Ukko pysähtyi hetkiseksi ja pyyhki hikeä otsaltaan. Näki että hän ponnisteli vakavasti temmatakseen yleisön mukaansa, mutta tulokset eivät oikein vastanneet vaivannäköä. Kuulijat harvenivat harvenemistaan, ja pari kolme äijää suorastaan nukkui.
Isäukko ei kuitenkaan heittänyt vielä kirvestään järveen, vaan jatkoi:
— Minä olen ollut naimisissa jo kolmattakymmentä vuotta ja olen yhä edelleenkin. Voin siis, kehumatta liikaa itseäni, — oma kiitos on minusta aina haissut oikein myrkylliseltä — voin siis väittää olevani asiantuntija. Minulla on kuusi poikaa ja pari kolme muutakin lasta. Eikä tarvitse kenenkään tulla sanomaan, että minun lapseni olisivat hänen ovellaan käyneet kengännauhoja kaupittelemassa. Eipä silti, että kengännauhojen kaupittelemisessa mitään häpeällistä olisi, mutta minä arvelen, ettei sillä ahväärillä hevillä miljonääriksi päästä.
Tässä veti isä suutaan vähän nauruun, mutta yleisö töllisteli häneen niin vakavasti kuin olisi kuunnellut saarnaa.
Huomasin, että isäukkoa ei huvittanut enää jatkaa, enkä voi moittia häntä siitä. Ei olisi mitään erityistä nautintoa kiskoa perässään kaksitoistakoukkuista jousiäestä pitkin huonosti kynnettyä kesantopeltoa, ja Katinhännän syvien rivien mukaansa tempaaminen näkyi olevan jokseenkin yhtä kiitollista hommaa.
Ukko Kenonen tekikin äkkiä ruton lopun koko puheesta, jonka hän varmasti oli suunnitellut paljon pitemmäksi, ja huipisti sen seuraavaksi loppulauseeksi:
"Niinkuin tästä lyhyestä esityksestäni on käynyt selville, on mielestäni, ja toivottavasti kaikkien tervejärkisesti ajattelevien kansalaisten mielestä, päivänselvää, että tulevissa vaaleissa on, mikäli ei erittäin painavia syitä jossakin satunnaisessa tapauksessa ole lieventävänä asianhaarana esilletuotavaksi, eduskuntaan valittava vain sellaisia henkilöitä, jotka ovat laillisessa avioliitossa ja jotka käsittävät jokaisen uuden lapsen uudeksi edistysaskeleeksi. Sillä ihmiskunnan tosi ja vakava edistys voi minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan tapahtua vain lapsenkamaritietä".
Ukko kumarsi ja pysähtyi silmänräpäykseksi odottamaan kättentaputuksia. Todennäköisesti olisi hän niitä saanutkin, ellei eräälle torkkujista olisi sattunut juuri silloin ja kuin isäukon puheen päätösmerkiksi tapahtumaan jokin äänekäs vahinko.
Yleisö repesi tällöin riivatunmoiseen nauruun, niin että nukkujakin heräsi, hieroi silmiään ja tuijotti tyhmistyneen näköisenä ympärilleen.
Isä astui raivostuneena alas puhujapaikalta ja sanoi minulle kovalla äänellä, että tällaiselle yleisölle puhuminen on samaa kuin päärlyjen heittäminen siihen sikalaumaan, jota tuhlaajapoika deekikselle jouduttuaan sai elinkeinokseen paimentaa vieraalla maalla. Jos hän olisi tietänyt, että tämän paikkakunnan ihmiset ovat moisia porsaita, niin olisi hän mieluummin lähtenyt Ovambomaalle puhumaan järkiperäisestä poronhoidosta kuin pitämään valtiollista puhetta tämmöiselle ulosvalitulle aasijoukolle, joka on vielä tuskin muuta kuin raakalaisasteella.
IX
Voitte uskoa, kun väitän, että ukko oli huonolla tuulella. Hän päätti heti lähteä paluumatkalle Katinhännästä, ja sanoi siihen kyllä aikoja kuluvan, ennenkuin häntä voidaan houkutella puhujaksi sellaisille takapajulla oleville paikkakunnille kuin Katinhäntään.
Erään paikkakuntalaisen rattailla pääsimme lähtemään takaisin sille asemalle, jolta olimme tulleet, mutta noin 3 kilometrin päässä asemalta olevassa tienhaarassa sanoi katinhäntäläinen, ettei hän voi tulla asemalle asti, vaan täytyy meidän kävellä loppumatka. Isäukko koetti ensin uhkauksilla, sitten houkutuksilla ja lopuksi rukouksilla saada miestä viemään meidät asemalle, mutta mies sanoi, että hänellä on kiireet paikat, kun hän on kätilöä noutamassa, ja arveli, ettei meille kahdelle riskille miehelle ollut mikään konsti kävellä lyhyttä loppumatkaa selvää tietä pitkin.
Eikä meidän muu auttanutkaan. Tie oli hirveän kurainen, mutta kun harppasi ojan toiselle puolelle, niin pääsi jotenkuten kulkemaan. Isäukko sylkäisi ja kirosi kiitokseksi katinhäntäläiselle kyytimiehelle, ja sanoi, ettei sellaisella väellä kuin Katinhännässä asuu pitäisi olla ensinkään oikeutta jatkaa sukuaan.
Minä, piintynyt pääkaupunkilainen, en ole koskaan käyttänyt kalosseja enkä ole oikein ymmärtänyt sellaisia ihmisiä, jotka luulevat niitä tarvitsevansa. Nyt minä ymmärrän. Mitä vanhemmaksi ihminen, nim. normaali-ihminen tulee, sitä ymmärtäväisemmäksi ja suvaitsevaisemmaksi hän muuttuu ympäristöään ja lähimmäisiään kohtaan. Ja kalossinkäyttäjien ymmärtämiseen tarvitaan vain pistäytyminen maaseudulle sateiseen aikaan. Vihdoin päästiin taloon, jonka seinässä oli sinisillä kirjaimilla valkoisella pohjalla "Huoneita matkustajille".
— Onko huonetta? kysyi ukko.
— Onhan niitä. Tässä olisi kahden hengen huone, jos kelpaa.
— Kyllä se kelpaa, ilmoitti isäukko ja riisui kenkänsä sekä käski minun tehdä samoin, ja sanoi sitten palvelustytölle, että nämä kengät on heti puhdistettava, koska meillä ei ole toisia jalkineita, niin että täytyy odottaa sukkasillaan.
Naisihminen otti huostaansa jalkineemme ja vei ne, riiputtaen niitä varovaisesti vasemmassa kädessään. Olen jostakin lukenut, että Amerikassa naispalvelija pitäisi suurena loukkauksena, jos hänen tehtäväkseen jätettäisiin kenkien kiilloittaminen. Ajattelin itsekseni, että mitähän amerikkalainen palvelijatar sanoisikaan tuollaisista kengistä!
Huone oli tavallisen siisti. Siinä ei ollut minkäännäköistä, mikä olisi erottanut sen tuhansista muista kotimaisista matkailijahuoneista.
Mutta seinän takaa kuului merkillistä jähinää. Kuulosti siltä, kuin olisi joku tuupattu ovesta sisään ja kompastunut tuoliin.
— So so! huusi joku vähän sortunut miesääni. — Nyt oli mennä pöytä nurin!
— Mitäs se Maikki meinaa, kun tuolla tavalla tyrkkii vieraitaan, nikotteli joku toinen ääni.
Nyt sekautui puheeseen nainen, nähtävästi tai oikeastaan kuultavasti mainittu Maikki.
— Tuollainen vieras! Tulkaa eteiseen katsomaan minkä siivon se on sinne tehnyt! Lainehtii ihan! Sellainen porsas!
— No, noh, vahinkohan se on ollut. Heikki on niin väsynyt. Nyt se jo kuorsaa tuossa sohvalla.
— Luuletteko te, että minun on pakko ruveta siivoomaan sellaisten sikojen jälkiä! Jos nyt sattuisivat poliisit tulemaan tarkastukselle.
— No, ei Maikki nyt hauku i-ihmisiä. Rahallahan siitä pääsee. Maikki puhdistaa nyt vain, niin Maikki saa tästä 20 markkaa.
Maikki tuntui rauhoittuvan ja poistuvan huoneesta.
— Kuule Heikki, älä rupea nukkumaan, muuten et jaksa nousta asemalle. Juna lähtee tunnin päästä, ja me mennään Helsinkiin. Hei Heikki! Nouse ylös — juomaan!
— Anna sen nukkua! Eihän sitä voi tuossa kunnossa junaan viedä.
Asemalla jo joutuu kiinni. Kaadappas minulle vähän.
Sieltä kuului nyt pullon pulputusta ja juomalasien kalahduksia.
Sitten remahti äkkiä virsi:
"Sun haltuus rakas isäni
Mä annan vanhan äitini…"
Palveleva henkemme toi kengät. Ne olivat puhdistetut ja kuivat.
— Minä kuivailin niitä hellan päällä, niin viipyi näin kauan…
— Tuolla tuntuu olevan iloisia veikkoja seinän takana, sanoi isäukko.
— Mitä lienevät asioitsijoita. Mutta ne lähtevät iltajunalla.
Seinän takaa ei kuulunut muuta kuin örinää ja mörinää. Silloin tällöin mies, jolla ei ollut musiikkikorvaa enempää kuin variksella, viritti laulun vanhasta äidistään.
Isä kävi puhelimessa ja viipyi neljännestunnin. Hänen huoneeseen palattuaan kuulimme, että seinän takana oltiin lähtöhommissa.
— Nyt pohjaan ja asemalle! Ei ole enää kuin varttitunti junan lähtöön.
— Heikki, nouse ylös!
— Ei, kyllä se pitää saada ylös. Heikki, nouse ylös, juna lähtee!
— Nosta se istualleen!
— Heikki, juna jättää!
Kuului läiskähdys.
— Älä lyö sitä päähän! Minä käännän sen mahalleen, niin läiskytä takapuolille.
Läiskis, läiskis, läiskis…
— Ei se herää, ja minun kämmentäni kihelmöi. Voipas juutas kuinka meni rievuksi! Ei se paljon kestä, vaikka on miestä kehumaan.
— Kyllä se täytyy jättää.
— No sitten se suuttuu jumalattomasti — Heikki! Ylös heti!
— Ei se herää. Suuttukoon. Jos ei nyt lähdetä, niin jäämme mekin junasta.
Vihdoin kuului ovien pauketta ja kaikki hiljeni seinän takana.
Kun palvelushenki illalla toi teetä huoneeseemme, kysyi isä:
— Ei tainnut joutua Heikki junaan?
Palvelushenki kohautti olkapäitään ja vastasi:
— Siellä se nukkuu sohvalla kuin raato… vaikka koko talonväki oli repimässä sitä ylös.
Kun me aamulla olimme lähdössä asemalle, kuulimme Heikin riitelevän seinän takana:
— Mikä h—tin pesä tämä on, jossa ei ihmisiä herätetä junalle? Minun olisi välttämättä ollut oltava eilen illalla Helsingissä… tärkeissä asioissa…!
Isäukko remahti nauramaan ja sanoi minulle, että on sitä hänellekin sattunut sellaista, ja että tämä on yleinen ajan kuva keskinkertaisesta matkailijakodista keskinkertaisella maaseudulla.
X
Tämä meidän matkamme sattui niihin aikoihin, jolloin taistelu kotimaisten tulitikkujen ja ruotsalaisen trustin välillä oli leimahtanut ilmiliekkiin.
Isäukko oli kotona usein sanonut äidille, että hän toivoisi, että isänmaalliselle miehelle aukenisi vielä joku ala, jolla hän voisi tehdä mainehikkaita tekoja, mutta pelkäsi, että kaikki oli jo tehty, mitä ylimalkaan tehdä voidaan. Ukko sanoi, että hän on syntynyt liian myöhään, ja että häntä vainoaa kirotun huono onni. Toiset ehtivät aina edelle. Lönnrot keräsi Kalevalan, Snellman teki oman rahan ja kohotti suomenkielen, ja kun vapaustaistelu syttyi, sattui isäukko jäämään punaiselle puolelle, jossa oli pakko olla hiljaa. Hyvin hiljaa ukko muuten silloin olikin, ei liikkunut kaupungilla, muutti nimeänsä ja asuntoansa kerran viikossa ja kasvatti pitkää partaa. Kun ei valkoista armeijaa alkanut kuulua helmikuun alkupäivinä Helsinkiin, niinkuin ukko oli ennustanut, tuli hän levottomaksi ja sanoi, että ellei Valkoinen Suomi kiirehdi, niin tapahtuu onnettomuus ja demagoogit saavat hänet käsiinsä. Isäukko sanoi, että jos hän olisi ollut valkoisen armeijan päällikkö, niin olisi hän hyökännyt pääkaupunkiin kuin myrskytuuli, oikeassa kädessään kaksiteräinen miekka ja vasemmassa kädessään muurauskauha, ja tehnyt punaisista sylttyä 24 tunnissa.
Mutta onni ei ole koskaan hymyillyt isälle, eikä antanut hänelle tilaisuutta näyttää, mihin hän oikeastaan pystyy.
Kun tulitikkusota alkoi, niin suhtautui isä siihen aluksi välinpitämättömästi ja sanoi, että hän käyttää sellaisia tikkuja, joita saa halvemmalla, valmistipa ja möi heitä sitten vaikka ukko mustilainen.
Kuitenkin tapahtui isäukossa muutaman päivän kuluttua perinpohjainen mielenmuutos. Hän tuli eräänä päivänä omituisen ja salaperäisen näköisenä kaupungilta, ja hänen älykkäissä silmissään oli merkillinen kiilto, kun hän sanoi, että ajan kello on kumahtaen lyönyt ja että hän luulee oikean hetken tulleen. Äiti meni lähemmäksi haistelemaan ukon henkeä, mutta ei siinä mitään vikaa ollut, ja isä sanoi, että nyt on tullut aika, jolloin tarvitaan oikeata miestä oikealla paikalla. Suuri taistelu on alkanut, ja hän aikoo asettua sen etunenään, ennenkuin joku muu ennättää siihen tuppautua. Kysymys on kotimaisen tulitikkuteollisuuden elämästä ja kuolemasta, ja hän on päättänyt pelastaa sen elämään, vaikka housunkannattimet katkeaisivat.
Sitten sanoi isä toimeenpanevansa ensimmäiseksi suursiivouksen pääkaupungissa, ja ennusti, että missä hän kulkee, siellä jää samanlaista jälkeä kuin Attilan hevosen kavioista, joiden jäljissä ei koskaan ruoho eikä apila kasvanut.
Jonkun viikon kuluttua laimeni kuitenkin isän innostus jossain määrin ja hän sanoi, että aika ei tunnu vielä oikein kypsältä ja että hänen täytyy hoitaa yksityisiäkin asioitaan, joita ei varmaankaan kukaan muu ota huolekseen, jos hän ne jättää hunningolle. Näön vuoksi käski hän minun jatkaa hänen työtään, mutta minä huomasin sen epäkiitolliseksi, ja minulla on myöskin yksityiset asiani, joista minun on huolta pidettävä.
Kun me nyt istuimme junassa, tuli isä siihen kolmannen luokan vaunuun, missä minä olin, ja sanoi, että matkaohjelmassa on tapahtunut pieni, mutta tärkeä muutos. Hän oli kuullut, että Kuopiossa, joka on tulitikkutaistelun tärkeimpiä polttopisteitä, koska siellä on maailman suurin trustivapaa tulitikkutehdas, pidetään joku maakauppiaitten kokous, ja sanoi tarttuvansa tilaisuutta tukkaan. Kuopiosta on valo kerran ennenkin välähtänyt Suomen kansalle, kun suuri leijona Juhana Vilhelm hönkäsi sieltä peloittavan sotahuutonsa, ja Kuopiossa tahtoo hänkin kohottaa taistelulipun kotimaisen tulitikkuteollisuuden suojaksi. Ukko sanoi, että tällainen kauppiaskokous on erittäin sovelias tilaisuus tulitikkuaatteen propagandan levittämiseksi, ja aikovansa järjestää Kuopiossa julkisia esitelmätilaisuuksia tulitikkuaatteen valaisemiseksi. Ukko hymyili samalla vähän kavalasti ja sanoi, että jos hän hoitaa hyvin korttinsa, niin ehkä tulitikkuherrat uskovat hänelle tulitikkujen myynnin ja välityksen pääasiamiehen toimen Suomea ja Pohjoismaita varten, ja kyllä hän silloin paikkaa tällä hommalla taskunsa siinä kuin joku toinenkin.
Minusta oli mieluista jokainen välikohtaus, joka lykkäsi tuonnemmaksi matkani todellisen tarkoituksen toteutumisen, nim. minun sijoittamiseni kovaan ja katkeraan maatyöhön johonkin sukulaistaloon, missä täytyy nousta kuudelta aamulla työhön ja missä ei eläviä kuvia ole seitsemää penikulmaa lähempänä. Lausuin siis vakaumukseni, että isän esiintymisellä Kuopiossa on oleva käänteentekevä merkitys koko tulitikkutaistelulle, ja sisässäni ajattelin, että ukko kukaties joutuu Kuopiossa semmoisiin mulkkauksiin, ettei häntä haluta matkaa sen kauemmaksi jatkaakaan.
Isä palasi voimiinsa luottavan näköisenä takaisin vaunuunsa, ja minä jäin kolmannen luokan yleisön keskuuteen seuraamaan erästä kaupanhierontaa, joka herätti minussa mielenkiintoa.
Ensiksi kiintyi huomioni toiseen kaupanhierojista, joka näytti minusta omituisen tutulta. Mietin kauan aikaa, kuka se mahtoi olla, mutta sitten muistin äkkiä, että sehän olikin tunnettu kansalainen, Surku-Vihtoori Helsingistä. Surku-Vihtoori, joka eli vanhalla sukukellollaan.
Sallittakoon minun Kuopioon tuloamme odotellessa kertoa vähän
Surku-Vihtoorista.
Olin Helsingissä usein aamupäivisin rautatientorilla kulkiessani katsellut erästä resuista ja kuumana heinäkuun päivänäkin viluisen näköistä mieshenkilöä, joka kädet syvälle housuntaskuihin työnnettynä, niska kyyryssä, kuin olisi hän alituiseen peläten odottanut lyöntiä takaapäin, nenä punaisena ja silmät vetisinä seisoskeli kauppaa hierovien tai muuten vain joutilaana maleksivien miesryhmien vaiheilla. Sama lievimmin sanottuna vaatimaton pukunsa hänellä oli aina yllään, olipa sitten kuuma kesä tai pyryinen tammikuun pakkaspäivä. Sama risainen lippalakki oli samalla tavoin painettuna vasemmalle korvalle kallelleen ja lippa näytti aina olevan saman verran halki kuin ensimmäisen kerran sen huomatessani. Saman verran löyhähti hänen hengityksestään aina holipompelin tuoksua, ja kasvot näyttivät aina yhtä pesemättömiltä. Varsinaista pesua ne nähtävästi eivät olleet vuosikausiin saaneet, mutta huuhteli sadevesi kesällä ja ihon kosketukseen tullut lumi talvella enimmät liat sentään pois. Tukkakin, joka riippui erinäisinä takkuina edessä otsalla ja takana niskaan ja takinkauluksen yli, näytti aina samanpituiselta, vaikka kai se kasvoi niinkuin muittenkin ihmisten tukka. Ja Surku-Vihtooriksi häntä sanottiin.
Ensimmäisen kerran olin muistaakseni tullut Surku-Vihtooria tarkemmin katselleeksi eräänä talvipäivänä.
Se oli oikein kireä päivä. Tuuli puhalsi ihan leikaten ja pakkanen lähenteli 30 astetta, mikä nykymaailman aikaan, kuten kaikki tiedämme, on näillä tienoin jokseenkin harvinainen saavutus. Oli jo tulossa iltapäivä ja viimeiset viluiset kaupustelijat puuhasivat kiireesti kamsujaan kokoon, laputtaakseen tiehensä tuolta paikalta, joka muistutti pikemmin Grönlannin jäätikköä kuin Suomen pääkaupungin toria.
Mutta torin toisessa kulmassa seisoskeli vielä tavallisella paikallaan ja tavallisessa asennossaan, vielä viluisemman näköisenä vain kuin muulloin, Surku-Vihtoori, risainen lippalakki tavanmukaisesti kallellaan vasemmalle korvalle päin, hytisten kylmästä ja tehden joitakin esityksiä, vanhahkolle, resuiseen turkkiin puetulle miehelle, joka hajamielisenä kuunteli Vihtooria. Viimemainitun puhe, mitä se sitten lieneekään sisältänyt, ei kuitenkaan näyttänyt tekevän toiseen toivottua vaikutusta, sillä parin minuutin kuluttua lähti hän tiehensä, jättäen Vihtoorin värjöttelemään yksikseen.
En voinut olla silloin panematta merkille, miten paljon sentään ihmisen ruumis saattaa kestää, kun niikseen tulee. Lihava, parin senttimetrin rasvakerroksella vuorattu porvari olisi puolessa tunnissa voinut saada, itselleen kuolemantaudin, jos olisi sellaisessa pakkasessa haihatellut ulkosalla yllään Vihtoorin puku. Mutta pysyipä vain henki Vihtoorissa, vaikka se ehkä väliin taisikin olla hieman täpärällä.
Myöhemmin alkoi minua ikäänkuin vaivata ajatus millähän se
Surku-Vihtoori oikein elää?
Kerran selvisi minulle kuitenkin tämä arvoitus. Vihtoori eli myymällä vanhaa sukukelloaan.
Satuin kulkemaan pitkin torinlaitaa, kun Surku-Vihtoori eräänä pilvisenä kevätpäivänä oli innokkaassa keskustelussa parin maalaisen kanssa. Hän tuntui olevan tavallista enemmän humalassa, edelläkuvattu lippalakki reuhotti päässä vapaammin kuin tavallisesti ja sinipunertavan nenän päässä kimalteli suuri pisara. Siinä oli tekeillä kellokauppa.
Vihtoori, vastoin tapojaan, jotka yleensä olivat hillityt, mitä ruumiinliikkeisiin tulee, taikka suoraan sanoen vetelät, heilahteli nyt ja nytkähteli innostuksesta. Puoliääneen suhisi hän liiketuttavilleen:
— Se on hyvä kello… p—le… osta pois! Saat sadallakahdellakymmenellä markalla.
— Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi toinen liiketuttavista.
— P—le! Korotas nyt vähän sentään!
— Kahdeksankymmentä markkaa!
— Sano viimeinen hinta!
— Kahdeksankymmentä markkaa… eikä penniäkään päälle.
— Tämä on 200 markan kello… ja enemmänkin… no, maksa pois 120 markkaa!
— Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi taipumattomasti ostelija, jolla oli kieron näköiset silmät, ja lisäsi, vetäen suutaan ivalliseen nauruun:
— Se on tarpeeksi maksettu varastetusta kellosta.
— Varastetusta! Älä s—na! Tää on vanha sukukello… Viidenkymmenen vuoden paikkeilla ollut meidän suvussa… Pahaa oikein tekee kun pitää tämä myydä…
Ja Surku-Vihtoorin silmistä alkoi vuotaa vesi, joka paremmin kuin pitkät ja kaunopuheiset esitykset todisti, miten raskasta hänen oli luopua muistorikkaasta perhekalleudestaan.
— Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi kierosilmä.
— Etkös kuullut, helkkarissa, että tää on vanha sukukello, kähisi
Vihtoori. Älä viitsi tinkiä köyhältä s—nalta.
— Kahdeksankymmentä markkaa!
— Anna edes satakymmenen!
— Kahdeksankymmentä markkaa! jankutti kierosilmä, jota eivät mitkään inhimilliset tunteet näyttäneet liikuttavan.
— No, olkoon sitten menneeksi sadallaviidellä, helpotti Vihtoori.
— Kahdeksankymmentä markkaa!
Surku-Vihtoori tuhersi taas itkua.
— Oi voi p—na! Anna sata!
— Kahdeksankymmentä markkaa.
— Yhdeksänkymmentäviisi!
— Kahdeksankymmentä markkaa.
Vihtoori kohotti vetisen katseensa ylöspäin, ikäänkuin pyytääkseen korkeutta todistajaksi sille kiristykselle, johon hän oli joutunut kierosilmän puolelta.
Mutta kun ei ylhäältä näkynyt mitään merkkiä, nuolaisi hän huuliaan, huokasi ja jatkoi kaupan hieromista:
— Oletko sinä aivan sydämetön? Lykkää nyt yhdeksänkymmentä markkaa kouraan, niin saat tämän kellon — tämmöisen hyvän kellon.
Kierosilmä sylkäisi sivulleen ruskean tupakkasyljen ja sanoi kuin grammofooni, joka ei voi sanoa muuta kuin mitä levylle on piirretty:
— Kahdeksankymmentä markkaa.
Vihdoin syntyi kauppa. Surku-Vihtoori möi arvokkaan sukukellonsa kahdeksallakymmenellä markalla, eikä hän kaupan tultua päätetyksi näyttänyt olevan erikoisen pahoillaan, pikemmin päinvastoin.
Parin päivän kuluttua huomasin Vihtoorin hommaavan jotain miesjoukossa. Ohikulkiessani kuulin hänen taas itku kurkussa myyskentelevän "vanhaa sukukelloa".
Ja nyt minä tapasin Surku-Vihtoorin aivan odottamatta täällä Savon radalla ja ajattelin itsekseni, että mitähän se mahtanee nyt hommailla. Olisiko ruvennut trokariksi?
Vihtoori ei tuntenut minua, vaikka hän kerran tai pari vilkaisikin minuun. Hänen huomionsa oli kiintynyt savolaisukkoon, jolla oli luisevat ja viekkaan näköiset kasvot ja jaloissaan pitkävartiset valkoiset lapikkaat.
Vihtoori veti taskustaan kellon, piti sitä savolaisen silmien edessä ja sanoi käheällä äänellä:
— Eikös isäntä osta hyvää kelloa? Täytyy myydä rahapulassa, vaikka tää onkin sukukello…
Puolen tunnin kuluttua oli Surku-Vihtoori myynyt sukukellonsa puolestatoistasadasta, ei kuitenkaan sille isännälle, vaan eräälle nuorelle sällille.
Ja kun vielä oli kulunut lähes tunti, saavuimme me Kuopioon, missä ukko
Kenosen suuri isänmaallinen sotaretki oli alkava.
XI
Kuopiossa isä tietysti koetti päästä Seurahuoneelle asumaan, sillä isä elää aina arvonsa mukaisesti, mutta Seurahuone oli niin täynnä kokoukseen saapuneita maakauppiaita, ettei isää huolittu sinne, vaikka hän ilmoittikin, että Helsingissä tyhjennetään missä hotellissa tahansa vaikka potkimalla joku huoneista, jotta saataisiin hänelle tilaa.
Meidän oli näin ollen pakko etsiä itsellemme katto päämme päälle eräässä matkailijakodissa, minkä jälkeen me lähdimme ukon kanssa katselemaan Kuopion ihanuuksia ja valmistelemaan maaperää toiminnallemme.
Isä pistäytyi parissa kolmessa puodissa ja tuli ulos silmät pystyssä ja ilmoitti, että asia on vakavampi kuin hän on luullutkaan, ja että myrkky on tunkeutunut niin syvälle yhteiskunnan ruumiiseen, ettei tässä auta muu kuin armoton leikkaus, koska kultakuormaa kantavan aasin on onnistunut kiivetä itse Kuopionkin muurien yli, ja trustin tikkuja myydään kuopiolaisissakin kaupoissa. Onneksi on leikkausveitsi nyt kuitenkin sellaisen miehen kädessä, joka osaa ja ymmärtää sitä käyttää, ja isä sanoi, että hän nostattaa Kuopiossa sellaisen myrskyn, että tulitikkuherrojen ja koko maailman huomio on häneen kohdistuva henkeä salpaavalla jännityksellä.
— Nyt on sota alkanut! huusi ukko minulle keskellä Minna Canthin katua, ja eräs ohikulkeva akka säikähti sen kuullessaan, niin että hänen polvensa notkahtelivat, siunasi ja lähti juoksemaan. Silloin ukko nauraa rähähti ja ennusti, että kuopiolaisille kyllä on tapahtuva monta järkytystä, ennenkuin päivän kultainen kehrä on kahdesti mennyt mailleen lännessä.
Isä lähti kauppiasten kokoukseen, pyrkien pitämään esitelmää tulitikkuaatteesta. Ukko sanoi lähtiessään, että hän käärii maakauppiaat pikkusormensa ympäri ja panee heidät myymään mitä vain tahtoo. Viiden minuutin kuluttua tuli isä takaisin kadulle ja sanoi hänelle vastatun, että kun kokouksella on vahvistettu ohjelmansa, jonka käsittely vie tarkkaan käytettävissä olevan ajan, ja kun isä sitäpaitsi ei kuulunut Kuopion seudun maakauppiasten liittoon, niin ei hänelle voida myöntää tilaisuutta puhua kokouksessa. Ukko sanoi minulle, että kyllä hän ymmärtää, mistä päin tuulee, ja tuntee tässä raapaisussa trustin jalopeurankynnen, mutta että nämä savolaiset kupetsat saavat kyllä tuta, ketä he ovat pistäneet, ja että jos kuopiolaiset tietäisivät, millaista miestä he ovat epävieraanvaraisella käytöksellään loukanneet, niin he pukeutuisivat säkkiin ja tuhkaan ja itkisivät itseään ja lapsiaan, sekä syntyneitä että vielä syntymättömiä.
Ukko rupesi heti puuhaamaan itselleen esiintymistilaisuutta ja vuokrasi illaksi erään seuran kokoushuoneen, missä oli piano ja puhujalava sekä kahdeksankymmentä tuolia. Sitten painatti hän seuraavia ilmoituksia, joita minä kävin naulaamassa katujen kulmiin ja lyhtypatsaisiin:
"Esitelmän
Maailmanlopusta ja tulitikkuaatteesta
pitää tänään K.E. Seuran salissa
A.B. Kenonen.
Pääsymaksut: Aikuisilta 5 mk., lapsilta 3 mk.
Alkaa täsmälleen kello 7 illalla".
Minä kysyin, mitä se maailmanloppu siinä merkitsi, ja ukko vastasi, ettei se merkinnyt oikeastaan mitään. Hän oli pistänyt sen siihen vain sitä varten, että saisi ihmiset tulemaan kuulemaan esitelmää, koska ihmiset ovat aina uteliaita kuulemaan ennustuksia maailmanlopusta.
Minustakin oli tämä viisaasti ajateltu, ja illalla me lähdimme esitelmäpaikalle. Minä asetuin ovelle pöydän taakse myymään pilettejä, ja isä meni istumaan saliin ensimmäiselle tuoliriville, nostaen oikean jalkansa vasemmalle polvelle ja pistäen peukalonsa liivintaskuihin.
Neljännestä yli seitsemän oli saliin kertynyt yksi poliisi sekä meidän kortteeritalomme emäntä ja hänen neljä lastaan ja palvelijatar, joille kaikille me olimme antaneet vapaaliput. Eräs maalaisukko oli kyllä kysellyt pääsylippujen hintoja, mutta oli pitänyt niitä liian kalliina ja kääntynyt ovelta takaisin.
Kun ei kuulijoita näyttänyt enempää tulevan, nousi isä ylös ja ilmoitti posket tummanpunaisina, että esitelmätilaisuus peruutetaan sattuneesta syystä. Matkailijakodin vapaalippulaiset lähtivät silloin tiehensä, ja isä sanoi poliisille pelkäävänsä, että kuopiolaiset ovat henkisesti turtunutta väkeä.
Poliisi myönsi, että siinä voi olla osaksi perääkin, mutta halusi lieventävänä asianhaarana huomauttaa, että kaupungissa kävi jo viime viikolla eräs herätyspuhuja, joka ilmoitti maailmanlopun tapahtuvan kahden vuoden perästä, joten kuopiolaiset jo tietävät asiasta suunnilleen kaiken, mitä siitä voidaan etukäteen tietää, semminkin kun edellisen puhujan tilaisuuksiin oli ollut vapaa pääsy. Sitäpaitsi selitti poliisi, että kaupunkilaiset ovat nähtävästi lähteneet maakauppiasseuran iltamaan kaupungintalolle, missä on vaihteleva ohjelma ja lopuksi yleinen tanssi.
Isä sanoi minulle, että nyt hän tietää, mitä hänen on tehtävä, ja että ellei hän saa tänä iltana tilaisuutta lausua kuopiolaisille sekä kaupungissa vieraileville viekkaille ja ynseille savolaisille maakauppiaille eräitä totuuden sanoja kansallisesta herätyksestä ja tulitikkuaatteesta, niin saa häntä sanoa Matiksi.
Silloin välähti minun päässäni eräs tuuma, ja minä sanoin isälle, että jos minä saisin järjestetyksi näennäisen murhayrityksen isää vastaan hänen puheensa aikana, niin tekisi se varmaan suurenmoisen vaikutuksen.
Isäukko töllisteli minuun tuokion ällistyneen näköisenä, mutta löi sitten otsaansa ja sanoi, että se oli kerrassaan nerokas päähänpisto ja ansaitsee kiittävän maininnan. Mutta sen suorituksen pitäisi olla täysin vaarattoman, jolloin minä näytin taskussani olevaa koirapommia ja sanoin, että kun tämän panee lattialle, niin se antaa hirveän pamauksen, eikä väkijoukossa kukaan saa selvää, mistä se pamaus oikeastaan lähti.
Isä sanoi, ettei hän tahdo enää olla missään tekemisissä tämän asian kanssa, mutta että minä saan omalla vastuullani menetellä olosuhteitten mukaan.
Tullessamme kaupungintalolle olivat iltamat jo alkaneet ja väkeä oli salin täysi. Alkusoitto ja tervehdyspuhe olivat jo menneet, ja nyt seurasi ohjelmassa torvisoittoa.
Isäukko oli vähän hermostuneen näköinen, mutta kun minä sanoin, että todennäköisesti olisi juuri nyt sopiva hetki, niin lähti ukko päättäväisesti kävelemään puhujalavalle päin, ja minä juoksin sanomaan torvisoittokunnalle, että lopettaisivat torinansa, koska tulee ylimääräinen puhe.
Soittajat vaikenivat heti, ja iltamatoimikunnan ihmeeksi kapusi isä puhujalavalle ja alkoi pauhata.
Sitä kelpasi kyllä kuunnella, sillä ukko ei säästänyt sanojaan. Hän puhui tulitikkutrustin aikeista ja kotimaisen tulitikkuteollisuuden merkityksestä, ja alkoi sitten haukkua kuopiolaisia ja yleensä savolaisia kansallisesta hengettömyydestä. Varsinkin haukkui hän kauppiaita, jotka omanvoitonpyynnistä myyvät sielunsa paholaiselle ja kaupittelevat trustin tikkuja, ja kun suurin osa iltamayleisöstä oli kauppiaita ja kauppa-apulaisia sekä heidän rouviaan ja morsiamiaan, niin alkoivat siellä monet korvaparit hehkua punaisina.
Minä olin asettunut istumaan takimmaiseen tuoliriviin, ja kun isäukko oli mielestäni tarpeeksi lyönyt löylyä, harkitsin minä ajankohdan soveliaaksi, pistin salaa koirapommin permannolle ja polkaisin sitä kantapäälläni.
Se pamahti kuin kiväärinlaukaus, ja salissa syntyi hirveä hämminki.
Eräs nainen pyörtyi.
Mutta isä kohotti rauhoittavasti kätensä ja pyysi yleisöä tyyntymään, koska katalan salamurhaajan kuula oli tähdätty yksinomaan häntä kohti. Isäukko huusi sankarillisesti, että vaikka häneen kohdistettaisiin kokonaisen kuularuiskukomppanian tuli, niin on hän sittenkin seisova paikallaan viimeiseen hengenvetoonsa asti tulitikkuaatteen puolesta.
Kaikki olisi epäilemättä mennyt hyvin, ellei eräs poliisitolvana olisi ryhtynyt pitämään siellä salin perällä kuulustelua. Muuan nainen ilmoitti silloin, että minä olin saanut aikaan sen paukauksen, jolloin jotkut lähinnä seisovat huusivat, että he olivat nähneet meidän tulevan yhdessä, isän ja minun. Silloin iltamatoimikunta puuttui asiaan ja käski isän lähteä tiehensä, ja kun ukko yhä paasasi, tarttuivat he isään ja laahasivat hänet ulos monissa miehin. Isä riuhtoi vastaan minkä jaksoi, mutta ylivoima voitti hänet. He heittivät hänet ulos kylmästi ja tunteettomasti, mutta oikein hyvää vauhtia, ja minut he heittivät hänen perässään. Kuulin selvästi kuinka takinliepeeni lepattivat ilmaviimassa, lentäessäni alas kaupungintalon rappusista. Onneksi putosin isän päälle, niin ettei minulle tullut mitään vahinkoa.
Kun isä oli päässyt ylös ja poiminut kadulta hattunsa ja keppinsä ja sikarikotelonsa, heristi hän nyrkkiä ja kirosi kaupungintalon ja kaiken, mitä se sisälsi.
Me lähdimme seuraavana aamuna varhain matkustamaan pois Kuopiosta uusia seikkailuja kohti, joista minulla toivottavasti on vastaisuudessa kunnia tehdä puolueettomasti selkoa.
Isä tuijotti synkästi Kuopioon junan lähtiessä jyrisemään etelään päin, ja hänen huuliltaan kuului seuraava kolkko ennustus:
— On tuleva aika, jolloin Suomen lapset mielellään kaivaisivat minut ylös maan mullasta, jos voisivat…