ELOKUVIA TUKHOLMASTA.
Tukholmassa tein Hauptmann Lassenille yksityiskohtaisesti selkoa matkastani. Sitten hän kysyi, minnekkä olin pannut rahat, jotka sain mukaani. Teki mieleni vastata erään tohtorin tavoin, että olen ne syönyt, juonut ja niin edespäin, vaan alamaisimmin kuitenkin ilmoitin yksinkertaisesti niiden kuluneen. Enhän voinut kulettaa mukanani kassakirjaa ja merkitä joka oston ja menon laatua. Jos jouduin kiinni, olivat sellaiset muistiinpanot vaarallisimpia todisteita. Muistini taas ei riittänyt kuin suurimpiin menoihin.
"Ehdotan, että annettaisiin asia olla sellaisenaan."
"Tehkää lasku valmiiksi huomiseksi", määräsi Lassen lyhyesti.
Ja teinhän minä totisesti laskun, kaksi arkkia käsittävän tilin, jossa m.m. oli sellaisia posteja kuin 1 kilo tikkurieskaa 85 penniä, kilo sokeria Smk 2: —, pullo madeiraa Vardössä edustusta varten kr. I:75. ryssän soltun lahjomiseen Kantalahdessa 5 ruplaa j.n.e. — Laskun loppusumma osoitti noin 2,500 kruunua hyväkseni.
Lassen katseli laskua, luki ja ihmetteli: Kruunut, ruplat ja markat menivät sekaisin hänen päässään.
Selviteltyäni lisäksi vielä erinäisiä kärsimiäni kurssihäviöitä, käveli hän kassakaapilleen ja maksoi minulle puuttuvan summan.
"Ja nyt te veitte kassan viimeistä äyriä myöten", sanoi Lassen lopuksi.
Olin siis, kuten kuulemma Monte Carlossa tällaisessa tapauksessa sanottaisiin, räjäyttänyt pankin.
* * * * *
Lyhyt lepoaika pitkän matkan jälkeen ei ollut haitaksi. E. Malmberg oli myös saapunut pääkaupunkiin ja yhdessä menimme autonohjaajakurssille Se oli erikoisen kiintoisaa hommaa. Alkuaikana ajoimme pääasiallisesti katulyhtyihin ja puhelinpylväisiin ja sai vanha Mercedes-raukkamme kokea monta kovaa kolausta. Myöhemmin taitomme lisääntyessä, kun saatoimme jo lisätä nopeuttakin, oli suurin huvimme saada aikaan yhteentörmäyksiä muitten ajopelien kanssa. Kateellisina kuuntelivat toiset hoitokomitean miehet, kun iltaisin keskustelimme kuluneen päivän saavutuksista. Suvi sanoikin J. W:lle, että "kun minä rikastun, niin menen autokurssille."
Rintamalta saapui silloin tällöin Tukholmaan asti lomalle joitain äveriäämpiä jääkäreitä, jotka saivat kotimaasta rahoja. Useat heistä asuivat hotelli de Postissa, joka oli Suven ja minunkin vakituinen kortteeri Tukholmassa käydessämme. Suvi sentään usein muutteli kortteeripaikkaa, ja kun hänet taas jonakin aamuna tapasi ja kysyi, missä hotellissa oli ollut, vastasi hän: "Tuollapa nukuin Perseliuksen puistossa. Mistäs minulla rahoja olisi kalliisiin hotelliraaksuihin ja juomarahoihin."
Oli nautinto katsella, millä innolla rintamalta saapuneet kävivät käsiksi Tennstupetin herkulliseen voileipäpöytään ja kärisevään schnitzeliin. Rintamaelämä oli jo hienostakin espiskeikarista karistanut pois paljon turhamaista ja puheensävynsäkin oli muodostunut jurommaksi ja suorasukaisemmaksi.
Saapui Tukholmaan taas kerran hienosti sivistynyt, tavoiltaan ja puheiltaan sävyisäksi tunnettu jääkäri, tapaamaan Suomesta sinne matkustanutta morsiantaan ja tulevaa anoppiaan. Syödessään päivällistä Rosendalissa liikkui keskustelu luonnollisesti jääkäreissä. Olihan siellä useitakin anopille tuttuja nuorukaisia, ja kun taas tuli joku nimi mainituksi, kysäsi hän:
"Mitä sinä tykkäät herra — — sta? Minkälainen mies hän on?" johon jääkäri ykskantaan vastasi:
"Kyllä se mies on minun mielestäni suuri p——."
Jonka jälkeen kaikki kolme punastuivat ja katselivat hetkisen eri suuntiin.
* * * * *
Emme saaneet liikkua vallan häiritsemättä kaduilla. Hämäräperäiset olennot seurasivat varsinkin meidän pommarien liikkeitä kaikkialla. Senvuoksi ei toimistoissakaan saanut käydä kuin aivan tärkeissä asioissa, koska niitäkin oli havaittu vartioitavan.
Muistan eräänkin tapauksen, jolloin oli pakko suorastaan konkreettisin keinoin häätää tungettelija. Lomalle saapuneiden, Rosenbröijerin ja Nordenswanin kanssa istuin Skansenilla Novillassa rapuja syömässä. Huoneeseen astui punanaamainen mies, jonka tunsin jo edelliseltä vuodelta, jolloin hän hotelli Reisenissä useampaan otteeseen oli yrittänyt tunkeutua seuraamme. Jo silloin eräänä pimeänä iltana aioimme Bruunin kanssa antaa hänelle hieman opetusta Skeppsbron syrjäkadulla, jonne mies oli meitä seurannut, vaan pääsi hän onnekseen karkuun.
Nyt Novillassa astui hän röyhkeästi tuolini taa lasketellen kompasanoja. Äänestä päättäen oli hän hienossa hiprakassa. En malttanut olla heittämättä muutamaa sanaa vastaukseksi, ja hetken kuluttua tunsin töykkäyksen niskassani, joka kylläkään ei ollut tarkoitettu miksikään "massaasiksi". Mitään vastaamatta järsin näöltäni rauhallisena ravunhäntää, ja kohta tuli toinen töykkäys. Vastapäätä istuva Rosenbröijer huomasi naamastani, mitä ajattelin ja kuiskasi:
"Älä lyö ihan vielä."
Nyt vaati tungettelija varsin kovaäänisesti minulta selvitystä johonkin muka aiheuttamaani solvaukseen ja töykkäsi vielä kerran. Tätä minä olin odottanutkin ja lähetin taakseni katsomatta ravunhäntäisen vasemman nyrkkini heittolaukauksella takaviistoon seurauksella, että miehen silmäkulma repesi silmästä hamaan hiusrajaan saakka. — Eipä olisi tullut saapasnahkaa siitä miehestä.
Mutta mikä mölinä siitä nousikaan. Mies huusi kuin teuraaksi vietävä sika, sitten äkkiä poistui, saapuakseen seuraavassa tuokiossa takaisin mukanaan kaksi poliisia.
Kohta laskeutui esivallan raskas käsi olalleni, ja virallinen ääni ilmoitti minulle: "Ni är häktad."
"Jaha, jaha, mutta ehkä saan ensin suorittaa laskuni?"
"Kyllä, olkaa hyvä."
Kärsivällisesti katseli poliisi, kunnes olin ottanut viimeisen snapsun ja puraissut ravunhännän sen päälle. Sitten marssimme juhlallisesti ravintolasta — tosin ilman musiikkia.
Kun kerran tuli siellä käydyksi, niin voinhan samalla Tukholmaan osuville maanmiehilleni neuvoa, että Skansenin poliisilaitos sijaitsee aivan lähellä varietee Novillaa, joten sinne päästäkseen ei kävelyyn tarvitse uhrata kallista ehtooaikaa.
Pianpa siis olimme kamarissa, ja asian käsittely alkoi. Syytteen kuultuaan kysyi komisario, olisiko minulla jotain sanottavaa ikäänkuin puolustuksekseni. Minä selvitin ravunsyönnin hyvin tarkkaan, samoin muutkin edesottamiseni, mutta syyttäjä, jonka naama nyt oli yltäänsä veressä, hän kun oli sitä lääppinyt käsillään, keskeytti kaunopuheisen esitykseni tämän tästä haluten tietää, keitä oli mukanani pöydässä. Koko meidän riitamme näytti muuttuvan sivuasiaksi. Olin jo laajaperäisen kertomukseni lopussa, kun hän härän äänellä karjasi:
"Minä tahdon tietää, ketä ne toiset olivat siinä pöydässä."
"Tekö täällä kuulustelette vai komisario", sanoin hänelle ja muistaakseni irvistin.
"Viekää mies putkaan", kuului komennus.
Jäätyämme komisarion kanssa kahden, kysyi hän:
"Ketä ne sitten oikein ovat ne teidän seuralaisenne, kun hän niin innokkaasti tahtoi saada heistä selkoa."
Nyt selitin hänelle asian mutkattomasti, samalla mainiten, mitä tiesin tästä uudesta ystävästäni.
"Hyvä on. Kyllä tunnen sentapaiset herrat. Jos jotain vielä asian suhteen tarvitsisin tietää, niin soitan huomenna hotelliinne. Hyvää yötä."
"Sitä samaa."
Lähtiessämme Novillasta olin kuiskannut Rosenbröijerille, että he varmuuden vuoksi siirtyisivät Kristallipalatsiin. Arvellen heidän vielä istuvan Novillassa — asiasta kun olin suoriutunut näin nopeasti — poikkesin sinne. Äänekkäät kuiskaukset: "tuolla hän on taas", kuuluivat ympäri salin. Siellä oli myös eräs tanskalainen nyrkkeilijä, joka kuluneena päivänä oli voitollisesti otellut näöltään ylivoimaisen ruotsalaisen kanssa. Hän nousi pöydästään, tuli minua kattelemaan sanoen:
"Näin lyöntinne, se oli hyvin tehty. Saanko pyytää pöytääni. Nimeni on — —."
"Kiitos, minun nimeni on vain Pekkola. — Kyllä minäkin tämänpäiväisissä kilpailuissa näin Teidän antavan kunnon leukalyöntejä Kallelle."
Hetkisen keskusteltuamme poistuin Kristallipalatsiin, jossa toverini jo levottomina minua odottivat. Iltamme päättyi siivosti.
Tukholmalaisen ystävämme Runeborgin kehoituksesta läksimme kerran huvimatkalle Vaxholmaan. Otin kamerankin mukaani ollenkaan muistamatta, että Vaxholm on linnoitus. Tukholman turva.
Söimme, joimme, uimme ja valokuvasimme ja vasta Tukholmaan palattuamme huomasimme meitä seurattavan. Tarkoituksellisesti poikkesimme erääseen valokuvaamoon, jonne jätimme niin kameran kuin filmit.
Seuraavana päivänä kuulimme valokuvaamossa kahden etsivän käyneen siellä vaatien nähdäkseen ottamiamme kuvia. Eivät nähtävästi katsoneet niitä Svean turvallisuudelle vaarallisiksi, koska olivat sanoneet:
"Jaså, se olikin vain huvimatka."
Halusimme kerran saada tietää, kuinka suuri Tukholmassa oleskeleva seurakuntamme oli ja päätimme senvuoksi viettää yhteisen juhannuksen "Höyhensaarilla". Kapula pantiin kiertämään kaikkiin hotelleihin ja toimistoihin, ja arvelimme saavamme kokoon noin viisitoista tai kaksikymmentä miestä. Kaikkien hämmästys oli sentään suuri, kun pääluku illan kuluessa kasvoi yli viidenkymmenen. Kuuli siinä sitten ihmettelyjä: Mitäs sinä täällä teet? Millä matkoilla sinä kuljet? En luullut sinun enää elävänkään, ja muita sentapaisia. Kuka oli matkalla pohjoiseen, kuka etelään, kuka lomalla tai muissa hommissa.
Valtasimme koko tanssisalia sivuavan lasiseinäisen ruokailuhuoneen, josta muu yleisö vähitellen poistui. Siihen vaikutti suuresti pitkän pöytämme kumpaankin päähän isketyt kauhavalaiset, joiden terä oli kortteli ja tuuma, ynnä moniaat siellä täällä piipottavat lyhyempiteräiset. Nämä olivat vain kulisseja, peloitusvälineitä asiaan kuulumattomille, jotta olisimme saaneet rauhassa viettää lehtimajajuhlamme. Silloin tällöin avautui kuitenkin parvekkeelle vievä ovi, ja kynnyksestä yläpieleen saakka näkyi rakosessa kauhistuneita naamoja.
Aamuyöstä palasimme laivalla kaupunkiin. Laivassa oli tungos, ja erehdyksessä istui Lund erään ruotsalaisen syliin. Asiasta syntyi monisanainen kabinettikysymys, joka päätettiin sopia Lundin ja toisen asianomaisen välisellä tappeluksella Berzeliuksen puistossa. Minä toimisin Lundin sekundanttina, toisella oli niitä kolme.
Puistossa etsimme sopivan aukeaman, ja Lund odotti vastustajaansa. Tämä oli kuitenkin lähettänyt yhden sekundanteistaan hakemaan poliisia, joka heti saapuikin ja tiukasti kysyi:
"Mitä herrat täällä tappelevat?"
Minä selitin, ettei vielä oltu päästy alkuunkaan, ja kun poliisi näki kaiken olevan rauhallista, poistui hän Strandvägenille.
Ruotsalaiset seisoivat vähän matkan päässä meistä ja neuvottelivat.
Lund vaati äänekkäästi tappelun alkamista. Hetken kuluttua ilmoitti
vastapuoli, ettei hän tappelekaan, vaan saa asia olla sinään.
Tällaiseen ehdotukseen ei Lund millään suostunut:
"Jaa, siinä tapauksessa täytyy hänen pyytää minulta anteeksi."
Sekundanttina välitin tämän vaatimuksen toiseen leiriin, mutta se torjuttiin siellä jyrkästi. Vastapuoli selitti, ettei hänellä ole mitään syytä anteeksipyyntöön.
Saatoin vastauksen Lundille ja kysyin, minkätakia ruotsalaisen piti pyytää anteeksi.
"No sentakia justiin, että minä istuin sen syliin. Sano sille, että jos se ei tahdo tapella eikä pyytää anteeksi, niin minä lyön joka tapauksessa."
Taas kävelin aukean yli ja vakavasti selitin tilanteen. Hetken mietittyään sanoi vastustaja:
"Ja, i så fall har jag ingenting annat, än att komma fram med min ursäkt", jonka jälkeen seurasi sydämellinen kättely ja anteeksipyyntö.
KOLMOSET MATKALLA.
Heinäkuussa 1916 ilmoitti kapteeni Lassen Tukholmassa tiedonantoverkoston Etelä-Suomessa joutuneen epäkuntoon, — luultavasti joidenkin vangitsemisien johdosta, ja kysyi, haluaisinko lähteä ottamaan selkoa asiasta ja järjestämään toimintansa lopettaneet paikat uudelleen.
Vaikka tiesin, että liikkuminen Suomessa oli turvallisuudelleni arveluttavaa, suostuin ehdotukseen. Asia ei sietänyt viivyttelemistä eikä tavallisestikaan tällaisille retkille lähtiessä suotu pitkiä aikoja matkavalmistuksiin. Kun asia oli päätetty, sanoi siis Lassen:
"Tehkää kustannusarvio matkaanne varten ja tulkaa tunnin kuluttua hakemaan rahat. — Mistä aiotte mennä rajan yli?"
"Mieluimmin Haaparannasta."
"Selvä; matkustatte siis tänä iltana?"
"Mahdollisimman pian."
Saatuani asiat Lassenin kanssa järjestykseen, poikkesin hoitokomiteaan, jossa Erkki Malmberg paraikaa aukoili vastikääa Saksasta saapuneita pommipaketteja. Ne piti ensitilassa saatettaman Suomen puolelle — ja tietysti sieltä edelleen — ja Malmberg kysyi, haluaisinko lähteä hänen mukanaan saattamaan niitä käsipakaasina Haaparantaan, kaikkivoipa tulli kun ei sentapaista tavaraa sallinut kuljetettavan, ja rahtitavaralähetykset luonnollisesti joutuivat sen armottomiin käsiin.
Kun kerran matkani piti Haaparantaan, saatoin hyvinkin kuljettaa pommejakin mukanani. Suvi liittyi seuraamme, ja kolmisin taas toimme raskaat matkalaukkumme junaan.
Niin tarkkoja olivat ryssien etsijät Tukholmassa, että vaikka matkastamme hoitokomiteaa lukuunottamatta ei kenelläkään ollut tietoa, löytyi santarmien arkistosta myöhemmin Tukholman asemalla otettu kuva, joka esittää meidät juuri junaan astumassa.
Bodeniin saakka tiesimme matkustamisen olevan vaaratonta. Siellä sitten nousivat tullimiehetkin pikajunaan tutkien jokaisen matkakollin, jossa epäilivät löytävänsä kontrabandia. Jos sitävastoin matkusti ensin Luulajaan ja sieltä paikallisjunalla takaisin Bodenin kautta Haaparantaan, sai olla tullimiehiltä rauhassa.
Tätä reittiä käyttäen aioimmekin häivyttää viranomaiset jäljiltämme. Suurempaa huomiota herättämättä saimme kuusi miehenkantamaa kolliamme siirretyiksi Luulajan junaan, ja olisimme rauhallisina nauttineet kesäpäivän helteestä, ellei seuraamme juuri junan lähtiessä olisi liittynyt henkilö, jonka lakistaan tunsimme tullimieheksi.
Tällaisissa tapauksissa on viisainta esiintyä hyvin kohteliaasti. Tarjosimme tullimiehelle kuin ohimennen tupakkamassimme, ja se antoi heti aiheen tuttavalliseen keskusteluun.
Tiedustelimme uuden tuttavamme asuinpaikkaa, perhesuhteita sekä yleistä hyvinvointia, samalla visusti tarkaten olisiko hänen mielenkiintonsa herännyt tavaroitamme kohtaan. Auliisti kertoi hän koko elämänsä juoksun, samoin kuin useiden sukulaistensakin. Keskustelun aikana kävi myös ilmi, että hän ei nyt ollut virantoimituksessa, vaan paluumatkalla kotiinsa.
Ammattiaan koskevista seikoista hän antoi aivan pöyristyttäviä tietoja. Kertoi että nykyjään kuljetetaan suunnattomat määrät kaikenlaista kiellettyä tavaraa. Saksalaisten agentit kuljettavat Suomeen myrkkyjä, kaasuja ja pommeja, ja sehän on hirveä rikos, kun kerran Ruotsi on puolueeton valtakunta. Olimme uteliaita tietämään, mitenkä tällaiset kontrabandistit keksitään suuren matkustajatulvan joukosta ja saimme kuulla suuren psykoloogisen totuuden:
"Heidät tuntee miltei erehtymättömästi katseestaan. Ei tarvitse kuin vilkaista mieheen, niin näkee heti, kuljettaako hän luvatonta tavaraa."
Lausuimme suuren kunnioituksemme hänen tarkkanäköisyydelleen, ja keskustelumme olisi kenties pitemmältikin käsitellyt eri ihmisten sielullisia ominaisuuksia ja psykoloogista havainto-oppia, ellei junailija olisi ilmoittanut matkatoverillemme, että "heti pysähdymme teidän asemallenne".
Lyhyt tuttavuutemme loppui syvään yhteisymmärrykseen.
Luulajan hotellin yläterassilta on ihana näköala Pohjanlahdelle, ja on siellä viihtyisiä istumapaikkojakin aurinkotelttojen alla. Reipas sotilasorkesteri soitteli niitä vanhanajan kauniita kappaleita, joissa ei vielä ollut jazzin tuntuakaan. Musiikkiin ihastuneina kutsuimme miellyttävän kapellimestarin pöytäämme teltan alle.
Päivä oli helteisen kuuma, ja koko miespuolinen yleisö istui paitahihasillaan. Naisetkin olisivat luultavasti tehneet samoin, mutta heillä ei ollut hihoja ollenkaan.
Tarjosimme kapellimestarille mehuvettä eli samaa, jota itsekin nautimme ja luonnollisesti esittäydyimme.
Mala kävi täydestä engelsmannista, minä varovaisuuden vuoksi esiinnyin suomalaisena, ja Suvi taas sanoi olevansa tanskalainen liikemies.
Onnettomuudeksi oli kapellimestari skånelainen ja hallitsi täydellisesti tanskankieltä, jota sanoi mielellään käyttävänsä pitkästä aikaa.
Virinnyt tanskankielinen keskustelu muodostui meille kuuntelijoille varsin piinalliseksi, kunnes Suvi suuttui ja sanoi selvällä suomenkielellä:
"Puhu mitäs puhut, minä vaan en viitsi kanssas mongertaa tuollaista kieltä."
Minä puolestani olin jo aikoja sitten päättänyt esittelyissäni karttaa varsin vieraita kansallisuuksia. Tähän antoi vakavan sysäyksen Kekonin kertomus Uumajasta, jossa hän valvoi etapin hommia.
Kerran näet saapui sinne pataljoonasta jääkäri komennuksella Suomeen. Istuivat Kekonin kanssa aamiaispöydässä, ja seuraan liittyi Kekonin jokapäiväinen pöytätoveri, sikäläisen saksalaisen tukkukaupan edustaja, joka jonkun verran tiesi asioistamme, vaan jonka ei silti tarvinnut tietää kaikista komennetuista. Kekoni ei kerinnyt varoittaa jääkäriä, joka mielestään täydellisen saksankielentaidon omaten heti esittäytyi:
"Bauer, Kauffmann aus Perlin."
"Jaha, maanmiehiäni; oikein hauska tavata. Mitä kotimaahan kuuluu?"
Tällainen sanatulva oli jo liikaa jääkärille, hänen saksankielentaitonsa kun pääasiallisesti supistui tuohon vaivoin opettelemaansa esittelylauseeseen. Hän kääntyikin Kekonin puoleen ja sanoi:
"Tonnerwetter, mitä h—iä minä nyt sanon?"
"Et tarvitse muuta kuin pidät suusi kiinni", vastasi Kekoni. Sitten uskotteli hän saksalaiselle, että mies oli joku salakuljettaja, joka ei halua tunnustaa oikeata kansallisuuttaan. Selitys tuntui tyydyttävän. Onnellisesti saavuimme tavaroinemme Haaparantaan. Siellä kuulimme ikävän uutisen. Pari päivää aikaisemmin oli kaksi pommaria mennyt rajan yli Korpikylän kohdalta. Jokivartta noudattavalla tiellä tapasivat he ryssien kulkuvartion, joka alkoi takaa-ajon. Miehet pääsivät metsään pakoon, mutta hätäpäissään pudotti toinen pommisäkkinsä tielle, josta ryssät sen korjasivat.
Kasarmilla reppu sitten perinpohjin tarkastettiin. Sieltä löytyi teräksisiä tuubeja, peltipurkkeja ja kirkasta ainetta sisältäviä umpinaisia lasiputkia, joiden kokoomus oli ryssille tuntematon. He kuitenkin aavistivat olevansa tekemisissä hyvinkin arvokkaan lääkevaraston kanssa ja veivät repun Tornion apteekkiin kysyen, voisiko näitä aineita nauttia sellaiseen tautiin, jonka nimeä ei kaikkien kuullen viitsi mainita.
Apteekkari havaitsi heti ensi näkemältä, mihin tautiin tällaiset lääkkeet olivat aiotut ja kiireenvilkkaa lähetti ryssät pois alueeltaan.
Vahvan sotilasvartioston saattamana kuljetettiin pommisäkki sitten
Pietariin, jonne se häipyi, kuten niin paljon muutakin on häipynyt.
Eivät edes tyhjää reppua toimittaneet takaisin.
Seurauksena tästä jupakasta oli kuitenkin tiukempi rajanvartiointi. Ei ollut nyt yrittämistäkään "soudella uistinta" aivan Tornion lähettyvillä. Mutta Suomellahan on pitkä maaraja, pääseehän siitä yli useammastakin paikasta. Päätimme ylittää rajan Ylitornion pohjoispuolella olevilla asumattomilla metsäseuduilla.
Meitä oli kolme matkaajaa: Oikki, Suvi ja minä. Oikki oli odottanut saapumistamme Haaparannalla. Edellisten päivien tapahtumien vuoksi oli kaupunkiin ilmestynyt mulkosilmäisiä henkilöitä, jotka varjojen tavoin seurasivat liikkeitämme siellä.
"Mutkan kautta tie suorin". — Sen älyten ja välttääksemme mielestämme tarpeetonta Shpalernajanreittiä, varustauduimme kuin merimatkalle.
Tarkoituksemme oli käyttää Seittenkari-LuulajaBoden-Ylitornion tietä.
Kovaäänisesti puhellen Kemistä, moottoriveneistä y.m.s. nousimme Seittenkarille menevään laivaan, varmasti tietäen, että puhelin- ja sähkösanomat olivat jo matkalla —valmistaakseen meille juhlallisen vastaanoton Kemissä.
Erkki Malmberg oli ennen lähtöämme käynyt Norrbottenin komendantin luona ja toi meille sen turvallisen tiedon, että Ylitorniolle sijoitetut sotilashenkilöt eivät keskeytä matkaamme. — Tullista saisimme itse suoriutua.
Voidaksemme seuraavana päivänä päästä viivytyksittä junaan, yövyimme
Seittenkarissa postinhoitajattaren luona, jossa Oikki oli perheystävä.
Vastikään hankkimamme pitkät parabellumpistoolimme kaipasivat tarkistusta, joten kuljimme viehättävässä naisseurassa saaren itärannalle niitä koettelemaan.
Aikamme siellä paukuteltuamme palasimme tyytyväisin mielin kapeata metsäpolkua pitkin kylään, kun takanamme räiskähti sarja laukauksia, ja ruotsalainen patrulli "piiritti" meidät.
Minä kävelin joukon viimeisenä ja sain ensi ryöpyn niskaani: "Mitä herrat ampuvat täällä?"
"Harjoituslaukauksia vain."
"Tuletteko Suomesta?"
"Emme suinkaan. Haaparannasta saavuimme iltalaivalla."
"No mitä te sitte täällä ammutte? Tämä on raja-aluetta. Lienette salakuljettajia? Minkänäköisillä aseilla ammuitte?"
Vedin povestani pitkän Marine-Parabellumin ja toisesta 11 millimetrin
Coltin.
"Tällaisillahan me kokeilimme. Ne ovat jumalattoman tarkkakäyntisiä."
Aseet tekivät huomattavan vaikutuksen patrullin johtajaan.
"Onko teillä patruunoita näihin?"
"Ei ole mukana, vaan tuolla postitalossa on enemmänkin."
"No menkää nyt sitten, mutta muistakaa, että täällä rajan vieressä ei saa ampua."
Turvallisin tuntein nukuimme yömme, sillä ystävällinen patrulli vartioi aamuun saakka tilapäistä asuntoamme, saattoipa meidät vielä aamusella — tosin noin 100 m. välimatkalla — laivalaiturille.
Lakkia heiluttaen erkanimme laiturista.
Plantingin kievarissa Ylitorniolla tapasimme rakkaat ja raskaat pommisäkkimme, jotka heinäkuormassa olivat maanteitse saapuneet sinne jo ennen meitä.
Siellä tapasin myös opintoverini, metsänhoitaja Viljo Lyytikäisen. Hän oli edellisenä talvena hädin tuskin päässyt ryssien kahleita pakoon, sai suurien vaikeuksien jälkeen perheensäkin Ylitornioon, jossa nyt hoiteli värvärien ja alokkaiden rajanylikulkua. Hän oli väsymätön ja rohkea mies hommissaan. Päivät päästään hän sauvoi venellään joella, tutki jokaisen poukaman ja putaan löytääkseen aina uusia ylimenopaikkoja. Samaten saattoi hän tuntikausia makailla rantapajukossa kiikarillaan tähystellen ryssien vahdinvaihtoja vastarannalla. Ryssätkin urkkijainsa kautta olivat saaneet tietää Lyytikäisen hommista ja tunsivat hyvin hänen leveät hartiansa jo matkankin päästä. Kun hän opasteli miehiä rajan yli, ei kenenkään tarvinnut pelätä matkan epäonnistuvan. Kun Suomen puolelta oli tulijoita, ilmestyi erään asiallemme myötämielisen talon rannanpuoleiseen akkunanpieleen valkoinen liina. Silloin oli Lyytikäinen aina veneellään vastassa. Monet kymmenet ja sadatkin kerrat souteli hän rajan yli, milloin miehiä kuljettaen, milloin taas tiedustelumatkoilla.
Kuvaavaa Lyytikäisen toiminnalle oli se, että hän peräti harvoin turvautui toisten tietoihin. Jos joku asia Suomen puolella oli epäselvä, souti hän joen yli ja otti itse selvän tilanteesta luottamatta ylikulkijain puheisiin. Ryssät kyllä hänen matkansa tunsivat, mutta monista yrityksistään huolimatta eivät koskaan saaneet häntä "jyvälleen", vaikkakin Lyytikäinen usein sai kiittää pelastumisestaan korkeata kaislikkoa, jonne hän hävisi ryssien käsistä kuin sorsa metsämieheltä.
Kerran piti Lyytikäisen saattaa joen yli kiireellinen kulkija, joka Tervolan reittiä myöten pyrki Etelä-Suomeen. Tähän asti olivat ryssät vahtivuoroillaan kulkeneet edestakaisin jokirantatietä, ja oli Lyytikäisen ollut verrattain helppoa kaislikon reunassa uistellessaan heittää mies maihin silloin, kun vahtisolttu poistui loitommalle.
Viimeisten viikkojen tapahtumien johdosta oli kuitenkin vahtivuoroja lisätty, ja vartiointia muutenkin tiukennettu. Ryssät nykyjään makailivat rantapensaikossa tarkaten liikettä joen toisella puolella.
Matkaaja kiirehti lähtöä: "Hyvinhän tästä nyt pääsee, eihän tuolla näy niin ristin sielua koko rannalla."
"Älähän hättäile", sanoi Lyytikäinen, "vuottelehan tuolla kamarissa.
Minusta näyttää ranta aivan liian hiljaiselta."
Hän otti kiikarinsa ja hiipi puiden suojassa pienen ulkonevan niemen päässä olevalle pensaikolle. Siitä tarkasteli vastaista rantaa, vaan kaikkialla oli hiljaista. Talot olivat autioita, sillä olihan kuumin heinäaika, ja jokainen, joka kynnelle kykeni, oli painunut takamaille heinäntekoon. Ei näkynyt ryssiäkään missään; saattoivat hyvinkin näin helteisenä päivänä kuorsata kortteereissaan.
Mutta Lyytikäistä ei petetty — — —. Kului tunti, kohta kaksikin, yhä vain hän tarkasteli liikkumattomana. Sitten äkkiä sattui kiikariin outo välähdys vastarannan pensaikosta: kiväärinpiipusta heijastunut auringonsäde.
Lyytikäinen hyppäsi esille piilostaan, pui nyrkkiään ja huusi rasva tyynen joen yli: "Nouse pois sieltä pajukosta, kyllä minä sinun p—een olen jo nähnyt."
Ja katso, pensaikosta ryömikin ryssä, heristi kivääriään uhkaavasti ja käveli sitten jokitörmää ylös, häviten pohjoiseen johtavalle tielle. Pian olivat miehemme veneessä, ja ennenkuin nolattu ryssä kerkisi kierrokseltaan takaisin, oli matkamies jo Suomen puolella metsän kätköissä. — Lyytikäinen vaan "svirvlaili" haukia ruohikon reunassa.
KORPEA JA KANGASTA.
Metsähän on aina ollut meidän turvamme, ja metsäisiä polkuja, kenenkään jääkärin vielä käyttämättömiä taipaleita pitkin päätimme raskaine taakkoinemme painaltaa Kajaaniin.
Majatalosta luvattiin meille auto, ja sitä odotellessamme pistäysimme kahvilla Lyytikäisen maanpakolaiskodissa.
Tunti kului hauskasti jutellen, ja Lyytikäisen kertoillessa pakonsa vaiheita. Erikoisesti tuntui hänen mieltään painavan se seikka, että Metsähallitusta oli hänen toimintansa johdosta alettu ahdistaa, hän kun ei ollut ehtinyt pyytää virallista eroa.
Talon ystävällinen rouva tarjoili meille kahvia kupin toisensa jälkeen sanoen sen virkistävän pitkällä jalkamatkallamme. Lähtöä tehdessämme pyysi hän meitä kuukauden päästä saapumaan kummeiksi "eräälle odotettavalle", johon pyyntöön mielihyvin suostuimme, mikäli meitä ei vielä silloin ole ripustettu silmukkaan.
Auto oli lähtövalmiina majatalon pihalla, ajajana nuorempi Planting, asiamme täysin oivaltava mies.
Hän kertoi vastikään kahden upseerin käyneen tiedustelemassa, olimmeko onnellisesti päässeet perille. Olivat kehoittaneet "painamaan lusikan alas", se on, ajamaan kovinta vauhtia joen varrella sijaitsevien tullipaikkojen kohdalla, luvaten vastata mahdollisista peräänkyselyistä.
Lyytikäinen seurasi mukanamme. Täydellä kaasulla sivuutimme erinäiset tullipostit aina ohi Turtolan, huolimatta tienviereen kiiruhtavien tullimiesten viittoiluista ja pysähdysmerkeistä, kunnes ennen Pelloa Planting pysäytti auton ja kysyi, joko kohta räjähdämme atoomeiksi, sillä hän tunsi sieraimissaan kaasua, joka ei voinut johtua mistään muusta kuin matkatavaroistamme.
Tyhjensimme tavarat nopeasti tielle, mutta eihän niissä ollut mitään vikaa. Kohta sentään keksimme pahaaennustavan tuoksun syyn. Ylen helteisellä säällä oli poistoputken läheisissä puuosissa maali alkanut kiehua, ja se oli muuten rauhallisen Plantingin nenässä ennustanut turmiota.
Jossain Pellon ja Jarhoisten välillä olevan talon kohdalla pysähdyimme ja pyysimme venettä lainaksi koettaaksemme kalojen ruokahalua.
Vene meille auliisti annettiinkin, vieläpä ystävällisesti neuvottiin, että Suomen puoleinen tulliasema on vajaan puolen kilometrin päässä joen toisella puolen.
Läksimme "uistelemaan", ja pian istuimme kotimaan rantatörmällä. Pitkä lapikastaival oli edessä, ja näin yötä vastenhan sopi haukata voileipääkin vahvistukseksi Ylitorniosta ostamiemme sardinien säestyksellä.
Lyytikäistäkin pyysimme ottamaan osaa vaatimattomaan ateriaamme, vaan havaitsimme, että matkalle varaamamme näkkileipäpaketti oli unohtunut Ylitornion kievariin.
"Eihän miehiä leivättä laiteta matkalle", sanoi Lyytikäinen, ja estelyistämme huolimatta souti Ruotsin puoleiseen taloon, josta kohta toi kunnollisen annoksen oikeata reikäleipää.
Iltahämyssä katkoilimme jäniksen passilla taivalta maantielle ja siitä vielä kolmisen kilometriä itäänpäin Olosjoen rantaan, jonne saavuimme aamuyöstä. Joki — tai oikeammin puro — oli mielestäni sopiva oleskelupaikka harrille, jonka vuoksi ehdotin, että ongittaisiin jokunen kala aamiaiseksi.
Oikki ja Suvi halveksuivat ehdotustani ja laskeutuivat levolle sytyttämänsä nuotion ääreen.
Minua harmitti tällainen ylimielisyys. Etsin lompakostani Haaparannasta ostamani perhoset, taitoin vavan pajukosta ja tunnustelin, vieläkö kala tarttuu metsämiehen onkeen.
"Toiset syö toiset ei" sanoi entinenkin onkija, enkä parin tunnin odotuksella saanut kuin viisi korttelin mittaista harria.
Paistoin ne riutuvalla hiilloksella, ja ennenkuin lopetin ateriani, punasi nouseva aurinko jo puiden latvat, ja läheisiltä luhtaniityiltä tunkeutui valkoinen usva jokiuomaa pitkin kankaalle asti.
Järjestin ne viisi harrinselkäruotoa yksiriviseen rintamaan ja komensin sotaäänellä:
"Aufstehen! Nouskaa pojat harria syömään."
En tahdo kuvata niitä silmäyksiä, jotka kylmäverisesti kestin lähimpinä hetkinä, sen kuitenkin perhossiimaani keriessäni havaitsin, että kahvelipalat ja metrimakkara tekivät hyvin kauppansa.
Seuraava päivä korvasi kyllä aikaisemmat pettymykset, sillä onnistuimme pistooleillamme ampumaan metson ja koppelon; varsin tervetullut lisä muonavarastoihimme.
Aluksi Kolarin — Pellon pitäjien rajaa, sitten jalkapolkuja noudatellen saavuimme Meltaukseen. Siellä kuulimme, että ryssien ratsastavat patrullit vartioivat Rovaniemeen johtavaa maantietä. Vesireitti oli siis turvallisempi meille ja ostimmekin 80 markalla kievarista veneen, jolla aloimme viilettää etelää kohti.
Jos kuka arvoisasta yleisöstä kesämatkallaan saapuu Inarista käsin eteläänpäin, kehoittaisin häntä käyttämään samaa matkustustapaa. Sillä ihanampia heinäkuun öitä kuin tällä matkallamme, olen harvoin kokenut. — Virta venhettä vei, joskus airoilla auttelimme. Uistin lipui venheen perässä ja antoi aina illaksi tuoreen paistikalan.
Tutkin tällä matkalla Ounasjoen itärannan kykyni mukaan, ja tulin yllättäviin loppupäätelmiin. Ajattelin silloin, että jos minulla olisi rahaa, ja jos tänne perustettaisiin yhtiö rautatien rakentamiseksi Petsamoon, niin minä ensimmäisenä ostaisin kaikella liikkuvalla kapitaalillani osakkeita sanottuun yritykseen. Sillä Ounasjoen rannat ovat luonnostaan kuin valmiiksi rakennettuja rautatiepenkereitä. Ei muuta kuin pölkyt poikittain, kiskot pitkittäin, ja sitten veturi kiskoille. Kun kuitenkin monien kiireellisten asioiden takia en ole lähemmin kerinnyt tutustumaan tie- ja vesirakennuksiin, en kehoittaisi ketään ottamaan vakavalta kannalta ehdotustani. Voisi käydä samoin kuin edellisenä keväänä Muurmannin radalla. Siellä näet ryssät tekivät hirveällä touhulla rautatietä. Kuusimiehistä työsakkia kohti oli yksi työnjohtaja ja yksi lapio. Arvaa sen, että näin työ tuli tarkimmin tehdyksi.
Kankaalla työ kutakuinkin kävi laatuun, kun sorainen pohja oli vankka, mutta karjalaiset seudut tarjoavat tientekijälle runsaasti veteliä soita ja nevoja.
Talvi oli ankara, ja jängät vahvassa jäässä. Työnjohtaja muisteli kai historiankirjoista, että ryssät Japanin sodan aikana rakensivat rautatien jäätyneen Baikal-järven yli ja päätti nyt itsekin koettaa samaa keinoa nevalla. Kapulat lyötiin poikittain, kiskot päälle, ja niin valmistui uutta rataa kilometrittäin. Kestihän sellainen rata keveän työveturin painon, mutta rakentajat eivät olleet ottaneet huomioon, että Karjalan hetteinen neva ei nuku koskaan. Kun siis koeveturi lähetettiin aapaa halkovalle, linjasuoralle radalle, niin — hupsis — alusta petti, ja neva nielaisi koko otuksen. Hädintuskin pelastuivat kuljettaja ja lämmittäjä, veturista jäi vain savutorvi sammaleenpinnalle törröttämään.
Hetkisen mietittyään tarvittavien toimenpiteiden laatua arvelivat työmiehet, että "eihän tässä napilla pelata, kun ryssän henki on kysymyksessä"; hakkasivat savutorven poikki, löivät mutaa päälle, ja pian oli rata taas entisessä kunnossaan.
Tämän jutun kertoi minulle muuan mukanaollut, ja kertoja vielä elää, joten se on tosi.
Sekä uteliaisuus että asioittemme järjestely vaativat meitä poikkeamaan
Rovaniemellä asiallemme varman ja uskollisen ystävän, metsänhoitaja
Gottlebenin luona.
Saimme häneltä tärkeitä tietoja aikomaamme matkaa varten. Olosuhteethan olivat suuresti muuttuneet sitten kevättalven. Entisistä etappimiehistä oli moni mennyt leirille, joitakuita oli vangittu, ja useat jäljellejääneet kaipasivat edes hetkellistä jääkärin hahmossa esitettyä moraalista yllykettä, uskaltaakseen taas jatkaa toimintaansa.
Gottleben itse oli — jo nimensäkin vuoksi — "prikattu" ryssien kirjoissa. Saksalainen nimihän santarmien mielestä jo osoitti, että tässä on mies, joka vähintäin aikoo ampua rakastetun tsaarin. Osoittaakseen uskollisuuttaan tsaaria kohtaan, olisi hänen pitänyt, silloin kun ryssät muuttivat Pietarin nimen Petrogradiksi, muuttaa esi-isiltänsä saamansa nimen vaikka Gottegradiksi. Tämähän yksin jo olisi osoittanut hänet poliittisesti luotettavaksi.
Gottleben arveli, että aikomamme Kitkan-Kajaanin reitti olisi varmin, koska Kemin-Oulun rataa pidettiin tarkoin silmällä. — Rautateitse emme missään tapauksessa voisi rantatietä kulkea. Rovaniemen radallakin jo santarmit jokaisessa kulkijassa haistoivat "germanskij spion."
Voimiamme säästääksemme kahlehdimme haahtemme Kemijoen liikennettä välittävään höyrylaivaan ja pääsimme parilla markalla miestä kohti aina Pekkalan talon kohdalle, jossa yövyimme.
Täällä muuttuu Kemijoki koskirikkaaksi, eikä laiva pääse kiipeämään pitemmälle. Yhtämittaa sauvoen nousimme veneellämme sitä pitkin Auttijoen suuhun, ja päivän kerän loimottaessa lounaasta olimme kuuluisan Auttikönkään alla.
Sakari Pälsi on Suomen Kuvalehdessä vuodelta 1923 niin sattuvasti kertonut Auttikönkäästä, ettei minun kannata ruveta parantelemaan hänen kuvaustaan tästä yksinäisyydessään riehuvasta kalliononkalosta. Luvallaan lainaankin tähän kuvauksesta palasen:
"Kemi käymättä, mies Torniossa tappamatta ja pitäisi yöksi joutua Auttikönkähällen kylpömähän", kerrotaan vanhan peräpohjalaisen pirun luetelleen kiireitään, ja jatkuu kuvaus kylpypaikasta edelleen:
"Maineellaan Auttiköngäs peljättää matkan päästä, sen suuresta voimasta ja rajusta näöstä saa jo kaukana kuulla kuvauksia. Tosiasia onkin, että ensi kertaa putousta katsottuaan peräytyy sen ääreltä ja tavoittaa sopivaa puuta tuekseen. Putous on yllättävimpiä luonnonnähtävyyksiä, mitä meidän maamme voi tarjota. Se on aika korkea, sanottakoon kaksikymmentä metriä, vaikka luvut eivät olekaan soveliaita ilmaisemaan sen vaikuttavuutta."
Olimme siis tulleet pirun saunanlöylyille, ja kun emme halunneet häntä häiritä, vedimme veneemme könkään yläpuolelle, josta alkoi rannoilta veteen kaartuvien puiden varjostama tyven jokimatka Auttijärvelle.
Kalarikkaampaa järveä ei ainakaan eteläisemmissä vesistöissämme tapaa. Tuskin oli kymmenkunta metriä uistinkelastamme solunut veteen, kun siima vinkasi ja Oikki huikkasi, että "nyt se nappasi, se iso!"
Oikki veteli siimaa veneeseen, vaan tavallista suurempi siellä olikin, koska siima usein luisti takaisin sormien välistä.
"Nykäise se suoraan laidan yli", sanoin Oikille, peläten sen muuten riuhtovan itsensä irti, haavia kun meillä ei ollut.
Oikki nykäisi, kala nousi jo veneen laidalle, ja silloin katkesi tapsi. Hetkisen haukkoi hauki vettä kuin tapausta ihmetellen sitten painui se voimakkaalla pyörähdyksellä veden mustiin. — Heikotpa olivat haaparantalaisen kauppiaan vetimet.
Se oli tosiaan suuri hauki; suu kuin krokotiilin, ja vaikka päätä oli jo metrin verran veneenlaidalla, ei korvia vielä näkynyt.
Ensi aluksi ei kukaan puhunut mitään. Sitten puhuimme hyvin paljon ja nopeasti, mutta katson tarpeettomaksi toistaa tässä puheitamme.
Rauhallisina kiinnitimme uuden uistimen siimaan ja kun puolisen tunnin kuluttua laskimme maihin järven lounaisrannalla, oli saaliinamme kolme kilonpainoista ahventa ja pari samankokoista haukea, pienemmistä puhumattakaan.
Rantaa varjosti jyrkkä kallio tarjoten hyvän yöpymispaikan juurellaan. Kohta roihusi nuotio, ja ahvenet paistuivat vartaissa. Suvi kuitenkin oli vähän yrmeä, kun hän ei ollut vetänyt yhtään niistä suuremmista ahvenista ja sanoi luopuvansa koko kalansyönnistä.
Tikkurieskaa ja kuivettunutta metwurstia hän sitten pureskelikin iltaisekseen ja laskeutui levolle nuotioksemme kaadetun kelon viereen. Oikki ja minä söimme kiloisen ahvenen mieheen, jonka jälkeen joimme litranverran teetä.
Parisen tuntia olin tainnut nukkua, kun heräsin äänekkääseen yksinpuheluun. Suvi siinä jutteli itsekseen ja tuntui syyttelevän meitä murhapolttoyrityksestä ja tupakkamassinsa polttamisesta. Tuli oli näet yön kuluessa hivutellut liekkinsä keloa pitkin Suven housuihin ja polttanut kelolle asetetun tupakkamassin. Piippu toki säilyi.
Ehtoosta ja aamusta tuli taas helteinen päivä. Kruununmetsissä järven itäpuolella riehui valtava metsäpalo, ja koko seutu oli kitkerän savun peittämänä, jotta aurinkokin vain kaamean punaisena pyörylänä kumotti sen läpi.
Jo varhain aamulla oli Auttijärvi jäänyt jälkeemme ja nyt soutelimme kartalla varsin suoraa, mutta luonnossa verrattoman mutkikasta Korojokea pitkin kohti Kitkan vedenjakajaa. Korojoki mutkittelee puolella juoksullaan parinmetrin korkuisten rantaäyräiden välissä laajojen luonnonniittylakeuksien läpi. Niin mutkikas se paikoin oli, että usein luulimme soutavamme aivan ympyrää.
Kun joki metsänlaidassa kapeni niin, että airot jo rantoja hipoivat, nostimme veneen suuren kuusen suojaan, jonne sen peitimme havuilla halkeilemisen estämiseksi.
Posionperään johti kapea polku metsien halki, Kitkan laivan "salongissa" pääsimme Raistakkaan, ja seuraavana aamuna oli Taivalkosken maantie lapikkaan alla.
Puolisen penikulmaa ennen Taivalkosken kirkonkylää tapasimme eräällä suolla metsänhoitaja Volasen, joka kauniin rouvansa kanssa poimi siellä lakkoja. Hän saattoi meitä majataloon saakka ja pyysi iltapäivällä käymään luonaan.
En tiedä, mitkä vaistot ihmisten kulkuja ohjaavat, omituiselta tuntui minusta vain, kun iltapäivällä heti Volasen luo saavuttuani sinne tuli myös nimismies.
Keskustelimme jokapäiväisistä asioista, Volanen esitti minut jonkunnimisenä metsänhoitajana, joimme kahvia, ja sitten nimismies poistui. Ennen lähtöään hän isännällemme kahdenkesken ilmoitti minua etsittävän valokuvakuulutusten avulla ja kehoitti Volasta varoittamaan minua uskaltautumasta liian kauas Etelä-Suomeen. En tiedä, oliko hän tuntenut minut valokuvan perusteella, vaiko saanut jo etukäteen tiedon tulostamme. Joka tapauksessa olin sangen kiitollinen varoituksesta.
Lähin päämäärämme, Kajaani, oli Savon radan loppukohtana tunnettu meikäläisille kulkijoille vaaralliseksi. Kaiken lisäksi etsivät poliisiviranomaiset paraikaa jotakin kotkalaista suurrosvoa, ja vähäisimmästäkin syystä saattoi mies joutua kuulusteltavaksi sekä tarkastettavaksi, ja sitähän taas eivät meidän pommisäkkimme sietäneet enempää kuin omat persoonammekaan.
Raskaitten taakkojemme takia tilasimme majatalosta hevoset. Kiireellisenä heinäntekoaikana ei niitä kuitenkaan sinä iltana liiennyt kuin yksi, ja sillä minä jatkoin matkaa joutuen siten päivänmatkan seuralaisteni edelle.
Käsittämättömältä tuntui, että Taivalkosken-Puolangan väliselle taipaleelle on 12 kilometrin matka jätetty maantiettä. Jos halusit kärrypelillä tai autolla matkustaa sanotun välin, sait tehdä sen Pudasjärven-Oulun-Kajaanin kautta. En tiedä, lieneekö tie nyttemmin jo tehty. Silloin ainakin jo tästä seikasta tunsin, ettei Ilmari Kianto syyttä ole näiden seutujen orpoutta toitottanut.
Katkesihan se tietönkin taival, vaikka yksin astellessani sitä pahasti manailinkin. Maantien varteen ehdittyäni sain taas kyytihevosen ja puheliaan kyytimiehen, joten öinen matkamme Puolangalle ei tuntunut yksitoikkoiselta.
Kyytimies kertoi kuljettaneensa paljon salaperäisiä kulkijoita pohjoiseen päin, ja vaikka vakuuttelin, etten minä millään muotoa kuulunut sellaisiin, kehoitti hän varomaan Puolangan nimismiestä, joka hanakasti vahti kaikkia matkamiehiä. Talvellakin oli kantanut suuria kiviä asuntonsa ohi johtavalle tielle akkunansa alle, jotta matkaajan reki kaatuisi niihin, ja hän yöpuultaan kerkiäisi toimittamaan tarkastuksen. — Aate siis suuresti vivahti nykyiseen vaijerisysteemiin. Ihmiset näille hänen hommilleen nauroivat, sillä, lisäsi kyytimieheni, "eihän sellainen ukonkäppyrä saisi kiinni pientä poikaakaan."
Minä kerroin saapuvani metsänhoidolliselta tarkastusmatkalta Lapista.
"No sittenhän te olette kai samaa joukkoa kuin se Kajanteri ja Lakari, jotka tunti sitten lähtivät meiltä. Nehän tulivat myös sieltä ylämaista ja puhuivat joistain suojametsistä?"
"Samaa sakkia, kyytihevosen puutteessa jäin vain jälkeen."
"Kyllä me heidät Puolangan kievarissa tavoitamme", arveli kyytimies. Tämän jälkeen hän muuttui vähäsanaisemmaksi, ja vaikkakin arvasin hänet mieleltään meikäläiseksi, en katsonut tarpeelliseksi ilmaista liikkuvani samoilla asioilla.
Oletetut matkatoverini, professori Cajander ja tohtori Lakari, jotka tosiaan tekivät paluuta eräältä suojametsäalueita koskevalta tutkimusmatkaltaan Perä-Pohjolasta, olivatkin yöpyneet matkan varrella, joten en heitä Puolangan kievarissa vielä tavannut. Vasta aamulla kahvia tuodessaan kertoi emäntä herrojen jo saapuneen ja kysyi, katetaanko aamiaiseni samaan pöytään kuin professorienkin.
"Tottakai me yhdessä syömme", vastasin.
Hämmästyksen sekaisin ilmein katsoivat pöytätoverini minuun istuutuessani haikailematta — tosin kohteliaasti kumartaen — varatulle paikalleni ruokailuhuoneessa.
Keskustelumme oli aluksi jäykänpuoleista, kunnes tohtori Lakari emännän poistuttua rohkaisi mielensä kysyen mutkattomasti:
"Mitäs sinne alas nyt sitten oikein kuuluu?"
Selvittelin harjoitusten edistymistä ja saksalaista komentoa, olisinpa kohta näyttänyt sotaliikkeitäkin, kun huoneeseen astui ovelle koputtamatta pitäjän nimismies keskeyttäen esitykseni ja tungettelevasti katsellen meitä ynnä ruoka-annoksiamme.
Puurolusikkaa pitelevää kättäni nyki vaistomaisesti takataskuun päin, siellä kun oli tarpeellisia tilanteita varten varattuna n.s. pääpillereitä, mutta nähtyäni vieraamme lyhyen varren, arvelin lusikallakin selviäväni mahdollisesti koituvista kommelluksista.
Huoneeseeni jättämäni pommisäkin suhteen olin jonkunverran hermostunut, mutta siihen aikaan oli ihmisillä vielä siksi paljon kunniantuntoa, etteivät asianomaisen poissaollessa menneet kopeloimaan hänen matkatavaroitaan. (Nykyjäänhän ei kotonasi saa olla edes pientä lokeroakaan, johon kaikenlaisten nuuskijoitten haisevat hyppyset eivät lain suojalla pääsisi ronkkimaan.)
Tutkittuaan tarkkaan matkustajaluettelon poistui nimismies pihamaalle; vielä melkoisen ajan aamiaisemme jälkeen huomasin hänen kyräilevän nurkkien takana, vaikkei luullakseni siellä ollut minkäänlaista virantoimitusta.
Majatalon isäntä tuntui olleen jääkäriliikkeen ystävä. Hevosmatkallamme Mieslahteen kertoi hänkin kyydinneensä monenlaisia kulkijoita ja sanoi, että "ne muutamat tuntuvat olevan oikein reippaita poikia."
Kajaanissa hain ensi työkseni käsiini apteekkari Ilmari Arvelan. Minut nähdessään hän vallan kauhistui:
"Oletko sinä aivan hullu, kun tulet tänne suoraan suden suuhun; eikö siellä ole enää ketään muuta lähetettävänä? Veljesi on vangittu pari viikkoa sitten, ja sinut tuntee kohta koko Pohjois-Suomi. Varmasti käy liikkumisesi täällä mahdottomaksi."
"Älähän nyt hätäile; eiköhän tässä vielä pärjätä. Pannaan kuriirit kiertämään."
Veljeni vangitsemisjuttu askarrutti ajatuksiani; tietysti koirankuonolaiset ryssät minuakin nyt vaanivat kaikkialla.
"Jopa on veljessarja joutunut hajalle", arvelin mielessäni: vanhin veljeni Englannin armeijassa jossain Port Suezin seuduilla, keskimmäinen Shpalernajassa tyrmässä ja minä nuorin laukkaamassa saksalaisten juoksupoikana ympäri napapiiriä.
Kun maailma oli maalattu perin mustaksi muodoltaan ja vihaiseksi meitä kohtaan, emme uskaltaneet enää liikkua kolmisin. Kukin painuimme omille asioillemme; erotessamme sovimme vain päivästä, jolloin taas kohtaisimme toisemme Kajaanissa lähteäksemme yhdessä paluumatkalle.
OIKIN MARATOONI.
Matkatavaramme pommit lähetettiin eri teitä määräpaikkoihinsa. Pietarin reitillä keksi Raivolan asemalla toimiva sähköttäjä Niemann varsin mukavan kuljetustavan. Hänellä rautatievirkailijana oli lupa matkustaa rajan yli miten usein halusi ilman, että epäilyksiä syntyi. Hän otti muutamia "esineitä" kerrallaan mukanaan vaunuun ja piilotti ne puulaatikkoon, jota ankarat tullimiehet Valkeasaarella eivät älynneet tarkastaa. Kun matkustajat olivat Pietarissa poistuneet asemalta, noudettiin tavarat taas kätköstään ja lähetettiin sukulaistensa luokse.
Pohjoisemman rajan yli oli kuljetus turvallisempaa, mutta lapikas siinä kului.
Samoihin aikoihin matkustivat auliit auttajamme toimintamme hermokohtiin järjestelytöihin, ja parin viikon kuluttua alkoivatkin asiat selvitä. Nyt emme enää tarvinneet peljätä kirjeidenkään pidätyksiä, kun saatoimme etappimiehille jakaa viidenlaisia salamusteita, joiden kokoomuksesta ei ryssillä ollut aavistustakaan, eivätkä he keinoillaan kyenneet saamaan kirjoitusta esille.
Postimerkin asento kirjekuoressa aina ilmaisi saajalle, mitä mustetta kulloinkin oli käytetty.
Kohta lähestyi se päivä, jonka olimme määränneet kohtausajaksemme Elja
Rihtniemen luona Kajaanissa.
* * * * *
Varovaisuuden vuoksi nousin junasta jo Murtomäen pysäkillä, josta tepastelin metsänhoitaja Lagukselta saamani tukkimitta repustani roikkuen. Sen piti näet osoittaa, että kuljin metsähommissa. Kaupungissa yövyin metsänhoitaja Röngän luona. Nukuttuani edellisen yön kuusen juurella sääskien kynsissä, nautin nyt sen sijaan pehmeästä vuoteesta sitä enempi. Tuntui näinollen hiukan epämieluisalta, kun Rönkä aamulla herätti minut kuin kasarmissa.
"Nyt se s—n santarmi otti Suvirinteen kiinni."
Siristelin unet silmistäni ja päästyäni tolkkuuni sanoin:
"Ei se voi olla mahdollista, sillä Suvirinnehän tulee kaupunkiin vasta päivällä."
"Sitte se oli Villamo. Minä näin kuinka ne painoivat peräkkäin seminaarille päin. Kaikki poliisit ovat liikkeellä. Kyllä sinun nyt täytyy lähteä."
"Jos kerran kaikki poliisit ovat liikkeellä, niin mitäs minä siellä enää teen. Eiköhän liene viisainta, että odottelen täällä, kunnes kaupunki rauhoittuu."
"Kyllä ne perhanat löytävät sinut täältäkin. Eiköhän sittenkin ole viisainta, että menet metsään piiloon."
"Mennään sitten metsään, ettei huoneelle tapahtuisi häpeätä."
Kadulle tultuani näytti tosiaan jotain erikoista olevan tekeillä, sillä väkeä riensi Ämmälle päin kuin paraatia katsomaan.
Arvaten läsnäoloni siellä tällä kertaa hyödyttömäksi, ja kun en halunnut joutua todistajaksi mihinkään tappelusjuttuun, ohjasin kulkuni metsäänpäin vievälle kadulle. Kyllähän näissä oloissa mies aina saadaan pois kajaanilaisesta vankilasta, mietin itsekseni. Olihan meillä vielä sentään niin paljon "munitsuunia" käsillä, että saatoimme räjähdyttää vaikka yhden kaupunginosan ilmaan.
Kävelin pitkin autiota katua harmitellen, etten ollut saanut vielä
Pokkia, tai Rihtniemeä käsiini, kun eräästä avatusta akkunasta kuului:
"Terve Pekka, johan olet palannut etelästä."
Huutaja oli kapellimestari Eino Wirnes, Helsingistä saapuvan salaisen postimme välittäjä. Ajatuksissani kulkien en ollut edes huomannut, mitä katua kuljin.
"Käyhän sisään, aamiainen on heti valmis."
Wirnes ei vielä tietänyt mitään sattuneesta kahinasta. Kun kerroin hänelle siitä, sanoi hän nauraen:
"Äkkiä ne ovat tämän kaupungin poliisit ja santarmit vaarattomiksi tehdyt. Vähältä piti etten yhtä jo eilen ampunut, kun tuli postia nuuskimaan."
Mainitut viranomaiset olivat jo uhkailleet Wirnestä pitemmän ajan vangitsemisella, mutta siitä huolimatta hän säännöllisesti toimitti veturinkuljettajan tuoman postin perille. Rohkea esiintymisensä piti poliisit hänestä loitolla avoimella kentällä. Sen he taas tiesivät, etteivät kotitarkastuksessa löytäisi mitään.
Söimme suuruksen kuten aikanaan Sandels, joskaan ei aivan samanlaisissa olosuhteissa, niin kuitenkin samanlaisin tuntein. (Minä kuvittelin itseäni Sandelsiksi.) Silloin saapui adjutanttikin Elias Väyrysen haahmossa harppoen pitkin santaista katua.
Mainitsin hänen nimensä akkunassa, ja tuokiossa oli hän huoneessa:
"Täälläkös sinä peijakas oletkin, ja me kun olemme tuntikaupalla etsineet metsästä."
Nyt kuulimme päivän tuoreimmat uutiset. Väyrynen kertoi:
Villamo oli saapunut junalla kaupunkiin, kävellyt kenkäpuotiin, josta osti pieksut. Astuttuaan kaupasta odottivat poliisi Pietarinen ja santarmi ulkopuolella kehoittaen seuraamaan poliisikamariin. Villamo seurasi kehoitusta. Poliisikamarin edustalla olevalla torilla jätti santarmi Villamon Pietarisen huomaan lähtien itse Ämmän sillalle päin.
Poliisikamarin portille tultuaan Villamo nähtävästi muisti erään paljon käytetyn iskulauseen, joka puhuu vapaudesta y.m. Kun jo oli parisen katunurkkaa veljeilty Pietarisen kanssa, oli jo vapaudenkin aika, ja iskulause sattui Pietarista päin naamaa sortaen hänet pakaroilleen kadulle. Näin oli saavutettu melkoinen tasa-arvoisuus, — Pietarinen oli näet puolen metriä pitempi Villamoa. Vapauttakin oli nyt tarpeeksi, ja Villamo painalsi torin poikki seminaarille päin. Santarmi oli nähnyt tämän parissa sekunnissa tapahtuneen välikohtauksen ja lähti kiivaasti otattamaan Villamon jäljestä. Villamon isänmaallinen innostus oli kuitenkin suurempi kuin santarmin, sillä hän ehätti ensimmäisenä suvannolle, jossa oli kymmenittäin veneitä. Köysi poikki vain, ja muutamilla voimakkailla aironvedoilla oli vene keskellä suvantoa. Siellä Villamo tempasi povestaan mauserin, veti sen vireeseen ja souteli rauhallisesti toiselle rannalle. Hattu ja reppu olivat jääneet poliisikamarin portille.
Jo oli santarmikin kerinnyt hengästyneenä rannalle. Kovasti käsiään huitoen huusi hän: "Ottaga giinni, ottaga giinni", tarkoittaen huudoillaan herättää toisella rannalla hommailevien tukkimiesten huomiota. He, luullen voivansa nyt toimittaa jotain suurta, kerääntyivät puoliympyrään rannalle keksit valmiina ottamaan kiinni olettamansa suurrosvon.
Rantaan päästyään ojensi Villamo mauserinsa:
"Puolen tietä postille", — ja jätkien rintama aukeni keskeltä leveämmäksi kuin tarvis olisi vaatinutkaan.
Villamo hyppäsi rantatöyräälle ja kääntyi jätkiin päin: "Antakaa joku teistä minulle lakki, ettei lakitta tarvitsisi lähteä matkalle."
Jätkät seisoivat hölmistyneinä eikä kukaan liikahtanutkaan.
Villamo hävisi metsän peittoon.
Jäljestäpäin, saatuaan tietää, mikä mies oli laatuaan, olivat he keskenään tuumailleet:
"Olisi sille sentään pitänyt lakki antaa. — Vaan kyllä oli miehellä hyvät aseet. Seitsemänpiippuista revelvooriakin vain heilutteli."
Toisella rannalla katseli santarmi neuvottomana tapauksen kulkua. Joku paikalle kerääntyneestä yleisöstä kysyi, eikö hänellä ole asetta, millä ampua.
"Kyllä on, vaan ei se kanna noin pitkälle", vastasi santarmi.
Asiain nykyisellä ollen emme voineet ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Sen kyllä tiesimme, etteivät santarmit ja poliisit Villamoa metsästä ota. Mutta emme mekään uskaltaneet lähteä hänen jäljilleen, kun Kajaanin-Paltamon välinen metsä ihan vilisi etsijöitä. Santarmien mukana otti etsintään osaa useita kaupunkilaisiakin, ja Väyrynen oli innoissaan:
"Kyllä tämä sentään oli hyvä sattuma; nyt kerrankin näemme, keitä santarmien palveluksessa on. Sinne meni pyssyt olalla äsken parikin miestä, joita olen jo kauan epäillyt."
Kun kaupungin koko esivalta oli metsästysmatkalla, saatoimme huoletta liikuskella kaduilla. Pian oli koko Kajaanin etappi koolla, ja menimme turistihotelliin kahville. Sinne en muutamaa tuntia aikaisemmin olisi kuolemaksenikaan poikennut, sillä heti olisin saanut jälkeeni santarmin, ja olisi syntynyt turhanpäiväinen rähinä, jota aina koetan välttää hotelleissa.
Nyt istuimme siellä vapaasti. Avonaisista akkunoista kuului Ämmän mahtava kohina, emmekä malttaneet olla kajauttamatta:
"— ——— Wer will des Stromes Hüter sein——" niin että se kuului yli hiljaisen kaupungin.
Joukkoomme oli jo kerinnyt Suvirinnekin, saapuneena seuraavalla junalla
Villamon jälkeen.
Heti asemalta oli häntä lähtenyt seuraamaan eräs henkilö, jonka esiintymistä ja silmien välkettä Suvi ei suvainnut. Tunnustellakseen miehen tarkoituksia, poikkesi hän muutaman vajan taakse ikäänkuin jollekin asialle. Varjo seurasi mukana.
"Mitäs helv—ä sinä minun perässäni juokset; eikös nyt enää saa rauhassa k—aan", kivahti Suvi.
"Kukas teitä kaikkia kulkijoita tietää, millä asioilla liikutte.
Onkohan teillä passiakaan."
"Minulla onkin sellaiset passit ja protokollat, ettet sinä ole eläissäs nähnytkään. Ja nyt ala laputtaa vähän äkkiä, äläkä kurkistele toisen hommia."
Mies poistui, ja Suvi saapui häiritsemättä kaupunkiin.
Siltä varalta, että Villamo sittenkin joutuisi satimeen, suunnittelimme turistihotellissa ohjelman hänen vapauttamisekseen. Kaupungilla kerrottiin Kuopiosta kohtapuoleen saapuvan jonkun santarmieverstin mukanaan 16 santarmia jatkamaan Villamon etsintää. — Vähänpä tunsivat sentään santarmit meikäläisiä ja maamme luontoa luullessaan Kajaanista pohjoiseenpäin leviäviltä saloilta saavuttavansa sinne häipyneen miehen. Tuntien Villamon luonteen arvasimme kuitenkin, ettei hän noin vain ilman muuta ota jäniksenpassia; tuleehan nyt toki, ellei muuta, niin sanomaan hyvästit kajaanilaisille kavereille.
Illan lähestyessä menimme tohtori Arvelinin autiolle huvilalle Oulujärven eteläpuolella, joku kilometri kaupungista odotellaksemme mahdollisia tietoja. Valtasimme siellä erään yläkerroksen ilmavan huoneen, kannoimme korvollisen vettä virkistykseksemme enkä huomannut, mistä siihen korvon viereen ilmestyi pullo oikeata skottilaistakin. Vuoron perään pidimme vahtia pihamaalla.
Puolenyön tienoissa ilmoitti vahti, että äsken oli Paltaniemestä käsin soutanut mies, jolla, mikäli hän hämärässä saattoi erottaa, ei ollut päänpeitettä. Tunnin kuluttua hälyytti toinen, että veneellinen huutavia ryssiä saapuu melkein suoraan huvilan rantaan.
Pihalle tultuamme totesimmekin ilmoituksen oikeaksi, sillä kova mölinä läheni huvilaa. Peräännyimme nopeasti kaupunkiin, ja ensimmäinen siellä kohtaamamme henkilö oli — Villamo. Hattu päässä, piippu suussa ja mies terveenä; silloinhan on kaikki hyvin. Hatun oli hän jo kerinnyt käydä lainaamassa joltain tuttavaltaan ja halusi nyt tavata meitä toisiakin saamansa osoitteen mukaan.
Hän kertoi jo aikaisemmin päivällä aikoneensa tulla kaupunkiin, vaan hatuttomin päin ei oikein iljennyt, piilottelihe vain metsässä. Iltamyöhäisellä tuli jo kaipuu niin suureksi, että piti "lainata" vene ja saapua kiertoteitse, Ämmän silta kun oli vartioitu.
Kaupungissa ei ollut turvallista viipyä ja Rihtniemi sanoi, että "painukaa pojat kiiruusti pohjoista kohti", vaan se ei vielä käynyt laatuun. Etelästä ja lännestä odotettiin lähettejä, ja kaiken uhallakin oli jäätävä odottamaan, kysymys oli vain paikasta.
Kuutisen kilometriä Kajaanista eteläänpäin hevostien ja junatien välisellä metsätaipaleella on pieni lampi ja lammen rannalla erämiesten rakentama maja kivikiukaineen. Sen katsoivat kajaanilaiset sopivaksi oleskelupaikaksemme ja lähtivät meitä sinne opastamaan. Kun sorsajahti oli juuri alkanut, ottivat he haulikkonsa mukaan, jotta retki näyttäisi metsästysretkeltä. Tarpeellinen tämä varokeino olikin, sillä puolimatkassa tapasimme kaksi siviilipukuista poliisia palaamassa etsiskelymatkaltaan. Nähdessään tutut kaupunkilaiset haulikkoineen, he hyvää iltaa toivottaen sivuuttivat meidät, — onnekseen. Jos vain kolmisin heidät tapasimme, olisi etsintämatkansa ratkaistu siinä hiekkaisella harjulla.
Eino Wirneksen, Oulun lähetin saavuttua kolmantena päivänä papereineen kämpällemme mukanaan aimo kantamus ruokatavaroita matkaamme varten, saatoimme ajatella korpivaellukselle lähtöä. Wirnes kertoi ryssien ja poliisien yhä etsivän Villamoa. Santarmieversti oli matkustanut aina Suomussalmelle asti. Kuuleman mukaan oli heillä jo tiedossaan, että meitä oli kolme samaan joukkoon kuuluvaa, "kolme musketööriä", eli kuten Heldt Tukholmassa sanoi: "Die drei wilde Kerls da oben".
Asiamme eivät enää vaatineet viipymistämme, ja aamuyöstä päätimme lähteä kohti Lappia.
Yö oli haudantyyni, ympäröivältä rämeeltä noussut usva peitti lammen pinnan kuin käärinliina. Oikki pilkkoi puita avoimesta ovesta loimottavan kiuastulen välkkeessä, Suvi keitteli majassa teevettä, ja minä peseskelin lammen rannalla ainoata nenäliinaani. Tunnelma oli mitä rauhallisin, ja mekin tunsimme hyvin sopeutuvamme luontoon.
Äkkiä kuulin lammen toiselta rannalta metsäkanan nauravan räkätyksen, sellaisen, kun se päästää tullessaan yllätetyksi. Hetken kuluttua kuului ääni uudelleen, tällä kertaa vähän edempänä.
Lopetin kiiruusti pyykinpesuni ja ilmoitin havaintoni tovereilleni Arvostelimme tilanteen seuraavasti: Jos siellä oli joku ihminen, ei se voinut olla metsämies, sillä pimeyden takia ei voinut enää ampua. Kulkijalla täytyi siis olla muita harrastuksia, esimerkiksi meihin. — Aikomus oli nähtävästi järven ympäri kiertäen tehdä saartoliike, koska he arvelivat meidän vartioivan maantieltä kämpälle johtavaa polkua.
Kun emme kuitenkaan olleet järjestäneet minkäänlaista vartiointia, saattoi maantieltä saapuva saartoketju jo vaania läheisessä pensaikossa odotellen vain toisten saapumista. Päätimme, että minä riennän järvenrantaa pitkin ottamaan selkoa, tuleeko sieltä ketään, Villamo pilkkoo silmänlumeeksi puita edelleen, jolla aikaa Suvi kämpässä kiiruusti ahtaa tavarat reppuihin.
Etenin kämpästä parisataa metriä rämeen laitaan. Siinä odottelin melko tovin ja melkein jo uskoin, että kettu se vaan on metsäkanaa peloitellut, kun korviini alkoi kuulua tuttua ääntä, sellaista litinää ja loksotusta, joka syntyy, kun ihminen kävelee vetelässä suossa ja nostelee saappaitaan. Tyvenessä yössä se kuuluu kauas.
Äänistä päättelin tulijoita olevan useampiakin. En jäänyt heitä odottelemaan, vaikkakin suon laidasta, kaatuneen kelohongan takaa olisin voinut aikaansaattaa tuhoakin pitkällä parabellumillani. Riensin kämpälle, siellä heitimme reput selkämme ja hävisimme nopeasti eteläisen kummun taa "kuin kuvajaiset hattarojen".
Kuten näyttelijät, jätimme mekin poistuessamme kulissit entiselleen; pirtin oven auki, lekottavan tulen uuniin, jonka loimo paistoi kauas yli lammen; lisäsimmepä vielä pari kannonväkkyrää pesään, jotta tulijoillakin olisi lämmintä.
Kajaanin tiestä erkani toinen, vastavalmistunut, Nuasjärven etelärantaa seuraava maantie Sotkamoon, ja sen katsoimme soveliaimmaksi kulkea. Ennen tienhaaraa tapasimme kajaanilaiset etappimiehet, jotka keskellä yötä olivat lähteneet varoittamaan meitä. Heidän tietämänsä mukaan oli koko etsintäjoukkue liikkeellä kämpällemme. — Olimmehan tosiaan päässeet kuin koira veräjästä.
Kaikki oli siis hyvin. Kajaanilaiset palasivat kotiinsa me käännyimme metsätaipaleellemme. Suuremman moraalisen vaikutuksen aikaansaamiseksi esitimme kivääriotteita ja komensimme kaikuvasti saksankielellä. Villamo ja Suvirinne muodostivat ryhmän, minä komensin paraatimarssia, ja päätä kääntämättä, kättä huiskauttamatta katosimme santaisen tienpolven taa.
Rihtniemi oli kehoittanut meitä pysähtymään Hallan Ukon luokse, siksi kunnes eräs pommiasia oli selvitetty. Lupasi lähettää tiedot sinne, ja tätä varmaa levähdyspaikkaa kohti lapikoimme pehmeätä tietä myöten. Sotkamon kirkonkylän sivuutimme laulamatta, sitten taas metsätaipaleella kajahteli: "Det gingo tre jäntor i solen". Laulu sopi niin erinomaisesti meihin, se oli kirjoitettu kuin meidän matkastamme.
Puolentoista vuorokauden kuluttua saavuimme Hyrynsalmen kirkonkylän majataloon. Emäntä katseli meitä tiukkaan, sanoi sitten:
"Teitä on täällä jo odotettu."
"Kuka sitten?"
"Hallan tyttö ja poika ovat jo aamusta saakka täällä istuneet. Juuri lähtivät rantaan."
Ihmettelimme, miten tieto tulostamme oli näin nopeasti kerinnyt perille, vaikkakin tarkoituksemme oli liikkua aivan huomaamattomasti. Emäntä kertoi, että Rihtniemen Elja se tänne jo eilen sanan toimitti ja käski saattaa sanan Ukolle.
Ehtoo vaihtui jo yöksi saapuessamme Hallan avaraan pirttiin. Kylpy oli lämmitetty, vastat haudottu, ja Ukko itse heitteli löylyä, varsin tarkoituksella korventaa meidät elävältä ja aina väliin kysyen: "Vieläkö lyön?"
"Lyö vaan, jos itte tulet tänne tuhannen palavaan pätsiin."
Ja tulihan Ukko, rapsutteli vastallaan eikä vielä kunnolla hionnutkaan, kun minä jo läksin vilvoittelemaan.