Jonakin päivänä, luullakseni ja toivoakseni, menet naimisiin. Silloin on sinulla tilaisuus tehdä korjaamaton erehdys, jonka mahdollisuudelta ei mikään minun neuvoni eikä oma terävyytesi voi sinua suojella. Luulen, ettei sinun ole helppo löytää miestä, joka kykenisi tyydyttämään sinussa sitä halua ajattelun ja elämämme Järjestämisen vastuunalaisuudesta vapautumiseen, joka saa meidät itsekunkin kaipaamaan opasta, johon voimme täydellisesti luottaa. Jos epäonnistut, niin muista, että isäsi, kärsittyään katkeran ja täydellisen pettymyksen vaimonsa suhteen, siitä huolimatta johtui katsomaan avioliittoaan elämänsä ainoaksi hedelmälliseksi tapahtumaksi. Salli minun myöskin huomauttaa, koska olet niin rikas, ettei sinun tarvitse, omien tulojesi puolesta peläten, rajoittua puolison valinnassa niihin, jotka jo ovat liian rikkaita mennäkseen naimisiin rahojen vuoksi Toivottavasti ei mikään halpamainen seikkailija kykene voittamaan suosiotasi; ja paremmille miehille on rikkautesi ainakin yhtä suurena peloituksena kuin vetovoimana. Ainoa ihmisluokka, josta minun täytyy sinua varoittaa, on se, johon minun itseni katsotaan kuuluvan. Älä koskaan luule, että jonkun miehen täytyy osoittautua sopivaksi ja tyydyttäväksi ystäväksi sinulle pelkästään senvuoksi, että hän on lukenut paljon arvostelevia; teoksia; että hän välttämättä tuntee taiteen vaikutelmat samalla tavoin kuin sinä, koska hän tuntee ja hyväksyy; sen nimien ja koulukuntien luokituksen, joka on sinulle: tuttu; tai että vaikka hänen lempikirjailijansa ovat samat kuin sinun, hänen silti tarvitsee välttämättä tulkita heidän sanojaan itselleen siten kuin sinä ne ymmärrät. Varo miehiä, jotka ovat lukeneet enemmän kuin tehneet työtä, tai jotka rakastavat lukemista enemmän kuin työntekoa. Älä unohda, että missä mies on aina kotona, ei vaimo ole koskaan onnellinen. Varo maalareita, runoilijoita, musiikkimiehiä ja kaikenlaisia taiteilijoita, paitsi hyvin suuria taiteilijoita; varo niitäkin puolisoina ja isinä. Itseensätyytyväisiä työntekijöitä, jotka taitavat tehtävänsä hyvin, olkoot he sitten rahaministereitä tai maanviljelijöitä, suosittelen sinulle, suurin piirtein katsoen, siedettävimpänä ihmisluokkana mitä olen tavannut.
En yritä neuvoa sinua tämän enempää. Niin pian kuin neuvot johtuvat mieleeni, seuraavat niitä ajatukset, jotka vakuuttavat minulle ne turhiksi.
Ihmettelet ehkä, miksi en ole koskaan puhunut sinulle sitä, mitä olen tähän kirjoittanut. Olen koettanut, mutta se ei ole onnistunut. Jos ymmärrän itseäni oikein, olen kirjoittanut nämä rivit etupäässä huojentaakseni haluani ilmaista hellyyteni sinua kohtaan. Kömpelö olo, jota liikasivistynyt ihminen tuntee myöntäessään olevansa enemmän kuin oppinut kivi, esti minua saattamasta sinua hämille sen laatuisilla tunteiden purkauksilla, joihin en ole koskaan sinua totuttanut. Sitäpaitsi haluan, että tämä rakkauteni vakuutus — viimeinen sanani — saapuu sinulle silloin kuin eivät mitkään arkipäiväisyydet enää pääse himmentämään sen yksinkertaisen totuuden vaikutusta.
Tiedän, että olen sanonut liian paljon, ja tunnen, että en ole sanonut kylliksi. Mutta tämän kirjeen kirjoittaminen on ollut vaikea tehtävä. Niin harjaantunut kuin olenkin käyttämään kynääni, en ole koskaan, en edes kaikkein varhaisimmissa yrityksissäni, sommitellut sanojani niin työläästi ja sellaista kykyjen riittämättömyyttä tuntien —'
Tähän loppui kirjoitus. Kirje oli jäänyt lopettamatta.
II LUKU.
Toukokuussa seitsemän vuotta sen jälkeen, kun nuo kaksi poikaa olivat karanneet Moncrief Housesta, istui eräs nainen varjosaarekkeessa, jonka setripuu loi keskelle kimmeltävän viheriää ruohokenttää. Hän menetteli naisellisesta karttaessaan auringonpaistetta, sillä hänen kasvojensa hipiä oli helmiäisen kuulakka ja hohtava. Hän oli pieni, miellyttävä nainen, jolla oli tuntehikas suu ja sieraimet, vihertävät silmät rauhallisten, kaartumattomien kulmakarvojen alla sekä kullanpunertava tukka, jota nyt varjosti leveä, koristeeton olkihattu. Hänen intian-musliininen pukunsa, jonka puolihihat päättyivät väljiin röyhelöihin kyynärpäiden kohdalla, tuskin peitti hänen olkapäitään, missä sitä korvasi valkoinen, villava kaulavaate, muodostaen pehmoisen pitsipesän hänen kaulalleen. Hän luki pientä norsunluukantista kirjaa — se oli miniatyyripainos Goethen 'Faustin' toista osaa.
Kun iltapäivä kului pitemmälle ja valaistus pehmeni, päästi nainen kirjansa solahtamaan alas ja vaipui mietiskelyyn ja haaveiluun, tiedottomana proosallisesta mustasta kappaleesta, joka lähestyi ruohikon poikki häntä kohti. Se oli nuori, pitkääntakkiin puettu herra. Hän oli tumma ja hänellä oli pitkät, totiset kasvot, ilmeeltään sulkeutuneet, mutta ei kuitenkaan epämiellyttävät.
"Nytkö jo pois menossa, Lucian?" kysyi nainen katsahtaen ylös samassa kuin mies tuli varjoon.
Lucian katsoi häneen kaihokkaasti. Hänen nimensä tämän naisen lausumana herätti hänessä aina epämääräisen liikutuksen. Hän etsi mielellään asioiden syitä ja oli jo kauan sitten tullut siihen päätökseen, että tuo sisäinen liikutus johtui naisen hienosta ääntämistavasta. "Niin", vastasi Lucian. "Olen järjestänyt kaikkityyni ja tulin antamaan selontekoa talonhoidostani ja sanomaan hyvästi."
Hän asetti puutarhatuolin lähelle naista ja istuutui. Nainen laski kätensä päällekkäin helmaansa ja kohentautui kuuntelemaan.
"Ensinnäkin Metsämaja", sanoi Lucian. "Se on vuokrattu ainoastaan kuukaudeksi, joten voit antaa sen ilman vuokraa rouva Goff'ille heinäkuussa, jos haluat. Toivon, ettet menettele niin epäviisaasti."
Nainen hymyili ja sanoi: "Ketä ovat nykyiset vuokralaiset? Olen kuullut heidän vastustavan sitä, että maitotytöt ja karjakot kulkevat jalavakujan poikki."
"Me emme saa moittia heitä siitä. Kun he vuokrasivat Metsämajan, sovittiin nimenomaan siitä, että jalavakuja pidettäisiin heidän yksityisesti käytettävänään. Minulla ei ollut aavistustakaan siihen aikaan, että sinä tulisit linnaan, muuten olisin tietysti torjunut sellaisen ehdon."
"Mutta mehän pidämme sen heille yksityisesti: vieraita ei lasketa sinne. Oma väkemme kulkee kerran päivässä edestakaisin sen poikki matkalla meijeriin, siinä kaikki."
"Se tuntuu kyllä töykeältä, Lydia; mutta tämä on erikoinen tapaus — nuori mies, joka on tullut parantamaan terveyttään. Hän tarvitsee joka päivä ruumiinharjoituksia ulkoilmassa, mutta hän ei voi sietää katselijoita; en ole nähnyt häntä itsekään, ja hänellä on vain yksi ainoa apulainen seuranaan. Näiden olosuhteiden vallitessa suostuin siihen, että jalavakuja pidettäisiin yksinomaan heidän käytettävänään. Todellisuudessa he maksavat vuokraakin enemmän kuin olisi kohtuullista ilman tätä etuoikeutta."
"Toivottavasti tuo nuori herra ei ole hullu."
"Ennenkuin vuokrasin Metsämajan hänelle, hankin itselleni täyden varmuuden siitä, että hän on kunnollinen vuokralainen", sanoi Lucian nuhtelevan vakavasti. "Häntä suositteli minulle pontevasti loordi Worthington, joka puhui hänestä varsin lämpimästi. Minä satuin lausumaan hänelle aivan saman epäilyn, jonka sinä juuri mainitsit. Worthington meni takuuseen vuokralaisen täysijärkisyydestä samoin kuin hänen maksukyvystäänkin ja tarjoutui vuokraamaan huoneet omiin nimiinsä ja vastaamaan persoonallisesti toipilaan hyvästä käytöksestä. Sinun ei tarvitse olla peloissasi: se on vain joku nuori mies, joka on saanut hermostonsa epäkuntoon kovalla lukemisella. Luultavasti joku Worthingtonin opintotovereita."
"Ehkä niin. Mutta minä odottaisin loordi Worthingtonin opintotoverin olevan ennemmin kovan ratsastajan tai juomarin kuin kovan lukijan."
"Voit olla aivan levollinen, Lydia. Otin loordi Worthingtonin sanasta kiinni niin pitkälle, että tein vuokrasopimuksen hänen nimelleen."
"Olen täysin tyytyväinen, Lucian, ja suuresti kiitollinen sinulle. Olen antava määräyksen, ettei kukaan saa kulkea meijerille Metsämajan kautta."
"Seuraava seikka", jatkoi Lucian, "on tärkeämpi, koska se koskee sinua persoonallisesti. Neiti Goff on halukas suostumaan tarjoukseesi. Ja hänestä tulee sinulle mitä sopimattomin seuralainen!"
"Miksi, Lucian?"
"Kaikista syistä. Hän on nuorempi sinua eikä voi niinollen esiintyä kaitsijanasi. Hän on saanut vain tavallisen kasvatuksen, ja hänen kokemuksensa seurapiireistä on kotoisin paikkakunnallisista hyväntekeväisyystanssiaisista. Ja koska hän ei ole epämiellyttävä ja häntä pidetään Wiltstokenissa kaunottarena, on hän omapäinen ja tulee luultavasti loukkautumaan sinun holhouksestasi."
"Onko hän omapäisempi kuin minä?"
"Sinä et ole omapäinen, Lydia; paitsi siinä, että olet kuuro neuvoille."
"Tarkoitat, että harvoin noudatan niitä. Ja ajattelet siis, että minun olisi parempi ottaa ammatti-seuranainen — rappeutunut hienoston nainen — kuin pelastaa tämä nuori tyttö menemästä kotiopettajattareksi ja alkamasta rappeutua jo kolmenkolmatta vanhana?"
"Sopivan seuranaisen hankkiminen ja köyhien ihmisten auttamis-velvollisuus ovat kaksi eri asiaa, Lydia."
"Totta, Lucian. Milloin neiti Goff tulee käymään?"
"Tänä iltana. Huomaa: mitään ei ole päätetty vielä. Jos mielesi muuttuu nähtyäsi hänet, tarvitsee sinun kohdella häntä vain tavallisena vieraana, ja asia jää sikseen. Minä puolestani suosittelisin mieluummin hänen sisartaan, mutta hän ei tahdo jättää äitiään, joka ei ole vielä toipunut miehensä kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä."
Lydia katseli miettiväisenä kädessään olevaa pientä nidosta ja näytti harkitsevan neiti Goffia koskevaa kysymystä. Kun hän jälleen nosti katseensa, näkyi selvästi, että asia oli ratkaistu; mutta hän ei sanonut mitään.
"No?" virkkoi Lucian hetken kuluttua, hämillään toisen äänettömyydestä.
"No?" sanoi Lydia, olematta vähääkään hämillään.
"Et ole sanonut mitään."
"Minulla ei ole mitään sanottavaa."
"Siinä tapauksessa", sanoi Lucian lyhyeen, antaen vallan loukkautumisen tunteelle, "minun on paras lähteä."
"Ei suinkaan", sanoi Lydia. "Minä nautin seurastasi Wiltstokenin tyyliin. Kun kaksi meidän työmiestämme ovat ystävykset, niin millä tavoin he sen ilmaisevat? He nojaavat samaa porttia vasten tuntikausia joka sunnuntaiaamu vaihtamatta sanaakaan. Varmasti se on parempi kuin se hermostunut äänettömyydenpelko ja epävapaus, jota kutsutaan seurusteluksi meidän onnettomassa piirissämme."
"Sinulla on eriskummallisia käsityksiä, Lydia! Maatyömies on äänetön ihan samasta syystä kuin koira on äänetön."
"Koirat ovat hyvin hyvää seuraa", sanoi Lydia.
Tähän ei Lucian löytänyt mitään sanottavaa. Ainoa suhde naiseen, missä hän tunsi itsensä onnelliseksi, oli älyllisen alentuvaisuuden ja selittämisen suhde. Lydia ei koskaan epäillyt hänen selityksiään, mutta koska hän ei tehnyt niistä samoja johtopäätöksiä, tunsi Lucian harvoin selitystensä onnistuneen. Mitä tuli äänettömyyden noudattamiseen Lydian seurassa maatyömiesten malliin, kävi se kerrassaan yli hänen itsehillintäkykynsä. Hänen täytyi vedota junaansa ja sanoa hyvästi.
Lydia ojensi hänelle kätensä, ja himmeä hehku kohosi hänen harmaisiin leukapieliinsä, kun hän tarttui siihen. Sitten hän napitti takkinsa ja asteli vakavasti pois. Hänen mennessään katseli Lydia päivänpaisteen heijastumista hänen kiiltävästä hatustaan ja sen uppoamista hänen säädylliseen takkiinsa. Hän huokasi ja syventyi jälleen Goetheen.
Mutta jonkun ajan kuluttua hän väsyi istumaan yhdessä kohti, nousi ylös ja käyskenteli puistossa lähes tunnin, koettaen löytää niitä paikkoja, joissa hän oli leikkinyt lapsena ollessaan täti-vainajansa vieraana. Hän tunsi suuren, kallellaan olevan druidi-alttarin, joka muinoin oli muistuttanut hänelle Sinain vuorta, joka uhkasi kaatua Kristityn päälle 'Kristityn vaelluksessa'. Kauempana hän näki ja kiersi suon, jossa hän oli kerran ansainnut toruja hoitajaltaan täyttämällä sukkansa mudalla. Sitten hän huomasi olevansa pitkällä, vihreällä nurmikujalla, joka kulki idästä länteen, näyttäen loppumattomalta. Tämä tuntui hänestä ihastuttavimmalta kaikesta, mitä hän omisti, ja hän oli jo alkanut suunnitella huvimajan rakentamista sen läheisyyteen, kun hän äkkiä muisti, että tämä oli varmaankin juuri se jalavakuja, jonka häiritsemättömyyttä hänen Metsämajansa sairas vuokralainen niin ankarasti vaati. Hän pakeni heti metsään ja päästyään turvaan nauroi sille omituisuudelle, että hän oli luvaton liikkuja omilla maillaan. Hänen täytyi tehdä suuri kierros välttyäkseen tunkeutumasta jälleen kielletylle alueelle, ja siten hän, käveltyään jonkun aikaa, joutui eksyksiin. Puut eivät näyttäneet ottavan loppuakseen, ja hän alkoi ajatella, että hän varmaan omisti myöskin metsän yhtä hyvin kuin puiston. Vihdoin hän näki aukeaman. Rientäen sitä kohti hän tuli jälleen päivänpaisteeseen ja pysähtyi häikäistyneenä nähdessään ilmestyksen, jota hän ensin luuli kauniiksi kuvapatsaaksi, mutta jonka hän seuraavassa tuokiossa omituisesta ihastuksesta värähtäen tunsi eläväksi ihmiseksi.
Noin erehdyttävä arvostelu herrasmiehestä, joka suoritti ruumiinharjoituksia ulkoilmassa yhdeksännellätoista vuosisadalla, merkitsisi tavallisten olosuhteiden vallitessa uskomatonta tietämättömyyttä joko miehistä tai kuvapatsaista. Mutta tässä tapauksessa eivät olosuhteet olleet tavalliset, sillä mies oli puettu valkoiseen trikoopaitaan ja polvihousuihin, ja hänen paljaat käsivartensa loistivat kuin gladiaattorin käsivarret. Hänen leveät rintalihaksensa olivat valkoisessa verhossaan kuin marmorilaa'at. Hänen lyhyt, kähertyvä tukkansakin näytti iltavalaistuksessa kuin kiilloitetulta pronssilta. Lydian mieleen juolahti ajatus, että hän oli häirinnyt jotakin muinaisajan jumalaa hänen metsikkö-asumuksessaan. Tämä mielikuva ei kuitenkaan kestänyt kuin silmänräpäyksen, sillä seuraavassa tuokiossa hänen katseensa sattui kolmanteen henkilöön, jota oli mahdoton kuvitella klassillisen jumal'olennon yhteyteen; se oli tallirengin näköinen mies, joka katseli seuralaistaan hyvin samaan tapaan kuin tallirenki katselisi poikkeuksellisen kaunista hevosta. Tämä mies huomasi Lydian ensimmäisenä, ja ilme, joka silloin tuli hänen kasvoilleen, osoitti selvästi hänen pitävän Lydiaa vastenmielisenä tunkeilijana. Kuvapatsas-mies seurasi hänen äkäistä katsettaan ja näki myös Lydian, mutta toisenlaisin tuntein: hänen suunsa avautui raolleen, väri kohosi kasvoille ja hän tuijotti Lydiaan peittelemätöntä ihailua ja ihmettelyä kuvastavin katsein. Lydian ensimmäinen ajatus oli kääntyä ympäri ja paeta; seuraava ajatus oli pyytää anteeksi läsnäoloaan. Lopuksi hän poistui rauhallisesti puiden lomitse.
Heti kun hän pääsi pois heidän näkyvistään, kiiruhti hän käyntinsä miltei juoksuksi. Päivä oli lämmin nopealle liikunnolle, ja pian hän pysähtyi ja kuunteli. Kuului tavallisia metsän ääniä: lehtien kahinaa, heinäsirkkojen suritusta ja lintujen laulua, mutta ei ihmisääniä eikä askeleita. Hän alkoi ajatella, että tuo jumalainen olento oli vain Praksiteleen Hermes, jonka Goethen klassillinen Sabatti oli nostanut hänen mieleensä ja uneksiva mieliala saanut näyttämään elävältä todellisuudelta. Tallirenki oli varmaan joku noita unien tavallisia epäjohdonmukaisuuksia — ehkä kajastusta siitä Lucianin maininnasta, että Metsämajan vuokralaisella oli yksi miespalvelija. Oli mahdotonta, että tuo loistavan miehisen voiman ja kauneuden ilmestys olisi itse asiassa liiallisten opintojen runtoma ylioppilas. Tuo järjetön ihastuksen väristyskin oli yksi unimaailman mielettömyyksiä: muutenhan hän olisi sitä hävennyt.
Lydia palasi linnaan jonkun verran levottomana hermostonsa tilasta, mutta muistellen yhä äskeistä näkyään mielihyvällä, jota hän ei olisi sallinut itselleen, jos olisi ollut kysymyksessä lihasta ja verestä luotu olento. Kerran tai pari se palasi hänen mieleensä niin eloisana, että hän kysyi itseltään, olisiko se voinut olla todellinen. Mutta vähäinen järkeily vakuutti hänelle, että sen oli täytynyt olla harhanäky.
"Suokaa anteeksi, neiti", puhutteli häntä eräs hänen palveluskuntansa jäsen, syntyperäinen wiltstokenilainen, joka tunsi syvää kunnioitusta linnan neitiä kohtaan, "neiti Goff odottaa teitä salongissa."
Linnan salonki oli pyöreä huone, jonka holvimainen katto murtui kullatuiksi, paksua bamburuokoa muistuttaviksi koristeiksi, jotka pistivät pystysuoraan alaspäin stalagmiittien tavoin. Raskaat kynttiläkruunut oli koristettu litteillä messinkipalloilla, joiden suurennetut jäljennökset kruunasivat matalien, leveiden, jykeväpuitteisten tuolien selustoja. Tuolit olivat päällystetyt nahalla, johon oli painettu japanilaisia lohikäärmekuvioita kuparinvärisellä metallilla. Lähellä tulisijaa oli kiinalaismallinen pronssikello sijoitettuna mörssärin tavoin mustille puurattaille, toimittaen hiilisangon virkaa. Seinällä oli koristeina suuria kultaisia puolikuita vaalean sinisellä pohjalla.
Tässä barbaarimaisessa pyörykössä tapasi neiti Carew häntä odottamassa kolmenkolmatta-vuotiaan nuoren naisen, jolla oli hyvinkehittynyt, takakeno vartalo, vaalea, posliinipintainen hipiä, ja poskilla hieno puna. Pään ylväs asento ilmaisi hänen totunnaista oman-arvon tunnettaan, jonka lähiseudun nuorukaisten ihailu oli hänessä synnyttänyt; sama syy oli ehkä aiheuttanut hänen halvan, mustan pukunsa sirouden sekä hansikkaiden, kenkien ja hatun nuhteettoman somuuden. Hän oli odottanut linnan neitiä kymmenen minuuttia kovassa hermostuneisuudessa, mikä kohosi huippuunsa Lydian astuessa sisään.
"Hyvää päivää, neiti Goff. Olenko antanut teidän odottaa? Olin ulkona."
"Ei ollenkaan", sanoi neiti Goff, tuntien hämmentävän vaikutelman, että punainen tukka oli aristokraattinen ja tummanruskea (hänen oman tukkansa väri) rahvaanomainen. Hän oli noussut kattelemaan ja sitten, epäröityään hetken aprikoidakseen, mitä hieno käytös vaati häntä senjälkeen tekemään, istuutui jälleen, Neiti Carew istuutui myöskin ja tähysti miettiväisesti vierastaan, joka istui jäykän pystynä ja, koettaessaan peittää hermostuneisuuttaan, näytti tahtomattaan halveksivalta.
"Neiti Goff", sanoi Lydia äänettömyyden jälkeen, joka teki hänen puheensa vaikuttavaksi: "tahdotteko tulla luokseni pitkälle vierailulle? Tässä yksinäisessä paikassa kaipaan kovin suuresti ikäiseni ja vertaiseni ystävän ja toverin seuraa. Arvelen, että teidän laitanne on samoin."
Alice Goff oli sangen nuori ja oli sangen lujasti päättänyt olla omaksumatta mitään ansiota, jota hänellä ei todellisuudessa ollut. Hän otti siis ojentaakseen neiti Carew'ta yhteiskunnalliseen asemaansa nähden, ajattelematta että linnan neiti luultavasti ymmärsi sen paremmin kuin hän, vieläpä pitäen aivan luonnollisena, että tämä erehtyi.
"Te olette hyvin ystävällinen", vastasi hän jäykästi; "mutta me emme ole lainkaan yhdenvertaiset, neiti Carew. Tosiasia on, että minulla ei ole varaa viettää joutilasta elämää. Me olemme hyvin köyhiä, ja äitini on osaksi riippuvainen minun ahkeroimisestani."
"Luulen, että voitte ahkeroida varsin tuloksellisesti, Jos tulette minun luokseni", sanoi Lydia rauhallisesti. "On kyllä totta, että minä tulen totuttamaan teidät tuhlaaviin tapoihin, mutta tahdon myös laittaa niin, että kykenette niitä noudattamaan."
"En halua sitoutua tuhlaaviin tapoihin", sanoi Alice nuhtelevasti.
"Minun on tyydyttävä vaatimattomiin tapoihin koko ikäni."
"Ei välttämättä. Sanokaa minulle suoraan: millä tavoin olitte aikonut ahkeroida? Opettajana, eikö niin?"
Alice punastui, mutta vastasi myöntäen.
"Te ette ollenkaan sovi opettajaksi; ja te joudutte lopulta naimisiin. Opettajana te ette voisi päästä hyviin naimisiin. Joutilaana naisena, jolla on tuhlaavat elintavat, te sensijaan tulette pääsemään oikein hyviin naimisiin. Rikkaana oleminen on erikoinen taito, jonka osaaminen on välttämätön, jos aiotte ottaa rikkaan miehen."
"Minä en aio lainkaan mennä naimisiin", sanoi Alice ylväästi. Hänen mielestään oli jo aika hillitä tuota kylmää aristokraattia. "Jos tulen ollenkaan, tulen ilman mitään sivutarkoitusta."
"Sitähän minä juuri olin toivonut. Tulkaa ilman minkäänlaisia ehtoja tai syrjä-ajatuksia."
"Mutta —" aloitti Alice ja pysähtyi, hämmentyneenä siitä nopeudesta, jolla sopimuksen-hieronta edistyi. Hän sopersi joitakin sanoja ja odotti, että Lydia jatkaisi. Mutta Lydia oli sanonut sanottavansa ja odotti ilmeisesti vastausta, vaikka oli sen näköinen kuin olisi hän ollut varma tahtonsa perillesaamisesta, olkoonpa Alicen näkökanta mikä hyvänsä.
"En oikein ymmärrä, neiti Carew. Mitä velvollisuuksia —? mitä toivoisitte minulta?"
"Paljonkin", sanoi Lydia vakavasti. "Paljon enemmän kuin mitä vaatisin palkatulta seuranaiselta."
"Mutta minustahan tulee palkattu seuranainen", vastusti Alice.
"Kenelle?"
Alice punastui jälleen, tällä kertaa suuttumuksesta. "En tarkoittanut sanoa —"
"Ette tarkoita sanoa, ettette tahdo olla missään tekemisissä minun kanssani", keskeytti Lydia hänet rauhallisesti. "Minkätähden olette niin arvelevainen, neiti Goff? Tehän tulette olemaan lähellä kotianne ja voitte palata sinne milloin hyvänsä, jos olonne täällä ei teitä tyydytä."
Peläten häpäisseensä itsensä huonolla käyttäytymisellä; halutonna alistumaan otettavaksi kuin jokin kapine, ikäänkuin hänen omat toivomuksensa eivät mitään merkitsisi silloin, kun rikkaan naisen oikku oli tyydytettävä; epäluuloisena — kuultuaan usein juorujuttuja korkeissa asemissa olevien ihmisten epärehellisyydestä — ettei häneltä vain puijattaisi sitä tuntuvaa palkkaa, jonka hän oli päättänyt vaatia; ja lisäksi kykenemättömänä pitämään puoliaan neiti Carew'ta vastaan, Alice turvautui ensimmäiseen verukkeeseen, mikä hänen mieleensä johtui.
"Haluaisin vähän miettimisaikaa", sanoi hän.
"Aikaa totuttautua minuun, niinkö? Saatte niin kauan kuin ha—"
"Oh, voin antaa teille tiedon jo huomenna", keskeytti Alice innokkaasti.
"Kiitos. Lähetän rouva Goff'ille kirjelipun ja ilmoitan, ettei hänen tarvitse odottaa teitä kotiin ennenkuin huomenna." "Mutta minä en tarkoittanut —. En ole varustautunut jäämään", vastusti Alice, tuntien sotkeutuvansa yhä pahemmin Lydian paulaan.
"Teemme sitten yhdessä kävelyretken päivällisen jälkeen teidän kotiinne, missä voitte tehdä valmistuksenne. Mutta luulen kyllä, että voin lainata teille kaiken mitä tarvitsette."
Alice ei uskaltanut estellä enempää. "Pelkään", sopersi hän, "että pidätte minua kauhean töykeänä; mutta minä olen niin hyödytön, ja te tulette niin varmasti pettymään, että — että —"
"Te ette ole töykeä, neiti Goff; mutta te olette mielestäni kovin ujo. Te haluaisitte juosta pois ja piiloutua uusilta kasvoilta ja uudelta ympäristöltä."
Alice, joka Wiltstokenin seurapiireissä oli itsetietoinen, vieläpä ylimielinenkin, tunsi tulleensa ymmärretyksi väärin, mutta ei osannut puolustautua.
Lydia jatkoi: "Olen muodostanut tapani matkoilla ollessani ja niinmuodoin elän ilman turhia muodollisuuksia. Me syömme päivällistä varhain — kello kuusi."
Alice oli syönyt päivällistä kello kaksi, mutta ei tuntenut velvollisuudekseen tunnustaa sitä.
"Ehkä sallitte minun näyttää teille huoneenne", sanoi Lydia nousten. "Tämä on omituinen salonki", lisäsi hän, katsahtaen ympärilleen. "En ole käyttänyt sitä koskaan ennen." Hän katseli jälleen ympärilleen osoittaen jonkun verran mielenkiintoa, ikäänkuin huone olisi kuulunut jollekin toiselle, ja sitten johti tietä toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen, joka oli sisustettu naisen makuuhuoneeksi. "Jos ette pidä tästä", sanoi hän, "tai jos ette voi järjestää sitä mieleiseksenne, niin on toisia huoneita, joista voitte valita mielenne mukaan. Tulkaa budoaariini sitten kun olette valmis."
"Missä se on?" kysyi Alice huolestuneena.
"Se on — On parasta soittaa joku näyttämään se. Lähetän teille kamarineitoni."
Alice, jota kamarineito peloitti vielä enemmän kuin emäntä, kieltäytyi kiireesti. "Olen tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin, neiti Carew", sanoi hän ylvään vaatimattomasti.
"On mukavampaa, että kutsut minua Lydiaksi", sanoi neiti Carew. "Muuten luullaan sinun tarkoittavan isotätiäni, joka on hyvin vanha." Sitten hän poistui huoneesta.
Alicella oli tapana ajatella mielihyvällä, että hänellä oli naisellista aistia ja taitoa huoneen somistamisessa. Hän oli tottunut silmäilemään ylpeänä äitinsä salia, jonka hän oli koristanut halvalla kretongilla, japanilaisilla paperiviuhkoilla ja pienillä posliinisilla koruesineillä. Nyt hän tunsi, että jos hän nukkuisi yhden yön edessään olevassa vuoteessa, ei hän enää koskaan voisi viihtyä äitinsä huoneissa. Kaikki, mitä hän oli lukenut ja uskonut halpojen ja yksinkertaisten koristeiden kauneudesta ja kallishintaisten tavarain alhaisomaisuudesta, johtui hänen mieleensä toisintona sadun ketun "happamista pihlajanmarjoista". Häntä puistatti, kun hän kuvitteli, miltä kuuden pennyn hintainen kiinalainen päivänvarjo näyttäisi tuon lieden kamanalla, kretonkiteltta tuossa vuoteessa tai sitsiuutimet noissa ikkunoissa. Huoneessa oli sarja peilejä, joista yksi oli niin iso, että hän saattoi nähdä siitä itsensä koko pituudessaan, toinen oli sovitettu koruveistoskehyksissä tammisen pukeutumispöydän yhteyteen, ja pienempiä eri muotoisia kiinnitetty nivelikkäisiin varsiin, joita saattoi kääntää joka suuntaan. Ensi kertaa niitä käyttäessä tuntui kuin olisi ollut silmät pään takanakin. Alice ei ollut koskaan ennen nähnyt itseään joka puolelta. Tähystellessään kuvaansa koetti hän olla häpeämättä pukuaan; mutta myöskin hänen kasvonsa ja vartalonsa, jotka tavallisesti aiheuttivat hänelle sekoittamatonta mielihyvää, näyttivät rotevilta ja porvarillisilta neiti Carew'n peileistä katsottuina.
"Joka tapauksessa", sanoi hän, istuutuen tuoliin, jossa oli vielä suloisempi levätä kuin se oli upea nähdä, "ottamatta lukuun pitsiä — ja minun vanha pitsini, joka en mamman, on ihan yhtä arvokas — ei hänen koko pukunsa ole voinut maksaa paljon enemmän kuin minunkaan. Ainakaan se ei ole paljon enemmän arvoinen, mitä hän lieneekin nähnyt hyväksi siitä maksaa."
Mutta Alice oli kyllin älykäs kadehtiakseen neiti Carew'n käytöstä enemmän kuin hänen pukuaan. Hän ei tahtonut myöntää itselleen, ettei hän ollut läpeensä sivistynyt nainen itsekin; mutta hän tunsi, että Lydia vieraan silmissä vastaisi hienon naisen määritelmää paremmin kuin hän. Kuitenkin, mikäli hän oli huomannut, oli neiti Carew erittäin viileä esiintymisessään eikä nähnyt vaivaa miellyttääkseen niitä, joiden kanssa puheli. Alice oli usein tehnyt ystävyysliittoja nuorten naisten kanssa ja kehoittanut heitä kutsumaan häntä ristimänimeltä; mutta sellaisissa tilaisuuksissa hän oli aina kutsunut heitä "rakkaakseen" tai "kultasekseen" eikä, niinkauankuin ystävyyttä kesti, ja sitä kesti usein yli kuukaudenkin, ollut koskaan tavannut heitä ilman syleilyä ja sydämellistä suudelmaa.
"Eikä mikään", sanoi hän, ponnahtaen ylös tuolilta tätä ajatellessaan ja puhuen hyvin päättävästi, "voi houkutella minua uskomaan, että vilpittömässä hellyydessä on mitään alhaisomaista. Tahdon olla varuillani tuota naista vastaan."
Ratkaistuaan sen asian täksi kertaa, jatkoi hän huoneen tarkastelua, kiintyen siihen yhä enemmän mitä pitemmälle ehti. Sillä, kiitos korkean asemansa paikkakunnan kaunottarena, hän ei tuntenut sitä pelkoa kauniita ja kalliita esineitä kohtaan, mikä saa köyhät ihmiset kykenemättömiksi ajattelemaan kalleutta ja mukavuutta yhtyneinä. Jos vuoteen irtopeite olisi ollut hänen omansa, olisi hän empimättä muuttanut sen tanssiaispuvuksi. Huoneessa oli pukeutumistarpeita, joita hän ei ollut koskaan tiennyt tarvitsevansa ja joiden käyttöä hän kykeni vain arvailemaan. Hän katseli epätoivoisena kahteen suureen vaatekomeroon, ajatellen kuinka vaivaisilta hänen kolme pukuaan, ulsterikappansa ja pari vanhaa shakettia niissä näyttäisivät. Huoneeseen liittyi myös pukuhuone marmorisine kylpyaltaineen, mikä teki puhtauden nautinnoksi sen sijaan, että se kotona oli tuntunut hyveistä ankarimmalta. Kaikkityyni oli ominaisen hienoa, mutta ei mitään ollut asetettu huoneisiin vain pelkästään koristukseksi. Neiti Carew oli, huoneiden sisustuksesta päättäen, hyödyn harrastaja ennenkaikkea. Huoneessa oli hyvin kaunis uuni; mutta kun sen kamanalla ei ollut mitään, teki Alice heikon yrityksen uskoakseen, että se oli aistikkuuteen nähden alapuolella hänen oman makuuhuoneensa uuninkamanaa, joka oli verhottu sinisellä vaatteella, reunustettu ripsuilla ja messinkikantaisella naularivillä ja lastattu plyyshikehyksisillä valokuvilla.
Kellon lyönti muistutti hänelle, että hän oli unohtanut valmistautua päivälliselle. Hän riisui kiireesti hattunsa, pesi kätensä, kulutti vielä minuutin peilien keskellä ja oli kokoamassa rohkeutta soittaakseen kelloa, kun eräs epäilys johtui hänen mieleensä. Oliko hänen pantava hansikkaat käteensä ennen alasmenoaan vai ei? Tämä piti häntä neuvottomana monta sekuntia. Vihdoin hän päätti panna hansikkaat taskuunsa ja ottaa emännästään esimerkkiä niiden vastaiseen käyttöön nähden. Uskaltamatta epäröidä kauempaa hän soitti kelloa, ja hetken perästä saapui hänen luokseen hienokäytöksinen ranskatar — neiti Carew'n kamarineito — joka johti hänet budoaariin, kuusikulmaiseen huoneeseen, jota, Alicen mielestä, sulttaanitarkin olisi voinut kadehtia. Lydia istui siellä lukien. Alice huomasi helpotuksekseen, ettei hän ollut muuttanut pukua ja että hän oli ilman hansikkaita.
Neiti Goff ei nauttinut päivällisestä. Huoneessa oli kellarimestari, jolla ei näyttänyt olevan mitään muuta tehtävää kuin seisoa tarjoilupöydän vieressä ja vahtia häntä. Lisäksi oli siellä nopsajalkainen, äänettömästi liikkuva lakeija, joka tuon tuostakin ilmestyi hänen kyynärpäänsä ääreen pakottaen hänet silmänräpäyksessä valitsemaan oudoista syötävistä ja juotavista. Alice kadehti noiden miesten seuraelämän-tuntemusta ja pelkäsi heidän arvosteluaan. Kerran, otettuaan parsaa käteensä, hän tunsi syvää nöyryytystä nähdessään emäntänsä syövän samaa kasvista veitsen ja kahvelin avulla. Mutta lakeija oli juuri sillä hetkellä selin häneen, ja kellarimestari oli kuuman ilman painostamana hajamielisyyden tilassa, joka lähenteli torkkumista. Kaiken kaikkiaan, jäljittelemällä neiti Carew'ta, joka ei vaivannut itseään millään emäntämäisellä valppaudella, selviytyi Alice tuottamatta häpeää kasvatukselleen.
Lydia puolestaan ei ottanut velvollisuudekseen pitää vieraalleen seuraa juttelulla, vaan nautti omista ajatuksistaan ja päivällisestään äänettömänä. Alice alkoi tuntea lumousta hänen läsnäolostaan ja ihmetteli, mitä hän mahtoi ajatella. Hänestä näytti kuin ei lakeija olisi ollut ihan vapaa samasta vaikutuksesta. Vieläpä kellarimestarikin olisi voinut torkahtaa mietiskellessään samaa asiaa. Alicen teki mieli kysyä mitä hän ajatteli, mutta hän ei rohjennut vielä olla niin tuttavallinen. Jos hän olisi kysynyt ja saanut siihen vastauksen, niin olisivat sekä kellarimestari ja lakeija että hän itse ällistyneet yhtä paljon selityksestä, joka olisi ollut näin kuuluva:
"Näin Praksiteleen Hermeksen metsikössä tänään, ja ajattelen sitä."
III LUKU.
Seuraavana päivänä Alice ilmoitti ottavansa vastaan neiti Carew'n kutsun. Lydia, joka näytti pitävän kaikki päätökset ennakolta varmoina, niin pian kuin hän oli kerran ilmaissut ne hyväksyvänsä, otti suostumuksen vastaan luonnollisena asiana. Alice katsoi tällöin soveliaaksi huomauttaa, että oli olemassa muitakin henkilöitä, jotka tuli ottaa huomioon. Hän sanoi:
"En olisi eilenkään empinyt muutoin kuin äitini vuoksi. Tuntuu niin sydämettömältä jättää hänet."
"Onhan sinulla sisar kotona, eikö niin?"
"On. Mutta hän ei ole erittäin vahva, ja äiti tarvitsee koko joukon hoivaamista." Alice vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten matalammalla äänellä: "Hän ei ole toipunut vielä entiselleen isän kuoleman aiheuttamasta mielen järkytyksestä."
"Isäsi ei siis ole ollut kauan kuolleena?" kysyi Lydia tavallisella äänellään.
"Vasta kaksi vuotta", sanoi Alice kylmästi. "Tuskin tiedän, kuinka voin kertoa äidilleni, että aion jättää hänet."
"Mene ja kerro se hänelle jo tänään, Alice. Ei sinun tarvitse pelätä vahingoittavasi häntä. Kaksi vuotta kestänyt murhe on vain huono tapa."
Alice hätkähti loukkaantuneena. Hänen äitinsä murhe oli hänelle pyhä; ja kuitenkin hän juuri äidistään saamansa kokemuksen perusteella tajusi Lydian huomautuksen totuuden ja tunsi sen kumoamattomaksi. Hän rypisti kulmiaan, mutta rypistys meni hukkaan: neiti Carew ei katsonut häneen. Sitten hän nousi ja meni ovelle, missä hän pysähtyi sanoen:
"Sinä et tunne meidän perheseikkojamme. Minä lähden nyt koettamaan taivuttaa äitiäni sallimaan minun jäädä luoksesi."
"Ole hyvä ja palaa hyvissä ajoin päivälliselle", sanoi Lydia järkkymättömänä. "Esitän sinut serkulleni Lucian Webber'ille; olen juuri saanut sähkösanoman häneltä. Hän tulee Wiltstokeniin loordi Worthingtonin kanssa. En tiedä tuleeko loordi Worthington päivälliselle vai ei. Hänellä on terveyttään hoitava ystävä Metsämajassa, eikä Lucian ilmoita selvästi, tuleeko hän tervehtimään häntä vai minua. Oli miten oli, se ei merkitse mitään: loordi Worthington on vain nuori urheilun harrastaja. Lucian on etevä mies ja hänestä tulee vielä joskus huomattu henkilö. Hän on erään ministerin sihteeri ja hänellä on paljon työtä; mutta me saamme luullakseni nähdä häntä usein, niin kauan kuin helluntailomaa kestää. Suo anteeksi, että olen seisottanut sinua ovella kuuntelemassa tätä pitkää juttua. Hyvästi." Hän huiskautti kättään, ja Alice tunsi äkkiä, että voisi olla mahdollista ruveta kovasti pitämään neiti Carew'sta.
Hän vietti onnettoman iltapäivän äitinsä seurassa. Rouva Goff oli onnekseen joutunut naimisiin miehen kanssa, jota hän pelkäsi ja joka kävi hyvin epämiellyttäväksi kaikista pienimmistäkin talouteensa tai lapsiinsa kohdistuneista laiminlyönneistä. Tehden välttämättömyydestä hyveen oli rouva Goff johtunut siihen, että häntä Wiltstokenissa pidettiin aviovaimon ja perheenäidin esikuvana. Lopuksi, kun hra Goff joutui vankkurien yliajamaksi ja sai surmansa, jäi leski kahden tyttärensä kanssa miltei pennittömäksi. Tässä pulassaan hän turhautui murheeseen eikä tehnyt mitään. Hänen tyttärensä järjestivät isän asiat parhaan taitonsa mukaan, muuttivat halpaan taloon ja vuokrasivat vieraille sen, jossa he olivat asuneet niin monet vuodet. Janet, vanhempi sisar, jolla oli taipumusta opiskeluun, antoi paikkakunnan nuorille tytöille opetusta naiskasvatuksen viimeisen muodin mukaan, josta huhuja oli jo saapunut Wiltstokeniinkin. Alice ei pystynyt opettamaan matematiikkaa eikä siveystiedettä, mutta hän perusti tanssikoulun ja antoi opetusta laulussa ynnä kielessä, jota hän uskoi puhuttavan Ranskassa, mutta jota Wiltstokenin kautta matkustavat sen maan asukkaat eivät ymmärtäneet. Molemmat sisaret olivat hellästi kiintyneet toisiinsa ynnä äitiinsä. Alice, joka oli nauttinut mukavuuttarakastavan isänsä erikoista suosiota, säilytti hänen muistoaan jonkinlaisessa kunniassa, vaikka ei voinutkaan olla toivomatta, että isän suosiollisuus häntä kohtaan olisi saanut hänet varaamaan hänelle toimeentulon. Hän häpesi myöskin aina muistaessaan, kuinka isällä oli ollut tapana juoda itsensä humalaan kilpa-ajoissa, soutukilpailuissa ja muissa kansallisjuhlissa, joista eräässä sitten sattui se tapaturma, joka tuotti hänelle kuoleman.
Alice meni linnasta kotiinsa odottaen näkevänsä omaistensa ilmaisevan yhtaikaa sekä iloa että surua, iloa hänen hyvästä onnestaan ja surua hänen menetyksestään; sillä hänen käsityksensä ihmisluonteesta ja äidintunteista olivat vielä puhtaasti romanttiset. Mutta rouva Goff, joka heti alkoi kadehtia sitä ylellisyyttä, jota hänen tyttärensä nyt pääsisi nauttimaan, puhkesi kiihkeästi syyttämään häntä tunteettomuudesta, äitinsä hylkäämisen innosta ja turhamaisesta huvinhalusta. Alice, joka, huolimatta jäykästä velvollisuudentunnostaan todenpuhumiseen nähden, oli usein lausunut rouva Goff'ille puolikymmentä valhetta yhtenä iltapäivänä säästääkseen häntä joltakin epämiellyttävältä totuudelta, ja joka olisi torjunut herjaavana sellaisen viittauksenkin, että hänen äitinsä oli enemmän itsekäs kuin pyhimysmäinen, puhkesi pian kyyneliin, selittäen ettei palaisi enää linnaan, ja sanoen, ettei mikään olisi voinut taivuttaa häntä jäämään sinne viime yöksi, jos hän olisi arvannut voivansa aiheuttaa sillä mielipahaa kotonaan. Tämä säikähdytti rouva Goffia, joka tiesi kokemuksesta, että oli helpompi kiihoittaa Alice äkkipikaisiin päätöksiin kuin saada hänet peräytymään niistä jälkeenpäin. Pelko siitä, että ihmiset rupeisivat moittimaan häntä tyttärensä edun kevytmielisestä vastustamisesta, sai voiton hänen kateudestaan. Hän nuhteli Alicea ankarasti hänen itsepintaisesta luonteestaan ja vaati häntä velvollisuudesta ei ainoastaan äitiään, vaan myöskin ja etupäässä Jumalaansa kohtaan, ottamaan vastaan neiti Carew'n tarjouksen kiitollisuudella ja vaatimaan kiinteätä palkkaa niin pian kuin hän oli hyvällä käytöksellään tehnyt seuransa linnassa välttämättömäksi. Niin kuuliainen kuin Alice olikin, saattoi hän äitinsä pyytelemään ja osoittamaan jo oireita kiihkeään murheen purkaukseen edesmenneen miehensä takia, ennenkuin suostui tottelemaan häntä. Hän sanoi tahtovansa odottaa, kunnes Janet, joka oli opetustunnilla, palaisi kotiin ja lupaisi antaa anteeksi hänen viimeöisen poissaolonsa (rouva Goff oli näet valheellisesti kertonut Janetin syvästi loukkautuneena maanneen itkien valveilla aamutunneille saakka). Kun äidillä ei täten ollut muuta neuvoa kuin joko päästä eroon Alicesta ennen Janetin paluuta tai joutua ilmi häijystä valheesta, häätyi hän uskottelemaan, että Janet viettäisi iltaa joidenkin tuttaviensa seurassa, ja teroittamaan, kuinka epäystävällistä oli antaa neiti Carew'n olla yksinään. Vihdoin Alice huuhtoi pois kyynelten jäljet ja palasi linnaan tuntien itsensä hyvin onnettomaksi ja koettaen lohduttaa itseään sillä ajatuksella, että hänen sisarensa oli säästynyt äskeiseltä kohtaukselta.
Lucian Webber ei ollut vielä saapunut, kun hän tuli linnaan. Neiti Carew vilkaisi hänen alakuloisiin kasvoihinsa, kun hän astui huoneeseen, mutta ei kysynyt mitään. Hetken perästä hän kuitenkin pani pois kirjansa, mietti hiukan ja sanoi:
"On kohta kolme vuotta siitä kun olen teettänyt uutta pukua." Alicen katse vilkastui. "Nyt kun sinä olet minulla apuna valitsemassa, arvelen rupeavani niin yltiömäiseksi, että uudistan koko puvustoni. Toivon, että sinäkin käyttäisit tilaisuutta hankkiaksesi jotakin itsellesi. Tulet huomaamaan, että ompelijani, madame Smith, on luotettava työssään, vaikka hän onkin kallis ja epärehellinen. Kun olemme väsyneet Wiltstokeniin, voimme mennä Pariisiin ja ompeluttaa siellä, mutta siihen mennessä voimme turvautua madame Smithiin."
"Minulla ei ole varaa kalliisiin pukuihin", sanoi Alice.
"En pyytäisi sinua hankkimaankaan niitä, jollei sinulla olisi niihin varaa. Huomautinhan sinulle, että totuttaisin sinut kalliisiin tapoihin."
Alice empi. Hänellä ole terve taipumus ottaa kaikissa tilaisuuksissa niin paljon kuin vain voi saada; ja hän oli kärsinyt köyhyydestä liian paljon ollakseen tuntematta enemmän kiitollisuutta hyvästä onnestaan kuin nöyryytystä neiti Carew'n hyväntekeväisyydestä. Mutta ajatellessaan, kuinka hän ajaisi upeasti puettuna linnan vaunuissa ja kohtaisi Janetin raahustamassa jokapäiväisiin tehtäviinsä halvassa mustassa sarssipuvussaan ja parsituissa hansikkaissaan, tunsi Alice ansaitsevansa kaikki äitinsä nuhteet. Kuitenkin oli ilmeistä, ettei kieltäytyminen tuottaisi Janetille mitään aineellista hyötyä; siksi hän sanoi:
"En todellakaan voi ajatellakaan käyttää hyväkseni ystävällisyyttäsi näin tukkukaupalla. Sinä olet minulle liian hyvä."
"Kirjoitan madame Smithille jo tänä iltana", sanoi Lydia.
Alice aikoi vielä esittää heikon vastaväitteen, kun hra Webberin saapuminen ilmoitettiin. Alice jäykistyi ottamaan vierasta vastaan. Lydian käytös ei muuttunut vähintäkään. Lucian, joka esiintymistavaltaan muistutti pikemmin neiti Goffia kuin serkkuaan, suoritti juhlallisesti esittelyyn kuuluvat seremoniat ja sai Alicelta halveksumiseen vivahtavan vastaanoton. Alice, vaikka tunsikin salaista pelkoa ja kunnioitusta, käyttäytyi tottumuksesta tyrannimaisesti miehiä kohtaan.
Vastaten Alicelle arveli hra Webber ilman olevan viileämmän kuin eilen. Vastaten Lydialle myönsi hän, että vastustuspuolueen johtajan esittämä päätöslauselma merkitsi itse asiassa äänestystä hallitukselle annettavasta luottamuslauseesta. Hän uskoi ministeristön saavan enemmistön kannatuksen. Mitään tärkeitä uutisia ei hänellä ollut. Hän oli matkustanut tänne yhdessä loordi Worthingtonin kanssa, joka oli tullut tervehtimään Metsämajassa asuvaa, terveyttään hoitavaa ystäväänsä. Hän oli luvannut palata Lucianin kanssa puolikahdeksan junalla.
Kun mentiin alas päivälliselle, ei Alice, edellisen päivän kokemuksista hyötyneenä, arastellut palvelijain katseita eikä tehnyt mitään typeryyksiä. Kykenemättömänä ottamaan osaa keskusteluun, koska ei tiennyt mitään politiikasta, joka oli Lucianin pääasiallinen puheenaihe, hän istui äänettömänä ja tarkisti sitä vanhaa mielipidettään, että oli naurettavaa ja epähienoa naiselle keskustella mistään, mitä oli sanomalehdissä. Hän tunsi kunnioitusta Lucianin varovaista ja jonkun verran dogmaattista keskustelutyyliä kohtaan ja päätteli hänen tietävän, kaikki asiat. Lydia näytti suhtautuvan mielenkiinnolla hänen esittämiinsä tietoihin, mutta täysin välinpitämättömästi hänen mielipiteisiinsä.
Kun kello läheni puolikahdeksaa, ehdotti Lydia, että he kävelisivät yhdessä asemalle, lisäten menonsa syyksi, että hän halusi oppia vedonlyöntiä loordi Worthingtonilta. Lucian näytti vakavalta tämän johdosta, ja Alice, osoittaakseen olevansa hänen kanssaan yhtä mieltä sopivaisuudesta, näytti kauhistuneelta. Ei kumpikaan mielenilmaus tehnyt pienintäkään vaikutusta Lydiaan. Hän johti tietä eteiseen, otti koristeettoman olkihattunsa ja saalinsa siellä olevalta telineeltä ja astui ulos, ilman hansikkaita, raikkaaseen kevätillan ilmaan. Kauhuissaan noin miesmäisestä käyttäytymisestä ja jäätyään ilman niitä kymmentä minuuttia, joiden hän oli luullut olevan käytettävinään pannakseen hatun päähänsä ja varustautuakseen julkisuutta varten, oli Alicen riennettävä yläkertaan ja jälleen alas sopimattomalla kiireellä. Kun hän saavutti toiset nurmikentällä, virkkoi Lucian juuri:
"Worthington pelkää sinua, Lydia — nähtävästi ilman aihetta."
"Minkätähden?"
"Koska sinä tiedät niin paljon enemmän kuin hän", vastasi Lucian, ilahtuneena siitä, että häneltä kysyttiin selitystä. "Mutta ehkäpä sinulla on myötätuntoa hänen mieliharrastuksilleen enemmän kuin hän luuleekaan."
"Minun täytyy selittää sinulle, Alice, että loordi Worthington on nuori herrasmies, jonka mielilukemista on kilpa-ajoluettelo ja joka harrastaa juoksijahevosia yhtä innokkaasti kuin Lucian pääministereitä ja puoluejohtajia. Hän ei koskaan lue mitään eikä seurustele lukevien ihmisten kanssa, joten hänen keskustelunsa on siedettävää. Tekisikö sinun mielesi mennä Ascotiin, Alice?"
Alice vastasi, niinkuin tunsi Lucianin odottavan hänen vastaavan, nimittäin ettei hän koskaan ollut ollut kilpa-ajoissa ja ettei hänellä ollut haluakaan sellaisiin mennä.
"Tulet kyllä muuttamaan mielesi hyvissä ajoin ennen ensi vuoden ajoja. Kilpa-ajot herättävät joka ihmisen mielenkiintoa, mitä ei voi sanoa oopperasta tai taideakatemiasta."
"Minä olen käynyt akatemiassa", sanoi Alice, joka oli käynyt kerran isänsä kanssa Lontoossa.
"Niinkö!" sanoi Lydia. "Kävitkö Kansallis-galleriassa?"
"Kansallis-galleriassa! En luule. En muista."
"Miellyttivätkö taulut sinua?"
"Kyllä, oikein paljon."
"Tulet huomaamaan Ascotin paljoa huvittavammaksi."
"Sallikaa minun huomauttaa teille", sanoi Lucian Alicelle, "että serkkuni mielioikku on teeskennellä välinpitämättömyyttä taiteesta, jota hän harrastaa intohimoisesti, ja kirjallisuudesta, johon hän on syvällisesti perehtynyt."
"Lucian-serkku", sanoi Lydia, "jos joskus joudut syrjään politiikasta ja petyt pyrkimyksissäsi, on sinulla tilaisuus elää taiteesta ja kirjallisuudesta. Silloin olen kunnioittava mielipidettäsi niiden riittävyydestä elämän tueksi. Tähän mennessä olet maistellut niitä vain höysteenä."
"Tyytymätönkö, kuten tavallisesti?" sanoi Lucian. "Sinun ainoa ajatuksesi minusta, kuten tavallisesti", vastasi Lydia kärsivällisen kärsimättömänä, heidän astuessaan asemahuoneeseen.
Juna, kolme matkustajavaunua ja yksi tavaravaunu, odotti asemalla. Veturi puhkui hillitysti, ja kuljettaja ja lämmittäjä nojautuivat ulos; viimeksimainittu, nuori mies, tähysteli innokkaasti kahta ensiluokan vaunun edessä seisovaa herraa; kuljettaja kohdisti mielenkiintonsa samoihin henkilöihin vanhemman ihmisen maltillisuudella. Toinen tarkastelun alaisista henkilöistä oli pyöreäpäinen, pieni mies, noin viidenkolmattavuotias, puettu pääkaupunkilaiseen iltapäivämuotiin. Toisen tunsi Lydia heti edellisen päivän Hermekseksi, huolimatta hänen olkihatustaan, keltaisesta kaulanauhastaan ja tiheästi musta- ja valko-ruudukkaasta puvustaan, jonka rintataskusta pursui esiin tulipunainen silkkinenäliina. Hänen käsissään ei ollut kävelykeppiä tai sateenvarjoa; hänen ryhtinsä oli sulava ja tasapainonsa niin täsmällinen, ettei hän näyttänyt painavan mitään; ja hänen ilmeensä oli itseensätyytyväinen ja hyväntuulinen. Mutta —! Lydia tunsi, että oli olemassa jokin "mutta" tuossa kauniissa, voimakkaassa, hyväntuulisessa nuoressa miehessä.
"Tuolla on loordi Worthington", sanoi Lydia, osoittaen pyöreäpäistä herraa. "Ei suinkaan tuo toinen voi olla hänen terveyttäänhoitava ystävänsä?"
"Tuo on se mies, joka asuu Metsämajassa", sanoi Alice. "Minä tunnen hänet ulkonäöltä."
"Joka ei kylläkään näytä sairaalloiselta", huomautti Lucian, tähystellen kiinteästi tuntematonta.
He olivat nyt saapuneet lähelle noita molempia ja kuulivat, kuinka loordi Worthington, avatessaan vaunun oven sisään mennäkseen, sanoi: "Pidähän huolta itsestäsi, kuten kelpo mies ainakin. Muista! jos se kestää sekunninkaan yli viidentoista minuutin, menetän viisisataa puntaa."
Hermes pani käsivartensa nuoren loordin hartioille ja ravisteli häntä vanhemman veljen tapaan. Sitten hän virkkoi oikealla ja hyvällä ääntämistavalla, mutta hiukan karkeamman sävyisellä ja kovemmalla äänellä kuin englantilaiset herrasmiehet tavallisesti puhuvat: "Rahat ovat turvassa kuin pankin holvissa, poikani."
Ilmeisesti, ajatteli Alice, oli tuntematon loordi Worthingtonin hyvä tuttava. Hän päätti käyttäytyä huomaavaisesti häntä kohtaan, jos heidät esiteltäisiin toisilleen.
"Loordi Worthington", sanoi Lydia.
Säpsähtäen kääntyi puhuteltu ja kiipesi alas vaunun istuimelta, lausuen hiukan hämmentyneenä: "Kuinka voitte, neiti Carew? Kaunista seutua ja kaunista ilmaa — soveltuu teille varmaankin mainiosti. Te näytätte ainakin siltä kuin se soveltuisi."
"Kiitos, taidanpa näyttää. Teidän tuttavanne on luullakseni minun vuokralaiseni."
Loordi Worthingtonin ilmeessä kuvastui äkillinen ja elävä ilmitulon pelko, eikä hän vastannut sanaakaan.
"Kaiketi esittelette hänet minulle, vai kuinka?"
"Annatteko minulle luvan?" kysyi loordi.
"Tietysti", sanoi Lydia. "Onko jokin syy —"
"Oh, ei vähintäkään, jos kerran te sitä haluatte", vastasi loordi
Worthington vilkkaasti, ja hänen silmänsä vilkkuivat vallattomasti, kun
hän kääntyi seuralaiseensa päin, joka seisoi vaunun ovella ihaillen
Lydiaa ja ollen vuorostaan lämmittäjän ihailun esineenä. "Herra Cashel
Byron — neiti Carew."
Hra Cashel Byron punastui hiukan kohottaessaan olkihattuaan, mutta muuten käyttäytyi kuin jokin korkea-arvoinen henkilö, joka ei ole ylpeä. Kun ei hänellä kuitenkaan näyttänyt olevan mitään sanottavaa omasta puolestaan, johti Lydia loordi Worthingtonin puhumaan Ascotin kilpa-ajoista ja kuunteli häntä samalla kuin katseli uutta tuttavaansa. Nyt, kun seurassa-olon väkinäisyys oli karkoittanut hänen äskeisen hyväntuulisen ilmeensä, oli hänessä jotakin peloittavaa, mikä aiheutti Lydiassa selittämättömän mielihyvän värähdyksen. Sama uinuvan vaaran vaikutelma tuntui, vaikka vähemmän miellyttävänä, Lucianissakin, joka tunsi olonsa hieman samanlaiseksi kuin suuren, luonteenlaadultaan epäilyttävän koiran läheisyydessä. Lydia ajatteli, ettei hra Byron ensi näkemältä pitänyt hänen serkustaan, sillä hän katseli häneen vinosti, ikäänkuin salaa mittaillen häntä.
Ryhmä hajautui, kun konduktööri huusi matkustajia asettumaan paikoilleen. Hyvästit sanottiin, ja loordi Worthington huusi: "Pidä huolta itsestäsi!" Cashel Byronille, joka vastasi hieman kärsimättömästi ja vilkaisten pelokkaasti neiti Carew'hin: "Hyvä on, hyvä on; ei mitään pelkoa, sir." Sitten juna lähti, ja hän jäi asemalaiturille molempien naisten kanssa.
"Me palaamme puistoon, herra Cashel Byron", sanoi Lydia.
"Niin minäkin", sanoi Byron. "Ehkä —" tässä hänen äänensä petti, ja hän katsoi Aliceen, välttääkseen Lydian katsetta. Sitten he lähtivät yhdessä asemalta.
Kun he olivat kävelleet jonkun matkaa äänettöminä, Alice katsoen jäykästi eteensä, epäluuloisena, muistaen äsken kuulleensa saattajansa loordi Worthingtonille puhuessaan käyttäneen sanaa "sir", Lydian taas pannessa merkille hänen kevyen astuntansa ja täydellisen tasapainonsa ja koettaessa lukea hänen hämmentyneitä kasvojaan, virkkoi Cashel Byron:
"Näin teidät eilen puistossa ja luulin teitä aaveeksi. Mellish-ukko — apulaiseni, tarkoitan — näki teidät myös. Siitä tiesin, että olitte todellinen."
"Merkillistä!" sanoi Lydia. "Minä luulin samaa teistä."
"Mitä! Luulitteko!" huudahti Cashel Byron, katsoen häneen. Kun hän tällöin ei tullut tarkanneeksi askeleitaan, kompastui hän ja palautti jälleen tasapainonsa hiljaa kiroten. Sitten hän tuli hyvin punaiseksi ja huomautti neiti Goffille, että oli lämmin ilta.
Alice myönsi. "Toivon", lisäsi hän, "että voitte paremmin."
Hra Byron näytti olevan ymmällä. Arvellen, mietittyään, toisen tarkoittaneen hänen kompastumistaan, sanoi hän:
"Kiitos, en loukannut itseäni."
"Loordi Worthington on kertonut meille teistä", sanoi Lydia. Hra Byron pysähtyi äkkiä, nähtävästi syvästi loukkautuneena, Lydia kiiruhti lisäämään: "Hän mainitsi teidän tulleen tänne terveyttänne palauttamaan, siinä kaikki."
Cashelin ilme helpottui omituiseksi hymyksi, ja hän lähti jälleen kävelemään. Mutta hetken kuluttua hänessä heräsi epäluulo, ja hän kysyi huolestuneesti: "Eikö hän kertonut teille minusta mitään muuta?"
Alice tuijotti häneen ylpeästi. Lydia vastasi: "Ei. Ei mitään muuta."
"Arvelin, että olitte ehkä jossakin kuulleet nimeni", pitkitti Cashel.
"Ehkä olen kuullutkin, mutta en voi muistaa missä yhteydessä. Miksi?
Tunnetteko joitakin minun tuttaviani?"
"En suinkaan. Ainoastaan loordi Worthingtonin."
"Arvelen siis, että olette kuuluisa ja että minä kovaksi onnekseni en tiedä sitä, herra Cashel Byron. Onko niin?"
"Ei vähintäkään", vastasi Cashel kiireesti. "Ei ole mitään syytä, minkävuoksi teidän olisi koskaan tarvinnut kuulla minusta. Olen suuresti kiitollinen teille ystävällisestä tiedustelustanne", jatkoi hän kääntyen Aliceen päin. "Voin aivan hyvin nyt, kiitos. Maaseutu on saanut minut jälleen kuntoon."
Alice, joka alkoi hautoa epäluuloja hra Byroniin nähden, hymyili teeskennellysti ja suoristautui hiukan.
Cashel kääntyi hänestä pois, loukkautuneena hänen käytöksestään ja kyeten niin huonosti salaamaan tunteensa, että neiti Carew, joka alati tarkkasi häntä, näki mitä hän tunsi ja tiesi mielihyvin, että Cashel kääntyi hänen puoleensa saadakseen lohdutusta. Hän katsoi Lydiaan hartaan tarkkaavasti, ikäänkuin koettaen arvata hänen ajatuksiaan, jotka näyttivät liitelevän laskevassa auringossa tai jossakin muussa yhtä kauniissa ja salaperäisessä piirissä. Mutta Cashel saattoi nähdä, ettei hänen kasvoillaan näkynyt heijastustakaan neiti Goff'in ivallisuudesta.
"Ja te siis todellakin luulitte minua aaveeksi?" sanoi Cashel.
"Niin. Ensin luulin teitä kuvapatsaaksi."
"Kuvapatsaaksi!"
"Te ette näytä olevan siitä mielissänne."
"Eihän kukaan voi olla mielissään siitä, että häntä. luullaan kivimöhkäleeksi", vastasi Cashel surkeana.
Tässä oli mies, jota Lydia oli erehtynyt luulemaan ihanimmaksi miehisen voiman ja kauneuden kuvaukseksi, mitä hän tunsi, ja hän oli niin vailla taiteellista sivistystä, että piti kuvapatsasta epämiellyttävänä kivimöhkäleenä.
"Luulen, että olin silloin tunkeutunut luvattomalle alueelle", sanoi Lydia; "mutta tein sen tahtomattani. Olin joutunut eksyksiin, sillä olen jokseenkin outo täällä enkä osaa vielä liikkua omassa puistossanikaan."
"Ei se mitään haitannut", sanoi Cashel kiihkeästi. "Tulkaa niin usein kuin teitä haluttaa. Mellish kuvittelee, että jos joku saa nähdä minusta vilauksenkaan, niin hän ei saa mitään epätasaisia panoksia. Hän nähkääs tahtoisi ihmisten luulevan —" Tässä Cashel huomasi puhuvansa liikoja ja keskeytti, lisäten hämmentyneenä: "Mellish on hullu; siitä se vain johtuu."
Alice loi merkitsevän silmäyksen Lydiaan. Hänhän oli jo viitannut siihen, että hulluus ehkä oli todellinen syy Metsämajan vuokralaisten eristyneisyyteen. Cashel näki tuon silmäyksen ja ehkäisi sen kääntymällä häneen päin ja lausuen, seurustelun-omaista luontevuutta tavoitellen:
"Kuinka te nuoret naiset huvittelette täällä maalla? Pelaatteko koskaan biljaardia?"
"Emme", sanoi Alice harmistuneesti. Kysymys sisälsi hänen mielestään vihjauksen, että hän kykenisi viettämään iltansa yleisen kapakan toisessa kerroksessa. Häntä hämmästytti, kun Lydia huomautti:
"Minä pelaan — vähän. En välitä tuosta pelistä niin paljon, että huolisin kehittää itseäni siinä eteväksi. Te olitte varmaankin pukeutunut tennistä varten, kun näin teidät eilen. Neiti Goff on kuuluisa tennispelaaja. Hän voitti Austraalian mestarin viime vuonna."
Näytti kuin Byronissa olisi sittenkin ollut jonkunverran hovimiestä, sillä hän ilmaisi suurta hämmästystä tuosta urotyöstä. "Austraalian mestarin!" toisti hän. "Ja kukahan hän mahtoi — Ahaa, te tarkoitatte tennismestaria. Kuinkas muuten. No niin, neiti Goff, minä onnittelen teitä. Ei jokainen amatööri voikaan kerskua työntäneensä ammatti-mestaria takapenkkiin."
Suuttuneena siitä, että otaksuttiin hänen voivan kerskua, ja varmana siitä, että katukieli oli alhaisomaista, olkoon biljaardi mitä hyvänsä, otti Alice vielä entistä ylpeämmän ryhdin ja päätti antaa Cashelia nenälle selvin sanoin, jos hän vielä puhuttelisi häntä. Mutta hän ei tehnyt sitä, sillä he saapuivat juuri silloin puiston muurissa olevalle kapealle rautaportille, jonka eteen Lydia seisahtui.
"Sallikaa minun avata se teille", sanoi Cashel. Lydia antoi hänelle avaimen, ja hän tarttui vasemmalla kädellään yhteen portin rautatankoon ja kumartui ikäänkuin tirkistääkseen avaimenreikään. Mutta hän avasi kuitenkin portin varsin taitavasti.
Alice oli menemäisillään portista sisään kylmästi nyökäyttäen, kun hän näki neiti Carew'n ojentavan Cashelille kätensä. Mitä hyvänsä Lydia tekikin, oli siinä sellainen leima, kuin juuri se olisi ollut oikein ja paikallaan. Cashel tarttui käteen arasti ja pudisti sitä hiukan, uskaltamatta katsoa Lydiaa silmiin. Alice ojensi jäykästi hansikkaansa. Cashel astui heti eteenpäin oikealla jalallaan ja sulki hänen sormensa kovimpien rystyjen puserrukseen, mitä Alice koskaan oli tuntenut. Vilkaistessaan tuohon merkilliseen nyrkkiin näki hän, että sen väri oli tummunut miltei mustaksi. Sitten hän astui sisään portista Lydian seuraamana, joka kääntyi sulkemaan sitä jälkeensä. Kun hän työnsi sitä kiinni, tarttui Cashel, ulkopuolella seisten, portin tankoon ja veti. Lydia luovutti heti portin sulkemisen hänelle ja hymyili kiitokseksi kääntyessään pois; mutta silloin Cashel kokosi rohkeutensa ja katsoi häneen. Sellaisen katseen kohtaaminen synnytti Lydiassa aivan uuden ja hyvin omituisen tunteen. Joutuipa hän vähän hämilleenkin, mutta ei niin suuresti kuin Cashel, joka kuitenkaan ei voinut irroittaa silmiään hänestä.
"Luuletko", sanoi Alice heidän kulkiessaan hedelmätarhan poikki, "että tuo mies on hieno mies?"
"Kuinka voisin sitä tietää? Mehän tuskin tunnemme häntä."
"Mutta mitä luulet? Hienossa miehessä on aina jotakin erikoista, jonka tuntee vaistomaisesti."
"Onko? Minä en ole koskaan huomannut sitä."
"Etkö?" sanoi Alice hämmästyneenä ja alkaen levottomana pelätä, että hänen etevämmyytensä hienouden oivaltamisessa johtui jollakin tavoin hänen yhteiskunnallisesta alemmuudestaan neiti Carew'hin nähden. "Minä luulin, että sen voisi aina sanoa."
"Ehkä niin", sanoi Lydia. "Minä puolestani olen huomannut samat käytöstavan eri vivahdukset kaikissa luokissa. Joillakin ihmisillä, olkoonpa heidän varsinaisen ympäristönsä esiintymistyyli millainen hyvänsä, on synnynnäinen käytöksen hienous ja arvokkuus —"
"Sitä juuri tarkoitankin", sanoi Alice.
"— mutta sitä tapaa yhtä usein näyttelijäin, mustalaisten ja talonpoikain keskuudessa kuin sivistyneiden ja hienojen ihmisten joukossa. Useimmista ihmisistä voi sen arvata joltisellakin varmuudella, mutta ei tästä hra Cashel Byronista. Oletko utelias hänestä?"
"Minäkö!" huudahti Alice ylväästi. "En vähääkään."
"Minä olen. Hän kiinnittää mieltäni. Näen harvoin mitään uutta ihmisissä, ja hän on hyvin erikoinen mies."
"Tarkoitin", sanoi Alice nolona, "etten tunne häntä kohtaan mitään erikoista mielenkiintoa."
Lydia, jolle Alicen mielenkiinnon täsmällinen määrä ei ollut tärkeää tietää, nyökkäsi vain ja jatkoi: "Hän voi, kuten otaksut, olla halpasyntyinen mies, joka on nähnyt jonkunverran hienoa seuraelämää; tai hän voi olla seuraelämään tottumaton herrasmies. En tunne varmuutta kumpaankaan suuntaan."
"Mutta hän puhuu hyvin karheasti, ja hänen puheenkäänteensä ovat epämiellyttävän katukielimäisiä. Hänen kätensä ovat kovat ja ihan mustat. Huomasitko sitä?"
"Huomasin kaiken tuon. Ja luulen, että jos hän olisi halpalähtöinen mies, niin hän varoisi käyttämästä katukielen käänteitä. Nousukkaat ovat tavallisesti hyvin tarkkoja puheeseensa nähden; he rikkovat harvoin seuraelämän määriteltyjä lakeja, kun taas tämä rikkoo niitä kaikkia. Hänen ääntämisensä on joissakin sanoissa niin selvää, että mieleeni vilahti kerran ajatus, että hän voisi olla näyttelijä. Mutta se ei ole selvää kauttaaltaan. Olen varma, että hänellä on jokin päämäärä tai toimiala elämässä; hän ei näytä tyhjäntoimittajalta. Olen kuitenkin ajatellut kaikkia tavallisia ammatteja, eikä hän sovi mihinkään niistä. Se se ehkä tekeekin hänet mielenkiintoiseksi. Hän on selittämätön."
"Hänellä täytyy olla jokin asema. Hän oli hyvin tuttavallinen loordi
Worthingtonin kanssa."
"Loordi Worthington on urheilumies ja on tuttu kaikenlaisten ihmisten kanssa."
"Kyllä; mutta varmastikaan hän ei sallisi jonkun kilparatsastajan tai muun sen luokan ihmisen panna käsivarttaan hänen kaulalleen, kuten näimme herra Byronin tekevän."
"Ehkä ei", sanoi Lydia miettivästi. "Kuitenkaan", lisäsi hän, kirkastaen otsansa ja nauraen, "en usko hänen olevan sairaalloinen ylioppilas."
"Minäpä sanon, mikä hän on", virkkoi Alice äkkiä. "Hän on sen miehen seuralainen ja hoitaja, jonka kanssa hän asuu. Muistatko, että hän sanoi: 'Mellish on hullu'?"
"Se on mahdollista", sanoi Lydia. "Joka tapauksessa olemme saaneet jonkun, mistä puhua; ja se on tärkeä koti-virkistys maalla."
Juuri silloin he saapuivat linnaan. Lydia viipyi hetkisen pengermällä. Metsämajan korkeat Tudor-tyyliset savupiiput piirtyivät pitkää, tulipunaista pilveä vasten, johon aurinko oli painumassa. Hän hymyili, ikäänkuin jokin omituinen ajatus olisi johtunut hänen mieleensä, kohotti tuokioksi katseensa mustaan marmoriseen egyptiläiseen, joka tuijotti rävähtämättömin silmin taivaalle, ja seurasi Alicea sisään.
Myöhemmin, kun oli jo aivan pimeä, istui Cashel Metsämajan tilavassa keittiössä ja mietti. Hänen toverinsa, joka oli riisunut takkinsa, istui lieden ääressä tupakoiden ja vartioiden liedellä pihisevää kasaria. Hän rikkoi äänettömyyden huomauttamalla kelloonsa vilkaistuaan: "Aika mennä yöpuulle."
"Aika mennä hiiteen", sanoi Cashel. "Minä lähden ulos."
"Niin, ja vilustut. Minun tieteni et ainakaan mene."
"Mene sitten itse nukkumaan; silloinhan et tiedä sitä. Minua haluttaa vähän kävellä tässä lähistöllä."
"Jos astut jalallasikaan ulos tuosta ovesta tänä iltana, niin loordi Worthington menettää viisisataa puntaansa. Sinä et voi rökittää ketään viidessätoista minuutissa, jos treenausaikana oleskelet yöilmassa. Saat itse rokkiisi ennemminkin."
"Lyötkö vetoa kaksi yhtä vastaan, etten nuku ruohikolla ja lyö Lentävää hollantilaista pois ajasta ensimmäisessä erässä sen jälkeen?"
"Kuule", sanoi Mellish suostutellen, "olehan nyt järkevä. Minä neuvon sinua omaksi hyväksesi."
"Mutta entä jos en halua olla neuvottavana omaksi hyväkseni? Ojenna minulle tuo sitruuna. Ei tarvitse ruveta pitämään puhetta: en minä aio syödä sitä."
"No turkanen, eikös hän hankaa sillä käsiään!" huudahti Mellish katseltuaan häntä jonkun aikaa. "Sinä pähkähullu, eihän sitruuna koveta käsiä. Enkö minä ole nähnyt niistä tarpeeksi vaivaa?"
"Minä tahdon valkaista niitä", sanoi Cashel, viskaten kärsimättömänä sitruunan tuliristikon alle. "Mutta ei se hyödytä mitään. Minä en voi kulkea ihmisissä tällaisin kourin. Menen huomenna Lontooseen ja ostan parin hansikkaita."
"Mitä! Oikeita hansikkaitako? Pitohansikkaitako?"
"Sinä täysihullu pöllöpää", sanoi Cashel nousten ja pannen hatun päähänsä; "nyrkkeilyhansikkaitako minä täällä tarvitsisin? Ehkä luulet, että sinä voisit opettaa minulle jotakin niiden käyttämisestä? Ha, ha! Muuten — muista, Mellish — älä ilmaise ihmisille täällä, että minä olen nyrkkitaistelija. Kuuletko?"
"Minäkö ilmaisisin!" huudahti Mellish harmistuen. "Onko se uskottavaa?
Minä kysyn sinulta, Cashel Byron, onko se uskottavaa?"
"Uskottavaa tahi ei, niin älä ilmaise sitä", sanoi Cashel. "Sinä voit joutua puheisiin jonkun linnan tallimiehen kanssa. He ovat auliita tarjoamaan ryyppyjä, kun saavat vastineeksi urheilu-uutisia."
Mellish katsoi häneen nuhtelevasti, ja Cashel kääntyi ovea kohti. Tuo liike muistutti treenarin mieleen hänen ammattinsa velvollisuudet. Hän uudisti varoituksensa siitä, kuinka mieletöntä oli lähteä yöilmaan, esittäen monta esimerkkiä nyrkkeilijöistä, jotka olivat kärsineet häviön lyötyään laimin treenariensa neuvot. Cashel ilmaisi epäuskonsa noihin juttuihin nähden lyhyin ja ytimekkäin sanoin; ja vihdoin täytyi Mellishin tyytyä ehdottamaan kävelyn aika-raja puoleksi tunniksi.
"Ehkä tulen takaisin puolessa tunnissa", sanoi Cashel. "Ja ehkä en tule."
"Kuule, katsohan nyt", sanoi Mellish. "Ei huolita nyt me kaksi kaveria riidellä minuutista tai parista. Minäkin tunnen tarvitsevani kävelyä; minä tulen mukaasi."
"Vieköön minut hitto, jos tulet", sanoi Cashel. "Kuule nyt: anna minun mennä ja tuki suusi. Minä en mene puistoa kauemmaksi. En aio mennä viettämään yötäni kylässä, niinkuin sinä pelkäät. Kyllä minä tunnen sinut, vanha kelju. Jos et pääse pois tieltäni, istutan sinut tuleen."
"Mutta velvollisuus, Cashel, velvollisuus", maanitteli Mellish pyytelevästi. "Jokaisen miehen on tehtävä velvollisuutensa. Ajattele velvollisuuttasi takaajiasi kohtaan."
"Etkö aio väistyä tieltäni, vai täytyykö minun käydä sinuun käsiksi?" sanoi Cashel, punastuen pahaenteisesti.
Mellish palasi tuolilleen, painoi pään käsiinsä ja itki. "Olisi parempi olla koirana kuin treenarina", nyyhkytti hän. "Kyllä on kirottua olla suljettuna viikkokausiksi yhteen nyrkkeilijän kanssa! Kaksi ensimmäistä päivää ne ovat makeita kuin siirappi, ja sitten niiden juonikkuus puhkeaa. Ne ovat pahansisuisia kuin helvetti."
Cashel, jonka raivostumista vielä lisäsi omantunnonpistos, meni ulos ja läimäytti oven mennessään. Hän suuntasi kulkunsa suoraan linnalle ja katseli sen ikkunoita lähes puoli tuntia, pysyen lakkaamatta liikkeellä välttääkseen vilustumista. Vihdoin kello löi täyden tunnin yhdessä minareeteista. Cashelista, joka oli tottunut tavallisten liian matalalla olevien englantilaisten kellojen karkeaan särinään, tuntui ääni kuuluvan satumaasta. Hän palasi hitaasti Metsämajaan ja tapasi treenarinsa seisomassa avonaisella ovella tupakoiden ja odottaen levottomana hänen paluutaan. Cashel torjui hänen lepyttävät lähentelynsä ylpeällä äänettömyydellä, joka oli arvokkaampaa, mutta Mellishille paljon epämieluisempaa kuin hänen äskeinen raakasanainen tuttavallisuutensa, ja meni miettiväisenä maata.