Pimeys ei väistänyt vähääkään näitä säveleitä. Ne eivät opettaneet hänelle oikeastaan mitään. Mutta niistä sointui tuska semmoinen, jota hän ei milloinkaan ennen tiennyt kokeneensa. Hurja, kamala pelko, sielun, langenneitten henkien sanomaton kauhu.
Hän lakkasi soittamasta, hän ei jaksanut kauvempaa. Mikä soi noissa sävelissä?
Pimeys ei niitä yhtään väistynyt, ja pahinta oli, että tuntui hänestä, että jos ei hän viulu kädessä kulkenut pimeyttä kohti ja ajanut sitä edestään, tuli se kietovana häntä vastaan ja tahtoi peittää hänet.
Hän oli seisonut ja soittanut silmät puoleksi ummessa, nyt kohotti hän silmänsä ja katsoi ulos todellisuuden mailmaan. Silloin huomasi hän Ingridin, joka oli seisonut siinä ja kuunnellut häntä koko ajan.
Hän kysyi sitten Ingridiltä, ei vastausta saadakseen, vaan pysäyttääkseen pimeyden edes silmänräpäykseksi:
— Milloin minä soitin tämän viimeksi?
Mutta Ingrid seisoi siinä väristen. Hän oli tehnyt päätöksensä. Käyköön miten tahansa, mutta totuuden hän saa tietää. Käyköön miten tahansa, niin sanoisi Ingrid sen hänelle.
Kyllä häntä pelotti, mutta rohkea oli hän kuitenkin ja äärettömän päättäväinen. Nyt ei hän pääsisi häneltä pois, hän ei saisi luistaa pois häneltä.
Mutta rohkeus petti, eikä hän tohtinut sanoa Hedelle suoraan, että nämä olivat niitä säveleitä, joita hän soitti hulluna ollessaan, vaan hän kierteli kysymyksen.
— Sinä soitit niitä talvella kotona Munkhytassa — sanoi hän.
Paljon oli salaisuuksia Heden ympärillä. Mitenkä tuo tyttö sinutteli häntä? Hän ei ollut kansan naisia, hiuksensa olivat herrastapaan sidotut korkealle ja ne oli käherretty pienille kiharoille. Puku oli kotikutoinen, mutta kaulassa oli hieno pitsikaulus. Iho oli valkea ja kädet olivat pienet. Eivät ne olleet talonpoikastytön, nuo hienot kasvot ja suuret, uneksivat silmät. Heden muisti ei mitenkään voinut sanoa hänelle, kuka tuo tyttö oli. Mitenkä hän sitten voi sinutella häntä? Mitenkä tyttö tiesi, että hän oli soittanut tätä kotonaan?
— Mikä sinun nimesi on? — kysyi hän. — Kuka sinä olet?
— Minä olen Ingrid, jonka sinä näit Upsalassa monta vuotta sitten ja jota lohdutit kun hän ei oppinut tanssimaan nuoralla.
Tämä oli samaa entisyyttä, joka jo oli valjennut Hedelle. Hän muisti hyvästi Ingridin.
— Kuinka suureksi ja kauniiksi olet kasvanut, Ingrid! — sanoi hän. — Ja kuinka hienoksi olet tullut! Miten kaunis rintaneula sinulla on! — Hän oli istunut ja katsellut kauvan Ingridin rintaneulaa. Hän luuli tuntevansa sen, tuommoinen helmillä koristettu emaljinen rintaneula oli ollut hänen äidillään.
Tyttö vastasikin heti. — Minä olen saanut rintaneulan sinun äidiltäsi. Sinä olet kyllä nähnyt sen ennen.
Nyt pani Gunnar Hede pois viulun ja tuli Ingridin luokse. Hän kysyi hyvin kiivaasti:
— Mitenkä se on mahdollista, mitenkä sinulla on hänen rintaneulansa?
Miksi en minä tiedä, että sinä tunnet äitini?
Ingrid pelästyi aivan harmaaksi kauhusta. Hän tiesi jo, mikä seuraava kysymys olisi.
— Minä en tiedä mitään, Ingrid. En tiedä, miksi minä olen täällä. En tiedä, miksi sinä olet täällä. Miksi en minä tiedä sitä?
— Voi, elä kysy minulta! — Hän vetäytyi pois ja kohotti kätensä ikäänkuin suojaksi.
— Etkö sinä tahdo sanoa sitä?
— Elä kysy, elä kysy.
Hän tarttui Ingridiä kovasti ranteesen, pakottaakseen totuuden esille. — Sano vaan. Olenhan minä täydessä tajunnassa. Miksi on asioita, joita minä en muista.
Ingrid huomasi hänen silmissään jotain villiä ja uhkaavaa. Hän tiesi nyt jo, mitä Ingrid tulisi sanomaan hänelle. Mutta hän tunsi, että oli mahdotonta sanoa ihmiselle, että hän oli ollut mielipuolena. Paljon vaikeampaa se oli kuin hän olisi uskonut. Mahdotonta se oli, mahdotonta.
— Sano se — toisti Hede. Mutta Ingrid kuuli hänen äänestään, ett'ei hän tahtonut sitä kuulla. Hede olisi voinut lyödä hänet kuoliaaksi, jos hän sanoi sen.
Silloin turvautui hän suureen rakkauteensa ja katsoen Gunnar Hedeä silmiin, sanoi hän:
— Sinä et ole ollut oikein viisas.
— Ehkä en pitkään aikaan?
— En tiedä oikein. Et kolmeen, neljään vuoteen…
— Olen ollut täysi hullu, olenko?
— Et, et. Sinä olet ostanut ja myynyt ja kulkenut markkinoilla.
— Mitenkä olin minä hullu sitten?
— Sinä pelkäsit.
— Ketä minä pelkäsin?
— Eläimiä…
— Pukkia ehkä?
— Niin, enimmäkseen pukkeja.
Hede oli seisonut ja pitänyt kovasti kiinni hänen käsiranteestaan koko ajan. Nyt viskasi hän käden luotaan, oikein viskasi sen. Hän kääntyi pois Ingridistä, raivostuneena vihasta, niinkuin olisi Ingrid ilkeästi kertonut hänelle jonkun pahansuovan panettelun.
Mutta sen tunteen poisti toinen, joka liikutti häntä vieläkin syvemmin. Niin selvästi kuin olisi se ollut maalattuna, näki hän silmiensä edessä pitkän taalalaismiehen, kumarana, raskas säkki selässä. Hän aikoo sisään talonpoikaistupaan, mutta pieni, surkea koira tulee ulos häntä vastaan. Hän pysähtyy, niiaa niiaamistaan eikä tohdi mennä sisälle, ennenkun joku mies nauraen tulee ulos tuvasta ja ajaa koiran pois.
Kun hän näki tämän, valtasi tuo hirmuinen tuska hänet taas.
Tämä tuska poisti näyt, mutta nyt kuului ääniä. Huudetaan ja melutaan hänen ympärillään. Nauretaan, pilkkasanat satelevat tiheään ja kovaa. Kimakat lastenäänet huutavat kaikkein julmimmasti ja ilkeimmästi. On yksi sana, yksi nimi, jota yhä uudistetaan, jota huudetaan, kuiskataan, kähistään hänelle korvaan: — Kilipukki, kilipukki!
Ja kaikki tuo tarkoitti häntä, Gunnar Hedeä. Siinä oli hän elänyt. — Hän tunsi selvänä ollessaan saman selittämättömän pelon, joka häntä oli painanut mielipuolena. Mutta nyt se ei ollut pelkoa jotain ulkopuolella olevaa kohtaan, nyt hän pelkäsi itseänsä.
— Se olen minä. Semmoinen olen ollut sanoi hän ja väänsi käsiänsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä makasi hän polvillaan erään pienen penkin edessä ja itki, itki.
— Ja semmoinenko olen ollut? — Hän voivotteli nyyhkytysten välillä.
— Semmoinen olen ollut.
Jaksaisiko hän kestää sitä ajatusta? Pilkattu, halveksittu hullu. — Voi, anna minun tulla hulluksi jälleen! — sanoi hän ja löi kovasti penkkiin. — Ihminen ei jaksa tätä!
Hän pidätti henkeä silmänräpäyksen. Pimeys tuli häntä kohti kuin kutsuttu pelastaja. Se tuli kietovana häntä kohti, niinkuin sumu lähenee. Hänen huulensa alkoivat hymyillä. Hän tunsi, mitenkä piirteensä veltostuivat, mitenkä hän taas sai takaisin hullunkatseensa.
Mutta näin oli parempi. Sitä toista ei voinut kestää, eikä kantaa. Häväisty, pilkattu, naurettu, hullu! Ei, parempi tulla uudelleen siksi, eikä tietää siitä. Miksi palaisi hän takaisin elämään? Kaikki häntä ylenkatsoivat.
Pimeys kietoi hänet ensimmäisiin, keveisiin, kiihottaviin huntupitseihinsä.
Ingrid seisoi siellä, kuuli ja näki koko hänen tuskansa eikä tiennyt muuta kuin että kaikki pian taas olisi menetetty uudelleen. Hän näki niin selvästi, että hulluus taas alkoi saada hänet valtaansa.
Ja Ingrid oli aivan pelästynyt, kaikki rohkeus oli poissa. Mutta ennenkun Hede uudelleen tulisi hulluksi ja uudelleen niin araksi, ett'ei kukaan saanut tulla häntä lähelle, tahtoi hän ainakin ottaa hyvästit häneltä ja koko onneltansa.
Hede tunsi, miten Ingrid tuli ja polvistui hänen viereensä, pani käsivartensa hänen kaulaansa, posken hänen poskelleen ja suuteli häntä.
Ingrid ei pitänyt itseään liian hyvänä tulemaan lähelle häntä, hullua, ei pitänyt itseään liian hyvänä suutelemaan häntä!
Kuului kuin sihinää pimeyden sisästä. Nuo liehuvat hunnun helmat väistyivät syrjään ja näyttivät silloin käärmeen päiltä, jotka vaanivat häntä ja jotka sihisivät vihasta, ett'eivät saaneet häntä purra.
— Ei panna niin pahaksi — sanoi Ingrid. — Ei panna niin pahaksi.
Ei kukaan ajattele sitä, kunhan sinä vaan paranet.
— Minä tahdon tulla hulluksi uudestaan sanoi hän. — En kestä tätä.
En jaksa elää ja ajatella, minkälainen olen ollut.
Sen kyllä jaksat — sanoi Ingrid.
— Ei kukaan voi unhoittaa sitä — valitteli hän. — Minä olin niin hirveä. Ei kukaan voi pitää minusta.
— Minä pidän sinusta — sanoi hän.
Hede katsoi häneen epäillen. — Sinä suutelit minua, ett'en tulisi hulluksi uudelleen. Sinä säälit minua.
— Minä voin suudella sinua vieläkin kerran, minä — sanoi hän.
— Niin, sinä sanot niin, senvuoksi, että minä tarvitsen kuulla sitä.
— Tarvitsetko kuulla, että joku pitää sinusta?
— Tarvitsenko? Jumalani, tarvitsenko? Voi, sinä lapsi — sanoi hän ja irtautui Ingridistä. — Mitenkä minä kestäisin sitä, kun minä tiedän, että jokainen ihminen minut nähdessään heti ajattelee: — Tuo on ollut hulluna. Tuo se niiasi koirille ja kissoille.
Taas valtasi hänet uusi kohtaus. Hän makasi ja itki kasvot käsissä.
— Parempi on tulla uudelleen hulluksi. Minä kuulen heidän huutavan minulle ja minä näen itseni. Ja se on kauheaa, kauheaa, kauheaa…
Mutta silloin loppui Ingridin kärsivällisyys.
— Niin, se on oikein — huusi hän — tule hulluksi uudestaan, sinä. Se on juuri miehentapaista, että tulee hulluksi, ennenkun kärsii vähän tuskia.
Ingrid istui ja puri huuliansa, taistellen itkua vastaan, ja kun hän ei voinut saada sanoja kyllin nopeaan sanotuksi, otti hän Hedeä käsivarsista ja pudisti häntä.
Hän oli katkera, kuohui vihasta senvuoksi, että Hede tahtoi paeta häntä uudelleen, senvuoksi, ett'ei hän ponnistanut eikä taistellut.
— Mitä sinä välittäisit minusta, mitä sinä välität äidistäsi? Tule hulluksi uudelleen, niin silloin olet rauhassa!
Hän pudisti Hedeä vielä kerran.
— Päästä tuskista — sanoi hän. — Mutta se ei ole tuska sille, joka on odottanut sinua koko elämänsä, ett'et sinä tule milloinkaan. Jos olisi sinulla sydäntä muille kuin vaan itsellesi, niin voittaisit hyvin tuon pahan taistelemalla ja tulisit terveeksi. Mutta sinulla ei ole sydäntä kellekään.
— Sinä voit tulla niin kauniisti ja liikuttavasti, sinä — näyissä ja unissa pyytämään apua, mutta todellisuudessa et sinä apua tahdokaan. Sinä vaan kuvittelet, että sinun kärsimyksesi on raskainta maan päällä. Mutta toisia on, joilla on ollut pahempia kuin sinulla.
Hede katsoi ylös viimeinkin, ja katsoi Ingridiä pitkään ja syvästi kasvoihin. Ei Ingrid ollut juuri kaunis silloin. Kyyneleet virtasivat, ja hänen suunsa ympärillä värähteli siitä, että hän nyyhkytysten lomassa koetti saada puhutuksi.
Mutta Hedestä oli hän kaunis noin hurjana ollessaan. Hänet valtasi omituinen rauha ja suuri, nöyrä kiitollisuuden tunne. Tämä oli jotain suurta ja kaunista, joka oli tullut hänen luokseen, juuri hänen lankeemuksessaan. Se taisi olla suurta rakkautta tämä, suurta rakkautta.
Hän istui ja valitteli omaa huonouttaan ja silloin seisoi jo rakkaus tuossa, koputtaen ovelle, Ei ollut ainoastaan niin, että häntä kärsittäisiin, jos hän taas alkaisi elää. Ei ainoastaan niin, että ihmiset vaivoin olisivat nauramatta hänelle.
Tässä oli todellakin ihminen, joka rakasti häntä, joka ikävöi häntä. Hän puhui hyvin ankarasti, mutta Hede kuuli rakkauden värähtelevän jokaisessa hänen sanassaan. Hänestä tuntui kuin tarjoisi Ingrid hänelle valtaistuimia ja kuningaskuntia.
Hän sanoi, että Hede hulluna ollessaan oli pelastanut hänen henkensä. Hede oli herättänyt hänet kuolleista, johtanut häntä, suojellut häntä. Mutta se ei ollut kylliksi hänelle. Hän tahtoi omistaa Heden itsensä.
Kun Ingrid häntä suuteli, tuntui hänestä kuin olisi suloinen rauha laskeunut hänen sieluunsa, mutta vielä ei hän tohtinut uskoa, että Ingrid sen teki rakkaudesta. Mutta hänen vihaansa ja kyyneliänsä hän ei voinut epäillä. Häntä rakastettiin, häntä kurjaa, ihmisparkaa, häntä jota kummituksena katseltiin.
Ja tuo suuri, nöyrä onnen tunne, jonka tämä herätti Hedessä, poisti viimeisenkin pimeyden. Se väistyi kuin raskas, kaliseva verho, ja hän näki selvästi edessään sen kauhun valtakunnan, jonka lävitse hän oli vaeltanut. Mutta siellä tapasikin hän Ingridin, siellä hän nosti hänet haudasta, siellä hän Ingridille soitteli metsätuvassa, siellä työskenteli Ingrid hänen kanssaan, parantaakseen hänet.
Mutta ei ainoastaan muisto hänestä tullut uudelleen. Samalla kertaa heräsivät nekin tunteet, jotka Ingrid ennen oli synnyttänyt hänessä. Hänet kokonaan valtasi rakkaus. Hän tunsi saman palavan ikävöimisen, jonka hän oli tuntenut kirkkopihalla Råglandassa, kun Ingrid riistettiin pois häneltä.
Kauhun valtakunnassa, suuressa erämaan aavikossa, oli kuitenkin kasvanut yksi kukkanen, joka tuoksullaan ja kukoistuksellaan oli lohdutellut häntä. Ja nyt tunsi hän rakkauden voiman. Tuo villi erämaankasvi oli antanut tuoda itsensä sisälle elämän yrttitarhaan ja juurtui ja kasvoi ja menestyi. Ja tuntiessaan tämän, tiesi hän, että oli pelastettu, että pimeys oli saanut voittajan.
Ingrid oli vaiennut. Hän oli väsynyt kuin raskaan työn jälestä, mutta hän oli myöskin tyyni, tuntien tehneensä sen paraimmalla tavalla. Hän tiesi, että voitto oli hänellä käsissään.
Hede keskeytti vihdoin hiljaisuuden.
— Minä lupaan sinulle, että kestän — sanoi hän.
— Kiitos — sanoi Ingrid.
Ei puhuttu juuri enempää silloin.
Hede ei tuntenut voivansa sanoa, miten hän rakasti häntä. Sitä ei voinut sanoin selitellä, sen hän näyttäisi joka päivä, joka hetki läpi koko pitkän elämän.
Legendoja.
VANHA AGNEETA.
Vanha vaimo kulki ylös vuoristopolkua pienin sipsuttavin askelin. Hän oli pieni ja hentoinen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet, mutta ei jäykät eikä ryppyiset. Hänellä oli yllään pitkä nuttu ja koristettu myssy. Rukouskirja oli hänellä kädessä ja lavendeli oksa nenäliinassa.
Hänellä oli mökki kaukana tunturin puolella, siellä, jossa puutkin lakkaavat kasvamasta. Se oli aivan leveän jäätikkövirran varrella, joka johtaa päävirtansa lumen kattamilta vuorenhuipuilta alas laakson syvyyteen. Siellä asui vanhus aivan yksinään. Kaikki hänen omaisensa olivat kuolleet.
Oli pyhäpäivä, ja hän oli käynyt kirkossa. Mutta mitenkä nyt lie ollutkaan, niin ei hän ollut tullut iloiseksi, vaan surulliseksi tuosta kävelystä. Pappi oli puhunut kuolemasta ja kadotetuista ja se oli tehnyt hänet alakuloiseksi. Äkkiä oli hän muistanut kuulleensa lapsuudessaan kerrottavan, että kadotettuja piinattiin ijäisessä pakkasessa vuoren kukkulalla hänen asuntonsa yläpuolella. Hän muisti sadun toisensa perästä näistä jäätikkövaeltajista, näistä väsymättömistä varjoista, joita jääkylmät vuorituulet ajelivat.
Äkkiä alkoi tuo vuori häntä kauhistuttaa ja tuntui kuin olisi mökkinsä niin hirvittävän korkealla. Jos nyt nuo, jotka näkymättöminä kuleksivat tuolla alppien kukkuloilla, lähtisivät alas jäävirtoja pitkin! Ja hän oli aivan yksinään!
Ainoastaan jo tuota ajatellessa saivat hänen ajatuksensa vieläkin surullisemmiksi. Taas hänet valtasi tuo suru, joka häntä kalvoi joka päivä. Hänestä tuntui kovalta olla niin kaukana ihmisistä.
"Vanha Agneeta", sanoi hän ääneen itselleen, niinkuin oli tullut hänen tavakseen siellä erämaassa, "sinä istut tuvassasi ja kehräät ja kehräät. Joka hetken päivästä saat raataa ja työskennellä, ett'et nälkään nääntyisi. Mutta onkohan kellään iloa siitä, että sinä elät? Onko kellään, vanha Agneeta?"
"Jos olisi joku omaisistasi elossa, niin ehkä silloin olisi. Jos asuisit alempana kylässä, olisit ehkä iloksi jollekin. Niin köyhä olet, ett'et voi edes kissaa tai koiraa luoksesi ottaa, mutta voisit ehkä joskus antaa yösuojaa kerjäläiselle. Jos et asuisi niin kaukana valtatiestä, vanha Agneeta. Jos saisit kerrankin janoavalle vaeltajalle antaa vettä juoda, niin tietäisit kuitenkin olevasi jollekin hyödyksi."
Hän huokasi ja sanoi itselleen, ett'eivät edes talonpoikaisvaimot, jotka hänelle antoivat kehruita, surisi hänen kuolemaansa. Kyllähän hän oli koettanut tehdä rehellistä työtä, mutta oli kai muita, jotka osaisivat tehdä sen paremmin. Häntä alkoi aivan itkettää, kun tuli miettineeksi, että ehkä kirkkoherrastakin, joka oli nähnyt hänet samassa paikassa kirkossa niin monena Herran vuotena, olisi aivan yhdentekevä, oliko hän siellä tai ei. "Minä olen kuin vainaja", sanoi hän, "ei kukaan kysy minua. Voisin yhtä hyvin maata kuolleena. Olen jo paleltunut kylmästä ja yksinäisyydestä. Sydämmeni on paleltunut, on varmaankin."
"Voi sentään, voi sentään", sanoi hän, sillä nyt hän oli oikein vauhdissa, "jos täällä olisi edes joku, joka tarvitseisi minua, niin kyllä olisi vielä lämpöä vanhassa Agneetassa. Mutta voinko minä kutoa sukkia tunturivuohille tahi laatia makuusijaa murmelieläimelle? Sen minä sanon sinulle", sanoi hän ja ojensi kätensä kohti taivasta, "saat hankkia minulle jonkun, joka minua tarvitsee, muutoin paneudun minä kuolemaan".
Samassa tuli pitkä, totinen munkki häntä vastaan polulla. Munkki yhtyi hänen seuraansa senvuoksi, että hän näki, että vaimo oli murheellinen, ja hän kertoi munkille surunsa. Hän sanoi, että sydämmensä oli paleltua, ja että hän pian olisi kuin yksi vaeltajista jäätikkövirralla, ell'ei Jumala antaisi hänelle jotain, jonka edestä elää.
"Sen kyllä Jumala voi antaa", sanoi munkki.
"Etkö näe, että Jumala on voimaton täällä ylhäällä?" sanoi vanha
Agneeta. "Täällä ei ole muuta kuin kylmä, tyhjä erämaa."
He tulivat yhä ylemmäs alpeille. Pehmeä sammal peitti paasikivet, pehmeälehtiset alppikasvit reunustivat tietä, tunturivuoret luolilleen, jääkenttineen ja lumikinoksineen olivat heidän edessään niin uhkaavina ja raskaina, että sydäntä ahdisti. Silloin näki munkki vanhan Agneetan mökin aivan jäätikköjen juurella.
"Vai täälläkö sinä asut?" sanoi hän. "Silloin et ole yksinäsi täällä on sinulla seuraa kylliksi. Katsoppas vaan!"
Munkki asetti yhteen peukalonsa ja etusormensa, piti niitä muorin vasemman silmän edessä ja pyysi hänen katsomaan vuorelle. Mutta vanhaa Agneetaa värisytti ja hän ummisti silmänsä.
"Jos siellä ylhäällä on jotain nähtävää, niin en minä tahdo sinne katsoa", sanoi vanha Agneeta. "Jumalan tähden, Jumalan tähden! On täällä kamalata muutenkin."
"Hyvästi sitten", sanoi munkki. "Eipä taida sinulle toista kertaa tarjoutua semmoista nähtävää."
Muori tuli uteliaaksi, hän avasi silmänsä ja katseli tuonne lumikentille. Ensiksi hän ei nähnyt mitään ihmeellisempää, mutta sitten alkoi hän huomata liikettä siellä ylhäällä. Hän näki valkoisen liikkuvan valkosta vasten. Se, minkä hän luuli ollen sumua ja usvaa ja sinisenvalkeita väreitä jäässä, olikin kadotettujen joukkioita, jotka kituivat ijäisessä pakkasessa.
Pieni Agneeta muori seisoi ja värisi kuin lehti. Kaikki olikin niin kuin vanhat olivat kertoneet saduissaan. Kuolleet vaeltivat tuolla ylhäällä äärettömässä tuskassa ja hädässä. Enimmät olivat puettuina johonkin pitkään ja valkoiseen, mutta kaikki olivat avojaloin ja päät paljaina.
Siellä oli ääretön joukko niitä. Mitä edemmäksi hän katsoi, sitä useampia hän näki. Toiset kulkivat ylpeinä pää pystyssä, toiset tulivat liitäen, ikäänkuin tanssisivat ne yli jääkenttien, mutta hän näki, että ne kaikki repivät jalkansa verisiksi jääpuikkoihin ja jääreunoihin.
Aivan oli kuin noissa saduissa. Hän näki, mitenkä ne yhä liittyivät toisiinsa, ikäänkuin lämpöä saadakseen, mutta silmänräpäyksessä erosivat taas pelästyneinä kuolemankylmyydestä, joka virtasi niiden ruumiista. Tuntui kuin olisi kylmyys vuorelta tullut heistä, niinkuin olisivat he estäneet lunta sulamasta ja sumun hälvenemästä.
Kaikki eivät liikkuneet, muutamat seisoivat hiljaa väristen, kylmästä kivettyneinä ja näyttivät seisoneen niin vuosikausia, sillä lunta ja jäätä oli kertynyt niiden ympäri niin, että ainoastaan yläruumista näkyi.
Mitä kauvemmin pieni mummo katsoi, sitä tyynemmäksi kävi hänen mielensä. Pelkonsa haihtui, mutta sen sijaan täytti hänet sydämmellinen suru katsellessaan noita kärsiviä. Ei ollut yhtään levonhetkeä tuskissa, ei leposijaa haavoittuneille jaloille, jotka kiitivät pitkin jäätä, joka leikkeli kuin teroitettu teräs. Voi, miten ne palelivat, aivan värisivät ja kalisivat pakkasesta! Ne jotka olivat kivettyneet ja ne, jotka osasivat liikkua, kaikkia palelti sama kirvelevä, terävä, kauhea pakkanen.
Siellä oli monta nuortakin, poikia ja tyttöjä, mutta ei ollut nuoruutta heidän siniseksi paleltuneissa kasvoissaan, näytti siltä kuin he leikkisivät, mutta kaikki ilo oli kuollutta. He tärisivät kylmästä, värisivät ja ryömivät kokoon kuin vanhukset, ja kuitenkin heidän paljaat jalkansa näyttivät etsivän terävimpiä jääpaloja, joille astuivat.
Eniten häntä liikutti katsella noita, jotka makasivat hautaantuneina kovaan jäätikköön, ja niitä, jotka riippuivat kuin suuret jääpuikot pitkin tunturin seinämiä.
Kun munkki otti pois kätensä, ei vanha Agneeta nähnyt muuta kuin tyhjät, autiot lumikentät. Siellä täällä oli muutamia raskaita jääröykkiöitä, mutta ne eivät ympäröineet kivettyneitä aaveita. Tuo sininen loiste jäätiköillä ei tullut jäätyneistä ruumiista. Tuuli ajeli muutamia kepeitä lumihiutaleita, eikä henkiä.
Mutta hän oli kuitenkin varma siitä, että oli nähnyt oikein, ja hän kysyi munkilta:
"Saisikohan tehdä jotain näiden kadotettujen hyväksi?"
Munkki vastasi: "Milloinka on Jumala kieltänyt rakkauden tekemästä hyvää ja armeliaisuuden lohduttamasta?"
Sen sanottuaan lähti munkki, ja vanha Agneeta kiirehti tupaansa ja istuutui ajattelemaan. Koko illan istui hän ja mietti mitenkä voisi auttaa kadotettuja, jotka vaelsivat jäätiköillä. Hänellä ei ollut aikaa muistella yksinäisyyttään.
Seuraavana aamuna lähti hän taas alas kylään. Hän hymyili ja oli reipas. Vanhuus ei enää niin raskaalta tuntunut. "Kuolleet", sanoi hän itsekseen, "eivät katso siihen, ovatko posket punaiset ja jalat kepeät. Vähän lämmintä pyytäisivät hekin osakseen. Mutta sitä eivät nuoret tule ajatelleeksi. Niin, niin, mutta missä saisivat vainajat suojan kuoleman ääretöntä kylmää vasten, ell'eivät vanhat avaisi heille sydäntänsä?"
Kun hän tuli kauppapuotiin, osti hän sieltä suuren kimpun kynttilöitä, ja eräältä talonpojalta tilasi hän kuormallisen halkoja, mutta voidakseen maksaa ne, täytyi hänen ottaa kaksi kertaa enemmän kehruita kuin tavallisesti.
Illempana, kun hän taas oli kotona, luki hän monta rukousta ja koetti pysyä rohkeana laulamalla hurskaita lauluja. Mutta yhä väheni hänen rohkeutensa. Kuitenkin teki hän, mitä oli mielessään aikonut.
Hän laittoi makuusijansa peräkammariin. Tupaan sytytti hän suuren roihuavan takkavalkean. Ikkunaan hän asetti kaksi kynttilää, tuvan oven hän jätti aivan auki. Sitten meni hän levolle.
Hän makasi pimeässä ja kuunteli.
Aivan varmasti kuului askeleita. Kuului kuin olisi joku tullut ajaen alas jäätikköä. Laahaten se tuli ja ähkyen. Ympäri tupaa se hiipi, ikäänkuin ei olisi uskaltanut mennä sisälle. Se seisoi aivan nurkassa ja värisi.
Vanha Agneeta muori ei voinut kestää tätä. Hän ryntäsi tilaltaan ja ulos tupaan, siellä vetäsi hän kiinni oven ja lukitsi sen. Tämä oli liikaa; liha ja veri ei voinut sitä kestää!
Tuvan ulkopuolelta kuuli hän raskaita huokauksia ja ikäänkuin arkojen, haavoittuneiden jalkojen ontuvia askeleita. Ne laahasivat itseään yhä kauvemmaksi ylöspäin jäätiköille. Kuului nyyhkytyksiäkin, mutta pian oli kaikki taas aivan hiljaista.
Silloin valtasi Agneetan kova tuska: "Sinä olet raukka, sinä vanha höperö", sanoi hän. "Tuli palaa loppuun ja kalliit kynttilätkin. Kaikkiko on oleva turhaa, ainoastaan sinun raukkamaisuutesi tähden?" Ja sen sanottuaan nousi hän ylös vielä kerran, itkien pelosta, hampaat täristen ja ruumis vavisten, mutta ulos tupaan hän tuli, ja oven hän sai auki.
Hän makasi taas odottaen. Nyt ei hän enää pelännyt niiden tuloa. Hän vaan makasi ja suri sitä, että oli pelottanut ne pois, ett'eivät ne enää koettaisi tulla takaisin.
Sitten alkoi hän huutaa pimeässä, niinkuin ennen nuorena ollessaan, kun seurasi karjaa: "Pienet, valkoiset lampaani, lampaani hoi, tulkaa, tulkaa! Tulkaa alas solista ja luolilta, pienet, valkoiset lampaani, tulkaa!"
Silloin oli kuin olisi kova tuuli tullut tuntureilta ja töytäissyt tupaan. Ei hän kuullut askeleita, eikä huokauksia, kuuli vaan tuulenpuuskauksia, jotka kohisivat nurkissa ja vinkuivat tuvassa. Ja tuntui siltä kuin olisi joku alati varoittanut: "Hiljaa! Hiljaa! Elä peloita! Elä peloita! Elä peloita!"
Hänellä oli tunne siitä, että tupa oli niin täyteen ahdettu, että siellä työntäyttiin seiniä vasten, niin että ne olivat murtua. Väliin tuntui siltä, kuin tahtoisivat nuo tuolla ulkona nostaa katon pois, saadakseen tilaa. Mutta aina oli joku, joka kuiskasi: "Hiljaa! Elä peloita! Elä peloita!"
Silloin tunsi vanha Agneeta itsensä onnelliseksi ja rauhoittuneeksi.
Hän pani kätensä ristiin ja nukkui.
Aamulla tuntui kaikki kuin unennäöltä. Kaikki oli entisellään tuvassa, takkavalkea loppuun palanut ja kynttilät myöskin. Ei ollut ainoatakaan tippaa talia kynttiläjaloissa. — —
* * * * *
Niin kauvan kun eli, huolehti vanha Agneeta tällä tavoin kuolleistaan. Hän kehräsi ja työskenteli niin, että voi antaa valkean palaa kaiket yöt. Ja hän oli onnellinen tietäessään, että joku häntä tarvitsi.
Eräänä sunnuntaina ei häntä nähty tavallisella paikallaan kirkossa. Jotkut talonpojat lähtivät ylös hänen mökilleen katsomaan, oliko hänelle mitään tapahtunut. Silloin oli hän jo kuollut, ja he kantoivat ruumiin mukanaan alas kylään, haudatakseen sen.
Vähäsen oli ihmisiä saattamassa vanhaa Agneetaa, kun hänet seuraavana pyhänä, juuri ennen messua laskettiin hautaan. Eikä näkynyt suruakaan kenenkään kasvoista.
Mutta yht'äkkiä, juuri kun kirstua oltiin laskemassa hautaan, tuli pitkä, totinen munkki sisään hautausmaalle, ja hän asettui viittaamaan ylöspäin lumen peittämille alpeille. Silloin näkivät ne, jotka seisoivat haudan partaalla, että kaikki alpit olivat pukeutuneet heleän punaiseen ja ikäänkuin loistivat ilosta, ja kohta niiden yläpuolella kiemurteli jono pieniä, keltaisia kynttiläin tulia. Ja niitä oli yhtä monta kuin vainaja oli antanut kadotetuille kynttilöitä.
Silloin sanoi kansa: "Kiitetty olkoon jumala! Hän, jota ei kukaan täällä alhaalla sure, on kuitenkin löytänyt ystäviä tuolla ylhäällä suuressa yksinäisyydessä."
PAKO EGYPTIIN.
Hyvin kaukana, yhdellä Itämaitten aavikoista kasvoi monta, monta vuotta sitten palmu, joka oli sekä hyvin vanha että hyvin korkea. Kaikkien, jotka vaelsivat läpi aavikon, täytyi pysähtyä sitä katsomaan, sillä se oli paljon suurempi muita palmuja, ja siitä oli tapana sanoa, että se vielä kasvaisi obeliskeja ja pyramiidejakin korkeammaksi.
Siinä palmun seistessä yksinään ja katsellessa yli aavikon, näki se eräänä päivänä jotakin, joka sai sen mahtavan lehtikruunun hämmästyksestä huojumaan edestakaisin hoikassa rungossaan. Kaukana aavikon rannalla näki se kaksi yksinäistä ihmistä vaeltavan. Niin kaukana olivat he vielä, että kameli olisi näyttänyt muurahaisen kokoiselta, mutta aivan varmaan olivat ne ihmisiä. Olivat vieraita aavikolla, sillä palmu tunsi aavikon asujamet, olivat mies ja vaimo, joilla ei ollut ei opasta, ei kuormajuhtia, ei telttaa, ei vesisäkkiä.
"Totisesti", sanoi palmu itsekseen, "nämä molemmat ovat tulleet tänne kuolemaan."
Palmu katseli levotonna ympärilleen.
"Minua ihmetyttää, ett'eivät leijonat jo ole vainuamassa tätä saalista. Mutta minä en näe ainoatakaan liikkeessä. En myöskään näe ainoatakaan aavikon ryöväreistä. Mutta ne tulevat vielä."
"Seitsemänkertainen kuolema heitä odottaa", ajatteli palmu. "Leijonat syövät heidät, käärmeet heitä pistävät, jano näännyttää heidät, hietamyrsky hautaa heidät, ryövärit tappavat heidät, auringon pisto polttaa heidät, he menehtyvät pelosta."
Ja palmu koetti ajatella muuta. Näitten ihmisten kohtalo saattoi hänet alakuloiseksi.
Mutta koko avaralla aavikolla, joka palmua laajalti ympäröi, ei ollut mitään, jota hän ei olisi tuntenut ja katsellut jo tuhansia vuosia. Ei mikään voinut hänen huomiotaan kiinnittää. Hänen täytyi taas ajatella noita molempia vaeltajia.
"Kautta myrskyn ja kuivuuden", sanoi palmu, huudahtaen avukseen elämän vaarallisimpia vihollisia. "Mitä kantaakaan vaimo käsivarrellaan? Luulenpa, että nuo hullut kantavat vielä mukanaan pientä lastakin!"
Palmu, joka oli pitkänäköinen, kuten vanhat tavallisesti ovat, näki todella oikein. Nainen kantoi sylissään lasta, joka nojasi päätään hänen olkaansa vasten ja nukkui.
"Ei ole lapsella edes kylliksi vaatteita yllään", sanoi palmu, "minä näen, että äiti on kääntänyt ylös hameensa ja heittänyt sen lapsensa yli. Hän on kovassa kiireessä nostanut lapsen suoraan vuoteelta ja rientänyt pois sen kanssa. Nyt minä ymmärrän: nämä ihmiset ovat pakolaisia."
"Mutta hulluja he ovat kuitenkin", jatkoi palmu. "Jos ei enkeli suojele heitä, olisi heidän ollut parempi antautua viholliselle kuin lähteä aavikolle."
"Voinpa melkein arvata, mitenkä kaikki tapahtui. Mies seisoi työnsä ääressä, lapsi nukkui kehdossa, vaimo oli lähtenyt ulos vettä hakemaan. Kun hän on ehtinyt pari askelta ovelta, on hän nähnyt vihollisen ryntäävän. Hän on rientänyt takaisin, on riistänyt lapsen syliinsä, huutanut miestään seuraamaan itseänsä ja niin ovat he lähteneet, Siten he ovat olleet pakosalla koko päivän, varmaankaan he eivät ole levänneet silmänräpäystäkään. Kyllä varmaankin on niin tapahtunut, mutta sanonpa kuitenkin, että ell'ei enkeli suojele heitä — —"
"Heidät on pelko niin vallannut, ett'eivät tunne väsymystä, eikä kärsimyksiä, mutta minä näen, mitenkä jano loistaa heidän silmistään. Enkö minä tuntisi janoavan ihmisen kasvoja."
Ja kun palmu tuli ajatelleeksi janoa, kävi kuin tuskan värähdys koko sen pitkän rungon läpi, ja pitkien lehtien lukemattomat latvukset käpertyivät kokoon kuin olisi tuli niitä kuumentanut.
"Jos olisin ihminen", sanoi se, "en milloinkaan uskaltaisi aavikolle. Hyvin se on rohkea, joka uskaltaa tänne ilman juuria, jotka ulottuvat alas ijäti loppumattomiin vesisuoniin. Täällä voi olla vaarallista palmuillekin. Semmoisellekin palmulle kuin minä."
"Jos minä saisin neuvoa heitä, pyytäisin heitä kääntymään takaisin. Eivät heidän vihollisensa milloinkaan voi olla heille niin julmia kuin aavikko. Taitavat uskoa, että on helppo elää aavikolla. Mutta minä tiedän, että minunkin on välistä ollut vaikea pysyä elossa. Muistanpa, mitenkä kerran nuoruudessani myrskynpyörre heitti ylitseni kokonaisen vuoren hiekkaa. Olin vähällä tukehtua. Jos olisin voinut kuolla, olisi se ollut viimeinen hetkeni."
Palmu yhä edelleen ajatteli ääneen, niinkuin yksinäisten vanhusten on tapana.
"Kuulen ihmeellisen sointuvan huminan kiitävän läpi latvaini", sanoi se. "Luulenpa, että kaikki lehtieni latvukset ovat alkaneet värähdellä. En tiedä, mikä minua värähyttelee katsellessani näitä onnettomia muukalaisia. Tuo huolestunut vaimo on niin kaunis. Hän johtaa mieleeni elämäni ihanimmat muistot."
Ja lehtien yhä liikkuessa ja humistessa, muistelee palmu, mitenkä kerran, hyvin kauvan aikaa sitten, kaksi loistavaa ihmistä vieraili kosteikossa. Se oli Saban kuningatar, joka oli tullut sinne viisaan Salomonin seuraamana. Ihana kuningatar palasi taas omaan maahansa, kuningas oli saattamassa häntä, ja nyt heidän tuli erota. "Tämän hetken muistoksi", sanoi silloin kuningatar, "pistän minä nyt taatelisiemenen maahan, ja minä tahdon, että siitä itää palmu, joka kasvaa ja elää siksi, kunnes Juutaanmaalle ilmestyy kuningas, joka on Salomoa suurempi." Ja sen sanottuaan pisti hän siemenen maahan ja hänen kyynelensä olivat sen kostuttaneet.
"Mistähän tulen tätä ajatelleeksi juuri tänäpäivänä?" sanoi palmu. "Olisiko tämä nainen niin ihana, että hän muistuttaa minulle ihanimpaa kaikista kuningattarista, häntä, jonka sanasta minä olen kasvanut ja elänyt tähän päivään asti?"
"Kuulen lehtieni humisevan yhä voimakkaammin", sanoi palmu, "ja se kuuluu surumieliseltä kuin kuoleman laulu. Tuntuu kuin ne ennustaisivat, että joku on pian elämästä eroava. On hyvä tietää, ett'ei se ainakaan minua koske, sillä minähän en voi kuolla."
Palmu arveli, että kuolemanhumina lehdissä soi noille kahdelle yksinäiselle vaeltajalle. Ihan varmaan uskoivat he itsekin, että heidän viimeinen hetkensä oli käsissä. Sen näki heidän kasvojensa ilmeistä, kun he kulkivat kamelien luurankojen ohitse, joita oli tiepuolessa. Sen näki niistä katseista, joita he heittivät ohi lentäviin korppeihin. Eihän voinut olla toisin. Heidän täytyi kuolla.
Nyt näkivät he palmun ja kosteikon ja kiirehtivät sinnepäin löytääkseen vettä. Mutta kun he viimeinkin saapuivat perille, vaipuivat he maahan epätoivosta, sillä lähde oli kuivunut. Vaimo laski väsyneenä lapsen luotaan ja istui itkien lähteen reunalle. Mies heittäysi hänen viereensä, makasi ja takoi kuivaa maata molemmilla nyrkeillään. Palmu kuuli heidän puhuvan keskenään, että heidän täytyi kuolla.
Hän kuuli myöskin heidän puheestaan, että kuningas Herodes oli antanut tappaa kaikki kahden- ja kolmenvuotiset lapset pelosta, että suuri, odotettu Juutalaisten kuningas oli syntynyt.
"Humisee yhä voimakkaammin minun lehdissäni", sanoi palmu. "Nämä pakolaisparat näkevät pian viimeisen hetkensä."
Palmu kuuli myöskin, että he pelkäsivät aavikkoa. Mies sanoi, että olisi ollut parempi jäädä taistelemaan sotamiesten kanssa kuin paeta tänne. Hän sanoi, että kuolema olisi silloin ollut helpompi.
"Jumala on kanssamme", sanoi nainen.
"Me olemme yksinämme petoeläinten ja käärmeiden keskellä", sanoi mies. "Ei meillä ole ruokaa eikä juomaa. Kuinka Jumala voi meitä auttaa?"
Hän repi vaatteensa epätoivossa ja painoi kasvonsa maata vasten.
Toivoton hän oli, kuin mies, jolla on kuoleman isku sydämmessä.
Nainen istui pystyssä, kädet ristissä polviensa päällä. Mutta ne katseet, joita hän heitti ulos aavikolle, puhuivat rajattomasta epätoivosta.
Palmu kuuli, mitenkä surumielinen humina sen lehdissä tuli yhä voimakkaammaksi. Vaimokin taisi sen kuulla, sillä hän käänsi katseensa puun latvaan, ja samassa kohotti hän käsivartensa ja kätensä.
"Oi, taatelia, taatelia!" huudahti hän.
Oli semmoinen ikävöiminen naisen äänessä, että vanha palmu olisi toivonut ei olevansa korkeampi aavikon yrttiä ja että taatelit olisivat olleet yhtä helposti saatavissa kuin orjantappuran marjat. Se tiesi kyllä, että latvassa riippui täytenään taatelirypäleitä, mutta mitenkä ulottuisivat ihmiset niin huimaavaan korkeuteen.
Mies oli jo huomannut, mitenkä mahdoton oli ulottua taateleita ottamaan. Hän ei edes kohottanut päätään. Hän pyysi, ett'ei vaimonsa ikävöisi mahdottomia.
Mutta lapsi, joka oli siinä teputellut itsekseen ja leikkinyt tikuilla ja korsilla, oli kuullut äidin huudahduksen.
Pienokainen ei osannut ajatella, ett'ei äitinsä saisi kaikkea mitä toivoi. Heti kun puhuttiin taateleista, alkoi se tirkistellä puuhun. Hän ihmetteli ja mietti, miten saisi alas taatelit. Vähällä oli, ett'ei otsaan, vaaleiden kiharoiden alle, muodostunut ryppyjä. Vihdoinkin levisi hymy hänen kasvoilleen. Hän oli keksinyt keinon. Hän meni palmun luokse ja hyväili sitä pienellä kädellään ja sanoi lapsellisen suloisella äänellään:
"Palmu, kumarru! Palmu, kumarru!"
Mutta mitä oli tämä, mitä oli tämä? Palmun lehdet suhisivat, kuin olisi rajumyrsky kulkenut sen lävitse, ja palmun pitkää runkoa myöten kulki väristys toisensa perästä. Ja palmu tunsi pienokaisen olevan häntä voimakkaamman. Hän ei voinut lasta vastustaa.
Ja se kumarti pitkän runkonsa lapsen eteen, niinkuin kumarretaan ruhtinaiden edessä. Mahtavassa kaaressa laskeutui se maata kohti ja tuli viimein niin alas, että sen suuri latva lepattavine lehtineen lakasi aavikkohiekkaa.
Lapsi ei näkynyt ihmettelevän eikä pelästyvän, vaan ilonhuudolla se tuli ja irroitti rypäleen toisensa perästä vanhan palmun latvasta.
Kun lapsi oli ottanut kylliksi ja puu yhä vaan makasi maassa, meni hän taas sen luokse, hyväili sitä ja sanoi lempeimmällä äänellä:
"Palmu, kohoa! Palmu, kohoa!"
Ja suuri puu ojensi hiljaa ja kunnioittavasti notkean runkonsa, sen lehtien yhä soidessa kuin harput.
"Nyt tiedän, kenelle ne soittavat kuoleman säveleitään", sanoi vanha palmu itsekseen, kun se taas oli pystyssä. "Eivät ne soi kellekään näistä ihmisistä."
Mutta mies ja vaimo kiittivät polvillaan Jumalaa.
"Sinä olet nähnyt tuskamme, ja olet auttanut meitä. Sinä olet se voimakas, joka taivutat palmun rungon kuin kaislan. Ketä vihollisistamme pelkäisimme, kun sinä voimallasi meitä suojelet?"
Kun ensimmäinen karavaani senjälkeen kulki läpi aavikon, näkivät matkustajat, että suuren palmun lehdet olivat kuihtuneet.
"Mitenkä se on mahdollista?" sanoi eräs matkustaja. "Eihän tämä palmu ollut kuoleva, ennenkun se näkisi kuninkaan, joka olisi suurempi kuin Salomo."
"Ehkäpä se jo on nähnyt hänet", vastasi eräs toinen aavikon kulkijoista.
SEITSEMÄN KUOLEMANSYNTIÄ.
Paholainen tahtoi kerran kiusata erästä viisasta munkkia. Hän puki senvuoksi ylleen leveän vaipan ja pani päähänsä leveälierisen lakin, niin ett'ei kukaan häntä tuntisi, ja lähti vanhuksen luo, tämän istuessa rippituolissa odottamassa rippilapsiansa.
"Arvoisa isä", sanoi tuo ilkeä vihollinen, "minä olen maanviljelijä ja maanviljelijän poika. Auringon noustessa minä nousen, enkä unohda milloinkaan aamurukoustani lukea, sitten työskentelen koko päivän ulkona pellolla. Ravintonani on leipä ja maito ja kun ystävieni kanssa iloita tahdon, virvoitan minä heitä hunajalla ja hedelmillä. Minä olen ijäkkäitten vanhempieni ainoa turva. Ei minulla ole vaimoa, enkä minä ikävöi naisia. Ahkerasti minä käyn kirkossa ja joka kymmenyksen annan minä pois. Arvoisa isä, sinä olet kuullut minun rippini. Tahdotko nyt antaa minulle synninpäästön?"
"Poikani", sanoi munkki, "sinä olet hurskain mies, jonka tunnen. Minä annan mielelläni sinulle synninpäästön. Anna minun vaan ensiksi kertoa sinulle, mitä vähän aikaa sitten tapahtui näillä seuduin. Se ilahduttaa mieltäsi, sillä kerron sinulle monesta hyvästä työstä, ja kuitenkin voit sanoa itsellesi, että ne, jotka ovat niitä tehneet, olivat vaivaisia syntisiä sinuun verraten."
"Isä, sinä viettelet minua ylpeyteen", sanoi kiusaaja.
"Jumala minua niin suuresta synnistä varjelkoon", sanoi munkki, "kun olet kuullut kertomukseni, ajattelet toisin."
Ja hän kertoi: Ylpeä ritari, joka omistaa tuon suuren vuorilinnan toisella puolen virran, päätti eräänä päivänä naittaa tyttärensä rikkaalle ja mahtavalle miehelle, joka tyttöä rakasti. Mutta siitä oli tyttö onneton, sillä hän oli jo luvannut sydämmensä toiselle.
Niin kirjoitti tyttö kirjeen sydämmensä rakastetulle ja kertoi hänelle, mitenkä isänsä pakotti hänet menemään toiselle. "Senvuoksi lähetän sinulle monet tuhannet tervehdykset", kirjoitti tyttö hänelle, "ja pyydän sinua, ett'et tee itsellesi vahinkoa minun tähteni, sillä minä olen sinulle uskollinen sydämmessäni."
Mutta ritari, tytön isä, otti kirjeen sananviejältä ja hävitti sen petollisesti.
Niin koitti neitsyen hääpäivä ja hän tervehti sitä monin kyynelin. Mutta kirkossa hän ei itkenyt, vaan jäi suru hänen kasvoihinsa ja kivetti ne. Ja kaikki ihmiset kirkossa itkivät hänen tähtensä.
Ritari, hänen isänsä, näki myöskin, että suru oli kivettänyt hänen tyttärensä kasvot. Silloin kauhistui hän tekoansa. Ja kun he palasivat kotiin kirkosta, kutsui hän tyttärensä salakammioonsa ja sanoi: "Rakkaani, minä olen tehnyt sinulle vääryyttä." Ja vaikka hän oli ylpeä mies, lankesi hän polvilleen tyttärensä eteen ja tunnusti, että hän oli alhaisen työn tehnyt ottaessaan hänen kirjeensä. Sillä hän oli pelännyt, että tytön rakastettu tulisi ratsastaen urhoinensa ja veisi morsiamen pois väkivallalla, jos hän saisi häistä tiedon.
Tytär vastasi hänelle: "Se olkoon sinulle lohdutukseksi, ett'et tiedä, minkä tuskan olet minulle tuottanut." Ja hän lähti morsiusluhdin parvekkeelle.
Siellä tuli ylkä häntä vastaan. "Rakkaani, miksi on suru kasvosi pimittänyt?" sanoi hän.
Silloin vastasi morsian: "Siksi, että olen sydämmeni antanut toiselle, jolle olen vannonut ijäistä uskollisuutta."
Mutta ylkä sanoi: "Elä ole murheissasi siitä, että olet tullut vaimokseni. Minun rakkauteni sinuun on niin suuri, ett'en usko kenenkään muun voivan tehdä sinua niin onnelliseksi kuin minä."
"Niin ajattelevat kaikki, jotka rakastavat", sanoi morsian.
"Sano vaan, mitä minun on tehtävä, että saisin surun poistetuksi kasvoiltasi", sanoi hän, "ja minä näytän sinulle, että puhun totta."
Silloin rohkaisi morsian mielensä ja ajatteli: — Minä tahdon sanoa sen hänelle, ehkäpä Jumala taivuttaa hänen sydämmensä. Ja hän kertoi, mitenkä he rakastettunsa kanssa olivat vannoneet toisillensa semmoisen valan, että se, joka tuli petetyksi, surmaisi itsensä toisen hääpäivänä. "Senvuoksi surmaa minun rakastettuni tänä päivänä itsensä", sanoi morsian. Ja hän vaipui maahan surusta ja makasi kerjäten ylkänsä jalkojen juuressa. "Anna minun lähteä hänen luokseen, ennenkun hän ehtii sen tehdä!"
Ja tuon naisen suru vaikutti niin valtavasti, että vaikka hänen miehensä ajatteli: "jos annan hänen mennä sen luokse, joka häntä rakastaa, niin en näe häntä enää milloinkaan", hän sitten voitti itsensä ja sanoi: "Tee niinkuin parhaaksi näet."
Silloin nousi morsian ja kiitti häntä kyynelsilmin. Sitten meni hän saliin häävieraiden luokse, jotka seisoivat kukin paikallaan, katettujen pöytien ääressä, ja kiihkeästi odottivat ateriaa, sillä he olivat nälissään pitkän ratsastusmatkan ja pitkän messun jälkeen.
"Hyvät herrat ja rouvat", sanoi morsian heille, "minun täytyy sanoa teille, että minä mieheni suostumuksella tänä iltana lähden käymään rakastettuni luona. Sillä tänäpäivänä hän aikoo surmata itsensä senvuoksi, että minä olen hänelle uskoton. Nyt tahdon mennä hänelle sanomaan, että minut pakotettiin. Elkää senvuoksi ihmetelkö, että minä menen itse, sillä semmoisessa asiassa eivät kirjeet eivätkä sananviejät ole kyllin varmoja. Mutta teiltä minä pyydän, syökää, juokaa ja olkaa iloiset minun poissa ollessani. Sillä minä tulen takaisin, kun olen pelastanut rakastettuni hengen."
Mutta kaikki häävieraat itkivät, kun hän kertoi surusta, joka häntä uhkasi ja vastasivat hänelle: "Emme suinkaan me syö emmekä juo, niin kauvan kun sinun surusi on niin suuri. Mene sinä vaan ja kun palaat takaisin, alamme me aterian." — Ja he lähtivät pois pöydästä.
Kun morsian kulki yli linnanpihan, kuului suurta melua keittiötuvasta. Sillä pieni juoksupoika oli kiirehtinyt kyökkimestarin luokse ja huutanut hänelle, ett'ei ateria alkaisi moneen tuntiin. Ja kyökkimestari suuttui ajatellessaan paistejaan ja ruokiaan, jotka nyt pilaantuisivat. Leiviskän voita heitti hän tuleen ja korillisen munia murskasi hän kivilattiata vasten, sitten keikautti hän juoksupojan kynnykselle ja uhkasi lyödä häntä suurella luudalla.
Mutta kun morsian astui linnanpihalle, pyysi hän kokin laskemaan irti pojan ja kokki herkesi heti lyömästä. Ja hän huusi: "Kiitetty olkoon Jumala, joka on sinut näin lempeäksi luonut. En tahdo sinua enää surettaa." Ja sitten hän säilytti ruuan monta tuntia, sanomatta kellenkään ainoatakaan äkäistä sanaa.
Sitten lähti morsian kulkemaan yksin halki suuren metsän, sillä hän tahtoi jalan ja ilman seuruetta tulla rakastettunsa luo, niinkuin tullaan Jumalan äidin kappeliin, kun hätä on suurin.
Mutta metsässä asui henkipatto mies, joka oli ryöväri. Kun hän siellä makasi pensaikossa, näki hän morsiamen tulevan tiellä. Hänellä oli sormuksia sormissa, kultakruunu päässä, raskas hopeainen vyö vyöllä ja helmiä kaulassa. Silloin tämä ryöväri sanoi itselleen: "tämä on vaan heikko nainen, hänen aarteensa tahdon minä ottaa. Silloin on minulla rikkautta kylliksi ja voin lähteä muille maille; sitten voisin heittää tämän kurjan elämän täällä metsässä ja tulla arvossa pidetyksi ja rehelliseksi ihmiseksi."
Mutta kun morsian tuli lähemmäksi, ja ryöväri näki hänen kasvonsa, unohti hän pahat aikeensa. Sillä Jumala oli luonut hänet hyvin ihanaksi. Mies ajatteli: "En voi vahingoittaa häntä. Hän on morsian, enkä voi sallia tämän ihanan neitsyen tulla ryöstettynä häätaloon." Ja hän kunnioitti Jumalaa, joka oli tehnyt naisen semmoiseksi ja antoi hänen mennä.
Mutta metsässä asui vanha erakko, joka kidutti ruumistaan valvomalla kuusi vuorokautta ja nukkuen ainoastaan seitsemännen vuorokauden. Hän oli pannut itselleen laiksi, että jos hän ei saanut nukkua seitsemäntenä vuorokautena, niin täytyi hänen valvoa kuusi seuraavaakin vuorokautta. Sillä hän uskoi sen Jumalan tahdoksi. Nyt oli hänen seitsemäs vuorokautensa jo melkein kulunut, eikä hän ollut saanut nukkua, sillä paljon sairaita ja murheellisia oli käynyt hänen luonaan. Mutta kun hän oli lähettänyt ne kaikki luotansa ja aikoi paneutua levolle, näki hän morsiamen tulevan käyden tiheässä metsässä. Ja hän ajatteli itsekseen: "Mitenkä pääsee tuo vaeltaja yli vuolaan virran, joka on paisunut yöllä ja vienyt mukanaan siltansa?" Ja hän jätti makuusijansa ja seurasi tyttöä virralle ja kantoi hänet sen yli hartioillaan. Mutta, kun hän taas palasi luolaansa, oli hänen aikansa jo ohitse ja hänen täytyi valvoa vielä kuusi vuorokautta tuon vieraan naisen tähden. Mutta hän ei sitä katunut, sillä tuossa naisessa oli semmoinen sulous, että kaikki, jotka hänet näkivät, olivat iloisia, jos saivat uhrata jotain hänen edestään.
Niin saapui morsian rakastettunsa kartanoon. Mutta silloin oli hänen kihlattunsa sulkeutunut erääsen saliin ja lukinnut ovet raskailla lukoilla. Ja kun hän koputti ovelle, ei hän tahtonut avata. Sillä hän oli jo vetänyt miekkansa ja aikoi surmata itsensä.
Tyttö ei voinut huutaa eikä rukoilla, sillä tuska tukahdutti hänen äänensä. Mutta hänen kyyneleensä valuivat vuolaina kivilattialle ja ritari kuuli läpi tammisten ovien hänen nyyhkytyksensä. Eikä hän voinut surmata itseään, kuunnellessaan sitä, vaan avasi hänelle.
Ja tyttö seisoi hänen edessään kädet ristissä ja sanoi hänelle, että hänet oli pakotettu. Ja kun ritari näki, että hän vielä omisti tytön rakkauden, lupasi hän, ett'ei surmaisi itseänsä. Silloin heittäytyi tyttö hänen syliinsä ja ritari suuteli häntä, ja sinä hetkenä he tunsivat kaiken sen ilon ja kaiken sen surun, joka ihmissydämmeen voi mahtua.
Ritari sanoi tytölle: "Sinun täytyy nyt lähteä, sillä sinä olet toisen oma." Ja tyttö vastasi: "Kuinka minä voin?"
Mutta ritari, joka häntä rakasti, irtausi hänen syleilystään ja sanoi: "Minä en tahdo tehdä vääryyttä hänelle, joka antoi sinun tulla minun luokseni." Ja ritari käski satuloimaan kaksi hevosta ja ratsasti hänen kanssaan kotiin, hänen isänsä linnaan. — —
Tämän kaiken kertoi munkki paholaiselle, eikä tiennyt vielä ollenkaan, kenen kanssa puhui. Ja sitten kysyi munkki, kuka hänen mielestään näistä, joista hän oli kertonut, oli tehnyt suurimman uhrauksen. Sillä munkki oli viisas mies ja tiesi hyvästi, ett'ei kukaan ihminen ole synnitön, niinkuin tämä vieras sanoi olevansa. Ja tällä kertomuksellansa luuli hän saavansa urkituksi, mikä noista seitsemästä kuolemansynnistä oli tämän helmasynti. Sillä aina sen mukaan, kenen hän sanoi uhranneen enimmän, isän tahi ylkämiehen, tahi häävierasten tahi kyökkimestarin, tahi ryövärin tahi erakon tahi rakastajan, tietäisi munkki päättää, oliko ylpeys tahi kateus tahi mässäys tahi viha tahi ahneus tahi laiskuus tahi hekkumallisuus se synti, joka vallitsi hänen sielussaan. Sillä tuo hurskas mies tiesi, että sitä avua, jota hän eniten ihaili toisissa, olisi hänen itsensä vaikein omistaa.
Mutta paholainen oli niin innostunut omaan leikkiinsä, ett'ei hän huomannut munkin ansaa: "Totta tosiaan", sanoi hän, "ei ole helppoa vastata sinun kysymykseesi. Minusta näyttää siltä, ett'ei ylkä uhrannut vähempää kuin rakastaja, ja ett'eivät pöytävieraat tehneet suurempaa uhrausta kuin ryöväri. He ansaitsevat kaikki suurimman kiitoksen." Ja hän luuli sanoneensa niinkuin munkki toivoi.
"Jumalan armon kautta", huudahti siiloin hurskas munkki, joka kauhistui kovasti, "sano toki, että pidät jotain tekoa toisia parempana, tahi sano, ett'et pidä niitä minkään arvoisina!"
"En suinkaan, arvoisa isä", vastasi kiusaaja. "En pidä mitään niistä töistä, joita nämät miehet ovat tehneet, liian helppona. En myöskään voi asettaa yhtä toisen edelle."
Mutta munkki asetti huulensa hänen korvansa juureen ja sanoi hengästyneenä: "Minä vannotan sinua, ettäs sanot, että joku on paras."
Mutta kiusaaja kielsi ja anoi synnin päästöä.
"Silloin olet syypää jokaiseen seitsemään kuolemansyntiin", huudahti munkki, "ja taidatkin olla paholainen itse, etkä mikään ihminen."
Sen sanottuaan ryntäsi hän ulos rippituolista ja pakeni alttarille.
Ja siellä alkoi hän lukea manausta: "Vade retro Satanas — —"
Mutta kun tuo ilkeä kiusaaja näki, että hän oli ilmaissut itsensä, levitti hän vaippansa kuin siiviksi ja kohosi ylös kirkon hämärään kupukattoon kuin suuri musta yölepakko.
Ei ollut siinä kylliksi, että hänen paha aikomuksensa ei toteutunut, vaan Jumalan armosta se muuttui siunaukseksi. Sillä munkin kertomusta on sittemmin kauvan jälestäkin päin käytetty tutkimaan, mitä ihmisen sisässä piilee. Jos sitä oikein käyttää, on se kuin verkko kalastajan kädessä. Niinkuin sekin heitetään mereen ja nostaa sieltä kalat, niin on tämäkin laadittu heitettäväksi ihmissydämmeen vetämään synnit valoon, että ne voitettaisiin ja lannistettaisiin.
HAUTAKIRJOITUS.
Nykyään ei varmaankaan kukaan ihminen huomaa sitä pientä ristiä, joka seisoo yhdessä kulmassa Svartsjön hautausmaalla. Nykyään kulkee kirkkoväki sen ohitse, heittämättä silmäystäkään siihen. Ja eihän se ole ihmekään, ett'ei sitä kukaan huomaa. Se on niin matala, että apilat ja kissankellot ulottuvat sen puoliväliin ja heinä kasvaa sen ylitse. Eikä välitä kukaan lukea kirjoitusta, joka siinä on. Valkoiset kirjaimet onkin sade jo melkein kuluttanut pois, eikä näy johtuvan kenenkään mieleen koettaa tavailla niitä sanoiksi.
Mutta aina se ei ole ollut niin unhotettu. Pieni risti on aikoinaan herättänyt paljonkin ihmettelyä ja hämmästystä. Oli aika, jolloin ei kukaan astunut jalkaansa Svartsjön hautausmaalle, käymättä tuon ristin luona. Ja jos vielä tänä päivänä joku vanhemman ajan ihminen näkisi sen, niin näkisi hän samalla edessään kokonaisen elämäntarinan.
Hän näkisi edessään koko Svartsjön pitäjän, vaipuneena talvihorroksiin ja peittämänä tasaisen, valkean lumen, jota on puolentoista kyynärän syvältä. Lunta on niin paljon, että on melkein mahdotonta tuntea entisiä paikkoja siellä! Täytyy kulkea kompassin mukaan kuin merellä. Ei eroita rantoja järvestä, kantoinen kaskikin on yhtä tasaisena kuin maa, joka on sadat ruissadot kantanut. Mökkiläinen, joka asuu suurten kankaiden ja paljaiden vuorilouhikkojen vierellä, voi kuvailla hallitsevansa yhtä suuria raivattuja ja viljeltyjä maita kuin rikkain talollinen.
Tietkin ovat heittäneet turvalliset väylänsä harmaitten aitojen välillä, ja seikkailevat nyt poikki niittyjen ja yli jäätyneiden järvien. Jo pihamaillakin voi joutua pää pyörälle. Miten onkaan, niin sattuu huomaamaan, että tie kaivolle on poleksittu aivan ruusutarhan aidan ylitse.
Mutta missään ei ole niin vaikeata osata oikeaan kuin hautausmaalla. Ensiksikin on harmaakivinen aita, joka sen eroittaa pappilan maista, aivan lumen peitossa, niin että nyt on hautausmaa yhtenä niiden kanssa. Toiseksi on hautausmaa yhtä ainoaa suurta valkoista kenttää, ei pieninkään epätasaisuus lumivaipassa ilmaise kalmiston monia kumpuja ja mättäitä.
Useimmalla haudalla on pieni rautaristinsä, jossa riippuu pieni ohut sydän, joita tuulen asia on panna liikkeeseen. Nyt nekin ovat kaikki lumen peitossa. Nuo pienet rautasydämmet eivät enää voi helistellä haikeita säveliään surusta ja kaipauksesta.
Ihmiset, jotka ovat käyneet kaupungissa töissä, ovat tuoneet kotiin vainajillensa suruseppeleitä, joiden kukat ovat helmistä ja lehdet läkkipellistä, ja niitä kunnioitetaan niin, että ne säilytetään haudoilla lasilaatikoissa. Mutta nyt ovat nekin piilossa ja haudattuina lumen alle. Nyt ei se hauta, jolla on tuommoinen koriste, ole parempi kuin muutkaan.
Jokunen lumimarjapensas ja syreenipuu pilkistää lumen alta, mutta enimmät ovat piilossa. Nekin harvat oksat, jotka lumen alta näkyvät, ovat niin peloittavan yhdennäköisiä. Niistä ei ole paljoa oppaaksi sille, joka jotain hautausmaalta etsii. Vanhat vaimot, joiden on tapana sunnuntaisin tulla katselemaan rakkaittensa hautoja, eivät nyt pääse edemmäksi lumen tähden kuin palasen pääkäytävää. Siihen he jäävät seisomaan ja koettavat arvata, missä "hauta" voisi olla. Onkohan se tuon tahi tuon pensaan luona? Ja he alkavat ikävöidä lumensulamista. Tuntuu kuin olisivat kuolleet jääneet niin äärettömän kauvas heistä, kun he eivät enää voi nähdä paikkaa, mihin vainajat ovat mullatut.
Joku suuri kivi häämöittää lumesta. Vaan harvassa on niitäkin. Ja lumi nekin peittää, niin ett'ei voi eroittaa niitä toisistaan.
Yksi ainoa tie on avattu hautausmaalle. Se kulkee pääkäytävää pitkin paarihuoneelle. Kun joku on haudattava, kannetaan kirstu paarihuoneeseen, ja siellä pitää pappi ruumissaarnan ja toimittaa siunauksen. Ei tule kysymykseenkään, että ruumis laskettaisiin alas maahan, niin kauvan kun tätä talvea kestää. Ruumishuoneeseen sen täytyy jäädä siksi, kunnes Jumala lähettää suojailmat ja maahan taas päästään käsiksi kuokalla ja lapiolla.
Nyt tapahtuu talven juuri ollessa ankarimmillaan ja hautausmaahan pääsön ollessa aivan mahdottoman, että tehtaan isännän Sanderin lapsi kuolee Lerumin tehtaalla.
Lerum on suuri tehdas ja tehtaan isäntä on mahtava mies. Vasta äskettäin on hän saanut valmiiksi itselleen perhehaudan kirkkomaalla. Kyllä sen kaikki muistavat, vaikka se nyt on piilossa lumen alla. Sitä ympäröi reuna hakatusta kivestä ja paksu rautainen ketju; keskellä hautaa on harmaakivinen patsas, joka nimen kantaa. Ainoana sanana siinä on Sander, uurrettuna suurilla kirjaimilla, jotka loistavat yli koko hautausmaan.
Mutta nyt, kun lapsi on kuollut ja hautajaisista tulee puhe, sanoo tehtaan isäntä vaimolleen:
"Minä en tahdo, että se lapsi pannaan minun perhehautaani."
Aivan näkee heidät edessään. He ovat Lerumin ruokasalissa, ja herra istuu aamiaispöydässä, syö yksin niinkuin hänen on tapansa. Hänen vaimonsa, Ebba Sander, istuu keinutuolissa ikkunan ääressä, josta hänellä on näköala yli järven ja sen koivikkosaarien.
Hän on istunut ja itkenyt, mutta miehensä puhuessa käyvät hänen silmänsä äkkiä aivan kuiviksi. Koko tuo pieni vartalo kyyristyy kokoon pelosta, hän alkaa väristä kuin kovassa pakkasessa.
"Mitä sanot, mitä sanot?" kysyy hän. Ja hän puhuu niinkuin puhuu se, jota vilu puistattaa.
"Se on minulle vastenmielistä", sanoo herra. "Isä ja äiti lepäävät siellä ja kivessä on Sanderin nimi. Minä en tahdo, että tuo lapsi makaa siellä."
"Vai senkö sinä olet miettinyt", sanoo vaimo yhä väristen. "Kyllähän minä tiesin, että sinä vielä kerran kostaisit."
Mies heittää liinan luotaan, nousee pöydästä ja seisoo hartiakkaana ja kookkaana hänen edessään. Ei ole hänen tarkoituksensa saada tahtoansa hyväksytyksi monella sanalla. Mutta näkeehän hänestä jo tuossa seisoessaan, ett'ei hän ole päätöstään muuttava. Hän on yhtä ainoata raskasta, järkähtämätöntä itsepäisyyttä koko mies.
"En tahdo kostaa", sanoo hän, korottamatta ääntään. "Minä vaan en voi kärsiä sitä."
"Sinä puhut niinkuin olisi vaan kysymyksessä siirtää hänet sängystä toiseen", sanoi vaimo. "Onhan hän kuollut, hänelle lienee samantekevää, missä makaa. Mutta minä olen kadotettu ihminen."
"Minä olen ajatellut sitäkin", sanoo hän. "Mutta minä en voi."
Ne, jotka ovat olleet naimisissa monta vuotta, eivät tarvitse paljon sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Vaimo tietää jo, että on aivan turhaa koettaa taivuttaa häntä. "Miksi annoit minulle anteeksi?" sanoo hän ja vääntelee käsiään. "Miksi annoit minun jäädä Lerumiin vaimonasi olemaan ja lupasit antaa anteeksi?"
Mies tietää itsessään, ett'ei hän tahdo vahingoittaa vaimoaan. Hän ei voi sille mitään, ett'ei hän enää voi mitään enempää myönnytyksiä tehdä. "Sano naapureille, mitä haluat", sanoo hän, "minä kyllä vaikenen. Sano, että on vettä haudassa, tahi ett'ei ole tilaa useammalle kirstulle kuin isän ja äidin ja minun ja sinun."
"Ja senkö he uskoisivat!"
"Saat sitten suoriutua parhaasi mukaan!" sanoo hän.
Ei hän ole vihainenkaan, vaimo sen näkee, ett'ei hän ole. Niin on kuin hän itse sanoo. Hän ei voi antaa myöten tässä.
Rouva siirtyy istumaan syvemmälle tuoliinsa, asettaa käsivartensa päänsä taakse, ja istuu tuijottaen ulos ikkunasta, sanomatta sanaakaan. Julmaa on, että elämässä on niin paljon semmoista, joka on meitä voimakkaampaa. Julminta on se, että kohoaa voimia meissä itsessämmekin, joita emme ensinkään voi hallita. Pari vuotta sitten, kun hän jo oli kypsynyt, nainut nainen, valtasi rakkaus hänet! Ja mikä rakkaus! Ei ollut hänellä ajatustakaan, että voisi hallita sitä.
Tuo, joka nyt sai vallan hänen miehessään, oliko se kostonhalua?
Ei hänen miehensä ollut milloinkaan ollut vihainen hänelle. Oli heti antanut anteeksi, kun hän tuli ja tunnusti. "Sinä olet ollut järjeltäsi", oli mies sanonut ja oli antanut hänen elää vaimonaan.
Mutta vaikka onkin helppo asia sanoa antavansa anteeksi, voi olla kylläkin raskasta sitä tehdä. Hyvin on se vaikeata sille, joka on pitkämielinen ja synkkämielinen, joka ei milloinkaan unohda, eikä milloinkaan mieltänsä pura. Sanokoon hän mitä tahansa, hänen sydämmeensä jää jotakin, joka janoo ja huutaa, saadakseen nauttia toisen kärsimyksistä. Vaimolla oli aina ollut omituinen tunne, että olisi ollut parempi, jos miehensä olisi tullut niin vihaiseksi, että olisi lyönyt häntä. Ehkä hän sitten olisi tullut hyväksi jälleen. Tuossa hän nyt on juonikkaana ja ärtyisänä, ja vaimoa on alkanut peloittaa. Hän kulkee kuin hevonen aisojen välissä. Hän tietää, että takanansa istuu joku, jolla on piiska kädessä, vaikka ei sitä käytäkkään. Ja nyt hän on sitä käyttänyt. Ja nyt olen minä hukassa.
* * * * *
Ihmiset sanovat, ett'eivät he milloinkaan ole nähneet surua niin suurta kuin hänen. Kivikuvalta hän näyttää. Näinä päivinä, ennen hautajaisia, ei tiedä, elääkö hän todella. Mahdotonta on nähdä, kuuleeko hän mitä sanotaan, tahi tietääkö hän, kuka häntä puhuttelee. Hän ei näy tuntevan nälkää, hän näyttää voivan kulkea palelematta ulkona kovassa pakkasessa. Mutta ihmiset erehtyvät, ei suru ole häntä jäätänyt, vaan pelko.
Hän ei ajattele jäädä kotiin hautauspäivänä. Hänen täytyy seurata mukana hautausmaalle, surusaaton mukana hänen täytyy kulkea, kulkea siinä ja tietää, että kaikki, jotka seuraavat kirstua, luulevat että ruumis viedään Sanderien suureen perhehautaan. Hän ajattelee, että hän vaipuu maahan, kun kaikki ihmetellen ja hämmästyneinä kääntyvät häneen, silloinkun se, joka kulkee papinsauva kädessä saattojoukon etunenässä, johtaa heidät syrjäiselle hautauspaikalle. Ihmettelyn humina käy rivistä riviin, vaikka ollaankin hautajaissaatossa. Miksi ei lapsi saa levätä Sanderien haudassa? Silloin muistellaan niitä epämääräisiä, hämäriä huhuja, jotka kerran olivat liikkeellä hänestä. Taisikin olla perää noissa huhuissa, sanotaan sitten. Ennenkun surusaatto palaa hautausmaalta, on hän tuomittu ja hukassa.
Ainoa mikä häntä voi auttaa on se, että pysyy itse mukana. Hän on oleva siellä kasvot tyyninä, näyttäen siltä, kuin olisi kaikki oikein. Ehkä he sitten uskovat mitä hän sanoo sekoittaakseen asiaa.
Mies tulee myöskin kirkolle. Hän on pitänyt huolta kaikesta, kutsunut hautajaisvieraat, tilannut kirstun ja määrännyt kantajat. Hän on tyytyväinen ja hyvä, kun on saanut tahtonsa täytetyksi.
On pyhäpäivä, ja jumalanpalveluksen loputtua asettuu surusaatto järjestykseen pitäjäntuvan ulkopuolelle. Kantajat asettavat valkoiset kantoliinat olkainsa yli, kaikki säätyhenkilöt Lerum'ista ovat saattamassa ja suuri osa muutakin kirkkoväkeä.
Surusaaton järjestyessä ajattelee hän, että nyt ne asettautuvat saattamaan rikoksentekijää teloituspaikalle.
Voi, miten häntä katsellaan, kun he tulevat takaisin! Tänne hän on tullut, että saisi heitä valmistaa edeltäpäin, mutta ei hän ole sanaakaan saanut huulilleen. Hän ei voi puhua tyynesti ja rauhallisesti. Valittaa hän voisi, valittaa niin, että kuuluisi yli koko kirkkomaan. Hän ei tohdi huuliaan liikuttaa, ett'ei äänekäs kauhun huudahdus niiltä pääsisi.
Kellot alkavat soida ylhäältä kirkontornista ja ihmiset lähtevät liikkeelle. Ja nyt ne saavat sen tietää ilman mitään valmistusta! Miks'ei hän ole puhunut! Väkipakolla saa hän hillityksi itsensä huutamasta heille, ett'eivät menisi hautausmaalle kuolleen kanssa. Eihän kuollut ole mikään! Täytyisikö hänen joutua turmioon kuolleen tähden? Saisivat laskea kuolleen minne tahtovat, kunhan eivät kirkkomaahan. Hän tunsi epämääräisesti tahtovansa pelotella heidät pois hautausmaalta. Se on vaarallinen paikka. Täynnä rutontarttumaa. Sudenjälkiäkin on siellä nähty. Hän tahtoi pelotella heitä, niinkuin pelotellaan lapsia.
Ei hän tiedä, minne lapsen hauta on kaivettu. Kyllä hän vielä saa tietää, ajattelee hän. Kun nyt surusaatto astuu hautausmaalle, etsii hänen katseensa yli lumikentän vasta luotua hautaa. Mutta hän ei näe, ei hautaa, eikä tietä. Tuolla ulkona ei ole muuta kuin koskematonta lumikenttää.
Ja saatto kulkee paarihuoneelle. Kaikki, jotka voivat, tunkeutuvat sinne sisälle ja siellä toimitetaan ruumiinsiunaus. Ei tule kysymykseenkään, että mentäisiin Sanderien haudalle. Ei kukaan voinut aavistaa, ett'ei tuota pienokaista, joka nyt vihittiin viimeiseen lepoonsa, milloinkaan laskettaisi yhteiseen perhehautaan.
Jos Ebba Sander olisi muistanut tämän, jos ei hänen pelkonsa olisi saanut häntä unhottamaan kaikkea muuta, niin ei hänen olisi tarvinnut silmänräpäystäkään pelätä.
"Keväällä" ajatteli hän, "kun kirstu lasketaan maahan, on tuskin muita läsnä kuin haudankaivaja. Kaikki luulevat vaan, että lapsi lepää Sanderien haudassa." Ja hän käsittää olevansa pelastettu.
Hän purskahtaa kiihkeään itkuun. Ihmiset katsovat häneen säälien. "On hirveätä, miten hän suree", sanovat he. Mutta itse hän paraiten tietää itkevänsä huojennuksen kyyneleitä, niinkuin se, joka on hädästä ja kuolemanvaarasta pelastettu.
Pari päivää on kulunut ja hän istuu hämärässä, tavallisella paikallaan ruokasalissa. Pimeän saapuessa huomaa hän istuvansa odottaen ja ikävöiden. Hän istuu ja kuuntelee lapsen askeleita. Tähän aikaanhan sen on tapana tulla sisään leikkimään. Eikö se tulekkaan tänään? Silloin hypähtää hän ylös ja ajattelee: "sehän on kuollut, sehän on kuollut."
Seuraavana päivänä istuu hän taas ikävöiden hämärissä. Ja ilta illalta saapuu tuo ikävöiminen uudelleen, tullen yhä voimakkaammaksi. Se leviää kuin valo keväällä, siksi kunnes se viimein saa valtaansa kaikki päivän ja yön hetket.
Selväähän on, että semmoinen lapsi kuin hänen saa enemmän rakkautta kuolleena kuin elossa ollessa. Äiti ei ole koko sen elämän aikana ajatellut muuta kuin mitenkä voittaisi takaisin miehen, ja miehelle ei lapsi voinut olla mieleinen. Lasta pidettiin syrjässä. Usein sai se tuntea, että oli vaivaksi.