KIBERGIN KALASTAJANA.
Wardön aallonmurtajan länsipuolella sijaitsevalta laivalaiturilta johtaa tie kaupunkiin. Se on pitkä ja huonosti valaistu. Tuiskussa astelimme sitä myöten aivan rauhallisina, kun vastaamme tuli kolme ryssää. Ylimielisyydessään koettivat he anastaa kainalostani sikaarilaatikon, jonka olin ostanut laivasta ja uhrannut siihen suuren osan ajokkaani hinnasta.
Asiasta sukeutui pieni katukohtaus, joka päättyi siihen, että minä hetken kuluttua sain yksinäni poimia sinne tänne sinkoilleet sikaarini rikkinäiseen laatikkoon. Totesin kuitenkin, että yksi uusista tuttavistani makasi hangessa puoleksi lumeen peittyneenä, mutta ohimennen saappaallani tehty "pistokoe" osoitti hänessä olevan siksi paljon henkeä, että arvelin hänen huoletta saattavan vielä seuraavanakin päivänä jatkaa tätä maallista vaellustaan.
Kaihoavin katsein tavoittelin Suvea näköpiiriini, mutta hän oli poistunut siivosti kohtauspaikalta.
Nyt huomasin myöskin, etteivät molemmat okulaarini olleet täysin kunnossa. Tappelussa olin saanut melkoisen kolauksen silmäkulmaani, ja nyt näin vain toisella silmälläni tuiskussa haamoittavan kaupungin, kun taas toisessa vielä kimaltelivat Otava ja Pohjantähti. Yhä sakenevassa pyryssä kahlasin kaupunkiin.
Rakennusryhmityksensä puolesta eivät Pohjois-Norjan kaupungit tarjoa matkaajalle mitään ylentäviä näkyjä. Niin ei myöskään Wardö kyennyt näyttämään minun toiselle silmälleni erikoisempaa delikatessia.
"Nuuskatoosa", mutisin itsekseni, etsiessäni kahvilaa tai muuta kortteeripaikkaa.
Eksyin siinä tupakan ja märkien vaatteiden tuoksun kyllästämään, luolamaiseen ravintolaan.
Elämän ilo vieri siellä valtoinaan. Innokkaasti keskustelevia, kalastajapukuisia miesryhmiä istuskeli pöytien ääressä, gramofooni soitteli haikeasti: "Gud vet, vem kysser dej nu", ja joku sentimentaalisempi luonne yritti jotain lauluntapaistakin.
Istuuduin tyhjään pöytään ja tilasin kahvia ja smultkringeleitä. Se oli mielestäni sopiva tapa osoittaa luonteeni vaatimattomuutta.
Uteliaisuudesta tarkastelin syrjäsilmin, — vai sanoisinko syrjäsilmällä, minulla kun oli vain yksi käyttökelpoinen silmä — seuruetta. Reippaannäköisiä nuorukaisia näyttivät kaikki olevan, niin käsivarsien kuin leukapielten liikkeet osoittivat, ettei tässä napilla pelattu.
Tämä oli oikein kalastajien hotelli, jossa kaikki tunsivat toisensa. Ventovieraana minut piankin havaittiin, ja kohta astui pöytäni ääreen nahkapukuinen, hintelätekoinen mies kysyen selvällä kveenin kielellä, tulenko Suomesta. (En silloin vielä tiennyt, että Finnmarkenissa syntynyt norjalainen nimittää suomalaisia kainulaisiksi eli kveeneiksi ja heidän käyttämäänsä kieltä kveeninkieleksi. Vasta myöhemmin sain kuulla, että minäkin olen kainulainen enkä mikään suomalainen.)
Ilmoitin saapuneeni Norjaan "viskuuseen", kevätkalastus eli "viskuu" kun oli juuri alkamassa. Lähemmin tutustuttuamme, ja kun seuralaiseni oli kuullut mistä olin saanut niin kauniin ja luonnottoman kirjavan silmän, huudahti hän:
"Kas siinä juuri sellainen mies, jota tarvitsemme! Miehistömme on vielä yhtä vailla. Lähde mukaan!"
Koko seurue siirtyi pöytääni, ja läiskähtävällä kädenlyönnillä vahvistimme sopimuksen, jonka mukaan minä sitouduin kevätkalastuksen aikana neljännellä osalla kalastamaan kippari Alfred Halvarin venekunnassa. Sopimuksemme sisälsi, että minä kustannan neljänneksen pyyntivehkeistä; saadun saaliin arvosta vedetään pois yksi-neljännes laivalle ynnä lisäksi petrooliin ja öljyyn käytetyt rahat, jonka jälkeen me neljä osakasta tasaamme keskenämme lopuskat.
Puhuttu ja selvä. Ei siinä tarvittu mitään papereita enempää kuin juristejakaan.
Pullon madeiraa ryyppäsimme sopimuksen päälle ja sitten läksimme laivalle.
Ihmettelin suuresti, että vaikka Wardön satama-allas on kutakuinkin suuri, ankkuroitiin kalastajalaivat muutamankymmenen metrin päähän laiturista, joten laivaan piti aina kulkea jollalla. Asiaan sain piankin selityksen: Vuoksi ja luode ovat tällä rannikolla siksi voimakkaita, ettei ole syytä kiinnittää pienempiä aluksia laituriin; sitäpaitsi ne eivät kalastuksen aikana vallitsevan vilkkaan liikenteen takia sinne mahtuisikaan.
Tuleva asuntomme, laivan keulahytti oli kosteantuntuinen ja haisi tukevasti turskalle ynnä suolasillille. En sitä sentään ottanut pahakseni, nenässäni kun oli jo muitakin haisuja ja näkökykyni noin 50 prosenttia tavallisuutta heikompi.
Kippari veti kaapista pari pulloa Bergenin paksua ja mustaa Karhuolutta janoomme. Sain taasen ihmettelyn aihetta, sillä kahvilassa olin kuullut, ettei Finnmarkenin kalastajille myyty pullottain muuta kuin viinejä. Niitä sai jokaisesta sekatavarakaupasta 75 äyrin hallonviinistä 18 kruunun samppanjaan asti. Olutta et saanut, et myöskään puolikasta konjakkia vatsatautiisi.
Mutta jos valtion monopolin alla huokailevasta kaupasta Tromsössä, joka paikkakunta ei enää kuulunut Finnmarkenin amtiin, tilasit laatikollisen tai vaikkapa laivanlastillisen whiskyä, konjakkia tai muuta samantapaista ainetta, saapui se seuraavana päivänä vapaasti käytettäväksesi.
Mitä järkeä tässä järjestelmässä oli, sitä olen monet kerrat mietiskellyt. Se on jäänyt minulle yhtä ongelmalliseksi kuin omat kieltolakiongelmamme.
* * * * *
Ensimmäisen yön nukuin siis Jäämeren pitkillä mainingeilla tuntien olevani kuin vanha turskanpyytäjä. Senpävuoksi, kun Suvi seuraavana aamuna pitkän etsintänsä jälkeen löysi minut eräästä kahvilasta, oli käytökseni häntä kohtaan verrattain ylimielistä. Ilmoitin ottaneeni pestin kevätviskuuseen, puhelin ammattikielellä lenkoista ja juksista, ja seuraavana päivänä alkavasta Pitsperinmatkastamme kerroin noin vain kuin ohimennen, kuin jokapäiväisestä onkiretkestä.
Melkoisella kateudella kuunteli Suvi keskusteluamme, vaikkakaan ei sitä erikoisemmin näyttänyt. Sanoi vaan, että asiamme vaatii hänen matkustamaan Hammerfestiin, sillä sen ohitsehan kaikkien Jäämeren laivojen täytyy kulkea. Muisti kait maantieteestä, että Hammerfest on Euroopan pohjoisin kaupunki.
Tehtyämme matkaa varten tarpeelliset ostokset kaupungilla, kutsuin Suven laivaan jäähyväisille. Kahviloissa ei nähtävästi ollut turvallista oleskella, sillä eräs kalastaja kertoi poliisien käyneen kyselemässä Suvea hänen yökortteerissaan, Karsikon muorilla.
Pieniä läksiäisiä pitäen kuluikin ilta lähelle puoliyötä, jolloin Suven piti kiiruhtaa Hammerfestin laivaan. Pari laivamiehistämme oli kuitenkin lähtenyt ainoalla jollallamme kaupungille laskiaistanssiaisiin, — oli näet laskiaistiistai —, eikä heitä kuulunut palaaviksi. Huikkailin ja huutelin kannella kotvan, vaan ääneni hukkui maininkien kollinaan.
Hetken kuluttua näyttäytyi Suven pää kajuutan luukussa, ja ivalliselta kuulostava ääni kysyi, eikö sitä lupaamaasi jollaa jo ala kuulua. Ilmoitin hänelle, että ellei jollaa muuten saada, haen sen vaikka uimalla. Höyryävän kajuutanaukon sulkeutuessa kuulin vielä jonkunlaista mukinaa, josta erotti senverran, että "kyllähän sitä voi puheillaan pröystäillä."
Tämä jo suututti minua; tottahan mies nyt tuollaisen matkan kykenee uimaan. Riipaisin yltäni nahkatakin, "isländarin" ja muun ruumiini verhon ja sitten — pää edellä reelingiltä mereen.
Kammottavana kuulsi kuutamossa kristallikirkkaan veden läpi vihertävä merenpohja ja kolkosti lupsahtelivat raskaat mainingit laiturin mustissa onkaloissa, kun halkoilin nelisenkymmentä metriä jääkylmää suolavettä. Monien joukosta löysin lopulta oman jollamme, ja olin siihen juuri nousemassa, kun ylhäältä laiturilta kuulin tuttuja ääniä, joista päätin miestemme jo saapuneen.
"Soutakaa jolla laivalle", huikkasin heille ja käännyin paluumatkalle.
Monta ajatusta kerkisi välähtää mielessäni tuolla yöllisellä uintimatkallani. Haikaloja ja kaikenlaisia merihirviöitä, joista poikasena olin lukenut, vilisi silmissäni, mutta sittenkin olin vähän niinkuin ylpeä matkastani, enkä suinkaan suotta.
Ernst Lampén kertoo rantasalmelaisten hakkapeliittain uineen Lechvirran yli, lordi Byron kertoo uineensa Hellespontoon poikki, ja nyttemminhän ovat jo muutamat neitosetkin uiden katkaisseet Kanaalin, mutta vähän niitä on sentään sellaisia, jotka laskiaistiistaina ovat uineet Jäämeren yli. Päästyäni laivalle olin siksi kohmettunut, etten omin voimin kyennyt kiipeämään kannelle. Uin kajuutanakkunan kohdalle ja ruutua koputtamalla hälyytin apuväkeä. Saunakuumassa hytissä kuumennettua olutta juoden ruumiinlämpöni pian palasi, ja kohta oli koko tapaus unohdettu. — Jäämerellä sattuu joka päivä suurempiakin asioita.
Aamun sarastukseen oli vielä muutamia meripenikulmia, kun hehkutimme kuulamoottorin jyskyttämään pohjoista kohti Pitsperin pankille.
Norjan rannikon ja Huippuvuorten välillä on kolme idästä länteen juoksevaa merenpohjan kohoumaa eli harjannetta, pankkia, joissa meren syvyys on vain kahdensadan sylen vaiheilla. Pohjoisinta, Huippuvuorten lähellä olevaa harjannetta kutsuttiin Spitsbergin pankiksi, ja sinne nyt olimme matkalla holkerinpyyntiin.
Holkeri on ainoa Jäämerellä sanottavammin tavattavista hainsukuisista kaloista. Se liikkuu parvissa näillä pankeilla, ja kalastetaan sitä maksansa vuoksi. Maapallon eläimistö kertoo tarkemmin sen elintavoista ja pyydystyksestä. Meidän pyyntitapamme erosi kuitenkin suuresti siinä kerrotusta, sillä ongimme niitä yksinomaan pohjasta, eräänlaisella pohjaongella.
Laivan kumpaankin sivuun kiinnitettiin kaksi käsin veivattavaa kelaa, joiden ympäri juoksi siima. Kussakin siimassa oli kaksi puolentoistakorttelin mittaista, ketjuihin kiinnitettyä koukkua. Syötteinä käytettiin kutakin koukkua kohti pari kiloa raakaa hylkeenihraa. Tällainen syötti vaati tietysti joltisen painonkin, ja se olikin vähän toisenlainen kuin särkiongessa: rautainen, viiden kilon painoinen, keilamainen pultti. Sen ontto sisus täytettiin moottoriöljyllä, joka pienen aukon kautta hiljalleen pursui ulos ja merivirran kuljettamana houkutteli holkereita syötille.
Kohoja eli korkkeja ei näissä ongissa käytetty, vaikka sellainen punaisenvihreäksi maalattu korkki olisi mielestäni suuresti lisännyt tunnelmaa.
Kun nämä niinkutsutut juksat oli laskettu pohjaan ja sitten kelalla veivattu muutama varvi siimaa takaisin, joten syötit olivat noin kolme syltä merenpohjasta, alkoi odotus. Aina kymmenen minuutin kuluttua käytiin "veivaamassa", ellei nykimistä tuntunut, jätettiin juksa silleen.
Kun sitten kala lopulta tarttui, alkoi samanlainen väsytys kuin lohenonkijalle. Vuoroon kiristäen ja taasen vähän löysäten kiertyi siima hiljalleen kelalle, ja viimein nousikin lopen uupunut, parisylinen holkeri laivan kupeelle.
Jos sää oli tyven, käännettiin kala vedessä seljälleen, vatsa avattiin pitkävartisilla, vesurintapaisilla veitsillä, ja tiheäsilmäisillä, pitkävartisilla haavilla ammennettiin maksa ruumassa odottaviin tynnyreihin.
Jos taasen oli merenkäynti, vinssattiin saalis kannelle ja siellä toimitettiin tarvittava operatsioni.
Holkerista käytettiin ainoastaan maksa; liha oli haurasta kuin laho puu ja aivan arvotonta. Maksaa kertyi nelimetrisestä kalasta noin hehtolitran verran, toisista aina puolentoistakin, riippuen tietysti siitä, minkälainen kalan ruokalista oli viime aikoina ollut.
Niin raatelevaisia olivat nämä pedot, että kun joku parvesta tarttui juksaan, ja oli kykenemätön itseään puolustamaan, repivät toiset sen heti palasiksi. Kerran murkinoidessamme jäivät pyydyksemme tavallista pitemmäksi aikaa kokematta. Kelattuamme siimat pinnalle, saimme yhdestä juksasta ainoastaan holkerin pään ja toisesta tosin kokonaisen kalan, mutta siltä oli vatsa revitty auki ja maksa hotkittu parempiin suihin.
Monasti olin epäluulolla suhtautunut Jack Londonin kertomuksiin Etelämerien haikaloista, joitten iho muka oli niin karkeaa, että yksi pyrstön sivallus veti miehen ihon verilihalle.
Pian sentään täällä havaitsin, ettei hain kanssa sovi tanssia shimmyä, ei edes nahkatakissakaan. Kun ensimmäinen holkeri oli saatu kannelle ja otettu siltä, mitä tarvitsimme, leikkasivat miehet kyljestä kymmenkiloisen viipaleen. Se asetettiin peräkannelle ja vakavasti uskoin saavani illalliseksi rosvonpaistia. Hetken kuluttua pelkoni haihtui nähdessäni tätä lihavaa kyljyspalaa käytettävän tahkona veitsien teroittamiseen. — Holkerin pinta oli tosiaan karkeaa kuin hietapaperi. Sellaisen pyrstön voimakas sivallus saattoi kyllä ihmisen ihon muullekin kuin kananlihalle.
Holkerin raatoa ei ilman muuta heitetty mereen. Sellaisenaan se olisi painunut pohjaan ja vienyt koko kalaonnen. Sitä estääkseen käytettiin erästä — tosin laissa kiellettyä — keinoa. Tyhjän olutpullon suulle lyötiin korkki, pullo työnnettiin kalan sisuksiin, ja sitten sai merivirta viedä raadon vaikka Novaja-Semljaan.
En koskaan ollut uskonut merivirtoihin, sillä tuntuihan mahdottomalta, että aavalla merellä, jossa vettä on vaikka kuinka viljalti, joku yksinäinen virta taikka joki saattaisi kulkea aivan omia teitään. Pitsperin pankilla sain sentään vahvan uskon niihinkin hoidellessani 45 asteen kulmassa nousevaa ankkurikettinkiä, kun vaihdoimme onkipaikkaa. Niin nopea oli virran juoksu, että mereen heitetty, kirkuvan lintuparven ympäröimä holkerinraato hävisi näköpiiristä vajaassa puolessa tunnissa.
Kaikin puolin mielenkiintoinen oli tämä kalastaja-aikani. Sain kokea uusia elämyksiä, sain oppia tuntemaan Jäämeren mahtavaa luontoa, nähdä, kuinka karujen rantojen asukkaat nostivat jokapäiväisen leipänsä vaahtoavista aalloista. Tämä työ oli mielestäni oikeata miehen ammattia, se oli kuin kullankaivajan hommaa. Ei siinä keploteltu minkäänlaisilla jo ennestään käytännössä löytyvillä omaisuuksilla eikä hankittu voittoja perityillä mailla ja metsillä. Raa'asta luonnosta, vellovista vesistä kiskottiin täällä saalis, joka ennen ottajaansa oli arvottomana liikkunut syvyyksissä. — Mutta ottajan työ ei ollut lastenleikkiä.
Erinomaisen hauskaa oli myös tutustua Jäämeren eläimistöön. Puhumattakaan linnuista, joita näin niin paljon ja monenlaisia, ettei niistä puoletkaan mahtuisi "Maapallon eläimistöön", tein tuttavuutta monen vesieläimen kanssa. Näin meriravun, jonka kuori muuttui keittämättä punaiseksi, näin valaskalan, jota kohtaan kouluaikojeni uskontotunneilta saakka tunsin suurta kunnioitusta — se kun näet nielasi sen Joonas-vainajan-eikä paljon puuttunut, etten joutunut merenpohjanilviäisten syötäväksi, kuten myöhemmin kuulette.
Myrskyisellä säällä olivat pyöriäiset, springarit, ainaisena seuranamme ja huvinamme. Puolisen päivää saattoivat ne monilukuisin parvin näytellä akrobaattimaisia temppujaan laivamme ympärillä. Vaahtoavan aallon harjalta laivan keulapuolella tekivät ne kauniita voltteja ilmaan, sukeltaakseen jälleen laivan alle potkuria ihmettelemään. Ne nähtävästi nauttivat näistä hypyistään; niin, usein muistan nähneeni niiden nauraneenkin onnistuneen hypyn jälkeen.
Uteliaat valaat saapuivat usein laivamme vierelle viipyen siinä tuntikausia. Valas on turskanpyytäjän ystävä eikä sitä näillä vesillä sallita vahingoitettavan. Se näet ajaa turskaparvet rannikoille, jossa ne taas joutuvat kalastajien liinoihin.
Joku yhtiö aikoi kerran ruveta harjoittamaan valaanpyyntiä oikein ammattimaisesti. Pitkin Norjan pohjoisrannikkoa rakennettiin suuria traanikeittimöitä, ja liike menestyi hyvin. Myöskin Kibergin kalastajakylän lähellä, kymmenisen kilometriä Wuoreijasta itään, oli tunturin juurella eräs yhtiön valtavista keittimöistä.
Valaiden vähentyessä ulapalta, vähenivät myös turskat rannikolta, ja nälkäkuolema häämötti livekalanpyytäjien silmissä. Kerran he sitten, innostuneen mielialan villitseminä, marssivat joukolla traanikeittimölle ja nuijivat pannut sekä padat myttyyn, kuten aikoinaan Jukolan veljekset viinapannunsa. Asiasta ei kuulemani mukaan syntynyt minkäänlaista oikeudenkäyntiä, niin myrtynyt oli koko rannikkoväestön mieliala oikeusviranomaisia myöten tätä valaanpyyntiyhtymää kohtaan.
Minun siellä ollessani käyttivät asukkaat tuota harmaata, myrskyjen repimää ja hylyksi jätettyä laajaa traanikeittohallia tanssisalonkinaan, johon tarkoitukseen se erinomaisesti soveltui.
* * * * *
Täysinäisin maksatynnyrein palasimme puolentoista viikon kuluttua
Vuoreijaan. Heti satamaan saavuttuamme kertoi eräs Kibergin kalastaja
poliisimestarin käyneen moottoriveneellään siellä etsimässä minua.
Hän neuvoi minua pysyttelemään laivassa ja lupasi saattaa veneellään
Venäjän puolelle. Luuli kait minua ryssien vakoilijaksi.
Sanoin, etten tiennyt tehneeni mitään pahaa ja lupasin mennä poliisimestarilta tiedustelemaan käyntinsä tarkoitusta.
"Älä hyvä mies mene sinne", sanoi Oskari, "hän vangitsee sinut heti."
Kaikki toisetkin varoittivat menemästä poliisikamariin, "et sieltä kuitenkaan takaisin tule", sanoivat he.
Pysyin kuitenkin päätöksessäni. Oskari saattoi minua poliisikamarin kadunnurkkaukseen jääden siihen odottamaan.
Ilmoitettuani nimeni etuhuoneessa istuvalle konstaapelille ohjasi hän minut suoraa päätä poliisimestarin huoneeseen ja ilmoitti tulijan.
"Jaha, Te olette Antti Hautamäki Suomesta. Istukaa, tehkää hyvin. Poltatteko piippua vai sikaareja", lausui hän ensi sanoikseen työntäen tupakkalaatikon eteeni.
Tällainen vastaanotto hämmästytti minua; arastellen istuin osoitetulle tuolille ja täytin piippuni.
"Tietänette kait, että matkatoverinne on vangittu Hammerfestissa?"
"En ole kuullut, tunti sitten saavuimme mereltä. — Ja mistä syystä tämä vangitseminen?"
"Ilmiantojen perusteella. Nyt hän kyllä on taas vapaana. Teistäkin tehtiin minulle ilmianto, että kuljeksitte tunturilla valokuvailemassa ja olette valokuvannut satamassa olevan sotalaivan. Asia on nyt kuitenkin selvinnyt. Minkätakia käytätte väärää nimeä?"
"Nimeni on passini mukainen."
"Minulla on täällä kuitenkin kirje", hän kaivoi kirjeen pöytälaatikosta, "jossa sanotaan, että te olette metsänhoitaja Pekkola ja olette harjoittanut Suomessa agitatsionia venäläisiä vastaan, jonka vuoksi olitte pakoitettu poistumaan sieltä."
Tällaisten tosiseikkojen edessä en voinut muuta kuin myöntää kirjeen todenperäisyyden. Sanoin kuitenkin:
"En minä siellä erikoisempaa agitatsionia harjoittanut, rajaseutuja tuntien auttelin vain muutamia santarmien vainoomia nuorukaisia Ruotsin puolelle."
"Suomesta menee nykyisin paljon nuoria miehiä ulkomaille. Niitä on kuulemma mennyt Saksaankin."
"Olen kyllä kuullut sentapaisia huhuja, vaan en usko niiden todenperäisyyttä."
Seurasi hetken vaitiolo, piiput vain kärisivät. Sitten sanoi poliisimestari hymyillen:
"Te olette myös ollut Saksassa."
"Mistä poliisimestari sellaista päättelee?" kysyin.
"Kun sisään astuessanne löitte kantapäät yhteen, että kalahti, päättelin heti teidän olleen 'joukoissa'. Suomessa ette ole voinut saada harjoitusta, ja ainoa mahdollisuus siis oli, että tekin olette ollut Saksassa."
"Kylläkait asia niin on."
"Jos minä olisin suomalainen, olisin tehnyt 'akkurat' samoinkuin tekin.
— Minkä arvon saitte?"
"Luutnantin."
Hän hyppäsi tuoliltaan ja käsi ojennettuna tuli luokseni.
"Minä olen myös luutnantti kuninkaallisessa Tromsön rykmentissä.
Olkaamme tovereita. Nimeni on Ole."
Keskustelimme pitkälti vallitsevista oloista. Hän kuunteli mielenkiinnolla juttujani Saksasta. Kun kysyin, miten norjalaiset ylimalkaan suhtautuvat sotaan, vastasi hän:
"Ikävä kyllä on meillä niin läheiset suhteet Englannin kanssa, että suurin osa kansastamme unohtaa sen vaaran, mikä meitä Venäjältä käsin uhkaa. Uskallan kuitenkin vakuuttaa, että kaksi kolmannesta upseeristosta on täydellisesti teidän kannallanne."
Sitten kysyi hän: "Minkätakia olet nyt Norjassa?"
"Tapausten kehitystä odotellessani tulin tänne kalastamaan, sekä ansaitakseni että urheillakseni, kun en voi Suomeenkaan mennä."
Selitys ei nähtävästi mennyt täydestä, koska hän sanoi:
"Arvaan kyllä asiasi enkä sitä tahdo udellakaan, sillä joka tapauksessa valehtelisit. Kuitenkin neuvon, ettet kirjeissä ilmoita mitään asioitasi. Täällä sensuroidaan silloin tällöin, noin pari kertaa kuussa, kaikki kirjeet koko linjalla, ja jos saisivat käsiinsä jotain 'vaarallista', olisimme molemmat kiikissä. Mikäänhän ei estä sinua matkustamasta Tukholmaan tietoinesi. Lupaathan sen?"
Kun repussani oli kolmenlaista salamustetta, saatoin hyvinkin luvata olla kirjoittamatta mitään näkyvää tai silmin havaittavaa.
Erotessamme pyysi hän minua aina kaupungissa käydessäni poikkeamaan luonaan kertomassa Saksan uutisia ja varoitti liikuskelemasta kameran kanssa linnoituksen lähistöllä, koska silloin joutuisin sotilasviranomaisten kanssa tekemisiin, ja hän olisi avuton auttamaan.
"Joka tapauksessa täytyy minun antaa sinulle omalle nimellesi kirjoitettu passi; voithan silti käyttää ottamaasi nimeä ja passia kalastajien keskuudessa, etteivät turhia epäilisi."
Oskari odotti uskollisesti kadunnurkassa. "Tulithan sieltä vielä, luulin jo, että nyt ne veivät Antin", sanoi hän. "Nyt minä ostan pullon viiniä tämän päälle."
Suvirinteen vangitsemisen yksityiskohdat kuulin vasta kesällä Haaparannassa. — Vaikka poliisit jo Vuoreijassa olivat häntä epäillen katselleet, sai hän astua rauhassa Hammerfestin laivaan. Siellä oli hänet heti maihin päästyään vangittu.
Suven suureksi harmiksi penkoivat poliisit hävyttömästi hänen hyvin järjestetyn reppunsa. Pikanellit, rautanaulat, poronlasso, kilo sokeria y.m. tavarat ladottiin pöydälle kaikkien katseltaviksi. Erikoista huomiota oli herättänyt mauserpistooli ja siihen kuuluvat satakunta paukkua sekä cowboymallinen puukko.
Kun kuulustelut eivät näyttäneet johtavan vapauttavaan päätökseen, sähkötti Suvi Kristiaaniaan tuomari Rodelle. Kolmantena päivänä hän Roden lähettämän lausunnon perusteella pääsikin vapaaksi, heitti pikanellirepun selkäänsä ja matkusti ensimmäisellä hurtigrutella pois "noitten epäluuloisten norrbaggien maasta."
Toista yötä sellissä viettäessään oli hän keskellä yötä kuullut omituista rapinaa korkealla sijaitsevasta akkunasta. Hämärää vastaan näki hän, miten akkuna ulkopuolelta avattiin, musta varjo ilmestyi aukkoon, ja ääni kehoitti häntä nousemaan ylös. Aavistaen, että häntä koetettiin petollisesti houkutella pakenemaan, makasi Suvi liikkumatta, ollen nukkuvinaan. Eihän Hammerfestista olisi mitenkään päässyt pakenemaankaan, ja sitäpaitsi tyyriit tavarat olivat poliisin huostassa eikä ilman niitä voinut lähteä matkalle. Hetken kuluttua varjo hävisi akkunasta.
Minä sain siis rauhallisesti jatkaa kalastustani, vaikka vähällä piti, ettei kalastushommani ja samalla muukin maallinen vaellukseni loppunut lyhyeen, toisin sanoen holkerin suuhun.
Olimme taas pankilla, juksat ulkona. Sää tuntui keväiseltä, ei tuulen viimaakaan, pitkät mainingit vain nykivät harvakseen ankkuritouvia. Suuri valas uskaltautui aivan lähellemme syytäen usvasuihkuja korkealle ilmaan; minä makasin selälläni kajuutan katolla auringonpaisteessa ja tutkin espanjan kielioppia.
Äkkiä, ilman että tuulta tunsikaan, kävi meri levottomaksi. Ne olivat aluksi vain pieniä laineita, mutta ne löivät laivankylkeä vastaan tiheään ja äkäisesti. Heti jäljestä tuli ensimmäinen tuulenpuuska, ja koillisesta lähestyi uhkaavan musta pilvi.
Kippari kiiruhti kannelle: "Hei pojat, nyt saamme sellaisen ilman, jota ette ole nähneetkään. Juksat ylös ja äkkiä!"
Puolituntinen kului, ennenkuin juksat ja ankkuri oli saatu kannelle, mutta silloin meri jo vaahtosi kuohupäinä. Moottori oli käynnissä, purjeet vedettiin avuksi ja huimaa vauhtia kiidettiin kohti rannikkoa. — Ihmeelliseltä tuntui, että näin lyhyessä ajassa voi puhjeta sellainen hirmumyrsky. Laineet valelivat alituiseen laivaa, ja myrskyn mukana seurannut kylmä viima hyyti joka laineen jälkeen ohuen jääkerroksen kannelle, ettei kohta voinut kulkea keulasta perään kuin konttaamalla.
Omituisen painavalta näytti Jäämeren kylmä vesi. En koskaan ollut nähnyt sellaisia laineita. Ne olivat laajoja, monen hehtaarin alan käsittäviä vesivuoria, jotka nousivat ja laskivat hitaasti, ja niillä kiehui talonkorkuisia laineita valkoisenaan. Kun sellainen suuri laine otti aluksen harjalleen, näki sieltä äärettömän pitkälle yli ulapan; kun taas laiva painui suuren aallon kainaloon, tuntui siltä kuin painuisi yhtä päätä syvyyksiin: joka puolella mastonkorkuiset vesimassat.
Ilta pimeni ja vahtivuoroni päätyttyä laskeuduin kajuuttaan kojuuni lepäämään. Oskari puuhaili kahvipannunsa kanssa kamiinan luona. Kaikki tavarat lentelivät edestakaisin lattialla.
Kahvia hörppiessämme kuului kannelta kova rysäys, vettä ryöpsähti kamiinan piipusta sisään sammuttaen tulen, ja vahtimies huikkasi ovelta: "Tuokaa kirves nopeasti!"
Sieppasin kirveen nurkasta ja syöksyin kannelle. Fokkimaston raakapuu oli pudonnut alas ja laahasi purjeineen sivulla. "Lyö poikki", huusi Halvari ja minä iskin kirveellä köydet poikki. Sinne meni purje ja raakapuu sekä kompassi, jonka raakapuu oli pudotessaan murskannut.
Laine oli "taittanut" eli toisin sanoen lyönyt suoraan ylhäältä kannelle, niin korkealle, että tapasi purjeen reväisten sen irti. Uskomattomalta tuntui, ettemme olleet hautautuneet kuohuihin.
Ilman kompassia laskettelimme nyt umpimähkään, kunnes puoliyön aikaan näimme vilahduksen Vardön majakkatulesta. Se häipyi heti näköpiiristämme pitkäksi aikaa, mutta kun uudelleen nousimme "vuorelle", tuikahti se taas silmiimme, ja sitä kohti ohjasimme.
Menin takaisin kajuuttaan ja kohta nukuin sikeästi; en edes öljy takkia vetänyt yltäni.
Aamulla heräsin, kun kajuutan pienestä akkunasta osui kirkas auringonsäde silmääni. Toiset näkyivät vielä nukkuvan. Kajuutan ilma tuntui ällöttävältä: petroolin, sillin, kahvin ja märkien vaatteiden tuoksu sekaantui sieraimissa ihanaksi vatkuliksi. Nousin kannelle saadakseni tuoreempaa ilmaa, ja mikä näky! Kirkkaalta taivaalta helotti häikäisevä aurinko, tuuli oli tyyntynyt, vain mainingit ulkomöljällä heittelivät pärskeitään korkealle ilmaan muistuttaen yöllisestä temmellyksestä.
Olimme jäälastissa; korttelin paksuinen jääkerros peitti koko kannen, yksinpä ison purjeen raakapuunkin. Mitenkähän olisi käynyt, jos myrskyn alkaessa olimme Pitsperin pankilla saakka? Puoli korttelia jäätä lisää, ja holkerien eväiksi olisimme painuneet. Yöllä, vähää ennen meidän saapumistamme, oli eräs kalastaja-alus satamaan pyrkiessään ajanut möljään. Kukaan ei pelastunut. Päivällä näimme rantaan ajautuneen hylyn syrjällään möljän vieressä. Kippari ja kaksi poikaansa jäivät löytämättä.
Kesällä laivamme vedettiin telakalle puhdistettavaksi ja tervattavaksi. Halvari meni eräänä päivänä katsomaan ja koettelemaan saumoja; paineli peukalollaan laitoja, tutkistellen, mitä paikkoja tarvitsisi tilkitä, kun painoikin peukalonsa ruumaan asti. Lähemmin tarkastellessaan havaitsi hän aluksen niin lahoksi, että se ainoastaan pohjakaarien ja tervatun ulkokuoren varassa oli pysynyt koossa. Palkoveneellä olimme tosiaankin uhmanneet Jäämerta koko kevätkalastuksen ajan.
MITÄ VENÄJÄLTÄ KUULUU.
Venäjälle suuntautuva liikenne oli Jäämerellä tällöin vilkasta. Joka päivä näimme suuria rahtihöyryjä matkalla Arkangeliin sotatarvelastissa. Muurmannin rata ei vielä ollut läheskään valmis, Aleksandrowskissa paraikaa vasta rakennettiin laituria suurempia laivoja varten. Perustus oli jo kaksi kertaa saatu valmiiksi, mutta meri oli sen taas sortanut. Laivojen täytyi siis toistaiseksi mennä Arkangeliin, rautatien päätekohtaan.
Vienanmeri oli kuitenkin jäässä, ja kaikki laivat saivat jäädä odottamaan satamaan pääsyä. Niitä kerääntyikin sinne maaliskuuhun mennessä lähes kahdeksankymmentä. Kun ryssät huomasivat, että jotkut kapteenit odotukseen kyllästyneinä kääntyisivät takaisin, tulivat he laivaan ja ottivat joitain tärkeitä koneosia pois, joten laiva ei päässyt liikkeelle. Niin ainakin kertoivat merimiehet.
Englantilaiset järjestivät Jäämeren sotalaivaston Kaksi brittiläistä risteilijää liikkui siellä alituiseen, ja kauppalaivoista tehtiin apuristeilijöitä varustamalla ne tykeillä. Miehistö niissä oli venäläinen.
Myöhemmin kesällä muuttui näiden apuristeilijäin esiintyminen vallan röyhkeäksi norjalaisia kalastaja-aluksia kohtaan, tulivatpa aina Norjan aluevesille asti ja veivät kalastajat mukanaan Kuolaan. Pian saapuivat kuitenkin saksalaisten vedenalaiset, ja nyt pysyi ryssien jäämerenlaivasto kiltisti Vienanmerellä. Englantilaiset risteilijätkin katsoivat parhaimmaksi poistua Thamesin jokisuulle, josta oli hyvä vetäytyä kuin koira koppiinsa.
Moni rahtilaiva löysi hautansa Jäämerellä, mutta vielä useampi pääsi perille Arkangeliin. Pitkin kesää niitä siellä "lossattiin" kovalla kiireellä, olihan taas suuria tekeillä: Romania oli saatava sotaan. Sen varusteet kun sentään olivat heikot, lähettivät Englanti ja. Ameriikka tarvittavia sotavarusteita heikommalleen.
Arkangelin-Vologdan rata oli kuitenkin kapearaiteisempi kuin Venäjän pääradat, ja sitä ryhdyttiin kiireellä levittämään, sillä tavarain purkaus ja uudelleenlastaus Vologdassa tuotti suuria hankaluuksia. Mutta kun töitä tehtiin niinkuin niitä yleensä Venäjällä tehdään, valmistui työ vasta silloin, kun Romania jo oli julistanut sodan Saksalle. Pianhan nyt kyllä olisi sotatarpeet saatu kujetetuiksi rintamalle, mutta silloin sattui se rötöskä, se Arkangelin pamaus. Vaarallisten aineiden varomattoman käsittelyn takia meni koko Romanian rintamalle aiottu sotatarvevarasto ilmaan yhdellä kertaa eikä vähitellen, niinkuin sitä kait oli haviteltu käytettäväksi ja kuten sodassa yleensä on tapana.
Silminnäkijän kertoman mukaan oli tapaus tällainen:
Lastien purkaus kävi täydellä höyryllä, ja laiturissa oli kaksikin laivaa rinnakkain, joista ulompana olevaa purettiin sisemmän kannelle ja siitä laiturille. Eräässä ulommassa laivassa tapahtui räjähdys, niin voimakas, että viereinenkin laiva räjähti. Mustanpunaiset liekit nousivat kohta taivaalle, ja voimakas tuuli painoi ne satojen metrien pituisiin tavarakasoihin laiturilla, joka kohta oli räiskyvänä tulimerenä. Se ei ollut mitään tavallista juhannuskokkoa, sillä sirpaleet lentelivät laajalti, ja ihmishenkiä tuhoutui, Ryssät eivät koskaan ole antaneet tilastoa kuolleista, mutta jotkut arvelevat lukumäärän nousseen satoihin. Englantilaiset lehdet kertoivat niitä olleen tuhansia.
Samaan aikaan kun tällainen melske kävi laiturilla, tapahtui merellä vallan kummia. Purkamistaan odotteleva ulapalle ankkuroitu laiva räjähti aivan itsekseen ja upposi, ja hetken kuluttua toinen. Silloin nostivat jäljelläolevat laivat ankkurinsa ja kiiruimmiten suuntasivat kulkunsa avoimelle merelle. Jotkut menivät saman tien Englantiin saakka, toiset palasivat takaisin satamaan.
Jonkun aikaa Arkangelin tapauksen jälkeen kuului myös Kantalahdesta paukkuja.
Sinne oli edellisenä talvena hevosilla rahdattu suuret määrä sotatarpeita aikomuksella kuljettaa ne edelleen Muurmannin rataa pitkin rintamalle. Urakalla rakennettu rata, jonka vallit sisälsivät keskimäärin 90 % lunta ja 10 % soraa, ei kestänyt kesän hellettä, ja jo kesäkuussa oli rata kuin huononpuoleinen viertotie.
Sotatarpeet jäivät siis Kantalahteen radan varteen, kunnes rata saataisiin kuntoon. Ja kovasti siellä touhuttiinkin. Työsakkiin kuului aina pomo, kuusi miestä ja yksi lapio. Vuoron perään lapiota käytettiin, ja miehet saivat palkkaa sen mukaan kuinka kauan kukin oli lapiota heilutellut. Pomo taas nosti täyden päiväpalkan joka miehestä.
Suuret tavaravarastot radan varrella olivat kiusaksi ihmisille ja esteenä yleiselle liikenteelle. Tämän oivalsi joku ymmärtäväisempi ihminen ja pisti "bachsteinin" kasan rakoon. Huomautti siitä kuitenkin lähistöllä työskentelevälle tuntemalleen suomalaiselle työmiehelle kehoittaen poistumaan paikalta noin 15 minuutin kuluttua.
Mies taas puolestaan päätti varoittaa toisia, ja kun 15 minuuttia oli kulunut, mölähti hän: "Hei suomalaiset, painukaa h—iin, nyt paukkuu!" Kaikki, jotka kieltä ymmärsivät, hävisivät kasojen luota eri suuntiin. Pakokauhu tarttui ryssiinkin, ja kohta oli salaperäinen varasto yksinään, hyljättynä. — Mitään pamausta vaan ei kuulunut.
Sitten, hetken kuluttua alkoi kasan raosta kuulua pientä pihinää, joka vähitellen muuttui pajan palkeiden tohinaksi. Laatikoiden välistä syöksähti esiin parin metrin pituinen punakeltainen liekki, kapea kuin miekan terä ja sammui ilmestyäkseen heti toisesta raosta ja kohta taas kolmannesta. Yhä tiheämmin ne tuikahtelivat, ja samalla alkoi kasan sisuksista kuulua rätinää kuin olisi joku siellä pyörittänyt jänisräikkää. Rätinä muuttui kohta rumputuleksi, ja vedellä sammuttamaton palava massa valui pitkin varastoa sytyttäen sen roihuvaksi nuotioksi. Se oli taas sellainen "Pax tecum" ryssille, osviitta, että "pankaa aseet pois, kun patruunat palavat täällä tuntureilla."
Ryssillä oli kova touhu saada selville, kuka oli suomalaisia huudollaan varoittanut. Useita vangittiin, kukaan ei tiennyt mitään. Kaikki olivat huudon kuulleet, mutta huutajaa ei ollut missään.
"No, soromnoo, kun paloi, niin minkäs sille mahtaa, — vähemmän on vahtimista", arvelivat ryssät, ja radan rakennusta jatkettiin entisellä innolla.
HYLKEITÄ JA TURSKIA.
Siitä lähtien, kun Vardön poliisimestari oli käynyt minua tavoittamassa Kibergin kalastajakylässä, katselivat kalastajat minua epäluuloisesti. Kun kuitenkin kuljin vielä varsin vapaana ja ystävällisesti keskustellen kävelin poliisimestarin kanssa kaduilla, tuli olemukseni kibergiläisille arvoitukseksi. Sitä lisäsi vielä eräs kirjejuttu. Kibergin postitoimistoon oli Suomesta saapunut kirje Bror Gottlundille. Postinhoitaja kyseli kyläläisiltä, missä senniminen henkilö asui, kukaan ei tiennyt. Minultakin kysyttiin, ja mieleeni välähti, etteihän se voi olla kenellekään muulle kuin minulle. Bror = Veikko ja Gottlund taas oli esi-isieni nimi. Pyysin nähdä kirjeen ja kuoressa tunsin siskoni käsialan. Hän kun ei tiennyt, mitä nimeä Norjassa käytin, oli keksinyt tällaisen osoitteen arvellen, että "eiköhän pojan järki mahda vielä toimia niin paljon, että hoksaa nimenmuutoksen." Kibergiläiset saivat uutta ihmettelyn aihetta.
Seurustelin alituiseen kalastajien kanssa ja keksin joukosta aina jonkun luotettavan, jonka saatoin lähettää asioille. Vardön ja Venäjän pohjoisten satamien välinen laivaliike olikin silloin vilkas eikä passintarkastuskaan Venäjän satamissa ollut ylen ankara, kunhan vain sanoi tulleensa rautatientöihin. Vardössä olin vuokrannut pienen murjun, vinttikamarin, jossa kylläkään en koskaan asunut; se oli ikäänkuin konttorihuone, ja siellä tapasin lähettini. Kibergissä kalastushommissa ollessani asuin taas Oskarin kanssa kauppias Moenilta vuokraamassamme laudoista rakennetun tavaravajan yläkerrassa. Kauppiaalta saimme lainaksi rautakamiinan, ja aamusta iltaan poltimme kivihiiltä saadaksemme lämpömäärän pysymään edes nollassa. Puuta ei tällä rannikolla polteta, eihän siellä kasva edes varpuakaan. Lapsillekin annetaan vitsaa turpeella.
Maaliskuussa saapuivat hylkeet. Ne tulivat parvissa kuin muuttolinnut, tuhansia hylkeitä kerrallaan. En ollut uskoa silmiäni ensikerran nähdessäni tuollaisen hyljeparven. Teki mieleni sanoa sen entisen likan tavoin, kun hän näki krokotiilin eläintarhassa, että "tuollaista elävää ei olekaan". Tulimme juuri mereltä kolmepäiväiseltä matkalta, ja lähestyimme Kibergin lahtea, kun Oskari huusi:
"Ei tappanut vielä nälkään, katsokaas pojat."
Katsoin osoitettuun suuntaan. Sieltä läheni meitä nopeasti musta parvi, jota luulin ensin lintuparveksi, vaan kohta havaitsinkin hylkeen mulkosilmät. Niitä kihisi ja pyöri laivan ympärillä satoja, tuhansia. Uteliaina katselivat ne outoa kummitusta ymmärtämättä sitä peljätä. Olivat uineet suoraan jäävuoriltaan tänne, eivätkä tienneet tulleensa vaarallisimman vihollisensa alueelle.
"Eihän tappanut vielä. Nyt tehdäänkin rahaa", sanoivat toisetkin.
Maihin päästyä alkoi kova touhu hyljeverkkojen kuntoonsaamiseksi. Naisväki oli jo edellisenä päivänä kuullut hylkeitä nähdyn ja oli järjestänyt lenkat valmiiksi pihalle, joten samana iltana saimme vielä muutamia lenkkoja lasketuksi. Pyynnin paraimmillaan ollessa meidän venekunnallamme oli niitä vähän päälle 2 kilometriä.
Lenkat, 4 syltä korkeat ja 60 syltä pitkät, suurisilmäiset verkot, laskettiin luotojen kupeilta sekä merelle että rantaan päin kuten verkot ikään. Suhteet olivat vain toiset kuin särkiverkon. Aamulla sitten käytiin kokemassa; yläpaulasta vetäen kuljetettiin venettä lenkkaa pitkin, ja ainahan sieltä joku silmukoitiin takertunut, "ryssä" nousikin. Parhaan saaliimme muistan olleen 15 hyljettä yhtenä päivänä. Kun hylkeestä keskimäärin saatiin 35-40 kiloa "päkkiä", ja pakista maksettiin vähän päälle 2 kruunua kilolta, oli siinä melkoinen päiväraha kolmemiehiselle venekunnalle.
Oskari oli muuten erinomainen toveri, aina iloinen ja peräti rehellinen. Kippariamme hän vihasi ja sanoi minulle: "Pidä varasi, se aikoo puljuttaa sinua näissä tilityksissä." Vardössä ollessani hoiti näet kippari aina minun osuuteni ja tilitti sen saapuessani. Vähän rajupäinen Oskari toisinaan oli. Kerran viivyin Vardössä pitempään kuin olin luvannut, ja palatessani tuli kippari jo laiturilla vastaan muodoltaan kauhistuneena. Hän sanoi, että Oskari on vallan raivoissaan; pitkin aamupäivää on särjetystä ikkunasta lennellyt ulos kahvipannuja, tyhjiä olut ja viinipulloja, tuoleja, pakkilaatikoita y.m. irtaimistoa, jonka ohella hän on ottanut minun mauserpistoolini ja paukuttelee sillä, kun kuulee vähänkin kolinaa portaissa. Varoitti minua menemästä sinne.
Tunsinhan minä toki huonetoverini. Hyvänahkaisempaa miestä ei ollutkaan. Kävelin asunnollemme makasiinille ja nousin portaita. Kippari jäi noin sadan metrin päähän. Silloin tuli nikkelikuula oven läpi, ja huoneesta kuului karjaisu. Huikkasin nimeni, ja heti hyökkäsi Oskari sieltä porstuaan silmät ilosta loistaen.
"Tulithan Antti vielä takaisin, ja minä kun luulin, että jo jätit minut. Minä vähän tässä vain peloittelin kipparia, kun hän yritteli ilman lupaa käytellä meidän tavaroitamme."
Finnmarkenin kansallisuus- ja kielikysymys selveni minulle tällä matkallani. Oskarin vanhemmat olivat molemmat norjalaisia. Oskari oli syntynyt Norjassa ja pienen ikänsä siellä elänyt, mutta norjankieltä ei hän taitanut muuta kuin pari ruokotonta lausepartta, ja äänsi nekin huonosti.
"Suomalainen minä olen enkä mikään norjalainen", sanoi hän, kun tiedustelin asiain juuria.
Kibergissä puhuivat kaikki suomea, kansakoulunopettajaa ja muutamia etelästä importeerattuja lukuunottamatta. Siitä huolimatta opetettiin kansakoulussa yksinomaan norjankielellä ja lapset, jotka eivät ymmärtäneet sanaakaan norjalaisesta piplianhistoriasta, saivat iltakaudet jankata oppiakseen ulkoa läksynsä. Vähemmälläkin luulisi tulevan uskonnolliseksi.
Yhtään ääntä ei kuitenkaan ole vielä noussut Finnmarkenin suomalaisten kansallisuuden ja kielen säilyttämisen puolesta. Siellä ummikkosuomalaiset yhä jankkaavat norjankielistä aapistaan. Eikä ihmekään, emmehän ole kummia saaneet aikaan Petsamossakaan, joka sentään on omaa aluettamme. Ne valtion avustukset, jotka Petsamon pääelinkeinon, kalastuksen hyväksi on myönnetty, ovat pääasiassa menneet sinne tehtyihin opintomatkoihin ja päällysmiesten palkkoihin.
Ennenkuin jätin Jäämeren rannikot, kerkisin turskanpyyntiinkin. Miehistöämme oli lisätty, turskaliinat laitettu kuntoon ja Tenovuonon suulle laskimme viisikilometrisen selkäliinamme. Satamissa odotteleviin laivoihin veimme aamuisin saaliimme, joka kalaonnen mukaan vaihteli kolmen ja kolmentoistatuhannen kilon välillä matkalta.
Tenovuonon varrella, tunturin kupeella on autio, ravistunut asunto. Siellä oli parikymmentä vuotta sitten tehty kamala murha. Talon isäntä oli salakavalasti tapettu, ja pahoin ruhjottuna hänet löydettiin vasta aikoja tapauksen jälkeen, paikka kun on perin autio, eikä sinne eksy kuin sattumalta joku kalastaja. Kukaan ei ollut uskaltanut ruveta paikkaa asumaan, — siellä kummitteli.
Jouduimme kerran lähelle tätä paikkaa ja yövyimme siellä, sillä kajuuttamme oli liian ahdas koko miehistön nukkua samanaikaisesti.
Liesi oli vielä kutakuinkin kunnossa. Keitimme turskaa ja kahvia, lojuimme lattialla tupakoiden ja kertoillen juttuja. Joku miehistä poistui rantaan katsomaan, olimmeko vetäneet jollan tarpeeksi korkealle, ettei nousuvesi sitä veisi.
Takaisin tultuaan hän katseli ihmeissään ympärilleen ja kysyi, minne se vieras meni. Emme tienneet kenestäkään vieraasta mitään. Hän kertoi, että nykäistyään jollaa muutaman askeleen ylemmäs rannalle ja käännyttyään takaisin tuvalle, oli tietä pitkin edellään kulkenut ruskeatakkinen mies "sydwesti" päässään ja tullut eteisen ovesta sisään nelisenkymmentä askelta hänen edellään. Kun ei ketään ollut saapunut tupaan, tarkastimme pienen eteisen ja yliset, vaan kaikki oli tyhjää; autiolla rannallakaan ei näkynyt edes lintua. — Pakokauhussa keräsimme kamppeemme ja soudimme turvalliselle aluksellemme. Kummitus se oli.
— Jokohan peijakas kummitteli ihan valoisana huhtikuun yönä? — Pois piti minun näiltä rannikoilta. —
KILPISJÄRVEN PAMAUS.
Vapunaattona nousin Vardössä laivaan, sain hyttipaikan yläkannella ja tunsin taas olevani kuin turisti ainakin.
Kolmekuukautinen raskas työpäivä oli enää muisto, ja uudet toimet askarruttivat mieltäni.
Ajatuksissani kirvelivät ne monet laivanlastit, joita U.S.A. ja Britannia lähettivät ryssille. Merivahinkojen ja muiden haaverien kautta oli vain vähäinen osa jäänyt matkan varrelle.
Jo Kirkkoniemessä olin nähnyt yhden laivanlastin ampumatarpeita ja lentokoneiden osia. Salmijärvellä oli samansuuruinen varasto. Vardön satama-alueella oli niitä yksi laivalasti ja Skibottenin rantatörmällä kaksi valtaista kasaa, arviolta kolme laivalastia, odottamassa kuljettajiaan.
Kaikki tämä oli sotatarvetavaraa, aiottu ryssille pienten kansojen vapauttamiseksi.
En mielessäni hyväksynyt tällaista puolueettomuutta. Monet tuhannet tonnit sotatarpeita kulotettiin täten Norjan alueen läpi, vaan jos minulla tavattiin taskullinenkaan dynamiittia, olin ehdottomasti kontrabandisti ja sain istua linnassa kolme vuotta. Antaako tällaisen määrän sotatarpeita esteettömästi saapua ryssien käsiin? Ei! Se on hävitettävä tavalla tai toisella.
Sitävarten istuin "Polarlysenin" kajuutassa matkalla etappiin.
Suunnitelma oli mielessäni valmis, välineet vain puuttuivat.
Haaparannassa tapasin Erkki Malmbergin, jolle esitin asian. Hän hyväksyi täydellisesti ehdotukseni, ja teimme seuraavan ohjelman:
Varustamme retkikunnan ja järjestämme sen siten, että samana päivänä ja samalla tunnilla pannaan kaikki edellämainitut varastot tuhkaksi.
Kun kuitenkin räjähdysaine varastomme oli mitättömän pieni, käsittäen vain viisi räjähdyspanosta, tilasi Malmberg niitä Berliinistä lisää. Tämän takia siirtyi suunnitelmamme toteuttaminen viikon verraksi eteenpäin.
Voidaksemme pitää asian mahdollisimman salassa, matkustin minä Tromsöhön odottamaan asiain kehittymistä, ja oli sovittu, että retkelle lähtevät miehet tulevat sinne saamaan minulta lähempiä ohjeita. Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmiemme mukaan.
H. ja R. olivat matkustaneet Suomeen värväystarkoituksessa. Rovaniemellä kuitenkin nousi sisu kaulaan, ja miehet palasivat tyhjin toimin Haaparannalle. Oleilivat siellä kievarissa — kuin Haapavaaran Jyrin karhu kierroksessa — ja Malmbergille tuskailivat, että "mitäs tässä nyt tehdään, kun ei ilkiäisi tyhjin toimin palata Saksaankaan".
Malmberg kertoi silloin suunnitelmastamme Norjassa olevien varastojen suhteen sanoen, että he saisivat, jos halutti, lähteä mukaan retkelle.
Miehet innostuivat heti asiaan, lupasivat vielä samana päivänä lähteä matkalle. Malmberg selitti, ettei se tullut kysymykseenkään, ennenkuin toiset retkikunnan jäsenet olivat saapuneet Tukholmasta mukanaan Saksasta tuodut eväät. Mutta tällaisista estelyistä miehet välittivät viisi. He sanoivat, että elleivät he saisi mukaansa Haaparannassa olevaa räjähdysainevarastoamme, jota oli noin viisi kiloa, he joka tapauksessa menisivät Siilastuvalle ja vaikka sulin käsin heittelisivät tavarat järveen. — Selitykseksi mainittakoon kuitenkin, että tavaraa oli lähes kolme laivanlastia, ja Kilpisjärvi tällöin vielä metrinpaksuisessa jäässä.
Asiasta näytti tulevan pannukakku toivomamme suuren pamauksen sijasta, ja kiiruusti Malmberg sähköteitse kutsui Suvirinteen ja Villamon Tukholmasta, jotta matkalla olisi mukana kiveliöntunteviakin miehiä.
Kun matka tuli näin hätiköimällä päätetyksi, oli pakko luopua alkuperäisestä suunnitelmasta, varsinkin, kun käytettävissä oleva räjähdysainemäärä oli naurettavan pieni. Solisevia kevätpuroja seuraten miehet sitten painuivat Kilpisjärvelle.
Kuulaana toukokuun iltana nousivat miehemme Kilpisjärven jäältä
Siilastuvalle. Hiukan kyräillen ottivat suomalaiset varastonvartijat
heidät vastaan, sallivat toki sentään matkamiesten yöpyä lattialla.
Paikan komendantti, kapteeni Stenberg oli Norjan puolella Skibottenissa.
Ulkona, hiekkaisella nummella oli mahtava kasa ryssien sotatarvikkeita. Siinä oli 5,000,000 kiväärin patruunaa, oli kranaatin kärkikappaleita, kenttäpuhelimia y.m.
Iltahämyssä tavarakasaa katsellessa tehtiin sitten suunnitelma seuraavaa päivää varten.
Vieraat olivat koko illan ja yön varsin sävyisiä ja sietivät murisematta vartioiden kokkapuheita. Vaan aamulla tuli huoneen hallitus toisiin käsiin.
Terävin ja valituin sanoin ilmoitti Villamo tuvassaolijoille, että "herrojen terveydelle ei olisi lainkaan haitaksi, vaikka pysytteleisitte toistaiseksi täällä tuvassa, sillä ulkona alkaa kohta paukkua. Ja muutenkin, jos jäljestäpäin jotakin kysytään, ei ole tarvis tietää koko asiasta mitään."
Vartijat suostuivat tehtyyn ehdotukseen täydellisesti — joskin kasvoiltaan hiukan kalpeina — sillä näköpiirissä vilahteli tämän tästä mauserin tunnoton piippu.
Nyt kaivettiin keskelle tavarakasaa komero, johon mukanatuodut räjähdysaineet upotettiin. Sähisten syttyi ruutilanka, ja sitten kipaistiin kiven taakse tunturin juurelle.
Seurasi kumea räjähdys. Kymmenittäin lenteli patruunalaatikoita vinhasti pyörien sadan metrin korkeudessa, ja irrallisia patruunoita vilisi kuin sääskiä juhannuksena, mutta siihen se lysti loppuikin. Annos oli ollut liian pieni täyttä totta tehdäkseen.
Juuri silloin ilmestyi näyttämölle mies, jonka läsnäoloa ei siellä kaivattu. Se oli kapteeni Stenberg, joka ratsain saapui tunturien lomitse johtavaa tietä residenssiinsä. Hän näki tämän kauhistuksen, näki myös kivien takana kyyröttelevät miehet. Hurjasti huutaen ja välähtelevää, nikkelöityä pistooliaan heilutellen hän ratsasti miehiämme kohti pysähtymiskehoituksista huolimatta. Vasta kun Suvi tasajyvällä ampui vinkuvan kuulan korvan ohi, putosi pistooli mieheltä, ja vallan säädyllisesti antoi hän saattaa itsensä huoneeseen.
Suvi korjasi kiveliöstä kauniin pistoolin sotasaaliina.
Tämä historiallinen esine sai kaikkialla suurta ihailua osakseen, kunnes muistaakseni Kitty sen lopullisesti sai ja vei muistona Lontooseen. Ihminen joutuu näet joskus anteliaalle päälle.
Kapteeni Stenberg oli nyt huoneessaan, josta kaikki aseet oli Villamon käskystä viety keittiöön palvelustytön huostaan. Ulkona odotti vuoren korkuinen tavarakasa vielä ottajaansa. Ainoa mahdollinen hävityskeino oli nyt tuli. Kiiruusti lyötiin kirveellä laatikon syrjä auki, tulitikku lastuvilloihin ja pian roihusi koko varasto kokkona, jota ei sietänyt mennä sammuttelemaan.
Jonkunlainen todistuskappale piti toki saada hyvintoimitetusta työstä, ja sitä varten marssivat Villamo ja Suvirinne kapteeni Stenbergin huoneeseen. Villamo esiintyi komentajana, Suvi seisoi ovensuussa asennossa, puukoteloon kiinnitetty mauser sotilaallisesti olallaan.
"Antakaa meille kirjallinen todistus siitä, paljonko ja mitä laatua tavaraa tuolla kasassa on", sanoi Villamo.
"En minä tiedä, mitä siellä on."
"Ellette ole ennen tienneet, niin nyt ainakin kuulette."
Ulkoa kuului tosiaankin hornamaista räiskettä, puhinaa ja paukkinaa:
Put, puti put, — piuuu, put, put prrrr.
"En minä anna mitään todistetta."
"Vai ette anna?" — Mauserin hana nousi naksahtaen vireeseen.
"Kyllä minä kirjoitan", tuli hätäinen vastaus, ja kohta oli Villamolla täysi inventaario tavaroista, jotka paraikaa muuttuivat tuhkaksi.
"Hyvästi nyt vain ja koettakaa vastedes pysytellä merellä omassa ammatissanne. Terveytenne vuoksi kehoitan teitä pysyttelemään huoneessanne täsmälleen tunnin. — Jos kovin kiire tulee, niin onhan tuolla nurkassa komuuti."
Suvi teki sotilaallisen käännöksen, ovi kierrettiin ulkopuolelta reikeliin ja matka suunnattiin etelää kohti.
Vielä järven toiselle puolen kuului räjähdyksien pauke, ja mustana viiruna kohosi savupilvi taivaalle osoittaen ihmetteleville lappalaisille, etteivät hekään saaneet olla rauhassa koko maailman nielevästä kansojen kamppailusta.
* * * * *
Kunniamerkit ovat varsin kauniit kantaa rinnassa, varsinkin kun tietää tehneensä jotain niiden edestä. Jos sitä vastoin samanlaisesta työstä annetaan toiselle tunnustus ja toinen jätetään unhoon, menettää annettu tunnustus ja kunniamerkki arvonsa sivullisenkin silmissä.
Haaparantaan saavuttuaan jäivät Villamo ja Suvirinne valmistamaan uutta matkaa Suomeen, jotavastoin toiset retkeilijät kiiruimmiten painuivat Lockstedtiin ja esittivät matkansa tulokset majuri Bayerille. Seuraavalla viikolla kiinnitti majuri heidän rintaansa rautaristin "tunnustuksena uhkarohkeasta ja hyvin toimitetusta, tulosrikkaasta komennusmatkasta."
Vaan mitäs saivat Villamo ja Suvirinne? — Ei lumppuryssän prenikkaa annettu heille koko Kilpisjärven jupakasta, josta kuitenkaan ilman heitä ei olisi tullut yhtään mitään.
En tiedä, miten asiain kulku oli esitetty majuri Bayerille, minä vain ajattelen — — —.
* * * * *
Malmbergin kanssa tehdyn suunnitelman mukaisesti odottelin minä Tromsössä. Kolkossa hotellihuoneessani järjestelin mielessäni yksityiskohdittain uskalletun tehtävämme eri osat, edeltäpäin jo nauttien siitä hälinästä, minkä aikomamme täräykset aiheuttaisivat koko Ruijan valtakunnassa.
Samana päivänä, jolloin Kilpisjärven retkikunta lähti Haaparannasta, sain Malmbergilta sähkösanoman: "Pojat matkustavat tänään, kirje seuraa." Tästä käsitin että "pojat" tulevat Tromsöön, kuten puhe oli ollut, ja siellä jakaudumme sopivanvahvuisiin ryhmiin, kukin aina eri varastopaikkaa varten. Tosin mielessäni ihmettelin, että räjähdysaineet olivat näin nopeasti saapuneet, vaan kohtahan kuulisin asiasta lähemmin.
Odottelin siis edelleenkin aina neljänteen päivään asti. Vaan kun ehtoosta ja aamusta tuli viides päivä, nousin laivaan, jonka päämääränä oli Skibotten.
Tämä pieni kylä sijaitsee Lyngenfjordin rannalla viitisenkymmentä kilometriä Suomen rajasta. Vuono on rantojaan myöten niin syvä, että suuret valtamerihöyryt saattavat purkaa lastinsa maalle ilman apuvälineitä. Tätä tietä olivat Siilastuvankin tavarat kuljetetut. Kelirikon takia oli Skibotteniin jäänyt kaksi laivalastia ryssien tavaroita, ja olivat ne ladotut ranta-aukealle taivasalle.
Tavaroiden laatu oli moninaista, ja jo edellisellä kerralla Skibottenissa käydessäni olin havainnut, että niiden hävittämiseksi tarvittaisiin "termiittejä", sillä kankaisiin, saappaisiin ja kenttäpuhelimiin eivät räjähdysaineet suuriakaan tehoa. Termiitti sitävastoin oli kevyt kuljetettava, parinnyrkin kokoinen, vaan kehitti lämpömäärän, joka kykeni muutamassa hetkessä sulattamaan parin senttimetrin paksuisen teräspanssarin. Se oli jonkunlaista "juoksevaa tulta", paloi kohisten ja syöksi pitkiä pihahtelevia liekkejä ympärilleen eikä sitä kannattanut ryhtyä vedellä sammuttamaan. Sellaisia olimmekin Saksasta pääasiassa tilanneet tarkoitusta varten. Skibottenissa en tavannut ketään meikäläisistä eikä heitä vielä seuraavanakaan päivänä kuulunut tuleviksi. Jotain täytyy nyt olla vinossa, arvelin ja päätin palata takaisin Tromsöhön.
Kuulin silloin tavarankuljetuksessa olleiden suomalaisten ajomiesten keskustelevan, että "tämä homma ei enää kannata, lähdetään pojat Ameriikkaan."
Kerroin heille yrityksestämme Saksassa kehoittaen iltalaivassa lähtemään mukaani. Kymmenkunnan miestä innostuikin heti ajatukseen, lupasivatpa hankkia toisiakin matkaan.
Iltapäivällä saapui kylään tärisyttävä viesti: Siilastuvan varastot on räjäytetty ilmaan. Heti sen jälkeen havaitsin minua pidettävän silmällä. Lieneekö ollut joku Efialtes uskottujeni joukossa vai oliko esiintymiseni muuten herättänyt epäluuloja, en voinut päätellä; rauhattomaksi tunsin oloni.
Kävelin rantaan, jossa muuan ukko puuhaili veneellään. Jälessäni saapui sinne eräs uskotuistani, nyhkäisi minua kylkeen, sanoen:
"Poliisit aikovat vangita teidät heti kun nimismies kerkiää tänne laivalla Birtavaarasta. Ovat soittaneet sinne."
"Milloin laiva tulee?"
"Puolen tunnin kuluttua sen pitäisi täällä olla."
Nyt olivat hyvät keinot tarpeen. — Hyvää maksua vastaan lupasi veneukko saattaa meidät vuonon toiselle rannalle. En enää rohjennut mennä taloon, ajomies sieltä salavihkaa vain nouti reppuni ja ilmoitti tovereilleen aikomuksestamme. Pian olimme vesillä, ja kaksihankainen läheni voimakkain aironvedoin turvallisempaa tunturia kohti.
Puolimatkaan päästyämme näimme höyrylaivan savuavan niemen takaa; siellähän se tuli minun vangitsijani. Kun laiva ehti Skibottenin laituriin, olimme mekin jo toisella rannalla ja hävisimme tunturiin.
Yötä myöten jatkoimme tunturitaivalta Lyngeniin, josta laiva viiden aikaan aamulla vei meidät Tromsöhön. Yö oli valoisa, ilma kevääntuoksuinen, ja valkoharjaisilla tuntureilla rusotti Lapin ainainen aurinko. Matkan varrella kerroin miehille lähemmin Saksanmatkasta ja oloista siellä ja ikuistin heidät kameraani.
Tromsössä ei suomalaisten maine ollut kovinkaan korkealla. Tuntui miltei mahdottomalta saada yösijaa joukolleni. Kuullessaan vieraiden puhuvan suomea, he heti sanoivat: "Ei, ei, ne tappelevat. Emme voi ottaa."
Vannoin ja vakuutin, että nämä ovat hyvin siivoja miehiä, eivätkä ole vielä koskaan tapelleet ja säädyllisellä esiintymiselläni sainkin kaikki majoitetuksi eri paikkoihin kaupungissa.
Aamulla, lähtiessämme laivalla etelään päin, etsin turhaan kahta miestä, mutta kun toisetkaan eivät heistä tienneet mitään, arvasin sotahommien miehiä hirvittäneen.
Lödingenissä olisimme saaneet odottaa Narvikin laivaa kaksi vuorokautta. Se on kuitenkin kallis paikka niin ruokaan kuin asuntoihin nähden, joten aikaa ja rahoja säästääkseni vuokrasin moottoriveneen. Sää oli myrskyinen ja miehet tottumattomia merellä. Kajuutassa tuoksui ylenannettu aamiainen enkä viihtynyt siellä; viihtyisämpi oli olo kannella, vaikkakin likomärkänä; laineet kun huuhtelivat lakkaamatta sitä keulasta perään saakka.
Lähettämäni sähkösanoman johdosta oli Wallenius Bodenissa meitä vastassa ja saattoi miehet edelleen Trelleborgiin. Kaksi miestä karkasi täälläkin. Toisen nimeä en muista, toinen oli Huhtala nimeltään. Hän myöhemmin ilmiantoi minut Seittenkarin poliisille ja sain kutsun poliisilaitokseen tekemään selkoa hommistani. Kun ei poliisi kuitenkaan ymmärtänyt suomenkielistä passiani, käänsin sen hänelle puuta heinää puhuen, eikä ilmianto aiheuttanut mitään ikävyyksiä. Olin kuitenkin siksi kiukuissani, että etsin Huhtalaa pitemmän ajan, antaakseni hänelle yhden pääpillerin, mutta mies oli kadonnut paikkakunnalta. Nyttemmin on aika vihani lauhduttanut, ja minun puolestani eläköön se roisto miten kykenee.
Haaparannalla kertoi Malmberg Kilpisjärven historian alkuvaiheista. Miehet eivät vielä olleet matkaltaan palanneet eikä hän tiennyt, miten siellä oli käynyt. Minä puolestani kerroin matkani vaiheet; tiesin, että räjähdys oli toimitettu, vaan miehistä en tiennyt mitään. Odotimme siis jännityksellä heidän paluutaan.
Kolmantena päivänä he sitten saapuivat mukanaan täydet kantamukset sotasaalista: kenttäpuhelimia, patruunoita y.m. ja kuvailivat matkansa vaiheet, tosin paljon elävämmin kuin mitä minä tässä olen kyennyt kertomaan.
* * * * *
Viettäessäni neljä kuukautta Jäämerellä ja muilla matkoilla, olivat Haaparantaan säilytettäväksi jättämäni tavarat joutuneet yleisen käsittelynalaisiksi. Villamo herrasteli minun jo kuuluisaksi tulleessa saketissani. Kun hän sentään oli melkein kaksi korttelia minua lyhempi, ulottuivat liepeet aina nilkkoihin, joten hän katsoi sen hyvin soveltuvan kevätpalttooksi. Ja kevätpalttoon näköinen se olikin, kun taas vedin sen ylleni. Walter oli anastanut hienon, Berlinistä ostamani hatun. Vaadin tiukasti omaisuuttani takaisin, vaan hän puolestaan sanoi ostaneensa sen Tuompolta. Tuompo oli silloin jo matkustanut leirille, enkä saanut häntä käsiini, joten jätin asian lepäämään.
Jossain tilaisuudessa oli Pikku-Jussi arvellut, että minun arvokas kalabassipiippuni hyvin sopisi hänenkin hampaisiinsa. Suvi tämän nähtyään huomautti, että "Pekka on antanut minun tehtäväkseni hoidella tätä kalabassia, eikä kellään ole oikeutta vetää siitä sauhuakaan, se on siksi tyyris piippu." Asia ei selvinnyt muuten kuin tappelulla, jossa piippu meni poikki. Nyt, kun siitä ei ollut enää kummallekaan iloa eikä kunniaa, sopivat he riidan ja pakkasivat piipun kauniisti kapsäkkiini.