KOLMENSADAN TAKAA-AJO.
Sotamies saa aina olla valmistautunut kokemaan yllätyksiä, olipa hän sitten leirillä, rintamalla tai komennuksella. Juuri kun on mielessään suunnitellut muutaman päivän viihtyisän levon, saapi taas käskyn: ota vuoteesi ja ala kävellä.
Olin vastikään palannut värväysmatkaltani ja söin päivällistä Reisenissä Suven kanssa, kun puhelimitse saimme Heldtiltä määräyksen saapua viipymättä hänen luokseen.
"Olisihan hän yhtähyvin voinut tulla tänne meitä tapaamaan", arvelimme, sillä pienoinen Benediktiini neljännes oli juuri avattu.
Menimme kärsimättömänä odottavan Heldtin konttoriin ja saimme kuulla tehtävämme.
"Viimekuluneina päivinä on Suomesta saapunut Ruotsiin noin kolmesataa nuorta miestä matkan päämääränä Amerikka. Laiva, jolla he matkustavat, poikkeaa huomisaamuna Göteborgiin, ja teidän tehtävänne on matkustaa heti sinne ja värvätä heidät kaikki leirille. Verstanden, nich?"
Paljon sälytettiin taas miesten niskoille. Ylivoimaiseksi arvostelimme tehtävän suorittamisen ainakin niin lyhyenä aikana, jonka laiva pysähtyisi Göteborgissa. Kun niin suuri joukko on saanut päähänsä matkustaa kultaa kuopimaan Amerikkaan ja ehtinyt jo Göteborgiin saakka, on se sellaisen joukkosuggestion vallassa, että saisi olla itse apostoli kääntääkseen heidän tiensä sotakentille. Jos saisi kahdenkesken puhua jokaisen kanssa, olisi asia toinen; nyt piti meidän mennä siirtolaissalonkiin, pitää siellä selkää karmiva isänmaallinen puhe, esittää asia ja sanoa, että selvä on, tulkaa perässäni.
Lausuimme mielipiteemme Heldtille, vaan hän määräsi: "Te matkustatte iltajunalla, tässä on matkarahat. Värvätkää nyt sitten kaikki."
"Kun kerran miehestä väkisinkin tehdään turisti, niin mikäs siinä auttaa, matkustetaan sitten", arvelimme, vaikka emme sitä sanoiksi saaneet, kun Heldt poistui yksityissalonkiinsa ja sulki oven.
Seuraavana aamupäivänä ehdimme Göteborgiin. Painuimme suoraan satamakonttoriin tiedustelemaan, milloin laiva saapuisi.
"Laiva lähti kaksi tuntia sitten", oli vastaus, "mutta poikkeaa
Kristianiassa huomen aamuna."
Sähkötimme Heldtille ja kysyimme neuvoa.
"Seuratkaa", sähkötti hän vastaan.
Junan lähtöä odotellessamme vietimme iltapäivän parin ruotsalaisen upseerin seurassa eräässä hotellissa. Keskustelumme, kuten hyvin saattaa ymmärtää, liikkui pääasiallisesti sotatapahtumissa. Kysyin, aikoiko Ruotsi ehkä ruveta aktiivisesti puoltamaan germaanilaista heimoveljeään. Toinen upseereista, kakkulasäärinen luutnantti, vastasi asiantuntemuksella:
"Vi svenskar, vi ä' käcka, vi ä' int' fega, men vi börja aldrig me' kriget."
Siinä sen sitten kuulit, että tapella ei. Mutta silloin, kun toinen on hädässä, sopii kyllä tehdä pieni laivastomanööveri aseettomaan Ahvenanmaahan ja sitten vaatia koko saariryhmää itselleen, jos ei nyt suorastaan korvauksena, niin ainakin pienenä sympatianosoituksena.
Meillä kuitenkin Suven kanssa oli vahva aikomus käydä sotaa, ja koko yön istuimme taas junassa matkalla Kristianiaan apuväkeä hakemaan. Työ oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Laivakonttorissa ilmoitettiin, että laiva on lähtenyt kaksi tuntia sitten ensimmäisenä pysähdyspaikkanaan Bergen.
Sähkötimme Heldtille ja pyysimme ohjeita.
"Seuratkaa", kuului vastaus.
Joku aavistuksentapainen tunne oli mielessäni, ettemme saalista enää tavoita. Kun käsky oli kuitenkin käynyt ulos Heldtiltä, oli lähdettävä. Yö kului taaskin junan penkillä, kavutessamme tunturilta toiselle.
Aamupuoleen yötä, kun jo olimme radan korkeimman kohdan sivuuttaneet, ja matka kulki miltei yhtämittaista alamaata kohti valtamerta, kerrottiin jollain asemalla, että Bergen palaa. Unet karisivat kaikkien silmistä, kaikki lausuivat mielipiteitään tapahtumasta, ja äsken toisilleen vielä ventovieraat ihmiset olivat nyt kuin vanhoja tuttavia. Vaunussa oli myös pari Bergenin asukasta, ja he olivat luonnollisesti levottomia. He sanoivat, että kun Bergenissä tällaisen myrskyn vallitessa tuli pääsee valloilleen, ei koko kaupungista jää mitään jäljelle. Ulkona olikin oikea hirmumyrsky. Se vinkui ja tohisi vaunujen nurkissa ja tuulettajien torvissa voittaen joskus vaununpyörien aiheuttaman jyrinänkin.
Oikein olivat bergeniläiset matkustajat arvanneet Koko kaupunki näytti olevan tulimerenä; liekkien kohina kuului kaamealta, myrsky yhä vain yltyi. Tuulen alla oleva kaupunginosa oli mennyttä, sammuttamista ei kannattanut yrittääkään. Ihmiset juoksivat kuin päättömät, kukaan ei tiennyt mistään mitään. Kysyin missä on laivakonttori. Palanut. Missä on satama? Palanut. Missä on se Ameriikkaan menevä höyrylaiva, jossa ovat ne kolmesataa suom —? — Palanut. Missä on Atlantin valtameri? Palanut. Kaikki palaa täällä. Minullekaan ei jäänyt kuin nämä vaatteeni.
Oli toivotonta yrittääkään, mitään. Tulelta säästyneessä kaupunginosassa vilisivät kadut mustanaan väkeä, hotellit olivat tupaten täynnä, mistään ei saanut edes voileipää nälkäiseen suuhunsa. Odottamaamme laivaa ei ollut satamassa eikä sitä sinne saapunut koko päivänä, vaikkakin sen laskelmien mukaan piti ehtiä jo varhain aamulla.
Kun minkäänlaisia tietoja emme siitä saaneet, palasimme Kristianiaan.
Jonkinlaiseksi lohdutukseksi sekä itsellemme että Tukholmassa odottelevalle päämiehellemme saimme sieltä värvätyksi neljä suomalaista merimiestä, jotka olivat jääneet kuivalle. Satojen ennen heitä laivakonttorissa ilmoittautuneiden takia katsoivat he pestin saannin mahdottomaksi. Tapasimme vielä useampiakin maamiehiämme ja koetimme heitäkin värvätä, vaan tuloksetta. Aivan sama jos olisi puhunut tunturille.
Palasimme Tukholmaan, jossa Heldtille selitimme koko laivahistorian perin pohjin, samalla tietenkin huomauttaen, että jo ennen lähtöämme olimme katsoneet matkaa turhaksi (paitsi turistimatkana, ajattelimme hiljaa itseksemme).
"Mutta kuinka te olette näin kauan viipyneet matkalla?"
"Kun laivajuttu meni aivan hukkaan, päätimme värvätä Kristianiassa oleskelevia suomalaisia merimiehiä, ja sen takia olemme viipyneet."
"No, onnistuitteko?"
"Onnistuimme, miehet ovat jo luultavasti leirillä."
"Hyvä, saitteko paljonkin värvätyksi. Saitteko sata?"
"Emme aivan niin paljoa."
"No kuinka paljon sitten, sanokaa."
"Neljä."
"Neljä?"
"Neljä."
"Donnervetter."
Luulin seuraavassa hetkessä saavani Heldtin silmämunat sisääni, niin tiukasti hän katseli meidän lempeitä muotojamme. Sitten hän lauhtui ja sanoi katkerasti: "Niin, rahat ovat kaikki menneet eikä tuloksia mitään; eikö se ole teidänkin mielestänne surullista?"
"Surullistahan se on, vaan kun junaliput ovat kalliita, hotellit ovat kalliita, ruokaakin täytyy aina joskus saada, ja sitten menee vielä edustukseenkin rahaa, ja kun se raha on niin hupaa kulumaan, niin ei tällaistakaan matkaa aivan ilmaiseksi voi tehdä."
"No niin, — olkaa täällä Tukholmassa nyt toistaiseksi, tarvitsen teitä taas muutaman päivän kuluttua. Ilmoittakaa minulle vielä tänään, missä asutte."
Me menimme hotelli Reiseniin jatkamaan viikko sitten keskeytynyttä päivällistämme.
YSTÄVÄMME KASAKKAKAPTEENI.
Tukholman-Haaparannan välisessä pikajunassa matkustava yleisö oli näihin aikoihin kansallisuudeltaan mitä kirjavinta. Siellä näki tummapintaista, näki vaaleanahkaista, siellä kuuli kaikkia maailman kieliä yhtenä sekasotkuna. Siellä, istui englantilainen diplomaatti kaikessa rauhassa saksalaisen agentin kanssa, venäläinen upseeri vasta Muurmannilta paenneen saksalaisen sotavangin kanssa. Kaikki olivat samanarvoisia matkustajia.
Tällaiseen seurakuntaan jouduimme mekin, Seilori, Suvi ja minä, eräänä talvisena iltana. Tilanahtauden takia emme saaneet omaa vaununosastoa, saati sitten makuupaikkoja. Eräässä osastossa löysimme vielä tyhjän sohvan, ja sen valtasimme tätä puolentoista vuorokauden matkaa varten.
Ennestään oli siellä kaksi matkustajaa, joiden kansallisuuden jo pikainen silmäys kavalsi. Toinen oli tyypillinen mooseksenuskolainen, nokkaeläin, niinkuin Suvi heti sanoi, toinen, komea, tummapintainen slaavi, oli serbialaisen upseerin puvussa, joskin vähän vaillinaisessa. Toinen olkalappu roikkui irtonaisena, toinen oli vallan poissa, säärikääreet löystyneet ja valuivat nilkkoihin. Edessään pöydällä oli puoliksi tyhjennetty whiskypullo, ja sen tyhjempi puoli oli nähtävästi hellittänyt miehen kielen kantimet, sillä puhetta tuli aivan satamalla.
Ensi töikseen hän esittäytyi meille, kertoi olevansa kasakkakapteeni, ollut vuoden ajan järjestelyupseerina Serbiassa, nyt saanut lomaa ja palasi Italian-Ranskan-Hollannin-Ruotsin tietä Pietariin, jossa kaunis nuori rouvansa ja hyvä viinikellarinsa häntä odottivat.
"Vaan mitä kieltä herrat mieluimmin puhuvat", kysyi hän sitten. Tähän asti oli hän yksinpuhelussaan käyttänyt ryssää.
Ilmoitimme venäjänkielentaitomme olevan vaatimattoman, vaan ehkä tulemme toimeen englanninkielellä.
"Oh yes, but I speak very badly. Aber gewiss sprechen Sie deutsch?"
Hyväksyimme ehdotuksen. Sitten esitti hän seuralaisensa suunnilleen seuraavasti: "Tämä kaveri tässä, saanko esittää", — silloin me kaikki kumarsimme ja mukisimme nimemme (minä en kiireessä keksinyt muuta nimeä kuin Sevastopol) — "on juutalainen ja kulkee ranskalaisella diplomaattipassilla. Tapasin hänet Parisissa, ja kun meillä molemmilla on matka Pietariin, olemme matkustaneet yhdessä. — Minä en muuten tykkää juutalaisista ollenkaan", lisäsi hän esittelynsä lopuksi.
Koko esittelyn ajan oli juutalainen tehnyt epätoivoisia eleitä käsillään ja silmillään lopettaakseen puheen, vaan sitä tuli niin äänekkäästi, että se kuului muihinkin vaununosastoihin suljettujen ovien läpi.
"Ehkä saan tarjota herroille lasin whiskyä; minulla on sitä viisi pulloa, kyllä ne Pietariin asti riittävät", sanoi kapteeni osoittaen hyllyllä olevaa pakettia. Muuta matkatavaraa ei hänellä ollutkaan. — Mies näytti tuntevan "mukavastimatkustamisen" taidon. Yön kuluessa muuttui seurustelu yhä vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi. Seilori "pumppasi" kapteenilta tietoja, ja kapteeni kertoi auliisti minkä kerkisi, kunnes juutalainen kuiskutti jotain hänen korvaansa.
"Höö", pääsi häneltä; "tämä juutalainen sanoo, että te olette saksalaisia spioneja, vaan minä sanon, että te olette niitä kaikkein reiluimpia miehiä. Prosit. Ei välitetä tuosta juutalaisesta mitään." Ja hän kajautti kasakkalaulun, että akkunat tärisivät.
Pari kertaa oli junailija jo käynyt häntä rauhoittamassa, vaan yhä hän lauleli ryssäläisiä laulujaan, kunnes aamuyöstä lyykähti nukkumaan.
Seuraava päivä alkoi ja jatkui samoissa merkeissä iltaan saakka. Sillä aikaa kun seuralaisemme olivat ravintolavaunussa, merkitsi Seilori paperille saamansa tiedot, ja heidän palattuaan jatkui kuulustelu edelleen. Juutalainen yhä katseli meitä epäluuloisesti eikä sanottavasti ottanut osaa keskusteluun. Hänellä oli asiakirjasalkku kainalossa. Salkkuaan varjeli hän kuin silmäteräänsä laskematta sitä käsistään edes hetkeksi. Arvaten salkun sisältävän hyvinkin tärkeitä papereita, päätimme koettaa saada sen haltuumme. Edellisenä yönä oli hän istunut sen päällä nukkuessaan, eikähän vaatisi suurtakaan taitoa siepata se sieltä ja sitten hypätä junasta. Minä päätin koettaa.
Juutalainen oli kait kuitenkin havainnut meidän himokkaat katseemme, sillä illalla vaati hän konduktööriltä yksityisosastoa ja pitkien puheitten jälkeen sen saikin. En siis saanut yrittää ryöväystä. Kapteenin vei hän mukanaan yksityisosastoon.
Haaparannan tullissa tapasimme aamulla taas kapteenimme. Hän oli aina yhtä iloisella tuulella ja heti meidät nähtyään pärähti laulamaan.
Whiskyt olivat loppuneet ja se vähän suretti, "vaan onhan minulla Pietarissa hyvä viinikellari", lohdutteli hän. "Tulkaa sinne minun vieraikseni nyt kanssani, hyvänä pidän, minulla on kaunis rouva."
Lupasimme tulla jonkun toisen kerran. Matkalaukussamme oli pari pulloa geneveriä, joista toisen annoimme hänelle evääksi.
"Ah, genever, tästä minä pidän", sanoi hän pulloa taputellen, nousi sitten ajuriin ja vielä kaukaa joen jäältä huiskutti kädellään hyvästiksi.
Siltä mieheltä ei ainakaan puuttunut elämänhalua.
ASEITA ETAPILLE.
Suomessa toimivat etappimiehet olivat pyytäneet saada "kättä pitempää", aseita, joilla hädän tullen voisi selvitä parista santarmista kerrallaan. Ruotsissa oli senlaatuinen tavara kuitenkin jo miltei loppuunmyyty, Kristianiassa niitä vielä jonkun määrän saimme kerätyksi eri kaupoista, saimme sekä pitkiä että lyhyitä, ja Suven kanssa päätimme kuljettaa ne rajan yli Suomeen.
Haaparannassa tapasimme vanhat tuttavamme kemiläiset luotsit, Allu Jokisalon, Konstu Aspegrenin ja Winterin. He olivat vastikään, jokainen luonnollisesti eri päivinä, tuoneet kalliit lähetyksensä Ruotsin puolelle, vaan sanomat, jotka heiltä kuulimme eivät olleet ilahuttavia: "Reitti", se on "pitkäreitti" eli junamatka Etelä-Suomesta Kemiin, oli miltei kokonaan tukossa; ainoastaan sellaiset henkilöt, jotka tunsivat matkustamisen taidon sikäläisissä olosuhteissa ja osasivat suhtautua tilanteisiin, saattoivat ja uskalsivat lähteä taipaleelle Kemin reitille. Niille taas, jotka vähemmän olivat liikkuneet maailmalla, tuntui matka kotiseudultaan pohjoiseen siksi uskalletulta urotyöltä, että he tällä hetkellä jäivät kotinurkkiinsa odottamaan suotuisampaa hetkeä.
Tähän kaikkeen oli vaikuttanut ryssien ja heitä hännystävien Suomen alamaisten toiminta, joka tosiaankin oli jo muodostunut meikäläisille varsin tungettelevaksi. Maisteri Hällforsin luona Kemissä, jossa santarmit viime värväysmatkalta palatessani jo olivat käyneet, oli Aspegrenin kertomuksen mukaan uudelleen toimitettu kotitarkastus. Koska tiesimme minkälaisia tavaroita hänen talonsa sisälsi, pelkäsimme pahinta. Kuulimme kuitenkin, että "Pastori" oli ajoissa — eikä suinkaan liian myöhään — muuttanut persoonallisen asuinmajansa turvallisempaan paikkaan, — josta muuten meidänkään kesken ei edes kuiskaamallakaan mainittu.
Eräänä lopputammikuun ehtoopäivänä istuin Suven kanssa hotellissa päivällistä syömässä. Siellä kohtasimme taas kuuluisat luotsit. Tänä iltana aikoivat he palata Kemiin ja kehoittivat seuraamaan mukanaan. Kun matkareppumme jo olivat kunnossa, suksemme tervatut, pieksumme rasvatut, päätimme lähteä.
Sovimme niin, että seitsemän aikaan illalla yksitellen ja eri teitä kulkien kokoonnumme asemantakaiseen metsän reunaan. Jäljessämme oli näet liikkunut pari torniolaista häntyriä, ja toinen heistä istui paraikaa ravintolahuoneessa koettaen varkain saada korviinsa edes jonkun sanan keskustelustamme. Halkopinojen takana metsän reunassa sitten tapasimmekin toisemme ja hävisimme puitten varjoon. Ei siinä turhia rupateltu, kukin lykkäsi vain lylyään pehmeässä lumessa. Parisen kilometriä pysyteltiin metsässä, sitten uskallettiin jo aukeammallekin, ja nyt kulki matka pitkin Ruotsin rantaa kohti etelää. Pimeässä en tuntenut seutuja, enkä niitä tarkastellutkaan, sillä hiihtihän kokenut Jokisalo edellä. Silloin tällöin pysähdyimme kuuntelemaan, vaan hiljaista oli kaikkialla: edessä pimeä lakeus, takana taivaalla vähitellen häipyvät Tornion ja Haaparannan valoheijastukset.
Metsässä oli lumi pehmeää, hiihtäjä pujotteli siinä äänettömästi kuin kettu puiden välistä. Jäällä sitävastoin oli tuuli piessyt lumen karkeaksi hangeksi, ja hiljaisessa yössä kuului suksen kahina kilometrinkin päähän. — Ruotsin ranta häipyi pimeyteen, kun Jokisalon vainun mukaan koetimme seurata valtakuntien rajaviivaa, voidaksemme mahdollisen yllätyksen sattuessa päästä puolueettomien turviin. Lähestyimme kohtaa, jossa aioimme poiketa kotoisille vesille. — Hiihtelin Allun sivulla, ja hän selitti, että erään pienen saaren luona on ryssien vartio. Jos pääsemme näiden vartioiden välitse sisäsaaristoon, säästymme ainakin puolentoista penikulman hiihdolta. Päätimme yrittää, olihan varusteinamme neljä kivääriä; vaikkakin ainainen voimassaoleva kirjoittamaton laki sanoi, että "etappitiellä ei saa ampua ketään muuten kuin äärimmäisessä hädässä."
Yhä useammin pysähdyimme kuuntelemaan, ja kohta häämöitti pimeästä eteläisempi vartiopaikka satakunta metriä rajasta. — Kaikkialla oli rauhallista. Latasimme kiväärit valmiiksi ja Jokisalo johdossa lähestyimme harvassa jonossa salmea. — Lieneekö vahti ollut saaren toisella puolen vai lieneekö nukkunut, häiritsemättä vain pääsimme läpi ja nyt luulimme olevamme turvassa. Sivuutimme Puuluodon, (muistaakseni pohjoispuolitse), ja taivaalla heijastuivat jo Kemin tulet. Edessämme aukeni aava jääkenttä, jolla suksi juoksi liukkaasti. — Noin puolen kilometrin päässä reitistämme näkyi eräällä saarella tulia. Siellä oli ryssien ratsastava osasto. Vahtisotilas lie kuullut suksiemme kahinan hangella, sillä äkkiä alkoi saarelta kuulua kovaäänistä huutoa, jonka jälkeen kavioiden kapse jäällä ilmaisi, että ratsut olivat liikkeellä. Äänet lähenivät, ne tuntuivat kiertelevän edestakaisin ja etsivän kuin setteri peltopyitä. Makasimme jäällä Iitteinä kuin imupaperi, kiväärit valmiina. — Tuntui jo verenhaju nenässä, oli kuin olisi odottanut karhua haaskalle; ero vain siinä, että itse olimme sekä haaskana että "kyttänä". Tällä kertaa ei karhu löytänyt haaskaa, sillä vahtisotilas oli kai erehtynyt äänen suunnasta. Kerran kyllä olivat ryssät niin lähellä, että saatoimme erottaa kuusi sivusuunnassa nopeasti liikkuvaa varjoa, vaan sitten äänet loittonivat ja häipyivät vahtikojulle.
Päätimme odottaa paikoillamme hetkisen, kunnes ryssät rauhoittuisivat. Eikä lepo muutenkaan haitannut. Olkapäätä pakotti raskas taakka, ja kurkkua kuivasi hiihdon jälkeen. — Puukolla hakkasimme ohuen pintajään puhki, jonka alta saimme suolatonta vettä.
Levättyämme nousimme taas suksille, ja luoto luodolta edistyi matkamme. Eikähän tämä matka ollut mitään hiihtoennätyksiä tavoitteleva, vaan sen sanon suoraan, että kun Karihaaran sahan tulet pilkahtivat näkyviin, tunsin itseni perinpohjin "hakatuksi". Puolustukseksi mainittakoon, että lähes kaksi viikkoa olimme istuneet junassa miltei yhtä mittaa.
Lähestyttiin Karihaaraa, ja luotsien arvelujen mukaan saattoi sielläkin nykyjään olla ryssiä. Lautatarhan sivuitse nousimme maihin, emmekä tavanneet mitään elonmerkkejä. Winter oli, väsymystä syyttäen, jäänyt jäälle lepäämään, kehoittaen meitä toisia jatkamaan matkaa, mutta kun olimme onnellisesti sivuuttaneet lautatarhat, saavutti hän meidät sangen reippaana ja oikaisi rautatien ylikäytävältä suoraan kotiinsa. Me toiset taakkoinemme ohjasimme tiemme Jokisalon Allun asuntoon, joka sijaitsi kaupungin itäpuolella Tervaharjulla. Matkaa oli jäljellä ehkä kilometrin verran, mutta se taival oli raskain. Ensin nousu aukealle peltotöyräälle, siitä 300 metrin lasku Allun talon tuikkivia tulia kohti. Puolimatkassa oli aita ja siinä veräjä, josta oli vapaa pääsy, mutta siksi heikoilta tuntuivat pohelihakset, että otin alamäessäkin pienen paussin ja huilasin veräjällä hetkisen, jotten vallan kontaten tarvinnut mennä sisälle. Kello oli silloin kaksi yöllä ja kello seitsemän olimme lähteneet Haaparannasta.
Jokisalon emäntä kertoi jo useampana yönä odotelleensa matkamiehiä palaaviksi, ja nytkin oli hänellä kahvi ja ruoka lämpimänä. Lattialle laitettu vuode houkutteli puoleensa emmekä hommissamme enää turhia siekailleet. Kun yöpuulle ruvetessani vaihdoin hikimärän paitani kuivaan, huomasin, että repunviilekkeet olivat hanganneet olkapääni verilihalle.
Väsyneitä kun olimme, nukuimme aamusta puolipäiviin. Sitten aloimme järjestellä lähetyksiämme. Pistoolit järjestimme riviin, patruunat kaadoimme repuistamme lattialle, ja järjestely alkoi:
"Tuo pistooli viedään sille miehelle ja noin monta patruunaa, tuo sille, tuo sille; tuo pitkällekantava annetaan sille miehelle, siellä on oikea mies sen käyttäjäksi; tuo huono rämä annetaan taas sinne, ei hän paremmallakaan mitään tee." Pistooleja oli monenlaisia ja -kaliiperisia, samoin myös patruunoita. Lattialla olevasta kasasta niitä noukimme ja lajittelimme, kun huoneeseen hyökkäsi eräs meikäläisiä useasti kyydinnyt ajuri. Hän kertoi olleensa asemalla junaa vastassa. Siinä odotellessaan tuli santarmi hänen luokseen kysyen, missä on Tervaharju ja Allu Jokisalon asunto. Käski ajurin odottamaan, kunnes hän olisi syönyt.
Santarmin poistuttua asemahuoneeseen sanoi ajuri tunteneensa jotain erikoista olevan tekeillä. Kyllä hän sen tiesi, ettei Allun luota tavallisissa olosuhteissa mitään löydettäisi, mutta nyt tuntui siltä, että joku vaara uhkaa meikäläisiä. Ja niin hän nykäisi ohjista ajaen täyttä laukkaa Allun luo.
"Enkös minä arvannut, että ne perkeleet haistoivat teidät", sanoi hän, nähdessään asevarastomme kamarin lattialla.
Kiiruusti sullottiin tavarat takaisin reppuihin. Jokisalo tarkasti varmuuden vuoksi piironkinsakin, jottei sinne jäisi mitään vaarallista, ja kohta painuimme hämärtävään metsään. Ajuri kiirehti takaisin asemalle tuodakseen santarmin tyhjään taloon. Hämärtävässä metsässä ja pehmeässä lumessa ei hiihtäminen ollut niinkään helppoa. Allu toimi johtomiehenä, me Suven kanssa rähmäsimme taakkoinemme jäljessä. — Kun ristiin yli rinnan roikkuu kaksi kivääriä, ja selässä viipottaa kolmikymmenkiloinen patruunasäkki, saa huoletta jättää hiihtoennätykset mielestään. Allu kohensikin Suven taakkaa, ottamalla hartioilleen molemmat kiväärit; minä manailin ja kannoin ristini.
Aikomuksemme oli oikaista metsän halki maantielle Kemijoen sillan yläpuolelle. Miten lie Allu kuitenkin hämääntynyt pimeässä metsässä, kun muuatta mäkeä laskiessamme töksähdimme ryssien kasarmin aitaan juuri sillan kohdalla.
Teimme äkkikäännöksen, mutta eihän se haaroihin asti ulottuvassa, pehmeässä lumessa niinkään nopeasti käynyt, ja pihamaalla seisoskeleva vahtisotilas huomasi meidät.
"Stoi, stoi, kto tam, tsort vasmi!" kuului jälkeemme, kun kiirehdimme suojelevan metsän helmaan. Joukko ryssiä lähti nähtävästi jälkeemme, sillä neljännestunnin kuulimme heidän ulvovan metsässä kuin sudet haaskalla.
Kun äänet häipyivät, hiljensimme kulkuamme, kiersimme maantielle, hiihtelimme sitä myöten Paakkolaan asti ja poikkesimme majataloon kahville. Yö olikin jo vierähtänyt aikaiseksi aamuksi, ja tulia syttyi siellä täällä taloihin. Majatalon vanha kello näytti alun viidettä tuntia.
Majatalon isäntä oli jo valveilla. Hän arvasi, ettemme aivan ilman aikojaan olleet lähteneet yölliselle matkalle, sillä vielähän näinä aikoina saattoi päivälläkin kulkea, kutsui meidät kamariin, tarjosi kuumat kupit ja kysyi, mikä Kehno teitä nyt oikein riivaa, kun tuollaisella hopulla kuljette. Kuultuaan matkamme vaiheet, arveli hän viisaammaksi saattaa meidät viipymättä Rovaniemelle, koska hänen — merkityn miehen — taloon ryssät voisivat saapua minä hetkenä tahansa.
Talosta saimme kahdet komeat turkit, reslareen ja pikkumiehen kyytipojaksi. Reen perässä istuimme turkeissamme kuin tukkipomot, ja turkin sisässä oli toisessa kädessämme passi, toisessa varmistamaton pistooli. Kiväärimme hautasimme reen pohjalle heinien alle, samoin muutkin tavarat. Ensimmäinen ja kuuleman mukaan vaikein passin tarkastuspaikka Tervola sivuutettiin pimeässä huomaamatta, passintarkastajat nähtävästi nukkuivat. Vasta kun olimme parisataa metriä tarkastuspaikan ohi, kuulimme huutoja jälestämme, vaan poika kiristi vauhtia — ja taas oli yksi passintarkastaja saanut pitennettyä elinikää.
Loppumatka kului rauhallisesti Rovaniemelle saakka, jossa vasta pienen passeja koskevan riidan jälkeen majatalon isännän kanssa saatoimme ruveta toimimaan.
Sieltäkäsin lähetimme etappimiehille mukanamme tuomat aseet ynnä muut tuliaiset ja parin päivän kuluttua suuntasimme reittimme yhä itäänpäin.
POROILLA HALKI LAPIN.
Tarina kertoo, että kun Suonien ja Venäjän välinen rajalinja aikoinaan — taisi olla Uudenkaupungin rauhan jälkeen — ajettiin, tehtiin työ "tuurittain" siten, että joka toinen päivä määräsivät suomalaiset insinöörit rajan suunnan ja joka toinen päivä ryssät. Se oli ollut vain sellainen hiljainen sopimus rajanaukaisijain kesken, sillä saivathan insinöörit näinollen pitää rokulia puolet työajastaan. Mutta raja tuli myös rokulipäivien mukainen. Kun suomalaiset olivat ohjissa, iskettiin rajan suunta mahdollisimman itäiseksi, ja kun ryssät seuraavana päivänä jatkoivat työtä, kääntyi suunta länteen.
Katsellessaan vähänkin suurempaan mittakaavaan, esim. 1:400,000 piirrettyä rajakarttaa, uskoo tarinan mielellään todeksi. Eihän toki täysijärkinen ihminen kykene sellaista rajaa ajamaan muuta kuin toisen kiusaksi. Varsinkin Suojärven kohdalla oleva mutka tuopi mieleen harmaapartaisten raja-asukkaiden perintätiedot. Siellä näet, menivät ryssäläiset insinöörit uskonveljiensä luo Annantehtaalle, jossa muutama päivä kului viinan humussa. Sillävälin käänsivät suomalaiset rajan suunnan suoraan Aunukseen. Kun ryssät lopulta selvisivät humalastaan ja aikoivat taas ryhtyä tositöihin, eivät he löytäneet koko työsakkia. Se oli silloin jo Hyrsylässä, ja rajan suunta vahvasti etelään viettävä. Vasta avattua linjaa pitkin kulkien työsakki kuitenkin löytyi, ja ryssät ottivat nyt johdon käsiinsä. Pitkällisen lystinpidon jälkeen oli sekä silmä että käsi epävakainen, joten raja lähimpinä päivinä vedettiin pääasiassa jokien uomia pitkin, kuten kartta lähemmin osoittaa. Tulihan siihen tosin pieni mutka, mutta soromnoo, olihan Annantehtaalla sensijaan pidetty hauskaa.
Suojärveltä lähdettyä oli krouveja harvemmassa, ja rajakin sai suoremman suunnan. Tapahtui ryssille sittenkin vielä pieni vahinko: Kansakoulua käyneet lukijat muistanevat siellä opetetun, että Suomen raja kulkee Talkkunaoaivista Jonkerinkiveen, Jonkerinkivestä Kolmikantaan j.n.e. — Näin lienee myös mainittu rauhansopimuksessa, vaan todellisuudessa kääntyy raja itäänpäin jo aikaisemmin, 12 km. Jonkerinkivestä sijaitsevasta Otralammen saaresta, jossa kulmapyykkinä on suurehko kivi.
Jos joku kuitenkin epäilee juttuni todenpitäväisyyttä, soudattakoon itsensä Lieksan-Kuhmoniemen maantietä sivuavan Jonkerinjärven saareen. Siellä, sammaloituneen seinäsileän kiven kyljessä häämöittää kolme taltalla hakattua kruununkuvaista — Kalmarin unionin merkki — (myös yleisesti tavattu ruotsalaisessa 5 äyrin kuparilantissa.) Kolmetoista vuotta sitten hankasin sammaleen pois kruunujen kohdalta, ja jollei aika ole syönyt kiveä samassa määrin kuin minua, luulisin kruunujen vieläkin olevan näkyvissä.
Tämä oli se Jonkerinkivi, johon raja rauhanehtojen mukaisesti piti vedettämän, mutta lienee mainittu Otralammen kivi ollut ryssille yhtä mieluisa. Nämä jututhan ovat tosin seikkoja, jotka eivät kuulu kertomukseni puitteisiin, mutta kun Ala-Kurttia lähestyessäni istahdin levähtämään rajaviivalle, valtasivat vanhat muistot mieleni. — Ihmeelliseltä tuntui tosiaan, että samaan heimoon kuuluvien, samaa kieltä haastavien ihmisten välille on vedetty juopa, jota ei saada poistetuksi muulla kuin raudalla ja verellä. Huonosti on Ruotsi aikanaan valvonut etujaan Karjalan suhteen. Luuli kait, ettei sieltä montakaan veroäyriä tipahda.
* * * * *
Ei tule niin tyventä säätä, ettei Kaitatunturilla lumi pöllyisi. Nytkin oli metsässä, tunturin juurella tyyni kuin ketunpesässä. Mutta nousitpas tunturin laelle. Vihlova tuuli puri kolminkertaisen villapaitakerroksen läpi kuin poltinrauta saattaen piankin hionneen pinnan kananlihalle.
Tunturin rinnettä kipusi hevosjono. Siinä oli kaakkia ja luuskaa, oli vetreätäkin voimaa, tuomassa aseita ryssille Kantalahdesta. Siinä hikoili Suomen mies hevosineen patruunakuorman vieressä käsittämättä, että päänsä pantiksi niitä kuljetti. Raskas oli kuorma vetää ylös jyrkkää tunturinrinnettä, hevoset vaahtosivat, miehet kiroilivat. Oli kuin markkinoilla ikään. Ja markkinoitahan tässä oikeastaan elettiinkin, suuria, koko maailman messuja, jossa lihaa ja verta tarjottiin halvalla.
Kun sivakoillani painalsin myötämäkeen alas jängälle, olin jo mielessäni tehnyt varman päätöksen: "Tälle ryssien aseiden kuljetukselle me panemme vielä jyrkän topin."
Iltamyöhäisellä saavuin Sallan kievariin, jossa aikaisemman sopimuksemme mukaisesti tapasin Suven. Teimme vielä kiertokäynnin kylällä todetaksemme, että kaikki olivat aikanaan nukkumassa. Kun nimismiehenkin asunto oli pimeänä, palasimme rauhallisina kievariin.
Aamusella heräsin varsin äänekkääseen ryssänkieliseen keskusteluun. Nykyisenä, radion aikakautena se ei hämmästyttäisi ketään Magna vox'iin tottunutta kuulijaa, koska ryssänkielisiä esitelmiä saa kuunnella vaikka kuinka rauhallisessa kodissa. Meihin tämä kuitenkin vaikutti kuin sähköisku, ja tuokiossa olivat pistoolimme valmiina ottamaan vastaan melkein mitä tahansa. Kun öljylamppu oli sytytetty, havaitsimme saaneemme seuraksemme vain kaksi pitkävillaisiin lammasnahkaturkkeihin puettua siviiliryssää. Toinen, kooltaan varsin valtava, näytti olevan määrääjänä, toinen taas, hintelämpitekoinen, oli luonteeltaan hiukan sentimentaalinen, kuten tulin myöhemmin kokemaan.
Majatalon isäntä kertoi heidän saapuneen järjestämään ja rahoittamaan Kantalahden-Rovaniemen välillä toimitettavaa sotatarvikkeiden kuljetusta, ja tämän kuultuamme me rauhoituimme.
Kahvit juotuaan poistui se tukevampi mies kylälle, hintelämmän jäädessä meille seuraksi majatalon ainoaan vierashuoneeseen.
Sängynlaidalla istuen suunnittelimme Suven kanssa hiljaisella äänellä tulevia matkojamme. Huonetoverillamme ryssällä oli nähtävästi sulkutauti, sillä hän lapikoi huovikkaissaan lattian poikki nurkasta toiseen. Venäläisen tavan mukaan oli hän myös sentimentaalis-musikaalinen, sillä koko pitkän edestakaisinmarssinsa ajan hän vihelsi Mandshurian kukkuloilla-nimistä valssia.
Arvattavasti olivat musikaaliset opintonsa kuitenkin jääneet kesken, sillä kahta tahtijaksoa pitemmälle hän ei päässyt. Sitten täytyi aloittaa taas uudestaan.
Hyvät ystävät! Jaksaisitteko te kuunnella vihellettävän Mandshurian kukkuloitten kahta ensimäistä tahtijaksoa noin kolmen tunnin ajan? Minä ainakin tunsin itseni kiusatuksi. Koetin antaa miehelle uusia aiheita viheltäen "Kukkuu, kukkuu" ja "Voi minua poika raukkaa", vaan yritykseni oli toivotonta. Hän laukkasi kuin mielipuoli seinästä seinään yhä viheltäen: Tyt tyt tyt tyyt tyt tyy — — —
Minua himoitti suuresti antaa hänelle nyrkilläni muutamia muistoja Mandshuriasta, mutta rauhaarakastavana ihmisenä jätin hänet viheltämään. Suven kanssa poistuin kylälle porojen ostoon.
Määräyksemme mukaan piti meidän nimittäin matkustaa Jäämerelle ottamaan selkoa siellä liikuskelevista englantilaisista ja venäläisistä merivoimista, samoinkuin sotatarpeita välittävästä liikenteestä. Iltapäivään mennessä olimmekin jo onnistuneet ostamaan vankkarakenteiset, ajokelpoiset härät, joilla huoletta saattoi uskaltautua tuolle 550 km, pituiselle taipaleelle.
Olin päättänyt matkata Lapin halki suksilla. Kun käyttämäni haapaveteläiset eivät mielestäni soveltuneet tarkoitukseen, kuljin talosta taloon kysellen mieleisiäni. Kauppaa hierottiin yhtä kauan kuin puolen manttaalin talosta, mutta sitten sainkin sellaiset, että Lampisenkin kultamitaliset olisivat niiden rinnalla kalvenneet kuin jäniksenkarva syksyllä. Ne olivat lähes kaksi syltä pitkät, ja valmistetut Sallatunturin niveräisestä, kitukasvuisesta, tuulten vääntämästä ja pieksämästä koivusta. Toisessa suksessa laskin 35, toisessa 22 oksaa. Niistä ei ainakaan ensimmäisillä penikulmilla pinta kulu.
Kun näinkin pitkälle talottomalle taipaleelle lähtee, on parasta jo ajoissa ajatella, mitä matkalla tarvitsee. Palattuamme siis majataloon, josta viheltelevä ryssä oli jo omaksi onnekseen poistunut, tarkastimme visusti nahkaiset, mustalla sydämenkuvalla koristetut jätkänlaukkumme, puuttuisiko sieltä ehkä jotakin jokapäiväisen leipämme tarpeista. Toimittamamme inventaario osoitti varastomme sangen monipuoliseksi, etenkin, mikäli asia koskee Suven reppua. Mainitakseni vain pari varkain tekemääni pistokoetta — Suven reppu oli näet pyhä paikka, jonne vieraitten kynsiä ei päästetty kopeloimaan — tapasin siellä muun muassa 15 punttia pikanellia, "parasta Tanskan punttirullaa", kuten Jukolan Juhani sanoisi. Kysyin Suvelta, aikoiko hän tykkänään muuttaa ruokajärjestystään, mutta hän sanoi, että kun meitin kerran täytyy esiintyä jätkinä, niin vaatii olla mukana purutupakkaakin. Minun mielestäni tällainen purutupakan paljous oli sentään jo liikanaista ja muistutti mieleen pikemminkin tukkukauppiaan kuin Pohjolan lentojätkän. Suvi kuitenkin väitti maksaneensa niistä tyyriit rahat Haaparannassa — 15 äyriä puntilta — eikä suinkaan aikonut jättää päärlyjään kievarin sioille, joten katsoin houkutteluni turhiksi.
Sitten osui Suven repusta kouraani lähes kaksi kiloa painava paketti sisältäen kuusituumaisia traakspiikin rautanauloja. Kysymykseeni, aikoiko hän ruveta timpermanniksi Lapissa, sain järkevän selityksen:
"Kutes olet huomannut, ei taloissa ole minkäänlaisia nauloja, mihin voisi yöpyessään ripustaa takkinsa ja lakkinsa. On se sentään komiaa, kun taloon tultuaan ottaa naulan taskustaan ja lyö sen seinään. Siinä on sitten miehellä oma omituinen naulansa, jossa voi kuivattaa niin pompan kuin kallokkaatkin."
Omasta puolestani oli yhdentekevää, vaikka Suvi olisi kuljettanut tonnin verran erilaisia rautanauloja repussaan, sillä kokemuksestani tiesin, että minkäänlaiset poistot eivät voineet tulla kysymykseen. Vaatimattomasti sentään kysäsin vielä, miksei hän ollut ottanut matkaansa edes yhtä riisiä toalettipaperia, koska sitä muun muassa voi käyttää voileipien kääreeksi, — kuten Lockstedtissa olin havainnut erään entisen espiskeikarin tekevän. Suvi kuitenkin otti pahaksi puheeni ja murahteli vain, että "olen minä ennenkin ollut Lapissa, eikä tarvitte tulla neuvomaan."
Varustettuina siis kutakuinkin monipuolisesti porhalsimme aamunkoitteessa Sallajoen jäälle. Suksilla seisten, vetohihna vyötäisten ympärillä, ajohihna ranteessa ja vauhko porohärkä edessä, sai mies hyvinkin "balanseerata" alkutaipaleella, jottei varsin pahoja kuperkeikkoja tekisi, varsinkin kun hartioilla keikkui parileiviskäinen reppu. Pianhan kuitenkin jalat vakaantuivat tähänkin kulkuun ja Tenniöjoelle saavuttuamme kävi ajo kuin vanhalta poromieheltä.
Nousun kylässä poikkesimme muutamaan taloon paistattamaan pari poronkoipea eväiksemme. Suvi oli jo saanut kylläkseen suksista ja osti pulkan, "se kun oli paremmin lappalaisiin maisemiin soveltuva".
Kuoskussa poikkesimme taas taloon ja luulimme tulleemme häähuoneeseen, sillä kansaa oli pirtissä viljalti ja juhlamieli tuntui leijailevan kaikkien yllä. Heti tupaan tultuamme astui luoksemme mieshenkilö, jonka puheestaan päättelin karjalaiseksi:
"Tulgoa miehet, tulgoa, juogoa koohvia, minä maksan."
Otimme kiitollisuudella kutsun vastaan samalla tiedustellen, mikä mahtoi olla syynä tällaiseen jupileeraukseen. Mies levitti kätensä ja autuasta hymyä tavoitteleva irvistys naamallaan sanoi:
"Ah, katshos veli, kun ei vielä viety Golgatalle." Olihan tuossa jo toki juhlimisen aihetta, vaikkakaan en voinut käsittää, kenellä olisi ollut syytä ja halua viedä häntä sanotulle mäelle. Hetken kuluttua sain eräältä vieraalta yksityiskohtaisemman selityksen. Mies oli näet Venäjän alamainen ja ikäluokkansa mukana kutsuttu rintamalle. Jostain syystä oli hän kuitenkin saanut peruutuksen tai jonkunlaisen lykkäyksen ja siitä iloissaan tarjosi nyt kahvit koko kylälle. Vertauksensa oli varsin sattuva, sillä rintama: sehän oli ryssän Golgata.
Aamusella taipaleelle painuessamme sattui Suvelle kommellus, joka oli koitua kohtalokkaaksi hänen poromiesmaineelleen. Valjastimme paraikaa ajokkaitamme, kun Suven härkä sattui töykkäisemään häntä selkään, jotta toinen sarvi heltisi.
Toissarvinen ajokas ei ole juuri minkään näköinen. Tämän oivalsi Suvikin ja hienosti kiroillen kiirehti lähtöään päästäkseen pois ihmisten ilmoilta. Kiireessä kuitenkin sekaantuivat länget, vetohihnat ja ajonuorat. En huomannut ollenkaan tätä vahinkoa. Poroni äksyili ja tempoili, ja niin päästin hihnat löysälle. Tuulispäänä kimpausimme pirtinnurkkaa kiertävälle tielle, ja vähältä piti, etten heittänyt volttia nurkalla.
Vasta kun satakunta metriä olin hoippuroinut suksillani, uskalsin katsahtaa jälkeeni, nähdäkseni, miten Suven oli käynyt. Toissarvisellaan hän juuri hurautti nurkan takaa ja silloin sattui se kommellus, josta vielä viikkoja myöhemmin sain kantaa syytä. Äkkimutkassa, iljanteeksi ajetulla tiellä liukui pulkka sivulle, pyörähti sitten kolmisen kertaa ympäri ja siellähän sekamelskassa makasivat niin Suvi ja poronpaistit kuin tikkurieskat, rautanaulat, pikanellit ynnä muut.
Poro laukkasi valtoimenaan jäljissäni. Pulkan sivulla laahaavaan ajohihnaan tarrauduin kiinni ja kohta sain elukan asettumaan. Suvi tulla jähmäsi perästä tavaroineen.
Sain kuulla melko pitkän — tosin minulle tarkoitetun yksinpuhelun:
"Että viitsiikin tehdä tuollaista ja lähteä ennenkuin toinen on saanut pulkkansa kuntoon, vaikka hyvin tietää, minkälainen hullu tämä poro on. Tahtoi tietysti näyttää ihmisille olevansa muka tekijä poromieheksi."
Näin hän murahteli itsekseen, sulloi omaisuutensa pulkkaan ja kohta hävisimme matalakasvuisen männikön suojaan, jossa päivän mittaan unohtuivat niin kunniat kuin häpeätkin.
Lapin-matkailijan on viisainta olla liiaksi luottamatta Suomen Yleiskartan yksityiskohtiin, jos haluaa säästyä sivuhyppäyksiltä. Sen tulin kokemaan tällä matkallani. On aina viisainta ottaa alkuasukkailta selko talojen välisien taipaleiden pituuksista ja kulkea heidän pirtin nurkalta sormellaan osoittamaansa suuntaan taivaan merkit oppainaan, sillä malmiperäinen maakamara panee kompassinkin tanssimaan jazzia täällä muuten niin yksitoikkoisilla maisemilla.
Käyttämääni karttalehteen merkitsin matkani varrella useita huomattaviakin korjauksia ja olisin sen mielelläni antanut Suomen Matkailijayhdistyksen käytettäväksi, vaan Suomeen lähtiessäni v. 1917 jätin koko irtaimen omaisuuteni Berliiniin hyvien ihmisten haltuun, ja siellä ovat vieläkin kartat, silkkiset paidat ja kravatit ynnä monet muut tarpeelliset tavarat aina postimerkkikokoelmaani myöten. — Nykyisin olen jo menettänyt kaiken toivoni tavaroitteni takaisinsaamisesta, joskus sentään tulee mieleeni haikea toivomus, että "kunhan vaan hoitelisivat niitä hyvin."
* * * * *
Tanhuan taloon loppui tie tykkänään. Siitä ei ollut sitten Loppiaisen kulkenut yhtään raitoa eikä muutakaan kulkijaa, ja viikon päästähän oli jo käsissä Matti, jonka "toinen silmä vettä vuotaa". Lunta oli tupruttanut vahvasti, jängät paistoivat sileinä kuin merenselkä eikä tien haamuakaan erottanut missään. Lohdutukseksemme kuulimme kuitenkin, että kyllähän tuollaiset kulkijat tienpohjan löytävät, onhan siellä jängällä aina joku paalukin osviittana.
Umpikelissä siis lähdimme tarpomaan pohjoista kohti. Aamupimeässä pihalla käydessäni tuntui vielä pakkasen hiven nenässäni, päivän valjetessa vaihtui ilma nuoskeaksi, ja kun parituntisen metsätaipaleen jälkeen aava aukeni eteemme, vihmoi harmaa taivas hienoa usvaa kasvoillemme.
Vesikelillä ei kulkenut suksi enemmän kuin pulkkakaan metrin paksuisessa lumessa. Joskin metsässä vielä poro jotenkuten saattoi seurata aikaisemmin avattua latua, kävi sen kulku jängällä vallan vaikeaksi. Jo pari kertaa oli ajokkaani kääntynyt ympäri ja vihaisesti mulkoillen käynyt päälleni, mutta kun poronnahkaisella kintaillani olin sitä vedellyt muutaman kerran korville, jatkoi se taas kulkuaan virstanverran. Kohta sain suksillani ruveta aukomaan tietä vetäen poroa perässäni. Suvi seurasi keikkuvalla pulkallaan kykynsä mukaan.
Hiestä ja vihmasta läpimärkinä katkaisimme lohduttomalta näyttävän jängän, hurautimme mäntykankaan poikki, ja taasen aukeni aapa eteemme. Paljon ei turhia puhuttu, eivät sanansutkauksetkaan kieleltä kirvonneet. Suvi siellä jälkipäässä vaan pureskeli pikanellia ja päästeli muutamia ärräpäitä, kun harha-askeleen otettuaan vajosi kainaloita myöten pehmeään lumeen.
Päivä painui illaksi, ja illan tullen seestyi taivas. Vanha kuukin oli jo korkealla naavaisen jängänlaitakuusikon yläpuolella, mutta tavoittamaamme taloa ei näkynyt. Taivaalla syttyivät revontulet, ja parissa tunnissa muuttui ilma paukahtelevaksi pakkaseksi. Läpimärät vaatteemme saivat valkoisen, kahahtelevan pinnan, silmäripsistä riippui kirkas jäähelmi, ja huurteista, pikanellin värjäämää parransänkeämme katselivat poromme ilmeisellä mielihalulla iltaruuakseen.
Jäkäläiselle kankaalle yövyimme. Siinä oli ruokaa poroille, oli myös keloja nuotiota varten. Porot sidoimme liekaan ja ryhdyimme rakovalkean tekoon.
Olin jo nakutellut vähäisen pystykuivan kelon lähes puoleenväliin poikki, kun kirveenterä heltisi varrestaan upoten pehmeään lumeen. Eihän tämä ollut itse asiassa mikään mainittava tapaus, vaan kun hetken olin kirveenterää kohminut hangesta tuloksetta, selvisi tilanteen kaameus mielessäni. Hiestyneinä ja läpimärkinä ollen kaipasimme pikaista lämmönlähdettä, mutta ainoa välikappaleemme, kirves, oli kadonnut.
Kopeloimme lunta puun ympäriltä, sukelsimme siihen kuin porot jäkälää etsiessään, kiteitä, jauhomaista lunta vain oli kaikkialla.
Mukanamme oli kauha, sellainen "vesikuuppa", jolla tapasimme keittää teetä nuotiolla yöpyessämme. Nyt päätin aloittaa systemaattisen kirveenetsinnän ja tyhjentää koko puun ympäristön lumesta.
Suvi sanoi, ettei kannata yrittääkään, arvellen paremmaksi hautautua eskimon tavoin hankeen, ja hetkisen yritettyäni jo miltei uskoin häntä. Lunta oli näet paljon, pinnalta hiukan kohmettunutta, alta pehmeää. Se oli kuin kristallisokeria tai jauhomaista, vellovaa, valuvaa ainetta, jota ei voinut palloksi puristaa. Mikäli sitä nosteli kuopasta pois, sikäli sitä polven korkeudelta valui tilalle. Kolmesataa kauhallista olin jo laskenut ammentaneeni, kun lopetin laskemisen ja nyt syydin sitä mielettömästi puoleen ja toiseen, sillä olin päättänyt puhdistaa puunjuuren lumesta, vaikka kesä tulisi.
Kelon ympäristö paistoi jo metrin säteellä paljaana jäkälää myöten, ja etsintä näytti yhtä tuloksettomalta kuin kaivosta onkiminen. Oli siinä käden ulottuvilla paljastunut, ajan hampaan halkaisema kivenkylkikin, jonka musta onkalo erottautui jyrkästi sinertävästä lumiseinästä. Ja sieltä halkeamasta paistoi revontulten kelmeässä loisteessa kirveen kirkas terä. Olipa tosiaan löytänyt kolon itselleen.
Kohta loimusi kirkas rakovalkea Suven rakentamien lumivallien välissä. Vaikka vinha koillinen puhalsikin, istuimme aivan kuin katoksen alla, sillä tulen sulattamassa holvissa saatoimme hetken kuluttua riisuutua ilkosen alasti ja kuivata vaatteemme. Pakkanen natisi siinä 30 C. korvissa, mutta komeroissamme, kiehuvan teekauhan ääressä oli lämmin kuin pirtissä.
Huumorikin sai taas vallan, ja Suvi teki omasta päästään laulun ja lauluun nuotin. Nuottia en muista, kun ei ollut nuottipaperia matkassani. Ensimmäinen värssy alkoi näin:
"Poijasta nousee höyry, Nousee höyry ja nousee höyry; Ja koskas se
saadaan se löyly Sumfati rallallei."
Löylyä tosin jo kaipasimme, vaan toistaiseksi täytyi tyytyä tikkurieska-poronpaisti-saajuheinäillalliseen.
Saajua juodessamme kahdeksatta kuppia, tuli päiväjärjestykseen muuan kysymys, joka jo pitemmän ajan oli painajaisena häirinnyt muuten niin välitöntä toveruussuhdettamme.
Nuotioilla öitä viettäessämme olin useasti huomannut, kuinka Suvi, lepattavan rakovalkean yli katseli karsain silmin, kun teemukia kohti lohkasin puukollani topankyljestä noin kyyhkysenmunan kokoisen sokerinokareen. Suvi taas puolestaan käytti samaista teevesimäärää nauttiessaan noin kynnenmustuaisen verran tätä makeata ainetta. Kun kulunut päivä oli ollut varsin raskas erikoisesti minulle, joka koko matkan olin aukonut tietä, lohkaisin topan kyljestä — muistaen sokerin suuren ravintoarvon — suunnilleen sorsanmunan kokoisen nokareen. Tämä oli jo sentään Suven mielestä haaskausta, ja hän jutteli kuin itsekseen, mutta kuitenkin siksi äänekkäästi, ettei välillämme loimottavan nuotion humina sekoittanut sanojen kaunista kaikua:
"Ei tuota sokeriakaan sentään tarvittisi syödä kuin tikkurieskaa; se on siksi tyyristä tavaraa ja vielä yhteisillä rahoilla ostettua."
Tosiasiana mainittakoon, että tuon vajaan viisikiloisen sokeritopan olimme ostaneet yhteisesti Sallan kauppiaalta å 2 markkaa kilo, ja olin minä kuljettanut sitä selkärepussani tähän asti. Nyt vaati Suvi jyrkästi, että moisen tuhlauksen välttämiseksi tavara jaettaisiin kristillisesti tasan, jonka jälkeen kumpikin hoitaisi oman osuutensa, kuten poronkoivetkin oli hoidettu.
Suostuin vaatimukseen arvelematta, sillä parinkin kilon vähennys repussa tuntui huojennukselta tuolla monipäiväisellä taipaleella.
Nuotion välkkeessä, alushousuisillamme seisten, löimme kirveenhamaralla sokeritopan poikki, sitten halki ja taasen poikki, kunnes voimme päätellä, että kumpikin oli saanut grammalleen yhtä paljon. Mennäkseni tapauksien edelle ja etten unohtaisi asiaa, kerron, että Inarin Tsjuolisvuonon autiokämpässä yöpyessämme huomasin oman sokeriosuuteni loppuunkuluneeksi, jotavastoin Suven varasto oli miltei koskematon. Pyysin silloin saada ostaa häneltä kilon verran tätä keripukkia vastustavaa ainetta, ja Suvi auliisti mittasikin käsiarviolla pyytämäni määrän. Tavarasta maksoin kaksi markkaa kilolta eli siis saman määrän, mihin Sallan kauppias oli tavaran noteerannut. Kolmisensataa kilometriä oli Suvi kuljettanut sitä ilmaiseksi ja vain tarkastaakseen, etten minä elänyt tuhlaavasti.
* * * * *
Kun vinhaa vauhtia laskettelee Raututunturin pohjoisrinnettä alas, luulisi kulkevansa aivan päinvastaiseen ilmansuuntaan, sillä niin erilainen on luonto tämän tunturin vastakkaisilla puolilla. Etelässä penikulmittain jänkiä, ja jänkien laidoilla kitukasvuisia kuusimetsiä, pohjoisessa, Ivalojoen varsilla taasen kauniita mäntymetsiköltä, jotka hyvinkin vetävät vertoja monille Etelä-Suomen metsille. Golfvirran vaikutus tuntuu jo täällä, ja usein huomaa, että etelätuuli on pohjoistuulta kylmempi.
Kyrönkylässä yöpyessämme kutsui majapaikkamme isäntä minut nurkan taakse ja kysyi, oliko meillä "liikettä", pyytäen toimittamaan hänellekin muutamia vaatimattomia kolleja. En aluksi käsittänyt, mitä hän "liikkeellä" tarkoitti, vasta myöhemmin sain kuulla, että "liike" oli yhtäkuin salakuljetus. Kun en ollut tähän ammattiin lähemmin perehtynyt, jäi isännän pyyntö ainakin sillä kertaa täyttämättä.
Ennen Tiiaisniemeä poikkesimme muutamaan lappalaismökkiin, jossa isäntä oli kuuromykkä. Rihvelitaulun avulla keskustelu sentään kävi aika sujuvasti. Kun loppumatkan varalle halusimme säästää eväitämme, kysyimme, saisiko talosta ruokaa. Isäntä kirjoitti taululle:
"Ei ole muuta kuin lohta, jos se kelpaa?"
"Kyllä vain", nyökäytimme päätämme, ja niin lähti ukko toimittamaan ateriaa.
Seurasin häntä pihamaalle nähdäkseni, minkälainen kalavarastonsa oli, sillä pirttiä lukuunottamatta en ollut lähistöllä ha vainut mitään vajaa tai muutakaan varastohuonetta. Eikä niitä näytty tarvittavankaan. Valtaisesta luminietoksesta pirtin seinustalla kopeloi ukko ilmoille kolme noin kilon painoista lohta iltaiseksemme.
Kauhistuin hengessäni tätä ruokamäärää, josta minut nyt pantaisiin edesvastuuseen. Monin osviitoin ja merkein yllytin miestä panemaan kaksi kalaa takaisin jääkellariinsa. Hän taasen valituin elein ja hirveästi irvistellen koetti tehdä ymmärrettäväkseni omia mielialojaan, vaikka en niistä rasittavimmallakaan aivojeni ponnistuksella saanut tolkkua.
Näin riitelimme äänettömästi kalpeassa kuutamossa melko tovin, ja olisi hyvinkin sietänyt olla filminpyörittäjä ikuistamassa kohtaustamme. Luulen muuten, että meillä molemmilla olisi melkoiset edellytykset sanattomalla areenalla, sillä minä ainakin käyttelin käsiäni, silmiäni, huuliani ja muitakin ruumiinosiani niin havainnollisesti, että itsekin ihmettelin taitoani.
Lopulta keksi isäntä osoittaa sormellaan omaa suutaan, ja siitä käsitin, että ne kaksi kalaa olivat aiotut hänelle ynnä vähäläntäiselle eukolleen. Selitys tyydytti minua, mutta samalla kuitenkin mielessäni ihmettelin, minkälaisesta autokumista heidän mahalaukkunsa olivat valmistetut, kun he aikoivat ahtaa sinne kilon painoisen lohen. Niin myös välähtivät mielessäni ne viisituhatta vaatimatonta filistealaista, jotka tyytyivät kolmeen leipään ja kahteen kalaan, — jotka vielä saattoivat olla turskia taikka särkiä. Kirjathan, niin paljon kuin niissä kalastuksesta puhutaankin, visusti vaikenevat saatujen kalojen laadusta. Laatukysymys on taas minulle — ammattikalastajalle — varsin tärkeä seikka noteerauksessa torilla.
Lappalainen ei turhia nuukaile kalaruokaa valmistaessaan. Jäätyneet lohet vedettiin sahalla kappaleiksi. Suolineen, munaskuineen kaikki sitten perunapataan, suolaa mausteeksi, ja kohta oli höyryävä ateria valmis.
Hyvinkin pistelimme Suven kanssa sen yhden lohen maaruihimme, kun taas ukko ja akka tekivät selvän lopuskoista.
Ja niin painuimme kaikki poronnahkojen väliin perhesänkyyn.
* * * * *
Inarin itärannalla — taisi olla Vuopioniemessä — eleli silloin kruunun uutisasukkaana muuan, aikoinaan etelästä muuttanut mies, jonka luokse poikkesimme. Pirttinsä oli vasta rakennettu, valoisa ja siisti.
Isäntä runsaasti minun mittaiseni — kolmen kyynärän pituinen ja kämmenen levyinen —, emäntä leikillinen lappalainen, varreltaan noin kolme jalkaa. Erakkoina elelivät he niemessään kaukana muusta kansasta. Kulkupuhe tiesi kertoa, että he olivat sangen varakkaitakin. Isäntä oli näet omin käsin rakentanut kruunun maalle neljä tai viisi uutistorppaa ja kuntoon saatuaan myynyt ne melkoisella voitolla.
Meidät otettiin perin ystävällisesti vastaan. Ensi työksemme saimme tehdä selkoa sotatapahtumista, sillä sanomalehti ei näille nurkkakunnille juorujaan levittänyt. Siirryimme sitten liikeasioihin. Isäntä kertoi ostaneensa Norjasta suurehkon määrän jauhoja ja tiedusteli meiltä, vieläkö sota kauankin kestää, ja kannattaisiko varastoja lisätä tänä halpana aikana. Vakavana mielipiteenämme ilmoitimme sodan vielä kestävän hirveän monta vuotta, kehoittaen isäntäämme kiinnittämään kaikki liikenevät varansa elintarpeisiin.
Tällä kertaa osui ennustuksemme kutakuinkin oikeaan.
"Niin, niin, huokasi isäntä, kunhan nyt vain meidän keisarimme voittaisi."
"Sitähän minäkin, myöntelin puolestani; kunhan vain meidän keisarimme voittaisi."
* * * * *
Aikomuksemme oli ennättää päivässä Vuopioniemestä Järvenpäähän, Inarin pohjoisimpaan kolkkaan, mutta kun keli taas muuttui nuoskeaksi, väsyivät porot taipaleella, ja olimme pakoitetut yöpymään Ganjal eli Kyynelvuonon autiokämppään. Tällaisia autiotupia on poroteiden varsille rakennettu useampiakin väsyneen matkamiehen lepopaikoiksi, ja ovat ne, kuten nytkin meille, varsin tervetulleita. Tuvassa on kirves, pata, tulitikkuja, poronnahkoja ja pieni tuikkulamppu kulkijan käytettäväksi, ja pidettäisiin raskaana rikoksena, jos ken sieltä poistuessaan veisi jotain mukanaan. Vaistomaisesti kääntyy matkaaja lähtiessään vielä ovelta takaisin todetakseen, että tulitikkuja jäi riittävästi selvästi havaittavalle paikalle, ja että sylyksellinen pilkottuja kelopuita oli lieden juurella.
Tässä autiotuvassa oli oikein muurattu liesikin, ja kun olimme vieneet porot jäkäläkankaalle, viritimme roihuavan tulen takkaan. Pian lämpisi tupa, kohta porisi teevesi liedellä, ja olomme tuntui sangen kodikkaalta. Tuntui kuin olisi tuo tupa rakennettu vartavasten meille, henkipatoille maailmankiertäjille kodiksi, jossa saa rauhassa kavalalta maailmalta levähtää.
Mutta eihän koti ilman kotieläimiä ole oikea koti, sen saimme piankin havaita. Matkamme varrella olimme monenakin yönä nukkuneet kunnioitettavan vanhojen ja monenlaisia matkamiehiä lämmittäneiden porontaljojen turvissa, ja siellä oli ystävä löytänyt isäntänsä.
Niinpä nyt, istuessamme yhä lämpenevässä autiotuvassa tuijotellen räiskyviin liekkeihin, alkoivat eri tahoilta keräämämme kotieläimet monilla ilveillä osoittaa, että heilläkin oli viihtyisä olo. Sen tunsimme aluksi puolittain miellyttävänä kutituksena rinnanpuolella, siitä siirtyi se selkäpuolelle samalla muuttuen yhä tunteellisemmaksi, kunnes kohta koko ruumis kihisi kuin keltiäispesässä.
Perinpohjaisemmin tutkiaksemme asian alkusyitä riisuuduimme. Ihoamme lähinnä ollut vaatekerta antoikin tarkastuksessa runsaan sadon. Näky oli rauhan majoissa asustaneen ihmisen silmissä kamala, mutta metsästäjälle varsin mielenkiintoinen. Sieltä löytyi suurta ja pientä, löytyi pitkulaista ja litteätä. Joku yliopistollinen tiedemies olisi monestakin eksemplaarista maksanut ainakin markan kappaleelta, mutta koska ne meille vallitsevissa olosuhteissa olivat melko arvottomia, nakkasimme kyseessäolevat vaatekappaleet hangelle, jossa lukuisat ystävämme saattoivat ihailla kauniita revontulia, mutta saivat myös kiristyvässä pakkasessa tuta tämän katoavan elämän kovuutta.
Yön kohmettamaa vuononpintaa pitkin hurautimme seuraavana päivänä Järvenpään, Suomen pohjoisimman majatalon pihalle. Ystävällinen isäntä tuli jo kujalle vastaamme, nouti jäkälää poroillemme ja johti meidät huoneeseen.
Talo oli hyvin rakettu, asumukset poikkeuksellisen siistit ja kohtelu hyvä. Se olkoon vilpitön tunnustukseni tästä majatalosta.
Tarjoilusta huolehtivat isännän kolme reipasta tytärtä. Suvi heti rakastui nuorimpaan ja kotvan perästä uskoi minulle kahdenkesken, että "kun minä rikastun, tulen naimaan täältä." Hän tosin jo Muteniassa oli antanut samankaltaisen lupauksen eräälle lappalaistytölle, mutta arvatenkin olivat tunteensa Inarin jäällä muuttuneet, enkä siis lausunut epäilyksen sanaakaan hänen aikomuksensa vakavuuden suhteen. Myöntelin vain, että kyllähän tällaisesta talosta passaa vinhasti naida.
Kahden päivän matka oli vielä edessämme Jäämeren rannalle Reisivuonoon. Matkaseuraksemme saimme majatalon isännän, hän kun 15 poroa käsittävällä raidollaan lähti tavaranhakuun Norjaan. Yhden yön vietimme vielä autiotuvassa, ja ennenkuin seuraava puolipäivä oli käsissä, jäi vaivaiskoivumetsään hakattu valtakuntien rajaviiva jälkeemme.
Valtava on Jäämeri, kun sitä ensi kertaa katselet korkealta tunturilta. Olet päiväkausia vaeltanut tuiskujen tuivertamilla ylängöillä, edessäsi, takanasi, kaikkialla yhtä yksitoikkoiset maisemat. Tunturi toisensa jäljestä, vaivaiskoivuja, riekkoja. Yhtä samaa aamusta iltaan, joka päivä. Kun tällaisten maisemien katselemiseen kyllästyneenä hoputat poroasi yhä kiivaampaan vauhtiin luullen tuntureita riittävän iäisesti, ja sitten äkkiä, varoituksetta, tie kääntyykin paaden syrjästä jyrkästi alaspäin, ja syvällä allasi näet tumman, huokuvan meren, pysähdyt vaistomaisesti katselemaan tätä oudon valtaisaa näkyä. Tuntureilla et löytänyt silmällesi mitään kiinnekohtaa, et mitään esinettä, josta olisit voinut arvostella etäisyys- ja korkeussuhteita. Matkathan mitattiin siellä vain päiväkaupalla. Elämä oli tunturilla kuollutta, talvinen viima tappavan purevaa. Ja nyt näetkin allasi laaksossa — kuin käden ulottuvilla — täydessä touhussa hääräävän elämän; olet saapunut sulan veden ääreen, jossa raha ja tavara vaihtavat omistajaansa.
Mutta kuinka pieneltä kaikki näyttääkään täältä tunturilta katsoen. Talot rannalla ovat kuin tulitikkulaatikkoja. Jäämeren myrskyjä uhmaava matkustajahöyry on kuin pieni hinaaja, ja jäällä liikuskelevat ihmiset noin sittiäisen kokoisia.
Tätä katsellessasi luulet kaikkea näköhäiriöksi, harhakuvaksi, joka kohta taas vaihtuu tunturien kylmään yksitoikkoisuuteen Mutta silmäsi eivät ole vielä tottuneet Jäämeren tarjoamiin maisemiin. Siellä ovat avaruussuureet vallan toiset kuin mihin metsärajan eteläpuolelta saapuneen silmä on tottunut.
Järvenpään isäntä hankki meille vuonon rannalla olevasta kylästä kortteerin, jossa pitkästä aikaa saimme maitoruokaakin, muun muassa mannaryynivelliä.
Jos kuitenkin joku lukijoista joutuisi joskus tekemään edelläkertomaani muistuttavan retken, kehoittaisin häntä matkansa päätyttyä, yörauhansa vuoksi suhtautumaan varsin varovaisesti maitoruokiin. Sillä kun parikin viikkoa on elänyt yksinomaan tikkurieskan, poronpaistin ja teen varassa, sietää varotellen syödä mannaryynivelliä.
Minä ainakin sain ahneuksissani latkimastani vellistä taudin, jonka nimeä en viitsi tässä mainita. Opastukseksi toisille kerron kuitenkin, että syönnin jälkeisen yön vietin pääasiassa kuuta katselemalla. Ja näkyipä Suvenkin haamu vilahtelevan silloin tällöin nurkan takana.
Aamusella oli ensi työmme vaihtaa kaikki Jäämeren oloissa tarpeeton irtaimistomme rahaksi. Möimme siis porot, sukset, pulkan ja kallokkaat, ja Norjan kruunuja kertyi taskuumme siksi paljon, että saatoimme hyttipaikassa matkustaa Vesisaareen. Koko matkakassamme oli näet ruplia, ja niitä taas ei otettu maksuvälineinä vastaan muualla kuin Vesisaaren ja Vuoreijan pankeissa.
Minä en paljoakaan käsitä pankkiasioista enkä noteerauksista. Elämäni taipaleella olen niihin kyllä koettanut perehtyä vekselien ja kassakreditiivien kautta, mutta aina olen saanut maksaa tyyriit oppirahat.
Tällä matkallani kuitenkin havaitsin, että vallitsevat olosuhteet olisivat saattaneet tehdä minusta hyvinkin loistavan ja edustuskykyisen pankkitirehtöörin. Asian kulku oli näet seuraava:
Haaparannasta lähtiessäni vaihdoin koko matkakassani, noin 5000 kruunua Suomen rahaksi, joka silloin oli halpaa Ruotsissa. Vienan Kemissä vaihdoin rahani rupliin, sillä markka kulki siellä korkeassa arvossa, ja kun Vesisaaren pankissa möin jäljellä olevat kolmisentuhatta ruplaani Norjan kruunuihin, sain niistä sellaisen hinnan, että luulin erehdyksen tapahtuneen. Poistuinkin pankista nopeasti ja huomaamattomasti, vilkaisinpa vielä kadunnurkassa taakseni.
Ne pari päivää, jotka vietimme Vesisaaressa, käytimme tarkoin perehtyäksemme Jäämeren kalastukseen. Varanginvuono on nimittäin yksi niitä harvoja paikkoja, josta saadaan "lotaa" eli villakuoretta, turskanpyynnissä välttämätöntä syöttikalaa.
Vuono Vesisaaren kohdalla on varsin matala. Kevättalvella ajautuu villakuore sinne uskomattoman suurina parvina. Pari venettä käsittävä pyyntijoukkue kiertää pohjasta pintaan ulottuvalla tiheäsilmäisellä nuotalla vissin vesialueen, joka vähitellen kiristetään yhä ahtaammaksi, kunnes kierroksen halkaisija saattaa olla noin 50 metriä. Silloin on lotaa nuotassa aivan kiehumalla. Pitkävartisilla haaveilla ammennetaan kalaa veneisiin, rannassa pakataan se kuumeisella kiireellä laatikoihin, ja jo seuraavana päivänä syötetään Hammerfestissa turskaliinoja Vesisaaren kuoreilla.
Matkamme päämäärä oli kuitenkin Wardö eli Wuoreija, josta paremmin kuin Vesisaaresta saatoimme seurata meriliikennettä. Paikallisliikennettä välittävän laivan turskalle ja hylkeenrasvalle tuoksuvassa peräsalongissa saimme ensimmäisen tunnun tulevien kuukausien elämästä. Vinkuva lounaismyrsky syyti vetelää lunta taivaan täydeltä. Raskaat, laivankorkuiset laineet pitelivät laivaa leikkikalunaan, jotta matkustajien vatsalaukut nousivat milloin ylös kurkkuun, milloin taas laskeutuivat alas niin pitkälle kuin ruokatorvi salli. Aina ylösnoustessaan tyhjensi mahalaukku matkustajien nauttiman vähäisen kahviannoksen hytin permannolle, ja näin syntyi vähäisiä läikkiä sinne tänne korkkimatolle.
Mutta jos meri ottaa, niin kyllä se antaakin. Laivan kääntyessä Varangin niemen ympäri läntiseen suuntaan, löi valtainen aalto yli koko etukeulan, — "taittoi", kuten asiantuntijat sanoivat. Messinkiripaiset ovenlukot aukenivat kuin potkaisulla, ja vesi hulisi yli koko keskilaivan konehuoneeseen ja peräsalonkiin asti. Vesisaaresta ostamani rasvanahkaiset merisaappaat kestivät kuitenkin tämän korttelinpaksuisen vesikokeen. Siivoojalle tämä tapaus oli luullakseni mieluinen, häneltä kun säästyi lattianpuhdistus.
Minkäänlaista pakokauhua en matkustajissa huomannut, sillä laivassa ei ollut pelastusveneitä. Osittain märkinä saavuimme näin Vuoreijaan.