IV LUKU.
Neiti Carew istui puistossa olevan ison lammikon partaalla heitellen pieniä kiviä yksitellen veteen ja katsellen tarkkaavasti niiden renkaiden risteilyä, joita putoavat kivet synnyttivät sen tyyneen kalvoon. Alice, joka oli reippaasti aloittanut seuranaolonsa tuomalla näytteille kaikki taitonsa, piirusti linnaa. Metsikkö kohosi heidän ympärillään kuin amfiteatterin kehys; mutta puut eivät ulottuneet vedenpartaaseen, vaan oli välillä leveä nurmikkovyöhyke ja kapea somerikkokaistale, josta Lydia poimi viskelemänsä kivet.
Askeleita kuullessaan hän kääntyi katsomaan ja näki Cashel Byronin seisovan Alicen takana, nähtävästi suurella mielenkiinnolla katsellen tämän piirustamista. Hän oli puettu samoin kuin viimeksi heidän tavatessaan, paitsi että hänellä oli loistavat heleänkeltaiset hansikkaat ja hiekanpunainen kravatti. Alice kääntyi ja katseli häntä kopean hämmästyneenä, mutta Cashel seisoi levollisena ja typerän keikailevana. Silloin Alice, katsahdettuaan Lydiaan nähdäkseen, ettei ollut yksin, virkkoi hänelle hyvää huomenta ja ryhtyi jälleen työhönsä.
"Omituinen paikka", huomautti Cashel hetken vaitiolon jälkeen, linnaa tarkoittaen. "Kiinalaisen näköinen, eikö niin?"
"Sitä pidetään hyvin kauniina rakennuksena", sanoi Alice.
"Oh, hiiteen se, minä sitä pidetään!" sanoi Cashel. "Mitä se on, siinä on asian ydin."
"Se riippuu mausta", sanoi Alice hyvin kylmästi. "Herra Cashel Byron."
Cashel hätkähti ja riensi lammen partaalle. "Hyvää huomenta, neiti Carew", sanoi hän. "En nähnyt teitä ennenkuin puhuttelitte minua." Lydia katsoa häneen rauhallisesti, ja Cashel vääntelehti, tuntien sanoneensa typerän valheen. "Linna näkyy tänne erittäin komeana", jatkoi hän, muuttaakseen aihetta. "Neiti Goff ja minä puhuimme siitä juuri."
"Niin. Ihailetteko sitä?"
"Kyllä, oikein paljon. Se on kaunis paikka. Jokaisen täytyy se myöntää."
"Pidetään kohteliaana ylistää taloani minulle ja ivata sitä muille.
Tekään ette nyt sano; 'Hiiteen se, minä sitä pidetään.'"
Cashel tunsi jäävänsä ottelussa alakynteen, ja tuo outo tunne vei häneltä miltei rohkeuden vastata. Mutta sitten hän kirkastui ja sanoi; "Voin sanoa teille, kuinka se asia on. Noin vain piirustettavaksi tai syrjästä katsottavaksi se on kylläkin kiinalaisen näköinen. Mutta se, että te asutte siinä, tekee sen jollakin tavoin erilaiseksi. Sitä minä tarkoitin, kunniani kautta, sitä juuri."
Lydia hymyili; mutta Cashel ei katsoessaan alaspäin häneen voinut nähdä hymyä hänen punaisen hiuskruununsa vuoksi, joka näytti liekehtivän päivänpaisteessa. Tuo este oli hänelle epätyydyttävä: hän tahtoi nähdä Lydian kasvot. Hän epäröi hetken ja laskeutui sitten istumaan maahan Lydian viereen varovaisesti, ikäänkuin hyvin kuumaan kylpyyn mennen.
"Toivon, ettette pahastu, jos istun tässä", virkkoi Cashel arasti.
"Tuntuu niin töykeältä puhua teille ylhäältä korkeuksista."
Lydia pudisti päätään ja viskasi jälleen kaksi kiveä lampeen. Cashel ei osannut keksiä muuta sanottavaa, ja kun ei Lydiakaan puhunut, vaan tähysteli vakavana veteen piirtyviä ympyröitä, alkoi hänkin tuijottaa niihin; ja he istuivat äänettöminä joitakin minuutteja, katsellen hellittämättä aallonkareita: Lydia sen näköisenä, kuin olisi niissä ollut loppumatonta ajatuksen aihetta, Cashel sen näköisenä, kuin olisi näytelmä saanut hänet aivan ymmälle. Vihdoin virkkoi Lydia:
"Oletteko koskaan käsittänyt, mitä värähtely on?"
"En", sanoi Cashel, katsottuaan häneen älyttömänä.
"Minua ilahduttaa kuulla, että tunnustatte sen. Me hän olemme nykyaikana supistaneet kaiken värähtelyksi. Valo — ääni — tunne — kaikki ovat joko värähtelyjä tai värähtely-yhtymiä. Katsokaa", sanoi hän, viskaten taas pari kiveä lampeen ja viitaten kahta laajenevaa rengassarjaa niiden ristiessä toisiaan: "tähden tuikinta ja soinnun sykähtely musiikissa ovat tuota. Mutta minä en voi kuvailla sitä asiaa mielessäni. Ihmettelen, mahtavatko ne sadat fysiikan oppikirjojen kirjoittajat, jotka puhuvat niin liukkaasti värähtelyistä, käsittää niitä paremmin kun minä."
"Eivät vähääkään. Ei yksikään heistä. Ei puoleksikaan niin hyvin", sanoi Cashel iloisesti, vastaten niihin sanoihin Lydian puheesta, jotka hän ymmärsi.
"Ehkä tämä aihe ei kiinnitä mieltänne", sanoi Lydia kääntyen häneen päin.
"Päinvastoin, minä pidän siitä tavattomasti", sanoi Cashel rohkeasti.
"Minä voin tuskin sanoa niin paljon omasta mielenkiinnostani siihen. Olen kuullut, että olette lukumies, hra Cashel Byron. Mitkä ovat mieliopintonne? — tai mieluumminkin, koska tuohon kysymykseen on yleensä vaikea vastata, mitä harrastatte?" Alice kuunteli.
Cashel katsoi kiinteästi Lydiaan, ja puna kohosi verkalleen hänen kasvoihinsa. "Olen opettaja", sanoi hän. "Minkä opettaja? Tiedän, että minun pitäisi kysyä missä, mutta se toisi vain esiin jonkun oppilaitoksen nimen, joka ei antaisi minulle mitään varsinaista valaistusta."
"Olen tieteen opettaja", sanoi Cashel matalalla äänellä, katsoen vasempaan nyrkkiinsä, jota hän piti koholla edessään, ja iskien salavihkaa taivutettua polveaan, ikäänkuin se olisi ollut jonkun toisen henkilön naama.
"Fyysillisen vaiko moraalitieteen?" tinkasi Lydia.
"Fyysillisen", sanoi Cashel. "Mutta siinä on enemmän moraalitiedettä kuin luullaankaan."
"Niin", sanoi Lydia vakavasti. "Vaikka minulla ei ole varsinaista tietoa fysiikasta, voin kuitenkin antaa arvon tuon lauseen totuudelle. Ehkäpä kaikki tiede, joka ei ole pohjaltaan fyysillistä tiedettä, onkin vain säännöteltyä tietämättömyyttä. Olen lukenut paljon fysiikkaa ja tuntenut usein houkutusta tekemään kokeet omin käsin —; varustamaan laboratorion — vieläpä heiluttamaan leikkausveistäkin. Sillä hallitakseen tiedettä täydelleen, täytyy ymmärtääkseni riisua hansikkaansa. Onko se teidän mielipiteenne?"
Cashel katsoi häneen tiukasti. "Ette ole milloinkaan lausunut todempaa sanaa", sanoi hän. "Mutta voi kyllä tulla varsin kunnioitettavaksi amatööriksi työskentelemällä hansikkaat käsissäkin."
"Minä en voisi. Ne monet, jotka uskovat viisastuvansa lukemalla selostuksia kokeista, pettävät itseään. On yhtä mahdotonta oppia tiedettä korvakuulolta kuin saada viisautta sananlaskuista. Ah, on niin helppo seurata todistelusarjaa ja niin vaikea käsittää siinä piileviä tosiasioita! Meidän kansanomaiset fysiikan-luennoitsijamme esittävät meille todisteluketjuja niin hienosti kiilloitettuina, että on nautinto antaa niiden soljua päästä päähän sormiemme välitse. Mutta ne eivät jätä jälkeensä mitään muuta kuin hämärän muiston aiheuttamastaan tunnelmasta."
"Kunpa minäkin osaisin puhua tuolla tavoin", sanoi Cashel; "— kuten kirja, tarkoitan."
"Taivas varjelkoon!" sanoi Lydia. "Suokaa se minulle anteeksi. Tahdotteko antaa minulle joitakin oppitunteja, jos ryhdyn vakavasti harrastamaan tiedettä?"
"No niin", sanoi Cashel virnistäen salaa, "soisin teidän mieluummin tulevan minun kuin kenenkään muun opettajan luokse; mutta minä luulen, ettei se sopisi teille. Mieluummin haluaisin koettaa taitoani tuohon ystäväänne tuolla. Hän on voimakkaampi ja suorempi kuin yhdeksän kymmenesosaa miehistä."
"Te annatte siis suuren arvon fyysillisille ominaisuuksille. Niin teen minäkin."
"Ainoastaan käytännöllisellä kannalta katsoen, huomatkaa se", sanoi Cashel vakavasti. "Ei ole oikein katsella aina ihmisiä niinkuin katsellaan hevosia. Jos haluaa lyödä heistä vetoa kilpailuissa tai otteluissa, niin silloin kyllä; mutta jos haluaa ystävää tai mielitiettyä, on asia toinen."
"Aivan niin", sanoi Lydia hymyillen. "Te ette siis halua sitoutua mihinkään lämpimämpiin tunteisiin neiti Goffia kohtaan, kuin hänen muotonsa ja kuntonsa arvostelevaan tunnustamiseen."
"Juuri niin", sanoi Cashel tyytyväisenä. "Te ymmärrätte minua, neiti Carew. On ihmisiä, joille saa puhua koko päivän, eivätkä he ole sen viisaampia lopussa kuin alussakaan. Te ette ole sitä lajia."
"Arvelen, onnistummeko me koskaan todella ilmaisemaan ajatuksiamme toisillemme. Ajatuksen täytyy muuttua uuteen muotoon sopiakseen toiseen tajuntaan. Te, herra professori, olette varmaankin saanut erikoista kokemusta luennoillanne ja oppitunneillanne siitä, kuinka vaikea on siirtää aatteita toisille."
Cashel katsoi vaivautuneena veteen ja virkkoi matalammalla äänellä: "Saatte tietysti kutsua minua ihan miksi vain haluatte; mutta — jos se on samantekevä teille — niin toivoisin, ettette kutsuisi minua professoriksi."
"Olen elänyt niin paljon maissa, missä ihmiset odottavat puhuteltavan itseään kaikkein vähäpätöisimmilläkin arvonimillään kaikissa tilaisuuksissa, että uskallan vaatia itselleni anteeksiantoa, jos olen loukannut siinä suhteessa. Kiitän, että sanotte sen minulle. Mutta minä teen väärin puhellessani teidän kanssanne tieteestä. Loordi Worthington kertoi teidän tulleen tänne nimenomaan ollaksenne siitä vapaana — päästäksenne jälleen voimiinne liikarasituksen jälkeen."
"Ei sillä ole väliä", sanoi Cashel.
"En ole tehnyt niin suurta vahinkoa, että olisin siitä kovin huolissani, mutta en tahdo toiste tehdä itseäni syypääksi. Vaihtaaksemme aihetta, käykäämme katsomaan neiti Goffin piirustusta."
Neiti Carew oli tuskin lausunut tämän ehdotuksen, kun Cashel asiallisesti ja ilman vähintäkään kavaljeerimaisuuden piirrettä nosti hänet taitavasti ylös ja asetti hänet jaloilleen. Tämä odottamaton palvelus tuntui ensi hetkessä Lydiasta loukkaavalta, mutta sitä seurasi väristys, joka ei ollut epämiellyttävä. Hän kääntyi Casheliin päin heikko punerrus poskillaan.
"Kiitos", sanoi hän. "Mutta olkaa hyvä älkääkä tehkö sitä vasta. On hiukan nöyryyttävää tulla nostetuksi kuin lapsi. Te olette hyvin voimakas."
"Ei tarvita paljon voimaa teidänlaisenne höyhensarjalaisen nostamiseen. Sata naulaa arvelisin teidän painavan. Mutta on suuri taito tällaisten asiain oikeassa suorittamisessa. Minun on usein täytynyt kantaa kahdensadan naulan painoista miestä, pitäen häntä kaiken aikaa lepäävässä asennossa, niinkuin vuoteessa."
"Vai niin", sanoi Lydia; "huomaan, että teillä on jonkun verran sairaalakokemusta. Olen usein ihmetellyt sitä taitoa, jolla harjaantuneet hoitajat käsittelevät potilaitaan."
Cashel seurasi häntä sanaakaan lausumatta Alicen luo.
"Tiedän, että se on hyvin typerää", sanoi Alice hetken perästä; "mutta minä en voi koskaan piirustaa, kun joku katselee minua."
"Te kuvittelette, että jokainen ajattelee, miten te sen teette", sanoi Cashel rohkaisevasti. "Niin amatöörit aina tekevät. Mutta totuus on, ettei yksikään sielu, teitä itseänne lukuunottamatta, välitä siitä hiventäkään. Suokaa anteeksi", lisäsi hän, ottaen piirustuksen käteensä ja ryhtyen tarkastelemaan sitä hätäilemättä.
"Olkaa hyvä ja antakaa piirustus minulle, herra Byron", sanoi Alice, posket punoittaen suuttumuksesta. Ymmällään kääntyi Cashel Lydiaan päin etsien selitystä, samalla kuin Alice sieppasi piirustuksen ja työnsi sen salkkuunsa.
"Ilma alkaa käydä melko lämpimäksi", sanoi Lydia. "Palaammeko linnaan?"
"Luulen, että se on parasta", sanoi Alice vavisten loukkautumisesta ja kääntyen kävelemään nopeasti pois, jättäen Lydian yksin Cashelin seuraan, joka huudahti:
"Mitä turkasen nimessä olen tehnyt?"
"Olette lausunut ajattelemattoman huomautuksen epäilemättömän vilpittömässä mielessä."
"Minähän koetin vain reipastuttaa häntä. Hän on varmaan käsittänyt sanani väärin."
"Sitä en luule. Uskotteko nuorten naisten olevan mielissään, jos heille sanotaan, ettei heidän missään tilaisuudessa tarvitse olla naurettavan itsetietoinen?"
"Minäkö sitä olisin sanonut! Voin vaikka vannoa, etten sanonut mitään sinne päinkään."
"Te käytitte eri sanoja. Mutta te vakuutitte hänelle, ettei hänen tarvitse olla millänsäkään, jos hänen piirustamistaan katsellaankin, koska se ei merkitse mitään kenellekään."
"No, jos hän sellaisesta loukkaantuu, niin hän on täysi hupsu. Muutamat ihmiset eivät siedä sanottavan mitään. Mutta tuollainen arkanahkaisuus muokkautuu heistä kyllä pian pois."
"Onko teillä sisaria, herra Cashel Byron?"
"Ei. Miksi?"
"Tai äitiä?"
"Minulla on äiti, mutta en ole nähnyt häntä moneen vuoteen, enkä välittäisi paljoa, vaikk'en näkisi häntä koskaan. Hänen syystään minusta on tullut se mikä olen."
"Oletteko sitten tyytymätön elämänalaanne?"
"Ei, en tarkoittanut sitä. Minä puhun aina tyhmyyksiä."
"Niin. Se tulee siitä, että olette niin tietämätön sukupuolesta, joka tahtoo pidettävän omaa tyhmyyttään kunniassa. Tulette huomaamaan vaikeaksi pysyä hyvissä väleissä ystäväni kanssa, jollette opi tuntemaan vähän paremmin naisten tapoja."
"Mitä häneen tulee, en myönnä olevani väärässä, jollen ole väärässä.
Totuus ei pala tulessakaan."
"Ettekö edes neiti Goffin mieliksikään?"
"En edes teidänkään mieliksi. Ajattelisitte minusta vain sitä huonompaa jälkeenpäin."
"Aivan totta, ja aivan oikein", sanoi Lydia sydämellisesti. "Hyvästi, herra Cashel Byron. Minun täytyy mennä neiti Goffin luo."
"Te menette varmaankin hänen puolelleen, jos hän pitää känää minulle siitä, mitä sanoin hänelle."
"Mitä on känä? Onko se samaa kuin kauna?"
"Kyllä. Jotakin sen suuntaista."
"Siirtomaalainen sana, eikö niin?" jatkoi Lydia kielitieteilijän ilmein.
"Niin, siirtomaista se on tainnut tarttua korvaani." Sitten Cashel lisäsi nyreästi: "Minun ei kai pitäisi käyttää slangia, kun puhun teidän kanssanne. Pyydän anteeksi."
"Ei suinkaan. Minusta on mieluista ottaa selvää asioista, erittäinkin sanoista. Ja minä haluan ottaa selvää myöskin teistä. Oletteko syntynyt Austraaliassa, vai kuinka?"
"Herra varjelkoon! en toki. Mutta oletteko vihainen minulle, kun loukkasin neiti Goffia?"
"En vähääkään. Tunnen myötätuntoa hänen loukkautumiseensa muistutuksenne tapaan, joskaan en sen sisältöön nähden, siinä kaikki."
"Minä en voi, vaikka henki menisi, ymmärtää mitä minun sanoissani oli, joka voi nostaa noin ison jupakan. Toivoisin, että antaisitte minulle nyhjäyksen, aina kun huomaatte minun puhuvan pöllöjä. Minä tukkisin suuni heti enkä kyselisi mitään."
"Niin että nyhjäykseni käsitettäisiin merkitsevän: 'Tukkikaa suunne, herra Cashel Byron; te puhutte pöllöjä'?"
"Juuri niin. Te ymmärrätte minua. Enkös sanonut sen jo äsken, vai kuinka?"
"Pelkään", sanoi Lydia, kasvot loistaen naurusta, "etten voi ottaa valvoakseni käytöstänne, ennenkuin olemme tulleet vähän paremmin tutuiksi."
Cashel näytti pettyneeltä. Sitten hänen kasvonsa synkkenivät, ja hän aloitti: "Jos pidätte sitä vapautena, niin —"
"Tietysti pidän sitä vapautena", keskeytti Lydia hänet lyhyeen. "Omassa käytöksessäni on minulle aivan tarpeeksi huolenpitoa. Tiedättekö, että niin perin voimakkaaksi mieheksi ja oppineeksi professoriksi teillä näyttää olevan varsin vähän järkeä?"
"Pahus soikoon!" huudahti Cashel äkkiä kiihtyen, "minä en välitä, vaikka sanoisitte minulle mitä. Te osaatte sanoa asiat niin, että on nautinto saada teiltä vasten suutakin; ja jos minä olisin hieno herra, kuten minun pitäisi olla, sen sijaan että nyt olen ammattiboksari, niin tahtoisin —" Hän malttoi mielensä ja valahti aivan kalpeaksi. Seurasi hetken vaitiolo.
"Sallikaa minun huomauttaa teille", sanoi Lydia rauhallisesti, vaikka hänkin oli vaihtanut väriä Cashelin tunteenpurkauksen alussa, "että meitä kumpaakin kaivataan tällä kertaa muualla: minua odottaa neiti Goff, ja teitä palvelijanne, joka on hiiviskellyt ympärillämme ja katsellut teitä levottomasti jo muutamia minuutteja."
Cashel kääntyi kiivaasti ympäri ja näki Mellishin seisovan vähän matkan päässä, katsellen heitä nyreästi. Lydia käytti tilaisuutta hyväkseen ja poistui. Edetessään hän kuuli heidän joutuvan kiivaaseen sananvaihtoon keskenään; mutta hän ei voinut erottaa, mitä he sanoivat, ja se olikin onni, sillä heidän kielenkäyttönsä oli kamalaa.
Hän tapasi Alicen kirjastossa istumassa jäykkänä kuin seiväs tuolilla, joka olisi houkutellut hyvällä tuulella olevaa ihmistä nojaamaan. Lydia istuutui äänettömänä. Vilkaistessaan häneen huomasi Alice hänen olevan äänettömän naurunpuuskan vallassa. Vastakohtana Lydian tavalliselle itsehillinnälle vaikutti tämä Aliceen niin omituiselta, että hän oli vähällä unohtaa olevansa loukkaantunut.
"Minua ilahduttaa nähdä, ettei sinua ole vaikea huvittaa", sanoi hän.
Lydia odotti kunnes oli kokonaan toipunut ja vastasi sitten: "En ole nauranut näin kolmeakaan kertaa eläessäni. No niin, Alice, panehan nyt syrjään naapurimme hävyttömyyden aiheuttama loukkaantuminen täksi kertaa ja kerro minulle, mitä ajattelet hänestä."
"En ole ajatellut hänestä yhtään mitään, sen vakuutan sinulle", sanoi
Alice halveksivasti.
"Ajattele sitten häntä hetkinen minun mielikseni ja anna minun tietää tulos."
"Mutta onhan sinulla ollut paljon enemmän tilaisuutta hänen arvostelemiseensa kuin minulla. Minähän olen tuskin puhutellutkaan häntä."
Lydia nousi kärsivällisesti ja meni kirjakaapille "Sinullahan on serkku jossakin yliopistossa, eikö niin?" sanoi hän, etsien hyllyltä jotakin nidosta.
"Kyllä", vastasi Alice, puhuen hyvin lempeällä äänellä sovittaakseen epäystävällisyyttään äskeisen kysymyksen johdosta.
"Sittenhän tunnet ehkä jonkunverran yliopistoslangia?"
"En koskaan salli hänen puhua slangia minulle", sanoi Alice nopeasti.
"Voit ehkä määrätä lausetavat yksityiselle miehelle, mutta et kokonaiselle yliopistolle", sanoi Lydia tyvenen ivallisesti, mikä sai odottamatta kyyneleet kihoamaan Alicen silmiin. "Tiedätkö mikä on boksari?"
"Eikö se ole samaa kuin nyrkkeilijä?" sanoi Alice.
"Mutta nyrkkeily ei ole mikään ammatti. Luullakseni kaikki miehet ovat enemmän tai vähemmän nyrkkeilijöitä. Minä tarvitsen tuolle sanalle sellaisen merkityksen, joka ilmaisee kutsumusta tai jonkinlaista toimialaa. Minun täytyy koettaa slangi-sanakirjaani", sanoi Lydia, ottaen hyllyltä nidoksen. "Ei, sitä ei ole tässä, joko kuulin sanan väärin, tai sillä on joku merkitys, joka on ollut tuntematon tämän sanakirjan tekijälle. Kuvittelen mielessäni, että se merkitsee anatomian prosektoria. Mutta oli miten hyvänsä, se on saman tekevä."
"Missä olet kuullut sen sanan?"
"Herra Byron käytti sitä äsken."
"Pidätkö todellakin tuosta miehestä?" kysyi Alice, palaten aiheeseen nöyremmin kuin oli sen jättänyt.
"Toistaiseksi en tunne häntä kohtaan vastenmielisyyttäkään. Hän tuottaa minulle päänvaivaa. Jos hänen käytöksensä hiomattomuus on teeskenneltyä, en ole koskaan nähnyt kenenkään onnistuvan niin hyvin."
"Ehkäpä hän ei paremmasta tiedäkään. Hänen karkeutensa ei vaikuttanut minuun ollenkaan teeskennellyltä."
"Olisin samaa mieltä kuin sinä, jollei pari hänen huomautustaan puhuisi sitä vastaan. Ne osoittivat niin syvää käsitystä tieteellisen opin tosiolemuksesta ja vaistomaista tajua sanojen alla piilevistä totuuksista, etten ole koskaan tavannut sellaista muilla kuin huomattavan sivistyneillä ja kokeneilla ihmisillä. Epäilen, että hänen käytöstapansa on tahallaan omaksuttu vastalauseeksi sille itsekkäälle turhamaisuudelle, joka on seuraelämän hienostuksen tavallinen lähde. Se on epäilemättä osaksi luonnollistakin. Hän näyttää liian maltittomalta valitsemaan sanojaan huolellisesti. Käytkö milloinkaan teatterissa?"
"En", sanoi Alice, hämmästyen tätä näennäistä epäjohdonmukaisuutta.
"Isäni ei hyväksynyt sitä. Mutta olin kuitenkin kerran teatterissa.
Silloin esitettiin 'Lyonitar'."
"On eräs kuuluisa näyttelijätär, Adelaide Gisborne —"
"Juuri hänet minä näin Lyonittarena. Hän näytteli sen kauniisti."
"Muistuttiko herra Byron sinusta häntä?"
Alice tuijotti epäuskoisena Lydiaan. "En usko, että maailmassa voi olla kahta ihmistä, jotka vähemmän muistuttaisivat toisiaan", sanoi hän.
"En minäkään", sanoi Lydia miettiväisenä, siirtyen siihen kirjalliseen sävyyn, jota Cashel ihaili. "Mutta minä ajattelen, että heidän erilaisuutensa tehon täytyy pohjautua johonkin piilevään yhtäläisyyteen. Kuinka herra Byron muuten olisi voinut muistuttaa minulle Adelaide Gisbornea?" Seurasi pitkä äänettömyys, jonka aikana Alice, tuntien suojelijassaan liikkuvan jotakin erikoista, tähyili häneen salavihkaa ja ihmetteli, mitä tämän jälkeen tulisi tapahtumaan.
"Alice."
"Niin."
"Ajatukseni pyörivät pikkuseikoissa — varma sielunterveyden rappeutumisen oire. Oleskeluni Wiltstokenissa on vain yksi useammista yrityksistä elää joutilasta elämää, joita olen tehnyt isäni kuoleman jälkeen. Ne ovat kaikki epäonnistuneet. Työ on minulle yksi elämän välttämättömyyksiä. Minä lähden huomenna Lontooseen."
Alicen mieli masentui, sillä tämä kuulosti samalta kuin irtisanominen. Mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet muuta kuin kohteliasta välinpitämättömyyttä.
"Me ehdimme olla mukana kaikissa seuraelämän narrimaisuuksissa ennen kesäkuuta, jolloin toivon voivani palata tänne ja ryhtyä valmistamaan kirjaa, jota olen suunnitellut. Minun on koottava siihen aineksia Lontoossa. Jos lähden kaupungista ennenkuin huvittelukausi on lopussa eikä sinua haluta tulla pois vielä silloin, niin voin helposti löytää jonkun, joka ottaa sinut huostaansa niin pitkäksi aikaa kuin haluat sinne jäädä. Toivoisin, että olisi jo kesäkuu!"
Lydian naisellinen kärsimättömyys oli Alicesta mieluisempaa kuin hänen fatalistinen tyyneytensä. Se kevensi hänen alemmuuden-tunnettaan, jota lähempi tuttavuus oli pikemmin lisännyt kuin vähentänyt. Hän ei rohjennut vielä epäillä suojelijatartaan mistään niin alhaisen inhimillisestä kuin sukupuolisesta mielenkiinnosta Casheliin, mutta hän alkoi vakuuttaa itselleen joltisellakin menestyksellä, että Lydian käyttäytymisen sopivaisuus oli vähintäänkin kysymyksenalaista. Olihan neiti Carew sinä aamuna kursailematta kysynyt mieheltä, mikä hänen ammattinsa oli, ja Alice onnitteli itseään, että sellaista tekemään hän ainakin oli liian hyvin kasvatettu. Hän oli kokonaan vapautunut arkuudestaan palvelijoita kohtaan ja oli alkanut puhutella heitä tiedottomalla kopeudella ja tietoisella kohteliaisuudella, jotka saivat 'nousukas'-sanan usein toistumaan palvelijain huoneessa. Bashville, lakeija, oli pannut vaaraan siellä nauttimansa suosion sanomalla neiti Goffia hienoksi nuoreksi naiseksi.
Bashville oli kolmenkolmatta vanha ja viisi jalkaa kymmenen tuumaa pitkä sukkajalassa. 'Vihreän Miehen' kapakassa kylässä oli kaikki maalainen välinpitämättömyyden teeskentely hänen pääkaupunkilais-arvoaan kohtaan sulanut pois hänen sujuvan puhetaitonsa ja poliittisessa väittelyssä osoittamansa terävyyden vaikutuksesta. Tallin puolella häneen vedottiin urheiluasiain auktoriteettina ja cornilaisen painin taiturina. Naispalvelijat katselivat häntä peittelemättömällä ihailulla. He kilpailivat toistensa kanssa keksiäkseen ihastusta ilmaisevia sanoja, kun hän lausui heille runoja, mitä hän tekikin usein, koska hänellä oli hyvä muisti ja hän piti runoista. He olivat ylpeät saadessaan lähteä kävelylle hänen kanssaan. Mutta hänen huomaavaisuuden-osoituksensa eivät koskaan aiheuttaneet mustasukkaisuutta, sillä oli julkinen salaisuus palvelijain tuvassa, että hän oli rakastunut emäntäänsä. Hän ei ollut koskaan sanonut mitään sen suuntaista, eikä kukaan uskaltanut viitata siihen hänen läsnäollessaan, vielä vähemmin naljailla hänelle tuosta hänen mieltymyksestään; mutta tuo hellä tunne oli siitä huolimatta kaikkien tiedossa, eikä se suinkaan näyttänyt niin toivottomalta palveluskunnan nuoremmista jäsenistä, kuin se näytti kokista, kellarimestarista ja Bashvillesta itsestään. Neiti Carew, joka tiesi hyvien palvelijain arvon, antoi tunnustuksen lakeijansa taitavuudelle ja maksoi hänelle sen mukaisen palkan, mutta hän ei aavistanutkaan, että hänellä oli palvelijanaan monipuolinen runouden ja yleisten asiain harrastaja, joka nautti erikoista arvonantoa ritarillisuutensa, mieskohtaisen urheutensa, kaunopuheisuutensa ja paikkakunnallisen poliittisen vaikutusvaltansa nojalla.
Tämä Bashville astui nyt kirjastoon kädessään tarjotin, jonka hän ojensi Alicelle, sanoen: "Herra odottaa pyöreässä salongissa, neiti."
Alice otti mainitun herran kortin ja luki: "Hra Wallace Parker."
"Ooh!" sanoi hän pahoillaan, vilkaisten Bashvilleen ikäänkuin arvatakseen, minkä vaikutuksen tämä oli saanut vieraasta. "Serkkuni — se, josta puhuimme juuri äsken — on tullut minua tervehtimään."
"Mikä hyvä onni!" sanoi Lydia. "Hän selittää minulle boksarin merkityksen. Pyydä häntä syömään aamiaispäivällistä kanssamme."
"Sinä et välittäisi hänestä", sanoi Alice. "Hän ei ole paljon tottunut seurusteluun. Luulen, että minun on parasta mennä häntä puhuttelemaan."
Neiti Carew ei vastannut, sillä hän ei nähtävästi voinut ymmärtää, kuinka asiassa voisi olla mitään epäilystä. Alice meni pyöreään salonkiin, missä hän tapasi herra Parkerin tarkastelemassa intiaani-aseista sommiteltua voitonmerkkiä, näyttäytyen takaapäin katsottuna lyhyeksi, keikarimaiseen siniseen pitkään takkiin puetuksi herrasmieheksi. Uusi hattu ja hansikaspari oli myöskin näkyvissä, kun hän seisoi ylöspäin katsoen kädet selän takana. Kääntyessään tervehtimään Alicea toi hän näkyviin päättäväistä itsekunnioitusta ilmaisevat kasvot, joiden silmien vetinen kirkkaus yhdessä paljaiden ohimojen kanssa, joista hiukset olivat kuluneet pois, herätti vaikutelman myöhään valvotuista illoista ynnä joko hyvin uurastavista tai hyvin hillittömistä elämäntavoista. Hän lähestyi luottavasti, puristi Alicen kättä lämpimästi muutamia sekunteja ja asetti hänelle tuolin, panematta merkille sitä ilmeistä kylmyyttä, jolla Alice otti vastaan nämä huomaavaisuudet.
"En ole vihainen, Alice", sanoi hra Parker istuuduttuaan Alicea vastapäätä, "mutta minä hämmästyin kuullessani Emily-tädiltä, että olit tullut tänne asumaan neuvottelematta minun kanssani. Minä —"
"Neuvottelematta sinun kanssasi!" huudahti Alice, keskeyttäen hänet ivallisesti. "Enpä ole mokomaa kuullut! Minkätähden minun olisi neuvoteltava sinun kanssasi tulemisistani ja menemisistäni?"
"No, minun ei ehkä olisi pitänyt käyttää sanaa 'neuvotella', varsinkaan sellaiselle riippumattomalle pikku naiselle kuin suloinen Alice Goff on. Kuitenkin olen sitä mieltä, että olisit ainakin voinut edes muodollisesti ilmoittaa minulle aikomastasi askeleesta. Meidän välillämme vallitsevat suhteet oikeuttavat minut nauttimaan luottamustasi."
"Mitkä suhteet, jos saan kysyä?"
"Mitkäkö suhteet!" kertasi hra Parker nuhtelevan painokkaasti.
"Niin. Mitkä suhteet?"
Hra Parker nousi seisomaan ja loihe lausumaan hellän juhlallisesti:
"Alice: minä olen kosinut sinua kuusi kertaa —"
"Ja olenko minä vastannut myöntävästi kertaakaan?"
"Kuuntele minua loppuun, Alice. Tiedän, ettet koskaan ole antanut nimenomaista suostumusta; mutta asia on aina ymmärretty niin, että minun varojeni niukkuus oli ainoana esteenä onnemme tiellä. Me — Älä keskeytä minua, Alice: sinä et aavistakaan, mitä on tulossa. Sitä estettä ei enää ole. Minut on nimitetty Sunburyn lukion alijohtajaksi, jolla on palkkaa 350 puntaa vuodessa, vapaat huoneet, lämpö ja valo. Aikaa myöten pääsen epäilemättä ylijohtajaksi — loistava paikka, joka merkitsee 1600 punnan vuosituloja. Sinä olet nyt vapaa niistä huolista, jotka ovat painaneet sinua niin ankaroina isäsi kuoleman jälkeen; ja sinä voit jättää heti — nyt — tässä silmänräpäyksessä riippuvan asemasi täällä."
"Kiitos, minun on täällä varsin hyvä olla. Olen vierailemassa neiti
Carew'n luona."
Seurasi äänettömyys, ja hra Parker istuutui hitaasti. Sitten Alice lisäsi: "Olen tavattoman iloinen, että olet vihdoinkin onnistunut saamaan hyvän paikan. Se on varmaankin suuri huojennus äitiraukallesi."
"Minä kuvittelin, Alice — vaikka se kukaties olikin vain kuvittelua — minä kuvittelin, että sinun äitisi oli tavallista kylmempi käytökseltään tänä aamuna. Toivottavasti ei tämän palatsimaisen asunnon ylellisyys kykene turmelemaan sydäntäsi. Minä en voi viedä sinua linnaan enkä asettaa laumoittain liveripukuisia palvelijoita käskettäviksesi; mutta minä voin tehdä sinut kunnianarvoisan englantilaisen kodin valtiattareksi, joka ei ole riippuvainen vieraiden anteliaisuudesta. Sinusta ei voi koskaan tulla enempää kuin lady, Alice."
"On oikein hyvä, että läksytät minua, sen uskon varmasti."
"Voisit puhua kanssani vakavasti", sanoi hra Parker, nousten pahantuulisena ja kävellen muutamia askelia. "Kun mies tarjoaa kätensä, pitäisi siihen mielestäni suhtautua kunnioituksella."
"Niinkö! En ymmärtänyt asiaa oikein. Luullakseni sovittiin välillämme siitä, ettei sinun ole tehtävä tuota tarjousta minulle joka kerta kuin tapaamme."
"Samoin sovittiin siitäkin, että asia lykättäisiin vain siksi, kunnes olisin sellaisessa asemassa, että voin ottaa sen uudelleen esiin sitomatta sinua pitkäaikaiseen kihlaukseen. Se aika on nyt tullut, ja minä odotan vihdoinkin suotuisaa vastausta. Minulla on siihen oikeus, ottaen huomioon kuinka kärsivällisesti olen sitä odottanut."
"Omasta puolestani, Wallace, täytyy minun sanoa, etten pidä viisaana ajatella naimisiinmenoa vain 350 punnan vuosituloilla."
"Ynnä vapaat huoneet: muista se; ja lämpö ja valo! Sinä näyt käyvän kovin varovaiseksi nyt, kun asut täällä neiti Mikälien kanssa. Pelkään, ettet enää rakasta minua, Alice."
"Enhän ole koskaan sanonutkaan rakastavani sinua."
"Pyh! Et ehkä ole koskaan sanonut sitä; mutta sinä olet aina antanut minun ymmärtää —"
"Mitään sellaista en ole koskaan tehnyt, Wallace; enkä salli sinun sanovan sellaista."
"Sanalla sanoen", tokaisi Parker katkerasti, "sinä luulet voivasi siepata täällä jonkun keikarin, joka on parempi kauppa kuin minä."
"Wallace! Kuinka uskallat?"
"Sinä loukkaat tunteitani, Alice, ja minä puhun suoraan. Osaan kyllä käyttäytyä yhtä hyvin kuin nekin, jotka 'otetaan vastaan' täällä; mutta kun koko onneni on pelissä, en pidä kiinni turhantarkkuuksista. Sentähden vaadin sinulta suoraa vastausta rehelliseen, kunnialleen tarjoukseeni."
"Wallace", sanoi Alice arvokkaasti: "en salli, että minua pakotetaan antamaan vastausta vasten tahtoani. Minä pidän sinua serkkunani."
"Minä en halua sinun pitävän minua serkkunasi. Olenko minä koskaan pitänyt sinua serkkunani?"
"Ja luuletko, Wallace, että minä sallisin sinun kutsua minua ristimänimeltäni ja olla niin tuttavallinen kuin aina olemme olleet keskenämme, jos et olisi serkkuni? Jos niin on, täytyy sinulla olla hyvin omituiset mielipiteet minusta."
"En luullut, että ylellisyys voisi noin turmella —"
"Tuon sanoit jo äsken", tikaisi Alice. "Älä toista yhtä ja samaa lakkaamatta; tiedäthän, että se on yksi sinun pahoja tapojasi. Tahdotko jäädä aamiaispäivälliselle? Neiti Carew käski minun pyytää sinua."
"Todellakin! Neiti Carew on hyvin ystävällinen. Ole hyvä ja ilmoita hänelle, että katson saaneeni suuren kunnian, ja että tunnen itseni aivan järkytetyksi siitä, etten voi ottaa vastaan hänen suosiollisuuttaan."
Alice nosti päänsä halveksivasti kenoon. "Epäilemättä sinua huvittaa tehdä itsesi naurettavaksi", sanoi hän; "mutta minun täytyy sanoa, etten katso olevan siihen tarvetta."
"Olen pahoillani, jos ei käytökseni ole kyllin hyvä sinulle. Sinä et löytänyt koskaan aihetta sen moittimiseen silloin, kun ympäristömme oli vähemmän ylimyksellinen. Minä aivan häpeän, että olen riistänyt niin paljon kallista aikaasi. Hyvästi!"
"Hyvästi. Mutta minä en ymmärrä, miksi olet niin raivoissasi."
"Minä en ole raivoissani. Olen vain murheissani, kun huomaan ylellisyyden turmelleen sinut. Luulin sinulla olleen ylevämmät periaatteet. Hyvästi, neiti Goff. Minulla ei tule olemaan mielihyvää nähdä teitä toiste tässä ylen hienossa kartanossa."
"Aiotko todella lähteä, Wallace?" kysyi Alice nousten.
"Kyllä. Minkävuoksi jäisin?"
Alice soitti kelloa, Parkerin suureksi nolostukseksi; sillä hän oli odottanut Alicen estävän häntä lähtemästä ja koettavan rakentaa sovintoa. Ennenkuin he ehtivät puhua sen pitemmältä, astui Bashville sisään.
"Hyvästi", sanoi Alice kohteliaasti.
"Hyvästi", vastasi Parker hampaittensa välistä. Hän asteli ylväästi ulos, sivuuttaen Bashvillen ilmeisen halveksuvasti.
Hän oli jo ulkona talosta ja laskeutui juuri alas pengermän portaita, kun lakeija saavutti hänet lausuen kohteliaasti:
"Anteeksi, herra. Olette luultavasti unhottanut tämän." Ja hän ojensi hänelle kävelykeppiä.
Parkerin ensimmäinen ajatus oli, että hänen keppinsä oli vetänyt lakeijan huomion puoleensa vaivaisella ulkonäöllään linnan eteishallissa, ja että Bashville kehoitti häntä peitetyllä pöyhkeydellä korjaamaan omansa pois. Hänen omanarvontuntonsa torjui kuitenkin kohta tämän epäluulon liian nöyryyttävänä; mutta hän päätti näyttää Bashvillelle, että tämä oli tekemisissä herrasmiehen kanssa. Siksi hän otti kepin ja sen sijaan että olisi kiittänyt Bashvilleä, ojensi hänelle viisi shillinkiä.
Bashville hymyili ja pudisti päätään. "Ei, ei, herra", sanoi hän; "kiitoksia kuitenkin. Se on vastoin katsantotapojani."
"Sitä suurempi hupsu olet", sanoi Parker pistäen rahat taskuunsa ja kääntyen menemään.
Bashvillen muoto muuttui. "No, no, herra", sanoi hän, seuraten Parkeria portaiden juurelle; "kohtelias puhe ansaitsee kohteliaan vastauksen. Minä en ole suurempi hupsu kuin tekään. Herrasmiehen pitäisi tietää paikkansa yhtä hyvin kuin palvelijankin."
"Oh, mene helkkariin", mutisi Parker karahtaen hyvin punaiseksi ja rientäen matkaansa.
"Jos et olisi emäntäni vieras", sanoi Bashville katsoen uhkaavasti hänen jälkeensä, "niin lähettäisin sinut viikoksi vuoteeseen siitä hyvästä, että lähetit minut helkkariin."
V LUKU.
Neiti Carew toteutti empimättä aikomuksensa matkustaa Lontooseen, missä hän vuokrasi talon Regent's Park'ista, aiheuttaen pettymyksen Alicelle, joka oli toivonut saavansa asua Mayfair'issa tai ainakin South Kensingtonissa. Mutta Lydia pani suuren arvon tuon puiston ylävälle maaperälle ja ilmavalle väljyydelle; ja Alicekin tunsi miltei täydellistä onnea ajaessaan halki Lontoon hienoissa vaunuissa ja hienoissa vaatteissa. Hän piti siitä enemmän kuin klassillisista konserteista, joista hän ei erikoisemmin nauttinut, tai vieläpä oopperastakin, jossa hän kävi usein. Teatterit miellyttivät häntä enemmän, vaikkakin huvittelu niissä oli kesympää kuin hän oli odottanut. "Seurapiiri" ihastutti häntä, koska se oli todellista lontoolaista seurapiiriä. Hän sai suorastaan tanssivimman, kulki vierailuilla joka ilta ja tuntui omasta mielestään paljon hienommalta ja kiehtovammalta kuin hän oli koskaan ollut Wiltstokenissa, missä hänellä kuitenkin oli ollut aivan tarpeeksi suotuisa ajatus käytöksestään ja persoonastaan.
Lydia ei ottanut osaa kaikkiin näihin huvituksiin. Hän sai huokeasti hankituksi kutsuja ja kaitsijoita Alicelle, joka ihmetteli, miten niin älykäs nainen viitsi vaivautua istumaan typerässä konsertissa ja lähteä sitten kotiin, juuri kun illan todellinen hauskuus alkoi.
Eräänä lauantai-aamuna murkinalla Lydia sanoi:
"Oletko koskaan ollut Kristallipalatsissa?"
"En", sanoi Alice hiukan halveksivasti, mitä hän kuitenkin katui, kun
Lydia jatkoi säyseästi:
"Ajattelin lähteä sinne tänään ja kuljeksia puutarhoissa jonkun aikaa. Siellä on iltapäivällä konsertti, jossa madame Szczymplica, jonka soittoa sinä et ihaile, esiintyy. Tuletko mukaani?"
"Tietysti", sanoi Alice, päättäväisen velvollisuudentuntoisena.
"Halusta, ei pakosta", sanoi Lydia. "Oletko lupautunut johonkin huomisillaksi?"
"Sunnuntaiksiko? En toki. Sitäpaitsi katson kaikki sitoumukseni riippuvaisiksi sinun mukavuudestasi."
Seurasi vaitiolo, joka oli kyllin pitkä lyödäkseen tuon vakuutuksen täysin latteaksi. Alice puri huultaan. Sitten Lydia sanoi: "Tunnetko rouva Hoskyn'ia?"
"Sitäkö rouva Hoskynia, joka pitää kutsuja sunnuntai-iltoina? Menemmekö sinne?" kysyi Alice innokkaasti. "Ihmiset kysyvät minulta usein, olenko ollut koskaan niissä. Mutta minä en tunne häntä — vaikka olen kyllä nähnyt hänet. Onko hän miellyttävä?"
"Hän on nuori nainen, joka on lukenut paljon taidekritiikkiä ja saanut siitä syviä vaikutelmia. Hän on tehnyt talonsa kuuluisaksi tuomalla sinne kaikki etevät ihmiset, joita hän tapaa, ja tekemällä heidän olonsa siellä niin viihtyisäksi, että he mielellään tulevat toistekin. Mutta hän ei ole, onneksi itselleen, antanut taiteen-ihailunsa päästä voitolle terveestä järjestään. Hän on mennyt naimisiin varakkaan liikemiehen kanssa, joka tuskin lienee lukenut muuta kuin sanomalehtiä sen jälkeen kuin lopetti koulunkäyntinsä; ja minä epäilen, onko onnellisempaa paria koko Englannissa."
"Otaksun rouva Hoskynilla olleen kyllin järkeä älytäkseen, ettei hänellä ollut valitsemisen varaa", sanoi Alice itsetyytyväisenä. "Hänhän on hyvin ruma."
"Niinkö arvelet? Hänellä on paljon ihailijoita, ja olen kuullut hänen olleen kihloissa taidemaalari Herbertin kanssa, ennenkuin hän tapasi herra Hoskynin. Me tapaamme siellä huomenna herra Herbertinkin, sekä koko joukon muita kuuluisuuksia: hänen vaimonsa, pianisti madame Szczympligan, säveltäjä Owen Jack'in, keksijä Conollyn, ynnä muita. Tilaisuus tulee olemaan tavallista erikoisempi sen johdosta, että herra Abendgasse, huomattava saksalainen kateederi-sosialisti ja taidekriitikko, pitää luennon 'Totuudesta taiteessa'. Kun puhut hänestä seurassa, niin muista, että sanot häntä sosiologiksi eikä sosialistiksi. Haluttaisiko sinua erikoisesti kuulla hänen luentoaan?"
"Epäilemättä se tulee olemaan hyvin mielenkiintoista", sanoi Alice. "En tahtoisi päästää käsistäni tilaisuutta käydä rouva Hoskynin luona. Ihmiset kysyvät minulta niin usein, olenko ollut siellä ja tunnenko sitä ja sitä kuuluisaa henkilöä, että tunnen itseni miltei noloksi maalaisessa tietämättömyydessäni."
"Koska", jatkoi Lydia, "olin aikonut mennä vasta luennon jälkeen. Herra
Abendgasse on innostunut ja kaunopuheinen, mutta ei omintakeinen.
Minusta on mieluisampaa saada hänen aatteensa suoraan niiden
alkulähteistä; niin että jollet tunne erikoista mielenkiintoa —"
"En ollenkaan. Jos hän on sosialisti, olen paljon mieluummin kuuntelematta häntä, varsinkin sunnuntai-iltana."
Sovittiin siis niin, että he menisivät rouva Hoskynille luennon jälkeen. Sillävälin he menivät Sydenhamiin, missä Alice kulki Kristallipalatsin läpi maalaismaisen uteliaana ja Lydia selitti paikan nähtävyyksiä tietosanakirjamaisesti. Iltapäivällä oli siellä konsertti, jossa orkesteri soitti joitakin pitkiä musiikkikappaleita, joista Lydia näytti nauttivan, vaikkakin hän silloin tällöin löysi moittimista esittäjistä. Alice, joka ei kyennyt älyämään esityksen vikoja enempää kuin musiikin kauneuttakaan, teki niinkuin näki muidenkin tekevän — oli olevinaan mielistynyt ja taputti käsiään säädyllisesti. Madame Szczympliga, jonka hän odotti tapaavansa rouva Hoskynin luona, astui esiin ja soitti fantasian pianolle ja orkesterille, jonka oli säveltänyt kuuluisa Jack, hänkin rouva Hoskynin piiriin kuuluvia. Ohjelmassa oli tästä sävellyksestä selostus, josta Alice sai tietää, että kuuntelemalla tarkasti adagiota, saattoi kuulla siinä enkelien laulua. Hän kuunteli niin tarkasti kuin osasi, muttei kuullut mitään enkeleitä, ja hämmästyi, kun fantasian loputtua kuulijakunta puhkesi ihastuneena taputtamaan käsiään madame Szczympligalle, ikäänkuin tämä olisi antanut heidän kuulla sfäärien musiikkia. Vieläpä Lydiakin näytti liikutetulta ja sanoi:
"Kummallista, että hän on vain nainen niinkuin me muutkin, juuri samojen olemassaolon rajoitusten aitaama ja samojen proosallisten huolien alainen — että hän menee junassa Victoria-asemalle ja sieltä kotiinsa tavallisilla ajopeleillä, sensijaan että lähtisi vesille suuressa simpukankuoressa, matkaten joutsenten vetämänä johonkin lumottuun saareen. Hänen soittonsa johtaa mieleeni oman itseni siinä iässä, jolloin uskoin vielä satumaahan, enkä itse asiassa paljon tiennytkään mistään muusta maasta."
"Ihmiset sanovat", sanoi Alice, "että hänen miehensä on hyvin mustasukkainen, ja että hän antaa miehensä viettää aivan surkeaa elämää."
"Ihmiset sanovat mitä hyvänsä, mikä tuo lahjakkaat henkilöt heidän omien kokemustensa tasolle. Epäilemättä he ovat oikeassa. Minä en ole tavannut herra Herbertia, mutta olen nähnyt hänen taulujaan, joista näkyy, että hän lukee kaikkea eikä näe mitään; sillä ne kaikki esittävät jossakin runoelmassa kuvattuja kohtauksia. Jospa vain voisi löytää sivistyneen miehen, joka ei olisi koskaan lukenut yhtään kirjaa, kuinka ihastuttava seuratoveri hän olisikaan!"
Konsertin loputtua eivät he palanneet suoraan kaupunkiin, koska Lydia halusi käyskennellä jonkun aikaa puutarhoissa. Sen johdosta he Sydenhamista lähtiessään joutuivat Waterloo-asemalle menevään junaan, joten heidän oli muutettava junaa Claphamin asemalla. Oli kaunis kesäilta; ja vaikka Alicen mielipide olikin, että hienojen naisten tuli kätkeytyä yleisöltä rautatieasemien odotussaleihin, ei hän koettanut estää Lydiaa kävelemästä edestakaisin asemalaiturin hiljaisimmassa osassa, mikä päättyi kukkapenkkiin.
"Minun mielestäni", sanoi Lydia, "on Claphamin asema sievimpiä paikkoja
Lontoon tienoilla."
"Niinkö todella!" sanoi Alice hieman ilkeästi. "Minä luulin, että kaikki taiteelliset ihmiset pitävät rautateitä ja rautatieasemia rumentavina tahroina maisemissa."
"Jotkut pitävät", sanoi Lydia; "mutta ne eivät ole meidän polvemme taiteilijoita; ja ne, jotka toitottavat sitä heidän perässään, eivät ole muuta kuin papukaijoja, Jos jokainen nuoruuteni lupapäivä-muisto — jokainen vapautusmatka kaupungista maalle — on mielleyhteydessä rautatien kanssa, täytyy minulla olla sitä kohtaan toisenlaiset tunteet kuin isälläni, jonka keski-ikää se tuli mullistamaan rautaisena uutuus-hirviönä. Veturi on yksi nykyaikaisen lapsuuden ihmeitä. Lapset keräytyvät sillalle katsomaan, kun juna kulkee sen alitse. Pienet pojat tepsuttavat katua pitkin piiskuttaen ja viheltäen, ollen olevinaan junan vetureita. Kaikki tuo romantiikka, niin typerältä kuin se näyttääkin, tulee pyhäksi myöhemmässä elämässä. Sitäpaitsi juna on kaunis esine, milloin se ei ole likaisessa maanalaisessa tunnelissa. Sen puhtaan valkoinen höyrytupru sointuu kaikenlaisiin maisemiin. Entä sen ääni! Oletko koskaan seisonut meren rantamalla, jota rautatie sivuaa, ja kuunnellut junan lähenemistä kaukaa? Ensin sitä voi tuskin erottaa meren kohinasta; sitten sen tuntee sen sävyn muuntelusta: milloin se kuuluu tukahtuneena jostakin syvästä leikkauksesta, milloin taas kiirii kaikuen joltakin kallionrinteeltä. Toisinaan se hyrisee tasaisena joitakin minuutteja ja sitten äkkiä puhkeaa rytmikkäästi kalskumaan, alati muuttuen etäisyydeltään ja pontevuudeltaan. Kun se tulee lähelle, pitäisi sinun mennä tunneliin ja seisoa siellä sen kulkiessa ohitse. Minä tein sen kerran, ja se oli kuin jonkun Beethovenin uvertyyrin viimeinen sivu, täynnä jyristen syöksyvää kiihkoa. En voi käsittää, kuinka kukaan voi toivoa halventavansa junaa vertaamalla sitä kyytivaunuihin; ja minä tunnen jonkunverran kyytivaunuja, tai ainakin dilisansseja. Sen vaikutuksen, joka eri kulkuvälineillä on niitä hoitaviin miehiin, pitäisi tehdä selväksi höyryn etevämmyys ilman muita todistuksia. En ole koskaan nähnyt veturinkuljettajaa, joka ei olisi näyttänyt harvinaisen älykkäältä ammattilaiselta; toiseltapuolen taas eivät edes ne kirjailijat ja taiteilijat, jotka ovat säilyttäneet meille kyyti vaunu-aikojen muiston, näytä ottaneen kyytivaunujen ajureita vakavalta kannalta tai pitäneen heitä syyntakeellisina ja sivistyneinä ihmisinä. Rautatien herjaaminen maaseudun ihannoimisen kannalta on jo vanhanaikaista. Englannissa on miljoonia täysi-ikäisiä ihmisiä, joille etäinen junan ääni tuo mieleen yhtä miellyttäviä kaikuja kuin mustarastaan vihellys. Ja sitten — eikö tuo ole loordi Worthington, joka laskeutuu tuolla junasta? Niin, tuo, kolmannella siltamalla tästä. Hän —" Lydia pysähtyi. Alice katsoi, mutta ei voinut nähdä loordi Worthingtonia enempää kuin syytä vähäiseen, mutta selvästi huomattavaan muutokseen Lydiassa, joka virkkoi nopeasti:
"Hän on arvatenkin tulossa meidän junaamme. Tule odotussaliin." Hän käveli nopeasti siltamaa pitkin puhuessaan. Alice kiiruhti hänen jälkeensä, ja he olivat juuri-ikään päässeet odotussaliin, jonka ovi oli ihan siltamalle johtavien portaiden vieressä, kun karkea miesäänten sorina ilmaisi heille, että äänekäs seurue oli tulossa ylös portaita. Pian tuli sieltä esiin horjuva mies, joka heti alkoi esittää jotakin juopuneen tanssia ja laulaa niin hyvin kuin hänen tilansa ja soitannolliset lahjansa sallivat. Lydia seisoi lähellä huoneen ikkunaa ja katseli äänettömänä. Alice seurasi hänen esimerkkiään ja tunsi juopuneen tanssijan Mellishiksi. Häntä seurasi kolme miestä, värikkäissä pukimissa ja reimalla tuulella, mutta verrattain selvinä. Heidän perässään tuli Cashel Byron, komeasti puettuna samettitakkiin ja ihomyötäisiin vaalearuskeihin housuihin, jotka toivat hänen sääriensä lihakset näkyviin. Hänkin näytti aivan selvältä, mutta hänen tukkansa oli pörrössä ja vasen silmä räpytti usein, samalla kuin sen viereinen silmäkulma ja poskipää olivat paljon keltaisemmat kuin hänen luonnollinen kasvojenvärinsä, joka näyttäytyi edukseen kasvojen oikealla puolen. Kävellen vakain askelin Mellishin luo, joka parhaallaan kehoitti kutakin lähelläolijaa vuoroonsa tulemaan ja ottamaan ryypyn hänen kustannuksellaan, hän tarttui tätä kaulukseen ja käski häntä ankarasti lopettamaan pöllömäisyydet. Mellish koetti syleillä häntä.
"Minun oma poikani", huudahti hän hellästi. "Hän on minun pikkuinen sydänkäpyni. Cashel Byron koko maailmaa vastaan painoon katsomatta. Bob Mellishin rahat —"
"Sinä juoppolalli", sanoi Cashel, viepoittaen häntä ympäri, kunnes hän oli pyörryksissä yhtä hyvin kuin päissäänkin, ja istuttaen hänet sitten väkisin penkille; "voisi luulla, ettet ole koskaan ennen eläessäsi nähnyt myllyä tai voittanut vetoa."
"Hiljaa, Byron", sanoi joku toisista. "Tuossa tulee loordi."
Loordi Worthington nousi portaita ylös, ilmeisesti kaikkein kiihtyneimpänä koko joukosta.
"Hieno mies!" huusi hän, taputtaen Cashelia olalle. "Mainio mies! Olet voittanut minulle tänään tinoja, ja tulet kyllä saamaan osasi niistä, vanha veikko."
"Minä treenasin hänet", sanoi Mellish, hoippuen jälleen esiin. "Minä treenasin hänet. Teidän armonnehan tuntee minut. Tunnettehan Bob Mellishin. Sananen teidän armollenne ka-kahdenkesken. Kysykää, kuka osaa panna läskin menemään ja lihakset tulemaan. Kysykäähän — pyydän teidän armonne luvalla. Mitä teidän armonne haluaa ottaa?"
"Varokaa, taivaan tähden!" huudahti loordi Worthington, siepaten hänestä kiinni, kun hän hoippui takaperin raidetta kohti. "Ettekö näe junaa?"
"Kyllä tiedän", sanoi Mellish vakavasti. "Olen täydessä reilassa. Ei sen paremmassa kukaan. Minä olen Bob Mellish. Kysykääs —"
"Kuule. Pois nyt täältä", sanoi eräs seurueesta, voimakas mies, jolla oli arpinen naama ja murskattu nenä, tarttuen Mellishiin ja työntäen hänet junaan. "Sinä tarvitset pihvin tuolle silmällesi, johon erehdyit saamaan hollantilaisen vasaramiehen, Byron. Siinä on nyt enemmän keltamaalia kuin mielelläsi haluat näyttää kirkossa huomenna."
Tälle kaikki remahtivat nauraa hohottamaan ja valtasivat rynnäköllä tyhjän ensi luokan vaunun. Lydia ja Alice ehtivät hädin tuskin asettua paikoilleen junassa, ennenkuin se lähti.
"Todellakin minun täytyy sanoa", virkkoi Alice, "että jos nuo olivat herra Cashel Byronin ja loordi Worthingtonin seurustelutovereita, niin on heillä perin omituinen maku."
"Niin", sanoi Lydia miltei töykeästi. "Minä olen melkoinen kieliniekka, mutta en kuitenkaan ymmärtänyt ainoatakaan lausetta heidän keskustelustaan, vaikka kuulin kaikki selvästi."
"Ne eivät olleet herrasmiehiä", sanoi Alice. "Sinä sanoit, ettei kukaan voi jonkun henkilön ulkonäöstä päättää, onko hän herrasmies vai ei; mutta varmastikaan et voi pitää noita miehiä loordi Worthingtonin vertaisina."
"En kylläkään", sanoi Lydia. "He ovat raakimuksia; ja Cashel Byron on ilmeisin raakimus heistä kaikista."
Pelästyneenä ei Alice uskaltanut virkkaa enää mitään ennenkuin he poistuivat junasta Victoria-asemalla. He näkivät väentungoksen sen vaunun edustalla, missä Cashel oli matkustanut. Alice kiiruhti ohitse, mutta Lydia kysyi paikalla olevalta junamieheltä, oliko jotakin tapahtunut. Mies vastasi, että joku juopunut oli junasta laskeutuessaan pudonnut radalle, niin että, jos juna olisi ollut liikkeessä, hän olisi saanut surmansa. Lydia kiitti junamiestä ja kääntyessään poispäin hänestä huomasi Bashvillen seisovan edessään lakkiaan koskettaen. Lydia ei ollut antanut hänelle määräystä tulla vastaan. Kuitenkin hän suhtautui hänen läsnäoloonsa kuten itsestään selvään asiaan ja kysyi, olivatko vaunut saapuvilla.
"Eivät ole", vastasi Bashville. "Kuski ei ollut saanut määräystä."
"Aivan oikein. Ajurinvaunut, olkaa hyvä." Kun Bashville oli mennyt, kysyi hän Alicelta: "Käskitkö sinä Bashvillen tulla meitä vastaan?"
"En toki! Sellainen ei pälkähtäisi päähänikään."
"Kummallista! Hän tietää kuitenkin velvollisuutensa paremmin kuin minä, niin että epäilemättä hän on menetellyt oikein. Hän on varmaankin odottanut koko iltapäivän, mies-poloinen."
"Eihän hänellä ole muutakaan tekemistä", sanoi Alice huolettomasti.
"Siinä hän tuleekin. Ja on valinnut meille ihan uudet ajurinvaunut."
Sillävälin oli Mellish kiskottu pois junan alta ja istutettu erään matkatoverinsa polvelle. Hän oli turruksissa ja hänen otsassaan oli iso kuhmu. Hänen silmänsä olivat melkein ummessa. Lysynenäinen mies osoittautui nyt taitavaksi haavuriksi. Cashelin tukiessa potilasta toisen polvella ja muun seurueen pitäessä väkijoukkoa erillään puoleksi kehoituksilla, puoleksi väkivoimalla, hän otti esiin haavaveitsen ja muitta mutkitta pienensi kuhmun avaamalla sen lansetillaan. Sitten hän sitoi haavan näppärästi mukanaan olevilla tarve-aineilla ja karjaisi Mellishin korvaan herättääkseen hänet. Mutta treenari vain örisi ja antoi päänsä retkahtaa hervottomana rinnalle. Koetettiin karjua uudelleen, mutta turhaan. Cashel lausui kärsimättömästi mielipiteenään, että Mellish teeskenteli, ja selitti, ettei hän halunnut seisoa siinä hänen narrinaan koko iltaa.
"Jos hän olisi minun kaverini eikä teidän", sanoi lysynenäinen mies, "niin herättäisin hänet kylläkin pian."
"Minä säästän teiltä sen vaivan", sanoi Cashel, kumartuen kylmäverisesti ja ottaen treenarin korvan ruston hampaittensa väliin.
"Noin juuri se on tehtävä", sanoi toinen hyväksyvästi, kun Mellish parahti ja ponnahti jaloilleen. "No nyt siis. Mars eteenpäin." Hän tarttui Mellishin oikeaan käsivarteen, Cashel vasempaan, ja niin he taluttivat hänet pois välissään piittaamatta vähääkään hänen kyyneleistään, hänen väitteistään, että hän oli loukannut itseään, hänen vetoomuksestaan siihen, että hän oli vanha mies, tai hänen katkerasta kysymyksestään, missä Cashel olisi ollut sillä hetkellä ilman hänen huolenpitoaan.
Loordi Worthington oli käyttänyt hyväkseen tätä tapaturmaa pujahtaakseen pois matkatoveriensa seurasta ja ajaakseen yksin asuntoonsa Jermyn Street'in varrelle. Hän oli vieläkin suuresti kiihdyksissään, ja kun hänen kamaripalvelijansa, vanha talon asukas, jonka kanssa hän oli tuttavallisissa suhteissa, toi hänelle kirjeen, joka oli saapunut hänen poissaollessaan, kysyi hän häneltä neljä kertaa, oliko kukaan käynyt häntä tapaamassa, ja neljä kertaa keskeytti hänet sekalaisilla selostuksilla siitä, mikä loistava päivä hänellä oli ollut ja millainen onni häntä oli suosinut.
"Löin vetoa viisisataa tasan, että se loppuisi neljännestunnissa; ja sitten löin Byronin kanssa kaksisataa viisikymmentä yhtä vastaan, ettei se loppuisi siinä ajassa. Niin sitä on pelattava, vai mitä, Bedford? Luuletteko, että Cashel antaisi kaksisataaviisikymmentä livahtaa sormiensa läpi! Peijakas kuitenkin, ovela veijari hän on. Kun neljätoista minuuttia oli mennyt, pidin viittäsataani menneinä. Hollantilainen tappeli vielä riivatusti, ja Cashel alkoi yhtäkkiä käydä heikoksi ja koetti peräytyä irti ottelusta. Olisittepa nähnyt, miten hollantilaisen silmät kiiluivat, kun hän syöksyi hänen jälkeensä. Hän oli varma kuin nakutettu, että hän tekisi Cashelista selvän siinä tuokiossa."
"Tosiaankin, teidän armonne! Jopa jotakin!"
"Niin juuri: siinä luulossa minäkin olin. Mutta se oli kaikki vain tuon lurjus-paran pettämiseksi. Peijakas, Bedford, olisittepa nähnyt sen iskun, jonka Cashel survaisi oikealla kädellään. Mutta te ette olisi voinut sitä nähdä, se oli liian nopea. Hollantilainen nukkui ruohikossa ennenkuin tiesi iskua saaneensakaan. Byron oli kerännyt hänelle viisitoista puntaa, ennenkuin hän tuli tajuihinsa. Kyllä hänen leukansa tuntui varmaan hiton omituiselta sen jälkeen. Helkkari, Bedford, se Cashel on täydellinen ihme. Minä löisin hänen puolestaan vetoa joka pennin, mitä minulla on, ketä ikinä hyvänsä vastaan. Hän saa ihmisen ylpeilemään siitä, että on englantilainen."
Bedford katseli alistuvalla ihmetyksellä, kun hänen isäntänsä innostuksesta haltioissaan asteli kiireesti edestakaisin huoneessa, tuon tuostakin puiden nyrkkiään ja hutkien kuviteltua hollantilaista. Vihdoin kamaripalvelija rohkeni huomauttaa, että hän oli unohtanut kirjeen.
"Oh, hiiteen kirje!" sanoi loordi Worthington. "Se on rouva Hoskynin käsialaa — varmaan kutsu tai muuta sellaista roskaa. Kas niin, katsotaanpas."
Campden Hill Road. Lauantaina.
Rakas loordi Worthington.
— En ole unohtanut lupaustani hankkia Teille tilaisuutta näkemään läheltä kuuluisaa rouva Herbertiä — madame Simplicitaa, kuten Te häntä kutsutte. Hän on luonamme huomenillalla, ja olisimme hyvin onnelliset nähdessämme silloin Teidätkin, jos viitsitte tulla. Kello yhdeksältä herra Abendgasse, kuuluisa saksalainen taidearvostelija ja minun hyvä ystäväni, lukee meille tutkielman "Totuudesta taiteessa"; mutta en tahdo lausua Teille sitä kohteliaisuutta, että väittäisin uskovani sen kiinnittävän mieltänne; joten voitte tulla kymmeneltä tai puoli-yhdeltätoista, jolloin kaikki illan vakavat asiat ovat ohi.
"No, on sitä häikäilemättömyyttä", sanoi loordi Worthington, keskeyttäen lukemisensa. "Tuo naisväki luulee, että koska nautin elämästä järjellisellä tavalla, en osaa erottaa taulun takapuolta etupuolesta tai kirjan sisäpuolta kansista. Menen lyönnilleen kello yhdeksän."
Otaksun, ettei kukaan Teidän tuttavistanne harrasta taidetta. Ettekö voisi tuoda minulle kuuluisuuden tai pari! Haluaisin kovin mielelläni saada herra Abendgasselle niin hyvän kuulijakunnan kuin mahdollista. Kuitenkaan ei hänellä näinkään tule olemaan syytä valittaa, sillä voin imarrella itseäni vakuuttamalla saaneeni jo lupiin erittäin arvokkaan seuran. Jos kuitenkin voitte lisätä vielä jonkun mainehikkaan nimen luettelooni, niin tehkää se kaikella muotoa.
"Hyvä on, rouva Hoskyn", sanoi loordi Worthington, katsoen ovelasti hölmistyneeseen Bedfordiin. "Te tulette saamaan kuuluisuuden — oikein todellisen — ei mitään vanhoja, homeisia saksalaisia — jos vain voin saada hänet tulemaan. Jos joku hänen väestään ei pidä hänestä, niin he voivat sanoa sen hänelle. Vai mitä, Bedford?"
VI LUKU.
Seuraavana iltana Lydia ja Alice saapuivat rouva Hoskynin taloon Campden Hill Roadin varrelle muutamia minuutteja ennen kello kymmentä. He tapasivat loordi Worthingtonin etupuutarhassa tupakoimassa ja juttelemassa herra Hoskynin kanssa. Hän heitti pois sikaarinsa ja palasi sisään molempien naisten seurassa, jotka huomasivat hänen olevan hiukan viinin kiihoittamana. He menivät sivuhuoneeseen riisumaan viittojaan, jättäen hänet portaiden juurelle. Silloin he kuulivat jonkun tulevan alas ja puhuttelevan häntä kiihtyneenä. "Worthington, Worthington. Hän on alkanut pitää puhetta koko seurueelle. Hän nousi ylös samassa kuin ukko Abendgasse istui alas. Miksi hitossa tilasit samppanjaa päivällisillä?"
"Sh-sh-sh! Eihän toki! Tulehan mukaani; koetetaan saada hänet pois hiljaisuudessa."
"Kuulitko?" sanoi Alice. "Jotakin on varmaan tapahtunut."
"Toivon sitä", sanoi Lydia. "Tavallisesti näissä iltakutsuissa onkin vikana se, ettei mitään tapahdu. Älkää ilmoittako meitä, pyydän", lisäsi hän palvelijalle heidän noustessaan portaita. "Koska olemme tulleet näin myöhään, niin säästäkäämme herra Abendgassen tunteita menemällä sisään niin hiljaa kuin mahdollista."
Heidän ei ollut ollenkaan vaikea päästä sisään huomaamatta; sillä rouva Hoskyn piti hämärää kauniina, ja hänen huoneensa olivat vain himmeästi valaistut kahdella omituisella vaaleanpunaisella lasilyhdyllä, joiden sisällä lekotti utuiset liekit. Keskellä suurempaa huonetta oli granaatinvärisen plyyshiliinan kattama pöytä, jolla oli lukupulpetti ja kaksi hopeisiin kynttiläjalkoihin asetettua kynttilää, joiden valo, ollen lyhtyjä kirkkaampi, loi voimakkaat kaksoisvarjot seisovista ihmisryhmistä. Ympärilläoleva tila oli täytetty tuoleilla, joilla istui enimmäkseen naisia. Heidän takanaan pitkin seinänviertä seisoi rivi miehiä, joiden joukossa oli Lucian Webber. Kaikkien silmät olivat tähdätyt Cashel Byroniin, joka piti puhetta jollekin pöydän ääressä istuvalle parrakkaalle silmälasiniekka herralle. Lydia, joka ei vielä ennen ollut nähnyt Cashelia seurustelupuvussa eikä huolettomassa olossaan, hämmästyi hänen käyttäytymistään. Hänen silmänsä säihkyivät, hänen itseluottamuksensa piti seuruetta valloissaan, ja hänen karkea äänensä loi hiljaisuuden, jota se rikkoi. Hän oli loistavalla tuulella ja tehosti lauseitaan huitomalla ojennettua vasenta käsivarttaan, samalla kuin piti oikean käsivartensa koukistettuna tiukkaan liki ruumistaan ja silloin tällöin terästi huomautuksiaan heiluttamalla hienoisesti sen etusormea.
"— — toimeenpano-voima", lausui hän Lydian astuessa sisään. "Se on hyvin sattuva sana, hyvät herrat, ja sellainen, josta minä voin sanoa teille yhtä ja toista. Meille on sanottu, että jos tahdomme sivistää lähimmäisiämme, on meidän tehtävä se etupäässä oman elämämme esimerkillä, tulemalla itsekukin korkeimman kulttuurin kuvastimeksi, mitä tunnemme. Mutta minä kysyn nyt, kuinka voi kukaan tietää, että olette kulttuurin kuvastin? Ettehän voi kulkea kuin ilmoitusmies, kantaen selässänne taulua, jossa on julistettuna kaikki ne kauniit ajatukset, joita teillä on päässänne; ja siitä voitte olla varma, ettei kukaan ihminen pidä teidän pelkkää ulkonäköänne omaansa parempana. Te tarvitsette toimeenpanovoimaa: sitä te tarvitsette. Otaksukaamme, että kävelette pitkin katua ja näette jonkun miehen pieksävän naista ja näyttävän huonoa esimerkkiä sivistymättömille. No, teidän olisi tietysti annettava heille hyvä esimerkki, ja, jos olette mies, tahtoisitte pelastaa naisen; mutta te ette voi tehdä sitä pelkästään olemalla, sillä silloinhan antaisitte huonon esimerkin menemällä ohi ja jättämällä naisparan pieksettäväksi. Mitä teidän siis tarvitsee tietää kyetäksenne toimimaan aatteidenne mukaisesti? No, teidän tarvitsee tietää, miten iskeä miestä, milloin iskeä häntä ja mihin iskeä häntä; ja sitten tarvitsette rohkeutta puuttumaan asiaan ja tekemään sen. Se on toimeenpanovoimaa, ja se on kipeämmin tarpeen, kuin istua ja ajatella kuinka hyviä olette, mihin tämän herran opetus lopultakin koituu. Ettekö ymmärrä? Te tarvitsette toimeenpanovoimaa näyttääksenne esimerkkiä. Jos jätätte sen sivistymättömien asiaksi, silloin heidän esimerkkinsä leviää, vaan ei teidän. Ja katsokaamme asian poliittista puolta. Kuulin muutaman miehen sanovan puistossa eräänä sunnuntaina, että tässä maassa me emme voi tehdä mitään; sillä, sanoi hän, jos loordit ja suurtilalliset taikka joku muu ylimyssakki tahtoisivat ajaa meidät mereen, niin mitä muuta voisimme tehdä kuin mennä? Siellä joku herra nauraa tälle minun sanalleni; mutta minä kysyn häneltä, mitä hän tekisi, jos poliisit tai sotamiehet tulisivat tänä iltana ja käskisivät hänen lähteä mukavasta talostaan ja mennä Thamesiin? Sanoisiko hän heille ehkä, ettei hän ensi vaaleissa tulisi äänestämään heidän päämiehiään? Tai, jos siitä ei olisi apua, sanoisiko hän, että hän kehoittaisi tuttaviaankin tekemään samoin? Kaunista toimeenpanovoimaa sellainen! Ei, hyvät herrat. Älkää antautuko niiden petettäviksi, jotka ovat panneet rahansa peliin teitä vastaan. Ensimmäinen opittava on, miten tapella. Ei hyödytä mitään ostaa kirjoja ja tauluja, jollette tiedä, miten suojella niitä yhtä hyvin kuin omaa päätännekin. Jos tuo herra, joka nauroi, osaisi tapella ja kaikki hänen naapurinsakin osaisivat tapella, niin ei hänen tarvitsisi pelätä poliiseja, eikä sotamiehiä, ei ryssiä eikä preusseja, eikä ketään niistä miljoonista ihmisistä, jotka voivat olla hänen kimpussaan minä päivänä hyvänsä, niin hyvässä turvassa kuin hän luuleekin olevansa. Mutta, sanotte te, pankaamme toimeen työnjako. Älkäämme tapelko itse puolestamme, vaan palkatkaamme toiset tappelemaan puolestamme. Tämä osoittaa, miten jotkut ihmiset, saatuaan kiinni jostakin aatteesta, kehittävät sitä niin typerän pitkälle, että käy kiusaksi kuunnella heitä. Tappeleminen on itsesäilytyskeino: toinen ihminen ei voi tehdä sitä teidän puolestanne. Yhtä hyvin voisitte panna toimeen työnjaon päivällisenne syömiseen nähden ja palkata yhden miehen syömään pihvin, toisen perunat ja kolmannen juomaan oluen. Mutta otaksukaamme todistelun vuoksi, että palkkaatte toiset tappelemaan puolestanne. Entä jos joku toinen maksaa heille enemmän ja he tappelevat kieroon tai kääntyvät avoimesti teitä vastaan? Saisitte silloin syyttää yksinomaan itseänne siitä, että annoitte toimeenpanovallan rahalle. Sentähden sanon, että miehen ensimmäinen velvollisuus on oppia tappelemaan. Jollei hän kykene siihen, ei hän voi näyttää esimerkkiä; hän ei voi puolustaa omia eikä lähimmäisensä oikeuksia; hän ei voi säilyttää ruumiinterveyttään; ja jos hän näkee voimakkaan pahoinpitelevän heikompaansa, ei hän voi tehdä enempää kuin luikkia pois ja ilmoittaa lähimmälle poliisille, joka todennäköisesti ei ehdi paikalle ennenkuin pahin on jo tehty. Ja vaikka hän tuleekin sitten tämän rouvan salonkiin ja tekee itsensä kuvastimeksi, ei hän voi tuntea itseään mieheksi sen jälkeen. Suvaitkaa kuitenkin ymmärtää minua, hyvät herrat: en tarkoita, että teidän tulisi ottaa kaikki, mitä sanon, liian täsmällisesti — liian kirjaimellisesti, niin sanoakseni. Jos näette miehen pieksävän naista, on teidän mielestäni mentävä väliin periaatteen vuoksi. Mutta älkää odottako naisen kiittävän teitä siitä; ja pitäkää silmällä häntä: älkää antako hänen päästä taaksenne. Mitä mieheen tulee, antakaa hänelle vain kerran niin että tuntuu, ja menkää pois. Älkää koskaan pysähtykö ja antautuko katutappeluun; sillä se on alhaista ja päättyy yleensä huonosti kaikille asianosaisille. Tämä on kuitenkin vain pieni käytännöllinen neuvo. Se ei muuta sitä suurta periaatetta, että teidän on hankittava itsellenne toimeenpanovoimaa. Kun saatte sitä, tulee teillä olemaan rohkeuttakin; ja mikä parempi, rohkeudestanne tulee olemaan teille jotain hyötyäkin. Sillä vaikka teillä olisikin rohkeutta luonnostaan, niin, jollei teillä ole yhtä hyvin toimeenpanovoimaa, johtaa rohkeutenne teidät vain ottamaan selkäänne sellaisilta miehiltä, joilla on sekä rohkeutta että toimeenpanovoimaa; ja mitä hyvää siitä on teille? Ihmiset sanovat, että olette sisukas mies; mutta he eivät hanki teille panoksia, jollette voi niitä voittaa. Teidän olisi paljon parempi pistää sisunne taskuun ja heittää sieni ylös niinkauankuin näette tehdä sen.
"Tästä sisu-kysymyksestä on minulla vielä sanottavana jotakin, mikä on keventävä professorin mieltä erääseen seikkaan nähden, josta hän tuntui olevan levoton. En ole musiikkimies; mutta tahdonpa näyttää, kuinka mies, joka ymmärtää yhden taiteen, ymmärtää kaikkia taiteita. Ymmärsin professorin huomautuksista, että on olemassa musiikin alalla Wagner-niminen mies, joka on niin sanoaksemme sisukas säveltäjä, ja että musiikin harrastajat, vaikka eivät voikaan kieltää, että hänen sävellyksensä ovat ensiluokkaisia ja että hän, niin sanoaksemme, voittaa ottelunsa, kuitenkin koettavat väittää, että hän voittaa ne ikäänkuin ulkolais-tavalla ja ettei hänellä ole todellista tieteellisyyttä. Nyt tahdon sanoa professorille, ettei hänen tarvitse välittää sellaisesta puheesta. Kuten vast'ikään osoitin teille, ei hänen sisunsa hyödyttäisi häntä ollenkaan ilman tieteellisyyttä. Hän olisi ehkä voinut lyödä muutamia toisen luokan kykyjä äkkisyöksyllä nuorena ollessaan; mutta hän ei olisi voinut kestää niin kauan kuin hän on kestänyt, jollei hän olisi samalla taitava. Hänen tyylinsä uutuus se panee ihmiset ymmälle; sillä, huomatkaa, jokaisen ihmisen on kehitettävä itsestään oma tyylinsä; eikä hyödytä ollenkaan ajatella, että tyylin on oltava sama kuin viimeksi-edellisen, tai oikea lähinnä-seuraavalle, tai joku kertakaikkiaan määrätty normaalityyli, ja että kaikki muut tyylit ovat vääriä. Tietämättömyydestä tässä suhteessa puhutaan enemmän pötyä kuin mistään muusta syystä. Tulette huomaamaan, että ne, jotka halventavat professori Wagneria, ovat joko kateellisia, tai ovat he vanhoja esiintyjiä, jotka eivät ole tottuneet hänen tyyliinsä ja luulevat, että kaiken uuden täytyy olla huonoa. Odottakaahan joku aika, niin, uskokaa minun sanaani, he tekevät kerrassaan täyskäännöksen ja vannovat, ettei hänen tyylinsä ole lainkaan uutta ja että hän on varastanut sen joltakin, jonka he näkivät ollessaan kymmenvuotiaita. Historia näyttää, että niin on sellaisten miesten laita ollut kaikkina aikoina, kuten tämä herra sanoi; ja hän mainitsi teille esimerkkinä Beethovenin. Mutta sellainen esimerkki ei teihin tehoa, koska tuskin yksi miljoonasta on koskaan kuullutkaan Beethovenista. Ottakaamme mies, josta jokainen on kuullut: Jack Randall! Ihan samaa sanottiin hänestäkin. Tämän jälkeen ei enää tarvitse hakea esimerkkiä musiikkimiesten joukosta. Totuus on, että maailmassa on siinä määrin kateellisia ja pahansuopia ihmisiä, etteivät he voi sietää kelpo miehelle tunnustettavan hänen ansioitaan; ja jos heidän täytyy myöntää hänen pystyvän johonkin, niin he koettavat todistaa, että on jotakin muuta, johon hän ei pysty. Tahdon nyt valaista tämän teille lyhyesti ja asiallisesti. Tämä saksalainen herra, joka tietää musiikkiasiat perinpohjin, sanoi monien uskottelevan, että tällä Wagnerilla on sisua, mutt'ei tieteellisyyttä. No niin, minä, vaikk'en tiedä mitään musiikista, tahdon lyödä kanssanne viisikolmatta puntaa vetoa siitä, että on olemassa toisia, jotka myöntävät hänen olevan täynnä tieteellisyyttä, mutta väittävät häneltä puuttuvan sisua ja sanovat, että kaikki, mitä hän tekee, tulee hänen päästään, mutt'ei sydämestään. Siitä tahdon lyödä vetoa kaksikymmentäviisi puntaa; ja olkoon talon herra panostenhaltija, ja saksalainen herra erotuomari. No? Hyvä, näen mielihyväkseni, ettei ole haasteen vastaanottajia.