NELJÄS OSA.

1.

Vuosi oli vierähtänyt Ilja Iljitshin sairastumisesta. Paljon muutoksia oli se vuosi mukanansa tuonut eri paikoilla mailmaa: missä oli se pannut kansat riehumaan; missä taas rauhoittumaan, missä oli sammunut joku mailman kuuluisa tähti, missä taas uusi sen sijaan sädehtimään syttynyt; missä oli ihmiskunta omistanut itselleen uuden, salassa olleen aatteen, missä taas olivat soraksi sortuneet rakennukset ja suistuneet sukupolvet. Vaan siellä, missä vanha elämä oli vajonnut, siellä oli aina uusi sijaan puhjennut kuin nuori vihreä nurmi…

Myöskin Pietarin Viipurinpuoleisessa kaupunginosassa, leskirouva Pshenitsinan talossa oli tapahtunut muutoksia. Vaikka päivät ja yöt siellä kuluivatkin rauhallisesti tuomatta mukanaan rajuja tai äkkiarvaamattomia muutoksia tuohon yksitoikkoiseen elämään, ja vaikka nuo neljä vuodenaikaa sisällykseltään olivatkin yhtä ja samaa kuin edellisenäkin vuonna, niin ei elämä kuitenkaan ollut pysähtynyt, vaan sen ilmiöt olivat alituisesti vaihtuneet, mutta vaihtuneet yhtä hitaasti ja asteettain kuin geoloogiset muotomuutokset tapahtuvat meidän maapallollamme: hiljalleen vyöryy kokoon vuoria, ja vuosisatoja kestää ennenkuin meri vähitellen pakenee rantaa ja sen mudasta syntyy uusia maakerroksia.

Ilja Iljitsh oli nyt parantunut. Asiamies Zatjortti oli lähetetty kylään ja oli sieltä Oblomoville lähettänyt viljasta saadut rahat säntiileen sekä sitten saanut palkkion vaivoistaan ja sitäpaitsi kyyti- ja ruokarahat.

Veronkannon suhteen oli asiamies kirjoittanut että oli mahdoton kantaa näitä rahoja, koska talonpojat olivat osaksi joutuneet häviöön, osaksi muuttaneet muille paikoille, mutta minne — se oli tuntematonta, vaan että hän keräilee paikkakunnalla asiaankuuluvia tietoja.

Teiden ja siltojen suhteen oli hän kirjoittanut ettei aika nyt ollut otollinen niiden puuhaamiseen ja että talonpojat pitävät parempana kavuta yli vuoren ja rotkon kauppalaan kuin ryhtyä uuden tien tai siltojen rakentamiseen.

Lyhyesti sanoen: saadut tiedot ja rahat olivat siksi tyydyttävät ettei Ilja Iljitshin tarvinnut itsensä matkustaa kylään ja oli hän siis siinä suhteessa päässyt rauhaan seuraavaan vuoteen asti.

Asiamies oli myös pitänyt huolen talon rakennuspuuhasta: hän oli näet yhdessä läänin arkkitehdin kanssa arvioinut tarvittavien rakennusainesten määrän ja lähtiessään jättänyt kylänvanhimmalle määräyksen heti kevään tullen ruveta vedättämään hirsiä metsästä sekä käskenyt rakentaa vajan tiilikivien säilytystä varten, niin että Oblomovilla ei ollut muuta tehtävää kuin saapua keväällä sinne ja siunaten alottaa rakentamisen itsensä läsnäollen. Siihen asti arveltiin verojenkin tulevan kannetuiksi ja sitäpaitsi oli tiedossa saada kylä pantatuksi, niin että oli siis millä peittää rakennuskulungit.

Sairauden jälkeen oli Ilja Iljitsh vielä kauvan synkkämielinen, vaipui tuntikausiksi sairaaloiseen mietiskelyyn eikä toisinaan vastannut Sakariiaksen kysymyksiin, ei huomannut, kuinka tämä pudotteli kuppeja lattiaan ja jätti pyyhkimättä pölyn pöydältä, ja kun emäntä juhlapäivinä ilmestyi piirakkalautasineen, niin saattoi hän tavata Oblomovin kyyneleet silmissä.

Sitten vähitellen astui elävä murhe tuon tylsän välinpitämättömyyden sijaan. Ilja Iljitsh saattoi tuntikausia tuijottaa ulos lumituiskuun ja katsella, kuinka kinokset korkenivat pihalla ja kadulla, kuinka lumi peitti halkopinon, kanakopperot, koirakopsan, kukkatarhan ja ryytimaan penkereet, kuinka aitauksen pylväistä muodostui ikäänkuin pyramiideja ja koko luonto kääriytyi valkoisiin kuolinliinoihin.

Kauvan hän myös toisinaan kuunteli kahvimyllyn hyrisevää viuhinaa, koiranhaukuntaa ja ketjujen helinää, Sakariiaksen saappaan-kihnutusta ja seinäkellon heilurin tasaista raksutusta.

Kuten ennenkin kurkisti hänen huoneeseensa silloin tällöin emäntä, ehdottaen milloin jotakin ostamaan, milloin mitäkin maistamaan, ja Oblomov vastaili hänelle välinpitämättömän-lempeästi. Juoksivat siellä hänen luonaan myös talonväen lapset, ja niille antoi Oblomov oppitunteja, kuunnellen kuinka he lukivat ääneen ja hymyillen vetelästi vasten tahtoaankin heidän lapselliselle lörpöttelylleen.

Mutta vähitellen palasi Oblomov entiseen normaalielämäänsä. Syksy, kesä ja talvi ne olivat kuluneet veltosti ja ikävästi, vaan sitten alkoi Oblomov jälleen vartoa kevättä ja haaveilla matkustuksesta maalle.

Maaliskuussa leivottiin niinkuin ennenkin "tipoja", huhtikuussa otettiin ulkoikkunat pois, ja Oblomoville kerrottiin että Neva-virta oli auvennut jäistä ja kevät alkanut kaupungissa.

Oblomov rupesi nyt joka päivä kävelemään puutarhassa. Sitten alettiin istuttaa vihanneskasveja ryytimaahan. Sitten tuli kaikellaisia juhlapäiviä: helluntaipyhät, helatorstai, vapunpäivä — kaikki nämät merkittiin koivunoksilla ja seppeleillä ja ulkona lehdossa juotiin teetä.

Jo kesän alusta ruvettiin talossa puhelemaan kahdesta suuresta, lähestyvästä juhlasta, nimittäin Iivanan päivästä, joka oli veljen nimipäivä ja Iljan päivästä — joka oli Oblomovin nimipäivä; nämät olivat ne kaksi tärkeintä ajankäännettä lähimmässä tulevaisuudessa. Ja kun emäntä sattui ostamaan tai näkemään torilla oivallista vasikanlihaa tai jos piirakka onnistui erittäin hyvin, virkkoi hän aina: — Ah, jospa tällainen vasikanpaisti pamahtaisi tai tällainen piirakka pirahtaisi Iivanan tai Iljan päivänä.

Puheltiin myös Iljan-perjantaista ja Ruutitehtaalle joka vuosi toimeenpantavasta kävelyretkestä sekä juhlasta Smolenskin hautausmaalla ja Kolpinassa.

Ja Oblomovin ikkunain alla alkoi jälleen kuulua hautovan emäkanan raskasta kaakatusta ja uuden kananpoika-polven piipatusta, ja hänen käteensä kannettiin piirakoita, joiden sisään oli leivottu kananpoikia, tuoreita sieniä sekä tuoreen-läpikuultavia kurkkuja, ja pian ilmaantui marjojakin.

— Sisälmykset eivät enää ole oikein hyviä, — selitteli emäntä Oblomoville: — eikä niitä kannata ostaa, eilenkin pyysivät sellaisista pienistä kahdelta parilta seitsemän riunaa, vaan lohenliha sitävastoin on torilla tuoretta, niin että kyllä nyt kalanlientä sopii laittaa vaikka joka-päivä.

Taloudellinen puoli rouva Pshenitsinan kodissa oli kukoistavassa kunnossa ei ainoastaan sentähden että Agata Matvejevna oli mallikelpoinen emäntä ja että tämä oli hänen oikea elämänkutsumuksensa, vaan vielä senkin tähden että hänen veljensä Ivan Matvejevitsh Muhojarov oli, mitä ruuanvalmistus-vaatimuksiin tuli, oikea epikurealainen. Pukunsa ja liinavaatteidensa suhteen oli tämä herra tavattoman huolimaton, käyttäen samoja vaatteita vuosikausia ja uhraten vastenmielisesti ja harmilla rahaa uusien ostamiseen, eikä hän niitä levitellyt huolellisesti riippumaan, vaan viskasi ne aina nurkkaan yhteen sykkyrään. Niinkuin renki muutti hän paitaansa ainoastaan lauvantaisin, mutta mitä koski ruokapöytää, niin siinä ei hän menoja säästänyt.

Tässä hänellä osaksi oli oma logiikkansa, jota hän oli noudattanut siitä asti kuin astui palvelukseen, nimittäin tällainen: "ihmiset eivät näe mitä on vatsassa — ja sentähden eivät tule siitä tyhjiä puhelemaan; vaan kun on paksut kellonvitjat, uusi hännystakki ja kiiltävät saappaat — niin kaikki tämä synnyttää vain liikanaisia puheita."

Tästäpä syystä siis ilmaantuikin Pshenitsinan ruokapöytään aina mitä parasta lajia vasikanpaistia, merisampia ja valkoisen-hohtavaa pyynlihaa. Väliin kulki veli itse ympäri torin nuuskien kuin koira kaikki paikat tai pistäysi Miljutinein puodeissa ja toi takkinsa liepeiden alla mitä parhaimman nuoren syöttökanan eikä säälinyt maksaa neljää ruplaa kalkkunasta.

Viiniä otti hän pörssikaupasta ja pani sen piiloon, ja itse toi myös esiin tarvittaessa, mutta ruokapöydässä ei kukaan koskaan nähnyt mitään muuta kuin karahviinillinen viinimarjan lehdistä paahdettua viinaa, sillä viini juotiin aina ylhäällä vinttikamarissa.

Aina kun hän Tarantjevin kanssa läksi kalalle, oli hänellä palttoon taskussa kätkettynä pullo hyvää madeiraa, vaan kun he menivät juomaan teetä "laitokselle", silloin toi hän mukanaan rommia. —

Mutta Anisjan ja emännän keskinäinen ystävyys se kasvoi niin katkeamattomaksi siteeksi että he olivat kuin yksi olento.

Nähdessään emännän osanoton asioihinsa ehdotti Oblomov kerran hänelle leikillä että tämä ottaisi kaiken huolenpidon hänen ruokahoidostaan omille niskoilleen ja vapauttaisi hänet kaikista puuhista.

Silloinkos emännän kasvoille lemahti riemun punastus, ja hän naurahti hyvin itsetietoisesti! Kuinka olikaan, hänen arenansa nyt laajentunut: yhden sijasta kaksi emännyyttä, tai vain yksi, mutta suuri talous! Ja sitäpaitsi oli hän vielä saanut Anisjan omakseen…

Hän puheli asiasta veljensä kanssa, ja seuraavana päivänä raahattiin kaikki kapineet Oblomovin keittiöstä Pshenitsinan keittiöön; astiat ja hopeakalut kannettiin emännän bufettiin, ja piika Akuliina alennettiin virassansa keittäjättärestä linnunhoitajattareksi ja ryytimaan perkaajattareksi.

Kaikki rupesi nyt käymään suurenmoisesti, isoissa mitoissa ostettiin nyt sokuria, teetä ja ruokavaroja, kurkkuja suolattiin, omenoita ja kirsimarjoja pantiin likoon, hedelmähilloa keitettiin.

Agata Matvejevna tunsi kasvavansa korkeammaksi, Anisja oikoi käsiään kuin kotka siipiään, ja elämä talossa alkoi kiehua ja juosta virtanaan.

Oblomov söi nyt päivällistä perheen kanssa kello kolme, vaan veli aterioitsi erikseen keittiössä jälkeenpäin, sentähden että palasi sangen myöhään kotiin virastostaan.

Teen ja kahvin kantaa Oblomoville nyt itse emäntä eikä enää Sakariias.

Viimemainittu käy jos tahtoo, pyyhkimässä pölyt, vaan jos ei tahdo, niin silloin Anisja lennähtää sisään kuin tuulispää, ja osaksi esiliinallaan, osaksi paljaalla kämmenellään, melkeinpä nenällään yhdellä kertaa pyyhkäisee ja puhaltaa kaiken pois, huiskauttaa, läiskäyttää, korjaa — ja katoaa. Mutta kun itse emäntä, Oblomovin ulos mentyä puutarhaan, milloin sattuu kurkistamaan hänen huoneeseensa ja huomaa siellä epäjärjestystä, silloin syöksyy hän sisään pudistaen päätään ja muristen jotakin itsekseen koppaa kouriinsa sylin täydeltä tyynyjä, katsahtaa patjanpäällyksiin, supattaa taas jotakin itseksensä että pitää muuttaa, tempaisee ne irti, hyppää sitten hankaamaan puhtaiksi ikkunoita, kurkistaa sohvanselustimen taa ja menee pois.

Agata Matvejevnan kohtalossa oli paraikaa tekeillä suuri ja tärkeä muutos, vaikka ei kukaan sitä huomannut vähemmin kuin hän itse.

Miksi oli hän joku aika sitten lakannut olemasta oma itsensä?

Miksi hän ennen, jos paisti sattui palamaan pilalle tai kala kiehumaan liiaksi liemessä tai vihannekset jäämään pois sopasta, tosin ankarasti, vaikka rauhallisesti ja tyynenarvokkaasti muistutti siitä Akuliinaa unhoittaen kohta koko asian, mutta nyt, jos sellaista sattui tapahtumaan, äkkiä hypähti pöydästä ja riensi keittiöön kiivaasti ja katkerasti nuhtelemaan Akuliinaa vieläpä Anisjallekkin hiukan siitä tiuskaisten, ja oli seuraavana päivänä itse katsomassa että vihannekset tulivat sekaanpannuiksi ja ettei kala päässyt kiehahtamaan liiaksi?

Tähän vastataan kenties että omatunto kielsi häntä syrjäisten silmissä näyttämästä huolimattomalta asiassa sellaisessa kuin oli taloudenhoito, johon hänen itserakkautensa ja koko toimeliaisuutensa oli kohdistunut.

No hyvä. Vaan miksikäs hänellä ennen jo kello kahdeksalta illoin alkoivat silmät tahmaantua niin että hän jo kello yhdeksän, pantuaan lapset maata ja katsottuaan, olivatko tulet sammutetut keittiössä ja pellit kiinni, meni nukkumaan — ja nukahti niin ettei tykinlaukauskaan häntä voinut herättää, aina kello kuuteen asti aamulla?

Vaan nyt, jos Oblomov ajaa teatteriin tai jää istumaan Ivan Gerasimovitshin luo ja viipyy, myöhäseen poissa, ei häntä nukuta; hän kieritteleiksen-kyljeltä toiselle, tekee ristinmerkkejä, huokailee, ummistaa silmiänsä — vaan uni ei ota tullakseen.

Ja kun hiukankaan kuuluu kolinaa kadulta, kohottaa hän päätänsä, hyppää toisinaan vuoteeltaan, avaa ikkunaruudun ja kuulostelee: eikö se ole hän, Oblomov?

Jos porttiin kolkutetaan, heittää hän hameen yllensä, juoksee keittiöön, ravistelee hereille Sakariiaksen tai Anisjan ja lähettää avaamaan porttia.

Huomautatte kenties että tässä vain ilmaantuu hyvänsuopea talonemäntä, joka ei rakasta epäjärjestystä kodissaan eikä tahdo että hyyryläinen saisi yöllä odottaa kadulla siksi kunnes juopunut talonmies kuulee ja kömpii avaamaan tai että jatkuva kolkutus saisi lapset heräämään…

Vai niin. Mutta miksikäs silloin, kun Oblomov makasi sairaana, emäntä ei päästänyt hänen luokseen ketään, levitti hänen huoneensa lattialle pehmeitä huopamattoja, ripusti uutimet ikkunoihin ja joutui aivan raivoihinsa — hän, tuo hyvä ja suopea emäntä, — jos Vanja tai Màsha vähänkään huusivat tai ääneensä nauroivat?

Ja miksi hän öisin, luottamatta Sakariiakseen ja Anisjaan, istui ja valvoi Oblomovin vuoteen ääressä laskematta häntä silmistään aina varhaiseen aamusoittoon asti, vaan sitten, heittäen salopin päälleen ja kirjoitettuaan suurilla kirjaimilla paperilipulle nimen "Ilja" riensi kirkkoon, antoi paperilipun alttarille terveyden sielumessuksi, poistui sitten soppeen, lankesi polvilleen ja makasi siinä kauvan, pää kirkon lattiata vasten, läksi sitten kiireesti torille ja palasi peloissaan kotiin kurkistellen oveen ja kuiskaten kysellen Anisjalta: — Kuinka siellä voidaan?

Sanotte ettei tämä ole mitään muuta kuin tavallista sääliä ja myötätunnetta, jotka ovat vallitsevat ominaisuudet naisen olemuksessa.

Hyvä sekin. Mutta miksikäs silloin, kun Oblomov alkaessaan parantua koko talven oli niin synkkämielinen eikä puhunut tuskin sanaakaan hänelle, ei kurkistanut hänen huoneeseensa, ei ollut huvitettu siitä mitä hän teki, ei laskenut leikkiä hänen kanssaan eikä nauranut — miksikäs hän, emäntä, silloin niin laihtui ja tuli niin kylmäksi ja haluttomaksi kaiken suhteen että, kun jauhoi kahvia, unhoitti mitä teki tai varisti pannuun sellaisen läjän sikuria että oli mahdoton sitä juoda — eikä kuitenkaan tuntenut mausta aivankuin kieli olisi ollut poissa. Ja vaikka Akuliina keitti kalaa huonosti ja veli murisi niin että läksi kesken pois pöydästä, niin istui hän vain kuin kivettynyt eikä näyttänyt huomaavan mitään.

Ennen ei häntä kukaan ollut nähnyt alakuloisena eikä se ollenkaan ollut ominaista hänen olemukselleen, sillä alati oli hän liikkeessä ja puuhassa huomaten valppailla silmillään kaikki, mutta nyt hän yhtäkkiä oli käynyt niin liikkumattomaksi että melkein nukahti huhmar polvillaan, vaan sitten äkisti rupesi semmoisella raivolla kalkuttamaan petkelettä, että koira alkoi haukkua luullen porttiin kolkutettavan.

Mutta heti kun Oblomov elpyi raskasmielisyydestään ja hänen huulillaan rupesi ilmaantumaan hyväntahtoista hymyä, heti kun hän alkoi entiseen tapaansa katsella emäntää hyväilevänhivelevästi, kurkistella häneen ovesta ja laskea leikkiä — silloin alkoi emäntäkin jälleen pyöristyä ja talous taas luistaa hilpeästi ja reippaasti eteenpäin kaikkine pienine, omituisine vivahduksineen. Taas oli hän liikkeessä aamusta iltaan kuin hyvinrakennettu kone, joka käy soreasti ja säännöllisesti; hän sipsuttaa notkein askelin, ei puhu liian hiljaa eikä liian kovaa, jauhelee kahviansa, paloittelee sokuriansa, seuloo ja sihtaa, istahtaa ompeluksen ääreen ja neula se liukuilee hänen sormissaan niin tasaisesti kuin kellon heiluri; sitten hän nousee nostamatta melua, pysähtyy puolitiessä keittiöön, aukaisee kaapin ja ottaa sieltä jotakin alas, kantaa pois — yhä vain kuin kone.

Niin ennen. Mutta nyt kun Ilja Iljitsh on tullut hänen perheensä jäseneksi, survoo ja seuloo hän toisella tavalla, ja omat pitsit ne häneltä nyt unhoittuvat. Kun hän rauhallisesti istuutuu ompelemaan ja samalla yhtäkkiä kuulee, kuinka Oblomov huutaa Sakariiasta tuomaan itselleen kahvia — niin kolmella harppauksella ilmestyy emäntä keittiöön ja siristää silmiään niinkuin tähtäisi johonkin, sieppaa lusikan ja kaataa kolme lusikallista päivän valoa vasten saadakseen tietää, onko kahvi tarpeeksi kiehunut ja hautunut, ettei suinkaan tulisi tarjotuksi sakkaisena, sekä katsoo onko kermassa kuorta päällä.

Jos on tekeillä Oblomovin himoruoka, silloin hän tuontuostakin käy nostamassa kastrullin kantta, haistelee ja maistelee, itse tempaa sitten kastrullin ja pitää sitä tulella. Ja kun hän hienontaa mantelia tai survoo jotakin muuta hyvää Oblomovia varten, niin tekee hän sen sellaisella voimalla ja niin tulisesti että ihan nakkaa hikiseksi koko ruumiin.

Kaikki tämä survominen, silittäminen ja seulominen, koko tämä emännän taloudenhoito oli nyt saanut uuden elävän aatteen, joka tarkoitti yksistään — Ilja Iljitshin rauhaa ja mukavuuden tunnetta. Ennen oli emäntä tässä puuhassa nähnyt ainoastaan velvollisuutensa, nyt oli se tullut hänelle nautinnoksi. Hän alkoi nyt elää täyteläistä ja sisältörikasta elämää.

Mutta ei hän tiennyt, mitä hänessä oikeastaan tapahtui, ei koskaan hän sitä itseltään kysynyt, vaan hän kulki eteenpäin tietänsä kantaen suloista taakkaansa viehtymättä ja vapisematta, himotoinna ja aavistamatoinna, ilman väsymystä ja hermojen herkkää värinää.

Hän oli ikäänkuin äkisti siirtynyt toiseen uskoon ja alkanut sitä tunnustaa harkitsematta, mikä tämä usko oli ja millaiset sen opinkappaleet, alistuen vain sokeasti sen lakeihin.

Tämä tunne oli vallannut hänet väkinäisesti, hän kulki kuni pilven alla peräytymättä taaksepäin, kiiruhtamatta eteenpäin, sillä hän oli Oblomoviin yksinkertaisesti mieltynyt ikäänkuin vilustuksesta äkkiä saaneena parantumattoman kuumetaudin.

Itse ei hän edes osannut epäillä mitään: jos joku sitä olisi hänelle sanonut, niin olisi hän sitä kuunnellut kuin uutista — ja häveliäästi naurahtanut.

Hän oli hiljaa kiintynyt velvollisuuksiinsa Oblomovin suhteen, oli oppinut ulkoa hänen jokaisen paitansa muodon, osasi laskea kaikki rikkikuluneet kantapäät hänen sukissaan, tiesi, millä jalalla Oblomov astuu alas vuoteestaan, huomasi, milloin näärännäppy oli tulossa silmään, arvasi mitä ruokaa ja minkä verran Oblomov syöpi, onko hän iloissaan vai ikävissään, onko hän paljon nukkunut tai ei — kaikki tämä oli emännälle selvillä ikäänkuin olisi hän sen koko elämänsä tiennyt, eikä hän kysellyt itseltään, miksi se näin oli, mitä oli hänelle Oblomov tai miksikä hän näin hyöri ja hääri hänen tähtensä.

Jos häneltä olisi tiedustettu, rakastaako hän Oblomovia, niin olisi hän vain naurahtanut omaan tapaansa ja vastannut myöntävästi, mutta noin olisi hän vastannut ainoastaan alussa, kun Oblomov vielä ei ollut asunut hänen luonaan enempää kuin viikkokauden.

Mutta mikä oli syynä siihen että hän rakastui juuri Oblomoviin ja miksi oli hän ennen lempimättä mennyt naimisiin ja rakastamatta elänyt aina kolmenkymmenen vuotiaaksi, ja vasta nyt yhtäkkiä ikäänkuin heräsi?

Vaikka rakkautta sanotaankin oikulliseksi ja selittämättömäksi tunteeksi, joka syntyy kuin tauti, niin on sillä kuitenkin, kuten kaikilla muillakin tässä mailmassa, omat lakinsa ja syynsä. Vaan jos nämät lait ovat näihin asti vähän tutkitut, niin on se sentähden, ettei ihmisen, johonka rakkauden nuoli on iskenyt, tee mieli oppineen silmällä seurata, kuinka vaikutelmat varastautuvat sieluun, kuinka tunnelmat kahleutuvat uneen, kuinka alussa silmät sokenevat, mistä silmänräpäyksestä lähtien valtasuoni ja senjälkeen sydän alkavat kiihkeämmin tykyttää, mitenkä eilispäivän perästä yhtäkkiä syntyy halu kuolla ja pyrkimys itsensä uhraamiseen, kuinka vähitellen alkaa hävitä oma minä ja muuttua häneksi, kuinka järki äkkiä rupeaa tavattomasti tylsymään tai tavattomasti teroittumaan, kuinka tahto alistuu toisen tahtoon, kuinka pää painuu rinnoille, polvet vapisevat, ilmaantuu kyyneliä ja puistattavaa kuumetta…

Agata Matvejevna oli ennen tullut vähän näkemään moisia ihmisiä kuin Oblomov, ja jos oli nähnytkin, niin ainoastaan kaukaa, ja kentiesi olivat ne häntä miellyttäneet, mutta kun eivät olleet asuneet hänen piirissään, niin ei hänellä ollut mitään tilaisuutta heihin tutustua.

Ilja Iljitsh ei kävellyt samalla tavalla kuin hänen miesvainajansa kolleegisihteeri Pshenitsin oli kävellyt, tuollaisella hiljaisella ja toimeliaalla ryhdillä; Ilja Iljisth ei kirjoitellut lakkaamatta papereita eikä vapissut pelosta että myöhästyy virastosta, ei katsonut ihmisiin niinkuin olisi tahtonut satuloida jokaisen ja lähteä ajamaan, vaan katsoi hän kaikkiin ja kaikkea niin rohkeasti ja vapaasti kuin olisi vaatinut nöyryyttä itseään kohtaan.

Eivätkä hänen kasvonsa olleet karkeat ja punaiset, vaan valkoiset ja lempeät, eivätkä kädet sennäköiset kuin veljellä — eivät ne vapisseet eivätkä törröttäneet punaisina, vaan olivat pienoiset ja valkoisenhohtavat. Ja kun hän istuutui ja pani jalkansa ristiin ja nojasi päänsä kättänsä vasten — niin teki hän kaiken tämän niin vapaasti, niin rauhallisesti ja kauniisti; ja kun hän puhui, niin ei hän puhunut niinkuin hänen veljensä tai Tarantjev eikä niinkuin hänen miesvainajansa oli puhunut. Tosin oli paljon, jota emäntä ei Oblomovissa ymmärtänyt, mutta hän tunsi että se oli jotakin viisasta, ihanaa ja epätavallista. Ja senkin, minkä hän ymmärsi, lausui Oblomov toisella tavalla kuin muut.

Ja niin hienoja liinavaatteita se herra Oblomov käytti ja muutti paitaa joka päivä, pesi itsensä hyvänhajuisella saippualla, piti kyntensä puhtaina — ai sentään kuinka sievä ja siisti hän yltyleensä oli — eikä hänen tarvinnut itsensä mitään tehdä eikä tehnytkään, muut ne hänelle kaiken tekivät, sillä olihan hänellä Sakariias ja vielä lisäksi kolmesataa Sakariiasta…! Niin, Oblomov on herra, ja herruutta säteilee ja välkkyy koko hänen olentonsa! Sitäpaitsi on hän niin hyväntahtoinen ja kävellä hössyttää niin pehmeästi ja hänen kädenkosketuksensa on kuin sametilla siveleisi, se on toista kuin miesvainajan kosketus — niin se oli tuntunut kuin lyönti ikään! Ja yhtä pehmeästi ja yhtä suopeasti tämä myös katsella killistelee ja puhelee…

Emäntä ei liene ajatellut itsekkään tätä kaikkea, mutta jos jonkun toisen päähän olisi pistänyt seurata ja selittää sitä vaikutusta, minkä hänen sieluunsa ja elämäänsä oli tehnyt Oblomovin ilmestyminen, niin varmaan olisi hänen täytynyt selittää se juuri näin eikä toisin.

Ilja Iljitsh ymmärsi, minkä merkityksen hän oli mukanansa tuonut tähän sopukkaan, alkaen emännän veljestä aina kahlekoiraan, joka Oblomovin tultua oli ruvennut saamaan kolme kertaa suuremman läjän luupalasia, mutta sitä ei hän ymmärtänyt, kuinka syvälle tämä merkitys ulottui ja minkä odottamattoman valloituksen hän oli tehnyt emännän sydämmessä.

Emännän häärivässä huolehtivaisuudessa ruokapöydässä, liinavaatteidensa ja huoneidensa suhteen näki Oblomov ainoastaan ilmauksen hänen luonteensa pääpiirteestä, minkä oli huomannut jo ensi käynnillään, silloin kun Akuliina yhtäkkiä oli kantanut huoneeseen siipiään rapistelevan kukon, jolloin emäntä, huolimatta siitä että oli ollut hämillään keittopiian sopimattomasta innosta, kuitenkin oli ehtinyt toimittaa piialle, ettei tämä suinkaan antaisi kauppiaalle "tätä kukkoa, vaan sen harmajan kukon".

Agata Matvejevna puolestaan ei kyennyt keimailemaan Oblomovin edessä eikä mitenkään näyttämään, mitä hänen sisässään tapahtui, eikä hän edes, kuten sanottu, koskaan sitä itsetietoisesti ymmärtänytkään, vaan lisäksi unhoitti että joku aika takaperin tällaisia tunteita oli hänessä liikkunutkaan, ja tuo hänen rakkautensa ilmeni ainoastaan rajattomassa halussa päästä hautaan.

Oblomovin silmät eivät olleet auki näkemään todellista laitaa emännän suhteessa häneen, sillä hän piti sitä yhä vain tämän luonteenominaisuutena! Rouva Pshenitsinan tunne-elämä, joka oli niin normaali, niin luonnollinen ja omaa voittoa vaatimaton, se pysyi salaisuutena Oblomoville ja kaikille ympärillä oleville, emännälle itselleenkin.

Se oli todellakin omaa voittoa vaatimaton, sen saattoi päättää siitäkin että hän oli käynyt suitsuttamassa kynttilöitä kirkossa ja rukoilemassa Oblomovin terveyden puolesta, nimenomaan juuri sentähden että tämä paraneisi, mutta siitä ei Oblomov itse koskaan saanut tietää. Ja usein oli hän öisin istunut Oblomovin päänaluksen ääressä, ja hiipinyt pois aamun sarastaessa, vaan siitäkään ei ollut puhetta perästäpäin.

Oblomovin suhde emäntään oli paljon yksinkertaisempi. Hän näki Agata Matvejevnassa ja tämän alati liikkuvissa kyynäspäissä sekä kaikessa muussa taloudellisessa touhussa lihaksi ja vereksi muuttuneena sen häiritsemättömän elämänrauhan ihanteen, joka oli niin ääretön kuin valtameren ulappa, ja jonka kuva haihtumattomasti oli painunut hänen sieluunsa jo lapsuuden aikana kotoisen katon alla.

Samoin kuin siellä kotona ennen isä ja iso-isä, lapset, lastenlapset ja vieraat istuskelivat tai makailivat laiskanlevollisesti paikoillaan, tietäen että heidän ympärillään liikkuu iäti valvova ja huolehtiva silmä sekä väsymättömät kädet, jotka heidät varustavat vaatteilla, heitä syöttävät ja juottavat, pukevat, riisuvat ja auttavat makaamaan, sekä sitten kuoleman tullessa painavat heidän silmänsä umpeen — samoin Oblomov myös täällä köllöttäessään hievahtamatta sohvallaan, huomasi että jotakin elävää ja sukkelaa liikkuu lakkaamatta hänen hyödykseen ja että, vaikka huomenna aurinko ei nousisikaan, vaan pilvet peittäisivät taivaan ja myrskytuulet nousisivat puhaltamaan mailman äärestä toiseen, niin kuitenkin lihaliemi ja vasikanpaisti ilmestyvät hänen pöydälleen, liinavaatteet tulevat puhtaina pesusta ja hämähäkin verkot vedetyiksi alas seiniltä niin ettei hän tiedäkkään, kuinka kaikki tämä tapahtuu eikä hänen edes tarvitse vaivata itseään ajattelemaan mitä hän milloinkin tahtoo, vaan kaikki arvataan itsestään ja kannetaan hänen nenänsä alle, ei laiskasti, ei karkeasti eikä likaisin kourin niinkuin Sakariias teki, vaan reippain ja leppein silmäyksin, syvää uskollisuutta ilmaisevin hymyhuulin, puhtain, valkoisin kätösin ja paljain käsivarsin.

Päivä-päivältä tuli hän yhä ystävällisempään suhteeseen emännän kanssa, mutta rakkaus ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään, ei ainakaan sellainen rakkaus, jonka hän tuonoin oli läpielänyt ja joka oli ollut kuin jonkinlaista rokkoa, tuhkarupulia tai kuumetautia, jota muistaessaan hän vieläkin vavahteli.

Hän likentyi Agata Matvejevnaa ikäänkuin olisi siirtynyt lieden ääreen, jonka hohteesta lämpenee lämpenemistään, mutta jota on mahdoton rakastaa.

Päivällisen jälkeen jäi Oblomov mielellään tupakoimaan emännän huoneeseen ja katselemaan kuinka tämä asetteli hopea-astiat paikoilleen kaappiin, kuinka hän sitten otti kahvikupit esiin ja, pestyään ja pyyhittyään yhden niistä erittäin huolellisesti, kaatoi ja tarjosi Oblomoville ennen muita sekä jäi sitten katsomaan, onko tämä tyytyväinen.

Ja milloin vain ovi sattui aukenemaan emännän huoneeseen, silloin pysähtyivät Oblomovin silmät mielellään tämän täyteläiseen kaulaan ja pyöreisiin käsivarsiin, vaan jos ovi pysyi pitemmän aikaa suljettuna, silloin Oblomov hiljaa itse työnsi sen auki jalallaan ja rupesi laskemaan pilaa emännän kanssa tai leikkimään lasten kera.

Mutta ei hänestä sentään tuntunut ikävältä, vaikka aamu joskus sattui menemäänkin niin ettei hän nähnyt emäntää; päivällisen jälkeen taas hän sen sijaan että olisi jäänyt emännän luokse, usein läksi omaan huoneeseensa nukkumaan pariksi tunniksi, hyvin tietäen että heti kun hän vain herää, on tee häntä varten valmis, vieläpä samalla silmänräpäyksellä, jolloin hän silmänsä aukaisee.

Pää-asia oli se että kaikki tämä tapahtui niin rauhallisesti, ettei ollut paisetta sydämmellä etteikä kertaakaan tarvinnut olla mielenkuohussa sen suhteen, saapiko nähdä emännän vai ei, ja mitä tämä mahtaa ajatella, tai mitä tälle pitää sanoa ja miten vastata tämän kysymyksiin, miten tämä on katsova häneen — ei mitään, ei kerrassa mitään huolta.

Ei tarvinnut nyt kokea tuskaa eikä unettomia öitä, ei suloisia eikä katkeria kyyneleitä. Istua köllötellä vain, poltella tupakkaa ja katsella kuinka emäntä ompelee, sanoa jolloinkin sananen tai olla mitään sanomatta; niin levolliselta tuntuu nyt hänestä, ei mitään puutu, ei mihinkään haluta ja niinpä on kuin kaikki, mitä sielu kaipaa, olisi tässä ympärillä…

Ei mitään hoppua, ei mitään pakkoa vaadi tuo Agata Matvejevna. Eikä Oblomovissa synny mitään itserakkaita toivomuksia, ei haluja, ei pyrkimyksiä sankaritekoihin eikä repiviä omantunnon tuskia siitä että aika kuluu hukkaan, että hänen voimansa pilautuvat ja ettei ole mitään saanut aikaan, ei pahaa eikä hyvää, että on muka tyhjäntoimittaja eikä elä elävää elämää, vaan kituu ja kuihtuu paikallaan.

Aivankuin kallisarvoisen kasvin, oli näkymätön käsi hänet istuttanut varjoon päivän helteestä, saattanut katon alle sateelta suojaan, ja se näkymätön käsi se häntä nyt näin hoiteli ja lellitteli.

— Kylläpä teillä sukkelasti tuo silmineula vilahtelee nenän alitse,
Agata Matvejevna!—lausuu Oblomov.

— Niin vikkelään se pujahtaa että ihan pelottaa että vielä ompelette nenänne kiinni hameeseen.

Emäntä naurahtaa.

— Kunhan vain saan valmiiksi tämän neulomuksen, — ääntää hän puoleksi itsekseen: — niin rupeamme tässä illalliselle.

— Mitäs ruokaa on illalliseksi? — tiedustaa Oblomov.

— Hapantakaalia lohen kanssa, — vastasi emäntä. — Samminlihaa ei saa nykyään mistään. Olen juossut kaikissa kaupoissa ja veli on myös käynyt kyselemässä, vaan ei löydy mistään. Mutta jahka vain sattuvat saamaan elävän sammin — se Vaunukadun varrella asuva kauppias on näet tilannut — niin lupasivat leikata meillekkin osan. — Sitten on illalliseksi vielä vasikanpaistia ja pannussa paistettua puuroa…

— Se on mainiota! Kuinka suloinen te olettekaan Agata Matvejevna, kun muistitte että minä sellaisesta pidän! Kunhan ei vain Anisja olisi unohtanut.

— Mitäs varten minä sitten tässä olen olemassa? Kuuletteko, kuinka kihisee? — vastaa emäntä raottaen hiukan keittiön ovea. — Siellä se puuro parastaikaa paistua porisee.

Ja hän ompelee neulomuksensa loppuun, puraisee poikki rihman, kääräisee käsityönsä kokoon ja vie sen makuuhuoneeseen.

Näinpä Oblomovin suhde emäntään kasvoi yhä läheisemmäksi ja hän painui hänen likeisyyteensä niinkuin lämpimän kotilieden ääreen. Ja kerran työntyi hän hyvin lähelle, melkein niin lähelle että oli aivan palaa tai ainakin niin että liekki rätisten leiskahti ilmi.

Hän käveli näet kerran huoneessansa ja kääntyessään päin emännän ovea, huomasi kyynäspäiden siellä liikkuvan tavallista sukkelammin.

— Alati työssä! — virkkoi hän silloin astuen sisään emännän luo. —
Mitä te taas siinä teette?

— Survon kaneelia, — vastasi emäntä tuijottaen huhmareen kuni pohjattomaan kuiluun, armottomasti kalistaen petkeleellä.

— Vaan mitäs, jos minä teitä häiritsen? — kysyi Oblomov ottaen emäntää kiinni paljaista käsivarsista ja antamatta survoa.

— Päästäkää irti! Täytyy vielä sokuriakin hienontaa ja kaataa viiniä pudinkiin.

Mutta Oblomov piteli yhä kiinni kyynäspäistä ja hänen kasvonsa olivat liki emännän niskaa.

— Mitäs sanoisitte, jos minä teihin niinkuin … rakastuisin?

Emäntä naurahti.

— Vaan rakastuisittekos te minuun? — kysyi yhä Oblomov.

— Miksikäs ei? Jumalahan on käskenyt kaikkia rakastaa.

— Vaan entäs, jos minä teitä suutelen? — kuiskahti Oblomov kumartuen liki emännän poskea, niin että hänen hengityksensä ihan poltti tämän kasvoja.

— Nyt ei ole pääsiäisviikko, — vastasi naurahtaen emäntä.

— No, suudelkaa te sitten minua!

— Kunhan päästään tästä pääsiäiseen, niin suudellaan sitten, — sanoi emäntä vähääkään ihmettelemättä, hämmästymättä tai arkailematta, seisoen suorana ja liikkumattomana kuin hevonen länkiä päälle pantaessa. Oblomov suuteli häntä keveästi kaulalle.

— Varokaa, varokaa, kaneeli varisee lattiaan eikä teille jää mitä torttuihin panna! — huomautti emäntä.

— Ei haittaa! — vastasi Oblomov.

— Mikä tahra teille taas on tullut halattiinne? — kysyi emäntä huolehtivasti, ottaen käteensä yönutun liepeen. — Onko se öljyä vai mitä? — Ja hän haisteli tahraa. — Mistä se on tullut? Eihän vain liene tipahtanut pyhimyslampusta?

— En tiedä, mistä lie tullut.

— Varmaan olette sipaissut oveen? — arvasi yhtäkkiä Agata Matvejevna. — Eilen voideltiin saranat, kun ne herkeämättä niin kitisivät. Heittäkääpäs päältänne ja antakaa pian tänne, niin minä otan tahran pois ja pesaisen niin ettei huomenna mitään näy.

— Hyvä Agata Matvejevna! — lausui Oblomov, laiskasti riisuen nutun hartioiltaan. — Kuulkaas mitä minä sanon: muuttakaamme maalle asumaan, niin siellä se talous vasta luistaa! Siellä saa mitä hyvää ikinä tahtoo: sieniä, marjoja, hedelmähilloa, lintuja, lehmänantia…

— Mitäpäs minä sinne tästä lähtisin? — arveli emäntä huokaisten. — Kun on täällä syntynyt ja ikänsä elänyt, niin täällä täytyy kuollakkin.

Oblomov jäi katsomaan emäntää keveässä mielenliikutuksessa, mutta hänen silmänsä eivät säteilleet eivätkä täyttyneet kyynelillä, eikä hänen henkensä riehahtanut korkealle kuni ennen valmiina sankaritöihin. Hänen teki vain mieli istahtaa alas pehmeään sohvaan ja olla laskematta silmiään irti emännän kyynäspäistä.

2.

Iivanan-päivä vietettiin juhlallisesti. Sen aattona ei Ivan Matvejevitsh mennyt virastoon, vaan ajeli kuin tulenpolttamana kaupungilla ja palasi joka kerta kotiin milloin pussi, milloin kori mukanaan.

Agata Matvejevna oli elänyt kolme vuorokautta yksinomaan kahvilla ja ainoastaan Ilja Iljitshiä varten oli valmistettu kolme ruokalajia, mutta muut olivat syöneet vain mitä sattui.

Anisja ei aattoyönä toki joutanut nukkumaankaan, mutta Sakariias se sitävastoin nukkua pötkötti sekä hänen että itsensä puolesta, katsoen kaikkia näitä valmistuksia välinpitämättömästi ja puolittain halveksivasti.

— Toista se oli ennen meillä siellä Oblomofkassa, siellä sitä näinikään touhuttiin joka juhlapäivää varten, — puheli hän kahdelle kokille, jotka olivat kutsutut auttamaan kreivin keittiöstä: — siellä sitä väliin viisikin piirakkaa pantiin pöytään ja kastiketta sellaiset määrät, ettei sitä toki osaa laskeakkaan! Ja koko päivän ne herrat siellä syödä mässäsivät ja vielä toisenakin päivänä. Ja viisi päivää riitti meille syödä yksistään jäännöksiä. Vaan tuskin oli saatu syödyksi loppuun, kun taas ajaa karahutti vieraita talon täysi — ja taas aikoi sama peli. Mutta täällä ne on kekkerit vain kerran vuodessa!

Päivällispöydässä tarjosi Sakariias ensimmäiseksi Oblomoville eikä millään mokomin suostunut tarjoamaan muutamalle herroista, jolla oli risti kaulassa.

— Meidän herra on perinnöllinen aatelismies, — sanoi hän ylpeästi: — mutta mitä herroja ne nuo ovat! Tarantjeville, joka istui pöydän päässä, ei hän laisinkaan käynyt tarjoamassa tai luiskautti itse hänen lautaselleen syötävää vain sen verran kuin itse hyväksi näki!

Kaikki Ivan Matvejevitshin virkakumppanit olivat saapuvilla ja niitä oli noin kolmekymmentä henkeä.

Tavattoman iso taimen, hakkeluksella täytetyt kananpojat, peltopyyt, jäätelö sekä oiva viini — kaikki tämä kaunisti arvokkaasti tätä vuosijuhlaa.

Lopuksi halailivat vieraat toinen-toistaan, ylistivät pilviin asti isännän makuaistia ja asettuivat sitten korttien ääreen. Isäntä Muhojarov kumarsi ja kiitti sanoen ettei hän sen onnen tähden että sai kestittää näin kalliita vieraita, säästänyt tuhlata kolmatta osaa vuosipalkastaan.

Aamupuoleen yötä vieraat hajaantuivat lähtien eri suuntiin, aikalailla pöhnässä — ja niin vaikeni kaikki jälleen talossa Iljan päivään asti.

Silloin oli syrjähenkilöistä vieraina Oblomovin luona ainoastaan Ivan Gerasimovitsh sekä Aleksejev, tuo väritön vieras, joka kertomuksemme alussa kutsui Ilja Iljitshiä vapunpäivän viettoon. Oblomov ei ainoastaan tahtonut kilvoitella Ivan Matvejevitshin kanssa kestityksen prameudessa, vaan vieläpä koetti loistaa erityisellä hienoudella ja siroudella, jollaista ei ennen oltu tässä kolkassa kaupunkia nähty.

Rasvaisten kalakukkojen asemesta ilmaantui pöytään pieniä ilmalla täytettyjä piirakoita; ennen lientä tarjottiin ostereita, kananpojat olivat papiljoteissa ja tarjottiin tryffelein kanssa; sitten oli imellettyä lihaa, mitä hienoimpia vihanneksia sekä englantilaista lientä. Keskellä pöytää rehenteli tavattoman kookas ananaassi ja sen ympärillä lekotteli persikoita, kirsimarjoja ja aprikoosseja. Maljoissa tuoksui eläviä kukkia.

Oli juuri käyty käsiksi liemeen ja Tarantjev oli juuri-ikään päässyt haukkumasta piirakoita ja kokkia tuhmasta keksinnöstä täyttää ne tyhjällä, kun yhtäkkiä alkoi kuulua vimmattua ketjun riuhdontaa ja koiran haukuntaa.

Pihalle olivat ajaneet vaunut ja joku kuului kysyvän Oblomovia.
Kaikki pöydässä istuvat jäivät suu auki ihmettelemään.

— Varmaan joku viimevuotisista tuttavistani on muistanut nimipäivääni, — arveli Oblomov: — sano etten ole kotona! — huusi hän kuiskaten Sakariiaksen korvaan.

Aterioitiin ulkona puutarhassa, huvimajassa. Sakariias syöksyi sanoakseen ettei herra ollut kotona, vaan töytäsi käytävällä pahki Stolziin.

— Andrei Ivanitsh, — kähisi hän iloissaan.

— Onko se Andrei! Herra jess … — huudahti Oblomov äänekkäästi ja riensi syleilemään ystäväänsä.

— Kylläpä tulin parahiksi, päätäpahkaa päivälliselle! — lausui Stolz: — syötäkkin minut rapiasti, sillä olenpa nälissäni. Hädin tuskin sinut löysinkin, koko miehen!

— Mennään, mennään, istu alas! — toimitti Oblomov touhussaan istuttaen hänet viereensä.

Stolzin ilmestyessä oli Tarantjev ensimmäisenä sukkelasti harpannut yli risuaidan ja pujahtanut ryytimaahan; hänen perästään piili myös Ivan Matvejevitsh huvimajan taa ja katosi ullakkokamariinsa. Emäntä myös nousi paikaltaan.

— Taisinpa häiritä, — sanoi Stolz säpsähtäen.

— Minne ne hävisivät? Miksi ne pakenivat? Ivan Matvejevitsh! Mihei
Andreitsh! Hoi herrat! — huusi Oblomov.

Emännän sai hän istuutumaan entiselle paikalleen, vaan Ivan Matvejevitshiä ja Tarantjevia ei hän mitenkään voinut saada takaisin kutsutuksi.

— Mistä sinä tulet ja miten, ja kauvanko aijot viipyä kaupungissa? — kyseli Oblomov.

Stolz oli saapunut kahdeksi viikoksi asioittensa takia ja oli maalle menossa, aikoi sitten matkustaa Kieviin, ja jumalatiesi vielä minne muualle.

Stolz puhui pöydässä vähän, mutta söi paljon, niin että näkyi että hän tosiaankin oli nälissään. Muut olivat jo aikoja sitten lopettaneet syöntinsä ja istuivat vaiti.

Päivällisen jälkeen, kun ruoka oli korjattu pois pöydältä, käski Oblomov tuoda samppanjan ja seltterivettä huvimajaan sekä jäi kahdenkesken Stolzin kanssa.

He istuivat kotvan aikaa vaiti. Stolz katsoi Oblomoviin kauvan ja tutkivasti.

— No, Ilja!? — virkkoi hän vihdoin, mutta niin ankarasti ja niin kysyvästi, että Oblomov loi silmänsä alas eikä vastannut mitään.

— Siis "ei koskaan" vai mitä?

— Mitä tarkoitat noilla sanoilla? — kysyi Oblomov muka ymmärtämättä.

— Olet tainnut jo unhoittaa lauseen: "nyt tai ei koskaan!"

— Minä en enää ole sellainen … kuin olin silloin, Andrei, — sanoi Oblomov vihdoin: — jumalankiitos, asiani ovat järjestyksessä, minä en makaa joutilaana, rakennussuunnitelmani on melkein valmis, tilaan kahta sanomalehteä, ja kirjat, jotka sinä jätit, ovat melkein kaikki läpiluetut…

— Mutta miksikäs et saapunutkaan ulkomaille? — kysyi Stolz.

— Ulkomaille minua esti lähtemästä…

Hän sekaantui:

— Olga? Eikö niin? — sanoi Stolz katsoen häntä merkitsevästi silmiin. Oblomov leimahti.

— Kuinka, oletko sinä sen jo kuullut… Missä hän nykyään on? kysyi hän kiihkeästi katsahtaen Stolziin.

Stolz ei vastannut, vaan jatkoi yhä katsomistaan, koettaen kurkistaa hänen sielunsa syvyyteen.

— Olen kuullut että hän on tätinsä kanssa matkustanut ulkomaille, — puhui Oblomov: — heti…

— Niin, heti senjälkeen, kun oli ymmärtänyt erehdyksensä, — lisäsi
Stolz.

— Ku-kuinka sinä tiedät? … — änkytti Oblomov hämillään, tietämättä, miten olla.

— Kaiken tiedän, — sanoi Stolz: — vieläpä syreeninoksankin. Vaan eikö sinua hävetä, eikö se sinuun koske, Ilja? eikö sinua polta katumus ja sääli…?

— Voi älä puhu, älä muistuta! — keskeytti hänet kiireesti Oblomov: — jo ilman tätäkin sain kärsiä kuumetaudin, kun huomasin, mikä kuilu oli minun ja hänen välillään, kun tulin vakuutetuksi siitä, etten häntä ansainnut… Ah, Andrei! jos sinä rakastat minua, niin älä kiusaa minua, älä mainitse menneistä. Minä osoitin hänelle jo aikoja sitten hänen erehdyksensä, vaan hän ei tahtonut minua uskoa … minä olen tosiaankin tehnyt sangen pahoin…

— Minä en syytä sinua, Ilja, — jatkoi Stolz ystävällisesti ja pehmeästi: — minä olen lukenut sinun kirjeesi. Enin syyllinen olen minä, sen perästä hän, sitten vasta sinä, vaan et paljon.

— Miten on nyt hänen laitansa? — kysyi Oblomov arasti.

— Mitenkäkö: hän suree ja itkee lohduttomia kyyneleitä kiroillen sinua…

Säikähdystä, sääliä, kauhua ja katumusta ilmeni Oblomovin kasvoilla jokaista sanaa kuullessaan.

— Mitä sinä puhut, Andrei! — huudahti hän nousten paikaltaan. — Matkustakaamme jumalan tähden heti, ihan tällä silmänräpäyksellä hänen luoksensa, niin minä heittäydyn hänen jalkojensa juureen, ja pyydän anteeksi…

— Istu rauhassa! — keskeytti Stolz naurussa suin: — hän on iloinen, vieläpä onnellinenkin, käski tervehtää sinua ja tahtoi kirjoittaa, mutta minä kielsin ja sanoin että se sinut saattaisi vain levottomaksi.

— No, jumalankiitos, — virkkoi Oblomov miltei kyynelet silmissä: — olen niin iloinen, Andrei, salli minun suudella sinua, ja juokaamme hänen maljansa!

He tyhjensivät kumpikin maljansa samppanjaa.

— Missä hän nykyään on?

— Nykyään on hän Sveitsissä, vaan syksyksi palaa hän tätinsä kanssa takaisin ja matkustaa omalle maatilalleen. Sitä varten minä nyt oikeastaan olenkin täällä, täytyy näet vielä puuhata asiat loppuun ja käydä toimistossa. Parooni jätti asiat kesken, kun oli aikonut kosia itselleen Olgaa…

— Niinkö? Vai oli se siis totta, — kysyi Oblomov: — no, mitäs tyttö siihen?

— Tietysti antoi rukkaset. Parooni suuttui ja matkusti tiehensä, ja nyt saan minä koreasti ajaa asiat perille. Tällä viikolla kaikki loppuu. No, kuinkas ovat sinun asiasi sitten? Mitä varten sinä tähän piilopesään olet pujahtanut?

— Täällä on niin rauhallista ja hiljaista, Andrei; ei kukaan häiritse minua…

— Mistä niin?

— Työtä tekemästä…

— Herranen aika! sama Oblomofkahan tämä on kuin ennenkin, ja vielä iljettävämpi,—lausui Stolz katsellen ympärilleen. — Lähdetäänpäs maalle, kuule Ilja.

— Maallekko … hyvä, kyllä se sopii: siellä kylässä aletaan pian rakentaakkin. Vaan enhän minä näin päätäpahkaa Andrei, annahan aikaa harkita…

— Vai harkita! Tiedän minä sinun harkitsemisesi: harkitsisit taas kuten harkitsit kaksi vuotta sitten ulkomaalle lähtöä. Matkustakaamme tulevalla viikolla.

— Tulevalla viikollako! Kuinka sitä niin äkkiä tästä? — puolustelihen Oblomov. — Hyvä sinun on sanoa, kun olet jo menossa, vaan minunhan täytyy tehdä valmistuksia… Minulla on täällä koko talous niskoillani, kuinkas minä sen heitän? Eikä minulla ole mitään matkaa varten valmiina…

— Ei mitään tarvitsekkaan. Vai mitä sinulta puuttuu?

Oblomov vaikeni.

— Terveyteni on huono, hyvä Andrei, — sanoi hän sitten: — minua vaivaa hengenahdistus. Näärännäppyjäkin on ruvennut tulemaan milloin oikeaan, milloin vasempaan silmään, ja jalat ovat ruvenneet ajettumaan. Ja toisinaan öisin nukkuessa tuntuu ikäänkuin joku yhtäkkiä iskisi päähän tai selkään, niin että ihan hypähdän koholle…

— Kuule, Ilja, minä sanon sinulle vakavasti että sinun täytyy muuttaa elämänmuotoa, muuten saat vesitaudin tai halvauksen. Toiveet sinun tulevaisuudestasi ovat nyt loppuneet: sillä jos ei kerran Olga, joka on enkeli, saanut sinua siivillään nostetuksi suosta, jossa makaat niin en kai minäkään mitään voi aikaansaada! Mutta ottaa päällensä hiukan vaivannäköä, panna kuntoon yksi kyläpahanen, muokata moukkain kanssa, perehtyä heidän asioihinsa, rakentaa ja istuttaa — kaikkeen tähän olet sinä velvollinen ja sinä voit sen tehdä… Minä en sinua heitä. En enää tottele yksistään omaa haluani, vaan myös Olgan tahtoa: hän näet tahtoo — kuuletko? ettet sinä kokonaan kuolisi, ettet tulisi elävältä haudatuksi, ja minä olen luvannut kaivaa sinut ylös haudastasi…

— Hän ei siis vielä ole minua unhoittanut! Vaan ansaitsenko minä sitä? — äänsi Oblomov liikutuksissaan.

— Niin, hän ei ole vielä unhoittanut sinua eikä nähtävästi koskaan unhoita: hän ei ole sellainen nainen. Sinun täytyy vielä joskus ajaa hänen luoksensa vieraisiin, kylään.

— Kunhan vain ei nyt heti, jumalantähden, Andrei, ei nyt! Antaa hänen ensin unhoittaa. Ah, vielä täällä tuntuu…

Hän painoi sydäntänsä.

— Mitä siellä on? Eihän vain rakkautta? — kysyi Stolz.

— Ei, häpeää ja surua vain! — vastasi Oblomov huokaisten.

— No, se on hyvä! Matkustakaamme siis sinun tilallesi, sinunhan siellä täytyy rakennuttaa; nythän on kesä, ja kallis aika kuluu muuten hukkaan…

— Ei, minulla on siellä asiamies, hän on nytkin siellä, ja minä voin saapua jälestäpäin, kunhan tässä ensin tuumin ja hankkiudun.

Ja kerskaillen kertoi hän Stolzille, kuinka hän, hievahtamatta paikaltaan, oli oivallisesti saanut asiansa järjestetyiksi, kuinka asiamies siellä kylässä tiedustelee karanneista talonpojista, myöpi viljan edulliseen hintaan ja kuinka jo oli lähettänyt puolitoistatuhatta ruplan sekä luultavasti saapi verotkin tänä vuonna kannetuiksi ja lähettää niistäkin rahat.

Stolz läiskäytti kämmenensä yhteen kuultuaan tämän kertomuksen.

— Sinä olet perinpohjin peijattu ja ryöstetty! — sanoi hän; — Kolmesta-sadasta sielusta vain puolitoistatuhatta ruplaa! Kuka on sinun asiamiehesi? Mikä hän on miehiään?

— Yli puolitoista-tuhatta niitä oli, — oikaisi Oblomov: — sillä viljan myönnistä sai hän palkkioksi vaivoistaan…

— Kuinka paljon?

— En oikein muista, vaan kyllä minä sinulle näytän: on minulla tili jossakin.

— Voi sinua Ilja! sinä olet todellakin kuollut ja turmioon joutunut! — lopetti Stolz. — Pane nyt päällesi, niin lähdemme tästä minun luokseni.

Oblomov yritti tekemään vastaväitöksiä, mutta Stolz vei hänet puoliväkisin luoksensa, kirjoitti valtakirjan omiin nimiinsä, pani Oblomovin kirjoittamaan alle ja selitti tälle että hän ottaa nyt Oblomofkan arennille siihen asti kunnes Oblomov itse saapuu kylään ja perehtyy maanhoitoon.

— Sinä olet saava tuloja kolme vertaa enemmän, — sanoi hän: — mutta kauvan en minä vain sinun arentimiehenäsi jouda olemaan, sillä minulla on omat asiani. Matkustakaamme nyt kylään yhdessä tai saavu sinä heti minun perästäni. Minä jään näet Olgan maatilalle, se on kolmensadan virstan päässä, poikkean sinunkin tilallesi, ajan pois asiamiehesi, järjestelen siellä, ja tule sinä sitten itse. Minä en sinua heitä.

Oblomov huokasi.

— Ah tätä elämää! — sanoi hän.

— Mikäs elämässä on vikana?

— Se käy kimppuun eikä anna rauhaa! Kun saisi panna maata ja nukahtaa … iäkseen…

— Tarkoitat että tuli pitäisi sammuttaa, ja itse jäädä pilkkopimeään? Kaunista elämää tosiaankin! Äh sinua Ilja! filosofoisit edes hiukan. Elämä vilahtelee kuin silmänräpäys, vaan sinä tahtoisit vain panna maata ja nukahtaa. Ei, riehukoon elämä alituisena tulena! Ah, jospa saisi elää parikolmesataa vuotta yhteenperään, — lopetti hän: — niin kuinka paljon voisikkaan toimittaa! —

— Mitäs sinä, se on eri asia, Andrei, — virkkoi Oblomov: — sinulla on siivet, sinä et elä, vaan lennät; sinulla on lahjoja ja itseluottamusta, sinä et ole näin paksu kuin minä, sinua eivät vaivaa näärännäpyt eikä niskaasi kutise. Sinä olet ikäänkuin eri tavalla rakennettu…

— Älä joutavia! Ihminen on luotu itse rakentamaan itsensä, vieläpä muuttamaan luontonsakin. Vai luuletko sinä että luonto on sinulle taakaksi lähettänyt tuon ihramahan, jonka olet itsellesi kasvattanut? Sinulla on myös ollut siivet, vaan sinä olet ne sitonut kiinni.

— Minullako siivet, missä sitten? — kysyi Oblomov alakuloisesti. —
Enhän minä osaa mitään…

— Niin, kun et tahdo osata, — keskeytti Stolz. — Ei ole olemassa ihmistä, joka ei johonkin kykenisi, jumaliste ei ole!

— Vaan minäpä en kykene! — väitti Oblomov.

— Se on kyllä totta ettet sinä osaa kirjoitella virkapapereita etkä edes kirjettä talonisännälle, vaan osasitpahan kirjoittaa kirjeen Olgalle. Etpähän siinä sekoittanut yhteen sanoja joka ja että! Ja löytyipäs, silloin atlassipaperia, ja mustetta oikein englantilaisesta makasiinista, ja käsiala oli reipas niin että hei vaan… Hä, mitäs siihen sanot?

Oblomov punastui.

— Ei olisi paljon tarvittu ennenkuin olisi lähtenyt tulemaan sellaiset ajatukset ja niin sujuva kieli, että olisi kelvannut vaikka johonkin romaaniin painattaa. Vaan kun ei ole mitään pakkoa, niin ei mitään osaakkaan, silmät eivät näe ja kädet tuntuvat heikoilta. Sinä kadotit kykysi jo lapsuuden aikoina siellä Oblomofkassa, tätien, setien ja lastenpiikain keskessä. Se on alkanut siitä ettet osannut vetää sukkia jalkaasi ja loppunut siihen, ettet osaa elää.

— Tuo kaikki on kentiesi totta, Andrei, mutta minkäs sille voipi; mennyttä ei saa takaisin! — sanoi Ilja päättäväisesti huoaten.

— Miksei saa takaisin? — virkkoi Stolz kiivastuneesta — Mitä joutavia! Kuule ja tee, mitä minä sanon, niin kaikki tulee takaisin!

Mutta Stolz matkusti kylään yksikseen, ja Oblomov jäi kaupunkiin luvaten saapua perästä syksyksi.

— Mitä minun pitää sanoa Olgalle? — kysyi Stolz Oblomovilta ennen lähtöään.

Oblomov kallisti päänsä surullisena alas ja oli vaiti, sitten hän huokasi.

— Älä huoli mainita hänelle mitään minusta, — virkkoi hän vihdoin hämillään: — sano ettet ole nähnyt etkä kuullut…

— Ei hän usko, — lausui Stolz.

— No, sano sitten että olen joutunut turmioon ja kuollut…

— Silloin purskahtaa hän itkuun eikä häntä saa lohdutetuksi pitkiin aikoihin: Miksi tahdot tuottaa hänelle surua?

Oblomov tuli liikutetuksi ja vaipui mietteisiinsä; hänen silmänsä kiilsivät kosteina.

— Hyvä, nyt tiedän: minä valehtelen ja sanon hänelle että sinä elät hänen muistollaan, — päätti Stolz: — ja että pyrit vakavaan ja totiseen tarkoitusperään. Sinun tulee huomata että juuri itse elämä ja työnvoima on elämän tarkoitus, eikä nainen; tässä te molemmat olette erehtyneet. Kuinka tyytyväiseksi onkaan hän tuleva!

Ja he hyvästelivät toisensa.

3.

Seuraavana iltana Iljan-päivän perästä yhtyivät Tarantjev ja Ivan
Matvejevitsh jälleen "Laitoksella".

— Tuokaa teetä! — käski Ivan Matvejevitsh synkästi, ja kun viinuri oli tuonut teetä ja rommia, työnsi hän harmistuneesti pullon hänelle takaisin. — Tässä ei ole rommia, vaan rautanauloja! — sanoi hän, ja kiskottuaan palttoonsa taskusta oman pullonsa sekä kierrettyään korkin auki, antoi viinurin sitä haistella. — Äläkä vasta tule töykkimään omiasi, — huomautti hän. — Mitäs arvelet, kuoma, eikös asiat ole hullusti nyt! — sanoi hän viinurin mentyä.

— Niin, piru hänet toi! — virkkoi Tarantjev raivokkaasti. — Mokoma lurjus, saksalainen! Teki tyhjäksi valtakirjan ja otti tilan arennille. Onko moista ennen kuultu? Nylkee meidät kuin lampaanraadon.

— Jos hän asiat tuntee, niin pelkäänpä että hän siellä saa jotakin ilmi. Kun hän saa tietää että verot ovat kannetut, vaan että rahat ovat joutuneet meille, niin vielä, kun sattuu, nostaa jupakan…

— Se on juttua! Pelkuripa sinusta on tullut, kuoma. Zatjertti ei ensikertaa pistä käpäläänsä tilanomistajan rahoihin ja kyllä se mies jälkensä osaa peittää. Luuletko hänen kuitteja antavan talonpojille? eikös mitä: perii heiltä maksut ilman todistajain läsnäoloa. Kylläpäs suuttuu saksalainen niin että kiljahtaa, vaan mikäs auttaa. Ei se siitä käräjänkäyntiä nosta!

— Vai niin sinä luulet? — sanoi Muhojarov ilostuen. — No ryypätäänpäs siis.

Hän kaatoi rommia itselleen ja Tarantjeville.

— Selvillä ollessa näyttää mahdottomalta elää tässä mailmassa, vaan kun hiukan ryyppää, niin heti helpoittaa! — lohduttihen hän.

— Vaan kuulehan kuoma, mitä voit sillä-aikaa tehdä, — jatkoi Tarantjev: — keksiskele, sinä kaikellaisia laskuja, millaisia vain tahdot, haloista, kaalista, ja mistä muusta hyvästä tahansa, ja lisää summa talousmenoihin, joiden hoidon Oblomov nyt on uskonut sisarellesi. Kun Zatjertti sitten saapuu, niin sanotaan että rahat, jotka Oblomov sai veroista, ovat kuluneet talon menoihin.

— Vaan jospa hän ottaa ja näyttää tilit jälestäpäin saksalaiselle, ja tämä rupeaa niitä tarkastamaan, niin mitenkäs sitten…

— Hui hai! Oblomov pistää ne jonnekkin piiloon, niin ettei itse pirukaan niitä löydä. Ja siihen asti kun saksalainen taas saapuu, ehtii kaikki unohtua…

— Vai niin sinä luulet? Ryypätäänpäs siis, kuoma, — sanoi Ivan Matvejevitsh kaataen lasiin: — on sääli juoda teen sekana tätä hyvää. Haistahan: kolme ruplaa se maksaa. Eikös tilata soljankkaa?

— Tilataan vaan.

— Hoi siellä!

— Hyi sen roistoa! "Anna arennille" — matki Tarantjev jälleen raivoissaan: — meille venäläisille ei semmoista olisi edes päähän pälkähtänyt! Tämäkin laitos haiskahtaa hiukan saksalaiselle. Niillä on aina vain kaikellaisia farmeja ja arenteja. Odotahan: se vielä höystää hänet osakkeilla.

— Mitä kummaa ne osakkeet ovat, minä en niistä vieläkään ole päässyt oikein selville? — kysyi Ivan Matvejevitsh.

— Ne on saksalaisten keksintöjä! — sanoi Tarantjev ilkeästi. — Joku roisto keksii esimerkiksi palamattomia taloja ja ottaa rakentaaksensa kaupungin; siihen tarvitaan rahoja, hän päästää liikkeeseen arvopapereita, otaksukaamme viidensadan ruplaisia, joita sitten joukko tomppeleita ostelee ja myyskentelee toinen-toisilleen. Kun luullaan että yritykset onnistuvat hyvästi, niin arvopaperit kallistuvat, jos ne käyvät huonosti — silloin kaikki menee myttyyn. Paperit jäävät käteesi, mutta kukkaro on typötyhjä. Missä on kaupunki? kysytään: se on palanut poroksi, vastataan sinulle, sen rakentaminen jäi kesken, mutta itse keksinnön tekijä on karannut rahoineen tipotiehensä. Sellaisia ne osakkeet ovat! Kyllä vain se saksalainen Oblomovin nylkee. Ihme ettei tähän asti ole nylkenyt? Minä kai tässä olen ollut esteenä, kun olen autellut toveriani!

— Niin, tämä pykälä on siis pyyhkäisty, juttu on ratkaistu ja artikkeli arkistoon annettu; saamme nyt paastota, kun eivät verot meille enää Oblomofkasta juokse … — puhui Muhojarov hiukan humaltuneena.

— Piru vieköön hänet, kuoma! Eihän sinun rahojasi lapiolla käännetä! — virkkoi Tarantjev myös jo hiukan hiprakassa: — sinullahan on varma tulolähde, ammenna vain äläkä haikaile. Ryypättiin!

— Mikä tulolähde, kuoma? Ruplan ja kolmenruplan seteleitähän minä tässä iänkaiken kokoilen…

— Vaan kaksikymmentä vuottahan tuota jo olet niitä keräillyt: älä rätise vastaan!

— Vie sun kaksikymmentä! — sopersi sammaltavin kielin Ivan Matvejevitsh: — sinä olet unohtanut että olen vasta kymmenettä vuotta kirjurina. Mutta sitä ennen vain riunan ja kahden-riunan rahat kalisivat lakkarissa, ja toisinaan, häpeä sanoa, oli pakko kuparilanttejakin kerätä. Onkos se elämää, kuule kuoma? Pyh! Kuinka sentään mailmassa on onnellisia ihmisiä, että kun sanankaan kuiskaavat toisen korvaan tai pienen rivinkään sanelevat kirjoitettavaksi tai ainoastaan nimensä pistävät paperille — niin heti on taskussa sellainen pussi rahaa että voisi panna vaikka maata aivankuin patjalle. Tullappas niin äveriääksi, — haaveili hän humaltumistaan humaltuen: — silloin ei kukaan uskaltaisi tulla nokkasi alle pyytämään. — Semmoinen mies se istahtaa vain herroiksi vaunuihinsa ja huutaa että: "aja klubille", ja siellä klubilla tähtirintaiset sen kättä puristavat eikä se viiden-kopeikan hopearahoilla leikikkään, vaan päivällisen se tilaa niin että pärähtää, päivällisen — no voi sentään! Ja soljankasta ei se toki kehtaa puhuakkaan, kulmiaan rypistää vain ja sylkäisee. Vartavasten paistetaan hänelle kananpoikia talvella päivälliseksi, ja jo huhtikuussa tarjotaan mansikoita! Kotona vaimo pitseissä pöyhistelee, lapsilla on oma opettajatar, ja ne kakarat ovat kaikki niin siististi kammattuja ja koristettuja. Heh, kuoma! Se se on paratiisi, vaan sinne ei syntisiä lasketakkaan. Ryypätäänpäs! Tuossa jo tuodaan soljankkaa!

— Älä sinä, kuule, siinä valita äläkä rätise, kun on pääoma ja vielä hyvä … — puhui juopunut Tarantjev veristynein silmin. — Kolmekymmentäviisi tuhatta hopeassa — se ei ole pilan asia!

— Hiljaa, hiljaa, kuoma! — keskeytti Ivan Matvejevitsh. — Mitäs se sen vertainen on? Milloinka karttuu viiteenkymmeneen tuhanteen? Eikä sitä silläkään paratiisiin päästä. Jos eukon ottaa, niin täytyy elää aika täpärällä, joka rupla laskea, ja Jamaikasta ei puhettakaan — mitäs elämää se semmoinen on!

— Sitävastoin on se rauhallista, kuoma; mistä saapi ruplan, mistä kaksi, niin että seitsemisen niitä piiloon pistää päivässä. Eikä ole kiinnisidottu mihinkään, ei ole riitaa, ei tahrapilkkua. Vaan kun joskus sattuu pistämään nimensä suuren asian alle, niin saa koko elämänsä ajan kylkiänsä raappia. Ei veli, älä sinä tyhjiä turise! Ivan Matvejevitsh ei häntä kuunnellut, vaan näytti jotakin erityistä mielessään hautovan.

— Kuulehan, — alkoi hän yhtäkkiä pullistaen silmiään ja niin ilostuneena jostakin että humala melkein oli hävinnyt: — vaan en tuota sanokkaan, en päästä päästäni sellaista lintua. Kylläpä oli koko aarre, jonka tässä hoksasin… Hei, ryypätään kuoma, ryypätään pian!

— En maista ennenkuin sanot, — vastasi Tarantjev työntäen luotaan maljan.

— Se on tärkeä asia, kuule kuoma, — kuiskutti Muhojarov katsahtaen oveen.

— No…? — kysyi Tarantjev kärsimättömästi.

— Se on sukkela keksintö, joka päähäni pisti. No, tiedätkös kuoma, sehän on yhdentekevää, jos kirjoittaa nimensä suuren asian alle, jumaliste, juuri niin!

— Mitä siis, sano pian?

— Vaan mitäs annat harjakaisia? Harjakaisia, häh?

— Sanotko vai et? — ahdisti Tarantjev.

— Älähän hätäile, annahan ensin mietin. Niin, sitä ei voi mitenkään tyhjäksi tehdä, siinä on laki puolella. Niinpä siis sanon sinulle, kuoma, ja senkin tähden sanon sen että tarvitsen sinua; ilman sinua käy epämukavaksi. Vaan muuten, jumalanähköön, en sanoisi, sillä se on semmoinen asia, jota ei toisen sielun tarvitse tietää.

— Kuoma, olenko minä sinulle muka toinen sielu? Onko se vain yksi kerta, kun sinua olen palvellut ja ollut todistajana, ja jäljennöksiä … muistatko? Sinä olet suuri sika!

— Kuoma, kuoma! Pidä kieli hampaittesi takana. Kuule, sinähän olet semmoinen että sinun suustasi ampuu kuin tykin reijästä!

— Kuka perhana tässä meitä kuulee? En kohta muista, olenko oma itseni? — virkkoi Tarantjev harmissaan. — Mitä sinä minusta kiusaat? No, puhu.

— Kuule siis: Ilja Iljitsh, niinkuin tiedät, on arkamainen mies eikä tiedä mistään järjestyksestä. Silloin kun toin hänelle sitoumuskirjan, oli hän ihan kadottaa järkensä, ja kun valtakirja lähetettiin, niin ei hän tiennyt mihinkä ryhtyä, ei edes muistanut, kuinka paljon hän saapi veroa, vaan itse vakuutti että "en tiedä kerrassa mistään…"

— No? — kysyi Tarantjev kärsimättömästi.

— Näes, hän on ruvennut kovasti hännystelemään sitä minun sisartani. Tässä yhtenä iltana istui hän siellä yli puolen yön ja töytäsi minuun pahki etehisessä, vaan ei ollut muka huomaavinaan. Mutta kyllä se tässä vielä nähdään, mitä siitä tulee… Mene sinä puhelemaan hänelle syrjästä ja sano ettei ole kaunista pilata talon mainetta ja että sisareni on leski. Sano hänelle että ihmiset tästä jo tietävät, vaan että sisareni ei nyt voi tulla hänen vaimokseen, koska hänellä on sulhanen, rikas kauppias, joka häntä on kosinut, vaan että tämä nyt, kun on saanut kuulla että Oblomov illoin istuskelee hänen luonaan, ei enää tahdokkaan.

— Entäs nyt sitten, hän vain säikähtää pahanpäiväisesti, rymähtää vuoteelleen, myrisee ja väänteleiksen kuin metsäsika ja huokailee — siinä kaikki! — arveli Tarantjev. — Mitä etua siitä on? Mistä siis kaupantekijäiset?

— Kylläpä sinä olet, kun et älyä! Sano sinä että minä aijon nostaa kanteen häntä vastaan, että muka on pidetty silmällä häntä ja että löytyy todistajia…

— Mitäs sitten?

— Näes: jos hän kovasti säikähtää, niin sano hänelle että voipi saada asian sovitetuksi uhraamalla pienoisen rahasumman.

— Mistäs hän rahat ottaa? — kysyi Tarantjev. — Kauhistuksesta voi hän tulla luvanneeksi vaikka kymmenen tuhatta…

— Iske sinä silloin minulle vain silmää, niin minä heti pidän valmiina velkakirjan… sisaren nimissä: "Minä Oblomov olen leskirouva Pshenitsinalta saanut lainaksi kymmenen tuhatta ruplaa, määräyksellä että j.n.e."

— Mitä järkeä siinä on, veli? Minä en ymmärrä: rahathan tulevat sisarellesi ja hänen lapsilleen. Missä siis harjakaiset?

— Etkös ymmärrä: sisar antaa minulle velkakirjan samalle summalle, minä annan hänen kirjoittaa alle.

— Mutta jos hän ei kirjoitakkaan, vaan panee vastaan?

— Sisarko?

Ja Ivan Matvejevitsh purskahti hienostaan nauramaan.

— Kirjoittaapa hyvinkin, veli, vaikka oman kuolemantuomionsa hän allekirjoittaa eikä edes kysy, mikä se on, naurahtaa vain ja sutkauttaa nimensä vinosti laitaan eikä ikinä tiedusta, mitä hän on allekirjoittanut. Näetkös: me tulemme sinun kanssasi pysymään syrjässä, sisarella tulee olemaan velkavaatimus kolleegisihteeri Oblomovilta, minulla taas kolleegisihteerin-rouva Pshenitsinalta. Antaapas saksalaisen suuttua — ei hän lailliselle asialle mitään voi! — puhui hän nostaen vapisevat kätensä ylös. — Hei veli, maistetaanpas!

— Laillinen asia! — sanoi Tarantjev riemuissaan.

— Maistetaan.

— Ja jos hyvin onnistuu, voipi parin vuoden perästä tekaista saman tempun — laillinen asia näet!

— Laillinen asia! — matki hyväksyvästi nyökäyttäen päätään
Tarantjev. — Terästetään mekin.

— Terästetään! Ja he ryyppäsivät.

— Kunhan vain tuo sinun maamiehesi ei tekisi vastarintaa ja varovaisuudesta kirjoittaisi saksalaiselle, — huomautti Muhojarov hätäisesti: — silloin, veli, kävisi kehnosti! Ei voisi nostaa mitään kannetta, koska näet sisar on leski eikä neitsyt!

— Hänkö kirjoittaisi? Parin vuoden päästä se vasta saa kirjoitetuksi, — sanoi Tarantjev. — Vaan jos se rupeaa vastustamaan, niin minä sen haukun pataluhaksi…

— Ei, ei, jumala varjelkoon! Sinä turmeleisit sillä koko asian, veli; se sanoisi vielä että hänet on väkisten pakoitettu ja mainitseisi väkivallasta — ja se kuuluu rikosasioihin. Ei, se ei kelpaa! Vaan kuule, mitä voipi tehdä — ottaa varalta ryypyt hänen kanssaan: se pitää paljon marjaviinasta. Kun hänen päässään alkaa humista, vihjaise sinä silloin minulle, niin minä tulen sisään velkakirjoineni. Silloin ei hän edes huoli katsoa summaa, kirjoittaa umpimähkää alle niinkuin ennen asuntositoumuksensa, ja sitten, kun on käyty meklarissa todistuttamassa, ann' huhkia vain! Hävettää se sellaista herraa ruveta tunnustamaan, ettei ole ollut selvillä allekirjoittaessaan paperin. Laillinen asia näet.