjusten vuoksi. En ole koskaan kuullut häneltä vihaista sanaa, enkä ole nähnyt hänessä merkkiäkään väkevistä, paitsi kerran Nedin syntymäpäivänä; ja silloinkaan ei hänestä puhjennut esiin muuta kuin hauskuutta humalassa, jolloin totuus tulee ilmi kaikista miehistä. Oi, ajatelkaahan toki, kuinka onnelliseksi voisitte tulla, neiti, jos vain pakotatte itsenne katsomaan asiaa oikeassa valossa. Herrasmies synnyltään ja kasvatukseltaan, maailmanmestari, raitis, rehellinen, tahraton kuin vastasyntynyt lapsi, kykenevä puolustamaan itseään ja teitä millaisessa seurassa hyvänsä, ja ihan mielettömästi rakastunut teihin! Hän pitää teitä taivaan enkelinä — ja uskon varmasti, että olettekin sellainen sydämeltänne, neiti. Vakuutan teille, että minun Fannyäni oikein suututtaa, kun hän luulee Cashelin tekevän häntä alentavia vertailuja. En voi uskoa teitä niin vaikeaksi miellyttää, että hylkäisitte hänet, neiti."
Lydia nojautui taaksepäin tuolissaan ja katsoi rouva Skeneen omituisin ilmein, joka pian kirkastui vastustamattomaksi hymyksi. Rouva Skene hymyili myös hyvin pikkuisen kohteliaisuudesta, mutta ilmoitti otsansa vakavalla rypistyksellä, että se, mitä hän oli sanonut, ei ollut mikään naurun asia.
"Minun täytyy saada vähän aikaa harkitakseni kaikkea, mitä olette niin kaunopuheisesti esittänyt", sanoi Lydia. "Puhun tosissani, rouva Skene: te olette tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Puhukaamme nyt tällä hetkellä jostakin muusta. Tyttärenne voi hyvin, toivoakseni."
"Suuri kiitos, neiti, hänellä on hyvä terveys."
"Ja teillä myöskin?"
"Jotakuinkin, olosuhteisiin katsoen", sanoi rouva Skene, liian mieltyneenä surkutteluihin voidakseen myöntää olevansa täysin terve.
"Teillä täytyy kai olla aivan harvinainen turvallisuuden tunne", sanoi
Lydia, katsoen häneen valppaasti, "ollessanne onnellisissa naimisissa
niin kuuluisan ny— nyrkkeilynopettajan kanssa kuin herra Skene on.
Eikö ole mieluista, kun on voimakas suojelija?"
"Ah, neiti, te ette voi aavistaakaan", huudahti rouva Skene, langeten loukkuun, jossa syöttinä oli hänen omat murheensa, ja unohtaen ajatella Cashelin etuja. "En saa koskaan rauhaa pelolta, että hän joutuu selkkauksiin. Ned on itse rauhallisuus niin kauan kuin hän ei ole maistanut pisaraakaan väkeviä; ja sitten hän on niinkuin muutkin — valmis tappelemaan ensimmäisen kanssa, joka ärsyttää häntä. Ja jos poliisit saavat hänet käsiinsä, ei hän voi odottaa sääliä. Ammattinyrkkeilijälle ei ole mitään oikeutta. Ei tarvitse muuta kuin sanoa, että hän on ammattinyrkkeilijä, niin se riittää viranomaisille: mars vankilaan, ja hyvästi oppilaat ja hyvä maine heti paikalla. Sen pelossa minä saan aina elää. Ja mitä tulee suojelemiseen, niin mieluummin antaisin ryövätä itseni viiteenkymmeneen kertaan, kuin sanoisin hänelle sanankaan, joka voisi synnyttää riitaa. Monen monta kertaa olen iltaisin kotiin ajaessamme maksanut ajurille salavihkaa yli taksan, kun olen pelännyt hänen murisevan ja ärsyttävän Nediä. Juomat ne ovat kaikkeen syypäät. Herrat ovat ylpeitä voidessaan puhutella häntä julkisesti, ja he tulevat toinen toisensa perään ja kysyvät, mitä hän haluaisi, kunnes loppu on se, että hän löytää itsensä vuoteesta kengät jalassa, ranne nyrjähtäneenä ja ehkä silmä mustana, koettaen muistaa mitä hän teki edellisenä iltana. Mitä kärsin kolmena ensi vuonna naimisissaolomme aikana, sitä ei kukaan ihminen voi sanoa. Sitten hän teki raittiuslupauksen, ja siitä saakka hän on ollut hyvin hyvä: en ole nähnyt häntä niin sanoakseni kunnollisesti juovuksissa enempää kuin kolmesti vuodessa. Jumalan siunausta ja muutaman westminsterilaisen maitokuskin antamaa löylytystä saan kiittää siitä, että hän alkoi hävetä itseään. Minä annoin sille pontta ja sain hänet muuttamaan kauas pois entisten ystäviensä ulottuvilta. Siitä saakka on hänellä ollut siunaus, ja me olemme vaurastuneet hyvin."
"Onko Cashel riidanhaluinen?"
Tämän kysymyksen sävy herätti rouva Skenen tajuamaan valitustensa soveltumattomuuden. "Ei, ei," vastusti hän. "Hän ei juo koskaan; ja mitä tappelemiseen tulee, niin en luule hänellä olleen kolmeakaan satunnaista kahakkaa eläessään: ei ainakaan useampia. Hän ei tarvitse mitään muuta kuin päästä naimisiin, ja sitten hän on vakava hautaansa asti. Mutta jos hänet jätetään ajelulle nyt, niin Herra tietää, miten hänen käy. Ensin hän kulkee synkkämielisenä — sitä hän tekee parhaillaan — sitten hän rupeaa juomaan; sitten hän menettää oppilaansa, joutuu alakuntoon, häviää otteluissa ja — Yksi sana teiltä, neiti, pelastaisi hänet. Jos saisin vain sanoa hänelle —"
"Ei mitään", sanoi Lydia. "Ei millään ehdolla mitään. Ainoa vakuutus, minkä voin antaa teille, on se, että te olette lieventänyt arvosteluani eräistä hänen teoistaan. Mutta että menisin naimisiin Cashel Byronin kanssa, on yksinkertaisesti maailman epätodennäköisin asia. Jättämällä pois luvusta kaikki kysymykset persoonallisesta mieltymyksestä, jo tuo pelkkä epätodennäköisyys sinänsä riittää peloittamaan tavallista naista."
Rouva Skene ei oikein ymmärtänyt tätä, mutta kuitenkin riittävästi omalle kohdalleen. Hän nousi lähteäkseen, pudistaen päätään alakuloisesti ja sanoen: "Näen, miten asiat ovat, neiti. Te katsotte hänen olevan itseänne alempana. Teidän sukulaisenne eivät pitäisi siitä."
"Epäilemättä sukulaiseni tulisivat suuresti järkytetyiksi; ja minun on velvollisuus ottaa sekin lukuun — sen arvoisena kuin se on."
"Me emme koskaan tuottaisi teille ikävyyttä", sanoi rouva Skene, viivytellen. "Me lähdemme Englannista myötyriksi parin kuukauden perästä."
"Se ei tee minulle mitään eroa, paitsi että tulen pahoittelemaan, ettei minulla ole tilaisuutta miellyttävään pakinaan teidän kanssanne silloin tällöin." Tämä ei ollut totta; mutta Lydia kuvitteli, että hän alkoi tuntea paatunutta mieltymystä valehtelemiseen.
Rouva Skene ei ollut lohdutettavissa kohteliaisuuksilla. Hän pudisti jälleen päätään. "On hyvin ystävällisesti tehty, että lausutte minulle hyviä sanoja, neiti", sanoi hän, "mutta jos saisin teiltä yhdenkään hyvän sanan pojalle, niin saisitte sanoa minulle mitä haluatte." Lydia mietti perusteellisesti ennenkuin vastasi. Vihdoin hän sanoi: "Olen pahoillani, että puhuin hänelle tylysti, koska, olosuhteiden ajamana ollen, hän ehkä ei olisi voinut toisin toimiakaan. Ja minulta jäi ottamatta huomioon hänen ammattinsa taloudellinen puoli. Lyhyesti sanoen, minä en ole tottunut tappeluihin, ja näkemäni järkytti minua niin, että menetin malttini. Mutta", jatkoi Lydia, painaen alas rouva Skenen elpyvän toivon varoittavalla sormen eleellä, "jos kerrotte hänelle tämän, niin kuinka annatte hänen ymmärtää, että sanon näin ainoastaan ollakseni oikeudenmukainen, enkä minään tunteen lämpimyyden osoituksena?"
"Hän tyytyy lohdun muruseenkin, neiti. Minä sanon hänelle vain, että olen puhutellut teitä, ja että te ette tarkoittanut mitään sillä, mitä sanoitte silloin —"
"Rouva Skene", keskeytti Lydia hänet lempeästi, "älkää sanoko hänelle vielä toistaiseksi mitään. Olen vihdoinkin tehnyt päätökseni. Jollei hän saa mitään sanaa minulta kahden viikon kuluessa, saatte sanoa hänelle mitä haluatte. Voitteko odottaa niin kauan?"
"Tietysti. Aivan niinkuin toivotte, neiti. Mutta Mellishin lahjanäytäntö on huomenillalla, ja —"
"Mitä tekemistä minulla on Mellishin tai hänen lahjanäytäntönsä kanssa?"
Rouva Skene sopersi säikähdyksissään puolustellen, että hän vain toivoi pojan tuottavan itselleen kunniaa.
"Jos hänen on hyödytettävä Mellishiä antamalla selkään jollekin, ei häneltä ole puuttuva hartautta. Muistakaa: te ette saa mainita minua kahteen viikkoon. Onko se sovittu?"
"Aivan niinkuin toivotte, neiti", toisti rouva Skene, tuskin tyydytettynä. Mutta Lydia ei antanut hänelle muuta lohdutusta, jonka vuoksi hän pyysi saada jättää hyvästi, lausuen toivomuksenaan, että asiat lopulta kääntyisivät kaikkien asianosaisten parhaaksi. Lydia vaati häntä nauttimaan jotakin tukevampaakin virvoketta ja ajoi hänet senjälkeen asemalle ponivaunuissa. Juuri ennenkuin he erosivat, palasi Lydia äkkiä aikaisempaan puheenaiheeseen ja kysyi:
"Onko herra Byronin tapana koskaan ajatella?"
"Ajatellako!" sanoi rouva Skene painokkaasti. "Ei koskaan. Iloisempaa poikaa ei ole olemassa, neiti."
Sitten rouva Skene lähti kiitämään Lontooseen, aprikoiden mielessään, saattoiko olla ihan oikein, että nuori sivistynyt nainen asui komeassa linnassa ilman omaan sukupuoleensa kuuluvaa vanhempaa ihmistä ja puhui vapaasti ja kohteliaasti alemmilleen. Kotiin tultuaan hän ei hiiskunut retkestään mitään Skenelle, jonka ei tiedetty koskaan voineen säilyttää salaisuutta, paitsi kysymyksen ollessa jonkun suunnitellun nyrkkeilyottelun paikasta. Mutta hän istui myöhään ylhäällä tyttärensä Fannyn kanssa, kiduttaen häntä selostuksilla linnan loistosta ja lohduttaen häntä kuvaamalla neiti Carew'n pienoiseksi olennoksi, jolla oli punainen tukka eikä lainkaan vartaloa (kun taas Fannyllä oli pikimusta tukka, komeat käsivarret, ja hän itse Cashelin etevimpiä oppilaita).
"Kuitenkin kaikitenkin, Fan", lisäsi rouva Skene, tarttuessaan kynttiläjalkaansa kello kaksi aamulla, "jos asiasta tulee tosi, ei Cashel tule koskaan olemaan isäntänä talossaan."
"Sen voin ymmärtää varsin hyvin", sanoi Fanny; "mutta jos kunnialliset ammatti-ihmiset eivät ole hänelle kyllin hyviä, niin saa hän kiittää vain itseään, jos tyhjäpäiset hienostelijat katsovat häneen olkansa yli."
Lydia oli sillävälin palannut linnaan, tehtyään ensin ponivaunuillaan pitkän kierroksen seudun ympäri, ja koettanut voittaa valtaanpyrkivää levottomuuttaan ryhtymällä työskentelemään isänsä elämäkerran valmistelussa. Aikomuksessa ryhtyä kirjoittamaan lukua hänen kirjallisesta maustaan oli Lydia hiljakkoin tarkastellut hänen lempikirjojaan, etsien merkittyjä kohtia. Hän ryhtyi nyt jatkamaan tätä etsintää, seisoen kirjastotikapuilla, ottaen hyllyltä nidoksen toisensa jälkeen ja silloin tällöin syventyen sisältöön sivun tai parin pituudelta. Tässä hajanaisessa työssä aika kului yhtä huomaamatta kuin varjot pitenivät. Viimeinen kirja, jota hän tarkasti, oli runokokoelma. Siinä ei ollut mitään merkkejä, mutta se avautui itsestään kohdalta, joka ilmeisesti oli aikaisemmin ollut usein levällään. Ensimmäiset sanat, jotka Lydia näki, olivat nämä:
"Ah, jospa vaihtaa voisin lihasyömeks', mi lämmittää,
Kivisydämeni tään, joka aina, mitä teenkin, on kylmä kuin jää!
Kova ja kylmä ja pieni — oi sydäntä viheliää."
Lydia laskeutui kiireesti alas tikapuilta ja peräytyi kunnes tapasi tuolin, johon istuutui, lukien yhä uudelleen nämä rivit. Hämärän tulo herätti hänet toimintaan. Hän pani kirjan takaisin hyllylle ja sanoi mennessään kirjoituspöydän luo: "Jos tuon kaltainen epäilys on vaivannut isääni, tulee se vaivaamaan minuakin, jollen ratkaise sitä, mikä on oleva sydämeni asia, nyt kerta kaikkiaan pysyvästi. Jos lapseni on mahdollista välttää tämä kirous, täytyy sen periä vastustusvoimansa isältään eikä minulta — mielijohteiden mieheltä, joka ei koskaan ajattele, eikä järkeilevältä naiselta, joka ei voi olla ajattelematta. Olkoon niin."
XIV LUKU.
Ennenkuin monta päivää oli kulunut, tuli Cashelille kirje, juuri kun hän istui juomassa teetä Skenen perheen kanssa. Kun hän näki käsialan, kohosi tumma puna hänen ohimoilleen.
"Voi taivas!" huudahti neiti Skene, joka istui hänen vieressään. "Anna meidän lukea se."
"Mene hiivattiin", huusi Cashel, tehden nopeasti tyhjäksi Fannyn kaappausyrityksen.
"Älä kiusaa häntä, Fan", sanoi rouva Skene hellästi.
"Enhän toki, kulta poloinen", sanoi neiti Skene, pannen hellästi kätensä Cashelin olalle. "Anna minun vain vilkaista nimeä — vain sen verran, että näen, keneltä se on. Annathan, Cashel kulta."
"Ei se ole keltään", sanoi Cashel. "Kuuletko: pysy erilläsi nyt. Jollet jätä minua rauhaan, laitan sinulle kuumat paikat ensi harjoitustunnilla."
"Sangen uskottavaa", sanoi Fanny halveksivasti. "Kukas se tänään oli voitonpuolella, tahtoisin tietää?"
"Antoi Cashelille niin tivakan leukapiuvin oikealla kädellään kuin koskaan olen nähnyt", huomautti Skene, karheasti nauraen.
Cashel siirtyi pois Fannyn ulottuvilta lakeakseen kirjeen, joka oli näin kuuluva:
Regent's Park.
K. Herra Cashel Byron!
Toivoisin Teidän tapaavan erään nais-tuttavani. Hän tulee olemaan täällä huomenna kello kolme iltapäivällä. Tahtoisitteko tehdä minulle palveluksen tulemalla silloin luokseni?
Kunnioittaen Teidän
Lydia Carew.
Syntyi pitkä vaitiolo, jonka aikana huoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin kellon nakutusta ja entisen maailmanmestarin syönnin-mutustelua.
"Hyviä uutisia, toivoakseni", virkkoi rouva Skene vihdoin arasti.
"Pahus olkoon, jos ymmärrän tätä", sanoi Cashel. "Voitteko te saada siitä selvää?" Ja hän ojensi kirjeen ottoäidilleen. Skene herkesi syömästä katsoakseen vaimonsa lukemista, mikä taidonnäyte oli hänelle yksi oppineisuuden ihmeitä.
"Luulen, että tuon naistuttavan, jota hän mainitsee, täytyy olla hän itse", sanoi rouva Skene hetken mietittyään.
"Ei", sanoi Cashel päätään pudistaen. "Hän sanoo aina sitä mitä tarkoittaakin."
"Jaa", sanoi Skene tietävästi, "mutta hän ei voi kuitenkaan kirjoittaa sitä. Se siinä kirjoituksessa juuri onkin pahinta, ettei kukaan voi koskaan täsmälleen sanoa, mitä se tarkoittaa. En ole vielä koskaan pannut puumerkkiäni sopimuskirjoihin, joista ei olisi syntynyt joitakin väärinkäsityksiä; ja sopimuskirjat ovat sentään parasta kirjoitusta, mitä mistään voi saada."
"Sinun on paras mennä ja katsoa itse, mitä hän tarkoittaa", sanoi rouva
Skene.
"Oikein", sanoi Skene. "Mene ja tee asiat selviksi hänen kanssaan, poikani."
"Se on lyhyt eikä erikoisen lämmin", sanoi Fanny. "Olisihan hän sentään voinut olla siksi kohtelias, että olisi pannut vaakunansa ylälaitaan."
"Mitä antaisit, jos saisit olla hänenä?" kysyi Cashel pilkallisesti, siepaten kirjeen käteensä, kun Fanny viskasi sen halveksivasti häntä kohti.
"Jos olisin hän, pitäisin itseni ainakin siksi suuressa kunniassa, etten juoksisi sinun perässäsi."
"Hyst, Fanny", sanoi rouva Skene. "Sinä olet liian pisteliäs. Ja sinun,
Ned, ei pitäisi yllyttää häntä nauramalla."
Seuraavana päivänä Cashel kiinnitti erityistä huomiota ruokajärjestykseensä, harjoitteli hiukan nyrkkeilyhansikkailla, otti kylvyn ja hieronnan ja ilmestyi Regent's Parkiin kello kolme oivallisessa kunnossa. Odottaen näkevänsä Bashvillen joutui hän yllätetyksi, kun oven aukaisi naispalvelija.
"Onko neiti Carew kotona?"
"Kyllä, sir", sanoi tyttö, rakastuen häneen ensi silmäyksellä.
"Oletteko herra Byron, sir?"
"Se olen", sanoi Cashel. "Kuulkaahan: onko hänen luonaan ketään?"
"Ainoastaan eräs nainen, sir."
"Oi hiisi! No, sitä ei voi auttaa. Rohkeutta vain!"
Tyttö johti hänet eräälle ovelle ja hänen astuttuaan sisään sulki sen hiljaa ilmoittamatta häntä. Huone oli taulugalleria, jossa oli kattovalaistus. Toisessa päässä, selin häneen, oli kaksi naista: Lydia ynnä eräs toinen, jonka jalo ryhti ja sulava muoto olisi herättänyt kauneuden toiveita vähemmän huolestuneessa miehessä kuin Cashel oli. Mutta tämä, lähestyttyään muutamia askelia silmät Lydiaan tähdättyinä, vaihtoi äkkiä ilmettä, pysähtyi ja oli suorastaan lähtemäisillään pakoon, kun naiset hänen kevyen astuntansa kuullessaan kääntyivät häneen päin ja naulitsivat hänet paikalleen. Kun Lydia ojensi hänelle kätensä, niin hänen seuralaisensa, joka oli katsellut tulijaa ensin välinpitämättömyydellä ja sitten epäuskoisella hämmästyksellä, huudahti ihastuneen jälleentuntemisen äänellä, kuten lapsi löytäessään kauan sitten hukkuneen lelun: "Poika-kultaseni!" Ja mennen Cashelin luo sulavasti kuin joutsen, sulki hänet syliinsä. Jonka todennukseksi Cashel työnsi hämmentyneen naamansa hänen olkansa yli, iski Lydialle silmää kieli poskessa ja sanoi:
"Tätä voitaisiin nimittää luonnon ääneksi, siitä ei ole epäilystäkään."
"Kuinka uljas sinusta on tullut!" sanoi rouva Byron, pitäen häntä vähän matkan päässä itsestään voidakseen ihailla häntä paremmin. "Kuinka komea olet, sinä lurjus!"
"Kuinka voitte, neiti Carew", sanoi Cashel irroittautuen ja kääntyen Lydiaan päin. "Älkää välittäkö hänestä: hän on vain äitini. Ainakin", lisäsi hän, ikäänkuin oikaistakseen sanojaan, "hän on mammani."
"Ja mistä sinä olet tullut? Missä olet ollut? Tiedätkö, etten ole nähnyt sinua seitsemään vuoteen, sinä luonnoton poika? Ajatelkaa, että hän on minun poikani, neiti Carew! Anna minulle vielä suukko, oma kultaseni", jatkoi hän, tarttuen hellästi hänen käsivarteensa. "Kuinka jäntevä sinä olet!"
"Suutele pois niin paljon kuin mielesi tekee", sanoi Cashel, taistellen vanhaa koulupoika-jurouttaan vastaan, joka voimakkaana pyrki saamaan hänet jälleen valtoihinsa. "Otaksun, että voit hyvin. Ainakin näytät olevan hyvässä voinnissa."
"Kyllä", sanoi rouva Byron ivallisesti, alkaen halveksia Cashelia siitä, ettei tämä kyennyt näyttelemään tätä tunteellista kohtausta hänen omaa haluaan vastaavasti: "Minä olen hyvässä voinnissa. Sinun puheesi on yhtä hienoa kuin ennenkin. Ja minkätähden annat keritä tukkasi noin lyhyeksi? Sinun pitää antaa sen kasvaa ja —"
"Kuule nyt", sanoi Cashel, pysäyttäen jyrkästi hänen kätensä, kun hän kohotti sen järjestääkseen hänen kiharoitaan. "Jätä nyt tuo, tai muuten kävelen ulos ovesta, etkä näe minua taas toisiin seitsemään vuoteen. Saat joko ottaa minut sellaisena kuin tapaat, tai jättää minut rauhaan. Jos tahdot tietää syyn, minkävuoksi pidän tukkani lyhyenä, voit löytää sen Absalomin ja Dan Mendozan historiasta. No, oletko nyt viisaampi?"
Rouva Byron kävi hiukan kylmemmäksi. "Vai niin!" sanoi hän. "Yhäkö ihan entisellään, Cashel?"
"Yhä ihan entisellään, kumpikin meistä", vastasi Cashel. "Ennenkuin olit lausunut kuuttakaan sanaa, tuntui minusta siltä kuin olisimme eronneet vasta eilen."
"Minä olen jokseenkin hämmästynyt kokeeni menestyksestä", puuttui Lydia puheeseen. "Kutsuin teidät vartavasten saattaakseni teidät yhteen. Teidän välisenne yhtäläisyys johti minut aavistamaan totuutta; ja aavistustani vahvisti kertomus, jonka herra Byron antoi minulle seikkailuistaan."
Tämä hiveli rouva Byronin turhamaisuutta. "Onko hän minun näköiseni?" sanoi hän, tarkastellen Cashelin piirteitä. Cashel ei hänestä piitannut, vaan sanoi Lydialle peittelemättömän pettyneenä:
"Ja sitäkö varten te lähetitte minulle sanan tulla?"
"Oletteko pettynyt?" sanoi Lydia.
"Hän ei ole vähääkään iloinen nähdessään minut", sanoi rouva Byron valitellen. "Hänellä ei ole sydäntä."
"Nyt hän jatkaa tuota tunnin verran", sanoi Cashel, katsoen Lydiaan, ilmeisesti siksi, koska hänestä oli se paljon mieluisampaa kuin äitiinsä katsominen. "Samantekevä: jos te ette välitä, en minäkään välitä. Niin että paukuta tulemaan, mamma."
"Ja arveletteko, että me tosiaan olemme toistemme näköiset?" kysyi rouva Byron piittaamatta Cashelista. "Niin: taidammepa olla. On pieni —" Hän keskeytti ja lisäsi äkillisellä epäluulolla: "Oletko naimisissa, Cashel?"
"Ha ha ha!" nauroi Cashel täyttä kurkkua. "En; mutta toivon meneväni, joskus." Ja hän uskalsi vilkaista Lydiaan, joka kuitenkin katseli tarkkaavasti rouva Byronia.
"No, kerrohan minulle nyt itsestäsi kaikkityyni. Mikä sinä olet? Kuule, minä toivon, Cashel, ettet ole ruvennut teatteriin."
"Teatteriin!" sanoi Cashel halveksivasti. "Näytänkö siltä?"
"Et kylläkään näytä", sanoi rouva Byron omituisesti, "vaikka sinussa onkin jonkinlainen inhottava ammatti-ilme. Mitä sinä teit silloin kuin karkasit niin häpeällisesti siitä typerästä koulusta pohjoisessa? Kuinka ansaitset elatuksesi? Vai ansaitsetko sitä?"
"Arvatenkin ansaitsen, koska kerran elän. Mihin luulette minun parhaiten kelvanneen kasvatukseni perusteella? Kadunlakaisemiseen, kukaties! Kun karkasin Panleystä, menin merelle."