Näin hänen mielensä vuoronperään riehui ja taas rauhoittui ja näissä sovittavissa sanoissa: ehkäpä, mahdollisesti, jotenkuten, löysi hän lopuksi tälläkin kertaa niinkuin aina ennenkin oli löytänyt, — kokonaisen arkullisen toiveita ja lohdutuksia, ikäänkuin olisi se ollut esi-isiemme liitonarkki, jonka pyhyyksillä hän nyt suojeli itseänsä kahta mainittua onnettomuutta vastaan.
Miellyttävä raukeus hiveli jo hänen kaikkia jäseniänsä ja mykkä uni alkoi hennosti tuudittaa ja himmentää hänen tunteitaan, samoinkuin ensimmäinen lievä pakkanen himmentää veden pintaa… Vielä silmänräpäys — ja hänen itsetajuntansa olisi lennähtänyt jumalatiesi minne, mutta yht'äkkiä Oblomov säpsähti ja avasi silmänsä.
— Enhän ole vielä pessytkään itseäni! Hyvänen aika! Ja kaikki muukin on tässä vielä tekemättä, sopersi hän. — Ja suunnitelmani aijoin minä panna paperille, enkä ole pannutkaan, ja minulla oli aikomus kirjoittaa piiripäällikölle ja kuvernöörille myös, ja talonisännälle alotettu kirje se jäi kesken, ja tilit ovat yhä tarkastamatta ja rahat antamatta — ja näin on koko aamupäivä mennyt auttamattomasti hukkaan!
Ja hän alkoi taas miettiä… "Olisikohan joku muu minun sijassani ehtinyt tehdä tämän kaiken?" välähti yht'äkkiä hänen aivoissansa. "Joku muu, joku muu… Mikä kumma se on tämä joku muu?"
Hän syventyi vertaamaan itseään "muihin". Alkoi hartaasti harkita ja aprikoida ja nyt muodostui hänen päässään siitä kokonaan päinvastainen käsite kuin se, minkä hän tuonoin oli Sakariiakselle antanut muista.
Hänen oli pakko tunnustaa itselleen että joku muu hänen asemassaan todellakin olisi ehtinyt kirjoittaa kaikki puheenaolleet kirjeet, ja niin etteivät joka ja että kertaakaan olisi sotkeutuneet toisiinsa, ja että joku muu ilman mutkia olisi muuttanut uuteen asuntoon, sekä pannut suunnitelman sujuvasti paperille, vieläpä vartavasten matkustanut itse maatilalleenkin…
"Enköhän minäkin olisi saattanut kaiken tämän siis tehdä… Osaanhan minäkin kirjoittaa — viisaampiakin asioita kuin kirjeitä olen ennen kirjoitellut. Mihinkä on kaikki taitoni joutunut? Ja mikä vaikea temppu se nyt on — muuttaa? Tarvitsee ainoastaan tahtoa. Niin, 'muut' eivät koskaan pue edes yönuttua yllensä, vaan istuvat ja tekevät työtä, 'muut'" — siinä hän haukotteli — "eivät nuku eivätkä makaa juuri milloinkaan … niillä on aina puuhaa elämässä, jokapaikkaan ne kerkeävät, kaikki ne katselevat ja tutkistelevat, jokapaikassa niillä on tekemistä ja asioimista… Vaan mitäs minä! Minä poloinen en ole niinkuin 'muut'", päivitteli hän alakuloisesti ja vaipui syviin mietteisiin. Hän oli pistänyt päänsä esiin peiton alta.
Syntyi yksi niitä itsetajunnan selviä hetkiä Oblomovin elämässä.
Kuinka hirveältä tuntuikaan hänestä, kun hänen sielussansa yht'äkkiä värähti elävä käsitys inhimillisen kohtalon määräyksestä ja vilahti viiva tämän määräyksen ja hänen oman elämänsä välillä ja kun hänen päässään toinen-toisensa jälkeen heräsivät kaikenkaltaiset erilaiset elämänkysymykset lähtien kuni lintuset säikähtyneinä äkillisistä auringonsäteistä sikinsokin liitämään avaruudessa…
Hänen sydäntänsä kouristi sangen kipeästi kun hän havaitsi, kuinka kehittymätön hän oikeastaan oli, ja kuinka kesken hänen siveelliset voimansa olivat kasvussaan jääneet painon tähden, joka niiden kehitystä häiritsi; ja kateus kaiveli häntä siitä että muut niin täysinäisesti ja vapaasti saivat elää, kun sitävastoin koko hänen olemuksensa ahtaalle ja ikävälle polulle oli ikäänkuin raskas kivi eteen viskattu.
Hänen herkässä sielussaan sikisi ahdistavainen itsetunto siitä, kuinka monet puolet hänen luonteensa ominaisuuksista eivät laisinkaan olleet päässeet hereille, ja kuinka toisia puolia oli ainoastaan hiukkasen pinnalta liikahutettu eikä yksikään ollut loppuunsa asti kehitetty. Vaan samalla hän kivuloisesti tunsi että hänen sisäänsä on kaivettu kuni haudan kätköön joku hyvä ja valoisa elämänaines, joka kentiesi paraikaa teki kuolemaansa taikka lepäsi se siellä kuni vuoren helmoissa piilee kultakappale, minkä jo kauvan sitten olisi ollut aika ilmestyä mailmaan käypänä rahana.
Mutta syvälle ja raskaasti oli tämä aarre vajonnut mutaan ja paljon oli sen ympärille likaa tarttunut. Oli ikäänkuin joku olisi varastanut ja kaivanut piiloon hänen sieluunsa kaikki ne kalleudet, jotka mailma ja elämä hänelle oli lahjoittanut. Jotakin oli estämässä häntä syöksymästä elämän tanterelle ja lentämästä sitä pitkin kaikilla älyn ja tahdon purjeilla. Joku salainen vihollinen oli jo tien alussa laskenut hänen päällensä raskaan kätensä ja viskannut hänet kauvas syrjään suorasta inhimillisestä suunnasta…
Ja nyt ei hän nähtävästi enää voi mitenkään päästä tästä erämaasta ja autiosta korvesta sille suoralle polulle. Korpi pitelee häntä vankinaan ja synkkä pimeys hänen sielussaan sakenee sakenemistaan … polku kasvaa kasvamistaan umpeen, valoisa tunne tuulahtaa ilmi yhä harvemmin ja herättää ainoastaan silmänräpäykseksi sisällä nukkuvat voimat. Älyn lahjat, tahdon tarmo ovat ammoin ja luultavasti iäksi hervonneet. Hänen elämänsä ehdot ovat pienentyneet mikroskoopillisiin mittoihin eikä hän edes näistä ehdoista onnellisesti suoriudu. Hän ei säännöllisesti siirry elämänkohdasta toiseen, vaan viskelehtää niissä kuni aallolta aallolle eikä ole hänellä voimaa yhteenperään asettaa tahtonsa tarmoa jotakin vastustamaan taikka viehtyä kuuntelemaan järjen kutsuvaa ääntä.
Surkeaksi kävi hänen mielensä tehdessä tätä salarippiä oman itsensä edessä. Hyödyttömät valitukset menneisyydestä ja omantunnon polttavat nuhteet haavoittivat häntä kuin terävät neulat ja kaikin voiminsa koetti hän karistaa niskoiltansa näiden nuhteiden tuottamaa taakkaa ja keksiä syypään ulkopuolella omaa itseään sekä kääntää häntä vastaan niiden pistävät kärjet. Ketä vastaan siis hän tahtoi ne kääntää? — Sakariiasta! "Niin, tämä kaikki on hänen syynsä…" sopersi hän. Ja hän muisti samassa kaikki erikoiskohdat äskeisessä kinassaan Sakariiaksen kanssa ja tulipalona lennähti hänen kasvoillensa räikeä häpeän puna.
"Mitä, jos joku olisi sattunut kuulemaan?…" säpsähti hän kiintyen kovasti tähän ajatukseen. "Jumalankiitos sentään ettei Sakariias osaa kertoa eikä sitä salaisesti kenellekkään uskoa — jumalankiitos!"
Ja hän huokasi raskaasti, kiroili itseään, kierrähteli kyljellä toiselle, etsiskeli syyllistä — eikä löytänyt. Hänen ähkäyksensä ja voihkauksensa kuuluivat aina Sakariiaksen korviin.
— Siellä se sika nyt puhkailee ja röyhtäilee, kun sai kaljaa mahansa täyteen! murahti Sakariias sapekkaasti.
"Miksikä minä olenkin tällainen raukka?" kysyi Oblomov itseltään melkein kyynelet silmissään ja piiloitti päänsä jälleen peiton alle, "niin miksikä?"
Mutta etsittyään mielessään turhaan sitä turmiollista perustusta, mikä esti häntä elämästä niinkuin olisi pitänyt, niinkuin "muut" elivät, ummisti hän huoaten silmänsä, ja jonkun minuutin kuluttua alkoi herpaiseva uneliaisuus uudelleen kahlehtia hänen aistimiaan.
— Minäkin … tahtoisin… — kuiskahti hän väsyneesti vilkuttaen silmiään: — jotakin… Vai eikö luonto ole minulle antanut mitä muille… Ei, ei, jumalankiitos … ei ole syytä valittaa…
Tämän jälkeen kuului hänen huuliltaan rauhaa-ennustava huoahdus. Hän oli vihdoinkin siirtynyt mielenliikutuksensa kiihkosta tavalliseen normaali-tilaansa, levollisuuteen ja henkiseen turtumukseen.
— Kohtalo kai näin tahtoo? Mitäs minä sille voin? sopersi hän, jo unen pöpperössä.
— "Pari tuhatta ruplaa vähemmän tuloja" … virkkoi hän yht'äkkiä kovalla äänellä. — "Kyllä, kyllä, hetipaikalla, odotahan hiukan…" — ja hän heräsi taas puoleksi.
— Vaan kuitenkin … olisinpa utelias tietämään, minkätähden minä olen … juuri tällainen? mutisi hän… Hm…
Hänen silmäluomensa painuivat jälleen umpeen.
— Niin miksikä? … Kentiesi sentähden … että … että … koetti hän ponnistellen ajatella, mutta ei enempää jaksanut.
Syy jäi selviämättä. Kieli ja huulet kangistuivat silmänräpäyksessä keskellä lausetta ja suu seisahtui puoleksi auki. Sanan sijasta nousi vielä yksi ainoa huokaus ja heti sen jälkeen rupesi kuulumaan tasainen kuorsaus.
Uni pysähdytti hänen ajatustensa laiskasti vetelehtivän juoksun ja siirsi hänet silmänräpäyksessä toiseen ajankohtaan, toisten ihmisten piiriin ja toisellaiseen paikkaan, jonnekka mekin nyt häntä lukijan kanssa seuraavassa luvussa tahdomme seurata.
OBLOMOVIN UNI.
[Tässä luvussa on suomentaja käyttänyt hyväkseen erästä ennen tehtyä käännöstä sitä parannellen.]
Missä olemme? Mihin siunattuun sopukkaan mailmassa onkaan meidät siirtänyt Ilja Iljitsh Oblomovin uni? Oi mikä ihmeellinen seutu!
Tosin ei siellä ole merta eikä korkeita vuoria, ei kallioita eikä kuiluja, ei suuria humisevia metsiä — ei siellä ole mitään suurenmoista, jylhää tai synkkää.
Sillä kukapa kaipaisikaan tuota jylhää ja suurenmoista? Merta esimerkiksi? Olkoon se missä on! Se saattaa vain ihmisen surulliseksi: sitä katsellessa tekee mieli itkeä. Sydän huikenee arkuudesta tuota silmänsiintämätöntä ulappaa, joka ei tarjoo katseelle mitään lepopaikkaa, vaan ainoastaan uuvuttaa yksitoikkoisella äärettömyydellään.
Meren hurja mylläkkä ja pauhina ei hivele hennosti herkkää korvaa; aallot ne vain yhä jatkavat samaa synkkää virttänsä, jota mailman alusta ovat veisanneet ja jonka sisällyksestä ei kukaan selkoa saa; yhä vain kuuluu niissä sama vihlova valitus, samat kamalat huokaukset, ikäänkuin lähtisivät ne jostain kovasti vaivatusta hirviöstä. Eivät visertele lintuset sen vierillä; ainoastaan kuoleman hiljaiset lokit liitelevät rannalla ja kiertelevät piirissä liki pintaa.
Voimaton on pedon kiljunta tämän luonnon pauhinan rinnalla, mitätön on myös ihmisääni, ja itse ihminen niin pieni, niin heikko, että hän kokonaan katoo tämän avaran kuvan yksityiskohtien sekaan. Senpä tähden meren katseleminen kai tuntuikin hänestä niin raskaalta.
Ei, olkoon meri missä on! Eihän edes sen hiljaisuuskaan eikä liikkumattomuus herätä iloisia tunteita ihmissielussa: sen vähäisinkin väreily muistuttaa hänelle sitä suunnatonta, vaikkakin nukkuvaa voimaa, joka ajoittain niin ilkeästi tekee tyhjäksi ihmisen ylpeän tahdon ja niin syvälle hautaa hänen rohkeat aikeensa, kaikki hänen puuhansa ja vaivannäkönsä.
Vuoret ja kuilut eivät myöskään ole omiansa ihmistä ilahduttamaan. Ne ovat jylhät ja hirvittävät, ikäänkuin villipedon uhkaavasti ojennetut kynnet tai hampaat; liian elävästi muistuttavat ne meitä heiveröisestä olemuksestamme pitäen meitä pelossa ja tuskassa tapaturman takia. Ja taivaskin siellä vuorien ja rotkojen yläpuolella näyttää niin kaukaiselta ja saavuttamattomalta, aivankuin olisi se hyljännyt ihmiset.
Ei ole semmoinen se rauhallinen paikka, johon sankarimme äkkiä joutui.
Taivas siellä näyttää päinvastoin litistyneen likemmäksi maata, ei suinkaan salamoita viskelläkseen, vaan syleilläkseen suosikkiansa sitä lujemmin ja rakkaammin: se levitteleikse niin lähellä pään päällä, kuni kodin turvallinen katos, suojellakseen valittua seutuansa kaikilta onnettomuuksilta.
Aurinko valaisee siellä kirkkaasti ja kuumasti puolen vuotta kerrallaan ja sitten se poistuu, ei kuitenkaan äkkiä, vaan verkalleen, ikäänkuin vastenmielisesti, katsellen vielä taakseen rakastettua paikkaa ja lahjoittaen sille syksyllä, sateiden lomassa, huikean lämpöisen päivän.
Vuoret siellä ovat vain pienoiskuvia niiden hirvittävien vuorien rinnalla, jotka jossain maan paikassa niin kovasti mielikuvitusta peloittelevat. Täällä ovat ne vain parvi matalia kukkuloita, joiden harjalta on niin hauska seljällään, teuhaten liukua alas tai haaveillen katsella maillensa menevää aurinkoa.
Joki juosta liruttaa hilpeänä; se milloin lavenee leveäksi lammeksi, milloin kiitää eteenpäin ripeästi luistavana lankana, milloin taas tyyntyy aivankuin mietiskellen jotain ja hiipii hyvin hiljaa ylitse kivien, lähettäen molemmille puolilleen vallattomia puroja, joiden porinaan on niin suloista nukahtaa.
Koko paikkakunta noin viidentoista tai kahdenkymmenen virstan alueella tarjoaa joukon kauniita, hymyileviä maisemia. Hiekkaiset, kaltevat jokirannat, valoisa vesi ja siihen kummulta suikerteleva pieni viidakko, kierteinen rotko, jonka pohjalla lirisee puronen sekä koivulehto — kaikki tuo oli aivan kuin varta vasten koottu samaan paikkaan ja mestarillisesti sovitettu yhteen.
Levottomuuksien ahdistama tai niitä kokonaan tuntematonkin sydän pyrkii piiloutumaan tähän mailman unohtamaan soppeen siellä elääkseen kenenkään tietämättä onnellista elämää. Siellä on odotettavissa rauhallinen pitkä ikä, aina siksi kunnes valkenee hius ja huomaamatta saapuu unen kaltainen kuolema.
Säännöllisesti ja häiritsemättä tapahtuu siellä vuoden kiertokulku.
Allakan ilmoituksen mukaan tulee maaliskuussa kevät, likaiset vesipurot lähtevät liikkeelle ylängöiltä, maa sulaa ja siitä nousee lämpöistä höyryä; talonpoika riisuu yltänsä ryyppyturkin, tulee ulkoilmaan paitasillaan ja, peitettyään silmät kädellään, nauttii kauvan auringonpaisteesta mielihyvällä puristellen hartioitaan; sitten vetää rytyyttää hän kumoon kaadettuja rattaita esiin milloin toisesta, milloin toisesta aisasta, tai tarkastelee ja potkaisee jalallaan jotain riiman alla viruvaa auraa, valmistautuen tavallisiin töihinsä.
Eivät palaa tänne äkkinäiset lumituiskut keväällä, eivät peitä peltoja eivätkä katko lumipainollaan puita. Talvi, kylmäkiskoisen kaunottaren tavoin, säilyttää luonteensa laadun aina säännönmukaisen lämpimän ilmestymiseen saakka; ei ärsytä se odottamattomilla suojasäillä eikä ahdista tavattomilla pakkasilla; kaikki käypi säännöllisen, luonnon määräämän järjestyksen mukaan.
Marraskuussa alkaa lumi ja pakkanen, joka loppiaiseksi kovenee siihen määrään että talonpoika, pistäydyttyään hetkeksikään tuvastaan ulos, palaa sisään välttämättömästi parta kuurassa; vaan jo helmikuussa tuntee herkkä nenä ilmassa lähestyvän kevään lauhkeita lehahduksia.
Mutta kesä, kesä se vasta on hurmaava siinä seudussa! Silloin on siellä ilma niin harvinaisen raitis ja kuiva ja täynnänsä — ei sitruunan eikä laakerin, vaan ainoastaan koiruohon, männyn ja tuomen tuoksua, silloin ovat siellä päivät niin ihmeen kirkkaat, auringonsäteet lievän kuumat ja taivas melkein kolmen kuukauden kuluessa ihan pilvetön.
Kun kirkkaat päivät kerran alkavat, niin kestääkin mitä kolme, jopa neljäkin viikkoa; iltakin on silloin lämmin ja yö samoin. Tähdet tuikkivat taivaalta niin lempeästi, niin ystävällisesti.
Jos taas tulee sade — niin mikä siunaustatuottava kesäinen sade se on! Sadepisarat putoovat ripeinä, runsaina, hyppelehtivät hilpeästi aivankuin äkkiä ilahdutetun ihmisen kuumat kyyneleet; mutta tuskin on sade lakannut, kun jo kirkas aurinko taas rakkaasti hymyillen kuivaa kedot ja kummut, niin että koko seutu jälleen onnellisena hymyilee vastaukseksi auringolle.
Iloisena tervehtii maamies sadetta. — Sade se kastelee, aurinko se kuivailee! sanoo hän nautinnolla asettaen lämpimän sateen alle kasvonsa, hartiansa ja selkänsä.
Ukkosen ilmat siellä eivät ole peljättäviä, vaan hyötyä tuottavia: ne sattuvat aina samaan aikaan, unohtamatta juuri koskaan Iljan päivää, ikäänkuin tahtoisivat siten pitää voimassa vanhan kansan ilmatietoja. Jyräyksien lukukin ja voima näyttävät joka vuosi olevan samat, aivankuin valtion varastosta vuosittain annettaisiin sama määrä sähköä.
Ei siinä seudussa kuule hirveistä myrskyilmoista eikä maanjäristyksistä.
Sanomalehdistä ei kukaan ole vielä lukenut mitään semmoista tästä luojan siunaamasta seudusta. Eikä siitä koskaan mitään muutakaan olisi kirjoitettu sanomalehtiin, jollei eräs talonpojan vaimo Marina Kuljkova, 28 vuotias, olisi kerran synnyttänyt nelosia, josta merkillisestä tapauksesta vaikeneminen ei tietysti mitenkään enää käynyt laatuun.
Ei ole Herra rangaissut sitä seutua egyptiläisillä eikä muillakaan vitsauksilla. Ei kukaan asukkaista ollut ikinä nähnyt mitään pelästyttäviä taivaan merkkejä, ei tulisia palloja eikä äkillistä pimeyttä; ei ole siellä myrkyllisiä matelevaisia; hävittävät heinäsirkat eivät lentele sinne; ei ole siellä kiljuvia leijonia eikä karjuvia tiikereitä, ei edes karhuja tai susia, siitä syystä ettei ole metsiä. Kedoilla ja kylissä näkee vain runsaasti märehtiviä lehmiä, määkiviä lampaita ja kaakattavia kanoja.
Jumalatiesi, olisikohan runoilija tai haaveilija tyytyväinen tällaisen rauhallisen kulmakunnan luontoon. Nämät herrat, kuten tunnettu, vaipuvat mielellään kuun ihailuun tai kuuntelevat satakielien viserryksiä. He suosivat tuota keimailevaa kuuta, joka verhoutuu kellertäviin pilviin sekä katselee salaperäisesti lehvien läpi tai heittelee hopeisia valonlyhteitä vasten rakastajiensa silmiä.
Vaan tässä seudussa ei laisinkaan tunnettu tämänkaltaista runollista kuuta. Täkäläinen kuu näytti hyvänsävyiseltä ja katseli avosilmin kyliä ja vainioita sekä muistutti ihmeesti muodoltaan vaskista, kirkkaaksi puhdistettua kattilaa.
Turhaan rupeaisi runoilija katselemaan sitä riemastunein silmin: se katseleisi runoilijaa vastaan yhtä avomielisenpuhtaasti kuin pyöreämuotoinen maalaiskaunotar katselee himosilmäistä kaupungin keikaria.
Satakieliä ei myöskään siinä seudussa kuultu, kenties siitä syystä, ettei siellä ollut siimekkäitä turvapaikkoja eikä ruusuja; mutta sen sijaan mikä paljous peltokanoja! Kesällä, elonkorjuun aikana poikaset niitä pyysivät ihan käsillään.
Ei saa kuitenkaan luulla että peltokanat siellä joutuivat herkuttelijain suuhun — ei, se ei kuulunut paikkakunnan tapoihin: peltokana oli lintu, jota ei käytetty ruoaksi. Se sulostuttaa siellä ihmisten korvia vain laulullaan: siitä syystä melkein joka talossa riippui katossa rihmahäkki, jossa oli peltokana.
Runoilija ja haaveksija eivät olisi edes tyytyväisiä tämän yksinkertaisen ja vaatimattoman seudun yleiseen ulkomuotoon. Ei heille onnistuisi nähdä siellä sveitsiläistä tai skottilaista iltaa, jolloin koko luonto — metsä, vesi, talojen seinät ja hiekkasärkät — kaikki ruskottaa punaisessa valossa; jolloin tällä punertavalla pohjustalla selväpiirteisesti kuvautuu hiekkaista, kiertelevää tietä myöten ajava ratsastajaparvi, joka seuraa jotakin aatelisneitiä vanhanaikuiseen linnaan, kuullakseen jonkun vanhuksen kertomusta ruusujen sodasta, syödäkseen vuohenpaistia illaksi ja ihaillakseen nuoren neitosen luutun säestyksellä laulamaa ballaadia — kuvia, joilla Walter Scott niin runsaasti on täyttänyt mielikuvituksemme.
Ei, mitään semmoista ei täällä ollut.
Kaikki oli hiljaista, uneliasta niissä kolmessa tai neljässä kylässä, jotka sijaitsivat paikkakunnalla. Ne olivat lähellä toinen toistansa ja näyttipä aivankuin joku jättiläisvoima kerran olisi ne leikillä noin heittänyt ja hajoittanut eri kohtiin, joihin ne sitten jäivätkin iäksi.
Kun yksi mökki oli joutunut rotkon rinteelle, niin siinä se sitten pysyttelihen ikivanhoista ajoista asti, seisoen puoleksi ilmassa, kolmen pönkän kannattamana. Kolme neljä sukupolvea on siinä elänyt hiljakseen ja onnellisina.
Luulisi, että kanakin pelkäisi sinne astua, mutta siitä huolimatta asuu siellä vaimonsa kanssa Onisim Suslov, kookas mies, joka ei voi seisoa suorana omassa mökissään.
Eikä jokainen edes osaisi sisäänpääsyäkään Onisimin mökkiin, jollei ehkä vasta sitten, kun saisi sen asettamaan takasivunsa metsään päin ja etusivunsa kohti tulijaa.
Portaat näet olivat riipuksissa yli rinteen, niin että kun tahtoi mennä mökkiin, täytyi ensin tarttua käsin räystääseen ja sitten harpata suoraa päätä portaille.
Toinen mökki seisoi kuin pääskysen pesä kummun rinteellä; sen vieressä oli kaksi muuta mökkiä ja toiset kaksi sijaitsivat aivan rotkon pohjalla.
Kylässä vallitsee hiljaisuus, uneliaisuus; ei näy ihmisiä laisinkaan; ainoastaan kärpäset lentelevät joukottain suristen lämpimässä ilmassa.
Astuessasi mökkiin alat turhaan huudella asukkaita: kuoleman hiljaisuus on vastauksena; jossain mökissä kuitenkin vastaukseksi rykäsee koleahkolla äänellä joku vanha akka, joka elelee aikojansa uunilla, taikka ilmestyy väliseinän takaa paljasjalkainen, pitkätukkainen, kolmivuotias lapsi, paitasillaan, katsoo tulijaa pitkään ja vaieten, ja menee sitten peloissaan piiloon.
Sama syvä hiljaisuus ja rauha on vainioillakin, ainoastaan siellä täällä kuhnustelee kuin muurahainen ustalla pellollaan auringon paahtama kyntömies kyyristyneenä auraansa vasten ja märkänä hiestä.
Tyyneys ja häiritsemätön rauha vallitsee myös ihmisten tavoissa siinä seudussa. Ei siellä kuulu ryöväyksiä, ei murhia eikä mitään hirvittäviä tapauksia; voimakkaista intohimoista tai rohkeista yrityksistä ei siellä myös mitään tiedetty.
Ja mitenpä intohimot tai sellaiset yritykset olisivat tulleetkaan kysymykseen? Jokainen tunsi siellä omansa. Seudun asukkaat elivät kaukana muista ihmisistä. Lähimmät kylät ja pikkukaupunki olivat noin viidenkolmatta tai kolmenkymmenen virstan päässä.
Määrättynä aikana vedättivät talonpojat eloa läheiselle Wolgan varrella olevalle laivasillalle, ja se oli asukkaille tunnetun alueen rajapyykkinä; jotkut matkustivat myös kerran vuodessa markkinoille, mutta mitään muuta yhteyttä muiden ihmisten kanssa ei ollut.
Kaikki heidän huolenpitonsa tarkoitti vain omaa itseä.
He tiesivät että kahdeksankymmenen virstan päässä oli "kuperni" eli läänin pääkaupunki, mutta harvat elämässään kävivät niin kaukana; sitten tiedettiin että oli vielä Saratov tahi Nishnij; kuultiin myöskin että on olemassa Moskova ja Pietari, että Pietarin takana asuvat ranskalaiset tai saksalaiset, mutta sitten alkoi heille tuntematon mailma, oudot seudut, joissa asui kummituksia, kaksipäisiä ihmisiä ja jättiläisiä; kauempana seurasi pimeys ja — lopuksi kaikki päättyi siihen kalaan, joka kantaa seljässään koko maata.
Ja koska heidän seutunsa ei ollut juuri mikään läpikulkupaikka, niin ei ollut mahdollista saada tuoreita tietoja siitä mitä mailmassa tapahtui. Puuastiain tekijät elivät heistä kahdenkymmenen virstan päässä, vaan eivät hekään tienneet sen enempää. Ei ollut edes mitään, johon olisi voinut verrata omia olojansa ja jonka mukaan olisi voinut päättää, elivätkö he hyvästi vai huonosti, olivatko rikkaat vai köyhät tai voisikko vielä jotain toivoa, mitä oli muilla.
Nämät onnelliset ihmiset ajattelivat ettei toisin voinut olla, että kaikki muutkin elivät juuri sillä tavoin, ja että elää toisin on — synti.
He eivät olisi uskoneetkaan, jos heille olisi sanottu, että muut jollain toisella tavoin kyntävät, kylvävät, niittävät tai myyvät. Mitä intohimoja tai mielenkiihkoja olisi heillä siis voinut olla?
Heillä kuten kaikilla muillakin ihmisillä oli tosin huolia ja heikkouksia, veronmaksuja, laiskuutta ja unta, mutta se kaikki tapahtui heillä helposti eikä pannut verta kuohumaan.
Viimeisten viiden vuoden kuluessa ei muutamasta sataluvusta ihmisiä ollut kuollut yhtäkään, ei edes luonnollisella kuolemalla, väkivaltaisesta kuolemasta puhumattakaan.
Mutta jos joku vanhuuttaan tai jonkun vanhuuden taudin vaikutuksesta vaipuikin ikuiseen uneen, niin sitäkös tavatonta tapausta kummasteltiin pitkät ajat.
Vaan kun seppä Taras kerran oli vähällä kuolla kupsahtaa maahankaivetussa saunassaan, pelkästä löylystä, niin että täytyi ukkoa valella vedellä, niin se taas ei heistä tuntunut ollenkaan kummalta.
Rikoksista oli herneiden, porkkanain ja nauriiden varastaminen kasvitarhoista hyvin tavallinen; mutta kerran hävisi äkkiarvaamatta kaksi porsasta ynnä kana — ja sepä oli tapaus, joka sai hämmästymään koko paikkakunnan ja jonka tekijöinä pidettiin yksimielisesti äskettäin markkinoille matkustaneita puuastiain kauppiaita. Mutta muuten olivat tällaiset tapaukset sangen harvinaisia.
Kerran löydettiin mies makaamassa ojassa, aitauksen takana, lähellä siltaa, nähtävästi joku kaupunkiin menneestä matkueesta haihtunut.
Poikaset huomasivat hänet ensimmäisinä ja juoksivat kauhistuneina kylään sanoen nähneensä jotakin hirveätä, louhikäärmeen tai kummituksen, joka makasi ojassa, ja oli ajanut heitä takaa ja vähältä syönyt suuhunsa yhden heistä, Kusjka nimisen.
Silloin rohkeampiluontoiset miehet varustivat itsensä hangoilla ja kirveillä, ja suuressa joukossa menivät ojalle.
— Älkää hiidessä sinne menkö! varoittelivat vanhat ihmiset: — Vai luuletteko selkänne kestävän? Palatkaa takaisin. Eihän teitä kukaan käske.
Mutta miehet menivät ja noin viidenkymmenen sylen päässä alkoivat huutaa kummitukselle eri äänillä: vastausta ei kuulunut, he pysähtyivät, sitten taas lähtivät liikkeelle.
Ojassa makasi mies, pää painuneena mäenvierua vasten; hänen vieressään nähtiin pussi ja sauva, johon oli sidottu kaksi paria niinivirsuja.
Miehet eivät katsoneet hyväksi tulla kovin lähelle eikä koskea häneen.
— Hei mies! huusivat he vuorotellen, raappien kuka niskaansa, kuka selkäänsä. — Kukas olet? Vastaa. Mitäs täällä teet?
Makaaja liikahti nostaakseen päätänsä, vaan ei jaksanut: hän nähtävästi oli sairas tai kovin väsynyt. Yksi uskalikko koski häntä hangollaan.
— Älä kajoo! älä kajoo! huusivat toiset. — Kuka hänet tietää, mikä hän on: näethän, ei älähäkkään, piru tietköön, mikä se on… Älkää kajotko häneen, pojat!
— Lähtään pois, sanoivat muutamat — oikein sanottu, lähtään pois! mitä me hänestä, mokomasta. Ei hänestä mitään hyvää lähde!
Ja kaikki menivät takaisin kylään ja kertoivat vanhoille, että siellä makasi outo mies, ei haastanut mitään ja oli kuin mikähän vain…
— Kun on outo, niin älkää kajotko! puhuivat ukot, istuen multaläjällä, kyynäspäät polvea vasten. — Antaa hänen olla! Turhaa oli käydäkkin siellä. —
Semmoinen oli se mailman sopukka, jonne Oblomov oli joutunut unessaan.
Kolmesta tai neljästä hajallaan olevasta kylästä oli yksi nimeltä
Sosnofka, toinen Wavilofka, virstan matkan päässä toisistaan.
Sosnofka ja Wavilofka olivat Oblomovin suvun perintötiluksia ja siitä syystä sanottiin niitä yhteisellä nimellä Oblomofkaksi.
Sosnofkassa oli herrasväen asuntokartano. Noin viiden virstan päässä oli Werhljowon kylä, joka niinikään oli ennen muinoin kuulunut Oblomovin suvulle, vaan jo kauvan sitten joutunut toisiin käsiin.
Kylä kuului eräälle rikkaalle maanomistajalle, joka ei koskaan käynyt tiluksillaan: sitä hoiti saksalainen vouti.
Siinä sen paikkakunnan maantieteellinen asema.
* * * * *
Ilja Iljitsh Oblomov näki unta: hän oli heräävinään pienellä vuoteellaan siellä kotona. Hän oli vasta seitsemänvuotias poikanen. Hänestä tuntui niin keveältä ja hauskalta…
Kuinka kaunis hän oli, punakka ja täyteläinen!
Vanha lapsenpiika on odottanut pikkuherran heräämistä ja alkaa nyt vetää sukkia hänen jalkaansa; hänpä ei sallikkaan sitä, on vallaton ja heiluttelee jalkojaan; hoitaja koettaa hillitä häntä ja molemmat nauravat ääneen.
Vihdoin saa hoitaja nostetuksi hänet jaloilleen; sitten pesee hän hänen silmänsä, kampaa tukan ja taluttaa äidin luo.
Nähdessään kauvan sitten kuolleen äitinsä, vavahti Oblomov unessakin ilosta ja silmäluomien alta herahti pari kuumaa kyynelpisaraa.
Äiti suuteli häntä ihastuneena, sitten tarkasteli häntä huolehtivan näköisenä, eivätkö hänen silmänsä olleet sameat, kysyi, eikö tunnu kipua jossain paikassa, tiedusteli hoitajalta, oliko lapsi nukkunut rauhallisesti, eikö ollut herännyt yöllä, eikö heitellyt itseään unessa, eikö ollut hänellä kuumetta? Sitten otti häntä kädestä ja vei jumalankuvan eteen.
Siellä, langeten polvilleen ja syleillen lasta toisella kädellään, alkoi äiti sanella hänelle rukouksen sanoja.
Poika kertasi niitä hajamielin, katsoen ulos ikkunasta, josta lehahti sisään viileä tuulahdus ja syreenin tuoksu.
— Äiti, lähdemmekö tänään kävelemään? kysyi hän äkkiä kesken rukousta.
— Lähdemme, kultaseni, vastasi äiti hätäisesti luomatta silmiään jumalankuvasta ja kiirehtien lopettamaan rukouksen sanoja.
Poika kertaili laimeasti niitä, mutta äiti saneli rukouksen suurella hartaudella.
Senjälkeen mentiin isän luo ja sitten teetä juomaan.
Teepöydän ääressä näki Oblomov heillä asuvan vanhan tädin, yhdeksänkymmentä vuotiaan, joka alituisesti mutisi jotakin häntä tuolin takana palvelevalle, vanhalle, tutisevalle naispalvelijalle. Siellä oli myöskin kolme vanhanpuoleista neitiä, isän kaukaisia sukulaisia, ja äidin hiukan sekapäinen lanko, sekä seitsemän sielun omistaja, maanviljelijä Tshekmenev, joka vieraili heillä, ja sitten vielä joitakuita vanhoja herroja ja naisia. Koko tämä Oblomovin talossa oleskeleva seurue kääntyi Ilja Iljitshin puoleen ja alkoi häntä hyväillä ja suudella.
Senjälkeen alkoi hänen ruokkimisensa vehnäleivällä, korpuilla ja kermalla.
Sitten äiti, hyväiltyään häntä vielä, päästi hänet kävelemään puutarhaan, pihalle, niitylle, varoittaen ankarasti lapsenhoitajaa pitämään lasta silmällä, eikä laskemaan hevosten, koirien tai pukin jalkoihin, pysymään kartanon läheisyydessä eikä millään muotoa päästämään lasta rotkolle, joka oli kaikista kauhein ja vaarallisin paikka mitä koko ympäristöllä tunnettiin.
Sieltä oli löydetty kerran koira, joka havaittiin vesikauhuiseksi ainoastaan sillä perustuksella että se pakeni ihmisiä, kun sitä vastaan hyökättiin hangot käsissä, ja sitten katosi jonnekin mäen taakse; sinne oli kerran laahattu raato; rotkossa ajateltiin olevan myös ryöväreitä ja susia tai muita sellaisia olentoja, joita joko siinä seudussa tai yleensä koko mailmassa ei muuten ollut olemassakaan.
Poika ei malttanut odottaa, kunnes äiti olisi lopettanut varoituksensa: hän oli jo kauvan sitä ennen kartanolla.
Iloisesti ihmetellen, ikäänkuin ensikertaa katseli hän kotikartanoa, sen kallellaan olevaa porttia, keskeltä painunutta puukattoa, jolla kasvoi hieno, vihertävä sammal, horjuvia portaita, kaikellaisia ulkorakennuksia sekä huonosti hoidettua puutarhaa.
Hänen olisi kovasti tehnyt mieli kiivetä pitkälle, koko taloa ympäröivälle parvekkeelle katsoakseen sieltä jokea; mutta parveke oli vanha, tuskin pysyi paikoillaan, ja sen päällä oli sallittu kulkea ainoastaan palvelusväen, jota vastoin herrasväki ei sinne mennyt.
Hän ei huolinut äidin varoituksista ja lähestyi jo houkuttelevia portaita, kun samalla paikalle ilmestyi hoitajatar ja sai hänet jotenkuten pidätetyksi.
Hän juoksi sitten heinäladolle aikoen kiivetä sinne sisään jyrkkiä tikapuita myöten; tuskin oli lapsenpiika ennättänyt paikalle, kun hänen jo piti juosta kyyhkyslakalle tekemään tyhjäksi pojan kiipeämisaikeita sinnekkin; sieltä oli mentävä karjapihalle ja ehkäpä vielä — Herra varjelkoon — rotkollekin!
— Herranen aika tuota lasta, mikä hepakko se on! Istutkos nyt hiljaa, herraseni? Etkös häpeä! puheli hoitajatar.
Ja koko päivän ja kaiket päivät ja yöt sai vanha hoitajatar hääräillä ja puuhailla; milloin valtasi hänet tuska, milloin ilo lapsen tähden, milloin pelko että tämä lankee ja loukkaa nenänsä, milloin riemu hänen lapsellisten hyväilyjensä takia, milloin suru hänen kaukaisen tulevaisuutensa tähden; tämä kaikki sai eukon sydämmen sykkäilemään, se lämmitti vanhuksen verta ja tuki jotenkuten hänen uneliasta elämäänsä, joka ilman sitä ehkä jo kauvan sitten olisi sammunut.
Eikä lapsi ollutkaan aina hurjapäinen; se kävi joskus hiljaiseksi, istuutui hoitajansa viereen ja katseli tarkkaavaisesti eteensä. Hänen lapsellinen mielensä seurasi kaikkia ilmiöitä, jotka olivat hänen edessään; ne lankesivat syvälle hänen sieluunsa sitten kasvaen ja kehittyen siellä aikaa myöten.
Aamu on ihana, ilmassa on viileyttä, aurinko ei vielä ole korkealla. Kartanosta, puista, kyyhkyslakasta ja kuistista on lähtenyt pitkiä varjoja. Puutarhassa ja pihalla on muodostunut vilpoisia paikkoja, jotka houkuttelevat mietiskelyyn ja uneen. Ainoastaan ruispelto kaukana ikäänkuin palaa tulessa, ja häikäisevästi välkähtelee joki auringon paisteessa.
— Miksi tässä on pimeätä, vaan tuolla on valoisaa, vai tuleeko kohta tuollakin valoisata? kysäsee lapsi.
— Siitä syystä, pikku herra, että aurinko kulkee kuuta vasten ja kun ei huomaa sitä, niin muristaa kasvojansa, vaan sitten kun huomaa, sitten kirkastuu, vastaa hoitajatar.
Lapsi miettii sitä ja katselee ympärilleen: hän näkee, kuinka Antippa lähtee hevosella veden hakuun; hänen vieressään pitkin maata kulkee toinen Antippa, kymmenen vertaa suurempi; vesitynnyrikin näyttää kartanon kokoiselta, mutta hevosen varjo peittää koko niityn, se harppaa ainoastaan pari kertaa niityn kohdalla ja äkkiä, siirtyy mäen taakse, vaikka Antippa ei ennättänyt vielä kartanoltakaan poistua.
Lapsi myöskin harppaa pari kertaa, vielä harppaus — ja hänkin olisi ollut mäen takana.
Hänen teki mieli päästä mäelle nähdäkseen, mihin hevonen oli joutunut. Hän lähti portille, mutta ikkunasta kuului äidin ääni.
— Muori! Etkös näe että lapsi on juossut auringon paisteeseen! Vie hänet varjoon, muuten paahtaa aurinko hänen päähänsä, siten tulee lapsi sairaaksi ja ruokahalukin katoo. Jos et katso perään, niin voipi päästä käsistäsi vielä rotkollekkin.
— Voi sinä vallaton vekara! puhelee hoitaja hiljaa taluttaen lasta rappujen luo.
Lapsi katselee ja tarkastelee terävillä silmillään, mitä aikuiset tekevät, miten aamunsa viettävät.
Ei yksikään pikkuseikka, ei yksikään piirre jää uteliaalta pojalta huomaamatta; haihtumattomasti painuu hänen mieleensä kuva kotoisesta elämästä; hänen herkkä sielunsa imeytyy täyteen eläviä esimerkkejä ja muodostaa hänelle elämän ohjelman sen elämän mukaan, joka ympärillä liikkuu.
Ei saata sanoa että aamu menisi hukkaan Oblomovin talossa. Veitsien kalina, kun lihapaistia tai kaaliksia keittiössä hakattiin, kaikui kylään asti.
Väentuvasta kuului värttinän surina ja hiljainen, hienohko eukon ääni; oli vaikea eroittaa, itkikö hän vai muutenko hyräili jotain surullista laulua ilman sanoja.
Heti kun Antippa palasi vesitynnyrinsä kanssa, ilmestyi pihalle eri haaroilta akkoja ja miehiä, ämpäreineen, kaukaloineen, ruukkuineen.
Tuollapa muudan muija kantaa aitasta keittiöön jauhovakkaa ja munia, kokki heittää äkkiä pesuvettä ulos ikkunasta ja kastelee koiran, joka koko aamun on katsellut sinne sisään ystävällisesti häntäänsä heilutellen.
Itse isäntä, ukko Oblomov, ei myöskään ole toimeton. Hän on koko aamun istunut ikkunansa edessä ja tarkastellut, mitä kartanolla tapahtuu.
— Ignashka hoi! Mitäs kannat, hutilus? kysyy hän ulkona kulkevalta palvelijalta.
— Vien veitsiä väentupaan hiottaviksi, vastasi palvelija katsahtamatta herransa puoleen.
— No, vie, vie ja katso että veitset tulevat hyvin teroitetuiksi!
Sitten pysäyttää hän akan. — Akka hoi! Akka! Missä olet käynyt?
— Kellarissa, kulta herra, vastaa tämä, pysähtyen ja katsellen ikkunaa kohti, varjostaen silmiään kädellä: — hain maitoa päivällistä varten.
— No, mene, mene! vastasi herra. — Ja katso ettet läikytä maitoa! — Entä sinä, Saku veijari, mihin taas siellä juokset? huusi hän sitten; — Kyllä minä sinua opetan juoksemaan! Jo kolmatta kertaa näen sinun sitä tekevän. Laita sukkelasti itsesi takaisin etehiseen!
Ja Saku meni taas etehiseen torkkumaan.
Kun lehmät tulevat laitumelta, niin ukko ensimmäisenä pitää huolta siitä että ne tulevat juotetuiksi; jos taas näkee ikkunasta että koira ahdistaa kanaa, oitis ryhtyy ankariin toimenpiteisiin epäjärjestyksen ehkäisemiseksi.
Myöskin hänen puolisonsa on kovasti hommassa; hän keskustelee noin kolme tuntia Avjerkka räätälin kanssa, kuinka jostain vanhasta röijystä voisi tehdä Iljushalle nutun, merkitsee itse liidulla leikkaukset ja pitää silmällä ettei vain räätäli varastaisi mitään kankaasta; sitten menee hän piikaintupaan ja määrää, kuinka paljon kunkin on päivässä neulottava pitsiä; sitten kutsuu keralleen Nastasja Ivanovnan tai Stepanida Agapovnan tai jonkun muun seuralaisen ja menee puutarhaan katsoakseen, mitenkä omenapuut siellä menestyvät, eikö se omena, joka eilen punotti kypsänä, jo ole pudonnut maahan; mikä puu olisi sidottava, mikä typistettävä j.n.e.
Mutta tärkeimpänä huolenpidon esineenä on kyökki ja päivällinen. Päivällisestä neuvoteltiin oikein miehissä; ikäloppu tätikin kutsuttiin neuvotteluun. Jokainen ehdotteli omia ruokalajejaan; kuka soppaa sisälmyksien kanssa, kuka makaroonilientä, kuka valkoista, kuka punaista kastiketta, kuka mitäkin.
Jokainen mielipide otettiin huomioon, arvosteltiin seikkaperäisesti ja sitten hyväksyttiin tai hyljättiin, jonka jälkeen emäntä antoi lopullisen päätöksensä.
Keittiöön lähetettiin alinomaa milloin Nastasja Petrovna, milloin Stepanida Ivanovna muistuttamaan jostain, lisäämään tai muuttamaan jotain, viemään sokuria, hunajaa ja viiniä ruokia varten, ja katsomaan, käyttikö kokki kaikki mitä hänelle käytettäväksi oli jätetty.
Huolenpito ruuasta oli ensimmäinen ja tärkein huolenpito Oblomofkassa. Mimmoisia vasikoita lihoitettiinkaan siellä vuoden juhlia varten! Mimmoista siipikarjaa ruokittiin! Ja kuinka taidokkaasti sitä hoidettiin! Kalkkunoita ja kananpoikia, jotka olivat määrätyt nimi- ja muiksi juhlapäiviksi, syötettiin pähkinöillä; hanhilta riistettiin vapaus ja pakotettiin riippumaan säkissä liikkumattomina, jotta ne oikein lihoisivat. Mimmoiset varastot olikaan siellä syltättyä, suolattua ja leivottua ruokatavaraa! Mimmoisia mesi- ja olutjuomia valmistettiin, mimmoisia piirakoita paistettiinkaan Oblomofkassa!
Ja niin puoleenpäivään asti kaikki häärivät ja puuhailivat, kaikki elivät kuin muurahaiset, täyteläistä, silmiinpistävää elämää.
Eivät sunnuntaisin eivätkä pyhäpäivinäkään levänneet nämä uutterat muurahaiset: silloin veitsien kalina keittiössä kuului vielä kovemmin; piiat ja akat kulkivat vielä useampia kertoja aitan ja keittiön väliä, varustettuina toista vertaa suuremmalla määrällä jauhoja ja munia; kanatarhassa oli tavallista enemmän huutoa ja verenvuodatusta. Paistettiin jättiläispiirakka, jota herrasväki itse söi vielä seuraavana päivänä; kolmantena tai neljäntenä päivänä tähteet annettiin piikain-tupaan; piirakkaa kesti aina perjantaihin asti, niin että pieni, kovettunut kannikka ilman sisustaa joutui erityisestä armosta renki Antipalle, joka, tehtyänsä ristinmerkin, pelottomasti alkoi muserrella hampaillaan tätä sitkeätä palaa nauttien enemmän siitä tiedosta että tämä oli herrasväen piirakkaa kuin itse piirakasta.
Mutta kaikkea tätä katseli lapsi tarkkaan, jättämättä mitään huomioon ottamatta. Hän näki, kuinka kovissa puuhissa vietetyn aamun jälkeen tuli puolenpäivän aika ja sitten päivällinen.
Puolenpäivän aika on helteinen; taivaalla ei ole pilven hattaraakaan. Aurinko on liikkumatta pään päällä ja polttaa ruohoa. Ilma on aivan tyyni. Puut ja vesi ovat levossa. Häiritsemätön hiljaisuus vallitsee kylässä ja kedoilla — kaikki on kuin kuollutta. Kaukaa kaikuu kimeästi ihmisääni tyhjyydessä. Parinkymmenen sylen päässä kuuluu, kuinka koppakuoriainen lähtee suristen lentoon, ja sakeassa nurmikossa tuntuu joku alituisesti kuorsaten nukkuvan.
Kartanossa vallitsee kuolon hiljaisuus. On tullut päivällisen jälkeinen levon hetki.
Lapsi näkee, kuinka isä, äiti, vanha täti ja koko seurue — kaikki poistuvat nurkkiinsa, vaan jolla semmoista ei ollut, se meni heinälatoon tai puutarhaan tai haki viileän leposijan kuistilla tai pani maata johonkin muuhun paikkaan, johon hänet kuumuus ja runsas ateria oli uuvuttanut.
Ilja Iljitsh katsahtaa väentupaan: siellä kaikki olivat panneet maata sikinsokin lattialle ja eteiseen, jätettyään lapset omaan varaansa; ne ryömivät kartanolla ja penkoilevat hiekassa. Ja koiratkin ovat vetäytyneet koppeihinsa, kun ei ole ketä haukkua.
Olisi voinut kulkea läpi koko talon tapaamatta ketään; olisi ollut helppo varastaa kaikki irtaimisto ja viedä se hevoskuormissa pois: ei kukaan olisi sitä estänyt, jos vaan seudulla olisi ollut varkaita.
Se oli sikeä, kaikkinielevä, voittamaton uni, oikea kuoleman kuva. Kaikki näyttää kuolleelta, ainoastaan nurkista kajahtelee vaihteleva, eriääninen kuorsaus.
Aika ajoin joku äkkiä kohottaa unisen päänsä, katsahtaa hajamielisesti, kummastuneen näköisenä molemmille puolilleen, kääntyy sitten toiselle kyljelle tai sylkäsee avaamatta silmiään, tai myös korjaa päänalustaa ja vaipuu sitten taas unen helmaan.
Joku taas yht'äkkiä, ilman mitään edeltäviä valmistuksia, hypähtää molemmilla jaloilla pystyyn makuusijaltaan, aivankuin pelkäisi kadottaa otollista hetkeä, tempaa kaljahaarikan ja, puhallettuaan siinä uiskentelevia kärpäsiä, jotta ne siirtyisivät toiselle laidalle, — josta kärpäset, ennestään hiljaiset, asemansa parantamisen toivossa, alkavat kovasti liikkua, — kastelee kurkkuansa ja sitten taas heittäytyy vuoteelleen aivankuin tapettu.
Vaan tätä kaikkea lapsi katselee ja tarkastelee.
Hän on tullut hoitajansa kanssa päivällisen jälkeen ulos pihalle. Mutta ei hoitajamuorikaan, rouvan ankaroista varoituksista ja omasta tahdostansakaan huolimatta, voi vastustaa unen viekoittavaa voimaa. Hänkin joutuu tämän Oblomofkassa vallitsevan yleisen tarttumataudin uhriksi.
Alussa hän valppaasti katsoo lasta eikä päästä kauvaksi luotaan ja kovasti toruu vallattomuudesta, mutta sitten, tuntien lähestyvän tartunnan oireita, alkaa varoitella menemästä portin taakse, koskemasta pukkia, kiipeämästä kyyhkyslakkaan tai parvisillalle.
Itse hän asettuu johonkin siimespaikkaan: portaille, kellarin kynnykselle tai ruohikkoon, nähtävästi tarkoituksessa neuloa sukkaa ja samalla katsoa lasta. Mutta kohtapa hänen varoituksensa lapselle käyvät laimeiksi, pää alkaa nuokkua…
"Kiipeää kuin kiipeääkin tuo hepakko parvekkeelle", arvelee hän ollen jo puolittain unessa, "tai vielä… kenties rotkoonkin…"
Muorin pää kallistuu polvia vasten, sukka solahtaa kädestä, hän kadottaa lapsen silmistään ja avattuaan hieman suutansa, alkaa heikosti kuorsata.
Mutta lapsi on kärsimättömänä odottanutkin juuri tätä hetkeä, sillä nytpä hänen omintakeinen elämänsä alkaa.
Hän on nyt aivan kuin yksin koko mailmassa; hän juoksee varpaisillaan hoitajan luota, katselee kaikkia, kuka missäkin makaa, pysähtyy ja katsoo tarkkaan, kun joku herää, sylkäsee tai murahtaa jotakin unissaan; sitten hän riemuiten kiirehtii parvekkeelle, juoksentelee siellä pitkin narisevia lautoja, kiipeää kyyhkyslakkaan, tunkeutuu puutarhan kaukaisiin sopukoihin, kuuntelee koppakuoriaisen surinaa ja seuraa sen lentoa kauvas silmillään; etsiskelee ruohostossa siriseviä hyönteisiä ja ottaa kiinni näitä hiljaisuuden lääkitsijöitä; kun saa sudenkorennon käsiinsä, repii siltä siiven ja katsoo, mitenkä sille käy ilman siipeä, tai pistää oljenkorren sen takapuoleen ja on utelias näkemään kuinka se lentää tämän lisäkuorman kanssa; nautinnolla, peläten hengittääkkään, tarkastelee hän hämähäkkiä, kuinka se imee verta saaliiksi saamastaan kärpäsestä, ja kuinka kärpänen suristen riuhtoo itseänsä sen kynsissä. Lapsi ratkaisee taistelun siten että tappaa sekä kärpäsen että hämähäkin.
Sitten menee hän ojalle, kaivelee siellä maata, hakee jonkunlaisia juuria, puhdistaa ne ja syöpi makeaan suuhunsa pitäen niitä parempina kuin äidin antamia makeisia.
Hän juoksee portinkin taakse: hänen tekisi mieli päästä koivikkoon; se näyttää olevan niin lähellä, hän pääsisi sinne viidessä minutissa, ei kierteistä tietä myöten, vaan suoraan ojan, aidan ja kuopan ylitse; mutta hän pelkää, sillä siellä sanotaan olevan kummituksia, rosvoja ja kauheita eläimiä.
Tekisi hänen mielensä käväistä myöskin rotkolla: se on kaikkiansa viidenkymmenen sylen päässä puutarhasta; lapsi jo juoksee sen reunalle, siristää silmiänsä, aikoo katsahtaa syvennykseen kuin tulivuoren sisustaan ikään … mutta äkkiä hänen mieleensä johtuvat kaikki jutut ja kertomukset tästä rotkosta: hänet valtaa kauhu ja hän rientää takaisin hoitajamuorin luo ja herättää hänet.
Eukko kavahtaa ylös, korjaa päässään olevan huivin kohdalleen, työntää sen alle sormellaan harmaat hapsensa, ja ollen olevinaan aivankuin ei olisikaan nukkunut, katsoo epäluuloisesti Iljushaan, sitten herrasväen ikkunoihin, sekä alkaa vapisevilla käsillään neuloa sukkaa, joka on hänellä sylissä.
Sillä välin alkaa helle vähitellen laimeta, luonnossa käy kaikki vilkkaammaksi, aurinko jo rupeaa lähenemään metsää.
Ja kartanossakin vähitellen loppuu hiljaisuus: jossain nurkassa narahtaa ovi, kuuluu pihalta jonkun askeleita; heinätallissa joku aivastelee.
Kohta kantaa palvelija kyökistä, selkä köyryssä, suuren samovaarin. Aletaan kokoontua teetä juomaan: kellä ovat kasvot rypyssä, silmät vetiset; ken on maatessaan saanut punaisen pilkun ohimoihinsa, ken puhuu unisena oudolla äänellä. Kaikki he voihkivat, haukottelevat, silittelevät hiuksiansa, oikovat jäseniään ja koettavat vähitellen toinnutella itseään.
Päivällinen ja uni synnyttävät ankaran janon. Kurkku tuntuu kovin kuivalta; juodaan noin kaksitoista lasia teetä, vaan se ei auta: kuuluu voihketta, huokailemista; turvaudutaan puolukka- ja päärynäveteen ja kaljaan, muutamat lääkkeisiinkin, jotta vain pääsisivät kurkun kuivuudesta.
Kaikki hakevat vapautusta janosta kuin jostain Jumalan vitsauksesta; kaikki häärivät uupuneina, aivan kuin matkustajakaravaani, joka Arabian aroilla ei missään löydä vedenpisaraa.
Lapsi istuu siinä mammansa vieressä: hän katselee ympärillä olevien kummallisia muotoja, kuuntelee kotiväen uneliasta, velttoa puhetta. Hänen on hupaista katsella heitä, jokainen heidän joutava sanansa huvittaa häntä.
Teenjuonnin jälkeen kukin ryhtyy johonkin toimeen: mikä menee joelle ja kuljeksii verkalleen pitkin rantaa sysien jalallaan kiviä veteen; kuka taas istahtaa ikkunan eteen ja tarkastelee kaikkia huomattavia ilmiöitä: jos kissa juoksee pitkin pihaa tai naakka lennähtää ilmassa, niin tarkastelija seuraa kumpaakin silmillään sekä nenänipukallaan, kääntäen päätänsä milloin oikealle, milloin vasemmalle. Samalla tavoin istuvat koiratkin joskus päiväkausia ikkunalla katsellen tarkkaan kaikkia ohikulkevia.
Äiti tarttuu pikku Iljushan päähän, taivuttaa sen polvelleen ja verkalleen kampaa lapsen tukkaa, ihaillen hiuksien pehmeyttä ja pakottaen myöskin Nastasja Ivanovnan ja Stepanida Tihanovnan sitä ihailemaan; äiti keskustelee heidän kanssaan Iljushan tulevaisuudesta ja asettaa hänet urhoksi johonkin omatekemäänsä sankarirunoelmaan. Toisetkin ennustavat hänelle mitä loistavinta tulevaisuutta.
Vaan jo alkaa hämärtää. Keittiössä taas rätisee tuli, taas kuuluu veitsien kalina; valmistetaan illallista. Väki on kokoontunut portille: sieltä kuuluu balalaikan soittoa ja naurua. Siellä lyödään palloa.
Mutta aurinko on jo painunut metsän taa; se heittää vielä muutamia lievästi lämmittäviä säteitä, jotka tunkevat tuli juovana puiden läpi valaisten kirkkaasti kultaisella kiillollaan mäntyjen latvoja. Säteet sammuvat toinen-toisensa jälkeen; viimeinen säde viipyy kauvan, se on kuin hieno neula tunkeutunut tiheisiin lehviin, mutta sekin vihdoin sammuu…
Esineet muuttavat muotoansa, kaikki sulautuu ensin harmaaksi, sitten mustaksi ainepaljoudeksi. Lintujen laulu vähitellen hiljenee; kohta ne kokonaan vaikenevat paitsi eräs itsepäinen, joka ikäänkuin uhalla muiden hiljaa ollessa yksitoikkoisesti vähänväliä sirkuttaa, kuitenkin yhä harvempaan; vihdoin sekin äännähtää heikosti, pyristelee ruumistaan pannen pieneen liikkeeseen ympärillä olevat lehdet ja … nukahtaa.
Kaikki vaikenee; ainoastaan sirkat sirisevät kilvan sitä kovemmin. Maasta nousee valkoista sumua leviten niityille ja virralle. Joki tyyntyy; hetkisen kuluttua siinäkin jotakin läiskähtää viimeisen kerran, ja sekin käy liikkumattomaksi.
Ilma tuntuu kostealta. Käy yhä pimeämmäksi. Puut ryhmittyvät jonkunmoisiksi kummituksiksi; metsässä tuntuu peloittavalta; siellä narahtaa äkkiä jotakin ikäänkuin joku kummituksista olisi siirtynyt toiseen paikkaan ja kuivunut oksa rasahtanut hänen jalkainsa alla.
Taivaalla kimaltelee kirkkaasti ensimmäinen tähtönen, ja talojen ikkunoissa välähtää tulia.
Saapuneet ovat luonnon hiljaisuuden juhlalliset hetket, nuo hetket, jolloin luova järki työskentelee voimakkaimmin, runosuonet kuohuvat kuumimmin, jolloin sydämessä intohimot rajuimmin riehuvat tai suru kalvaa kipeimmin, jolloin raa'assa mielessä kypsyy vastustamaton rikoksen itu, ja jolloin … kaikki niin sikeästi ja rauhallisesti nukkuvat Oblomofkassa.
— Lähtään äiti kävelemään, sanoo Iljusha.
— Mitä sinä, Herran nimessä! Nytkö kävelemään: — siellä on kosteata, jalat kylmettyvät; ja siellä on hirveätäkin: metsässä kulkee tähänaikaan paholainen, se viepi pieniä lapsia.
— Mihinkä se viepi? Mimmoinen se on? Missä se asuu? kyselee lapsi.
Ja äiti antaa vallan hillitsemättömälle mielikuvitukselleen.
Lapsi kuuntelee häntä, vuorotellen avaten ja sulkien silmiänsä, kunnes vihdoin uni saa hänet valtoihinsa. Tulee hoitajamuori, ottaa lapsen äidin polvilta ja kantaa hänet unisena, pää riipuksissa yli muorin olkapään, vuoteelle.
— Kas, niin on päivä taas kulunut. Jumalalle kiitos! sanovat
Oblomovilaiset pannen makuulle ja tehden ristinmerkkejä: —
Onnellisesti on läpi päästy; suokoon Jumala että huomennakin kävisi
samoin! Kiitos ja kunnia sinulle, laupias Jumala!
* * * * *
Sitten ilmestyi Oblomoville toisaikainen näky: eräänä pitkänä talvi-iltana on hän kovasti puristautunut hoitajamuorin syliin; tämä kertoo hänelle jostakin tuntemattomasta seudusta, jossa ei ole yötä eikä pakkasta, jossa aina tapahtuu ihmeitä, jossa hunaja ja maito jokina virtailee, jossa kukaan vuoden pitkään ei tee mitään, vaan jossa pitkinä päivinä kulkee semmoisia kelpo poikia, kuin Ilja Iljitsh, ja kaunottaria, joiden ihanuutta ei voi saduissa sanella eikä kynällä kuvailla.
Siellä on hyvä hengetär, joka meillä ilmestyy joskus hauvin muodossa; se valitsee itselleen jonkun suosikin, hiljaisen, vaatimattoman, toisin sanoen jonkun tyhjäntoimittajan, jolle kaikki tekevät pahaa, ja runsaasti tuhlailee hänelle rikkauttaan; tyhjäntoimittaja syöpi herkkuja ja koreilee vaivatta saamissa vaatteissaan, mutta sitten naipi jonkun kuulun kaunottaren, Militrisa Kirbitjevnan.
Lapsi, teroittaen korvansa ja silmänsä, kuuntelee kiihkeästi kertomusta.
Hoitajamuori tahi oikeastaan satu vältti niin taitavasti kaikkea, mikä on olemassa todellisuudessa, että mielikuvitus ja ymmärrys, joutuneina tarumailman sokkeloihin, jäivätkin sinne orjuuteen aina vanhuuden päiviin saakka. Hoitajamuori se osasi kertoa peräti hyvänsävyisesti sadun Emelja-pökkelöstä, tuon ilkeän pilajutun esi-isistämme, kentiesi meistä itsestämmekin.
Vaikka täysikasvanut Ilja Iljitsh sittemmin saapikin tietää ettei olekkaan olemassa hunaja- ja maitojokia eikä tuollaisia hyviä hengettäriä, vaikka hän nauraen laskeekin leikkiä hoitajamuorin kertomuksista, ei tämä nauru kuitenkaan ole aivan todellinen; sitä seuraa salainen huokaus: satu on hänellä kietoutunut elämän oloihin ja hän itsekkin tietämättään joskus suree sitä, miksi ei satu ole todellisuutta eikä todellisuus satua.
Tahtomattaankin uneksii hän Militrisa Kirbitjevnasta; häntä yhä kiehtoo seutuun, jossa aina vain ollaan jouten, ilman suruja ja huolia; häneen jää taipumus lämpimässä makaamiseen, valmiisiin, työllä ansaitsemattomiin vaatteisiin ja hyvien hengetärten herkkuruokiin.
Sekä vanha Oblomov että hänen iso-isänsä olivat kuulleet lapsuudessaan nämä samat kertomukset, jotka vuosisatoja olivat kulkeneet muuttumatta lapsenhoitajapolvelta toiselle.
Sillävälin asettaa jo hoitaja toisia kuvia lapsen mielikuvituksen eteen.
Hän kertoo hänelle venäläisten Akillesten ja Odysseysten urotöistä; Ilja Muromilaisesta, Dobrinja Nikititshistä, Aljosha Popovitshista, Polkan-jättiläisestä, siitä kuinka nämät sankarit samoilivat pitkin Venäjää, lyöden suunnattomat joukot pakanoita ja kilpailivat viinan juonnissa; sitten puhui hän ilkeistä ryöväreistä, nukkuvista hallitsijattarista, kivettyneistä kaupungeista ja ihmisistä; sekä siirtyi vihdoin satuihin haltijoista, tontuista ja kummituksista.
Yhtä yksinkertaisesti ja tasaisesti kuin Homerus, yhtä tarkasti ja havainnollisesti sijoitti hän lapsen muistoon ja mielikuvitukseen venäläisen Iliadin, jonka meikäläiset, muinoiset homeriidit olivat sepittäneet niinä hämärinä aikoina, jolloin ihminen vielä ei ollut tottunut vaaroihin ja luonnon salaisuuksiin, jolloin hän pelkäsi kummituksia ja paholaisia ja haki turvaa Aljosha Popovitshilta ympäröiviä vaaroja vastaan, jolloin ilmassa ja vedessä ja kedolla ajateltiin olevan henkiä ja kummituksia.
Hirvittävä ja epävakainen oli silloisen ihmisen elämä; oli vaarallista astua kynnyksen yli: petoeläin saattoi hänet repiä, ryöväri tappaa, julma tataari ryöstää kaiken hänen omaisuutensa, ja hän saattoi kadota jäljettömiin, teille tuntemattomille.
Siihen aikaan saattoi myöskin ilmaantua äkkiä taivaan merkkejä, tulisia patsaita ja palloja; tuolla äsken peitetyn haudan päällä leimahtaa liekki tai metsässä kävelee joku, ikäänkuin tulisoihtu kädessä, ja hirveästi nauraa ja mullistelee silmiänsä.
Ja ihmisellekin tapahtui niin paljon semmoista, jota ei voinut käsittää; saattoi tapahtua että hän, elettyään kauvan ja onnellisesti, äkkiä alkoi puhua puuta heinää sekä huutaa oudolla äänellä tai kuljeksia houraillen öitä myöten; joskus rupesi hän aivan ilman syytä heittelehtimään maata vasten. Mutta juuri vähää ennen kuin jotain tämmöistä tapahtui, oli kana laulanut kukon äänellä tai korppi rääkynyt katon yli lentäessään.
Heikko ihminen katseli siihen aikaan pelolla ja hämmästyksellä elämän ilmiöitä hakien mielikuvituksestaan selitystä ympärillä olevan elämän salaisuuksille.
Mutta ehkäpä uni, joka ei tuntenut elämän puuhia ja huolia, vaaroja ja seikkailuja, saattoi ihmisen luomaan varsinaisen mailman rinnalle toisen olemattoman ja etsimään siinä viihdytystä mielikuvitukselle sekä selitystä luonnonilmiöille ulkopuolella itseänsä.
Umpimähkäistä oli esi-isäimme elämä; he ihmettelivät ja pelkäsivät vaaroja ja vastuksia, hakien niiden syviä syitä luonnon hämäristä riimukirjoituksista.
Kuolema seurasi heillä siitä että sitä ennen oli ruumis kannettu portista, pää edellä eikä jalat; tulipalo taas siitä että koira oli ulvonut kolme yötä peräkkäin ikkunan alla; vainajan kantoivat he portista ulos jalat edellä, mutta söivät yhä samaa ravintoa ja yhtä paljon kuin ennenkin sekä makasivat paljaalla lattialla totuttuun tapaansa; ulvovaa koiraa löivät he taas kepillä tai ajoivat sen pois talosta, mutta palavasta päreestä annettiin kipunain yhä pudota lahonneen lattian rakoihin.
Vielä nytkin uskoo venäläinen keskellä vakavaa todellisuutta mielellään vanhanaikuisia satuja, eikä hän pitkään aikaan taida päästä tästä taikauskoisuudestaan.
Kuullessaan hoitajattareltaan kertomuksia "kultaisesta taljasta", "ihmelinnusta" tai "taikalinnusta", sen varustuksista ja salakomeroista, lapsi milloin ilahtui riemusta kuvaillen itseänsäkin jonkunlaiseksi urhoksi, milloin taas murehti satusankarin onnettomia kohtaloita.
Näin seurasi satu satua. Hoitaja kertoi innokkaasti ja kaunopuheliaasti, sillä hän uskoi itsekkin puolittain kertomuksiaan. Eukon silmät iskivät tulta; pää tutisi mielenliikutuksesta; äänen nuotti kohosi tavattoman korkeaksi.
Kauhun valtaamana likistyi lapsi kyyneleet silmissä lähemmäksi hoitajaansa.
Kun tulivat puheeksi vainajat, jotka nousivat puoliyön aikaan haudoistaan, tai uhrit, jotka kituivat jonkun hirviön vankeina taikka puujalalla kuljeksiva karhu, joka samoili kylissä hakien katkaistua oikeata jalkaansa silloin nousivat hiukset lapsen päässä pystyyn ja hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli milloin kangistuneena, milloin vilkkaassa liikkeessä, hän tunsi milloin tuskallista, milloin suloista tunnetta ja hermot olivat jännityksissä kuin soittimen kielet.
Kun hoitaja vakavasti kertoi karhun sanoja: "Ratise, ratise, puinen jalka! minä kuljen kyliä, isoja ja pieniä, kylän akat nukkuvat; — yksi on akka, joka ei nuku, se istuu taljallani, keittää lihaani, kehrää villaani", j.n.e. ja kun karhu sitten astui sisään tupaan ja tahtoi tarttua jalkansa-ryöstäjään, niin ei lapsi voinut enää olla alallaan, vaan kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, hän samalla pelkäsi, ja kuitenkin iloitsi siitä ettei ollut pedon kynsissä, vaan penkillä hoitajansa vieressä.
Lapsen mielikuvitus tuli täyteen kummitusjuttuja; pelko ja ahdistus jäivät sydämmeen kauvaksi aikaa, kenties koko iäksi. Hän katselee surumielin ympärilleen ja näkee yhä elämässä vaaroja ja vastoinkäymisiä, yhä uneksii siitä tarumailmasta, jossa ei ole pahuutta, huolia eikä suruja, jossa asuu Militrisa Kirbitjevna, jossa niin hyvästi syötetään ja vaatetetaan…
Satu ei pidä vallassaan ainoastaan lapsia Oblomofkassa, vaan myöskin aikuisia aina elämän loppuun asti. Kaikki kartanossa ja kylässä olijat, alkaen isännästä ja hänen vaimostaan aina vankkaan Taras-seppään asti pelkäävät jotain pimeinä iltoina: jokainen puu muuttuu silloin jättiläiseksi, jokainen pensas ryövärien piilopaikaksi.
Ikkunaluukun jyske tai tuulen suhina savupiipussa panivat vaalenemaan sekä miehet että naiset ja lapset. Ei kukaan uskaltanut loppiaisiltana kymmenen jälkeen yksinään portista ulos, ja jokainen pelkäsi pääsiäisyönä mennä talliin, ettei tapaisi siellä tonttua.
Oblomofkassa uskottiin kaikkea: sekä kummituksia että vainajia. Jos heille kerrottiin että heinäruko käveli pitkin niittyä — niin he eivät sitä ollenkaan epäilleet; jos joku pani liikkeelle huhun että pässi ei ollutkaan pässi, vaan jotakin muuta, että joku Marfa tai Stepanida olivat noitia, alkoivat he pelätä sekä pässiä että Marfaa: heille ei juolahtanut mieleenkään kysyä, miksi pässi oli muuttunut muuksi, ja miksi Marfa oli tullut noidaksi, vieläpä he suuttuivat siihen, joka uskalsi epäillä semmoisia asioita — niin luja oli usko kummituksiin Oblomofkassa.
Ilja Iljitsh huomasi tosin sittemmin että mailma on luotu yksinkertaisemmin, että vainajat pysyvät haudoissaan, että jättiläisiä, niin pian kun semmoisia ilmestyy, ruvetaan rahan edestä näyttelemään, ja että ryövärit pistetään vankilaan; mutta vaikka usko aaveisiin katosikin, pysyi kuitenkin jäljellä jonkunlainen aiheeton pelko ja surumielisyys.
Ilja Iljitsh sai tietää etteivät kummitukset tuota turmiota, vaan mikä sitä tuottaa — sitä hän tuskin tiesikään; yhtäkaikki hän joka askeleella odotteli ja pelkäsi. Ja vielä nytkin, jäätyään pimeään huoneeseen tai nähtyään ruumiin, tunsi hän vapisten tuota lapsuudesta juurtunutta pelkoa; aamulla hän nauroi omalle pelolleen, mutta illan tultua rupesi taas vaaleten vapisemaan.
* * * * *
Vielä näki Ilja Iljitsh itsensä yht'äkkiä kolmen- tai neljäntoista ikäisenä poikana.
Hän kävi jo koulua Werhljowon kylässä, noin viiden virstan päässä Oblomofkasta, sikäläisen pehtorin, saksalaisen Stolzin luona, joka oli avannut pienen koulun paikkakunnalla asuvien aatelisten lapsia varten.
Tällä miehellä oli oma poika, Andrei, melkein samanikäinen kuin Oblomov ja sitä paitsi annettiin hänen huostaansa vielä kolmaskin poika, joka ei lukenut juuri mitään, sairasteli vain risatautia, kulki sidotuin silmin ja korvin ja itki alituisesti sitä että asui vierasten luona eikä kotonaan mummonsa turvissa, ja että hänellä nyt ei ollut ketään, joka olisi hyväillyt häntä ja leiponut hänelle makeita kakkuja.
Paitsi näitä lapsia ei koulussa muita toistaiseksi ollutkaan.
Mikäpäs siinä auttoi: isä ja äiti pistivät vallattoman Iljushan kirjan ääreen. Seurauksena oli kyyneliä, voivotuksia, vastustusta. Vihdoin saatiin poika koulumestarin luo.
Saksalainen oli toimekas sekä ankara mies, kuten miltei kaikki saksalaiset. Kenties hänen johdollaan Iljusha olisikin oppinut jotain kunnollisesti, jos Oblomofka olisi ollut Werhljowon kylästä viiden sadan virstan päässä. Mutta mitenkäs tässä saattoi oppia! Oblomovilaiset elämäntavat ja tottumukset ulottuivat Werhljowoonkin saakka; olihan sekin joskus kuulunut Oblomofkaan ja siellä vallitsi kaikkialla, paitsi Stolzin talossa, sama alkuperäinen laiskuus, tapojen yksinkertaisuus, hiljaisuus ja liikkumattomuus.
Lapsen mieli ja sydän olivat täynnänsä kuvia näistä oloista ja tavoista jo kauvan ennen sitä hetkeä, jolloin hän näki ensimmäisen kirjan. Mutta kukapa tietää, miten varhain alkaa järjen itu kehityksensä lapsen aivoissa? Kukapa voipi tutkia ensimmäisten käsitteiden syntyä lapsen sielussa?
Kenties jo silloin, kun lapsi alkoi soperrella ensimmäisiä sanojaan tai jo sitä ennenkin, kun se katseli kaikkea vain vaiteliaalla, tylsältä näyttävällä katseella, kenties jo silloin se näki ja arvaili ympärilläolevien ilmiöiden merkitystä ja yhteyttä, ilmaisematta sitä itselleen tai muille.
Kenties Iljusha jo kauvan sitten huomaa ja ymmärtää, mitä hänen ympärillään puhutaan ja tehdään; kuinka hänen isänsä plyyssi-housuissaan ja ruskeassa, vanulla täytetyssä verkanutussaan kuljeksii päivätpitkät nurkasta nurkkaan, kädet seljän takana, nuuskaten ja niistäen nenäänsä, kuinka äiti siirtyy kahvinjuonnista teen juontiin, teen juonnista ruokailuun; kuinka isän mieleenkään ei juolahda tarkastaa, kuinka monta kuhilasta tai heinärukoa on leikattu tai niitetty eikä muistuttaa laiminlyönnistä; mutta oleppas vaan antamatta hänelle oitis, kun pyytää, nenäliinaa, niin hän kovasti riitelee epäjärjestyksestä ja panee ylösalaisin koko talon.
Kenties hänen lapsellinen ymmärryksensä on jo ammoin päättänyt, että on elettävä sillä tavoin kuin aikuiset hänen ympärillään elävät eikä muuten. Ja kuinkas voisikaan hän toisin päättää?
Mutta miten elivät aikuiset Oblomofkassa? Kysyivätköhän itseltään: miksi on elämä meille annettu? Jumalaties! Ja kuinka olisivat he vastanneet, jos olisivat kysyneet? Luultavasti eivät mitenkään: asia näytti heistä hyvin yksinkertaiselta ja selvältä.
Eivät he tunteneet vaivaloista, työn raskauttamaa elämää eivätkä ihmisiä, jotka kantoivat rinnassaan rasittavia huolia, jotka samoilivat paikasta paikkaan maan pinnalla, ikäänkuin hakien jotain tai jotka uhrasivat elämänsä ikuiselle, loppumattomalle työlle.
Eivät tietäneet Oblomovilaiset henkisenkään elämän ponnistuksista; eivät välittäneet ikuisista pyrkimyksistä johonkin, ja jotakin varten; he pelkäsivät kuin tulta mielenliikutuksia, intohimoja, ja kun muualla ruumis nopeasti kuihtui ankaran sisällisen tulen kalvamana, niin Oblomovilaisten sielu se rauhallisesti uinaili pehmoisessa ruumiissaan.
Ei rumentanut heitä elämä kuten muita ennenaikuisilla rypyillä eikä vaivannut henkisillä rasituksilla.
Nuo hyvät ihmiset eivät käsittäneet elämää muuten kuin rauhan ja työttömyyden ihanteena, jota aika ajoittain keskeyttivät kaikenlaiset ikävät seikat niinkuin: taudit, tappiot, riidat, ja muun muassa työ.
He pitivät työtä rangaistuksena, joka oli määrätty jo esi-isillemme, he eivät sitä suosineet, vaan välttivät missä vain voivat.
He eivät koskaan vaivanneet itseään millään hämärillä, henkisillä kysymyksillä: sentähden kukoistivatkin he aina terveinä ja iloisina, sentähden elivät he niin kauvan; neljänkymmenen ikäiset miehet näyttivät nuorukaisilta, vanhukset eivät taistelleet vaikean tuskallisen kuoleman kanssa, vaan elettyään pitkän iän, kuolivat aivankuin salavihkaa, hiljaa kangistuen ja huomaamatta päästäen viimeisen henkäyksen. — Sentähden sanotaankin että ennen oli kansa lujempaa.
Ja siinä onkin perää; ennen ei huolittu selittää lapselle elämän tarkoitusta ja valmistaa häntä sen monimutkaiselle tielle; ei rasitettu häntä kirjoilla, jotka synnyttävät päässä lukemattomia kysymyksiä kalvaen mieltä ja lyhentäen elämää.
Elämän sääntö oli heillä valmiina, vanhempien antamana; vanhemmat olivat saaneet sen isiltään ja nämä niinikään isiltään, jotka olivat käskeneet säilyttämään sitä kuin Vestan tulta. Miten oli jotakin tehty esi-isien aikana, siten tehtiin se Ilja Iljitsh'in isänkin aikana ja kenties vielä nytkin.
Mitäpä he olisivat tarvinneet mietiskellä tai puuhailla; mitä tarkoituksia tavoitella?
Eivät he kaivanneet mitään: elämä kulki heidän ohitsensa tyynenä virtana; heidän asiansa oli vain istua tämän virran rannalla ja tarkastella välttämättömiä ilmiöitä, jotka vuorotellen kutsumatta asettuivat heidän eteensä.
Ja niinpä nukkuvan Ilja Iljitshin mielikuvituksen eteen ilmestyivät vuorotellen ikäänkuin elävinä kuvina kolme, niin hyvin heidän kuin sukulaisten ja tuttavienkin perheissä huomattavaa tärkeintä elämänilmiötä: syntyminen, häät ja hautajaiset.
Sitten seurasi kirjava joukko muita, väliin iloisia, väliin surullisia tapahtumia: ristiäisiä, nimipäiviä, perhejuhlia, paaston-alkajaisia, lopettajaisia, meluavia päivällisiä, sukulaiskokouksia, tervehdyksiä, onnitteluja, virallisia kyyneleitä ja virallista hymyilyä.
Kaikki toimitettiin yhtä tarkkaan, yhtä juhlallisesti.
Hänelle ilmestyi myös tuttuja kasvoja määrättyine kasvonpiirteinen eri tilaisuuksissa. Antoipa heille toimitettavaksi vaikka kuinka arkaluontoisen kosinnan, juhlallisen häiden vieton tai nimipäiväkekkerit — niin toimittavat he kaiken säntillisesti, ilman vähintäkään laiminlyöntiä. Mihin on kullekkin osoitettava oma paikkansa, miten on mitäkin tarjottava, kenen kanssa on kunkin ajettava juhlakulussa, kaikessa semmoisessa ei kukaan tehnyt pienintäkään erehdystä Oblomofkassa.