language: Finnish

HERRANA JA HEITTIÖNÄ

Pommarin ja värvärin muistelmia sotavuosilta

Kirj.

SULO-WEIKKO PEKKOLA

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1927.

SISÄLLYS:

Lukijalle.
Isäntä vaihtuu.
Ensimmäiset edesottamiset leirillä.
Pitennetty loma.
Alokkaita ja lomallaolijoita Tukholmassa.
Sotaopintoja jatketaan.
Värvärinä.
Kolmensadan takaa-ajo.
Ystävämme kasakkakapteeni.
Aseita etapille.
Poroilla halki Lapin.
Kibergin kalastajana.
Mitä Venäjältä kuuluu.
Hylkeitä ja turskia.
Kilpisjärven pamaus.
Elokuvia Tukholmasta.
Kolmoset matkalla.
Korpea ja kangasta.
Oikin maratooni.
Koskenlaskijoina.
Haaparantalaisia.
Hoitokomitea.
Pommarikurssilla Berliinissä.

LUKIJALLE.

Tarkoitukseni näillä muistelmilla ei suinkaan ole esittää joitakin, diplomaattisen tärkeitä tapahtumia tai pöyristyttävän rohkeita sankaritekoja, — niistähän on jo runsaassa jääkärikirjallisuudessamme kerrottu enemmänkin kuin tarpeeksi. Tahdon vain kuvata muutaman etapille komennetun jääkärin matkojen vaiheita samoinkuin joitakin mielialoja ja sattumia harjoitusleirillä, siten kuin ne kylmästi katsoen mieleeni muistuvat. Olen niinmuodoin jättänyt tuon pyhän ja salaperäisen — ja usein myös harhaanjohtavan glorian pois, ja esiintyvät kuvaamani henkilöt tässä arkivaatteissaan kuten muutkin kuolevaiset.

Tekijä.

ISÄNTÄ VAIHTUU.

    Antakaa keisarille, mikä keisarin on.
    Ja ottakaa pois, mikä hänelle ei kuulu.

Valju helmikuun aurinko oli jo noussut, kauniisti purppuroiden vaarojen valkopeitteiset rinteet ja lumitaakkaiset petäjien latvat, kun kuusimiehisenä joukkona aloitimme päivän työmme Ohtavaaran juurella. Oli pakkasta siinä 35º C, puut paukahtelivat metsässä, ja huurremetsotkin olivat kesyjä kuin kotilinnut, pää hartiain välissä vain istuskelivat mäntyjen latvoissa, silloin tällöin raapaisten tukollisen havuja nokkaansa.

Olin silloin — vuonna 1915 — määrätty hoitamaan Jongunjoen hoitoalueen metsänhoitajanvirkaa ja toimitin nyt siinä ominaisuudessa tukkipuuleimausta hoitoalueeni etäisimmässä kolkassa Venäjän rajan kupeella.

Lunta oli lähes puolitoista metriä, ja se oli lisäksi pehmeätä, joten leimaustyö ei oikein ollut mieleemme. Mutta kun siinä aikamme hiihtelimme harjua ylös ponnistellen, toista taas alas sujauttaen, sai vähitellen oikea metsämiehen tuntu vallan miehissä, ja kohta työntyi korvia suojaava naapukka takaraivolle antaakseen kuivan talvi-ilman jäähdytellä höyryäviä ohimoita.

Näinpä hangessa rämpien saavuimme aukean ja laajan suon laitaan. — Kun äkkiä synkästä metsästä sukeltaudut aavalle, pysähdyt vaistomaisesti tähyämään kuin villieläin, joka milloin saalista katseellaan tavoittaen, milloin vaaraa vainuten pälyilee ympärilleen suojelevan puun varjossa, valmiina tarvittaessa painumaan takaisin metsän pimentoihin.

Niin meiltäkin suon laidassa työ keskeytyi kuin yhteisestä sopimuksesta. Istuuduimme suksillemme ja panimme tupakaksi antaen katseemme liitää yli auringossa kimaltelevan hangen, joka väriloistossaan olisi saattanut minkä hyvänsä kultasepän näyteakkunan varjoon.

Tällaiset tupakkatunnit työn lomassa ovat kuin keitaita erämaassa, vaikkakin jätkän keksimiskyky tällöin pannaan useinkin koetteelle. — Niin kauan kuin vosmestarin piipusta pölähtelee paksuja, sinisiä sauhuja, ei ole hätää, mutta kun se rupeaa kurisemaan ilmaisten pesän tyhjyyden, silloin täytyy keksiä keinoja, millä tätä nautintorikasta hetkeä voisi pidentää. Järkeillään, kerrotaan soakkunoita eli kaskuja, tarjotaan vosmestarille tupakkaa piipun täytteeksi, ja kaikenlaista pientä hommaa riittää housunnapista kaulahuiviin asti. Ja useinkin täten tienataan lyhyt viisiminuuttinen tupakkaloman jatkoksi.

Kivivaaran Matti paraikaa kertoi suurista ansioista rajan takana Muurmannin radalla ja olisi kenties kertonut vaikka iltaan asti, jollei suon toiselle laidalle, metsästä kapeana urana aukeavalle tukkitielle olisi ilmestynyt musta, liikkuva piste.

Se läheni meitä kohti, ja hetken kuluttua voitiin tulija havaita hevosmieheksi.

Ken ei kuukausikaupalla ole asustanut penikulmien takaisilla saloilla, ei myöskään voi käsittää, mitä sieluntiloja tällainen ilmestys sikäläisessä asukkaassa — vaikkapa vain satunnaisestikin sielläeläjässä — herättää.

Katsellaan ja arvaillaan, tunnetaankin jo. Kuka tuntee hevosesta, kuka luokista, kuka ajajan hattureuhkanasta. Kuka arveli tulijan Kohtavaaran isännäksi, kuka Melavaaran torppariksi. Joku luuli jo tuntevansa lupasalmelaiset valjaat, kunnes havaittiin, että "hollirekihän sillä onkin."

Kaikkien katseet piristyivät heti, sillä arvattiin, että ajaja ei kulkenut, tavallisilla asioilla. Eihän näillä saloilla toki kunnon kulkija käyttänyt kuin tukkirekeä. "Kuka kumma saattoi — — —?"

Reki läheni, tie lyheni. Istuessamme suon laidassa harvahkon hongikon alla olimme selvästi havaittavissa parinsadan metrin päässä kulkevalle tielle.

Mies pysähdyttikin hevosensa, veti sukset reestään ja lähti hiihtämään meitä kohti.

Yltä päältä valkoisena kuurasta, parta jääpuikkoina roikkuen läheni mies, ja kohta tunsin hänet Uramon Antiksi, Uramon vartiopiirin vankaksi ja uskolliseksi metsänvartijaksi.

Antti hiihteli viereeni totisena kuin itse kohtalo ja tervehti poikkeuksellisen tärkeänä aukoillen turkkinsa nappeja.

En heti kiinnittänyt huomiota hänen tavallisuudesta poikkeavaan esiintymiseensä, kyselin vain, vieläkö ne kolme sutta siellä Ruunaan järvellä ovat syöneet koiria ja lupasin heti leimauksen päätyttyä saapua sinne jahdille.

Antti ei vastannut sanaakaan, kaivelihan vain äänettömänä vaatteitaan ja päästyään kaikkein pyhimpään, s.o. sisätakkinsa povitaskuun, ojensi minulle paperin:

"Sähkösanoma herra vosmestarille!"

Vai sähkösanoma tänne salolle, ryssän rajalle! — Jopa täytyy olla tärkeä asia, kun sähkösanomaan turvaudutaan, sillä enhän muistanut koko virkamiesajallani saaneeni yhtään sentapaista tiedonantoa tai määräystä. — Vaikka eihän tämä "viran puolesta" voinut ollakaan. Muistin erään vanhemman kolleegani esitelmän siitä, miten Metsähallituksen määräyksissä esiintyvät käsitteet ovat ymmärrettävät:

"Ensi tilassa", merkitsee kolme kuukautta, "viipymättä" on yhtäkuin yksi kuukausi, ja "aivan heti" on noin kaksi viikkoa.

Saattoiko tiedonanto koskea siis "sitä" asiaa, josta jo syksyllä valmistavasti keskusteltiin Helsingissä, ja josta olin viime kuun aikana saanut pari apokryyfistä kirjettä?

"Mistä sait tämän?" kysyin Antilta.

"Ylivosmestari Bränder käski tuomaan."

Avasin paperin, — lähtöpaikka Helsinki — ja luin:

"Saavu heti, Wili."

— On omituista, kuinka ajatus- ja huomiokyky teroittuu tällaisen äkkisysäyksen tultua, — kuten sillä entisellä nuohoojalla, joka aamiaisaikaan sattui putoamaan kuusikerroksisen talon katolta keittiöakkunain ohi. Kun hän ihmeellisen sattuman kautta säilyi kutakuinkin hengissä, saattoi hän heti tapahtuman jälkeen kertoa tarkalleen kirurgissa, mitä ruokalajeja kussakin keittiössä oli valmistettu.

Niinpä minunkin mielessäni vilahti parissa tuokiossa sekä menneisyys, nykyisyys että tulevaisuus Ajatuksissani myllersivät käsitteet sellaiset kuin virka, toimi, velat, vekselit, vuosikertomukset, sukulaiset, ystävät ja morsiamet yhtenä sekamelskana. Vaikka ratkaisu oli mielessäni jo aikoja sitten tehty, olivat virkamieskäsitteet sentään sikäli piintyneet ajatuksiini, että valmiin virkauran jättäminen vallan tuntemattoman varaan jonkunverran askarrutti aivojani. — Helppoahan oli Helsingissä helmeilevien lasien ääressä tehdä isänmaallisia päätöksiä seurassa, jossa pidettiin uhkuvia puheita ja jossa toisten läsnäolo antoi heikommankin päätökselle pontta.

Mutta täällä minä olin aivan yksin rauhallisissa hommissani kaukana kavalasta maailmasta; vain miesteni äänettömät, kysyvät katseet tarkkailivat kasvonilmeitäni. —

Ei sillä, että olisin hätkähtänyt rikkoa ryssän keisarille antamaani virkamiesvalaa. Hänhän oli omansa rikkonut jo aikoja sitten. Enkä muutenkaan ollut viimeaikoina elellyt oikein sovussa hänen kanssaan. Muuten vain tuntui niin oudolta.—

"Minkäs teet, niin tee pikemmin", muistui mieleeni ja komensin miehet kortteeriimme torppaan. Oudoksuen miehet määräystäni tottelivat ja vielä oudommaksi ottivat, kun torpassa ryhdyin tilinmaksuun.

"Eihän tällä nyt kiirettä, keritäänhän nämä sittenkin, kun vosmestari palajaa", sanoivat.

"Maksetaanhan pois; jos viikon viipynenkin, tottapahan palajan. Parempi sentään, että on selvät tilit."

Iltahämyssä istuin rekeen matkani päämääränä Lieksa. Miehet olivat kaikki pihalla hyvästelemässä, ja taisinpa puristaa heidän karkeita käsiään tavallista lujemmin. Mitä lienevät miettineet, tavallista vakavammin vain kuului huuliltaan tuo tavaksi tullut: "Leikit anteeksi".

Pakkanen kiristyi ja vedin turkinkauluksen ylemmäksi. — Nythän sitä jouti ajattelemaan asioita rauhallisemmin. Ensimmäinen tunne oli sydäntä hytkähdyttävä, vapauttava. Olinhan hengessäni astunut Rubiconin yli, ja arpa oli heitetty.

Yötä myöten ajellessani järjestelin vielä mielessäni hoitoalueeni käytännöllisiä asioita: Hakkuut, luovutukset, käsikaupat y.m. oli saatava kulkemaan entistä latuaan, ja olihan näin poikamiehellä jokunen yksityisasiakin selvitettävänä.

Kun aamuyössä syttyvien valojen vilkkuessa saavuimme asuntoni edustalle Lieksaan, olivat "käytännölliset" toimenpiteet jo teoreettisesti selvillä ja odottelin vain teelasin ääressä klo 7 aikaan saapuvan aamujunan tuloa, jotta voisin sähköttää Helsinkiin ja tiedustella tilannetta.

Jo ennen kello kymmentä saapuikin vastaus, ei tosin niin lakoonisena kuin edellinen, vaan yhtä oraakkelimaisena. Paikoitellen lyhennettynä kuului se näin:

"Saavu heti. Hei sun —. Eläköön Sulo. — Wili, Oikki, Wäiski, Keppari,
Arvo."

Täysi tosi oli siis tekeillä. — Kun nimipäivänikin sattui kohdalleen, 13:lle helmikuuta, pääsivät onnittelut samaan lystiin.

Kun asia oli selvä, matkustin seuraavana aamuna Joensuuhun pyytääkseni esimieheltäni, ylimetsänhoitaja Branderilta viikon loman "yksityisasioiden järjestelyä varten", kuten tavanomainen sanamuoto kuului.

Joensuun komea kaupungintalo oli vastikään valmistunut, ja sinne oli samaiseksi illaksi järjestetty juhlalliset naamiaiset tapauksen kunniaksi.

Minä henkilökohtaisesti syvästi halveksin naamiaisia, koska niissä peitetään ihmisen synnynnäiset kasvonpiirteet. Enkä nytkään aikonut peitellä julkipuoltani, mutta naamiaisten lopputunneilla oli naisten puute jo niin huutava, että minun täytyi tansseissa esiintyä poliisimestarin "daamina", joskaan maskeeraukseni ei käsittänyt muuta kuin taskuuni unohtuneen nenäliinan. Hymy kuitenkin naamion takana oli yhtä hurmaava kuin parhaimmallakaan läsnäolleella dominolla.

Turistin "tantalle", joka hoiteli naamiaisten tarjoilupuolen, lausun myös tämän ohessa tunnustukseni "daamille" tarjotuista kaviaarivoileivistä, jotka olivat moitteettomia.

Vesiharmaana ja likaisena ryssän sinellin värisenä esiintyi Helsinki, astuessani seuraavana aamuna asemalta torille. Yhtä synkiltä näyttivät ihmisetkin. — Poissa oli ylioppilasaikainen seura, unohtuneet olivat entiset tavat. — Sulje akkunasi tiiviisti pimeän tullen, painu kämppääsi ennen kello kahtatoista yöllä. Taikka saat virkaintoisen poliisin niskaasi ja kuulet uhkauksen: "Minulla on oikeus ampua teidät vaikka tähän paikkaan".

Heti Helsinkiin saavuttuani kuulin, että Suvi oli jo jättänyt entisen isänmaansa ja taisipa olla vaikka korpraali Saksassa. Toisia oli kuulemma alati lähdössä eikä aikaa saanut hukata. Olisin mielelläni matkustanut takaisin Joensuuhun, josta ryhmänverran ainakin olisin saanut miehiä matkaan, mutta kiirettä näyttiin pitävän, ja lopulta minäkin innostuin niin tähän hoppuun, että joka kadunnurkassa olin näkevinäni ruumiita ja joka hevosen jätteessä haistoin ihmisen verta.

Sain kuitenkin käsiini Wäiskin ja Oikin, joiden kanssa kutakuinkin rauhallisesti saattoi keskustella asioista. Päästyämme "periaatteessa" yhteisymmärrykseen ryhdyimme järjestelemään asian "käytännöllistä" puolta. — Olihan minulla vielä provinsseista saapuneena — tuliaisetkin pitämättä — — —.

Tämä seikka kaipaa parisen sanaa selvitykseksi:

Tapana oli näet, että saapuessamme rajaseudulta toimme tullessamme jonkinlaisia paikallisia oloja kuvaavia tuliaisia. Ne olivat tosin sangen vähäpätöisiä, mutta kuitenkin olivat ne uutuuksia pääkaupunkilaisille. Niinpä toimme milloin karjalaistytön tekemän tupakkamassin, milloin teepurkin tai pontikkapullon taikka vain kolme kiharaa. Kaikella oli oma viehätyksensä.

Nyt olin tuonut paketin "dunajevan" palturitupakkaa ja kaksi arkkia sätkäpaperia.

Kutsuin asuntooni Centrum-hotelliin joukon entisiä osakuntatovereitani tarjoten heille heikon whiskygrogin ohella kunnon jätkän tupakkaa.

Ilta kului hauskasti, vaikkakin minä jo seuraavana aamuna kotirauhan vuoksi muutin asuntoni Ullanlinnaan, Oikin luokse. — Jäljestäpäin kuulin, että hotelli oli vielä viikkoa myöhemmin tuoksunut "tunaskille", ja minun huoneeni lähes kuukauden.

Ostrobotniassa, maisteri Kokon luona sain matkarahat ja matkan varrella tarvittavat osoitteet. Ulkomaan passin olin jo hankkinut syystalvella.

Jotta kuitenkaan minua ei olisi pidetty vallan karkulaisena, päätin pyytää Metsähallituksesta virallisen eron. Oikki, joka oli kotiystävä Metsähallituksen sihteerin, maisteri Hakosalon kanssa, meni eräänä iltana maisterin asuntoon valmistamaan asiaa, samalla myös vihjaisten matkani päämäärästä.

Seuraavana päivänä ilmestyin varsin virallisena Metsähallitukseen "Heikki-Maisterin" puheille esittäen asiani. Sihteeri oli myös virallinen kuin ainakin keisarin ritari — hänet oli muistaakseni edellisenä kesänä lyöty jonkun, taisi olla Wladimirin ritarikunnan jäseneksi. Hän kehoitti minua kohteliaisuussyistä käymään myös ylitirehtöörin pakeilla, jonne heti sainkin audienssin.

Asiasta oli nähtävästi jo valmistavasti keskusteltu, koska ylitirehtööri Hannikainen heti huoneeseen astuttuani sanoi:

"Jaha, hm, hm, metsänhoitaja aikoo matkustaa Afrikkaan?"

"Juu, aikomukseni on mennä ensin Englantiin pariksi kuukaudeksi ja sieltä sitten Sudaniin, jossa veljenikin on."

"Jaha, hm, hm, metsänhoitaja haluaisi kai saada eron jo tänään?"

"Juu, kyllä ottaisin sen niin pian kuin mahdollista."

"Jaha, hm, hm, tulkaa nyt puolen tunnin kuluttua takaisin, kyllä paperit ovat silloin selvät. Käykää sihteeriltä kuulemassa. — Onnea vain matkalle ja viekää toisillekin terveisiä."

Harvoille lienee eropassi valmistettu Metsähallituksessa niin nopeasti kuin minulle silloin, sillä tosiaankin puolen tunnin kuluttua olin vapaa kruunusta ja keisarista. Vielä oli kuitenkin finanssipuoli järjestettävä, sillä hoitoalueessani olin valtion kassaa käytellyt leimauksiin, hakkuihin ynnä muihin tarvittaviin töihin.

Heikki-Maisteri pani kuitenkin sähkösanomat kulkemaan, ja jo ennen iltaa oli sekin puoli asiasta selvitetty.

Näistä samaisista raha-asioista jouduin vuotta myöhemmin tekemään yksityisesti tiliä eräälle kurssitoverilleni Kajaanissa, tavatessani hänet komennusmatkallani. — Hiljaisena ja luottavaisena menin hänen asuntoonsa, jossa kauan aikaa kertoilin sotamiehen elämästä Saksassa. Mies kuitenkin oli tavallista harvasanaisempi, mutta lopulta hän avasi sydämensä minulle näin sanoen:

"Kuulehan, kun kertovat täällä ruokottomia juttuja sinusta. Olkoon asia miten tahansa, mutta hyvänä toverina minun täytyy puhua siitä kanssasi."

"No, annahan kuulua; en minä ainakaan tiedä mitään erikoisemman pahaa tehneeni."

"Katsos, kertovat, — sitä on nyt niin vaikea sanoa, — että sinä olisit vienyt hoitoalueen kassan, noin 35,000 mk. mukanasi, ja sinua nyt haetaan poliisivoimalla."

"Sen kyllä uskon, että minua haetaan santarmivoimallakin, mutta hoitoalueen kassan suhteen minä pesen käteni. Voithan muuten tiedustella asiata Heikki-Maisterilta. Hän kyllä tuntee ja tietää, missä kunnossa kassa oli lähtiessäni."

"Ta mej fan, sitähän minäkin olen aina sanonut enkä ole koskaan uskonutkaan noihin juoruilun."

Nyt kulki juttelukin jo vapaasti, ja kyräävät katseet muuttuivat hienoksi kunnioitukseksi.

Mutta palatkaamme takaisin Helsinkiin, jossa siteet entisyyden kanssa olin katkaissut ja odottelin vain hetkeä, jolloin Oikin kanssa pääsisimme lähtemään. Hänellä kuitenkin oli erinäisiä perhesuhteita, jotka viivästyttivät matkaamme, ja näiden suhteiden selvenemistä odotellessani kuljin kaduilla, perheissä ja hotelleissa rinnassani tunto siitä, että olin sangen tärkeä tekijä parhaillaan käytävässä maailmansodassa. Monasti, tavatessani tuttavan kadulla, teki mieleni nostaa oikea käteni kauniisti kaartuen etuviistoon — kuten Mussoliini nyt myöhemmin on tehnyt —, ja huutaa korkealla äänellä: "Morituri te salutant", mutta onnekseni muistin aina, että vaikeneminen on kultaa.

Väiski — tohtori V. Linden — oli ottanut suorittaakseen erinäisiä värväykseen kuuluvia tehtäviä, joten hän ei voinut lähteä matkalle. (Hän muuten pysyi viimeiseen saakka paikallaan, kunnes santarmit laahasivat hänet Shpalernajaan.)

Syvästi tuntien, että poissaoloni kestää kauemmin kuin Metsähallituksen määräykset, halusimme viettää pienen hetken läksiäisiksi vaatimattoman viinilasin ääressä.

Koska kuitenkin valtakuntamme oli silloin jo siksi raitistunut, ettei lasillista viiniä tarjottu käypää rahaa vastaan hotelleissa, vaan jos sellaisen halusit, olit pakotettu ostamaan 25 litran annoksen, otimme ajurin ja sälytimme kalliin taakkamme Ullanlinnaan, Oikin asuntoon.

Kolmisen päivää siellä vietimme varsin herttaisia läksiäisiä usean tuttavan avustuksella. Kuulin minäkin siinä kunniani. Eräs entisistä osakuntatovereistani, jolle asiamme oli uskottu, otti minut kerran silmä silmää vasten ja puhui kuin isä pojalleen:

"Että sinäkin, valtion virkamies, jolla on varma tulo ja tulevaisuus, ajattelet tuollaisia hullutuksia. Mitäs luulet tekeväsi velkojesi kanssa, jos koko asia menee myttyyn, etkä enää voi palata Suomeen?"

"Virasta olen jo saanut eron, tulevaisuudesta en tiedä mitään, ja kansalaisluottamusta riittää toivoakseni Karunkiin saakka", vastasin hänelle. Tulinpa aivan kuin ennustuksellisesti lisänneeksi: "Eiköhän sinunkin olisi viisainta lähteä matkaan?"

Kävi näet niin, että samainen mies muutamaa kuukautta myöhemmin, nähtävästi kyllästyneenä rauhantoimiin, eräässä Pohjois-Uudenmaan kievarissa takkatulen ääressä ampui 12-kaliiperisella lintupyssyllä suuhunsa.

Surku miestä; olisihan hänkin tilejä selviteltäessä kerinnyt tehdä selvää ryssistä, jos olisi kiukkuiselle päälle ruvennut. Nyt meni ilman aikojaan.

Vaan minähän tein matkaa. Oikin "perhesuhteet" eivät olleet vielä selvinneet, ja niin päätin matkustaa yksinäni.

Sumuisena helmikuun 25:nä sitten istuin Pohjanmaan junan kolmannen luokan tupakoitsemattomien osastoon aloittaakseni uuden oppikurssin elämässäni, kurssin, jonka merkitystä ja kantavuutta en vielä silloin kyennyt arvostelemaan. Saattajia ei asemalla ollut, sillä kerrottiin jonkun savolaiseen osakuntaan kuuluvan ylioppilaan liikuskelevan santarmien parissa, ja hänellä oli jonkun verran tietoa hommistamme, joten sieti olla varovainen.

Riihimäen-Toijalan välillä poikkesin vaunusillalle vetämään savukkeen. Heti jäljessäni saapui siihen myös toinenkin mies ja katseli minua varsin tungettelevasti.

Hän alkoi keskustelun, joka ensin liikkui jokapäiväisissä asioissa. Sitten tuli se välttämätön kysymys: "Minne olette matkalla?" Kun minulla kuitenkin oli reilu passi taskussani, vastasin mutkattomasti, että "Hernösandiinhan sitä mennään opintomatkalle sahauskouluun."

"No, sittenhän meillä onkin sama matka", tuli vastaukseksi.

Tunsin kuitenkin nuoremman metsänhoitajapolven siksi tarkoin, että tiesin puhuttelijan olevan kaukana koko virkakunnasta. Jatkoin silti keskustelua, kysyen, milloin hänellä oli publiikki.

"Enhän minä itse asiassa mikään metsänhoitaja ole, vaan sittenkin luulen, että meillä on sama matka, joskin vähän pitemmälle kuin Hernösandiin."

Nyt haistoin jo provokatsionia. Sauhujen lomassa heittelin häränsilmiä mieheen ja mietin keinoa, miten helpoimmin pääsisin hänestä eroon. Kysyin sentään vielä:

"Kuinka voitte sellaista otaksua?"

"Kokko sanoi teidän matkustavan tällä junalla ja antoi siksi selvät tuntomerkit, etten voinut erehtyä. Minun nimeni on Sihvo."

Nyt haihtuivat epäilykseni.

Siirryimme vaunuun, jossa kumppalini esitteli minulle matkatoverinsa, lyhyen, vantteran, tarmokaspiirteisen miehen, veljensä Jussi Sihvon. Hän oli ammatiltaan merimies, joka nuoruudestaan huolimatta oli jo kerinnyt purjehtia kolme kertaa maapallon ympäri.

Saatoimme keskustella aivan huolettomasti, sillä paitsi meitä ei vaununosastossamme ollut muita kuin yksi pari: rusoposkinen nuorukainen ja ajan hampaan kuluttama neitonen, näöltään tarjoilijatar.

Tampereelta lähdettyämme liittyivät he seuraamme. Pitkäksihän kävisikin yö kolmannen luokan vaunussa ilman makuupaikkaa ellei olisi juttutovereita. Keskustelussa selvisi, että tämä rusoposkinen nuorukainen oli matkalla Upsalaan täydentämään opintojaan, jotavastoin immyt matkasi Amerikkaan dollareita keräämään.

Ennen Seinäjokea olimme jo selvillä kavaljeerista. Hän oli Jussi
Heiskanen, matkalla Saksaan, kuten mekin.

Varovaisuuden vuoksi päätimme Tornioon tullessamme lakata tuntemasta toisiamme. Heiskanen hoidelkoon naikkosta, me toiset selviydymme passeinemme.

En malta vaitiololla sivuuttaa pientä tapahtumaa Torniossa. Tapasin siellä erään lapsuudentuttavani, jota kehoitin lähtemään mukaan. Hän myönsi asiamme olevan oikean ja kaikin puolin kannattavansa sitä, mutta niin pian kuin keskustelumme koski häntä henkilökohtaisesti, muuttui mielipide melko neutraaliseksi. "Kyllä te sieltä vielä häntä koipien välissä palaatte", lausui hän loppupontenaan.

Mies oli nähtävästi ylen hermostunut, sillä hän kertoi kamalia juttuja passintarkastuksen yhteydessä toimitettavista ruumiintarkastuksista Karungissa ja sai minun luovuttamaan puolitoistakorttelisen Kauhavan puukkoni ynnä Matkailijayhdistyksen automobiilikartan hallustani.

Siihen aikaan oli rajalle matkustaminen vielä vaaratonta. Mekin saavuimme Karunkiin huomaamattomasti, eikä tullikaan kopeloinut tavaroitamme kuin nimeksi. Passit jätettiin santarmien tarkastettaviksi.

Tottapa sittenkin lienee santarmeilla ollut jonkunlainen haju käymistilassa olevasta vierteestä, koska kaikki toiset matkustajat saivat heti jatkaa matkaansa Ruotsin puolelle. Meidän neljän passeja ei vain virastosta palautettu.

Asemahuoneessa sattui pieni välikohtaus, joka painoi vaa'an raskaasti meidän eduksemme. Muuan naishenkilö joutui riitaan santarmien kanssa passiasiasta, eikä kielitaidon puutteessa jutusta näyttänyt tulevan selvää. Silloin aina avulias Aarne Sihvo astui näyttämölle tulkiksi. Sihvon molotettua muolaalaista ryssäänsä santarmin kanssa, joka puolestaan teki pulinansa ohella tunnettuja plastillisia liikkeitä, selvisi asia, ja nainen pääsi jatkamaan matkaansa. Ainakin puoli tuntia olimme värjöttäneet asemahuoneessa, kunnes lopulta odotukseen kyllästyneinä kysyimme jonkinlaiselta ispravnikalta passitoimistoa. Hän johdatti meidät sivuraiteelle työnnettyyn kaksiosaiseen vaunuun, jonka atmosfääri jo ilmaisi asukkaittensa kansallisuuden. Toisesta osastosta kuului mahtava sinfonia, josta ei käsittääkseni puuttunut muuta kuin rummut ja tykit.

Melko töykeästi esitettyämme asiamme vahtisotilaalle saattoi hän sanamme "virastoon". Sieltä saapuikin monin helyin koristettu santarmi — taisi olla vaikka upseeri —; punakka oli naamaltaan ja melko hyvällä tuulella. Passimme saimme heti molemminpuolisin kohteliain elein ja liikkein, ja sen jälkeen seurasi pitkä keskustelu, johon minäkin otin kiivaasti osaa, mutta koko keskustelusta en ymmärtänyt muuta kuin innokkaat onnentoivotukset kahden puolen.

Rantatörmällä seisovien vahtisotilaitten ohi porhalsimme hevosilla joelle. Ohimennen kuulimme vielä ryssäksi: "Onnea matkalle", johon toivotukseen äänekkäästi yhdyimme.

* * * * *

Tukholman junan lähtöaika oli miltei lyönyt saapuessamme Ruotsin
Karungin asemalle, ja kiipesimme pakkasessa höyryävään vaunuun.
Tunsimme elävämme jo turvallisemmalla maaperällä, ja keskustelummekin
sai vapaamman sävyn.

Valtaamassamme vaununosastossa matkusti myös viisi ruotsiapuhuvaa nuorukaista, mutta kun käyttämänsä kieli ei korviimme kajahtanut riikinruotsalaiselta, arvasimme heidänkin matkaavan samoilla asioilla ja lyöttäydyimme seuraan. Kohta olimme kuin vanhoja tuttavia, vaikkakin myöhemmin matkamme varrella sain uusien ystäviemme muutamista lauseista sen käsityksen, ettei meitä suomalaisia siellä Lockstedtin kenraalikursseilla oikeastaan tarvittu; saimmehan nyt sentään tulla mukaan koekaniineiksi.

Professori Alma Söderhjelmin huoneustossa Tukholmassa saimme saksalaiset passit. Kaikkien nimet vaihdettiin toisiin ja lupaa kysymättä minullekin annettiin niin ruma nimi kuin Pecker, — ja etunimeksi vielä Sigurd. Eihän sellainen nimi merkitse oikeastaan mitään. Vastaväitteistäni huolimatta annettiin passi kouraan, ja toinen mies astui ristittäväksi.

Tällaisesta uudestisyntymisestä pahastunut mielialani asettui sentään kohta kuultuani toisille annettavan paljon naurettavammat nimet. Heiskasesta tehtiin Heissmann ja Tiaisesta oli tehty kerrassaan Tiene. Omat mielipiteet eivät näyttäneet vaikuttavan edes parin kirjaimen vertaa. Eräskin, kuullessaan Sihvolle annettavan nimeksi Sicher, pyysi omaksi vaatimattomaksi nimekseen Unsicher, mutta ehdotus hylättiin jo poliittisistakin syistä.

Kuten olin arvannut, ei saksalainen päällystö koskaan oppinut lausumaan nimeäni oikein, vaikka se oli selvästi kirjoitettu "Pecker". Aina niinhyvin rivissä kuin vapaammassakin seurustelussa sanottiin Pecka; harmikseni lisäsivät he siihen vielä sukupuoltani osoittavan attribuutin, (kieliopin tekijät sanovat sitä artikkeliksi) joten ennen niin kunnioitettua olemustani sittemmin kutsuttiin yksinomaan nimellä "Der Pecka".

Heti sodan päätyttyä otin takaisin oman perityn nimeni.

ENSIMMÄISET EDESOTTAMISET LEIRILLÄ.

Talviasussaankin viehättää Berliini vastikään Karjalan saloilta sinne saapunutta. Ikänsä sintua juoneelle metsämiehelle maistuivat sekä "helles" että "dunkles" jo ennen kuultujen puheittenkin perusteella; kielot ja ruusut Potzdamerplatzilla saivat yhden ostajan lisää samoinkuin sen varrella sijaitsevat Probierstubet yhden kundin.

Mutta sotia käymäänhän sitä oikeastaan olikin lähdetty eikä Berliniin hupailemaan. Parin päivän kuluttua miehet pantiin matkalle, ja silloin oli jo matkaajalla tunne, ettei hän ollut kirjoitettua arabialaista numeroa suurempi. Eihän Berliinissä oltu päästetty edes kurkistamaankaan "konttoriin", tuskin oli hyvää päivää nyökäytetty, vaikka kuinka nöyrästi kumarsi.

Lokaisena maaliskuun ensimmäisen iltana saavuimme tusinansuuruisena joukkona Lockstedtin asemalle. Vastassamme oli kuskinnäköinen mies, ja luulin, että meitä oli tultu vaunuilla noutamaan. Myöhemmin kyllä tulin tuntemaan vastaanottajamme saksalaiseksi aliupseeriksi.

Kun ei kyytiä annettu, oli pakko käyttää jalkojaan, ja kuin nautakarja marssimme kasarmille.

Siellä meidät asetettiin jonkinlaiseen riviin, nähtävästi pituuden mukaan, ja niin jouduin minä ensimmäiseen komppaniaan, seuraava toiseen, Sihvo taas ensimmäiseen j.n.e.

Paljon rautatiellä matkustaneena tiesin hyvin, mikä ero on ensimmäisellä ja toisella luokalla, ja arvaten täälläkin olevan samanlaatuisen järjestelmän, olin hyvin tyytyväinen kohtalooni. Surkuttelin vain mielessäni niitä, jotka myöhästyneinä joutuisivat esimerkiksi neljänteen taikka viidenteen komppaniaan. Siellähän olisi jo kuin tavaravaunussa.

Ja enkös arvannutkin oikein! Viimeksitulleet sullottiin kasarmin pihalla oleviin, neljäkymmentäviisi vuotta vanhoihin rautapeltiastioihin, joita kauniimmalla nimellä kutsuttiin parakeiksi. Talvikylmällä muistutti oleskelu siellä hyvinkin, ellei nyt juuri avovaunussa, niin joka tapauksessa tavaravaunussa matkustamista.

Ensimmäisen kerran sotaleirille saapuneen mieliala ei alkupäivinä ole varsin korkealla. Jo ensimmäisenä päivänä kiskotaan omilla rahoilla ostetut vaatteet päältä, ja koppava aliupseeri viskelee vasten naamaa toisia vaatekappaleita, joita ei vielä kertaakaan teon aikana oltu käyty koettamassa, kuten yleensä kaikkien parempien kraatarien on tapana tehdä. Jos olisi edes saanut hyvinprässätyn entisen pukunsa ripustaa henkariin tai asettaa sen kauniisti vaatekaappiin; vaan ei, se kieraistiin myttyyn ja heitettiin varastohuoneen nurkkaan. Eikä siinä saanut katsoa, miten housujen laskokset järjestyivät, kiireesti piti toimia.

Näytti aluksi vähän oudolta, kun partasuut miehet kulkivat pfadfinder-puvuissa piiput ja sikaarit hampaissa, silloin tällöin klasiakin kalistellen. Tällainen yhtymä ei mielestämme soveltunut partioliikkeen aatteisiin, mutta kaikkeenhan sitä tottuu. Majuri tosin koetti taistella pahoja taipumuksiamme vastaan ja piti meille pitkiä esitelmiä nikotiinin ja muitten narkoottisten aineitten sopimattomuudesta; tulokset olivat sentään niukat. Määräämisvallallaan hän alkuaikoina kielsi meiltä ravitsevan oluen juomisen, ja kun häneltä sitä tiukkasimme, saimme kuulla taas opettavaisen luennon:

"Yksi sigaretti ei vahingoita ketään, mutta se ei myöskään hyödytä ketään; senvuoksi me emme tupakoi. Lasi olutta ei vahingoita ketään, mutta se ei myöskään hyödytä ketään; senvuoksi emme juo olutta."

Esitelmä oli muuten asiallinen ja opettavainen, mutta — ajattelimme — eihän sotamieheltäkään saa sentään kaikkia nautintoja riistää, ja jatkoimme tupakoimistamme. Viikon kuluttua saimme taas uuden saarnan:

"Rakkaat ystäväni! Kävin äsken kanttiinissa ottamassa selkoa, paljonko tupakkaa on eilispäivänä siellä myyty. Ja arvaatteko, kaksituhatta sigarettia olette te eilispäivän kuluessa polttaneet. Eikö se ole vallan kuulumatonta?"

"Herra majuri, eihän siitä tule kuin vajaat seitsemän savuketta miestä kohti. Kolme menee aterioitten jälkeen, kaksi harjoituksissa p-pausseilla ja loput lukutuvassa."

"Hm, — eihän sitä tosiaan voi paljoksi sanoa."

* * * * *

Äkäinen piikkilankaverkko ympäröi joka puolelta kasarmia. Päivisin pysyttelimme siitä kaukana, iltasin sitä halasimme, kun "suuntanamme" oli Lohmühlen yksinäinen vieraskoti. Majuri tosin oli ankarasti kieltänyt poistumasta kasarmialueelta, mutta vapaudentunne — sen pakotuksestahan olimme tulleet taistelemaankin — oli meissä niin voimakas, että huolimatta tupavanhimpamme Savoniuksen kamalista uhkauksista, uskalsimme sentään pari kertaa viikossa poistua ennen iltahuutoa, jolloin vielä esteettömästi pääsi kasarminportista kylälle. Savo sammutti lamput Stubessamme jo ennen päivystävän aliupseerin saapumista, joten poissaoloamme ei huomattu, ja muutenkin hän oli ystävällinen esimies; vaan varjele itseäsi, ellet Lohmühlestä palatessasi hamuillut Savon sängylle ja lykännyt bieripulloa kouraansa. Seuraavana päivänä olisit saanut varoa silmäkulmiasi.

Palaamisemme Lohmühlestä tapahtui tavallisimmin kentälle johtavan sementtisen kloakkiputken vieritse. Siinä oli noin koiran kuljettava reikä, mutta hyvin siitä sovimme kulkemaan, — nimittäin paluumatkalla. Päivisin harjoituksissa se olisi ollut mahdotonta.

Myöhemmin kesällä, arvoasteitten kohotessa, siirtyi Savo Stube 16:n viereiseen vääpelinasuntoon. Siellä ei ollut istumista varten kuin kaksi tuolia, joista toinen sattuneesta syystä särkyi. Harjoituksissa ollessamme vaihtoi hän sen Stubemme inventaarioon merkittyyn ehjään tuoliin jättäen tilalle raajarikon. Tupavanhimpamme Sihvo ei tähän suostunut ja vaihtoi Savon poissaollessa tuolimme takaisin. Savo taas vaihtoi takaisin, ja tätä jatkui yhä kiivaammassa tempossa, kunnes molemmat tuolit olivat sekä käyttö- että korjauskelvottomia. Tohtorikin, joka sattumoisin vieraili tuvassamme, innostui niin asiaan, että potkasi Savon sulkeman oven keskipeilit porstuaan ja ryömi avaamastaan aukosta läpi. — Pataljoonan nikkari sai taas hänkin puolestaan työtä.

Komppaniamme vääpeli Piper oli erinomainen mies kaikissa suhteissa. Hän oli sotilas sielultaan ja mieleltään. Vanhana vääpelinä kykeni hän grammalleen arvioimaan miehen kapasiteetin, kulkipa kyseessäoleva henkilö sitten frakissa tai rääsyissä.

Kerrankin parikymmenmiehisen alokasjoukon saapuessa kasarmille mitä monikuosisimmissa puvuissa, seisoi hän kasarmimme portailla, hykerteli käsiään ja sanoi:

"Jos meillä olisi yksi divisiona tuollaista raaka-ainetta, niin olisimme jo voittaneet tämän sodan."

Röyhistin rintaani ja sanoin, että meillä on sellaisia joka kylä täynnä.

Piper piti tarkkaa huolta komppaniastaan. Niinkauan kuin Hauptmann ei ollut vielä saapunut aamuharjoituksiin, kulki hän pitkin rivejä jutellen kanssamme. Yksi mies seisoi kasarmin nurkalla tarkaten, milloin Hauptmann saapuisi. Kun hän sitten puoliääneen varoitti: "Der Hauptmann kommt", asettui Piper portaille pari korttelia oviaukosta. Hän oli huomannut, että akustiikka oli paras siinä kohdalla. Ja komialta kajahtikin äänensä kasarmin kiviholveissa.

Sairaat noukittiin aamuisin ennen harjoituksiin lähtöä pois joukosta. Sitten vääpeli luettelostaan huusi jokaisen miehen nimen, johon vastattiin kaikuvalla äänellä: "Hier"!

Musketööri Meurman sairasti — omien puheittensa mukaan — kroonillista vatsatautia ja sen nojalla jäi useinkin, eritoten maanantaiaamuina ja sadesäällä pois harjoituksista. Tautinsa loppupuolella hän ei enää jaksanut nousta sängystään ilmoittautumaan reviiriinkään eli sairastupaan, makaili vaan ja naureskeli toisten kiiruhtaessa "antreteniin".

Kerran sattui Hauptmann kasarmin pihalle jo ennen nimenhuutoa. Kun vääpeli huusi Meurmanin nimen, kuului alakerroksen avatusta akkunasta "hier". Hän oli taas jäänyt sänkyynsä ja ilmoittautui sieltäkäsin läsnäolevaksi. Tavallista nopeammin oli Hauptmann Stubessa, josta hetken kuluttua kuului toisenkinlaisia huutoja; se oli aamusaarnaa Meurmannille. — Kroonillinen vatsatauti parani tämän tapauksen jälkeen.

Myös kauneudenhoidosta koetimme huolehtia käytettävissä olevin keinoin. Komppaniaamme kuuluva Gruppenfuhrer Kari käytti mielestämme liian pitkää tukkaa eikä monista kehoituksistamme huolimatta suostunut sitä leikkuuttamaan. Vaikkakin alakerrassa asuen, sattui hän, en muista mistä syystä, kerran nukahtamaan ettonettaan Stubessa n:o 16. Me, Stuben vakinaiset asukkaat pidimme hiljaisen kokouksen ja päätimme, että Karin tukka on nyt lyhennettävä. Tupavanhin Sihvo otti toimittaakseen operatsionin; pataljoonan parturilta, Villamolta käytiin lainaamassa sakset, ja tärkeä toimitus alkoi. Kari oli kuitenkin nukkunut vain koiran unta, ja kun Sihvo äkkinykäyksellä leikkasi ensimmäisen tukon, nousi Kari kuin ärsytetty jalopeura. Seurasi kilpajuoksu sänkyjen ympäri paikotellen muuttuen estejuoksuksikin. Pari kilometriä juostuaan pääsi Karilta nauru, jonka jälkeen asia sovittiin. — Seuraavana päivänä hän meni parturiin, otsatukassa paistava lovikin jo siihen kehoitti.

Majurilla oli tietysti omat pätevät syynsä, joiden perusteella hän alkuaikoina aitasi meidät piikkilangan sisään. Jo vajavainen kielitaitommekin olisi paljastanut salaisen joukkomme.

Yliopistosivistys ei näyttänyt antaneen edes tavalliseen kasarmikeskusteluun tarvittavaa kielitaitoa. Jokainen uusi tulokas koetti komppanianpäällikölleen esiintyä mahdollisimman kielitaitoisena, muutamat sentään vaatimattomastikin. Niinpä eräs komppanianpäällikön kysymykseen, puhutteko saksaa, vastasi: "Eines kleines", kun taas toinen vielä vaatimattomammin ilmoitti: "Éin pisschen." —

Äkkinäisten oli myös vaikeata tottua saksalaisten ääntämistapaan, joten väärinkäsityksiäkin sattui. — Hauptmann Knaaths tapasi kerran komppaniamme eteisessä Forsmanin ja kysyi: "Oletteko nähneet Hauptmann Bade'a täällä?" jolloin Forsman kantapäänsä yhteen lyöden kuuluvalla äänellä vastasi: "Heute Abend kein baden." — Luuli kait Knaathsin olevan saunamatkalla.

* * * * *

Sotatieteellisten opintojemme ohella halusi majuri Bayer tutustuttaa meitä myös Saksanmaahan. Siinä tarkoituksessa järjesti hän päivän kestävän retkeilyn Hampuriin.

Ensi työksemme kuljimme siellä läpi hampurilaisten ylpeyden, raatihuoneen sataiset salit, joiden erikoisuus oli siinä, että kaikissa huoneissa oli erilaiset ja eri puulajeista tehdyt laipiot. Sitten söimme raa'aksi paistettua pihviä Rathauskellerissa, jonka jälkeen vajavaisin vatsoin laskeuduimme Elben tunneliin. Kun tästä pelottavasta luolasta hissi meidät lopulta nosti taas maanpinnalle, tutkimme valtamerihöyry Vaterlandin perinpohjin. Opas kertoi parhaiden hyttipaikkojen hinnan Amerikan matkalta olleen 1,200 Rmk. rauhanaikaista rahaa. — Tämän hän luultavasti kertoi kiusatakseen meitä, sillä palkkammehan oli vain 1 markka päivältä. — Vaan olivatkin nämä hytit hintansa veroisia. Kuhunkin kuului suuri kylpyhuone, jossa paitsi ammetta näimme eriskummallisia porsliiniastioita. Olisin maksanut 50 penniä rauhanaikaista rahaa, jos olisin saanut viettää hetkisen yksinäni tällaisessa kylpyhuoneessa.

Erikoista huomiotani herätti mahtava, Bismarckia muistuttava patsas ynnä sen esittely. Patsaan juurella seisoi aamusta iltaan mies, luultavasti vuosipalkalla, ja jokaiselle tätä kiviruhoa töllistelevälle hän piti pitkän esitelmän patsaan suuruussuhteista. Siinä sai kuulla millimetrin tarkkuudelle patsaan korkeuden kiireestä kantapäähän, sai kuulla, että miekka on 9 metriä 20 sm pitkä, vatsan ympärys suunnilleen sama ja pään läpimitta kolme metriä. Kysyin, kuinka paljon aivoja sellaisessa pääkopassa mahtoi olla, mutta kun Hauptmann loi minuun julmistuneen katseen, poistuin vastausta odottamatta jälkijoukkoon, siellä kun sotatieteitten mukaan on turvallisinta oleskella. Sen jälkeen en enää tehnyt välikysymyksiä Hauptmannin useista kehoituksista: "Onko kellään mitään kysymistä", huolimatta, vaikka mieltäni painoikin epätietoisuus siitä, minkä numeroiset ne Bismarckin hanskat olivat.

Illalla meidät vietiin oopperaan katsomaan "Lentävää hollantilaista". Se olikin minulle tervetullut uutuus, sillä siihen ikääni asti en ollut nähnyt muita kuin saksalaisia lentäjiä, lukuunottamatta erästä tanskalaista, joka vuonna 1912 lensi hyvin vaivaloisesti Töölönlahden jäällä. Varani eivät kuitenkaan sallineet minun tutustua tähän lentäjään läheisemmin.

Hauptmannin johdolla istuutui komppania sotilaallisesti sitä varten varatuille permantopaikoille. Vänä Strömberg ja minä, jotka saavuimme jälkivarmistuksena, saimme hyttipaikat ensimmäisen rivin oikealla sivustalla. Ne olivat luultavasti alunperin varatut Hauptmanneille. Siellä istui jo saapuessamme kolme nuorta naishenkilöä.

Meitä oli ankarasti kielletty puhelemasta kaupungin asukkaiden kanssa, jottei diplomaattisesti tärkeä salaisuutemme paljastuisi, emmekä päivän mittaan olleetkaan puhuneet muuta kuin harjoittelemamme sanat "dunkles" ja "helles". Vilkasluontoisten seuralaistemme takia jouduimme kuitenkin pahaan välikäteen. Jo aitioon astuessamme he loistavin silmin osoittivat monisanaisesti ihastustaan, johon me vain kumarruksin vastasimme. Useista yrityksistään huolimatta he eivät saaneet meitä houkutelluiksi keskusteluun kanssaan, kunnes mykkänä esiintyminen alkoi minua kiukuttaa. Kun vielä sain teatterikiikarin — sen linssit olivat akkunalasia — heiltä pyytämättäni lainaksi, palasi puhekykymme, ja aikakin kului hupaisammin.

Majurin lellipoika ja sihteeri oli kiiluvin silmin seurannut viatonta seurusteluamme ja leirille palattuamme ilmoitti asian kunniatuomioistuimeen, jolta sittemmin saimme muistutuksen sopimattomasta käyttäytymisestä oopperassa ja kotimatkalla. Yöllä, marssiessamme Wrististä kasarmille, olimme näet ankarasti moittineet koko lentonäytöstä.

Kuulemani mukaan jätti samainen sihteeri myöhemmin pataljoonan kunnian oman onnensa nojaan. Epäilen, tokko kunniatuomioistuin on hänelle antanut muistutusta.

Vielä nytkin, muistellessani tätä muistutusta, kiukuttaa se minua, enkä voi olla vertaamatta tapausta tunnettuun sananparteen, joka sanoo, että "pienet roistot vangitaan, suuret antavat toistensa käydä vapaina."

Kun olimme tyydyttävästi oppineet kivääriotteet ja avoimen järjestyksen sekä jotenkuten laulamaan, arveli majuri Bayer meidän tarvitsevan muutakin urheilua.

Ampumaratojen lähistölle sitten järjestettiinkin päivän kestävät urheilukilpailut. Ohjelmaan kuului ampumista, juoksua, köydenvetoa, kaikennäköisten kuulien työntöä, käsikranaatinheittoa ja ehkä vielä muutakin.

Omasta puolestani en käsitä paljon urheilusta. Ampumiseen otin sentään innokkaasti osaa; jostain käsittämättömästä syystä en kuitenkaan saanut parasta tulosta. Köydenvetokilpailussa toimin ensimmäisen komppanian n.s. ankkurina eli viimeisenä miehenä, johon kaikki luottivat, vaan kun pojat olivat aamiaisekseen syöneet runsaasti komissilimppua, en terveydellisistä syistä voinut pysyä paikallani, ja me hävisimme ottelun.

Sitten seurasi käsikranaatin heittoa. Hauptmann Knaaths kulki komppaniassamme miehestä mieheen kysyen: "Heitättekö te?"

En ollut eläissäni vielä nähnytkään käsikranaattia; kuulopuheista tiesin niiden sentään olevan verrattomia hyökkäysvälineitä. Siksipä Hauptmannin kysymykseen vastasin empimättä; "Jawohl, ich werfe." — Nythän oli mielestäni hyvä tilaisuus kostaa toiselle komppanialle äskeinen häviömme ja tehdä nuuskaa heistä kaikista.

Käsitykseni nimittäin oli, että molemmat komppaniat asettuisivat asemiin vissin välimatkan päähän, jonka jälkeen heittelisimme toisiamme jonkun aikaa kranaateilla. Se komppania, jolla oli enemmän kuolleita, olisi tietysti hävinnyt.

Nyt kuitenkin työnnettiin sylini täyteen puupalikoita, joihin ei oltu uhrattu edes nalliakaan. Hauptmannin ulvoessa vieressäni nakkelin ne mahdollisimman nopeasti luotani ja poistuin areenalta metsään. — Tässäkään urheilulajissa en saanut palkintoa.

* * * * *

Eräs sotaministeriön everstikin tuli kerran katsomaan tätä muukalaislegioonaa. Pidimme taisteluharjoituksen, jota eversti, majuri ja kaikki hauptmannit olivat seuraamassa; luulen, että burschitkin olivat katselijoina.

Hyökkäsimme moitteettomassa ketjussa läpi metsän ja aukean laidassa avasimme kiivaan tulen ordonnanssejamme vastaan, jotka pitkän matkan päässä meistä makailivat sinne tänne kentälle siroteltuina eivätkä uskaltaneet tulla lähemmäksi. Kun luulimme heidän kaikkien jo kuolleen, lopetimme ampumisen, vaan silloinkos nämä nousivat kuin kumipallot ja läksivät hyökkäämään kohti. Komennettiin kiivaampaa tulta, ja minäkin ammuin, jotta piippu höyrysi.

Vierusmieheni Meurmanin esiintyminen oli hiljaista, ja luulin hänen jo saaneen kuolettavan kuulan, joten käännyin katsomaan. — Elossa oli vielä mies, tiheässä pensaikossa näkyi vain kaivelevan kynsiään yhtään piittaamatta vihamiehistä.

Kun everstikin oli aivan lähellä, arvelin tällaisen käyttäytymisen koituvan joukollemme häpeäksi ja karjasin.

"Ammu sinä peevelin Meurmanni."

"Älä viitti Pekka olla verenhimoinen. Eihän niillä ole pyssyjäkään", vastasi kyynillinen Meurman jatkaen alkamaansa hommaa.

Meurmanin "pyssy" oli muuten aina epäkunnossa, ainakin lukkolaitteisiin nähden; sen varmistus petti miltei säännöllisesti. Avoimessa järjestyksessä liikkuen ei tästä tosin ollut kenellekään hengenvaaraa, vaan suljetussa, — Meurman kun oli minun takamieheni, sain alituiseen varoa kinttujani. Tavallisissa harjoituksissa käytetyn puukuulan vielä saattoi sietää, kenttäammunnan nikkelikuula sentään arvelutti.

Olimme taas kenttäammunnassa ja kiväärit ladattuina kuljimme kohti kamalaa vihollista. Silloin, "pang", Meurmanin "pyssy" laukesi, ja kuula meni haarojeni välitse hiekkaan. Kysyin tiukasti Meurmanilta, oliko hän mustasukkainen minulle, vai mistä nämä paukut johtuvat, mutta hän vain hymyili ja siirsi uuden panoksen piippuun.

Ilmoitin asian vääpeli Piperille pyytäen, että Meurmanille annettaisiin toinen kivääri, sillä en suotta halunnut tarpeettomia reikiä ruumiiseeni. — Samana päivänä kivääri vaihdettiinkin.

PITENNETTY LOMA.

Puolitoista kuukautta olimme jo Lockstedtin kentillä hinleeganneet suuntanamme Wasserturmi, mutta kasarmin lukusalin seinällä oleva sotakartta ei millään lipulla osoittanut rintaman vielä siirtyneen lähemmäksi kotimaatamme.

Alunperin lienevät korkeat herrat ajatelleet saksalaisten joukkojen maihinlaskun Suomen rannikolle tapahtuvaksi keväällä 1915. Niin ainakin oli meille Helsingissä selitetty. Majuri Bayerilla oli kuitenkin omat mielipiteensä asioista. Hän ei millään tavoin tahtonut kiirehtiä historian kulkua, sanoihan vaan lyhyesti:

"Sotamiehen täytyy aina odottaa."

Taikka kun lukusalissa kartan ääressä häneltä tiedustelimme, eikö sitä suurta rynnistystä Suomeen kohta aloiteta, saimme hymyilevän vastauksen:

"Mailmanhistorian kulku on hidas. Sitä me yksilöt emme voi jouduttaa. Ja sitäpaitsihan on aivan samantekevää, tuleeko Suomi itsenäiseksi vuonna 1915 tai 1920."

Tällainen puhe ei ollut varsin lohduttavaa meille, joista monetkin olimme lähteneet vain kolmen kuukauden kurssille ja panneet siis tulevaisuutemme ikäänkuin kolmen kortin varaan. Meillä oli kotona asioita, jotka eivät sietäneet viivyttelemistä. Pankinjohtajille ei ollut ollenkaan samantekevää, maksoitko vekselisi kolmen kuukauden kuluttua vai vuonna 1920.

Keskusteltuani siis Oikin ja Suven kanssa näistä juoksevista asioista, päätimme pyytää majurilta lomaa Ruotsissa käydäksemme. Anomuksemme kuultuaan hän nähtävästi arveli, että aikomuksemme oli livistää pois koko tappeluksen humusta, jonka vuoksi vähän ivallisesti kysäsi:

"Habt ihr denn kein Mut mehr?" jonka lauseen käsitimme siten, että "onkos sisu jo painunut housuihin."

"Kyllähän meillä sisua vielä riittää", vastasimme, "vaan kun tämä kasarmielämä näkyy muuttuvan aivan ammatiksi, niin sietäisi järjestää kotipuolenkin asiat kuntoon."

"Enhän minä teidän matkaanne suinkaan halua estää. Menkää vain, ja tervetuloa takaisin."

Seuraavana päivänä saimmekin kasarmin vintistä siviilivaatteemme, kansliasta pilettimme ja passimme sekä kasarmin pihalle jääviltä musketööreiltä kaihoavat katseet jälkeemme.

Berliinin kaupunki on ventovieraalle aivan kuin erämaa. Vaatii pitemmän ajan, jotta kerkiäisi tutustua siihen syvemmin. Nyt päätimme viettää siellä edes kolmisen päivää ja käyttää aikamme tarkoin maan- ja kansatieteellisiin tutkimuksiin.

Arvonimukainen esiintyminen vaati tavallista hienompaa pukua, joten ostin Jägerstrassen varrelta, röyhkeältä preussilaisjuutalaiselta käytetyn saketin neljälläkymmenellä markalla. Sen verhoamana liikuin Berliinissä viettämäni päivät ja senjälkeen monta kuukautta Tukholmassa, ja oli se kaikissa seurapiireissä yleisen ihailun esineenä. Nykyisin on se vaatekonttorissani myytävänä kahdellakymmenellä markalla.

Ilman opasta ei kuitenkaan berliiniläisessä maisemassa voi turvallisesti liikuskella. Oikki ja minä hankimme sen vuoksi itsellemme oppaat jo Hampurin-Berliinin pikajunassa. Suven ei onnistunut hankkia minkäänlaatuista opasta, hän seurasi kuin viidentenä vaununpyöränä mukanamme. Joskus vain murahteli meille, että "kyllähän teidän nyt on hyvä pröystäillä flaksillanne, vaan odottakaa, kyllä minä vielä näytän, minkälainen se oikea morsian on!"

Suvi nimittäin syvästi halveksi kaikkia valkoihoisia. Hänen mielessään kangastelivat vain Guinean, Samoan ja Borneon kaunottaret.

* * * * *

En ole perehtynyt amerikkalaisten miljoonapohattojen elämäntapoihin turistimatkoillaan. Meitä kuitenkin pidettiin Berliinissä täysiverisinä amerikkalaisina, — silloin eivät jenkit vielä olleet sodassa saksalaisten kanssa, — ja tätä uskoa tukeaksemme vaihdoimme silloin tällöin jonkun vaivoin opitun englanninkielisen sananparren, kuten "thank you", "knock out", "never mind" ja muita sellaisia, joilla näytti olevan valtava reklaamivoima. Myös puhuimme Chicagosta ja "Friskosta" yhtä tuttavallisesti kuin berliiniläinen juttelee Zoosta, Charlottenburgista tai Wannsee'stä.

Tämä amerikkalaistumisemme oli kuitenkin vähällä tulla minulle rahallisesti kohtalokkaaksi, — jos nimittäin mukanani olisi ollut valtakunnanpankin shekkikirja. — Ohimennen sanottuna ei sellaista ole vielä koskaan uskottu haltuuni.

Kerran näet, istuessamme hotelli Skandinaviassa Friedrichsstrassen varrella, tarttui eräs seuralaisistamme käsikynkkääni, johti minut viereiseen huoneeseen ja mitä hurmaavimmin ilmein lausui:

"Geben Sie mir eine Million, dann bin ich glücklich."

Valituin sanoin ilmoitin hänelle aina pitäneeni johtotähtenäni periaatetta, joka lupaa antajalle suuremman autuuden kuin ottajalle ja olisin sen perusteella mielelläni täyttänyt hänen vaatimattoman toivomuksensa; vaan koska nyt matkakassani ei enää riittänyt Tukholman pilettiinkään, englantilaiset viranomaiset kun pidättivät kaikki Amerikasta Saksaan saapuneet rahalähetykset, en ikäväkseni voinut täyttää tätä pyyntöä.

Molemminpuolinen pettymys oli ilmeinen.

Rauhan tultua lupasin kyllä muistaa häntä ja — tässähän olen nyt lupaukseni täyttänyt.

* * * * *

Huhtikuun yhdeksäntenätoista lyötiin sitten Sassnitzissa leimat passeihimme, ja olimme siis esteettömiä matkustamaan. Mutta vaikka laivan lähtöaika oli käsissä, pyysi satamakomendantti meitä asuntoonsa Rügenin hotelliin, vihjaisten, ettei lautta lähde ilman hänen määräystään.

Hotellissa kertoi hän, että pari tuntia sitten oli englantilainen vedenalainen upottanut erään rahtilaivan sataman suulla. Nyt odotettiin torpeedoveneitä lautan saattueeksi, ja arveli hän niiden saapuvan kolmen tunnin kuluttua. Heikkohermoisten matkustajien takia oli tapaus kuitenkin pidettävä salassa, ja oli hänenkin, satamakomendantin, uteliaiden kyselyjä välttääkseen, pysyteltävä poissa laiturilta.

Iltapäivällä lautta sitten lähtikin kahden torpeedoveneen saattamana eivätkä vihamieliset vedenalaiset enää häirinneet matkaamme Trelleborgiin.

Viikon kuluttua olivat kiireellisimmät asiamme kotimaamme kanssa järjestetyt, joten saatoimme ilmoittaa etapin päällikölle, tohtori Gummerukselle, että nyt pojat taas lähtevät sotaan. Hänelle oli kuitenkin saapunut viesti, joka tiedotti Willekeisarin määränneen koko kurssimme lakkautettavaksi. Jonkun korkean sotaministeriön virkailijan vastuulla sitä kuitenkin keisarin tietämättä jatkettaisiin toistaiseksi, vaan raja oli ulkopuolellaolijoille tyystin tukossa. Gummerus kehoitti meitä kuitenkin odottelemaan, sillä toiveita oli, että kurssia piankin laajennettaisiin ja oppiaikaa jatkettaisiin.

Mielellämmekin olisimme Tukholmassa odotelleet vaikka pitemmälti, vaan elämä vaati siellä paksumpaa povitaskua kuin minkä me omistimme, joten tohtorin tiedonanto saattoi meidät sangen murheellisiksi mieleltämme.

Muistimme silloin, että meillä oli varsin huomattavia tuttavuuksia Kristianiassa. Olihan siellä Nansen, kuuluisan retkeilijän veljenpoika, oli tuomari Leif Rode sekä hotelli Nobelin nuorempi omistaja Jens Skjerve, joihin pari vuotta aikaisemmin olimme tutustuneet soutukilpailuissa Helsingissä.

Arvelimme tällaisten herrain voivan hommata meille jotain työtä ja päätimme siis Suven kanssa matkustaa Kristianiaan. Oikki oli ennen rajan sulkeutumista kerinnyt livahtaa Saksaan. Minulla alkoi jo häämöittää mielessäni kiiltävät napit ja kultaiset kaluunat toimiessani jossain Kristianian hotellissa ulosheittäjänä. Suvi taas arveli paremmin soveltuvansa konttoripäälliköksi sellaiseen konttoriin, missä on paljon konekirjoittajia.

En tiedä, oliko syy räntäsateisen sään vaiko mieleni apeuden, ettei Norjan pääkaupunki ensinäkemältä vaikuttanut puoleensavetävästi. Vuorienväliseen vuononpohjukkaan puristautuneena olivat rautatieaseman läheiset kadut harmaine rakennuksineen varsin pikkukaupunkimaisia, ja siellä kuulemani kieli oli kuin savonmurteella haastettua ruotsinkieltä.

Vasta kun muutamia päiviä olin nälkäisenä vaeltanut sen laidat kuin keskustankin, havaitsin sen hyvinkin soveltuvan pääkaupungiksi. Uudemmassa kaupunginosassa ovat kadut leveitä ja siisteys miltei sama kuin Helsingissä. Katuyleisöllä on melkoisen kehittynyt nyrkkeilytaito.

Erikoisen kiintoisa oli kaupungin viisikilometrinen satama, jossa näimme kymmenittäin suuria valtamerenjättiläisiä. Niistä purettiin laitureille äärettömiä tavaramääriä, ja tätä katsellessamme saimme mekin oikein siirtomaatunnun. Rantakrouveissa olutlasin ääressä kertoivat vastapalanneet ahavoituneet merimiehet mielenkiintoisia juttuja polyneesialaisista kaunottarista, ja me maakravut osoitimme niin suurta mielenkiintoa kertomuksiin, että useinkaan emme muistaneet maksaa olutlasiamme, vaan jäi se kertojan tehtäväksi.

Näihin rantakrouveihin jouduimme poikkeamaan useinkin, sillä Kristianian ilmasto on niin oikullista, että kirkkaimmankin aamun jälkeen voit neljä ja viisikin kertaa päivässä saada roimasateen niskaasi. Kun meillä ei ollut sateenvarjoa, olimme pakotetut turvautumaan erinimisten kylttien suojaan.

Karl Johansgadella havaitsin siellä täällä tauluja, joissa varoitettiin: "Älä sylje katukäytävälle."

En aluksi käsittänyt tällaisen kiellon tarkoituksenmukaisuutta, katukäytävät kun olivat kauttaaltaan likaisen lumisohjun peitossa, joten mielestäni sinne olisi voinut haitatta syleksiäkin. Vasta myöhemmin käsitin, mistä tällainen ankara määräys oli aiheutunut. Norjalainen rahvas näet pureksii vuosittain muutamia tonneja tupakkaa tai käyttää sitä nuuskan muodossa joko ylä- tai alahuulessaan.

Tupakanpolttajan huomattavana ulkonaisena tunnusmerkkinä on kauniisti kiemurteleva, sininen sauhu, jotavastoin pureksija jättää jälkeensä voimakkaasti ruskeallevivahtavan, pitkänomaisen syljen.

Jos nyt siis jostain mielihalusta tai muusta syystä Karl Johania mitellessäsi kertyisi suuhusi enemmälti vettä, jota et halua sieltä nielemällä poistaa, niin kavahda itsesi, poistu käytävältä keskikadulle, ja roiskauta sinne tarpeesi, — ettei tarvitsisi tehdä sen kajaanilaisen kraatarin tavoin, kun hän kundilleen teki housut ja housuihin tarpeet.

Tutkittuamme viikon päivät Kristianian liikennettä ja satamaoloja, havaitsimme eräänä aamuna asunnossamme hotelli Europassa, ettei matkakassamme sillensä sietänyt enempiä tutkimuksia. Se osoitti 65 äyrin neton eikä epävarmoja saataviakaan ollut sanottavasti tiedossamme ja lohdutuksenamme.

Alakuloisina kävelimme automaattiin, jossa omaisuudestamme uhrasimme virkistävään olutlasiin ja antiikinnäköiseen voileipään viisikymmentä äyriä. Senverran jäi sentään äyrejä taskuun, että saimme kulkea koirilta rauhassa.

Matkamme päämääränä oli elämää uhkuva satama, mutta huomasimme kadunnurkassa jo aikaisemmin mainitsemani Nansenin erään naisihmisen seurassa. Kuin varjot vaelsimme kilometrittäin katuja heidän järjissään toivoen Nansenin jäävän yksin, jolloin tietysti iskisimme häneen kuin sudet saaliiseensa. Iloksemme he sitten yliopiston kulmassa hyvästelivät, ja Nansen kääntyi kotiinsa Drammensvej'lle.

Jälleentapaamisemme oli aluksi sangen sydämellinen, sillä vanhat muistotkin jo velvoittivat. Mutta kun Suvi käänsi puheen siihen asiaan, joka meidät oli saanut matkalle, muuttui duuri molliksi.

"Kuinka sinä uskallat kertoa minulle tällaista, vaikka tiedät englantilaisen syntyperäni?" kysyi hän.

"Katsotko sinä siis, että englantilainen ja ryssä on sama meidän silmissämme? Mehän tappelemme ryssää vastaan vapautemme puolesta, emmekä suinkaan kanna vihan kaunaakaan sinun englantilaista äitiäsi kohtaan."

"Minä täydellisesti kannatan teidän vapauspyrkimyksiänne kuten kaikki englantilaisetkin, mutta nythän te joka tapauksessa taistelette saksalaisten riveissä, enkä minä niinollen voi ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin hyväksenne."

"Onko Englanti suurista puheistaan huolimatta koskaan vielä pannut edes tikkua ristiin Suomen vapauden puolesta? Olisi kait sen mielellään tehnytkin, jos meidän maakamaramme sisältäisivät Klondyken kultasuonia tai Kapmaan timanttiaarteita: silloin kyllä kuulisi Suomen saloilla engelskaa muittenkin kuin turistionkijain piipunraosta. — No, ei sitten muuta, fare well."

"Muistakaa, että ystävyytemme tähden ei tämä juttu kulje minua etemmäksi. — Tarvitsetteko rahaa?"

"Kiitos, emme; sitä on meillä kylliksi." (15 äyriä.)

Käännyimme jo palataksemme kaupunkiin, kun hän huusi jälkeemme:

"Kun sentään lähemmin ajattelen asiaanne, on se varsin mielenkiintoinen. Voisimmeko tavata iltapäivällä Grandissa puhuaksemme siitä?"

"Sopii meille mainiosti." Taas tulivat ne 15 äyriä mieleeni; — ei niitten varaan voi Grandin kohtauksia järjestää, siellä maksoi jo pjolteri 75 äyriä. Luottavaisina päätimme sentään taivaltaa pitkin kohtalon osoittamaa, vaikka viitoittamatonta tietä.

Kun ensimmäisen kohtauksemme tulokset entisten ystävien kanssa olivat niukanlaiset, päätimme hetimiten tehdä uuden kokeen. Vapisevin sydämin ja tyhjin vatsoin nousimme hotelli Nobeliin — olin niin hermostunut, etten muista enää kerrostakaan — ja pyysimme tavata nuorempaa herra Skjerveä. Hienostoon tottuneeseen palveluskuntaan teki minun sakettini sekä hotelli Europassa sängynpatjojen välissä prässätyt housunlahkeeni huomattavan vaikutuksen, jonka huomasimme lakeijain vähemmän kohteliaista kumarruksista.

Heti saapui lukusaliin, jossa odotimme, hotellin isäntä ja ryhtyi keskusteluun kanssamme. Pian oli hänellä selvillä kansallisuutemme ynnä tuttavuussuhteemme poikansa kanssa, ja siinä tuokiossa oli hän myös saattanut meidät ruokasaliin aamiaispöytään, jonne samalla saapui Skjerve junior.

Ellei ole kysymys jostain kuuluisasta tutkimusmatkailijasta tai lähetyssaarnaajasta valmistetusta ateriasta, jonka vääräsääriset mustanahat ovat syöneet, ei juuri kannattaisi puhua tällaisen tavallisen kuolevaisen aamiaisesta. Kun sentään tämä aamiaisemme — samoinkuin niin monet muut siellä nauttimamme — oli siksi herkullinen, etten senjälkeen ole omilla varoillani kyennyt sellaista itselleni hankkimaan, vaatii luontoni mainitsemaan, että jokapäiväisen leivän lisäksi siellä nautittiin vadillisittain tuoreita hummereita, ostereita sekä pikkusormen mittaisia kravuntapaisia nilviäisiä monine, kuhunkin laatuun soveltuvine viineineen. Moniaita päiviä vierähti taas, ja auliin isäntämme järjestämissä tilaisuuksissa tutustuimme yhä lähemmin Kristianiaan ja sen ympäristöön. Teimme hiihtomatkoja Holmen- ja Voksenkollenilla, kävimme tarkastamassa ylioppilaskunnan soutuklubin in- ja utriggarit ja paahtavina huhtikuun päivinä soutelimme puolialastomina utriggarilla Kristianian vuonoa pitkin, poikin. Yliopistolla kävimme kuuntelemassa erään intialaisen tohtorin esitelmiä, ja eräänä iltana saimme kutsun ylioppilastanssiaisiin. Tanssiaisten loppupuolella eksyin jotenkuten Suvesta ja menin tavalliseen aikaan siivosti hotelliimme.

Aamulla herätessäni havaitsin Suven seisovan suuren peilin ääressä, ja kuulin myös vakaumuksella lausutut sanat:

"Ei meittiä nyt juuri voisi kutsua kuin huononpuoleisen epäjumalan kuvaksi."

Hartaasta pyynnöstäni kertoi hän käsittämättömästä syystä joutuneensa eripuraisuuteen jonkun aivan ventovieraan kanssa Café Boulevardin edustalla. Asia oli tietysti ratkaistava ritarillisesti nyrkeillä, vaan kun riitakumppanilla nähtävästi oli muitakin kiireellisiä hommia, ei Suvi kerinnyt edes kunnolla käärimään takinhihojaan, kun hän jo suuteli katua, ja erotuomari olisi saanut laskea kymmeneen. — Luulen muuten Suven siinä sanoneen sen entisen nyrkkeilijän tapaan — maatessaan matolla ja erotuomarin lukiessa sekunteja, että "saat lukea vaikka tuhanteen, vaan minä en nouse tästä, ennenkuin tuo hampuusi lähtee pois näitten nuorien sisäpuolelta."

Kahdeksan kolausta hän muistaakseni laski saaneensa yläpäähänsä.

Viihdyimme erinomaisesti kristianialaisten ystäviemme vieraina, mutta tarkoituksemmehan oli alunpitäin ollut päästä omille jaloillemme. Ulosheittäjän virkaa, joka minulle olisi niin hyvin soveltunut, siinä hommassa kun jo pienellä irvistyksellä voi säästää tarpeettomia liikkeitä, en yrityksistäni huolimatta ollut onnistunut hankkimaan.

Tuomari Rodelta saimme kuulla, että viitisen kilometrin päässä
kaupungista asui metsänhoitaja Kildal, joka aikaisemmin oli toiminut
Suomessakin, muistaakseni Kemiyhtiössä. Nyt hoiteli hän parooni
Løvenskjoeldin metsiä Kristianian lähistöllä.

Toukokuisena aamuna kävelimme sitten hänen luokseen työnhakuun.

Esitin itseni, ammattini ja asiani.

"Ikävä kyllä, en voi nyt järjestää minkäänlaista työtä teidänlaisellenne miehelle", oli vastaus esitykseeni.

"Eikö ole halonhakkuuta?" kysyin.

"Mitä, tekö halonhakkureiksi?"

"Kyllä vainen, jos Norjassa vielä halkoja poltetaan."

"No siinä tapauksessa painukaa kiireen vilkkaa Hakedaliin työnjohtajani Øienin luo. Hän kyllä järjestää teille töitä. Tai odottakaapas; minä lähden itse mukaan. — Milloin voitte lähteä?"

"Vaikka heti."

"Lähdemme siis huomenaamuna Bergenin junalla. Tapaamme asemalla."

* * * * *

Muistellessani nyt myöhemmin Hakedalin viihtyisää tunturilaaksoa, vertaan sitä aina mielessäni "Kristiina Lauritsantyttären" maisemiin, vaikkakin seutua halkova Bergenin rautatie rikkoo tunturimatkailijan tunnelmaa.

Meille oli sentään kiemurteleva, vuoria kiipeilevä ja vähän väliä tunneleitapuhkova rata varsin tervetullut, saapuessamme Hakedaliin kirvein ja sahoin varustettuina. Laaksossa vihersivät koivut jo hiirenkorvalla, mutta jokiuomaa sivuavan Varingskollenin rinteitä peitti vielä metrinpaksuinen hanki, ja senvuoksi olimme varanneet suksetkin matkaamme.

Ensimmäisinä päivinä luovutimme tukkeja englantilaisille. Niitä kuljetettiin Ranskan rintamalle juoksuhautoihin, ja piirusta, josta puoli vuotta sitten saatiin 75 äyriä, maksoivat engelsmannit nyt 5 kruunua. Kelpasi silloin olla metsänomistajana Norjassa.

Luovutuksen päätyttyä ryhdyimme halonhakkuuseen, vaikkei siitä paljon jälkeä syntynyt. Suven saha oli aina epäkunnossa, ja viikon kuudesta työpäivästä käytti hän kolme sahansa viilaamiseen. Työ ei oikein lyönyt leiville, ja kun metsänvartija Øien kysyi, haluaisimmeko lähteä tukinvieritykseen, oli tarjottu "ylöspanijan" virka minulle tervetullut.

Suvelle olisi halonhakkuu ollut mieluisampaa työtä, koska murahteli kuin itsekseen:

"Mitäs se tällainen komento on, kun määrätään työstä toiseen? Kunnolleen ei ole saanut vielä sahaansa kuntoon, ja nyt pitää lähteä vesihommiin."

Sanoin, että hän puolestaan sai viilata sahansa vaikka hampaattomaksi, minä kuitenkin lähden uittoon. Jotakin kuulin vielä "määräämisvallasta" ja "luulee olevansa jotain." Rauhassa sitten sentään keräsimme kamppeemme ja siirryimme ylemmälle jokivarrelle.

Asunnoksemme saimme jokitörmälle laudoista rakennetun siistin majan. Kolmantena huonekumppanina asui siellä eräs työnjohtaja, vanhapoika. Vaikkakin jo oli keski-ikäinen, jaksoi hän yökaudet tanssia Folketshusilla, ja vasta kun kylänkauppiaan kukko kiekaisi ensimmäisen herätyshuutonsa, saapui hän kämpällemme. Jo kilometrin päästä kuului kimeä laulunsa:

"It's a long way to Tippariiriii — — ——", ja jatkui sitä koko riisuutumisen ajan, kunnes unen valta voitti.

Mies ei tupakoinut, ei käyttänyt nuuskaa huulessa, ei myöskään kallistanut lasia. Siitä huolimatta viihtyi hän kaikissa seuroissa, tanssitti iltamissa kaikki tytöt ja kotiin tullessaan taas herätti meidät: "— — — long way to Tippariiriii — — ——".