— Armollinen rouva ymmärtää asiansa sanoi Staava neitsyt.
Rouva Surutar otti esille pitsinenäliinansa ja pyhki punareunaisia silmiään. Se näytti olevan tyytyväisyyden osoite.
— Staavan ei tarvitse olla olevinaan — sanoi hän. — Ei Staava siitä pidä, että olen ottanut tuon huoneen linnuilleni. Ei Staava siitäkään ole hyvillään, että pian saan haltuuni koko talon. Sen minä tiedän. Te rouvanne kanssa aijoitte pettää minut. Mutta nyt ei ole enää toivomista!
— Ei ole — sanoi Staava neitsyt — armollinen rouva voi olla huoleti siitä. Ei ole toivoa. Nuori herra lähtee tänään. Hän on laittanut laukkunsa kuntoon, ja silloin hän varmaan lähtee. Kaikki hänen armonsa ja minun tämän syksyiset toiveet olivat turhat. Ei mitään tullut tehdyksi. Me uskoimme tytön ainakin voivan viekotella hänen jäämään kotiin, mutta huolimatta kaikesta hyvästä, mitä hänelle olemme osoittaneet, ei hän ole mitään koettanut hyväksemme.
— Niin, huono hän on ollut, sen minä tiedän — sanoi rouva Surutar. — Mutta kaikessa tapauksessa täytyy hänet saada pois nyt. Tästä aijoin puhua hänen armonsa kanssa.
Rouva Surutar alkoi huojuvilla jaloillansa laahata itseään ylös rappusia yläkertaan. Joka rappusella kohotti hän siipiään hiukkasen, ikäänkuin saadakseen apua niistä. Hän olisi varmaan paljoa mieluummin tahtonut lentää.
Ingrid seurasi häntä. Hänet oli vallannut ihmeellinen ihastus. Vaikka tuo olisi ollut mailman kaunein nainen, ei hän olisi tuntenut tämmöistä halua häntä seurata.
Kun Ingrid astui pieneen salonkiin, istui Rouva Surutar vuorineuvoksettaren vieressä ja kuiskaili tuttavallisesti hänen kanssaan, aivankuin olisivat he rakkaita, vanhoja ystäviä.
— Ymmärräthän, ett'ei sinun enää pidä pitää häntä luonasi — sanoi rouva Surutar mielittelevästi. — Sinä, joka et kärsi kukkaa kasvavan puutarhassasi, et kai kärsine tuon nuoren tytön kävelevän talossasi. Seuraahan aina vähän iloa ja hupaisuutta semmoisen mukana, mutta sehän ei sovellu sinulle.
— Ei, minä istun juuri tässä ja mietin samaa.
— Hanki hänelle seuraneidin paikka jossain muualla, mutta elä pidä häntä täällä.
Rouva Surutar nousi heittääkseen hyvästit. — Tahdoin vaan sanoa sinulle tämän — sanoi hän. — Miten sinä muuten voit?
— Sakset ja veitset viiltelevät sydäntäni koko päivän — vastasi vuorineuvoksetar. Minä elän vaan hänessä, hänen ollessaan kotona. Tällä kertaa on vaikeampi, kuin tavallisesti, paljon vaikeampi tällä kertaa. En kestä tätä kauvan. — — —
Ingrid hypähti istualtaan, vuorineuvoksettaren kello soi. Hän oli istunut siinä ja uneksinut niin elävästi, että hämmästyi nähdessään hänen armonsa yksinään ja ett'ei musta kuomureki seisonutkaan oven edessä.
Hänen armonsa oli soittanut kutsuakseen Staava neitsyttä, mutta tämä ei tullutkaan. Hän pyysi Ingridin menemään alas Staavan huoneeseen käskemään häntä.
Ingrid meni, mutta pieni siniruutuinen huone oli tyhjänä. Tyttö aikoi kysyä kyökissä, missä Staava olisi, vaan ennenkun hän ehti avata oven, kuuli hän Heden puhuvan. Hän jäi seisomaan, ei voinut pakoittaa itseään tapaamaan häntä.
Mutta hän koetti kuitenkin taistella itsensä kanssa. Eihän se tuo voinut mitään sille, ett'ei ollut se, jota Ingrid odotti. Hän koettaisi tehdä jotain Heden hyväksi. Hänen pitäisi saada hänet jäämään kotiin. Ennen ei hän ollut tuntenut tämmöistä vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Eihän hän ollut niin hirveä.
Ingrid kumartui alas ja tirkisti avaimenreiästä.
Hede istui pöydässä syömässä. Samoin tekivät täällä kuin muuallakin. Piiat rähisivät hänen kanssaan, saadakseen kuulla hänen omituisia puheitansa.
He kysyivät häneltä, kenen kanssa hän nyt menisi naimisiin.
Hede hymyili, hän oli hyvin tyytyväinen, kun semmoista häneltä kysyttiin. — Hänen nimensä on Hautalilja, jos tietää tahdot — sanoi hän. Ei, piika ei ollut tiennyt, että hänellä oli niin hieno nimi.
— Niin, mutta mistä on tyttö kotoisin?
— Ei ole hänellä kotia, eikä ole hänellä taloa — sanoi Hede. — Hän on kotoisin minun säkistäni.
Piika sanoi, että sepä hyvä koti oli ja kysyi tytön vanhempia.
— Ei ole hänellä isää eikä ole hänellä äitiä — sanoi Hede. — Hän on hieno kuin kukkanen ja kasvanut on hän puutarhassa.
Niin pitkältä puhui hän jotenkin selvästi, mutta sitten alkoi hän kuvailla, miten ihana hänen morsiamensa oli ja silloin ei tahtonut enää puheesta tulla selvää. Hän puhui sanoja, mutta ne olivat kaikki omituisesti sekaisin. Ei voinut seurata hänen ajatusjuoksuansa, mutta hänelle itselleen tuotti tämä puhuminen suurta huvia. Hän istui, loisti ja hymyili.
Ingrid kiiruhti pois. Hän ei kestänyt kauvempaa. Hän ei voisi tehdä mitään Heden hyväksi. Ingrid pelkäsi häntä, inhosi häntä.
Ingrid ei ehtinyt kauemmas kuin rappusille, kuin jo tunsi omantunnon vaivoja uudelleen. Täällä oli hän nauttinut niin paljon hyvää, eikä antaisi mitään takaisin.
Voittaakseen vastenmielisyyttään koetti hän ajatuksissaan ajatella Hedeä herrasmiehenä. Miltä hän näytti ennen herrasvaatteissa, tukka taaksepäin vedettynä? Hän ummisti silmänsä hetkeksi, koetti miettiä. Ei, mahdotonta se oli! Hän ei voinut Hedeä nähdä muuta kuin semmoisena, jommoinen hän oli.
Samassa silmänräpäyksessä oli hänellä rakkaitten kasvojen piirteet aivan vieressään. Ne leijailivat hänen vasemmalla puolellaan, ihmeellisen selvästi.
Tällä kertaa eivät kasvot hymyilleet. Huulet värisivät tuskasta ja hirveä kärsimys oli uurtanut terävät viivat suun ympärille.
Ingrid seisoi hiljaa keskirappusissa ja katseli sitä. Se oli tuossa, leijuvana ja kepeänä, yhtä vaikeana saavuttaa kuin auringonpilkku, joka kuvastaa kynttiläkruunun hiotusta lasista, mutta yhtä näkyvänä, yhtä todellisena. Hän ajatteli niitä haavekuvia, joita hänellä hiljan oli ollut, mutta tämä ei ollut sellaista. Tämä oli todellisuutta.
Kun hän oli katsonut kasvoja hetkisen, alkoivat ne liikuttaa huulia, alkoivat puhua, mutta Ingrid ei kuullut ääntäkään. Silloin koetti hän katsomalla ymmärtää, mitä ne sanoivat, koetti lukea sanat huulilta, niinkuin kuurot tekevät, ja se onnistui hänelle.
— Elä anna minun mennä — sanoivat huulet. — Elä anna minun mennä!
Millä tuskalla tämä sanottiin! Jos joku olisi maannut hänen jalkojensa juuressa, rukoillen elämänsä edestä, ei se olisi voinut koskea häneen kovemmin. Hän tuli niin liikutetuksi, että vapisi. Se oli sydäntä särkevintä, mitä hän koko elämässään oli tuntenut. Ei ollut hän milloinkaan uskonut, että joku voisi rukoilla niin äärettömällä tuskalla.
Yhä vaan rukoilivat huulet: — Elä anna minun mennä, — ja joka kerralla kasvoi tuska yhä voimakkaammaksi.
Ingrid ei käsittänyt mitään, seisoi vaan hiljaa, selittämättömän säälin valtaamana.
Ingridistä tuntui, että sillä, joka rukoili noin, oli kysymyksessä enempi kuin elämä, oli kysymyksessä itse sielun pelastus.
Huulet eivät liikkuneet enää, ne olivat puoleksi auki, hervottomassa epätoivossa.
Kun ne saivat tuon tylsyyden ilmeen, huudahti Ingrid ja kompastui muutaman askeleen alaspäin rapuissa. Hän tunsi hullun kasvot, juuri semmoisina kuin hän ne äsken oli nähnyt. Ei, ei, ei — sanoi hän. — Ei voi olla niin, ei saa, ei voi. Ei ole mahdollista, että se on hän.
Samassa hetkessä olivat kasvot poissa.
Hän istui ehkä kokonaisen tunnin kylmissä rappusissa ja itki epätoivoissaan. — Mutta viimein kuitenkin heräsi toivo hänessä, valoisa, rohkaiseva toivo. Hän rohkeni jälleen nostaa ylös päänsä.
Kaikki, mikä oli tapahtunut, osoitti, että Ingrid oli hänet pelastava. Hänet oli johdettu tänne senvuoksi. Hän olisi se onnellinen, joka pelastaisi Heden.
Sisällä pienessä salongissa puhui hänen armonsa Staava neitsyen kanssa. Kuului niin liikuttavan surkealta, kun hän pyysi neitsyen puhuttelemaan poikaa, että hän jäisi vielä pariksi päiväksi.
Neitsyt Staava tekeytyi kovaksi ja jäykäksi. — Pyytää häntä kyllä voi — sanoi hän mutta hänen armonsa tietää, ett'ei kukaan saa häntä jäämään kauvemmaksi kuin hän itse tahtoo.
— Onhan meillä rahoja kylliksi. Ei hänen tarvitseisi lähteä. Eikö
Gustava neitsyt voisi sanoa hänelle?
Samassa tuli Ingrid sisään. Ovi aukeni äänetönnä hänelle. Hän kiiti läpi huoneen kevein, liitelevin askelin. Silmät loistivat, kuin näkisivät ne etäällä jotain ihanaa, kaukaista.
Kun hänen armonsa näki hänet, rypisti hän hiukan kulmakarvojaan. Hänet valtasi halu olla julma, hänkin puolestaan, tuottaa tuskaa hänkin puolestaan.
— Ingrid — sanoi hän — tule tänne, minun täytyy puhua tulevaisuudestasi sinun kanssasi.
Tyttö oli hakenut kitaransa ja oli aikeessa poistua huoneesta. Hän kääntyi vuorineuvoksettareen.
— Minunko tulevaisuudestani — sanoi hän ja siveli otsaansa. — Onhan minun tulevaisuuteni jo määrätty — jatkoi hän, hymyillen pientä marttyyri-hymyilyä. Ja hän lähti huoneesta, sanomatta sen enempää.
Vuorineuvoksetar ja Staava neitsyt katsoivat ihmeissään toisiinsa. He alkoivat neuvotella siitä, minne tyttö lähetettäisiin.
Mutta kun Staava neitsyt tuli alas huoneeseensa, istui Ingrid siellä ja lauleli pieniä lauluja ja soitteli kitaraansa. Ja Hede istui häntä vastapäätä ja kuunteli kasvot loistavina kuin aurinko.
VIII.
Aina siitä saakka kuin Ingrid oli tuntenut mielipuolen Gunnar Hedeksi, ei hän ajatellut muuta kuin hänen parantamistaan. Mutta se oli raskas työ, eikä ollut hänellä aavistustakaan siitä, mitenkä menetteleisi.
Alussa ajatteli hän vaan, miten saisi hänet pysymään kotona. Ja tämä hänelle helposti onnistuikin. Ainoastaan saadakseen kuulla Ingridin soittavan viulua tahi kitaraa hetkenkin joka päivä, istui Hede kärsivällisesti aamusta iltaan odottamassa häntä Staava neitsyen huoneessa.
Ingridistä olisi ollut suuremmoista, jos olisi saanut hänet pakoitetuksi tulemaan sisään muihin huoneihin. Mutta sitä ei Hede mitenkään uskaltanut. Ingrid sulkeutui huoneeseensa, uhaten, ett'ei Hede enää saisi kuulla mitään, jos hän ei tulisi sisään. Kun Ingrid oli pysyttäynyt kaksi päivää sisässä, alkoi Hede panna reppuansa kuntoon mennäkseen matkaansa ja silloin täytyi hänen antaa myöten.
Hän näkyi rakastavan Ingridiä ja piti häntä selvästi muita parempana, mutta uhrata ei hän voinut Ingridille vähääkään pelostaan.
Ingrid pyysi hänen heittämään pois turkkinsa ja kulkemaan tavallisessa takissa. Siihen hän heti suostuikin, mutta jo seuraavana päivänä oli se hänellä taas yllä. Silloin piiloitti Ingrid sen häneltä. Mutta Hede tuli rengin turkissa ja silloin sai hän mieluummin pitää omansa.
Yhä hän vaan pelkäsi ja siitä oli hän hyvin tarkka, ett'ei kukaan tulisi häntä liian lähelle. Ei edes Ingrid saanut istua aivan hänen vieressään.
Eräänä päivänä sanoi Ingrid hänelle, että nyt pitää hänen luvata jotakin Ingridille. Hänen pitää olla niiaamatta kissalle. Eihän hän pyytänyt häntä olemaan niiaamatta hevoselle ja koiralle, joka oli vaikeampaa, pyysi vaan, ett'ei pelkäisi pientä kissaa.
— Pelkäänpä — sanoi hän — kissa on kilipukki. — Eihän se ole, ei pukki, eikä kili sanoi Ingrid. Eihän sillä ole sarvia. — Siitä tuli Hede iloiseksi. Näytti kuin olisi hän nyt vihdoinkin keksinyt jotain, jolla eroitti pukit muista eläimistä.
Seuraavana päivänä näki hän Staava neitsyen kissan. — Tällä kilipukilla ei ole sarvia — sanoi hän ja nauroi melkein ylpeänä. Hän kulki sen ohitse ja istuutui sohvaan kuulemaan Ingridin soittoa. Mutta hetken kuluttua tuli hän levottomaksi ja nousi ylös, meni kissan luo ja niiasi.
Ingridin valtasi epätoivo. Hän tarttui Hedeä käsivarteen ja puisti häntä. Hede juoksi suoraan ovelle, eikä näyttäytynyt ennen kuin seuraavana päivänä.
— Lapsi, lapsi — sanoi hänen armonsa, — sinä teet niinkuin minä, koetat niinkuin minä. Sinä peloitat hänet pian, niin että hän ei kohta tohdi nähdä sinua. On parempi antaa hänen olla rauhassa. Me olemme tyytyväiset, kun hän vaan jää kotiin.
Ei nyt voinut muuta tehdä kuin istua ja väännellä käsiä surusta, siitä että tuo hieno, rakastettava ihminen oli kätkettynä tuohon hulluun.
Ingrid olisi vaan tahtonut tietää, eikö häntä oltu johdettu tänne muun vuoksi kuin istumaan ja soittamaan hänelle. Näinkö isoisänsä säveleitä jatkuisi koko elämän läpi? Eikö tämä milloinkaan muuksi muuttuisi?
Ingrid kertoi myöskin satuja hänelle. Ja keskellä jotain satua voivat hänen kasvonsa kirkastua ja voi hän sanoa Ingridille jotain ihmeellisen hienoa ja kaunista. Täysijärkinen ei olisi milloinkaan keksinyt senvertaista. Mutta enempää ei tarvittukaan, siitä Ingridin rohkeus kasvoi, ja niin he taas yhä uudelleen tekivät kokeitaan.
* * * * *
Oli myöhäinen iltapäivä ja kuu oli nousemassa. Maassa oli valkeaa lunta, järvellä harmaa, kuultava jää. Puut kuvastivat mustanruskeina taivasta vasten, joka auringon laskettua hohti palavan punaisena.
Ingrid aikoi alas järvelle luistelemaan. Hän kulki kapeata polkua, joka oli poleksittu lumen halki. Gunnar Hede kulki hänen jälessään. Heden olennossa oli jotain masennettua, tuli häntä katsoessa ajatelleeksi koiraa, joka seuraa isäntäänsä.
Ingrid näytti väsyneeltä. Ei ollut silmissä loistoa, ja ihonsa oli harmaan kalpea.
Tuossa kulkiessaan alkoi hän miettiä, olikohan päivä, joka sammui, tyytyväinen itseensä. Riemustakohan se sytytti tuon suuren, palavan, punertavan auringonlaskun kaukana lännessä.
Hän tiesi omasta puolestaan, hän, ett'ei hän tälle päivälle, eikä muullekaan ollut voinut ilokokkoa sytyttää. Koko tänä kuukautena, joka oli kulunut siitä, kun hän jälleen tunsi Gunnar Heden, ei hän ollut mitään voittanut.
Ja nyt tänä päivänä valtasi hänet suuri tuska. Tuntui kuin kadottaisi hän rakkautensa tämän kaiken tähden. Hän alkoi unohtaa ylioppilaan, ajatellessaan ainoastaan sairasta. Kaikki keveä ja kaunis ja keväinen katosi hänen rakkaudestaan. Se oli vaan raskasta, raskasta todellisuutta.
Hän tuli aivan epätoivoiseksi, kulkiessaan järvelle. Hän tunsi, ett'ei ymmärtänyt mitä oli tehtävä, tunsi että hänen oli heittäminen sikseen kaikki. Oi, oi, nähdä hänen kävelevän tuossa takanansa, voimakkaan ja terveen näköisenä ja kuitenkin niin auttamattomasti sairaana ja parantumattomana.
He olivat rannassa ja Ingrid kiinnitti luistimet jalkaansa. Hän tahtoi pakoittaa Hedenkin luistelemaan ja sitoi luistimet hänen jalkaansa, mutta heti jäälle astuessaan kaatui Hede. Hän kömpi maalle ja istui kivelle ja siihen Ingrid hänet jätti.
Sen kiven kohdalla, jolla Gunnar Hede istui, oli pieni saari, sen alastomat koivut ja haavat kuvastuivat vasten loistavaa iltataivasta, joka yhä vaan yhtä palavana punerti. Ja nuo hienot, kevyet puunlatvat kohosivat tuosta punaisesta niin kauniina, että oli mahdotonta olla niitä huomaamatta.
Tavallista on, että paikan tuntee jostain yksityisestä piirteestä; silloinkin kun sen hyvin tuntee, ei oikein tarkkaan tiedä, miltä se näyttää joka taholta ja puolelta, ja erittäinkin Munkhytan tunsi tuosta pienestä saaresta. Jos ei ollut taloa nähnyt vuosikausiin, niin olisi sen kuitenkin tuntenut tuosta saaresta, joka tuossa levitteli tummia puunlatvojaan kohti auringonlaskua.
Hede istui aivan hiljaa ja katseli saarta ja noita keveitä puunoksia ja harmaata jäätä, joka ulottui joka taholle.
Se näky oli hänelle kaikkein tutuin. Ei ollut koko talossa mitään, jonka hän olisi tuntenut niin hyvin. Sillä niinkuin sanottu, tuo saari se aina katseet puoleensa veti. Ja kohta istui hän ja katseli saarta, ajattelematta sitä, niinkuin tekee tuttua katsellessa. Hän istui kauvan ja tuijotti, ei mikään häirinnyt häntä, ei ihmiset, ei tuuli, ei mikään vieras. Ingridiä hän ei nähnyt, hän oli kiirehtinyt kauvaksi jäälle.
Gunnar Heden valtasi lepo ja rauha semmoinen, jonka ainoastaan voi tuntea tutuissa kotioloissa. Tuosta pienestä saaresta virtasi turvallisuus ja rauha hänelle. Se nukutti hiljaisuudeksi sen ijäisen levottomuuden, joka vaivasi häntä.
Hede luuli kulkevansa aina vihollisten joukossa ja aina ajatteli hän mitenkä olla varuillaan. Moneen vuoteen ei hän ollut tuntenut sitä rauhaa, joka sai hänet unohtamaan itsensä, mutta nyt saapui se hänen luokseen.
Kun Gunnar Hede siinä noin istui, eikä ajatellut juuri mitään, tuli hän tehneeksi aivan koneellisen liikkeen, niinkuin tekee silloin, kun on tavallisissa olosuhteissa. Kun hän istui siinä jää edessään ja luistimet jalassa, nousi hän ylös ja alkoi luistella järvelle. Ja hän ajatteli yhtä vähän tekevänsä tätä, kuin syödessä ajatellaan kahvelin ja veitsen käyttämistä.
Hän kiiti ulospäin, pitkin jäänpintaa; oli mitä parhain luistinkeli.
Hän oli jo kaukana rannasta, ennenkun huomasi, mitä oli tehnyt.
— Mainio jää — ajatteli hän silloin — ihmettelenpä, miksi en jo aikasemmin tänä päivänä tullut tänne.
— Luistelin eilen sitä enemmin — lohdutti hän itseään. — Tänne tulen joka päivä, niinkauvan kuin lupa-aikaa riittää.
Tämä taisi johtua siitä, että Gunnar Hede oli ryhtynyt johonkin, jota hänen oli ollut tapana tehdä, ennenkun tuli sairaaksi, ja siten jotain hänen entisestä itsestään heräsi eloon hänessä. Ajatuksia ja mielikuvia, jotka kuuluivat hänen entiseen elämäänsä, alkoi tunkeutua esille hänen tajuntaansa. Mutta samalla kertaa vaipuivat kaikki semmoiset ajatukset, jotka olivat hänen tautinsa kanssa yhteydessä, unohduksiin.
Niinkuin hänen tapansa oli luistelemassa ollessa, teki hän pitkän kaaren ulospäin järvelle, voidakseen nähdä erään kapean niemekkeen ohi. Sen hän teki tahtomattaan, mutta sivuutettuaan niemen, tiesi hän tehneensä tuon kaarroksen senvuoksi, että näkisi paloiko tuli hänen äitinsä ikkunassa.
— Nyt minun hänen mielestänsä jo pitäisi tulla sisään, mutta odottakoon hän hetken vielä. Jää on niin mainiota.
Enimmäkseen ne olivat epämääräisiä tunteita, liikkeen tuottaman ilon ja kauniin illan synnyttämiä, jotka hänessä heräsivät. Juuri tuommoisena kuutamoiltana pitää luistelemaan mennä. Hän rakasti tätä lempeää iltahämärää. Valo viipyi vielä, mutta yön rauha oli jo tullut. Kaikki mitä oli parasta yössä ja päivässä!
Siellä oli toinenkin luistelija ulkona jäällä. Se oli nuori tyttö. Hän ei tiennyt tunsiko tyttöä, mutta luisteli hänen luokseen katsoakseen, kuka tyttö oli. Ei, tuttu se ei ollut, mutta hän ei voinut olla sanomatta paria sanaa siitä, miten erinomainen jää oli, luistellessaan tytön ohitse.
Vieras taisi olla kaupunkilaistyttö, hän ei tainnut olla tottunut siihen, että häntä noin vaan ilman muuta puhuteltiin. Tyttö näytti aivan pelästyneeltä, kun hän sille pari sanaa virkkoi. Niin, olihan hän kummallisesti puettuna. Olihan hän täydellisesti talonpoikaisvaatteissa.
Olkoon, ei hän enään peloitteleisi. Hän kääntyi ja luisteli ulos järvelle. Jää oli kyllin suuri heille molemmille.
Mutta Ingrid oli vähällä ollut huutaa hämmästyksestä. Hede oli tullut luistellen, komeasti ja sulavana, käsivarret ristissä yli rinnan, hatun lieri ylöskäännettynä, tukka siveltynä otsalta, niin ett'ei se riippunut korvien edessä.
Hän oli puhunut sivistyneen miehen äänellä, melkein murtamatta taalainkielellä.
Ei hän joutunut pitkältä ihmettelemään. Rantaan hän riensi.
Hän saapui hengästyneenä kyökkiin. Ei tiennyt, mitenkä sen sanoisi lyhyesti ja kyllin selvästi.
— Staava neitsyt, nuori herra on tullut kotiin.
Kyökki oli tyhjä, sekä Staava, että piiat olivat ulkona. Ei ollut ketään neitsyenkään huoneessa. Ingrid ryntäsi koko talon läpi, tuli huoneihin, joissa ei milloinkaan käyty. Koko ajan hän huusi: — Staava neitsyt, Staava neitsyt! Nuori herra on tullut kotiin!
Ingrid oli aivan villinä, seisoi vielä huutaen ylhäällä ylikerran etehisessä, kahden piian, Staava neitsyen ja itse vuorineuvoksettaren ympäröimänä. Hän hoki tuota samaa yhä uudelleen, mielenliikutuksesta voimatta vaieta.
Ei erehtynyt kukaan siitä, mitä hän tarkoitti. Kaikki neljä seisoivat tuossa yhtä sekavina kuin hän, kasvot värähtelivät, kädet vapisivat.
Ingrid kääntyi epätoivoissaan vuoroin jokaisen puoleen. Pitihän hänen antaman selityksiä ja käskyjä, mutta mitä hän oli aikonut käskeä? Voi, miksi petti muisti hänet! Hän katsoi hurjan kysyvänä vuorineuvoksettareen. Mitä on tapahtunut, mitä tahdoinkaan?
Matalalla, vapisevalla äänellä antoi vanha rouva pari ohjetta. Hän melkein kuiskasi, hän. — Kynttilä ja valkeaa uuniin nuoren herran huoneeseen. Nuoren herran vaatteet ovat asetettavat esille!
Ei ollut aika eikä paikka sovelias Staava neitsyen kerskailla. Mutta olipa kuitenkin äänessä jonkinlaista arvokkaisuutta, kun hän vastasi: — Aina on nuoren herran huonetta lämmitetty. Nuoren herran vaatteet ovat aina valmiina häntä odottamassa.
— Ingrid menee omaan huoneeseensa — sanoi hänen armonsa.
Nuori tyttö teki aivan päinvastoin. Hän meni salonkiin, seisoi siellä ikkunassa, nyyhkytti ja vapisi, mutta ei tiennyt ollenkaan, ett'ei ollut ääneti ja hiljaa.
Hän pyyhki kärsimättömästi kyyneleet silmistään, voidakseen nähdä alas lumikentälle, joka levisi rakennuksen edessä. Kun häntä vaan ei itkettäisi, näkisi hän kaikki tarkasti kirkkaassa kuutamossa. Nyt hän tuli. — Tuolla, tuolla! — huusi Ingrid hänen armolleen. — Hän kävelee kiireesti, hän juoksee! Tule vaan tänne ja katso!
Vuorineuvoksetar istui hiljaa pesävalkean ääressä. Hän ei liikahtanut. Hän koetti kuunnella sen, minkä toinen nähdä.
Hän pyysi Ingridin olemaan hiljaa, että hän voisi kuulla Heden askeleet. Kyllä, kyllä, hiljaa hän olikin. Hänen armonsa saisi kuulla hänen tulevan. Ingrid tarttui kovasti kiinni ikkunan puihin, niinkuin voisi se auttaa häntä. — Sinun pitää olla hiljaa — kuiskasi hän niin että hätien armonsa voi kuulla, mitenkä hän astuu.
Vanha rouva istui kumarassa, kuunnellen koko sielustaan. Kuuliko hän jo askeleet pihamaalta? Nyt odotti hän varmaan Heden menevän kyökkiin. Ingrid näki, että hänen armonsa ei rohjennut uskoa muuta kuin että hän tulisi kyökin kautta. Kuulikohan hän nyt, että suuret rappuset ne narisivat? Kuulikohan hän, että suuren etehisen ovet ne auki lyötiin? Kuuliko hän, millä vauhdilla yläkerran rappusia kulettiin? Kaksi, kolme rappusta kerrallaan? Kuulikohan hänen äitinsä sen nyt? Ei nuo olleet laahustavia talonpoikaisaskeleita, niinkuin ulosmennessä olivat olleet.
Oli melkein peloittavaa kuulla hänen astuvan salinovea kohti. He olisivat tainneet huutaa molemmat, jos hän olisi tullut sisään.
Mutta hän kääntyi, kulki etehisen poikki omiin huoneihinsa.
Vuorineuvoksetar vaipui takaisin tuoliinsa ja sulki silmänsä. Ingrid ajatteli, että hänen armonsa olisi tahtonut kuolla juuri silloin.
Avaamatta silmiänsä, ojenti hän Ingridille kätensä. Ingrid hiipi hänen luoksensa ja tarttui siihen, ja hän veti tytön syliinsä. — Mignon, Mignon — sanoi hän — se oli kuitenkin oikea nimi sinulle.
— Ei — jatkoi hän. — Nyt emme saa itkeä. Emme saa puhua tästä nyt. Ota itsellesi tuoli ja istu tähän valkean ääreen. Rauhoittukaamme, pieni ystäväni. Puhukaamme jostain muusta. Meidän täytyy olla aivan tyyninä, kun hän tulee.
Hede tuli sisään puolen tunnin kuluttua, silloin oli tee pöydällä ja kynttelit paloivat kattokruunussa. Hän oli todellakin muuttanut vaatteet, näytti herrasmieheltä. Ingrid ja vuorineuvoksetar puristivat toistensa käsiä hyvin lujasti.
He olivat istuneet ja koettaneet totuttaa itseään näkemään hänen tulevan. Oli mahdotonta arvata, mitä hän tulisi puhumaan tahi tekemään, sanoi hänen armonsa. Häneltä voi odottaa vaikka mitä. Mutta he molemmat olisivat kaikessa tapauksessa tyyniä.
Ingrid oli todellakin tyyntynyt. Voimakas, voimakas onnellisuuden tunne oli vallannut hänet ja se rauhoitti hänen levottomuutensa. Hän oli kuin se, joka edessään näkee taivaan autuudet. Hän lepäsi huoletonna enkelien sylissä, jotka kantoivat häntä ylöspäin, ylöspäin.
Mutta Hedessä ei huomannut mitään muutosta. — Minä tulen sisälle — sanoi hän sanoakseni, että olen saanut niin kovan pääkivun, että minun täytyy mennä heti maata. Minä tunsin sen jo alhaalla jäällä.
Vuorineuvoksetar ei vastannut tähän mitään. Se oli niin yksinkertaista, mutta hän ei ollut voinut sitä aavistaa. Hän tarvitsi ainakin sekunnin voidakseen käsittää, ett'ei Hede tietänyt mitään taudistaan, että hän eli jossain kaukana menneisyydessä.
— Mutta ehkä saisin kuitenkin ensin kupin teetä — sanoi hän ja näytti vähän hämmästyneeltä, kun oli niin hiljaista.
Vuorineuvoksetar tuli teetarjottimen luokse. Hede katsoi häneen. —
Onko äiti itkenyt, äiti on niin vaiti?
— Olemme istuneet ja puhuneet eräästä surullisesta tapahtumasta, minä ja minun nuori ystäväni tässä — sanoi hänen armonsa ja osoitti Ingridiä.
— Voi, suokaa anteeksi — sanoi Hede minä en nähnyt, että täällä oli vieraita.
Nuori tyttö tuli lähemmäksi kynttelin valoa, niin kauniina kuin on vaan se, joka tietää taivaan porttien ensi hetkessä avautuvan itselleen.
Hede tervehti hiukan jäykästi. Hän ei selvästi tiennyt, kuka hänellä oli edessään. Vuorineuvoksetar esitteli.
Hän katsoi vilkaisemalla Ingridiin.
— Näin neiti Bergin äsken alhaalla jäällä — sanoi hän.
Hän ei tiennyt Ingridistä mitään, ei ollut milloinkaan puhunut hänen kanssaan.
IX.
Nyt koitti heille lyhyt onnen aika. Niin eivät olleet asiat, että olisi Gunnar Hede ollut terve, mutta hänen läheisimpänsä olivat jo siitäkin onnelliset, että voivat kuvitella hänen olevan paranemaan päin. Hän oli kadottanut melkein kokonaan muistinsa: oli pitkiä aikoja hänen elämässään, joista hän ei muistanut mitään, hän ei osannut soittaa viulua, hänen tietonsa olivat melkein hälvenneet, ja hänen ajatuskykynsäkin oli hyvin heikko, niin että hän sekä luki että kirjoitti vastenmielisesti. Mutta hän oli kuitenkin paljoa parempi: hän ei ollut enää arka, hän piti äidistään, hänellä oli taas herrasmiehen käytös ja herrastavat. Sen voi ymmärtää, että vuorineuvoksetar ja koko hänen talonsa olivat ihastuneet.
Loistavalla tuulella oli Hede, hän oli iloa ja riemua päivät päästään, ei istuskellut alakuloisena, solui ohi kaiken semmoisen, jota ei voinut ymmärtää, ei puhunut milloinkaan asioista, jotka vaativat ajatusten ponnistusta, vaan puhui hilpeästi ja vilkkaasti.
Hän huvittelihe enimmäkseen urheilulla. Hän otti Ingridin mukaansa
mäen laskuun ja luistinretkille, paljoa he eivät puhelleet, mutta
Ingridistä oli hauskaa saada olla mukana. Hän oli ystävällinen
Ingridille, niinkuin muillekin, mutta ei vähääkään rakastunut häneen.
Hyvin usein ajatteli hän morsiantaan, miksi hän ei kirjoittanut ja muuta samanlaista. Mutta sekin huoli häneltä haihtui hetken kuluttua. Hän karkoitti heti luotaan kaikki surulliset ajatukset.
Ingrid ajatteli, ett'ei hän tällä tavalla hyväksi parane. Hänet pitää kerran pakoittaa ajattelemaan, katsomaan sisemmäksi itseensä, jota hän nyt ei uskaltanut. Mutta Ingrid ei tohtinut häntä pakoittaa siihen, ei hän, eikä kukaan muukaan. Ingrid ajatteli, että jos vaan Hede hiukankin alkaisi häntä rakastaa, niin silloin hän sen uskaltaisi.
Ingridin mielestä he nyt kaikki aluksi tarvitsivat vähäsen onnea.
* * * * *
Tapahtui juuri näihin aikoihin, että pieni lapsi kuoli Råglandan pappilassa, jossa Ingrid oli ollut kasvattina. Ja sitten haudankaivajan piti valmistaa sille hauta.
Mies kaivoi haudan aivan lähelle sitä paikkaa, jossa hän viime kesänä oli lapioinut haudan Ingridille, ja kun hän oli kaivanut muutaman jalan maata, sattui hän paljastamaan yhden hänen kirstunsa kulmista.
Haudankaivaja ei voinut olla vähän hymyilemättä itsekseen. Muistelipa hän kuulleensa, että kuollut tuossa kirstussa olisi kummitellut. Se oli ehtinyt jo hautajaispäivänä ruuvata auki kirstunkantensa, nousta ylös haudasta ja näyttäytyä pappilassa. Niin, papinrouva ei ollut kovinkaan rakas pitäjäläisistä, ja he mielellään kertoivat kaikenlaista hänestä.
Haudankaivaja ajatteli, että jos vaan ihmiset tietäisivät, miten hyvässä tallessa kuolleet makasivat täällä maan povessa ja miten lujasti kirstunkansi…
Hänen täytyi keskeyttää ajatusjuoksunsa. Siltä kulmalta, jonka hän juuri oli saanut esille, oli kansi vähän vinossa, ja yksi ruuvi oli irrallaan.
Hän ei sanonut mitään, ei ajatellut myöskään, mutta hetkeksi heitti hän kaivamisen ja vihelsi läpi koko Vermlannin rykmentin marssin, sillä hän oli ollut sotamiehenä.
Sitten ajatteli hän, että kunhan vaan kunnialla tästä asiasta suoriutuisi. Ei ollut hyvä haudankaivajan muistella kuolleita, ne voivat ruveta kummittelemaan ja tulla mahtaviksi pimeinä syksyöinä. Suurella kiireellä kaivoi hän pois enempi maata. Sitten alkoi hän kolkutella kirstua lapiolla.
Kirstu vastasi aivan selvästi, että se oli tyhjä, tyhjä, tyhjä.
Puolta tuntia myöhemmin oli haudankaivaja pappilassa. Sielläkös alettiin arvailla ja ihmetellä. Sen ainakin kaikki ymmärsivät, että tyttö oli ollut taalalaisen säkissä. Mutta minne hän sitten oli joutunut?
Anna Stiina muori seisoi leipomauunin luona pappilassa ja hoiti leivänpaistamista, sillä pitihän leipoa uusia hautajaispitoja varten. Pitkän aikaa seisoi hän ja kuunteli kaikkien heidän puheitaan, sanomatta sanaakaan. Hän piti vaan huolen siitä, ett'eivät leivokset palaisi, otti ja muutteli peltiä uunista joka hetki, ja hengenvaarallista oli tulia liiaksi lähelle pitkää uunilapiota. Mutta miten olikaan, heitti hän päältään kyökkiesiliinansa, pyyhkäsi hätimiten hien ja noen kasvoistansa ja oli sisällä pastorin luona, ennenkun itsekään tiesi, miten sinne sai tulleeksi.
Eipä ollut niinkään ihmeellistä, että kaiken tuon johdosta, eräänä maaliskuun päivänä, pieni punainen pappilanreki, johon oli vihreitä tulpaaneja kirjailtu, ja pieni, punainen pappilanhevonen pysähtyivät Munkhytan rappujen eteen.
Hänen — Ingridin — täytyi nyt luonnollisesti seurata mukana kotiin äidin luokse. Pastori oli tullut häntä hakemaan. Ei hän paljoa puhunut siitä miten iloisia olivat, että Ingrid eli. Mutta näki hänestä, että hän oli hyvin tyytyväinen. Hän ei voinut milloinkaan antaa anteeksi itselleen, että he eivät olleet kohdelleet kyllin hyvästi kasvattitytärtänsä, ja nyt loisti hän oikein siitä onnesta, että saisi alkaa alusta ja tehdä olon hänelle hyväksi tällä kertaa.
Ei sanaakaan puhuttu siitä, miksi Ingrid oli paennut pois. Mitäpä siitä nyt enää kaivaisi esille ja sillä kiusaisi itseään näin kauvan jälestäpäin. Mutta Ingrid ymmärsi, että papinrouvalla oli ollut kovat ajat ja omantunnonvaivat olivat painaneet häntä, ja nyt tahdottiin hänet taas sinne, että saataisiin olla hyviä hänelle. Hän ymmärsi olevansa melkein pakoitettu matkustamaan pappilaan, näyttääkseen, ett'ei hän ollut katkera kasvatusvanhemmillensa.
Kaikkien mielestä oli luonnollista, että hän seurasi kotiin viikoksi tahi kahdeksi, ja miks'ei hän lähtisi? Eihän hän voinut syyttää sitäkään, että häntä täällä tarvittiin. Kyllä hän hyvästi voisi viipyä poissa pari viikkoa, ei Gunnar Hedelle siitä mitään vahinkoa olisi. Raskasta se oli hänelle, mutta parasta oli, että hän matkusti, koska kaikki sitä neuvoivat.
Ehkäpä hän toivoi, että he pyytäisivät häntä jäämään. Hän istuutui rekeen sillä tunteella, että vuorineuvoksetar ja Staava neitsyt tulevat ja nostavat hänet siitä ja kantavat hänet takaisin sisään. Oli aivan mahdotonta käsittää, että hän ajoi alas lehtikujaa, metsää kohti, ja että Munkhytta katosi hänen taakseen.
Mutta ehkä olikin niin, että he paljaasta hyvästä tahdosta eivät tahtoneet pidättää häntä. Ehkäpä he uskoivat, että nuoruus ja elämänhalu ikävöi pois Munkhytan yksinäisyydestä. Ehkä he uskoivat, että hän oli kyllästynyt olemaan hullun hoitajattarena. Hän kohotti kättä ja tahtoi tarttua ohjaksiin, kääntääkseen hevosta. Se johtui hänelle mieleen, kun he olivat peninkulman päässä kartanosta, että jos ne senvuoksi antoivatkin hänen lähteä. Hän olisi tahtonut kääntyä takaisin ja kysyä heiltä.
Hänestä oli kulku tässä äärettömässä epätiedossa, joka häntä ympäröi, samanlaista kuin kulkea ja haparoida eteenpäin eksyttävässä metsässä. Ei ollut ihmistä, joka hänelle vastaisi, tahi neuvoa antaisi. Niin, yhtä vähän hänelle vastasivat männyt ja kuuset ja oravat kuin ihmisetkään.
* * * * *
Samantekevää oli hänelle, minkälaiseksi olo pappilassa muodostuisi. Hän uskoi, että siellä oli hyvä olla, mutta yhdentekeväähän se oli, kuten sanottu, jos hän olisi saanut olla linnassa ja loihdutussa yrttitarhassa, olisi sekin ollut samanveroista. Ei ole vuodetta niin pehmoista, että se antaisi tyydytyksen sille, joka ikävöi.
Alussa rukoili hän joka päivä niin nöyrästi kuin vaan taisi, että he antaisivat hänen matkustaa takaisin, kun hänellä oli ollut tämä suuri ilo, että vielä kerran sai nähdä äidin ja sisaret. Mutta silloin oli keli aivan mahdoton. Hän saisi odottaa, kunnes routa lähtisi maasta. Ei kai hänellä nyt ollut niin kovaa hätää päästä takaisin sinne.
Ingridin oli vaikea käsittää, miksi ihmisiä suututti, kun hän sanoi tahtovansa takaisin Munkhyttaan. Suututtavan se näytti isää ja äitiäkin ja kaikkia muitakin pitäjäläisiä. Kun oli Råglandassa, niin silloin varmaankaan ei saanut ikävöidä mihinkään muuhun paikkaan mailmassa.
Ingrid huomasi pian, että oli parasta, kun hän ei puhunut mitään matkastaan. Syntyi niin loppumattomasti esteitä, heti kun hän siitä mainitsi. Ei ollut heille kylliksi sekään, että tie oli vielä yhtä huonoa. Aitoja ja muureja ja vallihautoja he rakensivat hänen ympärilleen. Hänen pitäisi tikata täkkiä, kutoa kankaita ja istuttaa taimilavat. Ei suinkaan hän tahtoisi lähteä pois pappilan suurista syntymäpäiväjuhlista! Ei hän saanut matkustaa, ennenkun Karin Landbergin häät olivat vietetyt!
Muuta hän ei enään voinut kuin kohottaa kätensä kohti keväistä taivasta ja rukoilla sen kiirehtimään työtään. Auringonpaistetta hän rukoili ja lämmintä, hän kärtti tuota ihanaa aurinkoa, että se ottaisi haltuunsa tuon pitkän rajametsän, lähettäisi sinne pienet, paahtavat säteensä kuusten väliin ja sulattaisi lumen niiden alta. Rakas, rakas, oli aivan samantekevää, jos lumi suli laaksoista, kunhan vaan vuoret päiville sulaisi, kunhan metsäpolkuja kulkemaan pääsi, kunhan paimentyttöset mökkiinsä muuttaa saisivat, kunhan se tie kulkukuntoon joutuisi, joka oli puolta lyhempi maantietä.
Ingrid tiesi, kuka ei odottaisi kyytiä eikä kerjäisi kyytirahoja, silloin kun metsätietä kulkemaan pääsisi. Hän tiesi, kuka silloin lähtee pois pappilasta valoisana yönä, tiesi kuka sen tekee, pyytämättä lupaa ainoaltakaan ihmiseltä.
Hän luuli odottaneensa ennenkin kevättä. Sehän oli kaikille ihmisille yhteistä, tuo kevään odottaminen. Mutta nyt tiesi Ingrid, ett'ei hän milloinkaan ennen ollut sitä ikävöinyt. Ei, ei, tuota toista hän ei voinut kutsua ikävöimiseksi!
Ennen oli hän odotellut lehteä puihin ja vuokkoja ja rastaanlaulua ja käen kukuntaa. Mutta se oli lapsellisuutta eikä mitään muuta. Se ei ikävöinyt kevättä, joka ajatteli vaan sitä, mikä oli kaunista. Maasta hän ottaa ensimmäisen mullan, joka lumesta esiin pistää ja sitä suutelee. Hän noukkii ensimmäisen kurttuisen nokkoslehden, voidakseen sillä polttaa itseänsä, että nyt on kevät.
Hyvin hyviä olivat kaikki ihmiset hänelle. Vaikka he eivät mitään sanoneet, oli se luulo yhä heissä, että Ingrid aina ajatteli päästä lähtemään pois. — Minä en voi ymmärtää, miksi sinä tahdot pois sinne tuota hullua vahtimaan — sanoi Karin Landberg eräänä päivänä. Oli kuin olisi hän lukenut Ingridin ajatukset. — Jo hän ne on heittänyt mielestään — sanoi papinrouva, ennenkun Ingrid joutui vastaamaan.
Karinin mentyä sanoi papinrouva: — Ihmiset sitä ihmettelevät, että sinä tahdot pois meiltä. — Ingrid vaikeni. — Sanovat, että kun Hede tuli paremmaksi, taisi hän olla semmoinen, että sinä rakastuit häneen. — Ei, ei silloin kun hän paremmaksi tuli — sanoi Ingrid, jota alkoi naurattaa. — Olkoon miten tahansa, niin hänen kanssaan ei ole naimisiin menemistä — sanoi kasvatusäiti. — Isä ja minä olemme siitä puhelleet ja meistä on sinulle parempi, että pysyt meillä. — Hyviä te olette, kun tahdotte pitää minua luonanne — sanoi Ingrid. Ja liikutettu hän olikin siitä, että he tahtoivat olla niin hyviä hänelle.
He eivät uskoneet häntä, vaikka hän olisi ollut kuinka nöyrä. Ingrid
ei voinut käsittää, mistä tähdestä he lukivat hänen ikävöimisensä.
Nyt oli kasvatusäiti sanonut, ett'ei hän saa enään matkustaa sinne.
Mutta siihen hän ei voinut tyytyä.
— Voisivathan he sinulle kirjoittaa, jos sinua sinne tarvitsevat — sanoi hän.
Taas alkoi Ingridiä naurattaa. Ihmeellisintä kaikista taitaisi olla, jos taikalinnasta kirjeitä saapuisi. Hän ihmetteli, että uskoikohan kasvatusäiti, että vuorikuningas kirjoittaisi luokseen ryöstettyä impeään, kun se unohtui jäämään äitinsä luokse.
Mutta jos tietäisi kasvattiäiti, miten monta viestiä hän sai. Siitä olisi hänelle kyllä ollut päänvaivaa.
Tuli viestejä yöllä unissa, ja tuli viestejä näyissä päivällä. Hän antoi Ingridille tiedoksi tarvitsevansa häntä. Hän oli niin sairas, niin sairas.
Ingrid tiesi, että Hede oli tulemassa uudelleen hulluksi, ja että hänen täytyi päästä hänen luokseen. Jos joku olisi sen hänelle sanonut, olisi hän heti vastannut, että hän tiesi sen.
Nuo suuret tähtisilmät näkivät yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi. Sen, joka tuon katseen näki, ei tainnut olla helppo uskoa, että hän tyynesti ja kauniisti jäisi kotiin istumaan.
Ei taida olla kovinkaan vaikea nähdä ihmisestä, viihtyykö hän vaiko ikävöi. Ei tarvitse nähdä kuin onnen välähdyksen hänen silmissään, kun hän tulee sisään työstä, tahi kun hän istuu takkavalkean ääreen. Mutta Ingridin silmissä ei näkynyt onnen välkettä muulloin kuin silloin, kun hän näki vuoripuron tulevan tanssien metsästä, tulvillaan vettä. Sehän se Ingridille tietä murti.
Sattui kerran niin, että Ingrid istui kahden Karin Landbergin kanssa, ja silloin alkoi Ingrid kertoa hänelle elämästään kaukana Munkhytassa. Karin oli ihan pelästynyt. Mitenkä Ingrid oli kestänyt semmoista oloa?
Hänen, Karin Landbergin, piti mennä naimisiin. Hän oli nyt sillä asteella, ett'ei voinut puhua mistään muusta kuin sulhasestaan. Ei ollut mitään, jota ei sulhanen olisi opettanut hänelle, ei mihinkään voinut hän ryhtyä, jos ei saanut häneltä kysyä.
Hänelle johtui mieleen, että Olofkin oli sanonut sanan tähän asiaan, sen hän voisi käyttää peloittaakseen Ingridiä, jos todella Ingrid oli alkanut rakastaa hullua. Ja sitten alkoi hän kertoa, miten hullu Hede todella oli ollut. Sillä viime syksynä, kun Olof oli ollut markkinoilla, olivat muutamat herrat väittäneet, ett'ei Kilipukki mikään hullu ole. Hän oli vaan olevinaan, viekoitellen siten itselleen ostajia. Mutta Olof oli väittänyt, että hän oli hullu. Todistaakseen sanansa, oli hän mennyt eläintorille ja ostanut pienen, surkean pukin, ja varmasti oli Hede hullu. Olofin ei tarvinnut kuin asettaa pukki hänen eteensä tiskille, jossa hänellä oli veitsensä levällään, niin heti hän pakeni, jättäen sinne sekä säkin että tavarat. Ja kaikki olivat nauraneet niin hirveästi, nähdessään miten pelkuri hän oli. Ja mahdotonta oli, että Ingrid voisi pitää ihmisestä, joka oli ollut niin hulluna.
Varomaton taisi Karin Landberg olla, kun ei katsonut Ingridiin, kertoessaan tuota juttuaan. Jos hän olisi nähnyt, mitenkä Ingridin kulmakarvat rypistyivät, olisi hän tullut varoitetuksi.
— Ja sinä aiot naida miehen, joka semmoista on tehnyt — sanoi
Ingrid. — Minä uskon, että parempi on naida itse Kilipukki.
Ja sen Ingrid sanoi niin suoraan ja selvällä tarkoituksella ja oli niin omituista, että Ingrid, joka oli niin lempeä, tahtoi sanoa jotakin kovaa, että oikein vihlasi Karinin sydäntä. Hän oli sitten levoton monta päivää, että jos ei Olof ollutkaan se, jonka hänen piti olla. Se aivan katkeroitti Karinin elämän, kunnes hän eräänä päivänä otti kertoakseen Olofille koko asian, ja silloin oli sulhanen kyllin lempeä lohduttaakseen ja rauhoittaakseen häntä.
Ei ole helppo asia odotella kevättä Vermlannissa. Iltasella voi olla auringon paisteista ja lämmintä, ja kuitenkin voi aamusella maa olla valkeana lumesta. Karviaismarjapensaat ja ruohokentät voivat kyllä vihannoida, koivumetsä vaan on paljaana ja ikäänkuin kiusallakaan ei puhkea.
Helluntaina oli kevät laaksoissa, mutta eivät olleet Ingridin rukoukset auttaneet mitään. Ei ollut yksikään paimentyttö muuttanut metsään, eivät olleet suot kuivaneet, ei ollut ajattelemistakaan päästä kulkemaan metsätietä.
Helluntaipäivänä oli Ingrid kirkossa ja kasvatusäiti myöskin. Oli niin suuri juhlapäivä, että he saivat ajaa vaunuissa. Ennen aikaan oli Ingridistä ollut hyvin hauskaa tulla ajaen täyttä laukkaa kirkkopihalle, jolloin ne, jotka seisoivat kiviaidan luona ja tien vieressä, ottivat lakin päästään ja tervehtivät, ja ne, jotka seisoivat keskitiellä, heittäysivät parilla aika hyppäyksellä syrjään. Mutta näihin aikoihin ei häntä ilahuttanut mikään. "Ikävöiminen vie ruusulta tuoksun, ja täysikuulta sen loisteen", sanoo sananlasku.
Mutta Ingridistä oli hyvää, se mitä hän kuuli kirkossa. Tuntui hyvältä kuulla, että opetuslapset heidän ikävässään saavat lohdutuksekseen ilon ihmeen. Se oli hänestä hauskaa, että Jesus ajatteli lohduttaa niitä, jotka niin hartaasti ikävöivät häntä.
Kun Ingrid ja kaikki muut istuivat kirkossa, tuli pitkä mies kävellen maantietä. Hänellä oli turkki yllään ja raskas rihkamasäkki selässä, niinkuin sillä, joka ei osaa eroittaa talvea kesästä, arkipäivää pyhästä. Hän ei mennyt sisälle kirkkoon, vaan hiipi hyvin pelokkaasti hevosten ohitse, jotka olivat sidotut aidanvarteen, sisään kirkkomaalle.
Siellä istuutui hän eräälle haudalle ja ajatteli kaikkia niitä kuolleita, jotka vielä nukkuivat ja yhtä kuollutta, joka oli herännyt elämään. Hän istui vielä paikallaan, kun ihmiset tulivat kirkosta.
Karin Landbergin Olof oli ensimmäisiä, joka kirkosta tuli ulos, ja sattuessaan katsomaan kirkkomaalle päin, huomasi hän taalalaisen. On vaikea sanoa uteliaisuusko vai muuko hänet johti hautuumaalle, mutta sinne hän meni puhumaan taalalaisen kanssa. Hän tahtoi nähdä, oliko mahdollista, että se, jonka sanottiin paranneen, oli tullut mielipuoleksi uudestaan.
Ja se oli kyllä mahdollista. Hän kertoi heti nuorelle sulhaselle, että hän istui odottamassa erästä, jonka nimi oli Hautalilja. Se tulisi ja soittaisi hänelle. Se osasi soittaa, niin että aurinko tanssi ja tähdet kaaressa kulkivat.
Silloin sanoi Karin Landbergin Olof hänelle, että se, jota hän odotti, seisoi tuolla kirkkopihalla. Kun hän vaan nousee seisomaan, niin kyllä hän sinne näkee. Tyttö tulee kyllä iloiseksi, kun tapaa hänet.
Papinrouva ja Ingrid aikoivat juuri istuutua vaunuihin, kun pitkä taalalaismies kiiruhti heitä kohti. Hän tuli hyvää vauhtia, huolimatta kaikista hevosista, joille hänen täytyi niiata, ja hän viittasi kiihkeästi kädellään nuorelle tytölle.
Niinpiankun Ingrid näki hänet, jäi hän hiljaa seisomaan. Hän ei olisi voinut sanoa, tuliko hän enemmän iloiseksi siitä, että sai hänet nähdä, tahi epätoivoiseksi, kun hän oli hulluna uudelleen, hän vaan unhotti kaiken muun mailmassa.
Ja silmänsä alkoivat loistaa. Sinä hetkenä hän varmaankaan ei huomannut tuota köyhää ihmisparkaa. Hän tunsi ainoastaan sen hienon sielun läsnäolon, jota hän oli sairaaksi asti ikävöinyt.
Seisoi kirkkoväkeä taajassa heidän ympärillään ja heidän täytyi kaikkien katsoa Ingridiä. Ei kukaan voinut siirtää katsettaan hänen kasvoistaan. Hän ei liikahtanut mennäkseen hullua vastaan, hän seisoi vaan hiljaa ja odotti. Mutta ne, jotka näkivät, miten hän onnesta säteili, tahtoivat melkein uskoa, että tuo, joka tuli häntä vastaan, ei ollut hullu, vaan suuri ja jalo ihminen.
He sanoivat jälestäpäin, että näytti melkein siltä kuin olisi ollut yhdysside hänen ja Ingridin sielun välillä, salainen yhteys, joka oli niin syvälle kätketty, että ei ihmisjärki sinne ulottunut.
Mutta kun Hede oli ainoastaan pari askelta Ingridistä, tarttui hänen kasvatusäitinsä ravakasti häneen ja nosti hänet vaunuihin istumaan. Hän ei tahtonut mitään yhtymisiä näiden kahden välillä, täällä kirkkomaalla, suuren ihmisjoukon nähdessä. Ja niinpiankun he olivat vaunuissa, antoi renki hevosten nelistää.
Kuului pari hirveätä, hurjaa huutoa heidän takanaan. Papinrouva istui ja kiitti Jumalaa, että hän oli saanut tytön vaunuihin.
Ei ollut kulunut pitkältä iltapäivää, kun eräs talonpoika tuli pappilaan puhumaan pastorin kanssa. Hän tuli puhumaan tuosta hullusta taalalaismiehestä. Se oli tullut aivan raivoksi nyt, heidän oli täytynyt sitoa hänet. Mitä nyt pastori neuvoisi? Mitä he tekisivät miehelle?
Pastori ei voinut muuta neuvoa kuin että veisivät hänet kotiinsa. Hän kertoi talonpojille, kuka Hede oli ja missä hän asui.
Myöhemmin illalla kertoi hän kaiken tämän Ingridille. Oli varminta antaa tytön tietää koko totuus, niin että hän antaisi järjen hallita.
Mutta yön saavuttua, tunsi Ingrid, ett'ei hänellä ollut aikaa kauvempaa odottaa kevättä. Hän lähti kulkemaan, tyttö parka, jalkasin maantietä Munkhyttaan. Tulisi hän perille sitäkin myöten, vaikka hän tiesi, että se oli kaksi kertaa niin pitkä kuin metsätie.
X.
Oli toisen helluntaipäivän iltapäivä. Ingrid tuli astuen maantietä myöten. Oli hymyilevä seutu: pieniä, matalia vuoria, ja pieniä koivikkosaaria peltojen välillä ja joskus keskessäkin. Oli kukkia pihlajissa ja tuomissa, vaaleita, meheviä lehtiä haavoissa, maantieojat olivat täynnä kirkasta, lorisevaa vettä, joissa puhtaaksi huuhdotut kivet pohjalla kimaltelivat ja loistivat.
Ingrid kulki ja suri häntä, joka oli tullut uudelleen hulluksi, mietti, voisiko tehdä mitään hänen hyväkseen, mietti oliko siitä mihinkään, että hän näin läksi kotoansa.
Hän oli nälissään ja väsynyt, kengät jo alkoivat kulua rikki. Hän ajatteli, että olisi parasta kääntyä. Ei hän kuitenkaan jaksaisi perille.
Hän tuli yhä alakuloisemmaksi, mitä edemmäksi kulki. Hän ei voinut olla ajattelematta, että oli turhaa hänen tulla sinne nyt, kun Hede oli tullut aivan mielipuoleksi. Varmaankin oli jo aivan myöhäistä, aivan toivotonta voida tehdä enään mitään.
Mutta heti kun hän ajatteli kääntyä, näki hän Heden kasvot aivan vieressään, niinkuin oli nähnyt ne usein ennenkin. Silloin sai hän uutta toivoa, ajatteli, että Hede kutsui häntä, tuli lujasti vakuutetuksi siitä, että hän kyllä voisi parantaa hänet.
Juuri kun Ingrid kohotti päätään ja näytti vähemmän alakuloiselta, tuli häntä vastaan omituinen seurue.
Sieltä tuli pieni hevonen, joka veti pieniä kärryjä, ja kärryissä istui paksu matammi, ja vieressä käveli laiha, kulunut mies, jolla oli pitkät viikset.
Täällä kaukana maaseudulla, jossa kukaan ei käsittänyt taiteellisuutta, tahtoivat rouva ja herra Blomgrén aina näyttää yksinkertaiselta porvarisväeltä. Pienet kärryt, joilla he ajoivat, olivat hyvin katetut, ei kukaan voinut aavistaa, ett'eivät ne sisältäneet muuta kuin ilotulitustarpeita ja silmänkääntäjäkoneita ja nukketeatterimarionetteja.
Ei voinut kukaan aavistaa, että tuo paksu mummo, joka istui korkealla kuorman päällä ja näytti hyvinvoivalta porvarimatammilta, oli entinen miss Viola, joka kerran oli lennellyt läpi ilman, tahi että tuo kävelevä mies, joka niin muistutti eronsaanutta sotamiestä, oli sama herra Blomgrén, joka joskus keskeytti vaelluksen yksitoikkoisuuden tekemällä hyppäyksen yli hevosen ja joka puhui vatsassa rastaille ja leivosille, jotka lauloivat puissa tien vieressä, niin että ne tulivat aivan hulluiksi.
Hevonen oli tuommoinen pienen pieni, joka oli vetänyt ennen karusellia, ja senvuoksi ei tahtonut kulkea, jos se ei kuullut soittoa. Rouva Blomgrén istui senvuoksi useimmiten kärryillä ja soitti huuliharppua, ja heti kun he tapasivat jonkun, pisti hän sen taskuunsa, ett'ei vaan uskottaisi heidän olevan tuommoista taiteilijaväkeä, jota maaseudulla ei kukaan kunnioita. Eivät he sillä tapaa kovin nopeasti päässeet eteenpäin, mutta kiirettä ei heillä ollutkaan.
Sokean viulunsoittajan täytyi kulkea vähän kauvempana jälestä, ett'ei huomattaisi hänen kuuluvan seuraan. Tällä sokealla oli pieni koira kulettajana, kun oli kielletty häntä pitämästä lasta taluttajanaan. Se olisi alituisesti muistuttanut herra ja rouva Blomgrénille pientä tyttöä, jonka nimi oli Ingrid. Sitä he eivät olisi kestäneet.
Ja nyt olivat nämä kaikki ulkona maalla kevään vuoksi. Vaikka heillä olisi ollut kuinka hyvät ansiot kaupungissa, niin täytyi herra ja rouva Blomgrénin maalle tähän aikaan vuodesta. He olivat taiteilijaväkeä, hän ja rouva Blomgrén.
He eivät tunteneet Ingridiä, ja hän kulki ensiksi heidän ohitsensa tervehtimättä, sillä hänellä oli kiire ja hän pelkäsi tulla pidätetyksi. Mutta hän tunsi heti, että se oli rumasti ja sydämmettömästi tehty ja kääntyi takaisin.
Jos Ingrid silloin olisi voinut iloa tuntea, niin kyllä hän sitä olisi tuntenut nähdessään vanhusten ilon hänet tavatessaan. Ja siitä syntyi pitkä keskustelu. Pieni hevonen kääntyi vähä väliä katsomaan, oliko karuselli mennyt rikki.
Ihmeellistä kyllä, oli Ingrid se, joka puhui enimmin. Vanhukset näkivät heti, että hän oli kulkenut ja itkenyt ja he tulivat niin huolestuneiksi siitä, että hän oli pakoitettu kertomaan heille kaikki vaiheensa ja seikkailunsa.
Oli nautinto Ingridin kertoa, sillä vanhuksilla oli oma tapansa käsittää kaikkea. He taputtivat käsiään, kun hän kertoi, mitenkä oli noussut pois haudasta ja kun hän kuvaili, mitenkä peloitti papinrouvan.
He hyväilivät ja ylistelivät häntä siitä, että hän oli lähtenyt pois pappilasta. Kaikki oli heille keveätä ja toivorikasta, suruista ja huolista eivät he tienneet mitään.
Heillä ei ollut juuri mitään mittoja, joilla mittasivat todellisuutta, senvuoksi heihin ei vaikuttaneetkaan sen karkeat puolet. He vertasivat kaikkea mitä kuulivat nukketeatterikappaleihin ja pantomiimeihin. Vähän surua ja surkeutta pantiin pantomiimeihinkin, mutta ne vaan kohottivat vaikutusta. Ja luonnollisesti loppuisi kaikki hyvästi. Kaikki loppui hyvästi pantomiimeissä.
Tuossa heidän toivorikkaudessaan oli jotain tarttuvaista. Ingrid tiesi, että he eivät ensinkään ymmärtäneet hänen onnettomuutensa suuruutta, mutta kuitenkin oli rohkaisevaa kuunnella heitä.
Mutta sai Ingrid heiltä todellisen avunkin. He kertoivat vähän aikaa sitten syöneensä päivällistä Forsåkerin kievarissa, ja juuri, kun he nousivat pöydästä, tuli kestikievariin ajaen muutamia talonpoikia, mukanaan hullu mies. Rouva Blomgrén ei sietänyt nähdä mielenvikaisia ja oli sentähden tahtonut lähteä heti pois, ja herra Blomgrén oli totellut häntä. Mutta mitäs, jos se olikin Ingridin hullu! Tuskin olivat he sen sanoneet, kun Ingrid sanoi, että se kyllä oli uskottavaa ja tahtoi jättää heidät.
Mutta silloin kysyi herra Blomgrén rouvaltansa juhlallisella tavallansa, eivätkö he olleet liikkeellä ainoastaan kevään vuoksi, ja eikö heille ollut yhdentekevää, minne he menivät, ja rouva Blomgrén kysyi yhtä pateetillisesti puolestansa, että luuliko hänen miehensä, että hän luopuisi rakkaasta Ingridistään, ennenkun tyttö oli saavuttanut onnensa sataman.
Karusellihevonen käännettiin ja keskusteleminen oli nyt vaikeampaa senvuoksi, että huuliharpun piti alkaa soida. Heti kun rouva Blomgrén tahtoi jotakin sanoa, täytyi hänen antaa soittokone herra Blomgrénille, ja kun herra Blomgrén tahtoi puhua, jätti hän sen taas rouvallensa. Ja joka kerta kun soittokone kulki suusta suuhun, pysähtyi tuo pieni hevonen.
Koko ajan oli heillä lohduttavia asioita kerrottavana Ingridille. He juttelivat kaikki sadut, jotka olivat nähneet nukketeatterissa näytettävän. He lohduttivat häntä Prinsessa Ruususella, he lohduttivat häntä Tuhkimuksella. He lohduttelivat häntä kaikilla mailman saduilla.
Herra ja rouva Blomgrén katselivat Ingridiä, kun he nyt näkivät, että hänen silmänsä alkoivat vähitellen loistaa. — Taiteilijasilmät! sanoivat he ja nyykäyttivät tyytyväisinä toisilleen. — Emmekös sitä jo sanoneet? Taiteilijasilmät!
Jollain ihmeellisellä tavalla olivat he keksineet, että Ingridkin kuului nyt heihin, oli taiteilijaväkeä hänkin. Heidän mielestään hän näytteli suuressa murhenäytelmässä. Suuri ilo se oli heidän vanhuuden päivinään.
He kulkivat eteenpäin niin joutuisaan kuin voivat. Vanha pari oli levotonna siitä, että Ingridin hullu ei ehkä enää olisi majatalossa.
Siellä hän oli vielä ja pahinta oli se, ett'ei kukaan tiennyt, mitenkä hänet saataisiin sieltä pois.
Nuo molemmat talonpojat, jotka olivat tuoneet Heden, olivat vieneet hänet yhteen vierashuoneista ja lukinneet hänet sinne siksi ajaksi, kun hevosta odottivat. Kun he jättivät hänet, olivat kädet lujasti takaa sidotut, mutta mitenkä hänen lienee onnistunut vääntää kätensä irti nuorista, sillä kun tultiin häntä hakemaan, oli hän seisonut irti ja vapaana ja täydessä raivossa oli tarttunut tuoliin sillä lyödäkseen. Ei auttanut muu kuin kiiruhtaa ulos ja lukita hänet oven taakse. Nyt kävelivät talonpojat ja odottivat majatalon isäntää ja hänen renkejänsä kotiintuleviksi, saadakseen kylliksi miesvoimia häntä uudelleen sitomaan.
Ei kuitenkaan kaikki toivo, jonka nuo vanhat ystävät olivat Ingridissä herättäneet, ollut sammunut. Hän ymmärsi, että Hede oli huonompi kuin milloinkaan ennen, mutta hän ei ollut odottanutkaan muuta. Hän toivoi kuitenkin. Ei heidän satunsa, vaan heidän suuri rakkautensa häneen oli taas saanut hänen mielensä virkeäksi. Hän pyysi, että hänet päästettäisiin Heden luokse. Hän sanoi tuntevansa Heden ja ett'ei tämä hänelle tekisi mitään. Mutta talonpojat vastasivat, että hulluja hekin silloin olisivat. Mies tuolla sisällä löisi kuoliaaksi kenen tahansa, joka tulisi sisään hänen luokseen eikä osaisi puolustaa itseään.
Ingrid istui kauvan aikaa ja mietti. Hän ajatteli, miten ihmeellistä oli, että hän juuri tänään sattui tapaamaan herra ja rouva Blomgrénin. Taisi olla tarkoituksensa silläkin. Eivät he olisi sattuneet hänen tielleen, jos sillä ei olisi ollut jotakin tarkoitusta.
Ja Ingrid alkoi miettiä, mitenkä Hede parani viime kerralla. Eiköhän
Ingrid nytkin saisi häntä tekemään jotain, joka muistuttaisi hänelle
jotain entisyydestä, joka siirtäisi hänet pois mielipuolenhoureista?
Hän mietti ja mietti.
* * * * *
Herra ja rouva Blomgrén istuivat penkillä majatalon edustalla, he näyttivät onnettomammilta kuin olisi voinut uskoa mahdolliseksikaan. He olivat melkein valmiita itkemään.
Silloin tuli hän heidän luokseen, hän, Ingridlapsi, ja hymyili heille, niinkuin ainoastaan hän sen osasi, ja hyväili heidän vanhoja, ryppyisiä poskiansa ja pyysi heiltä sen suuren ilon, että saisi nähdä pienen näytöksen, semmoisen, jossa hänkin sai olla mukana ennen mailmassa. Se olisi niin suuri lohdutus hänelle.
Niin, ensiksi he kielsivät, sillä he eivät juuri olleet iloisella taiteilijatuulellaan, mutta kun hän oli tuhlannut heille vieläkin pari hymyilyä, eivät he voineet vastustaa häntä. Ja he menivät kuormansa luokse ja ottivat esille trikoopukunsa.
Kun he olivat valmiit ja sokea oli haettu mukaan, valitsi Ingrid paikan näytökselle. Hän ei tahtonut, että he näyttelisivät pihamaalla, vaan vei heidät majatalon puutarhaan. Sillä majatalolla oli oma puutarhansa. Enimmäkseen oli siellä vaan alastomia multapenkkejä, joista ei vielä mitään ollut noussut näkyviin, mutta siellä täällä oli kukkiva omenapuu. Ja Ingrid sanoi, että hän tahtoi heidän esiintymään juuri yhden tuommoisen kukkivan omenapuun alla.
Rengit ja piiat juoksivat sinne, kun viulun soittoa kuulivat, niin että heillä oli hiukan yleisöäkin. Mutta vastenmieliseltä tuntui kuitenkin herra ja rouva Blomgrénista esiintyminen. Hän, Ingrid, pyysi liikoja heiltä. Alakuloisuus heitä aivan liiaksi painoi.
Ja onnettomuudeksi oli Ingrid vienyt heidät puutarhan puolelle. Tällä puolellahan oli vieraskammarin ikkuna, ja sitä ei hän kai tullut ajatelleeksi. Rouva Blomgrén oli vähällä juosta matkaansa, kun hän kuuli vierashuoneen ikkunaa kiivaasti avattavan. Mitäs, jos hullu on kuullut soiton, ja mitäs jos hän hyppää ulos ikkunasta ja tulee heidän luokseen!
Mutta rouva Blomgrén tyyntyi, kun näki ikkunassa olijan. Se oli miellyttävän näköinen nuori mies. Hän oli paitahiasillaan, mutta muuten aivan oikein puettu. Katse oli tyyni, huulet hymyilivät, ja kädellään siveli hän tukkaa otsaltaan.
Herra Blomgrén teki työtä, ja oli näyttelemiseensä niin kiintynyt, ett'ei mitään huomannut. Rouva Blomgrén, jolla ei ollut muuta tehtävää kuin heittää lentomuiskuja, voi pitää vaarin kaikesta.
Eikö ollut ihmeellistä, mitenkä tuo Ingridlapsi aivan äkkiä oli kirkastunut? Hänen silmänsä loistivat enemmän kuin koskaan ennen, ja kasvot olivat käyneet niin valkeiksi, että aivan kuultivat. Ja koko tuo sädeloisto oli kohdistunut nuorukaiseen tuolla ylhäällä ikkunassa.
Hän ei miettinyt kauvan, hän nousi ikkunalaudalle ja hyppäsi alas heidän luokseen. Ja hän tuli sokean luokse ja pyysi lainata viulua.
Ja Ingrid otti heti viulun sokealta ja ojensi sen vieraalle. —
Soittakaa nyt valssi Noita-ampujasta — sanoi hän.
Niin alkoi vieras soittaa ja Ingrid hymyili, mutta samalla oli tyttö niin yliluonnollisen näköinen, että rouva Blomgrén uskoi tytön sulautuvan auringon säteeksi ja lentävän pois heidän luotaan.
Mutta kun rouva Blomgrén kuuli vieraan soiton, silloin hän tunsi hänet. — Vai niin sanoi hän itsekseen — vai niin. Se on kuitenkin hän. Vai niin, senvuoksi Ingrid tahtoikin meidät vanhat ihmiset esiintymään.
* * * * *
Gunnar Hede, joka oli kävellyt huoneissaan ja ollut niin vihainen, että häntä olisi haluttanut lyödä kuoliaaksi jonkun, oli siis saanut kuulla sokean soittavan ikkunansa ulkopuolella. Ja tämä oli hänet siirtänyt erääseen kohtaukseen hänen entisestä elämästään.
Hän alkoi ihmetellä, mistä löytäisi oman viulunsa, ja hän muisti, että Ålin oli vienyt pois sen, ja nyt ei auttanut muu kuin koettaa lainata sokealta, että saisi soittaa mieleensä rauhan. Hän oli niin kamalasti kiihoittunut.
Ja heti saatuaan sokean viulun käteensä, alkoi hän soittaa. Hänelle ei johtunut mieleenkään, ett'ei osaisi soittaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, ett'ei hän moneen vuoteen ollut osannut soittaa muuta kuin jonkun yksinkertaisen säveleen.
Hän oli aivan siinä uskossa, että oli Upsalassa tuon viiniköynnösten koristaman talon edessä. Ja hän odotti, että kometiantit alkaisivat tanssia, niinkuin silloinkin.
Hede koetti soittaa tulisemmin, pakottaakseen heitä siihen, mutta sormensa olivat kankeat ja jäykistyneet, jousikaan ei oikein tahtonut häntä totella. Hän ponnisteli niin, että hikipisarat nousivat hänen otsaansa. Viimein hän kuitenkin löysi oikean säveleen, sen, jonka mukaan he olivat viime kerralla tanssineet. Hän soitti sen niin lumoavasti, niin tenhoavasti, että se oikein voi sydämmet pehmittää.
Mutta vanhat akrobaatit eivät alkaneet tanssia. Siitä oli jo aikoja, kun he olivat Heden tavanneet Upsalassa. He eivät muistaneet, mitenkä ihastuneiksi he olivat silloin tulleet. Heillä ei ollut aavistustakaan, että Hede odotti heiltä jotain.
Hede käänsi katseensa Ingridiin, saadakseen selvitystä, miksi kometiantit eivät tanssineet. Samassa kun hän näki hänen silmänsä niin yliluonnollisen loistavina kuin ne olivat, hämmästyi hän niin, että lakkasi soittamasta.
Hän seisoi siinä silmänräpäyksen ja katseli ympärillään olevia.
Ihmeellisen levottomasti he katsoivat häneen, nuo kaikki.
Oli mahdotonta soittaa, kun ihmiset tuolla tavalla tuijottivat. Hän lähti pois sieltä. Hän näki ryhmän kukkivia omenapuita alhaalla puutarhassa. Sinne hän meni.
Hän huomasi nyt, että se olikin mielikuvittelua kaikki tuo äskeinen, että Ålin oli lukinnut hänet huoneeseen ja että hän oli Upsalassa. Puutarha oli liian suuri ja taloa eivät punertavat viinilehvät koristaneet. Ei, Upsala tämä ei voinut olla.
Mutta ei hän paljoa välittänyt siitä, missä oli. Mielestään hän ei ollut soittanut vuosisatoihin, ja nyt oli hän saanut viulun käsiinsä. Nyt hän soittaisi.
Hän asetti viulun poskeaan vastaan ja alkoi. Mutta taas estivät häntä sormien kankeat liikkeet. Hän ei osannut soittaa kuin kaikkein yksinkertaisimpia säveliä.
— Tässä ei auta muu, kuin alottaa alusta sanoi hän. Ja hän hymyili ja alkoi soittaa pientä menuettia. Se oli ensimmäinen, mitä hän oli oppinut. Sen oli isä soittanut hänelle, ja hän oli soittanut jälestä, opetellut korvakuulon mukaan. Hän aivan näki tuon hetken edessään. Ja hän kuuli sanat: "Tanssia tahtoi pieni prinssi, vaan taittoi hän jalkansa pienen".
Hän koetteli sitten muitakin pieniä tansseja. Näitä oli hän soittanut koulupoikana ollessaan. Hänet oli pyydetty tyttöpensiooniin soittamaan oppilaitten tanssiharjoituksissa. Hän näki pienten tyttöjen hyppivän ja pyörähtelevän ja kuuli tanssin opettajattaren polkevan tahtia.
Hän alkoi nyt tulla rohkeammaksi. Hän soitti ensimmäistä viulua eräästä Mozartin viulukvartetista. Kun hän oli harjoitellut sitä, oli hän ollut kimnasistinä Falunissa. Siellä olivat muutamat vanhat herrat harjoittaneet kvartettia eräitä soittajaisia varten. Mutta ensimmäinen viulu oli sairastunut ja hän sai ottaa ensimmäisen äänen, niin nuori kuin olikin. Eikä ollut hän silloin niin vähänkään ylpeä.
Gunnar Hede ei oikeastaan ajatellut muuta kuin mitenkä tulisi toimeen sormiensa kanssa, soittaessaan näitä lapsellisia harjoituksia. Mutta pian hän huomasi, että hänessä tapahtui jotain ihmeellistä.
Hänellä oli selvä tunne siitä, että sisällä hänen aivoissaan oli musta pimeys, joka himmensi häneltä menneisyyden. Heti kun hän koetti muistella jotakin asiaa, oli kuin olisi hän ollut haparoimassa jotakin pimeässä huoneessa. Mutta kun hän soitti, väistyi osa pimeyttä pois. Hänen sitä ajattelematta oli pimeys väistynyt niin paljon, että hän nyt voi muistella lapsuudenaikoja ja kouluaikaansa.
Nyt päätti hän antaa viulun johtaa, ehkä se ajaisi pois kaiken pimeyden.
Ja niin kävikin. Joka kappaletta, jota hän soitti, väistyi himmentävä pimeys hiukan. Viulu kuletti häntä vuodesta vuoteen, herätti hänessä eloon muistoja lukuajoistaan, ystävistä ja huveista. Tiheänä oli pimeys hänen edessään, mutta kun hän kulki sitä vastaan, viulu aseena kädessään, väistyi se askel askeleelta. Väliin katsoi hän taakseen, ikäänkuin katsoakseen, kiertelikö se häntä takaapäin. Mutta hänen takanansa oli kirkas päivä.
Viulu alkoi soittaa muutamia duettoja, joita soitettiin yhdessä viululla ja pianolla. Hän soitti ainoastaan muutaman tahdin kumpaakin. Mutta pimeys alkoi väistyä yhä enemmän, hän muisti morsiamen, kihlausajan.
Hän olisi tahtonut viivähtää tässä, mutta vielä oli jälellä paljon pimeyttä, se oli soitettava pois. Ei ollut hänellä aikaa.
Hän alkoi erästä virrensäveltä. Hän oli kuullut sen kerran, kun oli alakuloinen. Hän muisti, että oli istunut maalaiskirkossa sitä kuullessaan, mutta miksi oli hän ollut alakuloinen? Senvuoksi, että hän köyhänä kauppiaana kierteli kyliä tavaroineen. Se elämä oli kovaa. Sitä oli raskasta muistella.
Jousi lenteli kielillä kuin vihurituuli ja taas lohkesi iso palanen pimeyttä. Nyt näki hän sydänmaan metsän, lumeen peittyneet eläimet, nuo ihmeelliset olennot, joita kinokset muodostelivat niiden päälle. Hän muisti matkan morsiamen luokse, muisti mitenkä hän purki kihlauksen. Yhdellä kertaa selvisi tuo kaikki hänelle.
Ei hän tuntenut juuri surua, eikä iloakaan noita muistellessa.
Tärkeintä oli, että hän muisti. Ainoastaan se oli ääretön nautinto.
Tämän jälkeen pysähtyi jousi kuin itsestään. Se ei tahtonut kulettaa häntä eteenpäin. Ja kuitenkin oli hänellä paljon, paljon enempi muistamista. Vielä oli pimeys vahvana muurina hänen edessään.
Hän pakoitti viulun jousta edelleen. Ja se soitti kaksi pientä, yksitoikkoista säveltä, mitättömimpiä mitä hän milloinkaan oli kuullut. Mistä hänen viulunsa ne oli oppinut?