KOSKENLASKIJOINA.
Muutaman päivän kuluttua olimme taas polulla pohjoista kohti. Ikävä oli erota Hallan suopeista suojista — —
Ukko saatteli meitä Löytöjoelle saakka parin virstan verran. Kohisevan puron yli kaartuvalla sillalla pysähdyimme innokkaasti keskustellen ja katsellen veden kuulaita kierteitä. Äkkiä Ukko kesken puhettaan huudahti: "Katsokaas pojat, tuolla on hauki", ja osoitti sormellaan pientä suvantopaikkaa, jossa valkoiset sakkatäplät vain hiljalleen pyörähtelivät. Siellä, tummasammaleisen kiven kupeessa lekottelikin hauenvonkale.
Seuraavassa hetkessä pamahtivat Villamon ja minun pistoolit kuin yksi laukaus; pohjamuta vain kiehui kiven vieressä.
Suvi sanoi, että kyllä hänkin olisi kerinnyt ampua, vaan kun ei tähtäin ollut tarkistettu.
"Ei tainnut osua", sanoi Ukko kiiruhtaen vesirajaan. Hetken kopeloituaan sameavetistä kivensyrjää nosti hän sieltä noin kilonpainoisen hauen, jonka pää riepotti vain etuevistä kiinni ja keskiruumiissa paistoi sormen mentävä reikä.
"Jos näin aina käyttelette aseitanne, niin turvallisesti voitte kulkea vaikka ryssän komppanian läpi", sanoi Ukko. "Tämän minä vien muistoksi kotiini."
Virsta virstalta katkeili taas taival, enimmäkseen jalkapatikassa, harvemmin hevoskyydillä. Laiskoja kulkijoita olivatkin sen puolen kievarihevoset. Eräästäkin kievarista ennen Kitkalle saapumistamme otimme kaksi kyytihevosta vahvistettua taksaa vastaan, mutta niillä ei olisi kunniaa niittänyt olympialaisissa. Eivät edes alamäessä pistäneet hölkäksi. Oikin kanssa käyttämämme kaakin hylkäsimme tielle jo kolme kilometriä kuljettuamme, Suvi vain sanoi, että kun kerran on ottanut viedäkseen, niin vieköön perille saakka.
Ero kyytimiehestämme ei ollut erikoisen hellä, hän kun vaati kyytimaksua koko matkalta, — mutta pieniähän ne ovat sellaiset riidat.
Korojoella odotteleva veneemme jo itkeskeli, kun viikon viivyimme matkalla. Taputtelimme sitä kuten Väinämöinen muinoin omaansa — vaikka meidän veneemme oli mielestämme paljon parempi kuin hänen — ja vieräytimme sen omaan elementtiinsä. Nythän se taas saisi kantaa rakkaita isäntiään pitkän matkan. Mutta tietämättömät olivat vielä tulevalla matkalla koettavat kolaukset.
Seurueemme oli jo lähes kaksinkertaistunut: Hallasta lähti mukanamme muuan nuorukainen pyrkien leirille; sitäpaitsi oli Villamo antanut pettää itseään jossain koirakaupassa, ja sen johdosta saimme vuoronperään taluttaa karvaista piskiä, jota asiantuntijat kutsuivat pystykorvaksi. Kyllähän sen korvat tavallisen pystyt olivatkin, mutta Auttikönkäällä ne jo löivät luppaa. Vili oli sen nimi, ja Villamo jo matkan varrella halaili sitä ajatellessaan henkilöä, jolle sen Norrbottenissa lahjoittaisi. Sen tiesin, ettei Vili koskaan Saksanmaata näkisi ja jos näkisikin, niin vain hyvin lyhyen hetken, sillä näin hyvin lihotetusta pennusta saisi erinomaisia kotlettipaloja.
Tuttuja Korojoen kysymysmerkkejä ja kahdeksannumeroita taas soutelimme Auttikönkäälle. Siinä, ennen maataivalta tapaa matkamies puraista palan, sillä veneen veto kuivalla maalla vaatii kahden puolen puhkumista.
Rantatörmältä katsellessamme ahnaaseen kallionrotkoon vaipuvia mustasilmäisiä pyörteitä pisti päähämme verraton ajatus: "Mitähän, jos hiljalleen hivuttaisimme veneen tukkiränniä pitkin alas; säästäisimmehän paljon aikaa. Kai nyt neljä reipasta miestä kykenee yhden veneen pidättelemään."
Sanottu ja tehty. Köysi sidottiin veneen perään, ja keula soljahti rännin aukkoon. Muutama metri meni aivan kuin oli ajateltu, mutta sitten tuli jyrkempi luisu. Kolme meistä hoiteli venettä laidoista, Suven hillitessä sen kulkua pylvään ympäri kierretyllä köydellä.
"Pysyykö nyt?" kysyin Suvelta, kun meidän taas piti siirtyä muutama askel alaspäin ja hellittää otettamme.
"Kyllä pysyy", huikkasi Suvi, ja me irroitimme kätemme.
Ja silloin se laukesi. Pyöreän, kuoritun paalun ympäri kierretty köysi luisti kuin rasvattu, Suven kämmenet höyrysivät, ja vene kiisi vinhaa vauhtia rännin alapäätä kohti.
Se oli komiata katsella. — Ainoa koko joukostamme, joka sai nauttia kyydistä oli Vili, se kun keskituhtoon sidottuna ei päässyt pois veneestä. Niin mielenkiintoisen kuin arvelin tällaisen huvimatkan olleenkin, aiheutti se Vilille pari päivää kestävän vatsataudin, joka myöhemmin, Kemijoen koskissa muuttui kroonilleseksi, suuresti häiriten yleistä hyvinvointiamme.
Tukkirännin suu oli tehty kapeammaksi, jotta se paremmin heittäisi tukit suvantoon, ja siihen nieluun veneemme juuttui kiinni kuin naulattu.
Näytti jo siltä, että jäisimme vallan jalkamiehiksi, niin lujassa oli vene. Metsästä noutamillamme kangilla se lopulta irtaantui, ja reippaasti laskimme alakoskeen.
Emme sentään tunteneet Autin syntyjä syviä enempää kuin sen paasiakaan ja ajoimme kivelle, petolliselle salakarille. Hetkisen pyöri vene karusellia, sitte se käänsi pohjapuolensa ylöspäin, ikäänkuin tervattavaksi. Siihen ei nyt kylläkään ollut aikaa, pääasiallisin huolemme oli saada riittävästi happea ja muita vitamiineja keuhkoihimme. Me irtolaiset tulimme kutakuinkin toimeen, mutta heikommat oltavat oli Vilirukalla, joka selkäreppujemme tavoin oli yhä kahlehdittuna veneeseen kuin kaleeriorja.
Vesi Auttikönkään alla on sentään niin kuohuista, että siinä voi hengittää aivan umpisukkelossakin, ja kun suvannon tyvenessä rannassa toimitimme inventaarion, emme havainneet suurempia vaillinkeja niin hengen kuin tavarankaan suhteen. Tosin yksi airo ja istuinlauta olivat matkanneet meitä nopeammin, vaan ne saavutimme myöhemmin rauhallisemmilla vesillä.
"Ken on Autin laskenut, laskee Imatrankin", arvelimme, ja pieniähän silloin ovat Kemijoen kosket meikäläisille. Ne laskimmekin järjestään kaikki, vaikkakin useasti pohja ylöspäin.
Koulussa oli laskutaitomme kohtalainen, vaan koskenlasku on aivan erilaista, siellä kun on sellaisia problemeja, joita ei voi ratkaista kuin paikallistuntemuksen avulla.
Viimeisessä koskessa ennen laivareittiä piti vähältä, ettemme jääneet uimamaistereiksi. Kuperkeikassa vene yritti väkisin ryöstäytyä käsistämme, kun sitä laakean kiven vieressä, pohjassa seisten, tyhjensimme vedestä. Koko veneen irtaimisto uiskenteli suvannossa, ja sieltä tukkimiehet niitä meille keräilivät, kun lopultakin perämelan varassa itsekin sinne kerkisimme.
Suvannon rannalla olevassa talossa saimme yösijan. Kysyimme, saisiko talossa ruokaa, ja emäntä vastasi jokseenkin siihen tapaan, että kun ei ole keittoa tarjottavana, ei ilkiäisi ihan pelkkää kalaakaan syöttää. Sanoimme tyytyvämme minkälaiseen ruokaan tahansa, eikä kestänytkään kuin tuokion, kun emäntä jo kantoi pöydälle pari kannua tuoretta piimää, kolme tai neljä vastaleivottua reikäleipää, lautasellisen voita ja lähes puolen metrin pituisen, riimisuolaisen, halaistun lohen. — Vaikka tapahtumasta on jo kulunut yli kymmenen vuotta, tulee vieläkin vesi suuhuni muistellessani tätä ehtoollista.
Koskenlaskussa kastuneet vaatteemme olimme ripustaneet kuivamaan pihalle ja aterioimme paitasillamme. Ei emäntä meitä silti ujostellut, jutustelihan vain kanssamme. Kuultuaan, että saavuimme vesien yläjuoksuilta, kysyi hän, kuka meillä oli laskumiehenä.
"Tämä vosmestarihan se kosket laski", sanoi Villamo minua osoittaen.
"Taidatte sitten ollakin tuttu näillä vesillä?"
"Onhan sitä tullut viiletetyksi näitäkin koskia. Tulipa tuo
Auttiköngäskin lasketuksi."
"Sus siunatkoon", päivitteli emäntä, "ja elävinä pääsitte?"
"Niinkuin tässä ollaan."
Ei hän sentään Autin laskemista todeksi uskonut, ennenkuin selitimme, miten se oli tapahtunut, ja pääsipä silloin emännältä helakka nauru.
Aamulla lähtiessämme kysyimme hintaa iltaisesta, yösijasta ja aamukahvista, ja emäntä vähän arkaillen sanoi, että "olisikohan 60 penniä miehestä liikaa?"
Ajatelkaas — 60 penniä mieheen — ja me kun olimme syöneet sen puolenmetrisen lohen aivan tarkkaan, rähjänneet talon paraan huoneen likomärillä vaatteillamme ja muutenkin eläneet paremmin kuin Heinolan parhaimmassa hotellissa.
Matkustimme herroiksi laivalla Rovaniemelle, jossa taas piti tavattaman metsänhoitaja Gottleben. Veneemme oli kytkettynä laivan perään.
Lähestyessämme viimeistä laituria ennen Rovaniemeä, valtasi mielemme outo aavistus jostain vaarasta. Mitään syytä emme siihen keksineet aavistus vain käski irroittaa veneemme laivasta. Laiturissa sen teimmekin, — tosin vähän häpeillen arkuuttamme, vaikkei sitä kukaan toiselleen sanonut, — ja soutaen jatkoimme kulkua. Veneen veimme kaislikkoon kilometrin verran Ounasjokea ylöspäin itse saapuen jalkaisin kylään.
Ryssiä näkyi liikuskelevan tavallista tiheämmin kaduilla. Tavatessamme Gottlebenin kehoitti hän meitä nopeasti poistumaan metsiin. Viime viikolla oli Rovaniemi saanut 30 miestä käsittävän sotilasvartion, joka tunnollisesti tarkasti jokaisen niin junalla kuin laivalla saapuvan henkilön.
Kiipelissä olisimme olleet, jos Rovaniemelle asti nautimme höyrylaivan mukavuuksista. Taaskin oli suojelusenkelimme meitä ajoissa varoittanut. Rovaniemen-Kittilän maantielle järjestettyjen ratsupartioiden takia kehoitti Gottleben meitä käyttämään Tervolan reittiä. Vaan kun meriväki on aina erittäin, pysyimme suunnitelmassamme: vesiteitse Meltaukseen. Olivathan Ounasjoen rantatörmät sentään niin korkeat, että niiden suojassa saattoi huoletta soudella maantielläkulkijan huomaamatta.
Soutaen ja sauvoen edistyi matka Juopperiin. Kun vesitie tässä päättyi — meihin nähden —, loppuunmöimme kolhitun veneemme kievarin isännälle melkoisella hinnanalennuksella, eli 20 mk. ostohintaa halvemmalla. Koko edestakaisinmatkamme Meltauksesta Korojoen latvoille oli siis kulkuvälineiden muodossa maksanut meille 32 markkaa, josta 20 mk. tuli veneen ja 12 mk laivapilettien osalle.
Kievarin isännältä kyselimme, missä ne ryssien ratsupatrullit ovat, ja hän kertoi niiden tunti sitten vierailleen talossaan, kuljettaen eteläänpäin erästä Muurmannilta paennutta itävaltalaista upseeria. "Jos kerkisitte tänne tiimaa aikaisemmin, olisitte saaneet yhden matkatoverin lisää", sanoi hän lopuksi.
Nahkainen pieksunpohja sai taas kyytinsä metsätaipaleella pyrkiessämme läntiselle rajalle pitkin sotkuisia polkuja. Niitä kulki siellä ristiin rastiin, joten tuppasi eksyttämään. Konttijärvella oli pakko kysellä suorimpia suuntia Orajärvelle, ja kun Pellon poliisi sattumoisin oli talossa, suostui hän oppaaksemme. Kerroimme Orajärven puolessa valtion metsissä alkavamme suurehkoja metsänleimuita, ja poliisikin, valtion virkamiehenä katsoi vähän kuin velvollisuudekseen antaa meille virka-apuaan.
Kautta rantain koetimme saada tietoomme, miten olot kuluneen kuukauden aikana olivat rajalla muuttuneet.
Komppania ryssiä kuului vetävän puhelinjohtoa jokirantatietä pitkin
Muonionniskaan. Eilen olivat Pellossa, tänään kai jo Orajärvellä.
Vai komppania ryssiä? Teki mieli muuttaa matkasuunnitelmaa, mutta kun kerran tuli puhutuksi, niin mennään vain.
Puolimatkassa poliisi sitten osoitti meille tuskin havaittavan polunpään sanoen sen johtavan Orajärvelle. Itse läksi hän Pelloon. Kiitimme opastuksesta ja keventynein mielin astelimme edelleen.
Polusta eksyimme jo ensimmäisellä kilometrillä Kun kompassin mukaan olimme kulkeneet toista tuntia, ja lehmien iltahuudon hetki oli käsissä, aukeni eteemme kaunis järvimaisema. Parvi pyitä pyrähti läheisiin puihin, emmekä suinkaan päästäneet tilaisuutta ohi. Kolmesta pistoolista tuli kuulia kuin Masurilla kranaatteja, ja kaamea kaiku kiiri yli iltatyvenen järven.
Vasta kun ammuttavia ei enää näkynyt, havaitsi joku kylän järven toisella rannalla. Orajärvi oli siis jo edessämme, ja tällaisella pauhinalla olimme ilmiantaneet tulomme. Jos siellä nyt majaili komppania ryssiä, saimme varmasti lämpimän vastaanoton.
Kuljimme varovaisesti järven etelärantaa. Metsä lyheni ja muuttui leveäoksaiseksi typpyrämänniköksi, vaihtuen alavammalla rantamaalla leppäviidakoksi.
Olimme jo lähellä maantietä. Sieltä kuului kärryjen kolinaa ja ryssien molotusta. Kylässä kalkahtelivat karjankellot, joku pahansisuinen koira ärhenteli järvelle päin, ja lehmitarhassa karjapiiat lauloivat ihastuneille ryssille:
"Sydämestäni rakastan sua elinaikani"
Aurinko teki laskuaan, mutta ilma oli vielä paahtavan kuuma. Makasimme pensaikossa maantien varrella odotellen liikenteen asettumista. Kun ketään ei enää ollut näkyvissä, juoksimme nopeasti tien takana aukeavan, parisatametrisen, kantoisen raivion yli metsään. Vilikin, joka matkamme varrella oli haukkunut kaikki elävät käärmeitä myöten, aavisti kaiketi hetken tärkeyden ja liputteli välissämme matalana kuin kärppä sivuilleen vilkaisematta Ei kuulunut jälkeemme paukkuja eikä muutakaan papatusta. Jäljelläoleva penikulmainen taival rajalle ja soutu — tai vaikkapa uinti — yli Tornionjoen oli enää vain leikkiä.
Yö taisi olla jo puolessa, kun tukkisuman yli käyden ja kontaten pääsimme Naamijoen suuhun raketulle tullituvalle. Siellä tiesimme olevan useita veneitä, joista toki voisimme yhden "lainata". Yllätyksellä kuitenkin totesimme, että kaikki veneet olivat nostetut maalle noin kymmenisen metrin päähän vesirajasta. Airoja ei näkynyt, ei sauvoimiakaan. Olivat nähtävästi varustautuneet tämäntapaisten lainaamisten varalta. "Emme sentään uimaankaan lähde", arvelimme, Tullitalo oli pimeänä, ja akkunan läpi kuului selkää karmiva kuorsaus. Hiiviskelimme kuin murtovarkaat nurkissa ja hetken kuluttua löysimme sauvoimia, airot kai olivat lukkojen takana.
Rantatöyräälle vedetyistä veneistä valitsimme meille sopivimman ja käsivarassa kannoimme sen äärimmäisen äänettömästi veteen. Vain rantahiekka narskahteli anturoitten alla.
Pian soluimme pehmeässä läpinäkymättömässä usvassa kohti turvallisempaa rantaa. Tuli taas mieleen kuten monasti ennenkin kysymys:
Kuinka voi tällaisella kapealla vesirännillä olla niin suuri vaikutus ihmisiin ja heidän elämänsä juoksuun? Tällä puolen ei henkemme ollut sääskenkään veroinen, ja tuolla usvantakana, jonne olimme matkalla, pidettiin meitä verrattain kunniallisina kansalaisina, joiden päästä oli vaarallista mennä taittelemaan hiuskarvoja.
Keskellä jokea pääsi meidän tavallisesti niin surunvoittoinen olemuksemme kahleistaan ja täyttä kurkkua kajahutimme "Die Wacht am Rhein".
Riikin rannalla kannoimme muistaakseni veneen kaksi kertaa niin pitkälle vesirajasta kuin se oli ollut toisella puolen. Nimittäin, ettei luultaisi, että joku huolimaton ja hutilus oli sitä käyttänyt. Suotakoon anteeksi, jos teimme tuhmasti, vaan olihan mieliimme aina teroitettu, että täytyy olla varovainen toisen tavaran kanssa.
Jarhoisten kievari oli täyteen sullottu. Saimme sentään tilan lattialle ilman patjaa ja peitettä, jopa ilman lakanaakin.
Katselin paraikaa ihanaa unta suurista harreista ja kimaltelevista vesipyörylöistä, kun ovi aukeni, ja ruotsalaisen rajavartioston aliupseeri karjaisi:
"Onko täällä ketään, joka on tullut yöllä rajan yli?"
"Nej då", vastasimme sointuvimmalla Skånen murteella.
Ovi painui jälleen kiinni. — Taaskin oli tunnettu kielitaitomme pelastanut tilanteen.
Hetken kuluttua nousi nurkasta mies, joka yöllä saapuessamme oli jo nukkumassa. Se kuva pysyy aina mielessäni: Naama rehevä ja silmät kuin päivänpaiste, hattu pohjolan jätkien viimeistä kuosia, takki väljä, ruskehtava; housujen takalisto roikkui polviniveliin asti, pieksut, alkujaan pitkävartiset, poimuttuivat tsaarimaisesti nilkkoihin.
Siinä oli Iisu Manninen, koettu mies Pohjolassa.
Vaan oli muitakin matkustavaisia. Oli kolmattakymmentä Kuolasta paennutta saksalaista ja itävaltalaista sotavankia, joita nyt saatettiin ihmisten ilmoille.
Kaamea oli heidän matkansa ollut yli tuntemattomain kiveliöiden. Yhden tovereistaan olivat sinne haudanneet käsin kaivamaansa kuoppaan, toinen oli sairaana ja verisin jaloin jäänyt muutamaan tunturimajaan lappalaisten hoidettavaksi, eivätkä muutkaan olleet kehuttavassa kunnossa.
Siitä huolimatta ei miesten mieli ollut matkalla masentunut. "Takaisin rintamalle", oli tunnuslause, "ja nyt näytetään ryssille, miltä keripukki tuntuu". Kuudella, hevospelillä matkasimme maanteitse Ylitorniota kohti. Jouduin Iisu Mannisen ja viiden saksalaisen kera ensiksi saamiimme ajoneuvoihin. Ne olivat tarkoitukseen varsin sopivat. Nelipyöräisille asetettu lavetti, jossa selkä selkää vasten istuimme. Jalat roikkuivat joko alaspäin tai takaviistoon, riippuen vauhdista. Iltapäivällä arvelimme saapuvamme Ylitornioon.
Kokeellisemmat uutiset kerrottuamme aloimme laulaa. Eihän sotamies, ja varsinkaan saksalainen, voi olla laulamatta missään tilaisuudessa. Minä kuulin kerran Berliinissä, enkä suinkaan ainoata kertaa, kvartettilaulua sellaisesta paikasta, missä meikäläinen tavallisesti vain vaatimattomasti ähkyilee.
Pitkällä matkalla ehdimme laulaa koko saksalaisen sotilaslaulukirjan kannesta kanteen ulkomuistista. Sitten Iisu esitti yksinlaulua, ja kun en Klemetin kansanlaulukokoelmissa ole esittämäänsä laulua havainnut, panen tähän siitä pari värssyä:
Helpäsinkin kaupungissa, senpä lahten rannalla, Siellä se ompi pojilla se koti komia. Sum prallai prallai prallalalei, sum prallai praalialalei, Siellä se ompi pojilla, se koti komia.
Korkiat kivimuurit kivestä tehty on, Ei sovi poikain sanua, että olen
koditon. Sum prallai — — —
— Ja pojat iloissansa he arpaa nostavat, Vaan ilo heiltä haihtuu pois,
kun kiväärin he saa. Sum prallai — — —
Saksalainen laulu "Ich hatt' einen Kameraden", oli mielestämme saatava suomalaiseen asuun. Kun meillä oli suuret runolliset taipumukset, emme malttaneet jättää asiaa lepäämään, vaan aloimme käännöstyön heti. Laulun alku- ja keskiosa tuntuivat suomennettuina vähän ontuvilta, loppuosan sensijaan hyväksyimme Suomen armeijaa varten. Kaikkihan sen tuntenevatkin:
Hampuri on kaunis kaupunki, niinkus näät Helsinki on vielä kauniimpi, niinkus näät, j.n.e.
Puhelimitse olimme tiedoittaneet tulostamme Ylitornion majataloon, ja saapuessamme odottikin siellä jo valmiiksi katettu päivällispöytä. Saksalaiset iskivät hanakasti lihapulliin, eiväthän he ainakaan yhteen vuoteen olleet sellaista ateriaa nähneetkään. Ruokailemaan ruvetessamme oli isäntä vihjaissut minulle, että "tuolla kaapissa on sitten palanpainettakin. Ottakaa sieltä, jos niille kelpaa". Ja näyttipä kelpaavan.
Tapasin majatalossa myös muutamia Itäisen ja Läntisen etapin miehiä matkalla hommiinsa Suomeen. Varoitimme heitä kulkemasta liian suurissa joukoissa, koska se olosuhteiden herkistämissä ihmisissä herättäisi epäluuloja. Näissä pohjoisissa harvaan asutuissa seuduissa kulkee huhu usein nopeammin kuin valtion posti ja kulkiessaan kasvaa, joten alkujaan viisimiehisen joukon suuruus on huhun mukaan lopulta viisikymmentä.
Simon kahakka oli sittemmin yksi seuraus tällaisen isomman joukon liikehtimisestä.
Tieto saksalaisten sotavankien saapumisesta oli ehtinyt edellämme Karunkiin. Uteliaisuudesta, enemmän ehkä sentään osanotosta, oli väkeä, pääasiassa naisia, kerääntynyt asemalle. Kahvia, suklaata, voileipiä ja savukkeita tarjottiin ilmaiseksi. Meitä etappimiehiäkin luultiin kai sotavangeiksi, koska saimme samanlaisen trahtamentin kuin toiset. Ulkomuotomme saattoi ehkä antaa tukea tälle luulolle. Muuankin rouva tarjosi minulle savukelaatikkoa, jolloin tokaisin:
"En minä ole mikään sotavanki — ainakaan toistaiseksi."
"Älkää viitsikö, kyllä minä näen, ottakaa pois vain."
Otin kiitollisuudella almun vastaan, sillä Suomesta tuomamme tupakkavarasto oli matkallamme jaettu ja kulutettu.
Karungissa tiet erkanivat, saksalaisten kotimaahansa, meidän
Haaparantaan, jossa hoitokomitea jo odotteli meitä ja matkamme tuloksia.
HAAPARANTALAISIA.
Maantieteellisen asemansa vuoksi tuli Haaparannasta sangen tärkeä etappipaikka. Kaikki pohjoisen reitin käyttäjät poikkesivat sinne, kuka pitemmäksi kuka lyhyemmäksi ajaksi.
Siellä asui myös miltei vakinaisesti sekä jääkäreitä että ei-jääkäreitä toimien saman päämäärän tavoittamiseksi. Värväys-, tiedustelu-, pommari- y.m. hommat vaativat omat, vakituiset yhdysmiehensä.
Jo heinäkuussa saapuivat sinne Lockstedtista Kekoni ja Tuompo. Heitä seurasi elokuussa Thomas Wolff, vaikka hänen hermonsa eivät kestäneet pitkäaikaista oleskelua näin lähellä rajaa. Ei paljon puuttunut, ettei Kekoni kerran saanut kuulaa rintaansa hänen pistoolistaan, saapuessaan illalla yhteiseen asuntoonsa kaupungin lähistöllä olevassa huvilassa. Kekonin avatessa ovea ojentui pistoolin piippu rintaansa vasten, ja oven takana seisoi Wolff kalpeana, silmät päässä pyöreinä kuin hyypiöllä, ja vapiseva sormi liipasimella, kunnes hän tulijan tunnettuaan rauhoittui. Pian hän sitten matkustikin takaisin leirille.
Kekoni ja Tuompo vuokrasivat syksyllä kaupungissa asunnon, ja se oli
myöhemmin minun ja monen muun läpikulkijan väliaikaisena kortteerina.
Monta salaista karttaa ja kirjettä ovat sen seinät nähneet, kun
Suomesta tullutta postia siellä selviteltiin.
Siihen aikaan olivat ryssien asiamiehet Haaparannalla vielä siksi röyhkeitä, että tunkeutuivat eräänäkin yönä, Kekonin ollessa yksin kotonaan, huoneeseen aikomuksella viedä hänet väkivalloin pihalla odottavaan rekeensä ja sitten Suomen puolelle, — ansaitakseen ryssiltä 10,000 markkaa. Yhdeksänmillisellä mauserilla on kuitenkin suuri moraalinen vaikutus, ja kun Kekoni unenpöpperössä — tajuamatta vielä kunnolleen, mitä asiaa yöllinen visiitti koski — tempasi sen päänaluiseltaan ja heilautteli kädessään, hävisivät yörauhan häiritsijät niin nopeasti, että kortteerin emäntä luuli vinttikamarin portaiden sortuneen. Kekoni sanoi heidän kulkeneen "mars, mars".
Villamoa ja Suvirinnettä, jotka samoihin aikoihin toimivat Seittenkarissa, seuraili myös muuan nuuskija. Jossain tilaisuudessa muuttui hänen käytöksensä suorastaan tungettelevaksi, ja hän yllytti sahan työmiehiä käymään käsiksi miehiimme. Villamon rystyset kuitenkin lopettivat nuuskijan yllytykset lyhyeen, ja hän katsoi parhaimmaksi poistua koko saarelta. En muista enää miehen nimeä, — enkä sitä rakkaudella muistelisikaan.
Myöhemmin, meikäläisten joukon yhä kasvaessa Haaparannalla, eivät he enää yrittäneet väkivaltaisia tekoja, tyytyivät vain kaivelemaan päällysvaatteittemme taskuja hotellin eteisessä. Sen tietäen jätimme taskuihimme sopivalla tekstillä varustettuja kirjelappusia ja muuta opettavaista, mitä kulloinkin keksimme.
Kun he eivät ruumiillisesti uskaltaneet meitä vahingoittaa, koettivat he henkisiä kykyjään. Laativat meistä laulun, jota kutsuivat "Värvärin lauluksi", ja renkuttelivat sitä iltahämyssä kadunnurkissa. Se alkoi:
Minä kuljen niitä teitä,
joita kulkee värväreitä,
Ja Saksan agenttei,
Ja Saksan agenttei.
Toinen värssy jääköön pois. Kolmas taas kuului:
Kun yö on maattuna putkass',
Ja hantaakit väännetty mutkaks',
Niin sitten Tokholmiin,
Ja sitten Tokholmiin.
Kolmas värssy oli kovin luoteltu. Hantaakinvääntämisjuttu oli itsessään vähäpätöinen tapaus, vaikka siitä tehtiin härkänen.
Saapui näet kerran Haaparannalle taas mies komennuksella ja tovereineen vuokrasi huoneen majatalossa. Illalla tuli hotellissa viivähdetyksi myöhään, sitten piti käydä herättämässä Kekoni ja Tuompo ja keskustella hetkinen heidänkin kanssaan, ja sitten kiireen vilkkaa kotiin nukkumaan. Majatalon käytävässä vasta tuli pulmallinen kysymys mieleen:
"Missäs numerossa minä asunkaan?"
Muistia koetettiin terästää, vaan kun ei muista, niin ei muista. S "Kyllä maar minä sen sentään löydän, kun kysyn joka ovelta. — Niin, ei auta, alla måste frågas, sanoi se ryssän luutnanttikin Helsingin kadulla."
Varovasti oville koputellen pyysi hän hiljaisella äänellä: "Kaveri, avaa ovi." Kulki ensin alakerran, sitten yläkerran, sitten taas alakerran. Oikeata ovea ei löytynyt.
"Olenkohan minä käynytkään joka ovella. Panenpa merkin joka oveen, muut es menee riitingit sekaisin."
Etsintä aloitettiin uudelleen ja kun ei muitakaan merkkejä ollut matkassa, väänsi hän ensimmäisen oven metallisen rivan suoraksi, samoin toisen ja niin edespäin, kunnes viimeinen alakerran ovi aukeni. Sen ripa jäi kääntämättä, joten majatalon isännän oli aamulla varsin helppo todeta, kuka oli vetänyt sormikoukkua yöllä.
Keskusteltuaan hetkisen kiivaasti isännän kanssa, meni mies rakennusainekauppaan ja osti uudet "hantaakit" koko alakertaan, ostipa vielä omaankin oveensa, "ettei se olisi silmätikkuna matkustajille", kuten hän sanoi.
Eräs saksalainen toimi Heldtin värväyshomman asiamiehenä Haaparannassa. Kun eivät asiat koskeneet virkatoimia, oli hän kutakuinkin mukiinmenevä mies, täydellinen saksalaisen perikuva. Mielellään käytti hän toisten heikkouksia edukseen ja sekaantui asioihin, jotka eivät hänen ammattiinsa kuuluneet.
Vaikkakin kuuluin vallan toiseen ammattikuntaan, jouduin usein seurustelemaan hänen kanssaan. Erikoisen ystävällistä oli seurustelumme saavuttuani komennusmatkalta. Keskustellessa livahti aina joku uutinenkin kieleltäni, ja heti sähkötti hän päämiehelleen Tukholmaan:
"Järjestämäni tiedustelun kautta olen saanut selville j.n.e." tai
"Suomeen lähettämäni kuriirit ilmoittavat — —."
Jokapäiväiset ilmoituksensa olivat kuitenkin Lund'in kertoman mukaan seuraavanlaisia:
"Tilanne Suomessa ennallaan."
"Suomessa havaittavissa nousevaa innostusta."
"Etapilla vallitsee toivorikas mieliala", y.m., ja vaihdettiin näitä ilmoituksia aina tarpeen mukaan, ettei "tilanne" olisi muodostunut liian yksitoikkoiseksi.
Useasti kehoitin häntä seuraamaan mukanani Suomeen ottaakseen oikein paikan päällä selkoa tilanteesta, mutta aina oli hänellä niin "paljon työtä", ettei mitenkään päässyt lähtemään.
* * * * *
Viron vapautusta myös valmisteltiin, ja propagandatyötä varten asusteli Haaparannassa muuan virolainen, salanimellä Walter. Hoitokomitea risti hänet "Eesti rahva konsuliksi". Hän lähetteli kirjallisuutta ja lentolehtisiä Viroon, jotta kansa sielläkin heräisi vapaustaisteluun. Kun tämä työ ei kuitenkaan tyystin vienyt hänen aikaansa, piti hän pääkirjaa siitä, kuinka monta puolikasta kukin suomalainen oli ryypännyt sinä ja sinä iltana. — Hän itse puolestaan ei koskaan sylkenyt lasiin, kunhan vain ei tarvinnut ottaa osaa tilitykseen.
Melko harvoin oli Walterilla lähetettävänä poliittisia tiedonantoja päämiehelleen, joten nämä ryyppyilmoitukset hänen mielestään hyvin täyttivät vajauksen. Niiden lähettäminen loppui kuitenkin lyhyeen kuin kanan laulu, kun Tukholmasta kirjoitettiin, että "emme me halua tietää, kuinka paljon suomalaiset siellä juovat, ilmoittakaa mieluummin, mitä Viroon lähetetyt miehet hommaavat."
Näitten ilmoitustensa johdosta häntä usein härnäsimme:
"Sinä kuljeksit ja nuuskit täällä jäljessämme ja sitten raportteeraat
Tukholmaan, että nyt pojat taas ovat olleet päissään."
"Ei minä mitä raaportteera, minä ilmoitta vaan politiikka."
"Ilmoita mitäs ilmoitat, vaan älä sekaannu meidän asioihimme. Painu
Viroon raaportteeraamaan, äläkä täällä muni minkään tekemättä."
"Minä ei ole raaporteerannu mitään." Keskustelu loppui tavallisesti siihen, että Walter kiukustuneena tiuskaisi: "Kaikki suomalainen ylioppilainen juoppo."
"Ja kaikki eesti santarmi", jatkoi Lund, ja silloin Walter poistui seurasta.
Kaikilla on omat heikkoutensa eikä Walterkaan ollut niitä ilman. Hän näet ihaili naisia rajattomasti. Iltaisin teki hän pitkiä kävelymatkoja heidän kanssaan asemalle päin ja kertoi seuraavana päivänä uusista valloituksistaan. Kerran, ollessamme kahden kävelyllä, uskoi hän minulle salaisuuden:
"Senvuoksihan Lunti ja Seilori minua vihaavat, kun tytöt rakastavat minua enemmän kuin heitä."
"Eihän sinua kukaan vihaa", sanoin. "Eiväthän ne pojat välitä tytöistä pennin edestä."
"Kyllä ne vaan välittäisi, mutta kun minä vien niiltä kaikki tytöt. Ne pitävät minua jonkunlaisena Ton Juhanina."
Ikävä kyllä, olin vähän löyhäsuinen, ja keskustelumme tuli pian Lundin tiedoksi, joten hän sai uutta ivan aihetta. Kun hän tästälähin kohtasi Walterin kadulla, oli tavallinen tervehdys:
"No mitäs sille Ton Juhanille kuuluu?"
"Älä sinä puhu mitä, sinä ole kans yks Ton Kiihotti."
Yksitoikkoinen paikallaanolo kävi kuitenkin rasittavaksi, ja talvemmalla Walter rupesi urheilemaan. Näistä harrastuksistaan kirjoittaa hän Uumajaan Kekonille, mainiten muun muassa:
"— ——— Olen ostanut itselleni sukset. Olen käynyt neitosten kanssa hiihtelemässä ja olenpa saanut suutelmiakin."
* * * * *
Mainitsemisen arvoinen on myös Lantto, joka toimi Norrbottenin läänin tulliylivalvojana. Nimi kajahtaa suomalaiselta, vaan mies oli kotoisin Skånesta.
Hän oli sangen joviaalinen herra, suhtautui suopeasti yritykseemme eikä piitannut pomminkuljetuksistamme. Pyynnöstään annoimme kunniasanamme, ettemme tuo Saksasta emmekä vie Suomeen aspiriinia, salvarsania tai muita sellaisia lääkeaineita, joista ryssillä oli kova puute, ja joiden kaupalla Ruotsi siis ansaitsi hyvin. Hän taas puolestaan lupasi ummistaa silmänsä muille hommillemme. Pienistä tullareista saimme suoriutua, miten taisimme, sillä jos jouduimme kiinni, ei hänen nimensä saanut tulla kaikkitietävien sanomalehtien palstoille.
Lantolla oli taskussaan kuninkaallinen valtakirja, jonka nojalla hän saattoi muitta mutkitta karkoittaa Norrbottenin läänistä valtakunnan turvallisuudelle vaaralliseksi katsomansa ulkomaalaisen. Kolmisen kertaa sovellutti hän meikäläisiinkin kulkijoihin tätä oikeuttaan.
Asuimme majatalossa vierekkäisissä huoneissa, ja jouduimme usein viettämään iltahetkiä yhdessä. Aamulla hän sitten puolipukeissaan tuli minua herättämään ovelta jo kysyen: "Har du en trammare?" Olihan sitä toki tilkkanen vielä jäljellä. Sängynlaidalla istuen rupattelimme, kunnes Dahlen kovalla kiireellä syöksyi huoneeseen, riipaisi päällystakin yltään ja hävisi taas käytävään. Olimme tähän jo niin tottuneet, että se tuntui meistä aivan luonnolliselta. — Hän asui parin kadunnurkkauksen päässä majatalosta ilman nykyaikaisia mukavuuksia, ja siitä tällainen joka-aamuinen hoppu.
* * * * *
Ikuisessa muistossani pysyy myös Savukosken matkustajakodin topakka Anna. Tässäkin hotellissa asui useita pommareita, ja eräs heistä rakastui silmittömästi Annaan, ilmaisi hänelle tunteensa ja sanoi:
"Kun minä rikastun, niin tulen Sinut naimaan."
Anna ei kuitenkaan suvainnut mitään tunteenpuuskia eikä antanut toivon hiventäkään. Vaan miehen rakkaus oli uskollista ja kärsivällistä laatua, ja monta yötä nukkui hän lattialla suljetun oven edessä vartioiden rakastettuaan.
Joskus, kun mies yritteli liiaksi lähennellä Annaa, koppasi tämä hänet syliinsä, kantoi sänkyyn ja komensi: "Pysy siinä nyt", ja mies totteli kiltisti. Pari kunnollista korvatillikkaa oli vielä tuoreessa muistossa.
HOITOKOMITEA.
Hoitokomitea eli firma oli aivan omaperäinen yhtymä, jonka tehtävät vain välillisesti sivusivat jääkäriliikkeen toimintaa, mutta joka siitä huolimatta oli sille välttämätön ja omalla alallaan varsin tuntuvasti vaikutti sotatoimiin. Se oli suoranaisessa yhteydessä Saksan korkeimpien sotilasvirastojen kanssa samalla itsenäisesti suunnitellen ja järjestellen työnsä, joka oli mahdollisimman monipuolista ja liikkui kaikkia sota-asioita koskevilla aloilla. Niinkutsuttu Liisankadun toimisto Helsingissä oli sen ensimmäinen päämaja, mutta kun santarmit joulukuussa 1915 penkoivat täydellisesti toimiston, jatkoi se toimintaansa Ruotsista käsin.
Tukholmassa Birger Jarlin kadun varrella sijaitsi hoitokomitean pääkonttori, ja sitä hoiteli J. W. Snellman. Se ei ollut mitään rauhallista hommaa ainakaan rahastuksen suhteen, sillä usein sai hän keskellä yötä nousta vuoteestaan avaamaan oven jollekin "satunnaisesti" rahapulaan joutuneelle pommarille. Tavallisesti oli tulijalla paljon muitakin asioita haastettavana ja huolia kerrottavana, kunnes J. W. kiukustui ja ajoi miehen ulos. Lopulta hän ei avannut enää oveakaan, työnsi vain oven postiluukusta viisikruunuisen ulkopuolella odottavan kouraan.
Pommari S. ei komennuksilta saavuttuaan suostunut odottamaan Haaparannassa uusia määräyksiä, matkustelihan edestakaisin Tukholman ja Haaparannan väliä, käyden aina tiukkaamassa rahoja J. W:ltä, joka silloin sai kuulla seuraavanlaisen saarnan:
"Tänne Tukkisaareen meidät komennetaan, vaan heiniä ei anneta. Tässä laihtuu kohta niin, ettei enää pysty lähtemään komennukselle."
Jolloin J. W. taas heltyi ja antoi "heiniä".
Haaparannan konttorissa pitivät isännyyttä E. Malmberg (Lund) ja R. Heikel. Edellinen heistä oli salamusteiden erikoistuntija, jotavarten konttorissa oli kemiallista laboratoriota muistuttava osasto; jälkimmäinen taasen oli innostunut meriasioihin ja tunsi kaikkien suurvaltojen sotalaivat noin kolmen meripenikulman päästä nimeltään ja kaliiperiltaan. Ilmankos häntä kutsutuinkin Seiloriksi.
Me toiset hoitokomitean miehet olimme sitten juoksupoikia, jotka teimme, mitä kulloinkin määrättiin, — tai minkä milloinkin havaitsimme hyväksi.
Hoitokomitean toiminta ulottui laajalle, Moskovaa ja Jäämerta myöten. Järjestelyn täsmällisyydestä mainittakoon esimerkkinä, että kun joku sotalaiva lähti Helsingin satamasta, sai Saksan Admiralstabi siitä tiedon kaksi tuntia myöhemmin sekä välittömästi sen jälkeen Saksan Itämerenlaivasto ja lentojoukot.
Paljon hoitokomitean suorittamista töistä on jäänyt salaisuudeksi — ja jäänee ainiaaksi. Yleisesti tunnettuja ovat kuitenkin sellaiset kuin Pietarin asetehtaiden räjäytykset, Arkangelin pamaus, Kilpisjärven varastojen hävitys, Kantalahden räjäytykset, Slavan pommitus, räjähdykset venäläisissä laivoissa Helsingissä y.m.
POMMARIKURSSILLA BERLIINISSÄ.
Tutustuaksemme uusimpiin keksintöihin "pommarialalla", matkustimme
Berliiniin, jossa Admiralstabi järjesti kurssin tarkoitusta varten.
Se olikin monipuolinen ja opettavainen kurssi. Berlinin ulkopuolella sijaitsevilla hiekkakentillä harjoittelimme räjäyttämistä mitä erilaatuisimmilla aineilla. Sokerista saimme itse valmistaa voimakasta räjähdysainetta ja kokeilla sillä. Seurasimme saksalaisten harjoituksia tulensyöksijöillä ja kaasuilla. Tutustuimme ilmalaivojen rakenteeseen ja kiintopalloihin. Saimme opetusta veturinkuljetuksessa ja neuvoja, miten sellainen vehe helpoimmin tehtiin käyttökelvottomaksi.
Ahkerasti myös harjoittelimme pilkkaanammuntaa karbiinilla ja pistoolilla. Itse Admiralstabin yliesikuntalääkäri, joka on jo korkea herra, piti meille luentoja sairashoidosta ja johti sidontaharjoituksia. Niinikään sukeltausimme myrkkytieteen salaisuuksiin ja pian tiesimme jyvälleen, kuinka suuri annos kutakin ainetta pystyi oikaisemaan miehen koivet. Moni keskiaikainen myrkyttäjä olisi kadehtinut saavuttamaamme taitoa. Strengbergin hylsyistä valmistimme Fennia savukkeita, joissa tupakkasekoitus oli maultaan sama kuin oikeassa Fenniassa, vaan vaikutus hieman voimakkaampi. Yksi savuke näet saattoi miehen muutaman tunnin sikeään uneen.
Admiralstabin labyrinttimaisissa käytävissä, jonne harvoilla ulkomaalaisilla oli oikeus astua, liikuimme me kuin kotonamme. Kaupungilla kulkiessamme suojasi meitä Admiralstabin antama henkilötodistus, joka kuului:
Suomalainen Pecker on Admiralstabin palveluksessa ja kehoitetaan kaikkia viranomaisia tarvittaessa antamaan hänelle virka-apua.
Tuollaisella paperilla oli valtava vaikutus berliiniläiseen. Asuin parisen viikkoa eräässä täysihoitolassa, ja epäluuloinen emäntäni antoi minut ilmi poliisille. Eräänä aamuna saapui siviilipukuinen mies luokseni, vaatien seuraamaan mukanaan lähimmälle poliisiasemalle. Olisin päässyt miehestä eroon näyttämällä passiani, vaan määräyksen mukaan sai sen esittää vasta hätätilassa, ja seurasin siis kehoitusta. Poliisiasemalla varsin töykeä herra alkoi kuulustella minua, mutta kun oli turva taskussani, vastasin yhtä töykeästi. Keskustelu kulki jo tiukassa äänilajissa, kunnes katsoin viisaimmaksi ojentaa paperini poliisipäällikölle. Hän hämmästeli hetkisen, pyyteli sitten anteeksi puhuen jostain väärinkäsityksestä.
Poistuessani kiirehti eräs konstaapeli avaamaan minulle ovea ja tavoistaan poiketen kumarsi syvään.
Kerran taas istuin parin toverini kanssa Winzerstubessa Leipzigerstrassen varrella. Keskustelimme tietysti suomenkielellä, ja sen kuuli läheinen pöytäseurue, neljä nuorenpuoleista miestä. Hetken kuluttua alkoivat he heitellä meihin vihaisia silmäyksiä ja lausuivat kuultavaksemme tarkoitettuja kompasanoja "verdammte Ausländereistä", kirotuista ulkomaalaisista. Tilanne näytti jo uhkaavalta, ja kun emme halunneet tyhjentää koko viinitupaa, kutsuimme yli viinurin, jolle esitin tärkeän paperini pyynnöllä, että viereinen pöytä tyhjennettäisiin. Viinuri luki, teki alamaisen kumarruksen, ja seuraavassa hetkessä hävisivät solvaajat koko lokaalista.
Tässä Winzerstubessa vietimme muuten monta viihtyisää iltaa. — Kirjassaan "Berliini" antaa Jules Huret siitä sattuvan kuvan rauhanajalta. Tavat tuntuivat olevan samanlaiset vielä kolmantena sotavuotena. Luulen, että jos vielä kerran joudun Berliiniin, johtavat askeleeni varmaankin tähän viinitupaan.
Tulimme täällä pian suosituiksi. Tavallisuuttaan vähän runsaammat juomarahat edeskäyville ja pullo viiniä orkesterille silloin tällöin vaikuttivat eduksemme. Saapuessamme illalla huoneustoon keskeytti kapellimestari esittämänsä kappaleen ja aloitti heti 30-vuotisen- tai Porilaisten marssin. Monasti toi hän minullekin tahtipuikon käteeni näitä kappaleita soitettaessa, kun itse istui pöydässämme seurustelemassa, ja silloin sain hoidella kapellimestarin virkaa, eikä yleisöllä ollut valittamisen aihetta.
* * * * *
Berliiniläinen poliisi ymmärtää huumoria. Hän sallii lauluakin kadulla, tarkoitan nimittäin yksinlaulua yöaikaan. Vaan auta armias, jos muuten rikot yleisiä järjestysohjeita vastaan. Silloin on leikki kaukana eikä kohtelu suopeata.
Kerronpa tapauksen: Winzerstube oli suljettu yöksi, ja poistunut yleisö odotteli viimeisiä raitiovaunuja kotiin päästäkseen. Katukäytävän vieressä yleisön jaloissa oli irrallisia raitiotiekiskoja, ja pari viinin innostamaa berliiniläistä kantoi kiskon poikittain kadulle, ei tosin missään pahassa tarkoituksessa, vaan jotain toimittaakseen odotellessaan. Kohta läheni vaunu eikä ilakoiva ihmisjoukko älynnyt vaaraa, odotteli vain, että "minkähän täräyksen tuo nyt antaa?" Minä olin syrjästäkatsojana seurannut tapauksen kulkua. Mitkään filantropistiset tunteet eivät saattaneet minua liikkeelle; luulen, että voimankoetus vain oli mielessäni, kun viime hetkessä nostin kiskon vaunun tieltä, pyöräytin sitä kerran ympäri, jotta yleisö hajaantuisi, ja sitten asetin sen katuvierelle.
Kaksi konstaapelia saapui samalla väkijoukkoon etsien tapahtuman aiheuttajia. Toinen heistä pääsi karkuun, toverinsa sai taas erilaisen lähdön. Tyrkkien, lyöden ja potkien ajoivat poliisit miestä edellään, — sääliksi kävi miesparkaa, sillä kuin lankavyyhti oli hän noiden kahden tukevan poliisin kourissa. Siinä ei miestä talutettu, kulku muistutti pikajuoksua, ja nopeasti katosivat he kadunnurkan taakse.
* * * * *
Kun harjoituksemme vaativat vain aamupuolen päivistämme, riitti aikaa runsaasti muihinkin harrastuksiin. Sen käytimme pääasiassa tutustuaksemme tähän rakennusten erämaahan, ja sitävarten kiertelimme kaikilla käytettävissäolevilla liikennevälineillä ympäri kaupunkia.
Olimme taas kerran Iisu Mannisen kanssa tällaisella tutkimusmatkalla auringonlaskun jälkeen. Ihailimme taloja ja niiden fasaadipuolia, tarkastelimme kylttejä ja satunnaisilta ohikulkijoilta kyselimme kohteliaasti, olisiko ehkä joitain erikoisen huomattavia nähtävyyksiä näillä main.
Siinä kävellessämme loppui katu aivan tykkänään päättyen korkeaan kiviseinään. Suuresti pahastuimme tällaisesta rakennusryhmityksestä, joka aiheuttaa turhia jalkavaivoja vieraalle kulkijalle. Palatessamme vapaammille kulkuteille huomasimme katunurkkauksessa kyltin, jossa luettiin: Kein Durchgang, ja tarkoitti ilmoitus nähtävästi tätä umpisuolta. Suomenkielistä tekstiä ei siinä ollut ollenkaan, jotapaitsi kyltti oli mielestämme asetettu aivan liian kauas keskikadulta, jota yleensä käytimme. Arvelimme sellaisen rautateiden varsilla usein tavattavan poikittaisen puomin, joita meillä nykyisin yleisen turvallisuuden vuoksi käytetään metsäteilläkin, paljon paremmin vastaavan tarkoitusta. Kiipesimme siis rautaputkista kylttitankoa pitkin ylös, ja nöyrästi se taipuikin haluamaamme asentoon. Tehtyämme näin huomattavan palveluksen berliiniläisille, poistuimme tyytyväisin mielin asuntoomme.
Seuraavana aamuna jo ennen heräämistämme saapui kaupunginpalvelija asuntoomme, vaatien meitä poliisilaitokselle. Närkästyimme tällaisesta tungettelevaisuudesta, mutta hän pysyi vaatimuksessaan ilmoittaen meitä syytettävän valtakunnan pääkaupungin särkemisestä Me kyllä uhkasimme syyttää häntä yö- ja kotirauhan häiritsemisestä, mutta lähemmin asiaa harkittuamme katsoimme viisaimmaksi seurata mukana tällä kertaa. — Sivumennen sanottakoon, että sydämeni, joka muuten jyskyttää hyvin tasaisesti, tanssi matkallamme polskaa.
Perillä kuulimme yksityiskohtaisen selostuksen edellisen illan tapauksesta. Eräs toimiamme vavisten seurannut nurkkakrouvari oli sen kertonut. Myös meille ilmoitettiin, että tavallinen ihminen tällaisesta hommasta istuu pari vuotta aivan yksinäisessä paikassa, vaan nyt asia kyllä järjestyisi, jos suostuisimme korvaamaan kaupungin uudestaanrakentamiskulut.
Tämä oli mielestämme kohtuullinen vaatimus, emmekä tehneetkään vastaväitteitä. Poistuimme sitten rakennuspaikalle.
Siellä oli jo yksi mies kaivautunut maan alle etsiessään pylvään juuria, ja surkuttelimme hänen kohtaloaan. Osoitimme hänelle sitten paikan, johon uusi kyltti tulee pystytettäväksi ja ilmoitimme, että me kustannamme työn.
Parin päivän kuluttua poikkesimme taas tarkastamaan töiden edistymistä. Kyltti oli silloin jo pystyssä — tosin entisellä paikallaan, ja pian saimme poliisilaitokseltakin laskun:
An, Berliinin korjaus …… Rmk. 50:—
Maksoimme laskun käteisellä.
* * * * *
Vaikka asuimme täysihoitoloissa — kerkisimme niitä kokeilla useampiakin — oli hoito mielestämme vain puolinaista. Vatsamme eivät tyytyneet yksinomaan perunapulliin ja senkin seitsemänlaisesti valmistettuun kaaliruokaan. Lisäannoksia täytyi hankkia ravintoloista.
Nautakarjan- ja sianliha oli tiukasti korteilla. Villieläinten lihaa sai sitävastoin vapaasti lihattominakin päivinä, joita oli viikossa kaksi, tiistai ja perjantai. Haukea tarjoiltiin joka ravintolassa, — tosin kalliiseen hintaan. Rmk. 4: 50 annos, "Falscher Hase" eli suomeksi kissanliha-annos runsaan kaalilautasen höystämänä noteerattiin vain puoleentoista markkaan, variksenkoipia sai 75 pfennigillä parin ja vadillinen jokisimpukoita, joita syötiin kuin ostereita, maksoi vain 50 pf. Kun vielä mainitsen simpukoista, makaronista ja leivänmurenista peltimuotissa paistetun 60 pf. maksavan "ragu'n", käsittää jokainen, ettei ruokalajeista ollut puutetta.
Kurssiemme aikana opimme kutakuinkin tuntemaan Keski-Berliinin ravintolat Ayschingereista Kempinskiin ja Rheingoldiin saakka. Tiesimme, mistä ja keneltä oli annos tilattava, saadakseen sen edullisimmin.
Huokeitten hintojensa takia olivat sentään sellaiset paikat kuin Mutin kahvila, Oravakissa ja Tornio suosituimmat. Nimet tuntuvat paikallisiin oloihin katsoen kenties oudoilta, kunnes selvitän niiden synnyn:
Mutin kahvilan omisti keski-ikäinen rouvasihminen, jonka mies oli rintamalla. Hän hoivaili jääkäreitä kuin poikiaan, ja siksi kutsuttiin häntä yleisesti Mutiksi. Oravakissan kahvilassa oli taas kissa, jolla oli oravan häntä, — tai ainakin suuresti sitä muistuttava, ja viimeksimainitun ristimme vain kotoisen tunnelman saavuttamiseksi Torinosta Tornioksi.
Mutin kahvila sijaitsi jääkäritoimiston alakerrassa, ja sinne luonnollisesti poikkesivat kaikki lomalletulijat korkeimpia herroja lukuunottamatta. Siellä tapasimme heitä joka päivä tarragonalasin ääressä, taisipa jokunen nukahtaa yönsäkin Mutin hoivissa.
Muuan kurssilaisistamme järjesti asunto- ja ruokaolonsa hyvin käytännöllisesti: hän rupesi krouvariksi. Ihmettelin, millä keinoin hän oli päässyt meistä toisista niin paljon edelle, mutta Suvi selitti asian lyhyesti: mikäs konsti on päästä omistajaksi tuollaiseen krouviin, jossa on vain kolme yksinäistä likkalasta, kun miehellä on kolme synnynnäistä ominaisuutta: i) naisia nauratteleva käytös, 2) piippu ja 3) röyhkeys kavereita kohtaan. Viimeinen momentti johtui nähtävästi siitä, ettei krouvari ollut kutsunut ketään meistä hoitamaan baaria eli lasikauppaa.
Moneen päivään emme olleet tavanneet häntä kuin palveluksessa, sitten hävisi mies taas piilopirttiinsä. Mutta Berliinissäkin on vaikeata eksyttää jääkäriä. Kun eräänä iltana olimme tavanmukaisella tutkimusmatkallamme, löysimme hänet. Olimme käyneet sellaisissa paikoissa kuin Bierstube, Probierstube, Bauerschenke, Cafe, Weinstube, Ayschinger ja lisäksi monessa muussa, kunnes erehdyimme muutamaan nurkkakrouviin. Ja siellähän etsimämme mies, Grobschnitt'illä täytetty piippu hampaissaan tarjoili vieraille olutta.
Viittauksestaan hävisi saapuessamme eräs naisihminen takahuoneeseen.
Vilkkaasti aloittamamme keskustelun keskeytti isäntä virallisin ilmein:
"Täällä ei saa rähistä."
Hiljaisella äänellä tilasimme sitten lasin huonoa olutta ja poistuimme.
Kadulla purki Suvi kiukkunsa ilmoille: "Hätäkös miehen on lihoa tuollaisessa paikassa, kun käytettävänään on 4 leipäkorttia, 4 lihakorttia, yhtämonta sokerikorttia ja kaikkien rasvakortit. Ja viittii vielä olla noin koppava."
Niin hyvin osasi asianomainen kätkeytyä tänne piiloonsa, että palattuamme pataljoonaan sai Admiralstabin etsivä viikon verran koluta Berliiniä löytääkseen hänet.
Eräs toinen kurssilaisistamme asettui vakituisesti asumaan jonkun lesken luo. Tämän mies, aktiivivääpeli, oli sodan alkukuukausina kaatunut itärintamalla. Siellä, valmiissa kodissa miehemme lepäsi laakereillaan keinutuolissa istuen ja B. Z. iltalehteä lukien. Yllään oli vainajan yömekko, hampaissaan saksalainen piippu ja ympärillään neljä tai viisi kirkuvaa lasta. Kelpasi siinä toki elellä.
Mutin kahvilassa vietti kerran muuan berliiniläinen nuoripari häitään. Meidätkin, "stamkundit" kutsuttiin sinne, jotapaitsi joukko lomalla oleviakin sattui mukaan.
Kesken tanssin melskeen putosi seinältä metallinen Pappenheimin korkokuva rämisten lattialle. Joku jääkäri nosti sen kaikkien nähtäväksi ja yleisen historian perusteella kertoi innostuneena 30-vuotissodan tapahtumista, kiinnittäen erikoista huomiota siihen, että Pappenheim sai suomalaisilta siihen määrin selkäänsä, että hänet täytyi haudata. — Nähtävästi ei puhuja ollut tyytyväinen maan asujainten puolelta saamaansa kohteluun, koska lisäsi: "Ja kyllä me vielä näille nappisaksoille näytämme, ettemme sentään ole mitään trenkipoikia heille. Eikös niin pojat?"
Kaikuva eläköön kuului jääkärien pöydästä, ja saksalaisetkin yhtyivät siihen taputtaen innokkaasti käsiään. — Puheen suomenkielistä sisältöä he eivät olleet käsittäneet, mutta kun ihminen oikein innostuu, niin taputtaahan sitä käsiään vaikka omissa hautajaisissaan.
Ettei kuitenkaan vääryyttä tapahtuisi, on mainittava, että saksalainen siviiliväestö miltei poikkeuksetta suhtautui meihin suopeasti, jopa joskus ystävällisemmin kuin omiin maanmiehiinsä. Ainoastaan muutamat — tai useatkin armeijan aliupseerit ja jotkut nousukasupseerit kohtelivat meitä kuin alempaan rotuun kuuluvia, vaivoin siedettäviä olentoja. Heidän syykseen ja niskoilleen lasken, että moni jääkäri tunsi katkeraa vihaa koko saksalaista kansakuntaa kohtaan. Tästä syystä myös aiheutui edelläkerrottu hääpuhe.
Lopultakin päättyi pommikurssimme ja saimme määräyksen valmistautua matkaan. Ensi tehtävämme koskisi Muurmannin radan eteläosaa.
H. Renforsin kanssa piti minun etukäteen matkustaa Haaparannalle, hankkia porot ja muut tarpeelliset matkavarusteet; toiset, kuusi miestä seurasivat jäljestä mukanaan räjähdysaineet.
Aikaisemmin olimme jo kaksikin kertaa olleet lähtövalmiina, vaan kummallakin kerralla oli lähtö peruutettu. Tämä kerta näytti tekevän totta, kun saimme passimme leimatuiksi ja taskuun melkoisen matkakassan. — Olihan suuria tekeillä.
Kiitäessämme pikajunalla kohti Tanskan rajaa kangasti jo mielessämme ihana poromatka poikki Pohjois-Suomen. Yksityiskohdittain suunnittelimme matkamme vaiheet varaten kullekin päivälle omat tehtävänsä. Päivän pysähdys Kööpenhaminassa kuului ohjelmaan.
Myöhään illalla saapui juna rajalle. Vaunusta astuessamme tuli muuan vääpeli luoksemme, tuoden tiedon että Admiralstabista saapuneen sähkösanoman mukaan emme voikaan matkustaa. Syytä hän ei tiennyt, ilmoituksessa oli vain lakooninen kielto. No tämäpä nyt oli. Keskeytetään näin kiintoisa matka alkuunsa. Mikähän lie tullut herrojen päähän! Vääpeli kutsui meidät väliaikaiseen, laudoista kyhättyyn asuntoonsa asemapihalla. Hehkuvan kamiinan ääressä tarjosi hän meille komissileipää ja rajan takaa hankkimaansa tanskalaista juustoa. Sitten läksimme tarkastamaan rajavartioita.
Itä- ja Pohjanmeren välisellä kannaksella on aina kosteata. Nytkin, vaikka yö oli kuutamoinen ja lämpömäärä muutamia asteita alle nollan, tunki raaka usva läpi vaatteiden. Lohduttoman aukealta näytti holsteinilainen maisema, elon merkkiä ei missään. Siellä täällä seisovat, kaapuihinsa kääriytyneet vahtisotilaatkin olivat kuin muumioita.
Olin kuullut, että tämänkin rajan yli on monta desertööriä livistänyt Tanskaan, jota seikkaa ihmettelin seudun aukeuden ja verrattain hyvän vartioinnin takia. Vaan vääpeli selitti:
"Eihän niitä viitsi ampuakaan. Ja mitä luulette sellaisilla miehillä tehtävän rintamalla; parempi, kun ovat poissa syömästä vähiä eväitämme. — Sitäpaitsi, olisittepa täällä syysyönä myrskyssä; saisi marssia vaikka koko komppania vahtipostien läpi. Hyvä, jos saa nämä donnerwetterin rajavahdit pysymään paikoillaan."
Loppuyön vietimme lautakojussa puulavitsoilla. Pakkanen pyrki väkisinkin seinien sisäpuolelle, joten kamiinaan täytyi alituiseen lisätä puita. Eikä nukkumisesta muutenkaan olisi tullut mitään, kun vääpeli oli puhelias mies, ja jutun aihetta riitti loppumattomiin. Aikaisella aamujunalla matkasimme takaisinpäin. Keskeytyneen matkamme johdosta oli mieliala vaunussa alakuloinen, ja Hampuriin saavuttuamme päätimme sitä kohottaa. Poikkesimme siis hetkeksi kaupungille, ja — Sant Paulin kaupunginosa nieli meidät.
Kolmantena päivänä palasimme Berliiniin, mutta olihan vaelluksemme kuin Jukolan Simeonin ja Eeron, kun he Hämeenlinnasta palasivat Impivaaraan. — Admiralstabi tiukkasi meiltä tilitystä käyttämistämme varoista; sitä emme aivan täsmälleen voineet antaa, matkalla kun oli yhtä ja toista jäänyt unhoon.
Parisen päivää hikoiltuamme saimme sentään kokoon laskun, jonka saldo osoitti suunnilleen niitä ropoja, jotka olivat unohtuneet taskuumme. Laskussa oli m.m. mainittu se krokotiilinnahkainen sikaarikoteloni, joka kiireessä jäi junaan.
Fregattenkapitän Reichard, jolle laskumme esitimme, ei sitä suuremmin hämmästellyt, lausuihan vain: "Ja, ja, der Pecker, der Pecker, er kann schreiben."
Kohta saimme kuulla matkamme keskeytyksen syyn. Lyytikäinen ja Manns olivat Ylitornion lähettyvillä tehneet tavanmukaisen partioretken Suomen puolelle, jolloin Manns itsepuolustuksekseen sattui ampumaan erään ryssän.
Tämän kuultuaan Heldt säikähtyneenä sähkötti kaikille etapeille, ja koko liikenne rajalle pysäytettiin väliaikaisesti.
* * * * *
Meni taas moniaita päiviä ilman, että matkastamme hiiskuttiin sanaakaan. Vaikka selitimme, ettei yhden ryssän ampuminen estäisi meitä kulkemasta rajan yli, pudisteli Reichard vain päätään ja oli murheellinen.
Viivästymisen syynkin saimme tietää. Ruotsiin oli niinä päivinä lähetetty suurehko annos varsin myrkyllisiä aineita tarkoituksiin, joista on paras vaieta. Niiden edelleenkuljetuksesta Suomeen huolehti ruotsinmaalainen von Rosen. Lähetys joutui kuitenkin matkalla viranomaisten käsiin, ja asiasta oli syntyä kansainvälinen juttu.
Nyt olivat viranomaiset kahta valppaampia eikä meidänkään tavaroittemme kuljetusta läpi Ruotsin voitu ajatella. Siellä tuntui mielipide painuneen vahvasti ententen puolelle.
Ettei toivoa vielä oltu menetetty, sen huomasimme saadessamme kutsun saapua Admiralstabiin kiireellistä rokotusta varten. En tiedä, minkälaisia tauteja vastaan meitä seerumeilla peitottiin, yksitoista pistosta sain ainakin minä ruumiiseeni kolmen päivän aikana.
Rintalihakseni olivat tuskin toipuneet tästä hevoskuurista, kun taas sain määräyksen olla matkavalmiina eli toisin sanoen pysytellä välittömässä kosketuksessa päällikköni kanssa, jotta hän milloin tahansa voisi antaa määräyksiään.
Kristianiassa toimi siihen aikaan Saksan edustajana — tosin vain epävirallisena ja erikoistehtäviä varten — suomalainen "parooni Rautenfels". Apulaisina oli hänellä viisi suomalaista sijoitettuina eri kaupunkeihin Norjan rannikolla. Koska ei ole tiedossani, minkä verran Norjan tuomioistuimien tutkimuksissa kävi selville näitten miesten hommista, en halua niitä tässäkään lähemmin selostaa, etten puhuisi liikoja. Norjan sanomalehdet kertoivat, että monta Englantiin matkalla olevaa laivaa räjähti ilmaan päästyään muutaman penikulman päähän niistä satamapaikoista, joissa miehemme asuivat.
Odotellessani ylläkerrottuina päivinä määräyksiä, tapasin kadulla Rautenfelsin, joka kehoitti lähtemään automatkalle Spandauhun. Matkan teimmekin tuoden palatessamme useita laatikollisia pommeja, helvetinkoneita y.m. Yleisesikunnassa laatikot lukittiin ja sinetöitiin kuriiritavaraksi.
Suuren kollimäärän takia pyysi Rautenfels minua matkustamaan kanssaan Kristianiaan, ja sen olisin tehnytkin, vaan en saanut sinä päivänä enää passiani Admiralstabista.
Kun sitten parin päivän kuluttua tein lähtöä, tuli kutsu saapua kiireesti erääseen salaiseen huoneustoon Admiralstabin lähistöllä. Sitä käytimme vakoojien välttämiseksi tärkeämpiä keskusteluja varten. Aavistin pahaa rientäessäni kohtauspaikalle. Kun joku asia rupeaa kivestämään, ei se sitten enää selviä millään keinoin. Niin oli nytkin.
Päällikköni oli jo huoneessa, ja donnerwettereitä sateli tiheään.
Hän kertoi norjalaisten viranomaisten avanneen kuriirilaatikot Kristianiassa ja sisällön nähtyään vanginneen Rautenfelsin sekä sen jälkeen eri satamakaupungeissa toimineet viisi suomalaista. Näiden viimeksimainittujen avuksi ei voitu tehdä mitään, he kun kaikki liikkuivat Suomesta saamillaan passeilla. Rautenfels sitävastoin oli Saksan valtuutettu, ja hänet oli saatava pois. Saksan lähettiläs Kristianiassa pyysi ensin ystävällisessä äänilajissa hänen vapauttamistaan, vaan Norjan viranomaiset jyrkästi kieltäytyivät. Silloin yleisesikunta lähetti sähkösanoman, lyhyen mutta pontevan: Ellei Rautenfels ole vapaa 12 tunnin kuluessa, ottaa Saksa hänet väkivallalla, (mit Gewalt, kuten sanamuoto kuului.) Jonkun tunnin kuluttua saapui Rautenfelsiltä sähkösanoma, jossa hän ilmoitti olevansa matkalla Berliiniin.
Pari päivää myöhemmin tapasin hänet Berliinin kadulla. Muotonsa oli vallan murheellinen, eikä onnitteluni vapautumisensa johdosta näyttänyt häntä erikoisemmin ilahuttavan.
"Hätäkös sinulla on, kun pääset kohta taas matkoille; minulla ei ole enää asiaa Skandinaaviaan ja saan kai jäädä koko sodan ajaksi tänne kuivaan Berliiniin."
Toiset pidätetyt saivat selviytyä omin neuvoin. Heitä syytettiin Norjan puolueettomuuden loukkaamisesta, ja oikeus tuomitsi heidät 3-5 vuoden vankeuteen. — Unelmaksi jäi niille pojille vapaussotamme.
Tälläkin kertaa oli suojelusenkelini estänyt matkani. Jos saavuin Rautenfelsin kanssa Kristianiaan, olin varmasti samassa kliisterissä kuin toisetkin. Ansioluetteloni norjalaisen poliisin kirjoissa oli jo siksi kirjava, että tällainen lisäys olisi saattanut minut 10 vuodeksi telkien taakse.
Tukholmasta ilmoitettiin, että järjestön oli antanut ilmi Pusa-niminen suomalainen, joka liikkui suomalaisten keskuudessa aktivistina, mutta seurusteli tiheään — kuten jälestäpäin kävi selville — Ranskan lähetystössä. Heti tapauksen jälkeen hän aavistamaansa kostoa peläten hävisi Kööpenhaminaan.
Rautenfelsin juttu oli antanut uutta toimintaintoa ententeystävällisille aineksille Ruotsissakin. Saksalaisten toiminta alkoi näyttää heidän silmissään vaaralliselta puolueettomuudelleen, ja niin sai eräs tärkeissä tehtävissä toiminut saksalainen Hauptmann käskyn saapua Tukholman poliisilaitokseen, jossa ilmoitettiin, että hänen on vangitsemisen uhalla poistuttava maasta varsin lyhyen ajan kuluessa. Miehen tarpeelliset tuntomerkit ikuistutettiin poliisilaitoksen rekisteriin.
Suomalaiset toimistot, joita siihen aikaan oli Tukholmassa useitakin — kun jokainen, kellä oli varoja ja suhteita, eikä halunnut viettää aikaansa sotaisemmissa hommissa, perusti toimiston — päättivät pitää pienen illanvieton poistuvalle tunnolliselle uskonveljelle.
Jäähyväisissä nousee tunnelma tavallisesti korkeaan potenssiin, ja tällöinkin myöhäisemmillä tunneilla nousivat vesikarpalot herra Hauptmannin silmiin, jota seikkaa yleisesti pidetään tunnelman korkeimpana asteena. Kiitospuheessaan hän kaunein sanoin kuvasi mennyttä aikaa Tukholmassa, lausui kuitenkin samalla ilmi tuntemansa halveksumisen koko Sveanmaata ja eritoten sen poliisilaitosta kohtaan, lopettaen sanoilla:
"—— — und die Schweinehunde haben sogar meine Ohren gemessen."
Poliisilaitos oli "erikoisia tuntomerkkejä" varten ottanut tarkan mitan
Hauptmannin korvien ulottuvaisuuksista.
Vallitsevissa oloissa ei voitu ajatellakaan suunnitelmamme mukaisen suuremman pommivaraston kuljettamasta Ruotsiin, siellä kun jo korviakin mitattiin. Ensi kerralla saattoi sattua, että mies siellä punnittiin ja havaittiin varsin köykäiseksi. Lähtömme lykkääntyi taas epämääräiseen tulevaisuuteen.
Odotellessa muuttui elämä Berliinissä perin yksitoikkoiseksi. Vaihtelua saadaksemme pyysimme päästä pataljoonaan siksi, kunnes asiat selviäisivät, ja pyyntöömme suostuttiinkin.
Tähän loppui monikuukautinen pommarikurssimme Admiralstabissa.
Kaikki kurssilaiset eivät sentään olleet halukkaita niin vain luopumaan Berliinin riemuista. He ilmoittivat, etteivät aio matkustaa pataljoonaan, koska heidät kerran on muihin hommiin määrätty ja tyyriillä varoilla opetettu. Freg. kapteeni R. ei ryhtynyt asiasta kiistelemään, sanoi vain, että kyllä se heidänkin matkansa järjestyy.
Ja se järjestyikin nopeasti. Seuraavana aamuna ilmestyi sivilipukuinen herrasmies asuntoomme ja ilmoitti, että näiden kahden herran passit ovat nyt kunnossa, ja pitäisi lähteä matkalle. Kiiruusti sulloivat miehet tavaransa matkalaukkuihin, ja sitten Lehrter Bahnhofille. Tiedustellessamme matkan päämäärää, saimme vain salaperäisen hymyn vastaukseksi. Heidän poistuttuaan huokasimme kaihoisasti, sillä arvasimme miesten olevan matkalla Tukholmaan.
Vasta viikkoja myöhemmin kuulimme herrojen matkustaneen — vankileirille. — Kapteeni R. oli siis täyttänyt heidän vaatimuksensa eikä lähettänyt heitä pataljoonaan.
Miehet joutuivat aluksi englantilaisten ja ranskalaisten sotavankien kanssa maatöihin, kunnes toinen heistä kimpaantui, heitti lapion maahan sanoen: "Minä en rupia tällaisia töitä tekemään." Ystävälliset viranomaiset ottivat taaskin vaatimuksen korviinsa, ja siirsivät heidät "kirjavien" leiriin. Talikko annettiin käteen ja miehet pantiin luomaan sontaa. — Tämä työ nähtävästi jo miellytti, sillä kuuleman mukaan ei uusia vaatimuksia enää tehty.
Oleskelu leirillä muodostui miehille kielitieteellisesti sangen opettavaiseksi, sillä sieltä palattuaan he kutakuinkin tyydyttävästi saattoivat tervehtiä toisiaan esim. seuraavasti:
"Salem aleikum!"
"Eskot pas!"
Vastatervehdys ei ollut tosin aivan kohtelias, sillä vajavainen arabiankielentaitoni ilmoittaa, että se merkitsee melkein samaa kuin sitä hyvin muistuttava suomalainen sananparsi niistä Eskon puheista. Tällaisilla ynnä monilla muilla korvalle selittämättömillä lauseparsilla he myöhemmin, sodan päätyttyä kasinolla löivät hämmästyksellä kaikki nuoremmat upseerit.
Libausta käsin ryhtyi Hauptzugführer Jernström heti toimenpiteisiin miesten vapauttamiseksi. Vaan niin kävi kuin Talpakan Nikolainkin, että heidän "kauniimman kesän tuolla linnassa olla piti."
Pataljoonassa pidettiin asia visusti salassa. Se ei päässyt edes kaikkien Zugführerienkään tietoon koska Hägglund elokuussa, jolloin miehet juuri saapuivat "leiriltään", tavatessaan toisen heistä Berliinissä, viattomasti kysyi:
"Missä sinä olet ollut, kun ei moniin aikoihin ole näkynyt?"
"Olenpahan tässä matkustellut firman hommissa", kuului totuudenmukainen vastaus.
Meitä toisia komennettuja ei lähetetty suoraan pataljoonaan, vaan saimme jäädä Münster-leirille, josta Admiralstabi milloin tahansa sai meidät käsiinsä ja saattoi lähettää matkalle.
Odottamattomat tapaukset Venäjällä tekivät matkamme kuitenkin tarpeettomaksi — siinä mielessä kuin sitä oli ajateltu — ja tähän päättyivät juoksumme värvärinä, pommarina ja muun koiruuden tekijänä.