"Merimies, no totta tosiaan! Et sinä ole sen näköinen. Ja sano, minkä arvon olet saavuttanut ammatissasi?"
"Korkeimman arvon. Ylimmän huipun", sanoi Cashel lyhyesti.
"Herra Byron ei harjoita tätä nykyä merimiehen ammattia, eikä ole harjoittanut sitä moniin vuosiin", sanoi Lydia.
Cashel katsoi häneen puoleksi pyytäen, puoleksi moittien.
"Hänellä on aivan toisenlainen harrastusala", jatkoi Lydia levollisen itsepintaisesti. "Ja hyvin hämmästyttävä laadultaan."
"Ettekö voi olla vaiti", huudahti Cashel. "Olisin odottanut teiltä enemmän järkeä. Mitä hyödyttää saada hänet nostamaan meteli ja ärsyttämään minut raivoon? Minä menen pois, jollette lopeta."
"Mistä on kysymys?" sanoi rouva Byron. "Oletko tehnyt jotakin häpeällistä, Cashel?"
"Siinä se nyt alkaa: sanoinhan sen. Minä pidän voimistelulaitosta: siinä kaikki. Siinä ei ole mitään häpeällistä, toivonma."
"Voimistelulaitosta!" kertasi rouva Byron ylväällä inholla. "Kuinka mieletöntä! Sinun on lopetettava kaikki sellainen, Cashel. Se on hyvin tyhmää ja hyvin alhaista. Sinä olit tietysti niin naurettavan ylpeä, ettet voinut tulla pyytämään minulta varoja pysyäksesi sopivassa asemassa. Minun on kai annettava sinulle —"
"Jos otan sinulta koskaan penniäkään, niin vieköön minut —"
Cashel kohtasi Lydian huolestuneen katseen ja hillitsi itsensä. Hän peräytyi keveästi askeleen, ovelan hymyn leikkiessä huulillaan. "Ei", sanoi hän; "on juuri sinun eduksesi toimimista, jos menettää malttinsa sinun kanssasi. Suututapas minut nyt, jos voit."
"Ei ole vähintäkään syytä suuttumiseen", sanoi rouva Byron, itsekin suuttuneena. "Sinun luonteesi näyttää tulleen hillittömäksi — tai ennemminkin pysyneen sellaisena, sillä se ei ollut koskaan lempeydellä pilattu."
"Vai ei?" vastasi Cashel, hyväntuulisen ilkamoivasti. "Ei vähintäkään aihetta malttini menettämiseen! Ei, vaikka minulle sanotaan, että olen tyhmä ja alhainen! Luulenpa sinun varmaan kuvittelevan puhuvasi pikku Cashelillesi, tuolle siunatulle lapsikullalle, josta pidit niin hellästi. Mutta sinä et puhu hänelle. Sinä puhut — valmistautukaa nyt kirkaisuun, neiti Carew! — Austraalian, Yhdysvaltojen ja Englannin nyrkkeilymestarille, kolmen hopeaisen ja yhden kultaisen mestaruusvyön haltijalle, St. Jamesin ylhäisön ja herrasväen nyrkkeilyopettajalle ja tavalliselle nyrkkitaistelijalle koko maapallon nyrkkeilijöitä vastaan katsomatta painoon tai väriin, vähintään 500 punnan panoksesta kummaltakin puolen. Se on Cashel Byron."
Rouva Byron peräytyi hämmästyksen vallassa. Hetken vaitiolon jälkeen hän sanoi: "Ooh, Cashel, kuinka saatoit?" Sitten, lähestyen häntä jälleen: "Tarkoitatko sanoa, että kuljet tappelemassa noiden isojen, raakojen villien kanssa?"
"Tarkoitan. Voit lainata kultavyötäni pitääksesi sitä Kuningas
Juhanassa, jos luulet, että se pukee sinua."
"Ja että sinä voitat heidät?"
"Niin. Kysy neiti Carew'lta, minkä näköinen Billy Paradise oli seisottuaan edessäni tunnin ajan."
"Sinä ihmeellinen poika! Millainen ammatti! Ja oletko tehnyt kaiken tuon omissa nimissäsi?"
"Tietysti olen. Minä en häpeä sitä. Ihmettelin usein, oletko nähnyt nimeäni sanomalehdissä?"
"En lue koskaan sanomalehtiä. Mutta sinun on täytynyt kuulla minun paluustani Englantiin. Miksi et tullut minua tapaamaan?"
"En ollut aivan varma, että pitäisit siitä", sanoi Cashel vaivautuneesti, välttäen hänen katsettaan. "Halloo!" huudahti hän, yritettyään virkistää itseään katselemalla jälleen Lydiaa: "hän on livistänyt."
"Hän on aivan oikeassa jättäessään meidät kahdenkesken näissä olosuhteissa. Ja sano nyt minulle, mitä syytä minun kalliilla pojallani oli epäillä, ettei hänen oma äitinsä tahtoisi nähdä häntä."
"En tiedä mitä syytä hänellä oli", sanoi Cashel, alistuen alakuloisesti hänen hellyyteensä. "Mutta hän epäili."
"Kuinka mieletön olet! Etkö tiennyt, että sinä olit aina minun hellitty sydänkäpyni — minun ainoa poikani?"
Cashel, joka istui nyt hänen vieressään sohvalla, oihkaisi ja liikahti levottomasti, mutta ei virkkanut mitään.
"Oletko iloinen tavattuasi minut?"
"Kyllä", sanoi Cashel synkästi, "olen kai. Minä — Turkanen vie!" huudahti hän äkkiä vilkastuen, "sinä voit ehkä auttaa minua tässä. En ole tullut sitä ajatelleeksikaan. Kuule, mamma, minä olen suuressa ahdingossa tällä hetkellä; ja minä luulen, että sinä voit auttaa minua jos tahdot."
Rouva Byron katsoi häneen ivallisesti. Mutta hän virkkoi rauhoittaen:
"Tietysti tahdon auttaa sinua — sikäli kuin kykenen — kultaseni.
Kaikki mitä minulla on, on sinun."
Cashel hieroi jalkojansa lattiaan kärsimättömästi ja sitten hypähti pystyyn. Hetken kuluttua, jonka aikana hän näytti nielevän jonkin sisällisen vastalauseen, hän sanoi:
"Voit rauhoittaa mielesi kerta kaikkiaan rahojen suhteen. Minä en ole vailla mitään sen laatuista."
"Olen iloinen, että olet niin riippumaton, Cashel."
"Niin olen minäkin."
"Ole toki ystävällisempi, minä pyydän."
"Olenhan niin ystävällinen kuin voin", huusi Cashel epätoivoisena, "mutta sinä vain et tahdo kuunnella."
"Aarteeni", sanoi rouva Byron nuhtelevasti. "Mikä on asia?"
"No niin", sanoi Cashel hiukan pehmentyneenä, "se on tämä. Minä tahdon naida neiti Carew'n; siinä kaikki."
"Sinä naida neiti Carew'n!" Rouva Byronin hellyys oli hävinnyt, ja hänen äänensävynsä oli pureva ja halveksiva. "Tiedätkö, sinä tyhmä poika, että —"
"Tiedän kaikkityyni", sanoi Cashel päättäväisesti: "mikä hän on, ja mikä minä olen, ja kaiken muun sellaisen. Ja minä tahdon naida hänet, ja mikä enemmän, minä nain hänet, vaikka minun olisi nujerrettava niskat jokaiselta Lontoon keikarilta sitä ennen. Niin että voit joko auttaa minua tai ei, niinkuin sinua miellyttää; mutta jos et tahdo auttaa, niin älä koskaan enää kutsu minua rakkaaksi pojaksesi. Kas niin!"
Rouva Byron luopui valtiudestaan siinä paikassa ainaiseksi. Hän istui aivan lempein ilmein jonkun aikaa äänettömänä. Sitten hän sanoi:
"Kuitenkin kaikitenkin, en ymmärrä minkätähden et saisi sitä tehdä. Se olisi sinulle hyvin hyvä naimiskauppa."
"Kyllä, mutta helkkarin huono hänelle."
"Sitä en todellakaan ymmärrä, Cashel. Kun setäsi kuolee, otaksun sinun perivän Dorsetshiressä olevan maakartanon."
"Minäkö maakartanon perillinen! Puhutko tosissasi?"
"Tietysti. Vanha Bingley Byron, niin epämiellyttävä kuin hän onkin, ei voi elää ikuisesti."
"Kuka hitto on Bingley Byron, ja mitä hänellä on tekemistä minun kanssani?"
"Setäsi, tietysti. Tosiaan, Cashel, sinun pitäisi ajatella näitä asioita. Eikö ole koskaan johtunut mieleesi, että sinulla täytyy olla sukulaisia, kuten muillakin ihmisillä?"
"Sinä et ole koskaan kertonut minulle mitään heistä. No, vie sun turkanen kuitenkin! Mutta — mutta — minä tarkoitan — Olettaen, että hän on setäni, olenko minä hänen laillinen perijänsä?"
"Olet. Walford Byron, ainoa veli isääsi lukuunottamatta, kuoli vuosia sitten, siihen aikaan kuin sinä olit Moncriefin luona, eikä hänellä ollut poikia. Bingley on vanhapoika."
"Mutta", sanoi Cashel varovasti, "eikö ole jotakin vaikeutta minun — ainakin —"
"Rakkahin lapseni, mitä sinä ajattelet tai puhutkaan? Ei mikään voi olla selvempi kuin sinun perintöoikeutesi."
"No niin", sanoi Cashel punastuen, "useat ihmiset antoivat ennen muinoin ymmärtää, ettet sinä ollut lainkaan naimisissa."
"Mitä!" huudahti rouva Byron suuttuneena. "Oh, kuinka he uskaltavat sanoa sellaista! Mahdotonta. Miksi et sanonut minulle heti?"
"En ajatellut sitä", sanoi Cashel kiireesti puolustautuen. "Olin liian nuori välittääkseni siitä. Nythän sillä ei ole väliä. Isäni on kuollut, niinhän?"
"Hän kuoli, kun sinä olit aivan pieni. Sinä suututit minua usein, viaton pikku raukka, muistuttamalla minulle häntä. Älä puhu hänestä minulle."
"En, jos et halua sitä. Yksi asia vain kuitenkin, mamma. Oliko hän herrasmies?"
"Tietysti. Millainen kysymys!"
"Siis minä olen yhtä hyvä kuin kuka tahansa niistä keikareista, jotka pitävät itsensä neiti Carew'n vertaisina? Hänellä on serkku jossakin hallitusvirastossa: mies, joka esiintyy tärkeänä kuin ministeri ja luultavasti istuu suurella tuolilla jossakin virkahuoneessa ja kopeilee yleisölle. Olenko yhtä hyvä kuin hän?"
"Sinä olet täysin hyvää sukua äitisi puolelta, Cashel. Byronit ovat vain aatelittomia, mutta hekin ovat Englannin vanhimpia maanomistajasukuja."
Cashelissa alkoi näkyä kiihtymyksen oireita. "Kuinka suuriksi heidän vuositulonsa arvioidaan?" kysyi hän.
"En tiedä, minkä arvoisia he ovat nyt; isäsi oli aina rahallisissa vaikeuksissa, ja samoin hänenkin isänsä. Mutta Bingley on saituri. Viisituhatta vuodessa — ehkä."
"Se merkitsee riippumattomuutta. Se riittää. Neiti Carew sanoi, ettei hän voi toivoa kenenkään miehen olevan niin summattoman rikas kuin hän itse on."
"Vai niin? Sinä olet siis puhunut asiasta hänen kanssaan?"
Cashel oli puhumaisillaan, kun palvelustyttö astui sisään ilmoittaen, että neiti Carew oli kirjastossa ja pyysi heitä tulemaan luokseen niin pian kuin heillä oli siihen hyvää aikaa. Tytön poistuttua sanoi Cashel innokkaasti:
"Toivon, että menisit kotiin, mamma, ja antaisit minun tavata hänet kirjastossa yksinään. Sano, missä asut, niin tulen illalla kertomaan sinulle millä kannalla asiat ovat. Jos nimittäin sinulla ei ole mitään sitä vastaan."
"Mitäpä minulla voisi olla sitä vastaan, kultaseni? Oletko varma, ettet turmele mahdollisuuksiasi kiirehtimällä liiaksi? Hänellä ei ole mitään tarvetta kiirehtiä, Cashel; ja hän tietää sen."
"Olen varma kuin surma, että nyt on aikani, jos koskaan. Minä tunnen aina vaistollani, milloin on käytävä esiin ja tehtävä selvä. Tässä on viittasi."
"Niinkö kiire sinulla on päästä eroon vanhasta äidistäsi, Cashel?"
"Oh, loruja! et sinä ole vanha. Ethän välitä siitä, jos pyydän sinua menemään tämän ainoan kerran, ethän?"
Rouva Byron hymyili hellästi, pani viitan ylleen ja käänsi poskensa Cashelia kohti suudeltavaksi. Tuo outo liike hätkähdytti Cashelia: hän väistyi askeleen ja asettui tahdottomasti puolustautumisasentoon, ikäänkuin olisi ollut kysymys nyrkkeilystä. Hän tointui kuitenkin heti, suuteli äitiään ja saattoi hänet maltittomana ulko-ovelle, jonka sulki hiljaa hänen jälkeensä, jättäen hänet yksin kävelemään ja etsimään vaunujaan. Sitten hän hiipi portaita ylös kirjastoon, missä hän tapasi Lydian lukemassa.
"Hän on mennyt", sanoi Cashel. Lydia laski pois kirjansa, nosti katseensa häneen, näki mitä oli tulossa, loi jälleen katseensa alas peittääkseen kauhun puuskan ja lausui lujalla vakavuudella, mikä vaati häneltä suurta ponnistusta: "Toivon, ettette ole riidelleet."
"Emme suinkaan, Herra varjelkoon! Me suutelimme toisiamme kuin turturikyyhkyset. Toisina hetkinä hän puijaa minut pitämään itsestään vasten tahtoanikin. Hän meni pois minun pyynnöstäni."
"Ja minkätähden te pyydätte vieraitani poistumaan?"
"Koska tahdoin olla kahdenkesken kanssanne. Älkää olko olevinanne, niinkuin ette ymmärtäisi. Hän kertoi minulle koko joukon asioita, jotka muuttavat meidän suhteemme kerrassaan. Minun syntyperäni on täysin hyvä; olen laillinen perillinen vanhassa maanomistajasuvussa, joka tuli maahan Valloittajan mukana; ja minulla tulee olemaan sievät vuositulot. Minä voin nyt astua verroille Webberinkin, kanssa."
"Ja mitä sitten?" sanoi Lydia tuimasti.
"No, sitä vain", sanoi Cashel hämmentymättä, "että minä voin nyt mennä naimisiin, jos tahdon. Ei mitään otteluita eikä opettamista enää."
"Ja kun olette naimisissa, niin oletteko yhtä hellä vaimollenne kuin nyt olette äidillenne?"
Cashelin reippaus hävisi. "Tiesinhän, että ajattelisitte niin", sanoi hän. "Olen aina samanlainen hänen kanssaan: en voi sille mitään. Minä en voi pitää naisesta joka säällä vain sen vuoksi, että hän sattuu olemaan äitini; ja teeskennellä en sitä halua kenenkään mieliksi. Hän saa minut näyttämään houkalta tai raakalaiselta. Olenko ollut koskaan sellainen teidän seurassanne?"
"Kyllä", sanoi Lydia. "Paitsi", lisäsi hän, "että ette ole koskaan osoittanut minua kohtaan selvää vastenmielisyyttä."
"Ahaa! Paitsi! Se on hyvin iso paitsi. Mutta minä en tunne häntä kohtaan vastenmielisyyttä. Veri on vettä sakeampaa; ja minä tunnen lempeyttä häntä kohtaan; en voi vain sietää hänen hölynpölyään. Mutta teidän laitanne on toisin — en osaa selittää, millä tavoin, koska en ole taitava tunteellisuuksissa — ei silti että siinä olisi mitään tunteellisuutta. Ainakaan en tarkoita sitä; mutta — Tehän pidätte minusta tavallanne, eikö niin?"
"Kyllä; pidän teistä tavallani."
"No siis", sanoi Cashel levottomasti, "ettekö tahdo mennä naimisiin minun kanssani? Minä en ole niin houkka kuin te luulette; ja te tulette pitämään minusta enemmän aikaa myöten."
Lydia tuli hyvin kalpeaksi. "Oletteko ajatellut", sanoi hän, "että te tulette täst'edes olemaan joutilas mies, ja että minä tulen aina olemaan uurastava nainen, joka puuhaan työssä, mikä teistä voi tuntua hyvin ikävältä?"
"En tule olemaan joutilas. On paljon muutakin, mitä voin tehdä, kuin nyrkkeily. Me tulemme kyllä toimeen keskenämme, olkaa huoleti. Ihmiset, jotka pitävät toisistaan, selviytyvät aina vaikeuksitta; ja ihmiset, jotka vihaavat toisiaan, eivät koskaan löydä viihtymystä. Minä tulen aina olemaan valppaana tehdäkseni teidät onnelliseksi. Teidän ei tarvitse pelätä minun keskeyttävän latinaanne ja kreikkaanne: en vaadi teitä uhraamaan koko elämäänne minulle. Miksi sitä tekisinkään? Kaikissa asioissa on kohtuus paras. Niin kauan kuin olette minun ettekä kenenkään muun, olen tyytyväinen. Ja minä tulen olemaan teidän enkä kenenkään muun. Mitä hyödyttää otaksua tukuttain onnettomuuksia, joita kukaties ei koskaan tapahdu? Koettakaamme onneamme. Te olette liian hyvänlaatuinen ollaksenne koskaan häijy."
"Se olisi kohtuuton kauppa", sanoi Lydia epäilevästi; "sillä teidän olisi luovuttava toimestanne, ja minä en luopuisi muusta kuin hedelmättömästä vapaudestani."
"Minä vannon, etten taistele koskaan enää; ja teidän ei tarvitse vannoa mitään. Jollei se ole edullinen kauppa, niin sitten ei mikään."
"Edullinen minulle, kyllä. Mutta entä teille?"
"Älkää minusta huoliko. Te teette mitä haluatte, ja minä teen mitä te haluatte. Teillä on omatunto, joten tiedän, että se, mitä te haluatte, on parasta. Minulla on enemmän tieteellisyyttä, mutta teillä on enemmän järkeä. Kas niin!"
Lydia katseli ympärilleen, ikäänkuin etsien pakotietä. Cashel odotti levottomana. Seurasi pitkä vaitiolo.
"Ei suinkaan se voi olla siinä", sanoi Cashel painokkaasti, "että te pelkäätte minua, koska olen ollut nyrkkitaistelija?"
"Ettäkö pelkäisin teitä! Ei: minä pelkään itseäni; pelkään tulevaisuutta; pelkään teidän puolestanne. Mutta ratkaisuni olen tässä asiassa jo tehnyt. Kun panin toimeen tämän kohtauksen teidän ja äitinne välillä, päätin mennä naimisiin kanssanne, jos te vielä pyytäisitte sitä."
Lydia nousi tyynesti seisomaan ja odotti. Nyrkkeilijän karski rohkeus putosi Cashelin yltä kuin vaate: hän punastui kovasti eikä tiennyt mitä tehdä. Lydiakin oli neuvoton, mutta tahtomattaan hän astui askeleen lähemmäksi Cashelia ja käänsi kasvonsa häntä kohti. Miltei sokeana hämmennyksestä Cashel otti hänet syliinsä ja suuteli häntä. Äkkiä Lydia irroittautui hänen sylistään, tarttui käsillään lujasti hänen takkinsa rintapieliin ja nojautui taaksepäin kunnes riippui hänestä koko painollaan.
"Cashel", sanoi hän: "me olemme maailman tyhmimmät rakastavaiset, minä luulen; me emme osaa ollenkaan. Pidätkö minusta todellakin?"
Cashel kykeni vain väkinäisesti myöntämään ja tuijotti häneen avuttomana ja arkana. Hänen kömpelyytensä oli kiusallista, mutta Lydialla oli kyllin järkeä olla iloinen siitä, että näki hänet epäilemättömästi yhtä täydelliseksi alokkaaksi lemmen-kuhertelussa kuin hän itsekin oli. Cashel pysyi ujona ja halusi niin ilmeisesti päästä lähtemään, että Lydia hetken perästä pyysi häntä jättämään hänet joksikin aikaa, vaikka hän hämmästyksekseen huomasi tuntevansa pettymyksen piston, kun Cashel myöntyi.
Lähdettyään talosta Cashel riensi tapaamaan äitiään tämän antamalla osoitteella. Hän tuli Westminsterin kaupunginosassa olevalle valtavan suurelle talolle, joka oli jaettu vuokrahuoneistoihin, ja jonka seitsemänteen kerrokseen hän nousi hissillä. Hissistä ulos astuessaan hän näki Lucian Webberin kävelevän hänestä poispäin erästä käytävää pitkin. Totellen äkillistä mielijohdettaan hän lähti häntä seuraamaan ja saavutti hänet juuri kun hän oli astumassa erääseen huoneeseen. Kun Lucian ovea sulkiessaan tunsi jonkun panevan vastaan, katsoi hän ulos, tunsi Cashelin, valahti kalpeaksi ja peräytyi kiireesti huoneeseen, jossa hän, mennen kirjoituspöydän taakse, sieppasi laatikosta revolverin. Cashel peräytyi, hämmästyen ja säikähtäen, oikea käsivarsi koholla kuin iskua torjuakseen.
"Hoi!" huusi hän. "Pankaa pois tuo kirottu kapine, kuuletteko! Jos ette pane, niin huudan apua."
"Jos lähestytte minua, niin ammun", sanoi Lucian kiihtyneenä. "Tahdon opettaa teille, että vanhanaikainen raakalaisuutenne on voimaton niitä aseita vastaan, jotka tiede on antanut sivistyneitten ihmisten käsiin. Poistukaa huoneistani. Minä en pelkää teitä, mutta en myöskään halua, että häiritsette minua läsnäolollanne."
"Onpas teillä hävyttömyyttä", sanoi Cashel suuttuneena. "Näinkö te otatte vastaan miehen, joka tulee ystävälliselle käynnille luoksenne?"
"Ystävälliselle nyt, epäilemättä, kun näette että olen hyvin suojattu."
Cashel vihelsi pitkään. "Ohoo", sanoi hän: "te luulitte minun aikovan hyökätä kimppuunne. Ha ha! Ja tuota te sanotte tieteellisyydeksi — ojentaa pistooli ihmistä kohti. Mutta te ette uskalla ampua; ja te tiedätte sen itsekin hyvin. On parasta, että panette sen pois, muuten voitte ehkä laukaista sen tahtomattanne; minulla on aina epämieluisa tunne, kun näen houkan käsittelevän ampuma-aseita. Tulin kertomaan teille, että olen menossa naimisiin serkkunne kanssa. Ettekö ole iloinen?"
Lucianin kasvot muuttuivat. Hän uskoi; mutta hän sanoi itsepintaisesti:
"En anna arvoa sille ilmoitukselle. Se on valhe."
Tämä loukkasi Cashelia. "Sanon teille toistamiseen", lausui hän uhkaavalla äänellä, "että serkkunne on kihloissa kanssani. Sanokaa nyt minua valehtelijaksi ja lyökää minua naamaan, jos uskallatte. Kas tässä", lisäsi hän, ottaen nahkakotelon taskustaan ja vetäen siitä esiin setelin: "minä annan teille tämän kahdenkymmenen punnan setelin, jos lyötte minua yhden kerran." Ja hän pani kädet selkänsä taakse ja asettui Lucianin eteen, joka kipeänä raivosta ja puoleksi halpautuneena tunteesta, jota hän ei tahtonut tunnustaa peloksi, pakotti itsensä pysymään alallaan. Cashel työnsi leukansa esiin kehoittavasti ja sanoi synkästi irvistäen: "Käykää päälle, ukkoseni. Muistakaa, kaksikymmentä puntaa."
Sillä hetkellä Lucian olisi antanut kaikki valtiolliset ja yhteiskunnalliset etunsa saadakseen vastustajansa voimat ja taidon. Hän näki vain yhden tien päästä vapaaksi Cashelin ivan kidutuksesta ja pelkuruuden itsesoimauksesta; sillä hänen kunniakäsitteensä, englantilaisessa oppikoulussa opittu, oli oleellisesti sama kuin nyrkkitaistelijankin. Epätoivoisesti hän puristi kätensä nyrkkiin ja iski. Lyönti sattui tyhjään, ja hän horjahti eteenpäin Cashelia vasten, joka nauroi suurella äänellä ja huudahti, taputtaen häntä selkään:
"Hyvin tehty, poikani. Luulin, että aioitte olla raukkamainen; mutta te olittekin sisukas; ja tunnustan mielihyvällä panoksen omaksenne. Tulen kertomaan Lydialle, että olette tapellut minun kanssani kahdenkymmenen punnan panoksesta ja lisännyt ansioitanne. Ettekö ele itsekin ylpeä siitä, että olette käynyt nyrkkeilymestarin kimppuun?"
"Herra —" aloitti Lucian. Mutta mitään tajuttavaa ei seurannut.
"Istukaa vain alas neljännestunniksi älkääkä juoko mitään väkeviä, niin olette täysin reilassa. Kun selviätte, tulette olemaan iloinen, kun osoititte sisua. Hyvästi siis tällä kertaa: minä tiedän, miltä teistä tuntuu, ja minä menen pois. Muistakaa, ettette koeta päästä entisellenne viinin avulla: se pahentaa vain tilaanne. Heipä-hei!"
Cashelin poistuttua Lucian lysähti tuoliin, ja häntä raatelivat jälleen eloonvirinneet intohimon ja kateuden tunteet, joiden kaltaisia hän ei ollut tuntenut sitten koulupoika-päiviensä ja jotka hän luuli jättäneensä yhtä kauas taakseen kuin ne koululais-nutut, joissa hän oli niitä kokenut. Hän kertasi kohtauksen mielessään sataan kertaan, ei sellaisena kuin se oli tapahtunut, vaikka sen muisto viilsi häntä joka hetki, vaan sellaisena kuin se olisi voinut tapahtua, jos hän olisi Cashelin sijasta ollut voimakkaampi heistä kahdesta. Hän koetti turhaan siirtyä alemmalle tasolle ja kehua itseään siitä rohkeudesta, että oli uskaltanut edes lyödä. Hän ei voinut vapautua millään siitä sisäisestä tietoisuudesta, että hän oli pelon ja kiukun ajamana antautunut vihanpuuskaan miestä vastaan, jolle hänen olisi pitänyt näyttää arvokkaan itsehillinnän esimerkkiä. Uuvuttavina pyörivät ajatukset, joita hänelle aivan äkkioudon ruumiilliseen väkivaltaan ryhtymisen aiheuttama hermojärkytys samalla kiihoitti ja hämmensi, kiusasivat häntä. Hän kaipasi myötätuntoa, turvaa ja tilaisuutta hyvitykseen tekemällä kaiken uudestaan oikealla tavalla. Ennenkuin tunti oli kulunut, oli hän matkalla Regent's Parkissa olevaan taloon.
Lydia oli budoaarissaan lukemassa kirjaa, kun Lucian astui sisään. Lucian ei ollut tarkka huomioiden tekijä; hän ei voinut nähdä Lydiassa mitään muutosta. Tämä oli yhtä tyyni kuin tavallisestikin: hänen silmänsä eivät olleet aivan auki, ja hänen kätensä kosketus vaikutti Lucianiin hillitsevästi, niinkuin se oli aina tehnyt. Vaikkei Lucian ollut koskaan enää toivonut omistavansa Lydiaa senjälkeen kuin tämä oli hylännyt hänen kosintansa Bedford-puistikossa, tunsi hän kuitenkin sietämätöntä tappion tunnetta nähdessään Lydian ensi kerran toiselle lupautuneena — ja millaiselle toiselle!
"Lydia", sanoi hän, koettaen puhua hehkuvasti, mutta onnistumatta vapautumaan siitä sovinnaisesta sävystä, joka oli tullut hänen toiseksi luonnokseen: "olen kuullut jotakin, mikä on täyttänyt minut sanomattomalla kauhistuksella. Onko se totta?"
"Uutinen on kulkenut nopeasti", sanoi Lydia. "Kyllä, se on totta." Hän puhui rauhallisesti ja niin lempeästi, että Luciania kuristi, kun hän koetti vastata.
"Siis, Lydia, sinä olet päähenkilönä suuremmassa murhenäytelmässä kuin olen koskaan nähnyt näyttämöllä."
"Se on omituista, eikö totta?" sanoi Lydia, hymyillen Lucianin ponnistuksille vaikuttavuuden tavoittamiseksi.
"Omituista! Surkeaa se on. Uskon, että minun on lupa sanoa se. Ja sinä istut täällä lukemassa niin rauhallisena kuin ei mitään olisi tapahtunut."
Lydia ojensi hänelle kirjansa sanaakaan sanomatta.
"Ivanhoe!" sanoi Lucian. "Romaani!"
"Niin. Muistatko, kuinka sinä kerran, ennenkuin tunsit minua oikein hyvin, sanoit, että Scottin romaanit olivat ainoat, joita sinä mielelläsi voit nähdä naisten käsissä?"
"Epäilemättä olen sanonut niin. Mutta minä en voi puhella kirjallisuudesta juuri —"
"En johda sinua pois siitä, mistä tahdot puhua. Aioin sanoa sinulle, että osuin Ivanhoeen sattumalta puoli tuntia sitten, etsiessäni — sen tunnustan — jotakin hyvin romanttista luettavaa. Ivanhoe oli kilpataistelija; kirjan alkupuoli on kilpataistelun kuvausta. Tuumin mielessäni, tulisiko joku neljännenkolmatta vuosisadan romaaninkirjoittaja kaivamaan esiin mieheni urotyöt ja esittämään hänet maailmalle jonkinlaisena yhdeksännentoista vuosisadan englantilaisena Cid'ina, koko muinaisuuden sädekehä urotekojensa yllä."
Lucian teki kärsimättömän eleen "En ole koskaan kyennyt ymmärtämään", sanoi hän, "mistä johtuu, että sinun kyvyilläsi varustettu nainen voi tavanomaisesti hautoa päässään nurinkurisia ja järjettömiä ajatuksia. Oi, Lydia, tämäkö on oleva kaikkien sinun suurien lahjojesi ja saavutustesi loppu? Anna anteeksi, jos kosketan kiusallista kieltä; mutta tämä avioliitto tuntuu minusta niin luonnottomalta, että minun täytyy puhua suuni puhtaaksi. Isäsi kuoltua tulit sinä olemaan yksi Euroopan rikkaimpia ja sivistyneimpiä naisia. Hyväksyisikö hän sen, mitä nyt olet aikeissa tehdä?"
"Minusta tuntuu miltei, kuin olisi hän kasvattanut minua nimenomaan jotakin tällaista lopputarkoitusta varten. Kenen sinä tahtoisit miehekseni?"
"Epäilemättä harvat miehet ovat sinun arvoisiasi, Lydia. Mutta tämä mies kaikista vähimmän. Etkö voisi mennä naimisiin herrasmiehen kanssa? Jospa hän olisi edes taiteilija, runoilija tai nero mitä lajia hyvänsä — silloin voisin sietää sitä ajatusta; sillä en todellakaan anna luokkaennakkoluulojen vaikuttaa itseeni tässä asiassa. Mutta mies — koetan olla sanomatta mitään, mitä et sinäkin oikeutta myöten olisi pakotettu myöntämään liian ilmeiseksi, jotta sitä voisi sivuuttaa — mies, joka kuuluu alempiin säätyihin ja harjoittaa ammattia, jota nuo alemmatkin säädyt halveksivat; oppimaton, raaka, ja häpeällinen lain tuomio edessään juuri tälläkin hetkellä! Onko mahdollista, että olet ajatellut kaikkia näitä asioita?"
"En varsin syvästi: ne eivät ole sitä laatua, että ne minua paljon liikuttaisivat. Yhteen seikkaan nähden voin lohduttaa sinua. Olen aina tuntenut Cashelin herrasmieheksi siinä mielessä kuin sinä tuota sanaa käytät. Hän osoittautuu olevankin sellainen: hänen omaisensa ovat maanomistajia ja niin edespäin. Mitä hänen oikeusjuttuunsa tulee, olen puhunut siitä loordi Worthingtonin kanssa, samoin kuin myös niiden lakimiesten kanssa, joiden hallussa asia on; ja he sanovat varmasti, että eräiden todisteiden puuttumisen nojalla, joita poliisit eivät ole saaneet käsiinsä, voidaan jutulle saada sellainen puolustus, joka pelastaa hänet vankeudesta."
"Sellainen puolustus on mahdottomuus", sanoi Lucian vihaisesti.
"Ehkä on. Mikäli minä ymmärrän, on se pikemminkin omansa rikosta raskauttamaan kuin lieventämään. Mutta jos hänet tuomitaan vankeuteenkin, ei se tee eroa asiaan. Hän voi lohduttautua sillä varmuudella, että minä menen naimisiin hänen kanssaan heti kun hän pääsee vapaaksi."
Lucianin naama piteni. Hän luopui väittelystä ja sanoi masentuneesti: "En voine otaksua, että olisit antanut pettää itseäsi. Jos hän on herrasmies, niin se tietysti muuttaa asian täydellisesti."
"Lucian", sanoi Lydia vakavasti, "uskotko, että se todellakin muutti asian minuun nähden? Tiedän, että on olemassa taso, jonka kannalta hänen entinen elinkeinonsa on väärä; mutta me emme ole sillä tasolla enempää kuin hänkään. Hänen säätyarvonsa ilmituleminen ei muuta ainoankaan iskun painavuutta, mitä hän on ikinä antanut; ja kuitenkin sinä myönsit juuri, että se muuttaa asian täydellisesti. Sinun vastustuksesi ei johtunut nyrkkeilijän ammatista: se oli vain tekosyy; todellinen vastenmielisyytesi kohdistui siihen luokkaan, johon nyrkkitaistelijat kuuluvat. Ja niin ollen, maailmallinen serkku Lucian, minä vaiennan kaikki vastaväitteesi vakuuttamalla sinulle, etten aio naimiseni kautta sukulaistuttaa sinua jonkun teurastajan, muurarin tai muun niihin toimialoihin kuuluvan miehen kanssa, joista Cashelin ammattikunta, kuten ennakolta minulle ilmoitit, tavallisesti saa harjoittajansa. Odota vähän: minä aion tehdä sinulle oikeutta. Sinä tahdot sanoa, että henkevä ystäväni Lucian on paljon syvemmin huolissaan siksi, että hän näkee nykyaikaisen kulttuurin feeniks-linnun heittävän itsensä hukkaan miehelle, joka ei ole hänen arvoisensa."
"Sitä juuri aionkin sanoa, paitsi että sinä esität sen liian vaatimattomasti. On kysymyksessä ei vain nykyaikaisen kulttuurin feeniksin, vaan mitä suurimpien luonnonlahjojen ja korkeimman sivistyksen onnellisimpien ilmausten edustajan heittäytyminen miehelle, joka taipumustensa ja harrastustensa perusteella on aivan erikoisen pätemätön ymmärtämään häntä tai astumaan siihen piiriin, jossa hän liikkuu."
"Kuuntele minua kärsivällisesti, Lucian, niin tahdon koettaa selittää sinulle mysteerion, jättäen muun maailman väärinkäsittämään minua mielensä mukaan. Ensiksikin, sinun on kai myönnettävä, että feeniksinkin täytyy mennä naimisiin jonkun kanssa voidakseen jättää soihtunsa lapsilleen. Paras menettelytapa hänelle olisi mennä naimisiin toisen feeniksin kanssa; mutta kun hän — tyttö-parka! — ei voi antaa arvoa edes omalle feeniksiydelleen, vielä vähemmän toiselle, niin hän nurinkurisesti antaa etusijan tavalliselle kuolevaiselle. Kuka on tuo kuolevainen oleva? Ei hänen serkkunsa Lucian; sillä kohoava nuori valtiomies tarvitsee avuliaan vaimon, jolla on naisellinen suhtautuminen politiikkaan sekä kykyjä vierailun ja seurustelun alalla: kuvaus, joka ei sovellu kysymyksessäolevaan feeniksiin. Ei myöskään, niinkuin äsken vihjasit, kukaan oppinut mies. Feeniks on osaltaan saanut olla oppineen miehen apulaisena eikä halua toistaa tuota elämystä. Hän on kuollakseen kyllästynyt runoilijain, kaunokirjailijain ja muiden senkaltaisten sairaalloiseen itsetutkisteluun ja tietämättömään itsetietoisuuteen. Mitä taiteilijoihin tulee, ovat kaikki hyvät jo naimisissa; ja sitten kun jäljelläolevat ovat saaneet sadoista kirjoista lukea olevansa kaikkein lahjakkaimmat ja jumalallisimmat ihmisten joukossa, ovat he tulleet melkein yhtä sietämättömiksi kuin heidän kirjalliset imartelijansa. Ei, Lucian: feeniks on maksanut velkansa kirjallisuudelle ja taiteelle lapsuutensa raadannalla. Hän tahtoo käyttää ja nauttia molempia tulevaisuudessakin parhaansa mukaan; mutta hän ei tahdo koskaan enää uurastaa niiden laboratorioissa. Sinä sanot, että hän olisi voinut ainakin naida jonkun, jolla on herrasmiehen tottumukset. Mutta ne herrasmiehet, joita hän tuntee, ovat joko taiteen harrastelijoita, joilla on ammattitaiteilijain itsekkyys ilman heidän kyvykkyyttään; tai he ovat huvitusten harrastajia, mikä merkitsee, että he ovat tanssijoita, tennispelaajia, teurastajia ja uhkapelureita. Nollat jätän pois laskusta. Feeniksin silmissä on areenakin — tai piiri, joksi he sitä sanovat — parempi luonteen kouluuttaja kuin salonki; ja nyrkkitaistelija on sankari verrattuna lurjukseen, joka usuttaa vinttikoirakytkyeen jäniksen kimppuun. Kuvittele nyt, että tämä feeniks-parka kohtaa miehen, joka ei ikinä elämässään ole tehnyt itseään syypääksi itse-erittelyyn — joka valitti, kun hänen mieltään pahoitti, ja riemuitsi, kun häntä ilostutti, aivan niinkuin lapsi ja aivan toisin kuin nykyaikainen ihminen — joka oli rehellinen ja urhoollinen, voimakas ja kaunis. Sinä aukaiset silmäsi suuriksi, Lucian: sinä et tee oikeutta Cashelin hyvälle ulkonäölle. Hän on viidenkolmatta vuoden ikäinen, ja kuitenkaan ei hänen kasvoissaan ole ainoatakaan juonnetta. Ne eivät ole miettiväiset eivätkä runolliset, ei kyllästyneet eikä epäileväiset, ei vanhat eikä itsetietoiset, kuten niin monien hänen aikalaistensa kasvot — kuten ehkä minunkin kasvoni ovat. Pakanallisen jumalan kasvot, jolle ikuinen nuoruus on taattu! Kun minun kerran on mentävä naimisiin, niin olisinhan hullu, jos jättäisin sellaisen miehen."
"Sinä olet hullu juuri tällä hetkellä", huudahti Lucian nousten seisomaan kauhuissaan ja kiihtyneenä. "Tuo on hurmausta. Sinä et näe hänen todellista olemustaan niinkuin minä sen näen enempää kuin —"
"— Kuin sinä voit nähdä minua sellaisena kuin minä näytän niistä, joille olen vastenmielinen, Lucian. Mistä tiedät, että se, mitä sinä näet, on hänen todellinen olemuksensa?"
"Minä näen hänet sellaisena kuin jokainen näkee hänet, paitsi sinä. Se osoittaa, että olet hurmauksen vallassa. Sinä tiedät — sinun täytyy tietää — että sinä olet poissa järjiltäsi tässä asiassa."
"Olen esittänyt sinulle järkisyyt, Lucian. Olen valmis kuulemaan vastatodistuksia."
"Vastatodistuksia! Järkisyitä! Luuletko, että hulluus on vähemmän hulluutta, koska sinulla on järkisyitä sen puolustukseksi? Järjellinen hulluus on pahinta kaikista hulluuksista, koska se on asestettu järkeä vastaan." Lydia avasi silmänsä täysin auki ensi kerran koko keskustelun aikana. "Lucian", sanoi hän ihastuneena: "sinä kehityt. Luulen, että tuo oli älykkäin sana, mitä koskaan olen kuullut sinun lausuvan. Ja se on totta — peloittavan totta."
Lucian istuutui toivottomana. "Sinä et myöntäisi sitä noin kerkeästi", sanoi hän, "jos aikoisit sallia sen vähääkään vaikuttaa itseesi. Vaikka kaikki todisteesi olisivatkin päteviä, niin mitä ne todistaisivat? Jos todella halveksitkin herrasmiesten toimia, niin onko se syy, jonka vuoksi tulee kunnioittaa nyrkkitaistelijain tointa? Onko nyrkkeily piiri minkään vertaa parempi sillä perusteella, että voit luulotella pitäväsi salonkia huonompana? — sillä todellisuudessa ei sinulla voi olla noin luonnotonta mielipidettä. Kuinka inhoten torjuisitkaan oman viisastelusi, jos minä käyttäisin sitä koettaakseni taivuttaa sinua mukautumaan seuraelämän tapoihin!"
"Me ajaudumme jälleen takaisin pelkkään järkeilyyn, Lucian. Se on kuitenkin minun syyni. Minä aloitin selityksen ja poikkesin naisten tapaan syrjään ylistääkseni rakastajaani. Älä luule, että haluan esittääkään valintaani sen paremmaksi kuin on pienemmän pahan valitseminen kahdesta pahasta. Minä ajattelen vahvasti, että yhteiskunnan olisi pitänyt tehdä Cashelista jotakin parempaa kuin nyrkkitaistelija; mutta hänellä, poika-poloisella, ei ollut mitään valitsemisen varaa. Minä sanoin häntä kerran raakalaiseksi, enkä peruuta tuota sanaa; vaikka toivonkin sinun antavan hänelle anteeksi tuon raakalaisuutensa, niinkuin annat sotilaalle anteeksi hänen murhansa tai asianajajalle hänen valheensa. Silloin kun tuomitset nämä viimeksimainitut — ja sanon kaikesta sydämestäni: mitä pikemmin sitä parempi — voit tuomita hänetkin, mutta älä ennen. Sitäpaitsi, rakas Lucian, nyrkkeily on lopussa: hän ei aio jatkaa sitä enää. Mitä tulee henkilökohtaiseen yhteensopivaisuuteemme, niin uskon perinnöllisyysoppiin; ja kun oma ruumiini on hento ja aivoni sairaalloisen toimeliaat, pidän taipumustani ruumiiltaan voimakkaan ja mieleltään huolettoman miehen puoleen luotettavana. Sinä voit sen ymmärtää: sehän on puhdas rotuhygieninen kysymys."
"Tiedän, että tulet tekemään, mitä kerran olet saanut päähäsi", sanoi
Lucian masentuneesti.
"Ja sinä tahdot kääntää asian parhain päin, eikö niin?"
"Asian parhaaksi tai pahimmaksi kääntäminen ei kuulu minulle. Minä voin ainoastaan ottaa sen vastaan välttämättömyytenä."
"Ei suinkaan. Sinä voit kääntää sen pahimmin päin käyttäytymällä vierovasti Cashelia kohtaan; tai parhain päin kohtelemalla häntä ystävällisesti."
"Minun lienee parasta kertoa sinulle", sanoi Lucian. "Olen tavannut hänet sen jälkeen kuin — kuin —" Lydia nyökkäsi. "Erehdyin hänen aikeistaan, kun hän tuli asuntooni niinkuin tuli, ilmoittamatta. Totta puhuen, hän miltei tunkeutui sisään väkisin. Vaihdoimme keskenämme joitakin kiivaita sanoja. Vihdoin hän ärsytti minua yli malttini ja tarjosi minulle — kuvaavasti kyllä — kaksikymmentä puntaa siitä että löisin häntä. Ja minun on ikäväkseni sanottava, että minä löin."
"Löit!" sanoi Lydia kalveten. "Ja mitä seurasi?"
"Olisi oikeammin sanoa, että aioin lyödä; sillä hän väisti lyöntini, taikka minä iskin harhaan. Hän vain antoi rahan minulle ja meni pois, ilmeisesti hyvissä käsityksissä minusta. Minulle taas jäi hänen mentyään hyvin huonot käsitykset itsestäni."
"Mitä! Eikö hän kostanut!" huudahti Lydia, värin palatessa hänen kasvoilleen. "Oh, hän on voittanut sinut omalla alallasi, Lucian. Sinähän se oletkin nyrkkitaistelija sydämeltäsi, ja sinä kadehdit häneltä hänen etevämmyyttään juuri siinä taidossa, jonka harjoittamisesta tuomitset häntä."
"Tein väärin, Lydia, mutta minä kadehdin häneltä sinua. Tiedän, että menettelin pikaisesti, ja tahdon pyytää häneltä anteeksi. Toivon, että asiat olisivat kehittyneet toisin."
"Ne eivät olisi voineet kehittyä toisin; ja minä uskon sinunkin vielä kerran myöntävän, että ne ovat järjestyneet varsin hyvin. Nyt, kun feeniksin juttu on selvitetty, tahdon lukea sinulle Alice Goffilta saamani kirjeen, joka luo aivan uutta valaistusta hänen luonteeseensa. En ole tavannut häntä sitten kesäkuun; ja hän tuntuu tulleen henkisesti kolme vuotta vanhemmaksi sillä välin. Kuulehan esimerkiksi tätä." Ja niin kääntyi keskustelu Aliceen. Palattuaan asuntoonsa Lucian kirjoitti seuraavan kirjeen, jonka hän pani postiin ennen makuulle menoaan:
K. Herra Cashel Byron!
Oheenliitettynä pyydän lähettää Teille setelin, jonka jätitte tänne tänään. Tunnen velvollisuudekseni lausua pahoitteluni siitä, mitä tapahtui siinä tilaisuudessa, ja vakuuttaa Teille, että se aiheutui käyntinne tarkoitusta koskeneesta väärinkäsityksestä. Hermojen ärtymys, jonka kuluneen istuntokauden ankara henkinen työ ja myöhään valvominen ovat aikaansaaneet, olkoon puolustuksenani. Toivon saavani pian ilon tavata Teitä jälleen ja esittää Teille persoonallisesti onnitteluni lähestyvän avioliittonne Johdosta.
Vilpittömällä kunnioituksella Teidän Lucian Webber.
XV LUKU.
Seuraavassa kuussa Cashel Byron, William Paradise ja Robert Mellish esiintyivät yhdessä syytettyjen penkillä, molemmat ensinmainitut vastaamassa pääosallisuudesta rahanalaiseen nyrkkitappeluun ja Mellish syytettynä Paradisen avustajana toimimisesta. Nämä rikkomukset kuvattiin monisanaisesti pitkässä syytöskirjoituksessa, jonka olisi pitänyt käsittää myöskin neljäs pidätetyistä. Mutta häntä vastaan ei suuri valamiehistö ollut todennut löytyvän aiheellista syytöstä. Vangitut kielsivät syyllisyytensä.
Puolustuksessa huomautettiin, että tappelu, jonka tapahtuminen myönnettiin, ei ollut rahanalainen kilpaottelu, vaan ilmipuhjennut seuraus siitä vihamielisyydestä, joka oli vallinnut molempien miesten välillä siitä saakka kun toinen heistä eräässä julkisessa näytännössä Islingtonissa oli käynyt toisen kimppuun ja purrut häntä. Tämän tueksi tuotiin esiin, että Byronilla oli ollut vuokrattuna talo Wiltstokenissa ja oli hän asunut siinä Mellishin kanssa, joka oli kutsunut Paradisen viettämään lomapäivää luonaan maalla. Tämä selitti noiden kolmen miehen olon Wiltstokenissa kysymyksessäolevana päivänä. Oli syntynyt sanakiistaa Byronin ja Paradisen välillä Islingtonin jutusta, ja he olivat vihdoin päättäneet ratkaista riidan vanhaan englantilaiseen tapaan. He olivat siirtyneet avoimelle kentälle ja otelleet kunniallisesti ja sitkeästi, kunnes poliisi, joka näennäisyyksien harhaan johtamana oli käsittänyt asian rahanalaiseksi nyrkkitaisteluksi, keskeytti ottelun.
Rahanalainen nyrkkitaistelu, lausui Cashel Byronin puolustaja, oli raakaa ajanvietettä, jota laki täysin oikeutetusti pyrki ehkäisemään; mutta rehellinen tilapäisottelu kahden asestamattoman miehen välillä, vaikkakin epäilemättä teknillisessä mielessä rauhanrikkomus, ei ollut koskaan saanut ankaraa kohtelua brittiläisten valamiehistöjen tai brittiläisten tuomarien puolelta, jotka tiesivät, kuinka paljon saimme kiittää kansallista ja miehekästä nyrkin, luonnon ensimmäisen aseen, suvaitsemista siitä, että olimme säilyneet vapaina italialaisen murhaavasta tikarista, cowboyn revolverista ja ranskalaisen savate-ottelijan salakavalasta potkusta (Mellish, jonka mielinähtävyyksiä oli devonshirelais- ja lancashirelais-paini, mutisi isänmaallisen hyväksymisensä). Esilläoleva tapaus tulisi täysin hyvitetyksi velvoittamalla vangitut, jotka nyt olivat mitä parhaissa väleissä, säilyttämään keskinäisen rauhan jonkun kohtuullisen määräajan kuluessa. Ainoa todistus, joka puhui tätä näkökantaa vastaan, oli poliisien todistus; ja poliisit olivat luonnollisesti vastahakoiset myöntämään löytäneensä tuulenpesän. Todistaakseen, että tappelu oli ollut ennakolta harkittu ja rahanalainen, väittivät he sen tapahtuneen köysillä ja paaluilla ympäröidyssä aitauksessa. Mutta missä olivat nuo köydet ja paalut? Niitä ei ole tuotu esiin; ja hän (puolustaja) ei hyväksynyt syyksi sitä esiintuotua väitettä, että ne oli salaa kähvelletty pois, mikä oli selvästi mahdotonta, vaan hän otaksui, että ne olivat olleet olemassa vain pidättämisen suorittaneiden poliisien kiihtyneessä mielikuvituksessa.
Lisäksi oli väitetty vangittujen olleen nyrkkeilypuvussa. Mutta ristikuulustelussa oli selvinnyt, että nyrkkeilypuku merkitsi käytännöllisesti katsoen puvuttomuutta: miehet olivat yksinkertaisesti riisuutuneet voidakseen liikkua vapaammin. Oli todistettu Paradisen olleen — niin, perinnäisessä Paratiisin puvussa (raikuvaa naurua; Paradise irvistää hämillään), kunnes poliisit lainasivat hevosloimen hänen verhokseen.
Että poliisit olivat tehneet itsensä syyllisiksi karkeaan liioitteluun, näkyi siitä, mitä heidän todistuksessaan sanottiin ottelijain toisilleen tuottamista tavattomista vammoista. Paradisesta erityisesti oli väitetty, että hänen kasvonsa olivat muodottomiksi ruhjotut. Valamiehistö näki edessään syytettyjen aitiossa tuon miehen, jonka kasvot olivat olleet muodottomiksi ruhjotut vain muutama viikko sitten. Jos se olisi totta, niin mistä oli vanki saanut ne moitteettomat kasvojenpiirteet, jotka hän nyt, terveyttä ja hyväätuulta uhkuvana, esitti heidän nähtäväkseen? (Jälleen naurua. Paradise yltäpäältä punehtuneena). Sanottiin, että nuo kauheat vammat, joiden jäljet olivat hävinneet niin ihmeellisesti, olivat vanki Byronin aikaansaamat, nuoren, hempeästi kasvatetun herrasmiehen, joka ilmeisesti oli voimassa ja karaistuneisuudessa herkulesmaista vastustajaansa heikompi. Epäilemättä oli Byronin etevyys leikkinyrkkeilyssä pehmeiksi täytetyillä hansikkailla rohkaissut häntä koettamaan onneaan todellisessa ottelussa, aivan toisenlaisissa olosuhteissa, miestä vastaan, jonka jykevien hartioiden ja jämerän kasvojenilmeen olisi pitänyt vakuuttaa hänelle, että moinen yritys oli suorastaan toivoton. Onneksi oli poliisi tullut väliin, ennenkuin hän oli joutunut vakavammin kärsimään ajattelemattomuudestaan. Kuitenkin oli väitetty hänen suorastaan saattaneen Paradisen häviön puolelle ottelussa — ruhjoneen muodottomiksi hänen kasvonsa! Tämä oli selkeä esimerkki poliisien todistuksesta, joka oli kauttaaltaan johdonmukaisesti uskomaton ja ristiriidassa terveen järjen vaatimusten kanssa.
Oli tarpeetonta tuhlata valamiehistön aikaa selittelemällä sitä kunniallista käytöstä, jota Byron oli osoittanut ilmoittautumalla ja antautumalla poliiseille heti kun kuuli heidän etsivän häntä. Sellainen käyttäytyminen puhui itse puolestaan. Paradise olisi epäilemättä noudattanut samaa suoraa menettelytapaa, jollei häntä olisi pidätetty heti paikalla, ja silloinkin ilman vähintäkään vastarinnan yritystä hänen puoleltaan. Tällainen menettely olisi tuskin tullut laittomien kilpaottelijain mieleen.
Oli yritetty luoda ennakkoluuloa vanki Byronia vastaan väittämällä, että hän oli yleisesti tunnettu ammattinyrkkeilijä. Mutta mitään todistusta siitä ei ole tuotu esiin; ja jos tuo seikka tosiaan olisi yleisesti tunnetta, ei sen todistaminen olisi ollut vaikeaa. Mikäli herra Byron oli tullut yleisen huomion esineeksi, johtui se, kuten hänen ystävänsä loordi Worthington oli tullut lausuneeksi tutkimuksen ohessa, hänen lähestyvästä avioliitostaan erään arvokkaan ja huomatun naisen kanssa. Oliko uskottavaa, että korkeita tuttavuuksia omaava, näin kadehdittavassa asemassa oleva herrasmies antautuisi rahanalaiseen nyrkkiotteluun, saattaen itsensä alttiiksi häpeän ja ulkonäkönsä turmeltumisen vaaralle rahasummasta, jolla ei voinut olla mitään oleellista merkitystä hänelle, taikka kunniasta, joka kaikista hänen ystävistään näyttäisi tuskin kunniattomuutta paremmalta?
Mitä vankien maineeseen tulee, olivat todistukset kokonaisuudessaan omansa osoittamaan heidät nuhteettoman kunnokkaiksi ja kunniallisiksi miehiksi. Paradiseen nähden oli voinut tehdä epäedullisen vaikutuksen se tosiseikka, että hän oli ammattinyrkkeilijä ja kiivasluontoinen mies; mutta myöskin oli tullut ilmi, että hän oli eräässä tilaisuudessa avustanut poliisia, käyttäen siten voimailija-kykyjään lain ja järjestyksen hyväksi. Hänen kiivasluontoisuutensa taas antoi selityksen sille riidalle, jota poliisit — tuntien hänen ammattinsa — olivat erehtyneet luulemaan kilpaotteluksi.
Mellish oli voimailijain treenari: siitä johtui, että todistukset hänen maineestaan olivat pääasiassa peräisin urheilijapiireistä; mutta ne eivät silti olleet vähemmän luotettavia.
Lyhyesti sanoen, syyte olisi ollut vaikeasti uskottavissa, vaikka sitä olisivat tukeneet mitä vankimmat todisteet. Mutta kun ei mitään todisteita ollut — kun poliisien ei ollut onnistunut tuoda esiin mitään kilpaottelun välineitä — kun ei ollut köysiä eikä paaluja, ei kirjoitettuja sopimuksia, ei panoksia eikä panostenhaltijoita, ei sekundantteja, paitsi kovaonnista Mellishiä — jonka suun sulki laki, joka, oikeuden ilmeisistä eduista huolimatta, kielsi vankia puhumasta ja puhdistautumasta — ei sanalla sanoen mitään muuta kuin niiden poliisikonstaapelien kuvitelmia, jotka kuulustelussa eivät olleet ainoastaan puhuneet keskenään ristiin, vaan lisäksi osoittaneet mitä täydellisintä tietämättömyyttä (varsin tunnustusta ansaitsevaa tietämättömyyttä) kilpanyrkkeilyn laadusta ja olosuhteista, silloin rohkeni puolustaja vakaumuksella sanoa, että syytösteoria, niin kekseliäs kuin se olikin ja niin kyvykkäästi kuin se oli tuotukin esiin, oli ehdottomasti ja täydellisesti kestämätön.
Tämän ja paljon muuta saman arvoista esitti nautinnolla etevä asianajaja, jonka innostus nousi sitä mukaa kuin hän tunsi totuuden muuttuvan ja haihtuvan hänen järjestellessään siihen liittyviä seikkoja. Cashel kuunteli aluksi levottomana. Hän punastui ja näytti äreältä, kun hänen naimisiinmenoansa mainittiin; mutta kun koko puolustus kehitettiin julki, joutui hän rajattoman hämmästyksen valtaan ja tuijotti asianajajaansa ikäänkuin puolittain peläten maan avautuvan ja nielaisevan noin häikäilemättömän tunnettujen tosiasiain vääristelijän. Paradise tunsi olevansa jo vapaa: hänen ihailunsa asianajajaa kohtaan kohosi kerrassaan sankaripalvonnaksi. Tuomari ja arvokkaammat läsnäolijat kävivät tavattoman vakaviksi, kuten englantilaiset tekevät silloin kuin heidän siveellinen vastuuntuntonsa nousee jonkun räikeän petoksen johdosta. Jokainen läsnäolija tiesi, että poliisit olivat oikeassa; että kilpanyrkkeily oli tapahtunut; että sitä koskevat vedonlyönnit olivat olleet ilmoitettuina kaikissa urheilulehdissä jo viikkoja edeltäkäsin; että Cashel oli päivän peloittavin nyrkkitaistelija; että Paradise ei ollut rohjennut esittää keskeytetyn ottelun uusimista. Ja he kuuntelivat juhlallisen hyväksyvinä miestä, joka tiesi kaiken tämän yhtä hyvin kuin hekin, mutta joka oli kyllin ovela saadakseen sen näyttämään uskomattomalta ja järjettömältä.
Tuomarin tehtäväksi jäi kumota puolustus tai osoittaa suopeutta vangeille jättämällä se arvoonsa. Onneksi heille oli hän käsitellyt hansikkaita itsekin nuoruudessaan ja oli kyllin vanha muistaakseen, eikä ilman kaipausta, sen ajan, jolloin Cribbin ja Molyneux'n muisto oli vielä tuore. Hän aloitti yhteenvetonsa lausumalla valamiehistölle, ettei poliisin ollut onnistunut todistaa ottelua kilpataisteluksi. Tämän jälkeen suvaitsi urheilija-yleisö puhjeta naurunhohotuksiin joka kerta kun he jonkun tekosyyn varjolla saattoivat sen tehdä tulematta ajetuiksi ulos oikeussalista, osoittaen siten lakanneensa ottamasta oikeudenkäyntiä vakavalta kannalta. Maallikko-yleisö säilytti totisuutensa viimeiseen asti.
Lopuksi valamiehistö vapautti Mellishin ja langetti Cashelin ja Paradisen syypäiksi lievään väkivaltaisuuteen. Heidät tuomittiin kahden päivän vankeuteen ja velvoitettiin 150 punnan vakuudella kumpikin säilyttämään rauha kahdentoista kuukauden ajan. Vakuudet annettiin; ja kun vankeuden katsottiin alkaneen oikeudenistuntojen alusta, päästettiin vangit heti vapaiksi.
"Peijakas vieköön", sanoi Cashel pontevasti poistuessaan oikeustalosta, "jollemme me ottelisi piirissä tuon rehellisemmin, niin meidät suljettaisiin pois kilpailusta ensi erässä. Tämä on ensimmäinen kiero peli, mihin koskaan olen ollut sekaantuneena, ja toivon, että se tulee olemaan myös viimeinen."
XVI LUKU.
Neiti Carew, jolle kihloissaolon säännötön tila oli vastenmielinen, viivytteli naimisiinmenoa mahdollisimman vähän. Cashelin hyvää onnea ei tuo tapahtuma muuttanut. Bingley Byron kuoli kolme viikkoa häiden jälkeen (jotka olivat kotoiset ja vaatimattomat); ja Cashelin oli esitettävä vaatimuksensa perintöön, huolimatta lausumastaan toivomuksesta, että lakimiehet menisivät hiiteen perintöineen ja antaisivat hänen nauttia kuherruskuukautensa rauhassa. Siirto vei jonkun verran aikaa. Hänen äitinsä oikullisen vastahakoisuuden vuoksi tarpeellisten tietojen ilmoittamisessa ja lainkäytön hitauden takia syntyi hänen ensimmäinen lapsensa jonkun verran aikaisemmin kuin hänen perintöoikeutensa oli lopullisesti vahvistettu ja Dorsetshiressa olevan ränstyneen maakartanon ovet avautuivat hänelle. Jutun päättyminen oli suuri huojennus hänen asianajajilleen, jotka eivät olleet kyenneet horjuttamaan sitä hänen vakaumustaan, että asia oli täysin selvä, mutta että erotuomari oli vivutta poikkipuolin. Tällä hän tarkoitti, että loordikänsleri oli lahjottu pidättämään perintö häneltä.
Hänen avioliittonsa osoittautui onnelliseksi. Toimensa menettämisen korvaukseksi hän ryhtyi maanviljelykseen ja hävisi siinä kuusituhatta puntaa; yritti puutarhanhoitoa paremmalla menestyksellä; alkoi puuhata liikeyrityksissä yhtiöiden johtokuntain jäsenenä cityssä; ja pian sen jälkeen häntä pyydettiin vanhoillisten parlamenttiehdokkaaksi erääseen Dorsetshiren vaalipiiriin. Hänet valittiin suurella enemmistöllä; mutta kun hän äänesti ihan yhtä usein äärimmäisten radikaalien kuin sen puolueen mukana, joka hänet oli valinnut, vaadittiin häntä pian luopumaan edustajavaltuuksistaan. Hän kieltäytyi jyrkästi ja jatkoi samaan tapaan aina seuraaviin yleisvaaleihin asti, joissa hän tuli valituksi riippumattomana ehdokkaana, kiitos raikuvan äänensä, reippaan käytöksensä, katsantotapojensa kansanomaisuuden ja vaimonsa suurien tietojen, joiden jälleenmyyjänä hän esiintyi. Hän piti neitsytpuheensa parlamentissa ujostelematta heti ensimmäisenä iltana, jolloin istui siellä. Hän ei tosiaan pelännyt mitään, paitsi murtovarkaita, suuria koiria, tohtoreita, hammaslääkäreitä ja kadunkulmauksia. Milloin sanomalehdet kertoivat jonkun näiden aiheuttaman tapaturman, luki hän sen Lydialle hyvin vakavana ja säilytti sanomalehden kokonaista kaksi päivää todisteena sille mieliväitteelleen, että ainoa turvallinen paikka maailmassa oli nyrkkeilypiiri. Koska hän vastusti useimpia vapaita urheiluja epäinhimillisinä, ehdotti Lydia, peläten hänen terveytensä ja ulkonäkönsä kärsivän järjestelmällisen ruumiinharjoituksen puutteesta, että hän ryhtyisi uudestaan harjoittamaan nyrkkeilyä hansikkailla. Mutta Cashel pudisti päätään. Nyrkkeily oli hänelle liian vakavaa tointa harjoitettavaksi vain huvin tai terveyden vuoksi. Sitäpaitsi hänellä oli ennakkoluulo, että se ei sopinut naineelle miehelle. Hän oli näytellyt siinä osansa, silloin kun se oli hänen ammattinsa; mutta hänelle ei tullut mieleenkään harrastaa sitä huvin vuoksi. Hänen uransa nyrkkeilijänä loppui hänen naimisiinmenoonsa.
Hänen ihailunsa vaimoaan kohtaan säilyi edelleenkin senkin jälkeen kuin ensi lemmen hehku oli vaimennut; ja Lydian tavanomainen varovaisuus varjeli hänet tuottamasta pettymystä miehensä luottamukselle hänen arvostelukykyynsä. Hänen lapsensa, joiden hän oli niin huolellisesti suunnitellut perivänsä hänen älynsä samalla kuin isän voiman, osoittivat hänelle, ettei perinnöllisyys ole niin yksinkertainen asia kuin hänen isänsä aikuinen sukupolvi otaksui. He olivat kylläkin terveitä; ja lapsina he olivat kaikki yhtäläisiä siinä, että olivat varhaiskypsiä ja nenäkkäitä, eivät kunnioittaneet vähääkään Cashelia ja osoittivat äitiänsäkin kohtaan tuntemaansa arvonantoa pääasiallisesti vain juoksemalla hänen luokseen, milloin heille sattui ikävyyksiä. Rangaistuksista ja torumisista heillä ei ollut mitään kokemusta. Cashel oli kykenemätön rankaisemaan lasta tahallisen harkinnan perusteella; ja satunnaisissa kiivastuksen puuskissa hän aina kykeni hillitsemään kätensä; ehkä hän oli oppinut sen nyrkkeilypiirissä: ehkä johtui se hänen oman lapsuutensa muistamisesta. Lydia hallitsi lapsiaan, mikäli he olivat hallittavissa, aivan samoin kuin hän hallitsi kaikkia muitakin. Kun hän puhui heistä Cashelille kahdenkesken, sanoi Cashel harvoin enempää kuin että vekarat kävivät yli hänen ymmärryksensä, tai että hän totta tosiaan uskoi niiden syntyneen isäänsä vanhempina. Lydiakin ajatteli usein niin; mutta tuosta vaivalloisesta perheestä huolehtiminen tuotti hänelle yhden edun. Se ei jättänyt hänelle paljon aikaa ajatella itseään niihin aikoihin, jolloin hänen lempensä harhaluulo haihtui ja hän näki Cashelin sellaisena kuin tämä todellisuudessa oli. Hän tottui pitämään Cashelia yhtenä lapsista. Hän oli verrattomasti tyhmin heistä; mutta hän tarvitsi Lydiaa enemmän, rakasti häntä enemmän ja kuului hänelle enemmän kuin yksikään heistä. Sillä sitä mukaa kuin he kasvoivat ja perinnöllisyyssuunnitelma alkoi näyttää tuloksia, tuottivat pojat Lydialle pettymyksen kehittymällä melkein puhtaasti Carew'laisiksi, ilman vähimpiäkään atleettisia taipumuksia, kun taas tytöt olivat kiihkeitä Byronilaisia: tulipa eräs heistä, Cashelin rajattomaksi kauhuksi, niin täydellisesti hänen äitiinsä, että kun hän kolmentoista vanhana ilmoitti aikovansa ruveta näyttelijäksi, alistui Cashel hänen päätökseensä nöyrästi kuin kohtalon määräykseen.
Kun Alice Goff sai tiedon Lydian aiotusta avioliitosta, ymmärsi hän, että hänen oli palattava Wiltstokeniin ja unohdettava lyhyt loistokautensa seuraelämässä niin pian kuin suinkin. Hän kiitti siis neiti Carew'ta hänen auliudestaan ja pyysi vapautusta seuranaisentoimestaan. Lydia suostui, mutta sai viivytellyksi tätä velvollisuudelle ja välttämättömyydelle uhrautumista aina erääseen alkutalven päivään asti, jolloin Lucian, joka tunsi halua tehdä itsemurhan, salli serkkunsa taivuttaa hänet tarjoamaan kätensä Alicelle. Alice antoi hänelle harmistuneena rukkaset: ei sillä, että Lucianissa olisi ollut hänen mielestään mitään vikaa, vaan koska Wiltstokeniin paluun ajatteleminen sai hänet tuntemaan itsensä huonosti-kohdelluksi eikä hän voinut olla kostamatta harmiaan ensimmäiselle henkilölle, joka tarjosi hänelle tekosyyn ärtymyksensä purkamiseen. Oltuaan tähän saakka haalea, muuttui Lucian nyt kiihkeäksi; ja tallattuaan häntä jalkojensa alle oikein sydämen halusta muutamia kuukausia, ajautui Alice lopulta kihlaukseen ja pian sen jälkeen naimisiin Lucianin kanssa, Lydian hoputtamana, joka tarttui ohjiin tavallisella päättäväisyydellään. Hän hoiti Lucianin taloutta, piti seuraa hänen vierailleen ja hallitsi hänen valikoitua seurapiiriään täydellisellä menestyksellä. Hän oli kotioloissaan jonkun verran kiivaileva tavoiltaan, mutta hänen herruutensa puolison ja kodin yli ei koskaan horjunut. Lucian löysi hänen luonteestaan odottamatonta syvyyttä ja voimaa; ja hänen ihastustaan vaimoonsa piti kohtuuden rajoissa vain se kiivas kärsimättömyys, jolla Alice toisinaan antoi hänen tuntea, että hänen tyytyväisyytensä ylenpalttisuus oli suoraan verrannollinen vaimon tyytymättömyyden määrään. Alice kutsui lankonsa ja tämän puolison päivälliselle joka jouluna ja kerran vuodessa seurustelukauden aikana; mutta hän ei koskaan tunnustanut Wallace Parkeria ja Cashel Byronia herrasmiehiksi, vaikka hän kutsuikin viimeksimainittua auliisti vieraakseen, huolimatta siitä suoruudesta, jolla Cashel puhui entisistä urotöistään vieraille päivällisen jälkeen, katsomatta heidän toimialaansa tai ennakkoluuloihinsa. Alicen kunnioitus Lydiaa kohtaan säilyi niin suurena, ettei hän koskaan valittanut Cashelin käytöksestä, paitsi erään kerran, jolloin Cashel erittäin arvokkailla päivällisillä hänen luonaan näytti piispalle, jonka taloon oli hiljakkoin murtauduttu ja ryöstetty sieltä tavaraa, miten murtovarkaan selkä on katkaistava oteltaessa tämän kanssa. Skenet palasivat Austraaliaan ja jatkoivat siellä, kuten rouva Byron jatkoi Englannissa, entistä vuosien vakiinnuttamaa uraansa. Cashel puhui aina rouva Skenestä "äitinä" ja rouva Byronista "mammana".
William Paradise, vaikka nauttikin kauniimman sukupuolen ihailua, voimansa, urhoollisuutensa ja maineensa vuoksi, ei ollut Cashelin ja Skenen lailla kyllin viisas tai hyväonninen joutuakseen naimisiin kelpo vaimon kanssa. Hän joi niin tavattomasti, ettei hänellä ollut kuin muutamia raittiita välipäiviä lain kynsistä vapautumisen jälkeen. Hän vaati itselleen Englannin mestarin arvonimeä sittenkuin Cashel oli luopunut nyrkkeilystä, ja haastoi otteluun koko maailman. Maailma vastasi erinäisten nuorten työläismiesten muodossa, joilla oli maineenhimoa ja tappelutaipumusta. Paradise otteli ja piti puolensa kahdesti. Sitten hän joi treenausaikana ja hävisi. Tällöin oli jo nyrkkeilypiirikin vaipunut takaisin huonomaineisuuteen, josta Cashelin harvinainen nyrkkeilyneron ja rehellisyyden yhdistelmä oli sen tilapäisesti kohottanut; ja laki, siepaten Paradisen taas haltuunsa, kun hänet kannettiin voitettuna kentältä, sovitti aikaisemman lempeytensä sulkemalla hänet telkien taakse kuudeksi kuukaudeksi. Tämä pakollinen raittius palautti ennalleen hänen terveytensä ja tarmonsa, ja hän sai uuden voiton, ennenkuin onnistui juomaan itsensä entiseen tilaansa. Tämä olikin hänen viimeinen voittonsa. Luontaisen raakuutensa ja juoppouden yhteisvaikutuksesta hän luisui nopeaan alasmäkeä Nöyryytyksen laaksoon. Tullen tunnetuksi auliudestaan myymään voittoja, joita ei enää voinut saavuttaa, hän ilmestyi piiriin vain koettelemaan nuorten nousukkaitten kykyjä, jotka rökittivät häntä kaikella nuoruutensa innolla. Hän rupesi viinuriksi ja sai kohta eron juopottelijana. Hän oli luisunut jo keppikerjäläiseksi, kun hän, kuultuaan kurjuuteensa, että hänen entinen vastustajansa kilpaili parlamenttivaaleissa, tuli pyytämään häneltä almua. Cashel oli silloin Dorsetshiressä; mutta Lydia avusti tuota kurjaa tappelupukaria, jonka tila nyt oli paljon viheliäisempi kuin heidän viimeksi tavatessaan. Seuraavalla käynnillään, mikä tapahtui pian, hän kohtasi Cashelin, joka läksytti häntä tuimasti, uhkasi katkaista joka luun hänen nahoissaan, jos hän vielä uskaltaisi astua Lydian näkyviin, viskasi hänelle viisi shillinkiä ja käski hänen suoria tiehensä. Cashel tunsi nimittäin yhä Paradisea kohtaan sitä halveksivaa ja säälimätöntä vihaa, jolla laillisesti oikeutettu professori suhtautuu puoskariin. Mies-kurja, tottuneena saamaan herjauksia ja pahoinpitelyä miehiltä, jotka kerran olivat pelänneet hänen voimaansa enemmän kuin hän, antaaksemme hänelle sellaisen tunnustuksen, josta hän välitti, oli koskaan pelännyt Cashelin voimaa, katsoi haukkumisen luonnolliseksi ja annin runsaaksi. Hän poimi rahan taskuunsa ja laahusti ostamaan jonkun lantin edestä ruokaa, jota hän tuskin voi syödä, ja kuluttamaan loput viinaan, jonka hän joi niin nopeaan kuin hänen sisuksensa sietivät. Vähän aikaa jälkeenpäin jotkut sanomalehdet mainitsivat hänen tapahtuneesta kuolemastaan, ilmoittaen sen johtuneen "hivuttavasta taudista, joka oli aiheutunut niistä kauheista vammoista, joita hän sai kuuluisassa ottelussaan Cashel Byronin kanssa".