KOLMAS OSA.

1.

Oblomovin kasvot paistoivat, kun hän kotiinsa kulki. Hänen verensä kiehui, hänen silmänsä säteilivät ja hänestä tuntui siltä kuin olisivat hänen hiuksensakin leimunneet ilmitulessa. Niin tuli hän ja astui huoneeseensa — ja yht'äkkiä hänen kasvojensa paiste katosi ja silmät pysähtyivät vastenmielisessä hämmästyksessä liikkumattomina yhteen kohti: — hänen nojatuolissaan istui Tarantjev.

— Mikä siinä on ettei miestä tapaa kotona? Missä sinä maleksitkin? — kysyi Tarantjev ankarasti, työntäen Oblomoville karvaisen kätensä. — Ja tuo sinun vanha pirusi on tuiki tottelematon elukka, sillä kun minä tässä tiedustin jotain suuhunpantavaa, niin ei sanonut muka olevan ja kun ryyppyä pyysin — ei sitäkään antanut.

— Minä olin vain vähän kävelyllä tuolla lehdossa, — vastasi Oblomov huolimattomasti, vielä tointumattomana loukkauksesta mitä tunsi maakuntalaisensa ilmestymisestä moisella hetkellä.

Hän oli jo ehtinyt unhoittaa sen kolkon piirin, jossa niin kauvan oli elänyt ja jo vieraantunut sen tukahduttavasta ilmasta. Mutta Tarantjev syöksi hänet taas silmänräpäyksessä aivankuin taivaasta päistikkaa alas suohon. Kiusattuna kysyi Oblomov itseltään: miksi olikin Tarantjev tullut? kauvanko hän viipyy? — ja häntä ahdisti aavistus että vielä se tässä jää päivälliseksi hänen luokseen ja silloin käy mahdottomaksi lähteä Iljinskiin. Millä kummalla saisi miehen lähtemään pois, vaikkapa se maksaisikin vähän kulunkeja? — tätä ainoata kysymystä hautoi nyt Oblomov. Ja vaieten ja tylynä odotti hän, mitä Tarantjevilla olisi sanottavaa.

— Kuules mies, etkö sinä aijo käydä katsomassa sitä uutta asuntoasi? kysyi Tarantjev.

— En sitä nyt tarvitse, — sanoi Oblomov koettaen olla katsomatta
Tarantjeviin. — En minä sinne muuta.

— Häh? Vai et muka muuta? — virkkoi Tarantjev uhkaavasti. — Kun kerran olet vuokrannut, niin tietysti muutat. Etkö muista sitoumusta?

— Mitä sitoumusta?

— Vai olet sinä jo unohtanut. Itsehän tuota allekirjoitit sopimuskirjan yhdeksi vuodeksi. Maksa pois ensin kahdeksansataa ruplaa seteleissä, ja mene sitten mihin ikinä haluat! Neljä asukasta on jo käynyt huoneita katsomassa ja tahtonut vuokrata, vaan kaikille on annettu kieltävä vastaus. Yksi olisi vuokrannut kolmeksi vuodeksi.

Nyt vasta muisti Oblomov että Tarantjev samana päivänä, jona hän oli muutossa huvilaan, oli tuonut hänelle paperin, jonka hän kiireissään oli allekirjoittanut läpilukematta sitä.

"Voi hyväjumala, mitä olen tehnyt!" ajatteli hän nyt.

— Niin, minä en tarvitse koko asuntoa, — puhui Oblomov: — minä matkustan tästä ulkomaille…

— Ulkomaille! — keskeytti Tarantjev. — Tietysti sen saksalaisen kanssa? Siitä nyt ei mitään tule.

— Miksei tule? On minulla jo passikin, annas kun näytän. Ja kapsäkkikin on ostettu…

— Ei tule mitään! toisti Tarantjev välinpitämättömästi. — Mutta parasta kuitenkin että annat puolenvuoden maksun etukäteen.

— Ei minulla ole rahaa.

— Hanki mistä tahansa! tädin veljen, Ivan Matveitshin kanssa ei ole leikkimistä, hän ilmiantaa heti oikeuteen ja silloin olet kiikissä, mies. Minä olen jo omistani maksanut, anna sinä nyt minulle.

— Mistä sinä niin paljon rahaa otit? kysyi Oblomov.

— Mitä se sinuun kuuluu? Sain vanhan velkani takaisin. Anna tänne rahat! Sitä varten minä tänne tulinkin.

— Hyvä on, minä ajan sinne ihan näinä päivinä ja siirrän asunnon toisen nimiin, mutta nyt minä en jouda, sillä minulla on kiire.

Ja Oblomov alkoi pujotella takkinsa nappeja kiinni.

— Minkälaisen asunnon sinä sitten tarvitset? Parempaa et koko kaupungissa löydä. Ethän ole sitä vielä nähnytkään? — murisi Tarantjev.

— Enkä tahdokkaan nähdä, — vastasi Oblomov: — mitä varten minä sinne muuttaisin? Se tulisi minulle kauvaksi…

— Mistä niin? — kysyi Tarantjev karkeasti. Mutta Oblomov ei ruvennut selittämään mistä.

— Kaupungin keskuksesta, — lisäsi hän sitten.

— Mitä kummaa sinä keskikaupungilla teet? Ettäkö vain saisit maata mötköttää?

— Enhän minä enää makaa.

— Kuinka niin?

— Niin vain. Minä olin … tänään … - alkoi Oblomov.

— Häh? — keskeytti Tarantjev.

— Minä en syö päivällistä enää kotona…

— Lyö rahat pöytään ja mene helvettiin!

— Ei minulla ole rahoja, — toisti Oblomov kärsimättömänä. — Minä poikkean sinne näinä päivinä puhumaan emännän kanssa.

— Emännän, minun tätinikö kanssa? Mitäs ne akat tietävät. Se ei sovi, sinun täytyy puhella hänen veljensä kanssa — sitten saat nähdä.

— No hyvä, kyllä minä käyn ja toimitan.

— Kuka sinua tässä rupeaa odottelemaan! Anna rahat tänne ja mene matkoihisi.

— Sanoinhan jo, ettei ole, vaan kyllä minä toimitan.

— No maksa minulle sitten heti edes ajurirahat, — tinki Tarantjev: — kolme täyttä hopearuplaa.

— Missä sinulla on ajuri? Ja mitä varten kolme täyttä hopearuplaa?

— Minä päästin sen jo pois. Mitäkö varten? Ei se edes sillä tahtonut tuoda: "sinne on niin santainen tie" sanoi. Ja täältä takaisin myös kolme täyttä hopearuplaa — tekee kaikkiaan kaksikymmentä kaksi ruplaa!

— Täältähän pääsee raitiovaunulla puolesta ruplasta, — sanoi
Oblomov: — siin' on!

Hän kaivoi hänelle neljä hopearuplaa ja Tarantjev piilotti ne taskuunsa.

— Seitsemän ruplan vahinko tuli sinun tähtesi, — lisäsi hän. — Nyt anna päivällisrahat!

— Mitkä päivällisrahat?

— Minä en enää kerkeä kaupunkiin ja siksi täytyy syödä ravintolassa tien varrella; siellä on kaikki hiton kallista: viisi ruplaa nylkevät.

Ääneti veti Oblomov esiin vaaditut rahat ja viskasi hänelle. Hän ei voinut edes istuutua pelkästä kärsimättömyydestä, jotta Tarantjev mitä pikimmin lähtisi pois, mutta tämä ei lähtenytkään.

— Käskeppäs antaa minulle jotain suuhunpantavaa — sanoi hän.

— Mutta sinähän aijoit syödä ravintolassa? — huomautti Oblomov.

— Niin päivällistä! Vaan nythän käy kello vasta kahta.

Oblomov käski Sakariiaksen tuoda jotain syötävää.

— Ei ole mitään syötävää, ei ole valmistettu, — murahti Sakariias kuivasti ja katsoi synkästi Tarantjeviin. — Vaan kuulkaas, Mihei Andreitsh, milloinkas tuotte takaisin sen herran paidan ja liivin?…

— Mistä paidasta ja liivistä sinä tolitat? — epäsi Tarantjev. —
Aikoja sitten olen tuonut.

— Milloinka niin? — tinkasi Sakariias.

— Enkö sinulle käteen työntänyt silloin kun muutitte? Vaan sinä olet pistänyt ne johonkin myttyyn ja vielä kehtaat tulla kyselemään…

Sakariias lopen tyrmistyi ällistyksestä.

— Voi hyvä Jumala! Ilja Iljitsh! Tämähän on kerrassaan häpeä! — kirkui hän kääntyen Oblomovin puoleen.

— Niin, laula sinä vain sitä nuottia! — lausui Tarantjev. —
Luultavasti olet itse juonut ne suuhusi ja vielä muka kyselet…

— En, en eläissäni vielä ole herran tavaroita juonut! — kähisi
Sakariias. — Mutta te…

— Suu kiinni, Sakariias! — keskeytti Oblomov ankarasti.

— Te sitä lienette vienyt yhden lattiaharjankin ja kaksi kuppia meiltä? — tiedusti yhä Sakariias.

— Vai harjoja? jyrisi Tarantjev. — Voi sua vanhaa roistoa! Ole nyt toki vaiti ja tuo koreasti syötävää!

— Kuuletteko te, Ilja Iljitsh, kuinka hän minua haukkuu? — äänsi Sakariias. — Ei ole syötävää, ei edes leipää ole kotona ja Anisja on mennyt ulos pihasta, — lisäsi hän ja läksi pois.

— Missä sinä päivällistä syöt? — kysyi nyt Tarantjev. — Todentotta, nyt on kummat, kun Oblomov kävelee lehdossa eikä syö kotonaan! Milloinkas sinä tulet asuntoasi katsomaan? Syksy on käsissä, parasta että tulet pian.

— Hyvä, hyvä, kyllä minä tästä…

— Äläkä unhoita tuoda rahoja!

— Kyllä, kyllä… — vakuutti Oblomov kärsimättömästi.

— No, vieläkö mitä muuta tarvitset asuntoosi? Siellä, veliseni, on sinua varten maalattu lattiat ja katot, ikkunat ja ovet — kaikki tyyni: yli sadan ruplan se maksaa.

— Kyllä, kyllä, hyvä on… Tuota, kuules mitä tahdoin sinulle sanoa, — mutisi Oblomov yht'äkkiä: — ole niin hyvä ja käy raatitalolla, minä tarvitseisin tässä luotettavaa miestä todistamaan…

— Mitäs annat korvausta minulle siitä puuhasta? — virkkoi Tarantjev.

— Minä lisään sinulle päivällisrahoja, — sanoi Oblomov.

— Sillä matkalla rikkipolkee toki saappaitakin enemmän edestä kuin mitä sinä aijot lisätä.

— Mene hyvä mies, kyllä minä maksan.

— Mahdotonta on minun sinne mennä, — lausui Tarantjev synkästi.

— Mistä syystä?

— Siitä syystä että on vihamiehiä, jotka ovat suutuksissa minuun ja virittävät salajuonia minua vastaan.

— No, hyvä, minä lähden sinne tästä itse, — sanoi Oblomov ja tarttui hattuunsa.

— Kuules, kun tulet asuntoa katsomaan, niin Ivan Matveitsh toimittaa sinulle kaikki. Hän on kultainen mies eikä hänessä ole vivahdustakaan mihinkään saksalais-nousukkaaseen! Syntyperäinen venäläinen, uskollinen palvelija hän on, kolmekymmentä vuotta on hän istunut samalla tuolilla, koko oikeudenistuntoa hän johtaa ja vaikka miehellä on rahaa, niin ei kuitenkaan koskaan käytä ajuria. Hänen hännystakkinsa ei ole parempi kuin minunkaan. Itse on hän tyynempi vettä, matalampi maan ruohoa ja puhuu tuskin kuultavasti eikä koskaan maleksi vierailla mailla niinkuin tuo sinun…

— Tarantjev! — huudahti Oblomov lyöden nyrkkinsä pöytään: — Suu kiinni sellaisista mitä et ymmärrä!

Tarantjevin silmät remahtivat pullolleen tästä Oblomovin käytöksestä, jollaista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, niin että hän unohti edes loukkautua siitä että hänet ole asetettu alemmaksi Stolzia.

— Kas kuinka sinä nyt voit, veli… — mutisi hän ottaen hattunsa: — mikä kiivaus!

Hän silitteli hattua hihallansa, katsahti siihen ja sitten Oblomovin hattuun, joka lepäsi peilikaapin päällä.

— Sinähän et käytä hattua, sinulla on tuossa lippulakki, — sanoi hän ottaen Oblomovin hatun ja sovitellen sitä päähänsä: — annas, hyvä veli, tämä minulle kesähatuksi.

Ääneti otti Oblomov hattunsa pois hänen päästään ja asetti sen entiselle paikalleen, sitten pani hän kätensä ristiin rinnoilleen ja jäi odottamaan että Tarantjev menisi matkoihinsa.

— No, lempo sinut vieköön! — murisi Tarantjev vääntäytyen kömpelösti ovelle. — Sinussa on tällä kertaa … jotain… Vaan puhuhan Ivan Matveitshin kanssa, ja koetahan vain tulla ilman rahoja!

2.

Hän läksi, mutta Oblomov vajosi pahalla tuulella nojatuoliinsa ja sai siinä istua sangen kauvan ennenkuin vapautui karkeasta vaikutuksesta. Vihdoin muistuivat hänen mieleensä tämän aamun tapahtumat, ja Tarantjevin ikävä ilmestyminen haihtui hänen päästään ja hymy ilmaantui jälleen hänen kasvoilleen.

Hän nousi seisomaan peilin eteen ja korjaili kauvan kaulahuiviansa, hymyili pitkään ja katseli poskeansa, että eikö siinä vielä näkyisi jälkeä Olgan kuumasta suutelosta.

— Kaksi "ei ikinä", — äänsi hän hiljaa riemuiten: — ja mikä eroitus niiden välillä. Se toinen on jo kuihtunut, vaan toinen niin kauniisti kukoistaa…

Sitten rupesi hän mietiskelemään, mietiskelemään yhä syvempään. Hän tunsi että tuo valoisa, pilvetön lemmen juhla-aika oli jo ohi ja että rakkaus todellakin oli nyt muuttumassa velvollisuudeksi, että se oli yhteydessä koko elämän kanssa, sisältyi sen tavalliseen toimintaan ja alkoi päästellä iloisia värejänsä.

Kentiesi tänä aamuna oli välähtänyt sen viimeinen ruusunpunainen säde, vaan tuolla edessäpäin se ei enää olekkaan säteilevä niin kirkkaasti, vaan on näkymättömästi lämmittävä elämää; elämä nielaisee sen sisäänsä ja se tulee sen, tosin voimalliseksi, mutta salaiseksi vieteriksi. Ja tästälähtien tulevat lemmen ilmaukset niin yksinkertaisiksi ja arkipäiväisiksi.

Romaani muuttuu ja alkaa ankara todellisuus: asiapaperit, sitten matka Oblomofkaan, talon rakentaminen ja tilan panttaus, tien teetto, kesken jäänyt tutkinto asioissa talonpoikien kanssa, työjärjestys, elonleikkuu, viljanpuinti, tilipaperien rapina, talonhoitajan huolestuneet kasvot, aatelisten vaalit, istunto oikeudessa…

Ainoastaan siellä-täällä, silloin-tällöin välähtää seasta Olgan katse, kajahtaa Casta diva, sulahtaa kiireellinen suudelma, ja taas täytyy lähteä töitä tarkastamaan, ajaa asioille kaupunkiin, taas on siinä talonhoitaja kahisevine laskuineen.

Saapuu vieraita — vaan siitäkään ei ole iloa: ne puhua polittavat siitä, kuinka paljon kukin polttaa viinaa tehtaassa, kuinka monta arssinaa verkaa kukin valmistaa kruunulle… Mitäs se on? Sitäkös hän on tahtonut? Sekö muka on elämä?… Ja kuitenkin eletään niin, ikäänkuin siinä olisi koko elämä. Ja Andreinkin mielestä se on kuten olla pitää!

Mutta naimisiinmeno ja häät — se on sentään elämän runous, se on sen täysinpuhjennut kukkanen. Ja hän kuvitteli mielessään, kuinka hän taluttaa Olgaa alttarin eteen, ja kuinka tämän päässä paistaa — pomeranssinlehvä ja pitkä morsiushuntu… Ihmetyksen supatusta kuuluu yleisön joukosta. Häveliäänä, hiljaa riemuitsevin rinnoin ja tuo ylpeähkö pää armaasti taivuksissa antaa Olga hänelle kätensä eikä tiedä, kuinka katsoa kaikkia uteliaita. Milloin loistelee hymy hänen huulillaan, milloin ilmaantuu kyyneleet silmiin, milloin taas otsan poimussa leikiten väikkyy joku ajatus.

Vielä kotona, sitten kun vieraat ovat menneet, heittäytyy hän muhkeassa puvussaan vasten hänen rintaansa, niinkuin tänään…

"Ei, minä riennän Olgan luo, en voi ajatella enkä tuntea näin yksikseni", haaveili hän. "Kerron kaikille, koko mailmalle … tpruu sentään; aluksi vain tädille, sitten paroonille ja kirjoitan Stolzille — kylläpäs hän hämmästyy, kun kuulee. Sitten sanon Sakariiakselle: tämä lankee jalkoihini ja ulvoo ilosta — annan hänelle kaksikymmentä viisi ruplaa. Tulee siihen myös Anisja, koettaa suudella kättäni — hänelle annan kymmenen ruplaa. Sitten … jaa, sitten huudan koko mailmalle, niin huutaa hihkasenkin että mailman täytyy tunnustaa: 'Oblomov on onnellinen, Oblomov menee naimisiin!' Vaan nyt riennän Olgan luo: siellä odottaa minua yhä jatkuva kuiskutus, salainen suostumus sulattaa kaksi elämää yhdeksi…"

Ja hän kiirehti Olgan luo. Tyttö kuunteli hymyillen Oblomovin haaveita, mutta kun tämä hypähti ylös rientääksensä ilmoittamaan tädille, rypistyivät Olgan kulmakarvat niin ettei Oblomov uskaltanutkaan.

— Ei sanaakaan kenellekkään! — lausui neito pannen sormen huulilleen ja uhaten häntä, että hän puhuisi hiljempaa jottei täti toisesta huoneesta kuulisi. — Ei vielä ole aika!

— Milloinkas on aika, jos kaikki meidän välillämme kerran on päätetty? — kysyi Oblomov kärsimättömästi. — Mitäs sitten on tehtävä nyt? Mistä on aljettava? — kysyi hän. — Ei suinkaan sekään auta että vain istumme kädet ristissä. Nythän alkaa velvollisuus ja vakavampi puoli elämästä…

— Niin alkaakin, — toisti neito katsoen häntä tutkivasti silmiin.

— Niinpä siis minä tahdon ottaa ensimmäisen askeleen ja mennä sanomaan tädille…

— Se on se viimeinen askel.

— Mikäs sitten on ensimmäinen?

— Ensimmäinen … Se on mennä sitä asiapaperia kirjoituttamaan raatitalolle.

— Niin … kyllä minä huomenna…

— Miksikäs ei jo tänään?

— Tänään … tänään on sellainen päivä että poismeno sinun luotasi, oi Olga…!

— No hyvä, siis huomenna. Mutta sitten?

— Sitten on ilmoitettava tädille ja kirjoitettava Stolzille.

— Ei suinkaan, vaan sitten on sinun matkustaminen maatilallesi, Oblomofkaan… Andrei Ivanitshan kirjoitti, mitä siellä on tehtävä, minä en tiedä, millaiset toimet teillä siellä on, rakennuspuuhat vai mitkä? — tiedusteli Olga katsoen silmiin.

— Hyväjumala. — puheli Oblomov. — Jos tässä rupeaa kuuntelemaan
Stolzia, niin eihän asia ikipäivinä pääse tädin kuuluviin. Hänhän,
Stolz, sanoo että pitää alkaa rakentaa taloa, sitten teettää teitä ja
puuhata kouluja… Sitä kaikkea ei nyt tämän mailman aikana kerkeä.
Vaan matkustakaamme, Olga, sinne yhdessä, niin silloin…

— Minnekkäs me siellä asetumme? Onko siellä taloa?

— Vanha resu vain ja luulen että portaatkin ovat perin luhistuneet…

— Mutta minne sitten joudumme? — kysyi Olga.

— Täytyy täällä etsiä itsellemme asuntoa.

— Vaan sitä varten myös sinun täytyy lähteä kaupunkiin, — huomautti neito: — se on toinen askel…

— Ja sitten … — jatkoi Oblomov.

— Ottaahan ensin ne kaksikaan askelta, niin sittenpähän nähdään mitä seuraa.

"Mitäs tämä nyt on?" ajatteli Oblomov surullisena: "eihän minua täällä kohdannutkaan tuollainen yhä jatkuva kuiskutus eikä salainen suostumus sulattaa kaksi elämää yhdeksi! Kaikki käy ikäänkuin nurinpäin. Kuinka kummallinen se on tuo Olga! Ei hän pysähdy yhteen paikkaan, ei jää makeasti huutamaan runollisen retken mielialaa, aivankuin ei hänellä laisinkaan haaveita olisikaan eikä mitään tarvetta vaipua tunnelmiin! Hetipaikalla vain aja porhauta asioillesi kaupunkiin — aivankuin Andrei! Miksikä he kaikki lienevätkin ikäänkuin liittoutuneet keskenään kiirehtiäkseen minua elämään?"

Seuraavana päivänä Oblomov, mukanaan arkki vaakunoitua virkapaperia läksi kaupunkiin ja aikoi aluksi virastoon ajaen sinne sangen vastahakoisesti ja haukotellen katsellen kupeilleen. Hän ei varmasti tiennyt, missä koko raatitalo sijaitsikaan, ja poikkesi sentähden Ivan Gerasimitshin tykö kysäistäkseen, missä viraston osastossa todistuskirjoja teetettiin.

Tämä ilahtui suuresti Oblomovin tulosta eikä tahtonut laskea häntä pois aamiaiselta. Lähettipä vielä hakemaan ystävääkin saadaksensa tältä perinpohjin kysellyksi, kuinka kaikki toimitetaan, sentähden että oli itse aikoja sitten luopunut asioista.

Aamiainen ja neuvottelu loppuivat vasta kello kolme ja oli myöhäistä enää lähteä virastoon, huomenna taas sattui olemaan lauvantai — virasto oli suljettu ja täytyi siis lykätä sinne meneminen maanantaihin asti.

Oblomov läksi Viipurinpuoleiseen kaupunginosaan uutta asuntoansa katsomaan. Kauvan sai hän ajella pitkien lankkuaitojen välitse pitkin kapeita poikkikatuja. Vihdoin saivat he käsiinsä poliisin, joka selitti että talo on toisessa korttelissa, samaan suuntaan pitkin tuota katua — ja hän näytti vielä yhden kadun, jonka varrella ei ollut taloja, vaan samallaisia lankkuaitoja ja jossa maa oli nurmettunut ja rapa rattaanjäljissä kuivettunut.

Taas läksi Oblomov ajamaan ihaillen nokkosia aitovierillä ja lankkujen takaa kurkistelevia pihlajia. Vihoviimein osoitti poliisi vanhaa taloa eräällä pihalla, lisäten:

— Juuri tuo se on.

"Kolleegisihteerin-lesken Pshenitsinan talo" luki Oblomov portin päältä ja käski ajaa pihaan.

Piha oli alaltaan ainoastaan huoneen suuruinen niin että ajoneuvot töytäsivät aisa edellä nurkkaan säikäyttäen joukon kanoja, jotka kaakattaen ja siipiään räpyttäen syöksyivät rajusti eri suuntiin, ja suuri musta koira alkoi riuhtoa ketjuaan oikeaan ja vasempaan, vimmatusti haukkuen sekä koettaen tapailla hevosia turvasta.

Oblomov istua kökötti vaunuissaan aivan ikkunain tasalla ja ponnisteli päästäksensä ulos. Ikkunoista, joilla kasvoi samettinauhoilla sidottuja resedoja, vilahteli ihmispäitä. Suurella vaivalla kiipesi Oblomov; alas vaunuista ja yhä kauheammaksi kasvoi koiran haukunta.

Hän astui portaille ja töytäsi pahki ryppynaamaiseen akkaan, joka hameenliepeillään oli sitoa kuraissut sarafaaninsa pussiksi vyötäisilleen.

— Ketä haette? — kysyi akka.

— Talon emäntää, rouva Pshenitsinaa.

Ämmä painoi neuvottomana päänsä alas.

— Etteköhän vain hae Ivan Matveitshia? — kysyi hän. — Hän ei ole kotona, ei ole vielä palannut virkapaikastaan.

— Emäntää minä tarvitsen, — sanoi Oblomov.

Sillävälin kasvoi yhä hälinä talossa ja milloin mistäkin ikkunasta kurkisti pää; ämmän takana raotetiin ovea ja taas nykäistiin kiinni; sieltä tirkisteli kaikenlaisia kasvoja.

Oblomov kääntyi ympäri ja huomasi, kuinka pihalla kaksi lasta, poika ja tyttö, uteliaasti katseli häneen.

Jostakin ilmestyi esiin uninen talonpoika lammasnahkainen turkki päällään ja varjostaen kädellään silmiään auringolta jäi laiskasti katsoa töllistämään Oblomovia ja tämän vaunuja.

Koira yhä haukkui äkäisesti ja katkonaisesti, ja kun Oblomov vähänkään liikahti taikka hevonen polkaisi maata, alkoi heti ketjun riuhtominen ja keskeytymätön haukkuminen.

Aidan takaa oikealta näki Oblomov loppumattoman pitkän kaalimaan, vasemmalta näkyi muutamia puita ja viheriäpuinen huvimaja.

— Agata Matvejevnaako te siis etsitte? — kysyi akka. — Mitä teillä on hänelle asiaa?

— Sano talon emännälle, — puhui Oblomov: — että minä tahdon häntä tavata: olen vuokrannut täällä asunnon.

— Te taidatte olla se uusi asukas, Mihei Andreitshin tuttava?
Odottakaahan, jahka menen sanomaan.

Ja akka aukasi oven ja ovesta pinkasi syrjään muutamia päitä ja lennähti pikaisesti sisään huoneisiin. Oblomov ehti vilahdukselta nähdä jonkun naisen paljain kauloin ja kyynäspäin ja ilman päähinettä. Se oli sellainen valkoverinen, jotenkin täyteläinen nainen, joka omituisesti naurahti sille että hänet oli nähnyt vieras herra, ja hänkin pakeni muiden mukana pois ovelta.

— Olkaa hyvä ja astukaa sisään, — virkkoi ämmä palattuansa ja kuljetti Oblomovin pienenlaisen etehisen läpi melkoisen tilavaan huoneeseen ja pyysi odottamaan. — Emäntä tulee heti paikalla.

"Kylläpä se koira yhä haukkuu", ajatteli Oblomov katsellessaan huonetta.

Yht'äkkiä pysähtyivät hänen silmänsä tuttuihin esineisiin: koko huone oli näet läjätty täyteen hänen omia tavaroitaan. Pöydät pölyn peitossa, tuolit kumollaan sängyn päällä, siinä kaapit, matrassit ja astiat sikinsokin.

— Mitä tämä on? Miksei ole asetettu järjestykseen? — virkkoi hän itsekseen. — Tämähän on ilkeää!

Samassa narahti ovi hänen takanaan ja huoneeseen astui sama nainen, jonka hän äsken oli nähnyt paljain kauloin ja kyynäspäin.

Nainen oli iältään kolmenkymmenen. Hänen kasvonsa olivat hyvin valkoiset ja pyöreät niin että punastus nähtävästi ei voinut tunkeutua läpi poskipäiden. Kulmakarvoja ei hänellä ollut juuri lainkaan, vaan niiden kohdalla oli kaksi ikäänkuin hieman pullistunutta, kiiltävää viirua, harvoine, heleine karvoineen. Silmät olivat harmahtavat ja yksinkertaisen sielukkaat niinkuin koko muukin kasvojen ilme, kädet valkoiset, mutta karkeat kohollaan olevine sinisine suonisolmuineen.

Puku mukautui piukasti hänen ruumiinsa ympäri ja näkyi ettei hän käyttänyt mitään keinotekoisia kaunistuskeinoja, ei edes liikanaista hametta suurentaakseen lantioiden ympärystää ja pienentääkseen vartaloaan. Senpätähden hänen peitetty povensakin, kun hän kulki ilman huivia, olisi hyvin voinut olla vahvan, terveen ja kuitenkin kainon naisrinnan mailina taiteilijalle tai kuvanveistäjälle. Korean saalin ja juhlapäähineen rinnalla näytti hänen pukunsa vanhalta ja kuluneelta. Hän ei ollut osannut odottaa vieraita ja sentähden, kun Oblomov halusi häntä tavata, oli hän kotoisten arkivaatteiden ylitse vain heittänyt juhlasaalin, pistänyt tanun päähänsä, ja astui sisään arkana, pysähtyi oven suuhun sekä katsoi ujosti Oblomoviin. Tämä nousi ylös, lähestyi ja teki kumarruksen.

— Rouva Pshenitsinako minulla on ilo nähdä edessäni? — kysyi
Oblomov.

— Ky-kyllä, — vastasi nainen. — Te ehkä tahdotte puhutella minun veljeäni? — kysyi hän epävarmasti. — He ovat virastossa eivätkä tule kotiin ennen kello viittä.

— Ei häntä, vaan juuri teitä minä tahdoin tavata, — alkoi Oblomov, kun nainen oli istuutunut sohvalle niin kauvas kuin mahdollista hänestä ja katseli saalinsa liepeitä, jotka ulottuivat lattiaan asti peittäen hänet kuin mikäkin hevosloimi. Kätensä hän myös pisti piiloon saalin alle.

— Minä olen täällä vuokrannut asunnon, mutta nyt ovat asianhaarat sellaiset että minä tarvitsenkin asunnon toisessa kaupunginosassa ja sentähden tulin puhelemaan teidän kanssanne…

Nainen kuunteli tylsästi ja jäi neuvottomana miettimään.

— Veljeni ei ole kotona, — sanoi hän sitten.

— Mutta teidänhän tämä talo on? — kysyi Oblomov.

— Minun, — vastasi nainen lyhyesti.

— Niin minä ajattelinkin että te itse voitte päättää.

— Niin, vaan veljeni ei ole kotona, he täällä meillä kaikki asiat hoitavat, — sanoi hän yksinkertaisesti silmähtäen ensi kertaa suoraan Oblomovin kasvoihin, ja laski jälleen katseensa saaliin.

"Hänen kasvonsa ovat yksinkertaiset, mutta miellyttävät", päätteli
Oblomov alentuvaisesti: "taitaa olla hyvänluontoinen nainen."

Tällä hetkellä kurkisti ovesta pienen tytön pää. Agata Matvejevna nyökäytti tälle uhkaavasti salavihkaa päätänsä ja tyttö katosi.

— Missäs teidän veljenne palvelee?

— Kansliassa.

— Missä kansliassa?

— Siinä, jossa talonpoikia pannaan kirjoihin … minä en tiedä, miten sitä nimitettänee.

Hän naurahti sydämmellisesti ja samalla hetkellä hänen kasvoillensa jälleen tuli niiden tavallinen ilme.

— Ette kai yksin asu täällä veljenne kanssa? — kysyi Oblomov.

— En, minulla on kaksi lasta miesvainajastani: poika kahdeksannella ja tyttö kuudennella vuodella, — alkoi emäntä jotenkin puheliaasti ja hänen kasvonsa muuttuivat vähän eloisammiksi: — on tässä vielä meidän kivuloinen mummomme, joka tuskin kävelee muualle kuin kirkkoon; ennen se käydä kämppäsi toki torillakin piika Akuliinan kanssa, vaan Nikolain päivästä alkaen ei ole käynyt: jalat sillä rupesivat turvottumaan. Ja kirkossakin se enimmäkseen istuskelee vain portailla. Muita ei talossa asu. Joskus käypi nato vierailemassa ja Mihei Andreitsh.

— Käypikö Mihei Andreitsh useinkin teillä? — kysyi Oblomov.

— Toisinaan se kuukauden päivät tässä vierailee; he ovat ystävykset veljeni kanssa, aina ovat yksissä…

Ja emäntä vaikeni tyhjennettyään koko naisellisen varaston ajatuksia ja sanoja.

— Kuinka hiljaista teillä täällä on? — virkkoi Oblomov. — Jos ei vain tuo koira haukkuisi, voisi luulla ettei ole yhtään elävää sielua koko talossa.

Emäntä naurahti vastaukseksi.

— Menettekö usein ulos pihasta? — kysyi Oblomov.

— Kesäisin niin sattuu. Niinpä tuonoin Eljaksen perjantaina käytiin
Ruutitehtaalla.

— Siellä taitaa käydä paljon väkeä? — kysyi Oblomov, katsoen aukipäässeen huivin välitse emännän korkeata, liikkumatonta ja vahvaa rintaa, joka oli kuin divaani tyyny.

— Ei, tänävuonna oli vähän väkeä, aamusta päivin satoi vettä, vaan illaksi selvisi. Kyllähän siellä muuten käy paljon rahvasta.

— Vieläkö missä muualla tapaatte käydä?

— Vähänlaisesti tulee missään käyntiä. Veljeni se kyllä kulkee Mihei Andreitshin kanssa kalalla ja siellä ne kalavelliä keittävät, mutta me sitä vain täällä kotosalla.

— Ettäkö aina vain kotona?

— Jumaliste, totta minä puhun! Mennä vuonna oltiin Kolpinassa niin että tulee sitä sielläkin toisinaan käyntiä puistossa. 24:s päivä kesäkuuta on veljeni nimipäivä niin että silloin kanslian kaikki virkamiehet syövät päivällistä hänen kanssaan.

— Entäs, käyttekös vieraissa?

— Veli käy, mutta minä lasten kanssa käyn ainoastaan mieheni sukulaisten luona pääsiäispyhänä ja jouluna päivällisellä.

Enempää ei piisannut puheenainetta.

— Teillä on kukkia, pidättekö niistä? — kysyi Oblomov.

Emäntä naurahti.

— En, — sanoi hän: — ei meillä ole aikaa kukkia hoitaa. Lapset ne tässä kulkivat Akuliinan kanssa kreivin puutarhassa, niin puutarhuri oli antanut, vaan jeraania ja aloeta oli meillä jo mieheni eläessä.

Samassa syöksähti yht'äkkiä huoneeseen Akuliina, käsissään suuri kukko, joka epätoivoisesti kiekahteli ja räpytteli siipiään.

— Tämänkö kukon te, Agata Matvejevna, määräsitte annettavaksi kauppamiehelle? — kysyi piika.

— Mitä sinä, mitä sinä nyt, mene ulos! — lausui emäntä ujosti. —
Näethän että on vieraita!

— Minä tulin vain kysymään, — puhui Akuliina tarttuen kukkoa niin että pää jäi riippumaan alaspäin: — seitsemänkymmentä kopeikkaa hän tästä antaa.

Mene keittiöön! — komensi emäntä. — Ja ota se harmaa täplärinta kukko äläkä tätä, — lisäsi hän kiireisesti, häveten omia sanojaan ja, piilottaen kätensä saalin alle, alkoi tuijottaa lattiaan.

— Teillä on taloushuolia, — virkahti Oblomov.

— Niin, meillä on paljon kanoja, me syömme munia ja kananpoikasia. Täällä, tämän kadun varrelta, huviloista ja kreivin talosta ottavat kaikki meiltä, — vastasi hän katsahtaen paljon rohkeammin Oblomoviin.

Ja hänen kasvoihinsa tuli huolehtivaisuuden ilme ja tylsyyskin katosi, kun hän alkoi puhua hänelle tutuista asioista. Jokaiseen kysymykseen, mikä ei koskenut jotakin määrättyä, hänelle tuttua aihetta, vastasi hän vain naurahtamalla ja vaikenemalla.

— Nämä tavarat pitäisi purkaa ja järjestää, — huomautti Oblomov osoittaen läjäänpantua omaisuuttaan…

— Niin mekin olisimme tahtoneet, vaan veli ei ole käskenyt, — keskeytti emäntä vilkkaasti ja katsahti jo sangen rohkeasti Oblomoviin: — "Jumalatiesi, mitä hänellä on noissa pöydissä ja kaapeissa…" on se sanonut: "sattuu vielä jotakin särkymään — niin syyttää meitä…"

Emäntä keskeytti puheensa ja naurahti.

— Kuinka varovainen teidän veljenne on, — lisäsi Oblomov.

Taas hiukan naurahti emäntä ja taas tuli kasvoille tavallinen ilme. Tällä naurahtamisella peitti hän tietämättömyyttään silloin kun ei osannut mitään sanoa eikä tehdä.

— Minulle käy pitkäksi odottaa hänen kotiintuloaan, — lausui Oblomov: — vaan ehkäpä te sanotte hänelle minun puolestani että asianhaarat nyt ovat sellaiset etten asuntoa täällä tarvitse ja sentähden pyydän sen siirrettäväksi toiselle asukkaalle ja minä myös puolestani koetan etsiä halukasta henkilöä.

Emäntä kuunteli tylsistyneenä, tasaisesti räpytellen silmiään.

— Olkaa hyvä ja sanokaa, miten sen sitoumuskirjan suhteen…

— Ei se ole kotona nyt, — toisti yhä emäntä: — ettekö olisi niin hyvä ja tulisi huomenna uudestaan: huomenna on lauvantai eikä se silloin mene kansliaan.

— Minulla on kauhean paljon asioita, ei hetkeäkään ole vapaata! — selitti Oblomov. — Olkaa hyvä ja sanokaa ainoastaan että koska käsiraha jääpi teidän hyväksenne, mutta minä teille asujan toimitan, niin tuota…

— Vaan veli ei ole kotona, — puhui taas emäntä yksikantaan: — ei sitä näy vielä kuuluvan… Ja hän katsahti kadulle. — Tuosta ikkunain sivu se aina kulkee ja minä aina näen, milloin se tulee, mutta nyt ei sitä näy.

— No, minun täytyy siis lähteä pois… — sanoi Oblomov.

— Mutta kun veljeni tulee kotiin, kuinkas sitte pitää sanoa siitä että milloinka te muutatte? — kysyi emäntä nousten sohvasta.

— Sanokaa hänelle se mitä pyysin, .— selitti Oblomov: — että koska asianhaarat nyt ovat sell…

— Mutta ettekö itse voisi pistäytyä huomenna sen kanssa puhumassa … kertasi emäntä.

— Minun on mahdotonta huomenna ehtiä.

— No, ylihuomenna sitten, sunnuntaina: meillä tarjotaan aina kirkonmenon jälkeen einepala ja viinaryyppy. Ja Mihei Andreitsh myös tulee.

— Tuleeko todellakin Mihei Andreitsh silloin tänne? — kysyi Oblomov.

— Jumaliste, totta minä puhun! — vakuutti emäntä.

— Mutta minulla ei ole aikaa ylihuomennakaan, — epäsi Oblomov kärsimättömänä.

— No, ehkä sopii sitten tulevalla viikolla … — huomautti emäntä. — Mutta ettekö voi sanoa, milloinka rupeatte muuttamaan sisään? Minä tässä käskisin pestä lattiat ja pyyhkiä pölyt, — kysyi hän.

— En minä teille muuta, — sanoi Oblomov.

— Että ettekö muutakkaan? Mihinkäs sitten panemme teidän kaikki tavaranne?

— Olkaa niin hyvä ja sanokaa vain veljellenne, — alkoi taas Oblomov pannen painon joka sanalle ja iskien katseensa suoraan emännän rintaan: — että koska nyt asianhaarat…

— Kummapa se onkin, kuinka kauvan se viipyy, — keskeytti emäntä yksitoikkoisella äänellä tuijottaen aitaan, joka erotti kadun pihasta. — Minä tunnen hänet askeleistaankin, puisella katusillalla kuuluu hyvin, kun joku kulkee…

— Te siis sanotte hänelle, mitä pyysin? — kysyi Oblomov kumartaen ja jo ulos lähdössä.

— Puolen tunnin perästä se jo itsekkin tulisi kotiin … puheli emäntä hänelle luonnottomalla levottomuudella koettaen ikäänkuin äänellään pidättää Oblomovia.

— Minä en mitenkään jouda enää odottamaan, — sanoi Oblomov päättävästi aukaisten oven.

Kun koira näki hänet portailla, nosti se taas kauhean äläkän ja rupesi riuhtomaan ketjuaan. Ajuri, joka oli torkahtanut kyynärpäitään vasten, alkoi peräyttää hevosia, ja kanat pakenivat jälleen hätäytyneinä eri suuntiin samaan aikaan kun ikkunasta kurkisti muutamia päitä.

— Minä siis sanon veljelleni että te olitte täällä, — lisäsi emäntä rauhattomana, kun Oblomov jo oli, istuutunut vaunuihin.

— Niin, ja sanokaa hänelle, että koska nyt asianhaarat ovat sellaiset, niin minä en voi ottaa kortteeria itselleni, vaan siirrän sen toisen nimiin taikka että hän puolestaan koettaisi etsiä…

— Tähän aikaan se tavallisesti aina tulee kotiin … — puheli emäntä kuunnellen hajamielisesti Oblomovin sanoja. — Minä sanon siis sille että teillä on aikomus tulla asiasta puhumaan.

— Niin, aivan näinä päivinä minä poikkean tänne, — virkkoi Oblomov.

Ja koiran hurjasti haukkuessa vierivät vaunut ulos pihasta ja kääntyivät tärisemään pitkin kastelemattoman poikkikadun kuivuneita multaläjiä.

Poikkikadun päässä tuli vastaan eräs kuluneeseen palttooseen puettu keski-ikäinen mies, suuri paperimytty kainalossa, paksu keppi kädessään ja kummikalossit jaloissaan, huolimatta siitä, että oli kuiva ja kuuma päivä.

Hän kulki hitaasti, katseli sivuilleen ja asteli niinkuin olisi tahtonut puhkipolkea tuon puusta tehdyn katukäytävän. Oblomov katsahti hänen jälkeensä ja huomasi että hän kääntyi sisään Pshenitsinin portista.

"Tuo oli varmaankin nyt se emännän veli!" päätti hän: "Mutta mitä hemmettiä minä hänestä! Siinä saisi solkata vielä tuntikauden, vaan minulla on nälkä ja kuuma. Ja Olgakin minua odottaa… Jääköön toiseen kertaan."

— Aja kiireemmin! — komensi hän ajurilleen. "Mutta pitäisköhän käväistä katsomassa vielä toistakin asuntoa?" muisti hän äkkiä silmäillen sivuilleen pitkin lankku-aitoja. "Täytyisi taas ajaa takaisinpäin Morskajalle tai Tallikadulle … vaan jääköön sekin toiseen kertaan!" päätti hän.

— Aja kovemmin!

3.

Elokuun lopulla sattui sateisia ilmoja, ja huviloissa, joissa oli uunit, tupruilivat savupiiput, vaan missä uuneja ei ollut, siellä asujamet kuljeskelivat posket käärittyinä, ja vihoviimein, vähitellen tyhjentyivät huvilat kokonaan.

Oblomovilla ei ollut tullut käyntiä toista kertaa kaupungissa, ja eräänä aamuna näki hän, kuinka hänen ikkunansa alitse kuljetettiin ja kannettiin Iljinskein huonekaluja. Vaikka se hänestä tuntuikin aivan urotyöltä nyt lähteä muuttamaan pois asunnosta ja noin vain sivumennen syödä päivällistä jossakin sekä olla koko päivän maatapanematta, niin oli hän kuitenkin pahassa pulassa, kun ei tiennyt, mies parka, mihin edes yöksi päänsä kallistaa.

Jäädä yksikseen huvilaan, kun ei puistossa eikä lehdossa enää ketään näkynyt, ja kun Olgan ikkunaluukut olivat suljetut, se näytti hänestä kerrassaan mahdottomalta.

Hän kulki sivu noiden autioiden huoneiden, käveli puiston ympäri, laskeutui alas vuorelta ja hänen sydäntänsä ahdisti ylen surkeasti…

Sitten käski hän Sakariiaksen ja Anisjan ajaa Viipurinpuolelle, jonne hän päätti asettua siihen asti että löytäisi toisen asunnon, matkusti myös itse erikseen kaupunkiin, söi hätähätää päivällisen ravintolassa ja vietti illan Olgan luona istuen.

Mutta nykyiset illat kaupungissa eivät olleet entisten pitkien, valoisten päiväin ja kesäiltojen veroiset maalla. Täällä ei Oblomov enää voinut nähdä Olgaa kolmea kertaa päivässä eikä täällä Katja enää rientänyt hänen luoksensa eikä käynyt päinsä lähettää Sakariiasta kirjelippua viemään viiden virstan päähän. Ja koko tuo kesäinen, kukkainen lemmenromaani oli nyt kuni lennossaan laiskistunut, ikäänkuin ei siinä kyllin riittäisi sisällystä.

He istuivat nyt toisinaan vaiti puolikin tuntia yhteenperään. Olga syventyneenä työhönsä ja laskien itsekseen neulalla kanavaompeluksensa kehikoita, Oblomov taas vaipuneena ajatustensa avaruuksiin ja eläen mielikuvituksessaan eteenpäin paljon kauvemmas nykyhetkeä.

Ainoastaan silloin-tällöin, silmähtäessäan tutkivasti neitoon, vavahtaa hän kiihkoisesti, tai katsahtaa Olga sivumennen häneen ja hymyilee, siepattuaan Oblomovin: silmistä säteen hellää nöyryyttä ja sanoinselittämätöntä onnea.

Kolmena päivänä peräkkäin ajoi Oblomov näin kaupunkiin Olgan luo ja söi päivällisensä heidän luonaan muka sillä perusteella ettei hänellä siellä kotona vielä ollut oikein järjestyksessä, vaan että hän kyllä tällä viikolla vielä muuttaa uuteen asuntoonsa. Mutta neljäntenä päivänä tuntui hänestä jo sopimattomalta tulla ja sentähden hän, ensin maleksittuaan Iljinskein talon likeisyydessä, ajoi huoaten takaisin kotiin.

Viidentenä päivänä eivät Iljinskiläiset syöneet päivällistä kotonaan.

Kuudentena sanoi Olga hänelle että Oblomov tulisi häntä kohtaamaan erääseen kauppamakasiiniin, josta hän sitten voisi saattaa Olgaa jalkaisin kotiin asti ja antaa ajoneuvojen tulla hiljakseen jälessä.

Kaikki tämä tuntui Oblomovista epämukavalta, sillä kadulla tuli useinkin vastaan Olgan tuttavia, jotka tervehtivät ja muutamat pysähtyivät puhuttelemaankin.

— Ah, hyvä jumala, kuinka vaikeata tämä on! — sanoo Oblomov yltyleensä hikoillen kauhusta ja aseman kiusallisuudesta.

Myös täti katsoo häntä nääntyneillä suurilla silmillään ja haistelee miettiväisesti sprii-pulloansa ikäänkuin hänellä Oblomovin tähden päätä pakottaisi. Ja kuinka pitkä matka onkaan Oblomov paralla kuljettavanaan! Saa siinä ajaa köröttää Viipurinpuolelta asti ja illalla takaisin — kolme kokonaista tuntia.

— Sanotaan tädille, — vaatii yhä Oblomov: — silloin voin jäädä teille jo aamusta päivin eikä kukaan tule puhumaan…

— Mutta oletko jo käynyt virastossa? — kysyi Olga.

Oblomovin teki kovin mieli sanoa että: "olen käynyt ja kaikki on toimitettu", mutta hän tiesi että Olga on katsova häntä niin tutkivasti että heti lukee valheen hänen kasvoistaan. Ja hän vain huokasi vastaukseksi.

— Voi, jos sinä tietäisit, kuinka vaikeata se on! — äänsi hän.

— Mutta oletko puhellut emännän veljen kanssa? Oletko hakenut toista asuntoa? — kyseli sitten Olga kohottamatta katsettaan käsityöstään.

— Hän ei ole aamuisin koskaan kotona ja iltaisinhan minä aina olen täällä, — selitti Oblomov iloissaan että oli keksinyt kyllin pätevän esteen.

Nyt huokasi Olga, mutta ei mitään sanonut.

— Huomenna minä välttämättömästi käyn emännän veljen puheilla, — rauhoitti häntä Oblomov: — huomenna on sunnuntai ja silloin ei hän mene kansliaan.

— Ennenkuin kaikki tämä on järjestetty, — virkkoi Olga miettiväisesti: — on mahdotonta mitään puhua tädille ja täytyy myös tavata toisiaan harvemmin…

— Niin, niin … tosiaankin, — lisäsi Oblomov arasti.

— Tule sinä syömään päivällistä meille sunnuntaina, joka on meidän vastaanottopäivämme, mutta sitten vaikka esimerkiksi keskiviikkona saatat olla yksin — päätti Olga. — Ja sitten voimme me nähdä toisemme myös teatterissa, minä toimitan sinulle tiedon, milloin menemme ja tule sinäkin silloin sinne.

— Niin, kyllä se sopii, — vastasi Oblomov ilahtuneena siitä että
Olga otti huolenpidon kohtauksen järjestämisestä omille hartioilleen.

— Ja kun sattuu kaunis päivä, — lopetti neito: — niin ajan minä kaupungin kesäpuistoon kävelylle ja sinäkin voit tulla sinne, se muistuttaa meille puistoa maalla … niin, puistoa maalla! — toisti hän tunteellisesti.

Oblomov suuteli ääneti Olgan kättä ja heitti hyvästit sunnuntaihin asti. Neito saattoi häntä alakuloisesti silmillään, istahti sitten pianon ääreen ja vaipui kokonaan sävelten mailmaan. Hänen sydämmensä itki jotakin ja itkua kuului myös sävelissä. Hän tahtoi laulaa, mutta ääni takertui kurkkuun.

Toisena päivänä pukeutui Oblomov noustuaan samaan karkeaan takkiinsa, jota oli käyttänyt huvilassa asuessaan. Yönutulleen oli hän jo aikoja sitten hyvästit heittänyt ja käskenyt sen ripustaa piiloon vaatekaappiin.

Tapansa mukaan tuli Sakariias sisään kömpelösti kantaa täristäen kahvitarjotinta pöytään. Sakariiaksen selän takaa, kuten ennenkin, kurkisti ovesta Anisja katsoen, saapiko Sakariias kupit kunnialla pöytään saakka kannetuksi sekä vetäytyi heti hiljaa takaisin, jos Sakariias oli saanut tarjottimen onnellisesti paikalleen, mutta jos yksikään kapine putosi tarjottimelta, silloin ryntäsi hän hätäisesti miehensä perään estääksensä jäljelläolevia putoamasta, jonka ohessa Sakariias ärtyi haukkumaan ensin kapineita ja sitten vaimoaan töykäten häntä kyynäspäällään rintaan.

— Mainion hyvää kahvea tänään! Kuka tätä on keittänyt? — kysyi
Oblomov.

— Emäntä itse, — sanoi Sakariias: — Kuudetta päivää yhä itse keittää. "Te", sanoo hän, "panette liiaksi sikuria ettekä anna kiehua kylliksi. Antakaas kun minä keitän!"

— Se on mainion maukasta, — uudisti Oblomov kaataen toisenkin kupillisen. — Sano sille kiitokset minulta.

— Tuossa se on itse, — puheli Sakariias viitaten vierashuoneen puoleksi avattuun oveen. — Se on heillä jonkunlainen puhvetti tuo huone, siinä hän puuhailee emäntä, siinä on heillä teet, sokerit, kahvet ja ruoka-astiat.

Oblomov saattoi nähdä ainoastaan emännän selän, niskan ja osan valkoista kaulaa sekä paljaat kyynäspäät.

— Mitä hän siellä noita kyynäspäitään niin vilkkaasti kääntelee? — kysyi Oblomov.

— Kuka hänet tiennee! Pitsejä, vai mitä, siellä silittänee.

Oblomov seurasi silmillään kyynäspäiden liikkeitä ja katsoi, kuinka selkä vuoronperään taipui ja oikeni.

Emännän kumartuessa näkyi alhaalta puhdas alushame, puhtaat sukat ja pyöreät, täyteläiset pohkeet.

"Virkamiehen leski, vaan kyynäspäät kuin kreivittärellä, vieläpä on niissä kuopatkin sellaiset somat ja pienet!" arvosteli Oblomov.

Puolenpäivän aikaan tuli Sakariias kysymään, eikö haluttaisi koettaa heidän piirakkaansa: emäntä näet oli pyytänyt tarjota.

— Tänään kun on sunnuntai, niin paistetaan heillä piirakkaa.

— Lieneekö se piirakka niin erinomaista? — virkkoi Oblomov huolimattomasti. — Tietysti siinä on sipulia ja porkkanoita seassa…

— Ei se ole huonompaa kuin meidän omat oblomovilaiset piirakatkaan, — huomautti Sakariias: — höysteenä on kananpoikia ja tuoreita sieniä.

— Ai-ai, taitaapa olla hyvääkin, tuohan maisteeksi! Kukas heillä sitä leipoo? Se likainen ämmäkö?

— Eikös mitä! — sanoi Sakariias halveksivasti. — Jos ei olisi emäntää, niin se rääsy nyt ei älyäisi edes taikinata alustaa. Emäntä on itse aina keittiössä. Tämän piirakan ovat he Anisjan kanssa kahden leiponeet.

Viiden minuutin kuluttua pistihen vierushuoneesta esiin saalin alta paljas käsivarsi asettaen Oblomovin eteen lautasen, jolla höyrysi tulikuuma, suunnattoman suuri kimpale piirakkaa.

— Paljon kiitoksia! — virkahti Oblomov lempeästi, ottaen vastaan piirakan ja, silmähdettyään ovelle, kaivautui katseellaan emännän korkeaan rintaan ja paljaisiin olkapäihin.

Ovi sulkeutui kiireesti.

— Haluatteko viinaa? — kysyi ääni.

— Kiitän nöyrimmästi, mutta minä en juo, sanoi Oblomov vielä lempeämmästi: — mitä lajia teillä on muuten?

— Meillä on omaa, kotitekoista, me valmistamme sitä itse viinimarjan lehdistä, — vastasi ääni.

— Minä en vielä koskaan elämässäni ole juonut viinimarjan lehdistä tehtyä viinaa, olkaapa niin hyvä ja antakaa maistaa!

Jälleen ojensihen esiin paljas käsivarsi lautasineen ja viinaryyppyineen; Oblomov kulahutti kurkkuunsa ja hänestä viina oli aivan erinomaista.

— Paljon kiitoksia, — sanoi hän koettaen katsahtaa oven raosta, mutta ovi lupsahti samassa kiinni.

— Miksi ette anna itseänne nähdä että saisin teille toivottaa hyvää huomenta? — moitti Oblomov.

Emäntä naurahti oven takana.

— Minä olen tässä vielä arkipukimessa, kun olen ollut keittiössä, — vastasi hän. — Hetipaikalla pukeudun ja kohta velikin tulee kotiin kirkosta.

— Ah, apropos veljestä, — huomautti Oblomov: — minun täytyy puhella hänen kanssaan. Pyytäkää häntä pistäytymään luokseni.

— Hyvä, kyllä minä sanon, kun tulee.

— Kukas se on joka teillä niin rykii? Kenellä se semmoinen kuiva yskä on? — kysyi Oblomov.

— Ka mummolla, sillä on jo kahdeksatta vuotta semmoinen yskä.

Ja ovi lupsahti kiinni.

"Kuinka yksinkertainen hän on", ajatteli Oblomov: "mutta on hänessä sentään jotakin… Ja hän pitää itsensä puhtaana."

Näihin asti ei hän vielä ollut ehtinyt tutustua emännän "herra veljeen". Hän oli ainoastaan nähnyt joskus vuoteeltaan, kuinka ristikko-aidan takaa vilahti miestä, jolla oli suuri paperimytty kainalon alla ja joka katosi näkyvistä poikkikadulle ja sitten kello viiden aikaan taas vilahti sama paperimytty kainalossaan sivu ikkunain sekä katosi porrasten taa. Kotona ei hänestä kuulunut mitään.

Kuitenkin saattoi huomata siellä ihmisiä elävän, varsinkin aamuisin, keittiössä kalisivat pöytäveitset, ikkunaan kuului kuinka ämmä asetti jotakin nurkkaan, kuinka talonmies pilkkoi halkoja, kuljetti kärryillä vesitynnyriä; seinän takaa kuului väliin lasten itkua taikka mummon hellittämätöntä kuivaa yskimistä.

Oblomovilla oli vallassaan neljä huonetta, se on: koko paraadipuoli rakennuksesta. Emäntä perheineen oli asettunut kahteen takahuoneeseen ja veli asui ylhäällä niinsanotussa "svetjolkassa", pienessä, suuri-ikkunaisessa ullakkokamarissa.

Oblomovin kabinetti ja makuuhuoneen ikkunat olivat pihalle päin, vierashuone pienen puutarhan puolelle, sali taas kohti suurta kaali- ja perunamaata. Vierashuoneen ikkunoissa heloittivat vaaleat karttuuniverhot.

Seinävierillä kyyristelihen yksinkertaisia pähkinänvärisiä tuoleja, peilin alla seisoi viheriä pelipöytä, ikkunalaudoilla pukkelehtihen pieniä ruukkuja geranium-kukkineen ja katosta riippui neljä häkkiä keltasirkkuineen ja kanarialintuineen.

Veli astui sisään varpaisillaan ja vastasi Oblomovin tervehdykseen kolminkertaisella kumarruksella. Hänen arki-univormunsa oli tiukasti napitettu kaikkiin nappeihinsa niin että oli mahdoton tietää, oliko hänellä paitaa päällään vai ei; huivi oli yksinkertaiseen solmuun sidottu ja sen päät tukitut piiloon kauluksen alle.

Hän oli neljänkymmenen rinnassa oleva mies, otsallaan pystysuora hiustöyhtö ja ohimoillaan myös kaksi samanlaista ikäänkuin tuulen valtaan viskattua töyhtöä, jotka olivat näöltään aivankuin keskikokoiset koirankorvat. Hänen harmaat silmänsä eivät yhtäkkiä iskeneet esineeseen, johon hän tahtoi katsoa, vaan tirkistivät siihen alussa vain salavihkaa ja vasta toisella kertaa pysähtyivät.

Käsiänsä hän ikäänkuin häpesi ja silloin kun puhui, koetti piilottaa joko molemmat selkänsä taa, tai toisen poveen ja toisen selkänsä taa. Kun virastossa antoi johtajalle jonkun paperin, joka vaati selitystä, niin piti hän toisen käden selkänsä takana, vaan toisen käden keskisormella alaspäin käännetyin kynsin osoitti varovaisesti jotakin riviä tai sanaa ja osoitettuaan piiloitti käden heti taaksensa — kentiesi siitä syystä että sormet olivat paksuhkot, punaisehkot ja hiukan vapisivat eikä hänestä tuntunut aivan sopivalta ilman pätevää syytä asettaa niitä liian usein näytteille.

— Te olette suvainnut, — alkoi hän, luotuaan kaksinkertaisen katseensa Oblomoviin: — käskeä minun tulla luoksenne.

— Niin, minä tahdoin puhella teidän kanssanne asunnon suhteen. Olkaa hyvä ja istukaa! — vastasi Oblomov kohteliaasti.

Hän sai pyytää kahdesti ennenkuin Ivan Matveitsh suostui istuutumaan ruumis eteenpäin kumarruksissa ja kädet hihoihin pistettyinä.

— Asianhaarat ovat nyt sellaiset että minun täytyy etsiä itselleni toinen asunto, — lausui Oblomov: — sentähden haluaisin minä tämän huoneuston siirrettäväksi toiselle…

— Nyt on vaikea siirtää, — virkahti Ivan Matveitsh yskähtäen sormiinsa ja sukkelasti kätkien ne taas hihojensa sisään: — jos olisitte loppukesällä ilmoittanut, silloin kävi paljon huoneenkatsojia.

— Kyllä minä täällä kävin, mutta te ette ollut kotona, — keskeytti
Oblomov.

— Sisar siitä mainitsi, — lisäsi virkamies. — Vaan älkää huolehtiko asunnon suhteen, kyllä teillä täällä tulee mukava elää. Ehkä linnut teitä häiritsevät, vai miten?

— Mitkä linnut?

— Nuo kanat.

Vaikka Oblomov olikin varhaisesta aamusta alkaen alituisesti kuullut hautovan kanan närkästynyttä kaakatusta ja kananpoikain piipitystä ikkunainsa alta, niin ei siihen ollut huomiotaan kääntänyt. Hänen edessään oli heijaillut vain Olgan kuva ja hän oli tuskin huomannut, mitä ympärillä tapahtui.

— Ei, se ei ole vaarallista, — sanoi hän: — minä luulin teidän puhuvan kanarialinnuista, jotka jo aamusta asti alkavat viserrellä.

— Me viemme ne pois, — ehdotti Ivan Matveitsh.

— Ei sekään ole niin vaarallista, — huomautti Oblomov: — mutta asianhaaroihin nähden on minun mahdotonta jäädä tänne asumaan.

— Kuten suvaitsette, — vastasi Ivan Matveitsh. — Mutta jos ette löydä tänne toista asukasta, niin kuinkasta silloin kontrahdin suhteen? suostutteko antamaan korvausta…? Tappiota teille siitä tulee.

— Paljonkos pitää maksaa? — kysyi Oblomov.

— Heti paikalla tuon teille laskun. Hän toi sitoumuskirjan ja tilit.

— Niinkuin tästä näette, maksaa asunto kahdeksansataa seteliruplaa, sataruplaa on saatu etukäteen, jäännös tekee siis seitsemän sataa ruplaa, — sanoi hän.

— Mutta ette suinkaan tahtone minulta ottaa maksua koko vuodelta, kun en ole elänyt teillä edes kahta viikkoakaan? — keskeytti hänet Oblomov.

— Kuinkas muuten? — virkkoi Ivan Matveitsh leppeästi ja omantunnon mukaisesti. — Väärinhän olisi, jos sisar saisi kärsiä tappiota. Hän on köyhä leski, joka elää ainoastaan sillä, mitä talon vuokra tuottaa; ei suinkaan kananpojilla ja munien myönnillä ansaitse senkään vertaa mitä menee lasten vaatteisiin.

— Suokaa anteeksi, mutta minä en voi, — puuttui puheeseen Oblomov: — ajatelkaa nyt itse: enhän minä ole täällä elänyt kahta viikkoakaan. Miksi pitäisi minun niin paljon maksaa?

— Niinkuin näette, on se sitoumuksessa määrätty, — puhui Ivan Matveitsh osoittaen keskisormellaan kahta riviä ja piiloittaen sormen sitten hihaansa: — suvaitkaa lukea läpi: "Jos sattuu että minä, Oblomov, haluan ennen määrä-aikaa muuttaa asunnosta, niin olen minä velvollinen siirtämään sen toiselle henkilölle samoilla ehdoilla, taikka päinvastaisessa tapauksessa, korvaamaan koko vuoden vuokramaksun tulevan vuoden ensimmäiseen päivään kesäkuuta rouva Pshenitsinalle", — luki Oblomov.

— Kuinka tämä on mahdollista? — kysyi hän. — Ei tämä ole oikein.

— Se on laillinen paperi, — huomautti Ivan Matveitsh. — Itse olette suvainnut allekirjoittaa, katsokaa tuohon!

Jälleen ilmestyi sormi allekirjoituksen päälle ja heti se taas katosi.

— Kuinka paljon tekikään summa? — kysyi Oblomov.

— Seitsemän sataa ruplaa, — sanoi Ivan Matveitsh alkaen näpähytellä samalla sormellaan paperia puristaen joka kerralla kätensä nopeasti nyrkiksi: — ja tallista ja liiteristä sataviisikymmentä ruplaa.

Ja hän näpähytti vielä kerran paperia.

— Mutta kuulkaa, eihän minulla hevosia edes olekkaan, enkähän minä tarvitse mitään tallia enkä liiteriä! — huudahti Oblomov vilkkaasti.

— Kontrahdissa on niin sanottu, — huomautti Ivan Matveitsh taas työntäen sormensa kohti erästä riviä. — Mihei Andreitsh kertoi että teillä tulee olemaan omat hevoset.

— Mihei Andreitsh valehtelee! — sanoi Oblomov harmistuneena. —
Antakaa tänne sitoumuskirja!

— Tuoss' on, suvaitkaa ottaa jäljennös, vaan sitoumuskirja kuuluu sisarelle, — virkkoi Ivan Matveitsh pehmeästi ja otti sitoumuskirjan käteensä. — "Sitäpaitsi ryytimaasta ja kaalista, nauriista ynnä muista vihanneksista laskien yhtä henkeä kohti", luki Ivan Matveitsh: — "maksettakoon arviolta kaksisataa-viisikymmentä ruplaa…"

Ja hän yritti taas koskettamaan sormellaan tilejä.

— Mistä ryytimaasta? Mistä kaalista? Minä en vähän vähääkään ymmärrä, mitä te tarkoitatte? — huudahti Oblomov miltei uhkaavasti.

— Niin seisoo sitoumuksessa ja niin sanoi Mihei Andreitsh että te vuokraatte talon niiden kanssa…

— Mitä tämä merkitsee ja mitä kummaa teillä on tekemistä minun ruokapöytäni kanssa? Minä en tahdo teidän kaalejanne enkä nauriitanne … — puhkui Oblomov nousten seisaalleen.

Myös Ivan Matveitsh nousi tuolilta: — Suokaa anteeksi, mutta tässähän on teidän omakätinen allekirjoituksenne! — virkkoi hän.

Ja jälleen töykkäsi paksu sormi vapisten allekirjoituksen kohdalle ja koko paperi vavahteli hänen kädessään.

— Paljoksiko laskette koko summan? — kysyi Oblomov kärsimättömästi.

— Vielä katon ja ovien maalauttamisesta, keittiön ikkunain uudestaan laittamisesta sekä uusista linkkulukoista oviin — karttuu lisäksi sataviisikymmentä ruplaa, kaksikymmentäkahdeksan kopeikkaa.

— Kuinka, pannaanko tämäkin minun laskuuni? — kysyi Oblomov kummastellen. — Isännän kustannuksellahan semmoista aina tehdään. Kuka hullu muuttaa rappiossa olevaan asuntoon…?

— Sitoumuksessa seisoo, mikä tulee teidän laskuunne, — sanoi Ivan Matveitsh kaukaa osoittaen sormellaan sitä kohtaa paperissa, jossa tämä oli kirjoitettu.

— Tuhat kolmesataa viisikymmentäneljä seteliruplaa, kaksikymmentä kahdeksan kopeikkaa kaikkiaan! — lopetti hän leppeällä äänellä piiloittaen molemmat kätensä sitoumuskirjoineen taaksensa.

— Mistä minä otan? Ei minulla ole rahaa! — virkkoi Oblomov hölkäten edestakaisin huoneessa. — Luuletteko minun teidän nauriitanne ja kaalejanne tässä tarvitsevan?

— Kuten suvaitsette! — sanoi Ivan Matveitsh hiljaa. — Vaan älkää huolehtiko, kyllä teidän tulee täällä mukava asua, — lisäsi hän. — Mitä rahoihin tulee … niin kyllä sisar odottaa.

— Se on mahdotonta, minun on ihan mahdotonta jäädä, koska asianhaarat ovat sellaiset. Kuuletteko te?

— Kyllä minä kuulen. Tehkää niinkuin haluatte, — vastasi Ivan
Matveitsh nöyrästi, ottaen askeleen poispäin.

— Hyvä siis, minä ajattelen asiaa ja koetan siirtää asunnon toiselle, — sanoi Oblomov nyökäyttäen päätänsä virkamiehelle.

— Vaikeaksi se teille käy, vaan voittehan muuten koettaa: — lopetti
Ivan Matveitsh ja, kumartaen kolme kertaa, poistui huoneesta.

Oblomov vetäsi esiin lompakkonsa ja luki rahansa: niitä oli kaikkiaan kolmesataa viisi ruplaa. Hänen päätään pyörrytti.

"Mihinkäs minun kaikki rahani ovat joutuneet?" kysyi itseltään Oblomov hämmästyksissään, milteipä kauhistuksissaan. "Alussa kesäähän lähetettiin minulle maalta tuhat-kaksisataa ruplaa, vaan nyt on jäljellä kaikkiaan ainoastaan kolmesataa!"

Hän alkoi laskea ja muistella kaikkia menojaan, vaan saattoi muistaa ainoastaan kaksisataa-viisikymmentä ruplaa.

— Mihin kummaan ne rahat ovat menneet? — huudahti hän. —
Sakariias! Sakariias!

— Mitä suvaitsette?

— Mihinkä meidän kaikki rahamme ovat joutuneet, koska ei meillä niitä enää ole? kysyi Oblomov.

Sakariias alkoi kaivella taskujansa ja veti esiin puolenruplan ja kymmenenkopeikan rahan laskien ne pöydälle.

— Siin' on! unohdin antaa takaisin jäännökset muutosta, — sanoi hän.

— Mitä sinä minun eteeni työnnät noista pikkurahoista! Sano heti, mihin on joutunut kahdeksansataa ruplaa?

— Mistä minä sen tiedän! Vai onko se minun asiani ottaa selkoa, mihin itse tuhlaatte rahanne? Ja mikä sen tietää mitä te tuolla kaupungilla makselette ajureille vaunuista?

— Niin, ajoihin on mennyt paljon rahaa, — muisti Oblomov katsoen Sakariiakseen. — Etkö muista, paljonko siellä huvilassa asuessamme annoimme ajureille?

— Mikä hänet muistaisi! — murahti Sakariias: — sen minä vain muistan että te kerran käskitte minun antaa ajurille kolmekymmentä ruplaa.

— Mikset sinä kirjoita muistiin kaikkia menoja? — nuhteli häntä
Oblomov. — Semmoista se on kun ei osaa kirjoittaa!

— Kaiken ikäni olen elänyt ilman luku- ja kirjoitustaitoa ja, jumalankiitos, en ole huonompi kuin muutkaan! — virkahti Sakariias katsoen syrjään.

"Oikeassa on Stolz että pitäisi toimittaa kouluja sinne maalle!" ajatteli Oblomov.

— Noilla Iljinskeillä oli ollut muuan kirjataitoinen palvelija, — jatkoi Sakariias: — vaan hopea-astioitapa kuului varastelleen kaapista.

"Siinä sen nyt kuulee!" ajatteli Oblomov pelkurimaisesti. "Todellakin ovat nuot kirjataitoiset talonpojat kaikki sellaista epäsiveellistä kansaa. Ravintoloissa he vain viruvat, harmonikat käsissä ja… Ei, varhaista on vielä perustaa kouluja!"

— No, mihin muualle on rahoja vielä mennyt? — kysyi Oblomov.

— Mistä minä tiedän! Vaan annoittehan siellä huvilassa tuolle Mihei
Andreitshille…

— Tosiaankin, — ilahtui Oblomov muistaessaan nämätkin rahat. — Siis ajurille annettiin kolmekymmentä ja Tarantjeville luullakseni kaksikymmentäviisi ruplaa… Vieläkös muualle?

Ja hän katsoi miettiväisesti ja kysyväisesti Sakariiakseen. Tämä katsoi yrmeästi vastaan:

— Eiköhän Anisja muistaisi? — kysyi Oblomov.

— Mitäs se hupsu muistaisi? Mistä ne akat tietävät? — sanoi
Sakariias halveksivasti.

— En voi itse muistaa! — lopetti Oblomov ahdistuksissaan: — eihän meillä vain liene varkaita käynyt.

— Jos varkaita olisi käynyt, niin kaikki ne toki olisivat ottaneet, — mutisi Sakariias ulos mennessään.

Oblomov istahti nojatuoliin ja rupesi miettimään. "Mistä minä saan rahoja?" ajatteli hän kylmä hiki otsallaan. "Milloinka mahtavat lähettää maalta ja kuinka paljon?"

Hän katsahti kelloansa. Se näytti kahta ja oli siis aika lähteä Olgan luo. Tänäänhän oli määrätty päivä mennä päivälliselle sinne. Ja vähitellen tuli hän iloisemmalle mielelle, käski hankkia ajurin ja ajoi Morskàja-kadun varrelle.