Yht'äkkiä löysi hän selvityksen kaikkeen. Minulla on niin usein ihmeellisiä unia, ajatteli hän. Tämä on vain joku näky. Ja hän oikein huokasi tyytyväisyydestä. Vieläpä paneutui hän maata takaisin kirstuun. Hän oli aivan varma, että se oli hänen oma vanha sänkynsä. Ei todellakaan sekään ollut niin erityisen leveä.
Koko sen ajan seisoi taalalaismies alhaalla haudassa, aivan Ingridin jalkapäässä. Hän seisoi vaan pari kyynärää Ingridistä, mutta tämä ei ollut huomannut häntä. Ei siihen ollut syynä sekään, että hän, niinpiankun kuollut kirstussa avasi silmänsä ja alkoi liikkua, koetti kyyristyä yhteen kulmaan ja tehdä itsensä näkymättömäksi. Ingrid olisi luultavasti voinut nähdä hänet, vaikka hänellä oli kirstunkansi varjostimena edessään, ell'ei tähän asti olisi ikäänkuin valkoinen sumu peittänyt hänen silmiään, niin että hän näki selvästi vaan kaikkein lähimpänä olevat. Eihän Ingrid edes voinut nähdä, että häntä ympäröivät hiekkaseinät. Aurinkoa hän luuli suureksi kynttiläkruunuksi ja puitten oksia katoksi.
Mies parka seisoi ja odotti, että tuo, joka tuolla kirstussa liikkui, ehtisi poistua. Hän ei osannut ajatella muuta kuin että se menisi itsestään. Olihan se koputtanut sen vuoksi, että tahtoi ulos. Hän seisoi kauvan aikaa pää kirstunkannen takana odottaen, että se menisi. Hän kurkisti sieltä, kun hänen mielestään sen jo olisi pitänyt poistua. Mutta se ei ollut liikkunut, se makasi vielä höylänlastuvuoteellaan.
Hän ei tyytynyt tähän, hän tahtoi pian asian loppumaan. Hänen viulunsa ei ollut pitkiin aikoihin puhunut niin kauniisti kuin tänään, hän oikein ikävöi taas päästäkseen istumaan rauhassa sen ääreen.
Ingrid, joka melkein oli nukahtanut, kuuli äkkiä itseään puhuteltavan sointuvalla taalainmurteella.
— On jo aika sinun nousta ylös, minun mielestäni.
Kohta sen sanottuaan veti hän pois päänsä. Hän vapisi niin, että oli vähällä pudottaa koko kannen.
Mutta valkoinen sumu, joka oli peittänyt Ingridin silmät, poistui kokonaan, kun hän kuuli ihmisen puhuvan. Hän näki miehen seisovan painautuneena yhteen nurkkaan haudan päässä ja pitävän kirstun kantta edessään. Silmänräpäyksessä tunsi hän, ett'ei hän voinut paneutua maata ja uskoa tätä unennäöksi. Tässä oli todellisuus, jonka hänen tuli itselleen selvittää. Näytti epäilemättä olevan siten, että kirstu oli kirstu ja hauta oli hauta, ja itse Ingrid pari minuuttia sitten ei ollut muuta kuin kirstuunpantu, haudattu ruumis.
Ensi kerran tunsi hän todella kauhua siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Voi sitä surkeutta, että hän olisi voinut olla oikein kuollut tänä hetkenä! Ruma, mädännyt ruumis! Hänet oli hautaan laskettu, että saataisiin heittää hiekkaa ja multaa hänen päälleen, hän ei ollut enemmän arvoinen kuin mikä mätäs tahansa; hänet oli aivan hylätty. Madot olisivat saaneet syödä hänet. Ei kukaan olisi siitä välittänyt.
Ingrid olisi niin äärettömän kernaasti halunnut jotain ihmistä luokseen tässä suuressa kauhussaan. Hän oli tuntenut Kilipukin äsken, kun tämä kurkisti kannen takaa. Se oli vanha tuttu pappilassa, eikä Ingrid häntä pelännyt. Nyt tahtoi hän hänet luokseen. Ingrid ei yhtään välittänyt siitä, että hän oli vaan mielipuoli. Olihan se kaikessa tapauksessa ihminen, joka eli. Ingrid tahtoi hänen tulemaan itseään niin lähelle, että hän tuntisi kuuluvansa elävien eikä kuolleitten joukkoon.
— Voi, tule Jumalan tähden luokseni tänne! sanoi hän itku kurkussa.
Hän nousi istumaan kirstussa ja ojensi käsivartensa häntä kohti.
Mutta taalainmiehellä oli yhä vaan oma ajatuksensa asiasta. Koska tuo niin mielellään viekotteli häntä esille, päätti hän panna ehtonsa.
— Minä tulen, jos lupaat mennä matkaasi — sanoi hän.
Ingrid koetti heti totella häntä ja nousta ylös kirstusta, mutta hän makasi niin käärittynä lakanoihin, että hänen oli vaikea kohota.
— Saat tulla auttamaan minua — sanoi hän. Se oli osaksi välttämätöntä ja osaksi pelkäsi hän, ett'ei ollut vielä oikein välttänyt kuolemaa. Hänen täytyi päästä jonkun lähelle, joka eli.
Mies tuli todellakin, tunkeutui kirstun ja haudanseinän väliin. Hän kumartui Ingridin ylitse, nosti hänet ylös haudasta ja asetti hänet viheriälle nurmikolle haudanaukon viereen.
Ingrid ei voinut mitään sille, että kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa, nojasi päänsä hänen olkapäähänsä ja nyyhkytti. Ingrid ei koskaan jälkeenpäin voinut ymmärtää, mitenkä hän tuli tuon tehneeksi, ja että hän ei pelännyt miestä. Se tapahtui osaksi siitä ilosta, että hän oli ihminen, elävä ihminen ja sitten siitä kiitollisuudesta, että hän oli Ingridin pelastanut.
Voi, mikä hänestä olisi tullut, jos ei tätä olisi ollut! Hän se oli kohottanut kirstunkantta, hän se oli tuonut hänet jälleen elämään. Eihän Ingrid oikein tiennyt, miten kaikki oli tapahtunut, mutta hän se varmaan oli aukaissut kirstun. Mitä hän olisi, jos ei tuo olisi sitä tehnyt? Hän olisi herännyt, sulettuna mustaasi kirstuun. Hän olisi koputtanut, huutanut. Kuka olisi kuullut häntä, hänen maatessaan kuusi jalkaa maan alla? Ingrid ei uskaltanut ajatella tätä, hän oli vaan täynnä kiitollisuutta siitä, että oli pelastettu. Hänen täytyi saada jotain kiittää. Hänen täytyi saada nojata päätään jonkun ihmisen olkapäähän ja itkeä kiitollisuudesta.
Oli varmaan ihmeellisintä kaikesta, mitä tänä päivänä tapahtui, että taalalaismies ei sysännyt pois häntä. Mutta miehellä ei ollut selvää käsitystä siitä, että tyttö eli. Hän luuli tyttöä kuolleeksi ja hän tiesi, ett'ei hyödyttänyt tehdä pahaa kuolleelle. Mutta niinpiankun se oli mahdollista, irtautui hän tytöstä ja pujahti alas hautaan. Hän pani kirstun kannen paikoilleen, pisti ruuvit reikiinsä ja väänsi ne tarkasti kiinni, aivan niinkuin ne olivat ennen olleet. Tällä tavoin ehkä kirstu pysyisi hiljaa ja viulu taas saisi rauhansa ja säveleensä.
Sillä aikaa istui Ingrid ruohikossa ja koetti selvitellä ajatuksiansa. Hän katseli kirkolle päin ja näki hevosia ja ajokaluja kirkkomäellä. Silloin hän alkoi ymmärtää asiain juoksun. Oli sunnuntai, hänet oli haudattu aamulla ja nyt oltiin kirkossa.
Ingridin valtasi äkkiä kauhu. Jumalanpalvelus voi pian loppua ja kansa tulee tänne ja näkee hänet. Ja hänellä ei ollut päällään mitään muuta kuin lakana. Olihan hän melkein alasti. Varjelkoon, jos nuo kaikki ihmiset tulevat ja näkevät hänet tämmöisenä. Sitä he eivät milloinkaan unhottaisi. Sitä saisi hän hävetä koko elämänsä.
Hän mietti, mistä saisi vaatteita. Hetken hän jo ajatteli heittää ylleen taalalaismiehen turkin, mutta hänestä tuntui, ett'ei sekään tekisi häntä tavallisen ihmisen näköiseksi.
Hän kääntyi päättävästi mielipuoleen, joka vielä työskenteli arkunkannen kanssa.
— Kuuleppas — sanoi Ingrid hänelle sinun täytyy antaa minun kömpiä säkkiisi.
Samassa oli hän suuren nahkasäkin luona, johon mahtui koko kauppaliikkeen tavarat, ja alkoi purkaa pois niitä.
— Voi, rakkaani, tule ylös auttamaan minua! Hänen ei tarvinnut pyytää turhaan. Kun taalalainen näki, että Ingrid koski hänen säkkiinsä, hyppäsi hän heti haudasta.
— Koskeppas vaan säkkiini, sinä — sanoi hän uhaten.
Ingrid ei ajatellut, että mies puhui kovalla äänellä, hän piti häntä yhä vaan paraimpana ystävänään. — Kuule, rakas, rakas ystävä sanoi hän — auta minua, ett'eivät ihmiset saisi minua nähdä! Tyhjennä pois nämä tavarat jonnekin ja anna minun istua säkkiin ja kanna minut kotiin! Voi auta minua, auta minua! Minä olen pappilasta, sinne on täältä vaan vähän matkaa. Sinä kyllä tiedät, missä se on.
Mies seisoi ja katsoi häneen, katse aivan tylsänä. Ingrid ei tiennyt, oliko hän käsittänyt sanaakaan siitä, mitä hän sanoi.
Ingrid uudisti saman, mutta mies ei totellut häntä.
Ingrid alkoi taas purkaa tavaroita säkistä. Silloin polki mies jalkaa hänelle ja riisti säkin itselleen.
Voi, miten saisi Ingrid hänet tottelemaan?
Hänen vieressään nurmikolla oli viulu ja jousi. Hän nosti sen sieltä, hän ei oikein tiennyt minkävuoksi. Hän oli kai ollut niin paljon viulunsoittajani kanssa, ett'ei hän voinut nähdä viulua maassa makaamassa.
Niinpiankun Ingrid tarttui viuluun, päästi mies säkin ja tuli ja riisti viulun häneltä.
Hän näytti tulevan aivan hulluksi siitä, että Ingrid koski viuluun.
Hän näytti oikein häjyltä.
Mitä ihmettä hän tekisi, että pääsisi pois, ennenkun kirkkoväki ehtisi ulos kirkosta?
Hän lupasi miehelle ihmeellisiä asioita, niinkuin luvataan lapsille, kun tahdotaan niitä tottelemaan.
— Minä sanon isälle, että hän ostaa tusinan viikatteita sinulta. Minä telkitsen sisään kaikki koirat kuin sinä tulet pappilaan. Minä pyydän äidin antamaan sinulle hyvän aterian.
Ei näkynyt merkkiäkään siitä, että mies antautuisi.
Ingrid tuli ajatelleeksi viulua ja sanoi epätoivoissaan:
— Jos sinä kannat minut pappilaan, niin minä soitan sinulle.
Ja katso, hymyily levisi hän kasvoilleen. Sitä hän varmaankin haluaisi.
Minä soitan sinulle koko iltapäivän, minä soitan niin kauvan kuin tahdot.
— Opetatko viululle uusia säveleitä? — kysyi hän.
— Opetan kyllä.
Ingrid tuli sinä hetkenä alakuloiseksi ja samalla ihmeisiinsä. Mies tarttui voimakkaasti säkkiin ja veti sen luokseen. Hän laahasi sen pois yli hautojen, niin että heinät ja rikkaruohot litistyivät sen alle kuin olisi se ollut peltojyrä.
Hän vei sen erään risukon luo hautausmaan aidan viereen, jossa oli kuivia lehtiä ja oksia ja vanhoja kukkavihkoja. Siellä noukki hän pois kaikki, mitä säkissä oli ja piilotti ne hyvin tarkasti risukkoon.
Kun se oli tyhjä, palasi hän Ingridin luokse.
— Nyt voit mennä sinne — sanoi hän.
Ingrid kömpi säkkiin ja kyyristyi kokoon sen puupohjalle. Mies kiinnitti remminsä yhtä tarkasti kuin olisi hänellä ollut tavalliset tavaransa kuletettavana, hän kumartui taas melkein polvilleen, pisti käsivarret rensseleihin, kiinnitti remmit ristiin yli rinnan ja ojentautui suoraksi. Käveltyään pari askelta, alkoi häntä naurattaa. Hän kantoi selässään säkkiä, joka oli niin keveä, että hän olisi voinut tanssia sen kanssa.
* * * * *
Ei ollut kuin neljänneksen matkaa kirkolta pappilaan. Sen matkan taalalainen käveli kahdessakymmenessä minuutissa. Ingrid toivoi vaan, että mies kulkisi niin nopeaan, että hän ehtisi kotiin ennen kirkkoväkeä ja hautajaisvieraita. Hän ei mitenkään olisi antanut kaikkien noiden ihmisten nähdä itseänsä. Olisi parasta, jos hän joutuisi kotiin silloin kun vaan kasvattiäiti ja palvelijat olivat kotona.
Ingrid oli ottanut mukaansa kirstusta tuon pienen kukkavihon, joka oli otettu kasvattiäidin myrtistä. Siitä hän niin iloitsi, että hän kerta toisensa jälkeen suuteli sitä. Se saattoi hänet ajattelemaan kasvattiäitiään, hellemmin kuin milloinkaan ennen. Mutta luonnollisesti olisi hän joka tapauksessa hellästi häntä muistellut. Sillä, joka tulee suoraan haudasta, on lempeät ja valoisat ajatukset kaikesta, mikä elää ja liikkuu maanpinnalla.
Nyt hän ymmärsi niin täydellisesti, että papinrouvan täytyi rakastaa noita toisia lapsia, jotka olivat hänen omiansa, paljon enemmän kuin häntä, kasvattitytärtä. Ja kun pappilassa oltiin niin köyhiä, ett'ei ollut varaa pitää lastenhoitajaa, niin tuntui hänestä nyt aivan luonnolliselta, että hänen piti hoitaa pikkusiskoja. Mutta jos siskot eivät olleet hyviä hänelle, riippui se vaan siitä, että ne olivat tottuneet siihen, että hän oli heidän palvelijansa. Ei heidän ollut helppo muistaa, että hänet oli otettu pappilaan ollakseen heille sisarena.
Kuitenkin johtui tuo kaikki köyhyydestä. Jos isä joskus saisi toisen paikan, niin että hänestä tulisi rovasti tahi kirkkoherra, niin kaikki kyllä muuttuisi. Silloin saisi hän taas takaisin tuon ajan, jolloin kaikki olivat häntä rakastaneet. Kyllä vielä kaikki muuttuisi entiselleen! Ingrid suuteli kukkasiaan. Ehkä ei äiti ollut tahtonut olla kova. Köyhyys se vaan oli hänet tehnyt niin ihmeellisen pahaksi.
Mutta nyt tuntui muuten siltä, ett'ei hän enään välittäisi siitä, minkälaisia olivatkin häntä kohtaan. Ei mikään voinut enään häntä surettaa, sillä nyt hän tahtoi olla aina iloinen siitä, että eli. Ja jos vielä joskus tulisi tukalaksi olo, niin ajatteleisi hän vaan äidin myrttiä ja Pikkuveikon Camillaa.
Siinä oli jo iloa kylliksi, kun tunsi, että hänet elävänä kannettiin tietä myöten. Aamulla ei kukaan uskonut, että hän vielä kerran kulkisi näitä mutkia ja mäkiä. Ja tuo tuoksuva apilas, ja pienet linnut, jotka lauloivat, ja kauniit, tuuheat puut, kaikki tuo olisi ollut vaan eläville iloittavaksi. Se ei olisi tullut enää hänen osalleen.
Mutta, niinkuin sanottu, hänellä ei ollut pitkää aikaa ajattelemiseen, sillä taalalainen oli kahdessakymmenessä minuutissa pappilassa.
Siellä olivat kotona ainoastaan papinrouva ja palvelijat, juuri niinkuin Ingrid oli toivonutkin. Papinrouva oli koko edeltäpuolisen valmistanut hautajaispäivällisiä. Nyt hän odotti vieraiden tuloa ja nyt olikin kaikki melkein valmista. Hän oli juuri ollut makuuhuoneessa pukeutumassa mustaan pukuunsa.
Hän katseli kirkkotielle päin, mutta sieltä ei vielä näkynyt ketään ajavan. Silloin pistäytyi hän vielä kerran kyökkiin maistamaan ruokia.
Hän oli hyvin tyytyväinen, sillä kaikki oli onnistunut hyvästi, ja se kai ei ole kiellettyä, vaikka olisikin suru. Kyökissä oli vaan yksi piika, ja se oli tullut papinrouvan omasta kodista, niin että rouvan mielestä hänen kanssaan voi puhua tuttavallisesti.
— Minun mielestäni, kuule Liisa — sanoi hän — voi kuka tahansa olla tyytyväinen tuommoiseen hautajaisolueen.
— Tahtoisinpa, että hän katsoisi tänne alas maan päälle ja näkisi, mitenkä te puuhaatte hänen tähtensä — sanoi Liisa. — Se olisi ilo hänelle. —
— Voi — sanoi papinrouva — minulle ei hän koskaan ollut iloinen.
— Hän on nyt kuollut — sanoi palvelija — en ainakaan minä sano mitään siitä, joka tuskin on saatu alas maahan.
— Olen usein saanut kuulla kovia sanoja mieheltäni hänen tähtensä — sanoi kasvatusäiti.
Papinrouvalla näkyi olevan tarve puhua jonkun kanssa kuolleesta. Hänellä oli ollut vähän omantunnon vaivoja Ingridin tähden, ja senvuoksi hän oli varustanut suuret hautajaiset. Hänen mielestänsä olisi kaiken tuon puuhan, joka hänellä oli hautajaisista, pitänyt poistaa omantunnonvaivat, mutta sitä ne eivät vähääkään tehneet. Ja hänen miehensä kulki myöskin omantunnonvaivoissa ja sanoi, että he eivät olleet pitäneet tyttöä niinkuin omaa lastaan, jonka he kuitenkin olivat luvanneet, kun ottivat hänet ottolapsekseen. Ja hän sanoi, että olisi ollut parempi, jos eivät olisi tyttöä ottaneet, kun hän kumminkin huomasi, että he pitivät enempi omista lapsista. — Ja nyt tarvitsi kasvatusäiti puhua jonkun kanssa tytöstä, saadakseen tietää, puhuivatko ihmiset siitä, että hän oli ollut paha Ingridille.
Hän näki, miten Liisa alkoi hyvin kiivaasti liikutella kauhaa padassa, niinkuin olisi hänen vaikea hillitä harmiansa. Hän oli viisas tyttö, joka tiesi hyvästi, mitenkä pääsisi emäntänsä suosioon.
— Luulisihan tuota — alkoi Liisa — että kun on äiti, joka hoitaa ja huolehtii siitä, että on puhdas ja eheä, niin koettaisi edes häntä totella ja olla hänelle mieliksi. Ja kun saa olla hyvässä pappilassa ja tulla kasvatetuksi paremmaksi ihmiseksi, niin koettaisi edes olla avuksi, eikä aina vaan kuleksisi ja uneksisi. Ihmettelenpä, mitenkä olisi käynyt, jos ette olisi ottaneet luoksenne tuota köyhää lasta. Hän olisi saanut kierrellä maailmaa noiden nuoralla-tanssijoiden mukana ja sitten kuolla kuin varpunen kadulle.
Taalalainen kulki yli pihan, tuo, joka kantoi säkkiä selässään, vaikka olikin pyhä. Hän tuli aivan hiljaa sisään avonaisesta kyökin ovesta ja niiasi sisääntulossaan, vaikka ei ollut ketään, joka olisi vastannut tervehdykseen. Sekä rouva että palvelustyttö näkivät hänet, mutta huomatessaan, kuka mies oli, eivät he välittäneet lopettaa keskusteluansa.
Papinrouva tahtoi välttämättä jatkaa. Hän huomasi saavansa kuulla juuri niin paljon kuin tarvitsi, lohduttaakseen omaatuntoaan.
— Taitaapa olla yhtä hyvä, että hän on poissa — sanoi hän.
— Sen minä vaan sanon rouvalle — sanoi piika kiivaasti — ja niin minä uskon pastorinkin ajattelevan, tahi ainakin hän pian niin ajattelee. Nyt tulee rauha taloon, sen saa rouva nähdä ja siitä on pastorikin iloinen.
— Niin, niin sanoi kasvatusäiti — olihan minun pakko pitää vastaan, minun. Hänelle sitä aina piti kustantaa vaatteita, niin että se oli aivan hullua. Pastori oli niin tarkka siitä, että hän saisi yhtä paljon kuin nuo muut, niin että väliin sai hän enemmänkin. Ja hänelle meni paljon enempi, kun oli täysikasvuinen.
— Nyt kai rouva antaa Kertulle hänen musliinipukunsa?
— Niin, joko sen saa Kerttu tai pidän minä sen itse.
— Ei hän jätä paljoa jälkeensä, raukka. —
— Ei kukaan vaadi, että hän jättäisi perittävää — sanoi kasvattiäiti. — Olisihan sitä tyytyväinen, jos jollain hyvällä sanalla voisi häntä muistaa!
Niin puhuu ainoastaan se, jolla on omantunnonvaivoja ja joka tahtoo puolustautua niitä vastaan. Ei kasvatusäiti toki täydellä todella sitä tarkoittanut.
Taalalainen käyttäytyi samoin kuin aina tullessaan myymään. Hetken hän seisoi, katseli ympärilleen kyökissä, työnsi sitten suurimmalla varovaisuudella säkin eräälle pöydälle ja irroitti kantohihnat ja remmit. Sitten kääntyi hän vielä kerran katsomaan, ett'ei kissa tai koira hätyyttäisi häntä, ojensihe suoraksi ja alkoi aukaista noita kahta nahkakantta, jotka olivat kiinni monen monituisella solella ja solmulla.
— Ei tarvitse säkkiä aukaista tänä päivänä — sanoi Liisa. — Nyt on pyhä ja silloin tiedät kyllä, ett'ei kauppaa tehdä?
Mutta Liisa ei paljoa välittänyt siitä, että hullu jatkoi remmiensä auki päästämistä. Liisa kääntyi rouvaan. Tässä oli hänellä hyvä tilaisuus hieroutua suosioon.
— En tiedä, liekö tuo edes ollut hyvä lapsille? Minä usein kuulin itkua ja voivotusta lasten kammarista.
— Samanlainen kuin hän oli heidän äidilleen, samanlainen oli hän heillekin — sanoi papinrouva — mutta nyt he tietysti itkevät sitä, että hän on kuollut.
— Eivät he ymmärrä omaa parastaan sanoi piika — mutta rouva saa olla varma siitä, että kuukauden kuluttua ei enää kukaan itke hänen tähtensä.
Samassa kääntyivät molemmat uunin luota ja katsoivat pöydälle päin, jossa taalalainen seisoi avaten suurta säkkiään. He olivat kuulleet jotakin outoa, ikäänkuin huokauksia ja nyyhkytystä. Mies avasi juuri sisäkannen ja säkistä kohosi äsken haudattu kasvattitytär, juuri semmoisena kuin hän äsken oli kirstuun laskettaessa.
Mutta ei hän ollut aivan näköisensäkään. Hän oli nyt, niin sanoakseni, enemmän kuollut kuin silloin kirstuun pantaessa. Silloin oli hänellä vielä ollut meikein sama väri kuin eläessään, nyt olivat kasvonsa tuhkanharmaat, huulensa siniset ja silmät kamalasti sisäänpainuneet.
Hän ei sanonut mitään, mutta kasvoissa kuvastui ääretön epätoivo, ja myrttivihon, jonka hän oli saanut kasvattiäidiltään, ojensi hän tätä kohden moittivalla liikkeellä.
Se oli näky, jota ihminen ei voi kestää. Äitipuoli pyörtyi heti, piika seisoi silmänräpäyksen hiljaa, katseli tytärtä ja äitiä, sitten painoi hän kädet silmilleen ja juoksi kyökkikammariin, jonka oven hän tarkkaan lukitsi.
— Ei — sanoi hän — minulle hänellä ei ole asiaa, ei siellä minua tarvita.
Mutta Ingrid kääntyi taalalaiseen.
— Lukitse minut ja kanna minut täältä! Kuuletko sinä! Kuuletko!
Kanna minut sinne, josta minut otit!
Sattuipa taalalainen samassa katsomaan ulos. Lehtokujaa myöten ajoi pitkä jono kärryjä ja vaunuja pihalle. Vai niin, vai niin, nyt ei hän enää viivy täällä! Noista hän ei pidä vähääkään!
Ingrid kyyristyi säkin pohjaan, hän ei kysynyt enää mitään, nyyhkytti vaan. Lahvit ja kannet sulettiin hänen ympärilleen, ja hänet nostettiin taas selkään ja kannettiin pois. Ne, jotka tulivat hautajaispitoihin, nauroivat makeasti Kilipukille, joka kiirehti pois ja niiasi ja niiasi joka hevoselle, jonka kohtasi.
V.
Anna Stiina muori oli vanha vaimo, joka asui kaukana metsässä. Hänen oli tapana tulla auttamaan pappilaan, hän tuli alas mäkeä kutsumatta aina silloin, kun oli leipomusta ja vaatteiden pesua. Hän olikin hyvä ja viisas vanhus ja hän ja Ingrid olivat hyviä ystäviä. Heti kun tyttö vähänkään pääsi tajuunsa, päätti hän etsiä apua häneltä.
— Kuule — sanoi hän taalalaiselle, — kun tulet ylös maantielle, pitää sinun kääntyä metsään. Kule sitten eteenpäin, kunnes tulet tienhaaraan, siinä käännyt vasemmalle. Sitten kulet taas eteenpäin, kunnes tulet suurelle hiekkakuopalle. Siellä näet mökin ja sinne sinun pitää kantaa minut ja siellä minä soitan sinulle.
Hänen korviansa vihloi lyhyt ja terävä ääni, jolla hän puhui miehelle. Hänen täytyi puhua siten, että saisi hullun tottelemaan, ei auttanut muukaan. Ja hänkö tässä nyt oli käskemässä toisia ihmistä, hän, jolla ei edes ollut oikeutta elää!
Ei milloinkaan tuntisi hän olevansa oikeutettu elämään tämän jälkeen. Tämä juuri oli hirveintä, joka häntä oli kohdannut. Siellä oli hän elänyt pappilassa kuusi vuotta, eikä ollut saanut itseään edes niin rakastetuksi, että he olisivat toivoneet hänen jäävän eloon. Ja se, jota ei kukaan rakasta, sillä ei ole oikeutta elää.
Hän ei osannut sanoa, mitenkä hän tiesi niin olevan, mutta se oli kai itsestään selvää. Hän tiesi sen, sillä siitä asti, kun hän kuuli, että he eivät välittäneet hänestä, tuntui kuin olisi rautainen käsi tarttunut hänen sydämmeensä ja puristanut sitä kokoon, pakottaakseen sen pysähtymään. Tuntui kuin olisi koko elämä häneltä sulettu. Ja samassa silmänräpäyksessä, jona hän heräsi kuolemasta ja tunsi elämän halun palavan voimakkaasti itsessään, oli juuri se, joka antaa meille luvan olemassaoloon, ryöstetty häneltä pois.
Tämä oli pahempaa kuin kuoleman tuomio. Tämä oli julmempaa kuin tavallinen kuoleman tuomio. Hän tiesi, mitä se muistutti. Se oli samaa kuin että kaadettiin puita, ei tavallisella lavalla, jolloin vaan runko hakattiin poikki, vaan kun hakattiin niiltä juuret poikki ja annettiin niiden jäädä paikoilleen, kitumaan kuoliaaksi. Siinä puu seisoo, eikä ymmärrä, miksi se ei enää saa ravintoa ja nestettä. Se taistelee ja pyrkii elämään, mutta lehdet yhä pienenevät, siitä ei enää kohoa vesoja, kaarna karisee pois. Ja sen täytyy kuolla senvuoksi, että se on erotettu elämänlähteestä. Niin on, sen täytyy kuolla.
Vihdoinkin laski taalalainen alas säkkinsä kivikynnykselle, pienen tuvan edustalle, joka oli keskellä synkkää metsää.
Tuvan ovi oli lukittu, mutta niinpiankun Ingrid vaan oli päässyt säkistä, etsi hän avaimen ovenpihtipuun alta, aukasi ja astui sisälle.
Ingrid tunsi kyllä tuvan ja kaiken, mitä siellä oli. Ei hän sinne tullut ensikertaa lohdutusta hakemaan. Ei hän sinne tullut ensikertaa vanhan Anna Stiinan luo kertomaan, mitenkä oli mahdotonta tulla toimeen kotona, että kasvattiäiti oli niin kova hänelle, että hän ei tahtonut enään palata pappilaan.
Mutta joka kerta kuin hän sinne tuli, puhui muori hänelle järkevästi ja tyynnytti häntä. Muori oli keittänyt hänelle hirmuista kahvia, jossa ei ollut ainoatakaan papua, vaan ainoastaan herneitä ja sikuria, mutta joka kuitenkin oli rohkaissut häntä. Ja viimein oli hän saanut Ingridin nauramaan kaikelle ja elähyttänyt hänet niin, että hän oli tanssinut valssia pitkin metsänrinteitä kotia asti.
Jos Anna-Stiina muori olisikin ollut kotona ja keittänyt hirveätä kahviansa, ei se varmaankaan olisi Ingridiä auttanut tällä kertaa. Mutta mummo oli pappilassa tytön hautajaisissa, sillä papin rouva ei ollut unhottanut kutsumasta ketään niistä, joista tyttö oli pitänyt. Taisi se muuten johtua hänen omantunnon vaivoistaankin.
Mutta sisällä vanhan Annan tuvassa oli kaikki entisellään. Ja kun Ingrid näki sohvan, jossa oli puukansi, ja kiiltäväksi hangatun pöydän ja kissan ja kahvikeittiön, ei hän tuntenut itseään juuri rohkaistuksi tahi lohdutetuksi, mutta hän tunsi olevansa paikassa, jossa voi vapaasti antautua suruunsa.
Täällä ei hänen tarvinnut ajatella muuta kuin itkeä vaan ja valitella.
Hän meni heti sohvan luo, heittäytyi puukannelle ja makasi siinä itkien, hän ei tiennyt, miten kauvan.
Taalalainen istui ulkopuolella kivikynnyksellä, hän ei mielellään tahtonut mennä tupaan kissan vuoksi. Hän odotti, että Ingrid tulisi ulos ja soittaisi hänelle. Hän oli ottanut viulunsa esille jo aikoja sitten. Kun Ingridiä ei tullut, alkoi hän itse soittaa.
Hän soitti lempeästi ja hiljaa, niinkuin oli tapansa. Viulunsoittoa tuskin paljon kuului sisälle.
Ingrid tunsi toisen puistatuksen toisensa jälkeen ruumiissaan. Samoin tunsi hän silloin sairastuessaankin. Hän ajatteli tulevansa uudelleen sairaaksi. Se olisikin kai parasta, jos kuume nyt ottaisi hänet ja kuolettaisi oikein.
Kun viulunsoitto kuului sisään, nousi hän istumaan ja katseli ympärilleen sekavin katsein. Kuka soitti? Oliko se hänen ylioppilaansa? Oliko hän nyt vihdoinkin tullut?
Hän ymmärsi kuitenkin heti, että se oli taalalainen, ja hän heittäysi taas huoaten maata.
Hän ei voinut ollenkaan saada selville, mitä soitettiin. Mutta niinpiankun hän sulki silmänsä, muuttui viulu ylioppilaan ääneksi. Ingrid kuuli myöskin, mitä hän sanoi; hän puhui hänen kasvatusäidilleen ja puolusti Ingridiä. Hän puhui yhtä kauniisti kuin hän oli puhunut herra ja rouva Blomgrénille. Ingrid tarvitsi niin paljon rakkautta, sanoi hän. Juuri se häneltä oli puuttunut. Senvuoksi hän ei ollut aina hoitanut askareitansa, vaan antanut unelmien huvittaa itseään. Mutta ei kukaan käsitä, mitenkä hän voisi tehdä työtä ja kärsiä sen vuoksi, joka rakastaisi häntä. Sen puolesta kantaisi hän surut ja taudit, ylenkatseet ja köyhyydet. Sille tulisi hän vahvaksi kuin jättiläinen ja kärsivälliseksi kuin orja.
Ingrid kuuli selvään, miten hän puhui, ja rauha valtasi hänet. Jos vaan kasvattiäiti olisi häntä rakastanut, olisi hän nähnyt, mihin Ingrid kelpaisi. Mutta kun äiti ei ollut hänestä pitänyt, niin Ingrid oli kuin voipunut. Aivan varmaan oli se totta.
Kuumeen väristyksiä hän ei enää tuntenut. Hän vaan makasi ja kuunteli, miten ylioppilas puhui.
Varmaankin hän nukkui välillä, sillä aina vähän päästä luuli hän makaavansa haudassa, ja silloin aina tuli ylioppilas nostamaan häntä kirstusta. Ingrid makasi väitellen hänen kanssaan tästä. — Silloin kun minä uneksin, silloin vaan tulet luokseni — sanoi hän.
— Minä aina tulen sinua auttamaan, Ingrid — sanoi hän. — Sen sinä hyvin tiedät. Minä nostan sinut haudasta, minä kannan sinut hartioillani, minä sinulle rauhan soitan. Aina olen luonasi. —
Se, mikä Ingridiä yhä häiritsi ja hänet herätti, oli tuo lupauksensa soittaa taalalaiselle. Monta kertaa hän nousi sitä tekemään, mutta ei jaksanut.
Niinpiankun hän vaipui sohvalle, näki hän unia. Hän istui kyyristyneenä säkissä ja ylioppilas kantoi hänet metsän läpi. Aina vaan hän.
— Mutta olitkos sinä se? — sanoi Ingrid hänelle.
— Olin varmaan, — sanoi hän ja hymyili Ingridin vastaväitteille. — Olethan sinä ajatellut minua joka päivä kaikkina näinä vuosina, silloinhan voit ymmärtää, ett'en voinut olla sinua auttamatta niin suuressa vaarassa.
Sen Ingrid piti aivan itsestään selvänä ja niin alkoi hän huomata, että ylioppilas oli oikeassa ja että se olikin hän.
Mutta siinä oli niin ääretön onni tuossa, että hän heräsi uudelleen. Silloin rakkaus värisi koko hänen olennossaan. Se ei olisi voinut olla sen todellisempaa, jos hän olisi nähnyt ja puhunut rakkahimpansa kanssa.
— Miks'ei hän tule koskaan valveilla ollessani? — sanoi hän puoleksi ääneen. — Miksi tulee hän vaan unissa?
Hän ei tohtinut liikahtaa. Siiloin rakkaudentunne pakenisi tiehensä. Oli kuin arka lintu olisi asettunut hänen olkapäälleen ja hän pelkäsi peloittaa sitä.
Jos hän liikahtaisi, niin pakenisi lintu ja suru saisi hänet valtoihinsa.
Kun hän viimeinkin oikein heräsi, oli tuvassa jo hämärää. Hän oli varmaankin nukkunut koko iltapäivän ja illan. Tähän aikaan ei hämärtänyt ennen kuin kello kymmenen jälkeen.
Jo oli lakannut viulunsoittokin, taalalainen oli varmaankin mennyt matkaansa.
Mutta Anna Stiina ei ollut vielä tullut. Hän aikoi varmaankin viipyä koko yönkin.
Se oli samantekevä tytölle, hän ei halunnut muuta kuin paneutua maata ja nukkua taas. Hän pelkäsi kaikkea sitä surua ja epätoivoa, joka hänet aina herätessä valtasi.
Mutta sitten sai hän uutta ajateltavaa. Kuka oli sulkenut oven, kuka oli levittänyt hänen ylleen Anna Stiinan suuren huivin ja kuka oli asettanut palasen kovaa leipää hänen viereensä sohvalle?
Oliko tuo Kilipukki tehnyt tämän kaiken hänen tähtensä?
Silmänräpäyksen oli hän näkevinään unelman ja todellisuuden seisovan vieressään ja kilvan koettavan häntä lohduttaa. Ja unelma seisoi auringonpaisteisena ja hymyilevänä ja valoi hänen ylitsensä rakkauden onnellisuutta, rohkaistakseen häntä. Mutta tuo köyhä, tyly ja kova elämäkin tuli tuoden pienen rovon ystävyyttä näyttääkseen, ett'ei se tarkoittanut hänelle niinkään pahaa kuin miltä äsken oli näyttänyt.
VI.
Ingrid ja Anna-Stiina muori tulivat käyden läpi tumman metsän. He olivat kävelleet neljä päivää ja nukkuneet kolme yötä paimentuvissa. Ingrid oli väsynyt ja voimansa lopussa, kasvot olivat kuultavan kalpeat, silmät olivat painuneet kuoppiinsa ja loistivat kuumeesta. Muori Anna-Stiina heitti aina silloin tällöin salaa levottoman katseen häneen ja rukoili Jumalaa ylläpitämään tytön voimia, ett'ei hän vaipuisi alas ja kuolisi sammalmättäälle. Väliin ei mummo voinut olla katsomatta arasti taakseen. Hänellä oli pelonalainen tunto siitä, että vanha ukko Kuolema tuli hiipien heidän jälestään metsän läpi, ottaakseen takaisin Ingridin, joka sekä jumalansanalla että mullanheitolla oli yhdistetty häneen.
Anna-Stiina muori oli pieni ja leveä, kasvot suuret ja neliskulmaiset, jotka näyttivät niin viisailta, että ne siitä tulivat kauniiksi. Hän ei ollut taikauskoinen, hän asui yksin metsän keskellä, pelkäämättä peikkoja tahi aaveita, mutta tuossa käydessään Ingridin vieressä tuntui hänestä yhtä varmasti kuin olisi sen joku hänelle sanonut, että hän käveli ihmisen vieressä joka ei kuulunut tähän mailmaan. Niin oli hänestä tuntunut jo silloin kun oli tavannut Ingridin tuvassaan maanantai-aamuna.
Hän ei tullut kotiin sunnuntai-iltana, sillä pappilassa oli papin rouva sairastunut vaarallisesti ja Anna-Stiina, joka oli tottunut sairaita vaalimaan, oli jäänyt valvomaan rouvan luo. Koko yön oli hän kuullut papin rouvan hourailevan, että Ingrid oli näyttäytynyt hänelle, mutta sitä ei ollut muori uskonut.
Ja kun hän sitten tuli kotiin ja näki tytön, tahtoi muori heti palata takaisin pappilaan ja kertoa heille, ett'ei se ollutkaan kummitus, jonka he olivat nähneet. Mutta kun hän puhui siitä, tuli Ingrid semmoiseksi, ett'ei hän uskaltanut. Elämä oli melkein sammunut hänestä, niinkuin liekki kynttilästä, joka on sammumaisillaan kovassa vedossa. Hän olisi voinut kuolla yhtä helposti kuin häkkilintu. Kuolema etsi tyttöä kuin saalista, täytyi vaan suojella häntä ja käsitellä varovasti, jos hän voisi jäädä eloon.
Mummo, suoraan sanoen, jo epäili, eikö Ingrid ollutkin vaan aave, niin vähän elämää näkyi hänessä olevan. Hän ei koettanutkaan saada Ingridiä puhutelluksi, totteli vaan häntä siinä, ett'ei kukaan saisi tietää Ingridin elävän, ja niin mummo koetti asettaa niinkuin paraiten osasi. Hänellä oli sisar, joka palveli taloudenhoitajattarena suuressa paikassa Taalainmaalla, ja hän päätti Ingridin kanssa mennä sisarensa luo ja koettaa saada sisar Staava hankkimaan tytölle paikka herraskartanossa. Ingrid sai tyytyä rupeamaan halvaksi palvelustytöksi. Ei ollut muutakaan neuvoa.
He olivat nyt matkalla tuohon herraskartanoon. Anna-Stiina muori tunsi seudun niin hyvin, ett'ei heidän yhtään tarvinnut kulkea maantietä, vaan ainoastaan metsäpolkuja. Mutta sen näkikin heistä. Heidän kenkänsä olivat linttaan astutut ja kuluneet, heidän hameen helmansa repaleiset ja likaiset. Pieni pahanilkinen kuusen oksa oli reväissyt pitkän halkeaman Ingridin nutun hihaan.
Illalla neljäntenä päivänä tulivat he metsäkukkulalle, josta voi nähdä alas syvään laaksoon. Alhaalla laakson syvyydessä oli järvi ja lähellä järven rantaa oli korkea saari, jossa kohosi valkea herraskartano. Kun Anna-Stiina muori näki herraskartanon, sanoi hän, että sen nimi oli Munkhytta, ja että siellä hänen sisarensa oli palveluksessa.
Tuolla ylhäällä mäellä he koettivat laittautua hienoiksi. He sitoivat uudelleen huivinsa, pyyhkivät sammalilla kenkänsä ja peseytyivät metsäpurossa. Ja Anna-Stiina muori koetti laittaa laskoksen Ingridin nutunhihaan niin, ett'ei repeämää näkyisi.
Muori huokasi katsellessaan Ingridiä ja tuli melkein toivottomaksi. Ei se vaan ollut siitä syystä, että Ingrid näytti omituiselta vaatteissa, jotka oli saanut muorilta lainaksi ja jotka eivät tahtoneet yhtään sopia hänelle. Mutta sisar Staava ei kai huolisi häntä palvelukseen, kun hän näytti noin heikolta. Sehän olisi kuin tarttua tuulen henkäykseen. Tyttö ei voinut olla hyödyksi enemmän kuin sairas perhonen.
Niinpiankun olivat valmiit, kulkivat he eteenpäin alas vuorta, järveä kohti. Ei ollut kuin lyhyt matka. Niin tulivat he kartanon alueelle.
Kas, sepä vasta herraskartano!
Tuossa oli laajoja, huonosti hoidettuja peltoja, jotka olivat alkaneet kokonaan metsittyä, tuolla oli silta, joka johti saarelle, niin huono, että he pelkäsivät sen tuskin kestävän siksi, kunnes olivat kulkeneet sen yli. Tuossa oli lehtikuja, joka sillalta johti asuinrakennukseen, ruohoittuneena kuin valli, ja tuulen kaatama puu makasi aivan poikki tien.
Ylhäällä saarella oli kylläkin kaunista, niin kaunista, että siellä olisi voinut linnakin sijaita. Mutta puutarhassa ei ollut ainoatakaan istuteltua kukkaa, ja suuressa puistossa tukahduttivat puut toisensa, ja mustat tarhakäärmeet kiemurtelivat pitkin vihreitä, liejuisia käytäviä.
Anna-Stiina tuli levottomaksi, huomatessaan umpeutumisen ja kulki höpisten itsekseen. Mistä tämä tulee? Onko sisar Staava kuollut? Salliiko hän tämmöistä? Toisin oli kolmekymmentä vuotta sitten, kun minä viimeksi olin täällä. Mikä Herran nimessä on tullut Staavalle? Hän ei voinut käsittää, että oli tuommoinen epäjärjestys paikassa, jossa Staava asui.
Ingrid tuli hiljaa ja vastenmielisesti hänen jälessään. Samana hetkenä, jolloin hän laski jalkansa sillalle, oli hän huomannut, ett'ei heitä ollut vaan kaksi, jotka siellä kävelivät, vaan kolmaskin.
Oli joku, joka oli tullut häntä vastaan siellä ja sitten kääntynyt ja seurannut häntä.
Ingrid ei kuullut askeleita, mutta tuo, joka seurasi heitä, oli aivan hänen sivullaan. Hän näki, että siellä oli joku.
Hän pelästyi kovasti ja aikoi pyytää Anna-Stiinaa kääntymään, aikoi sanoa, että täällä oli kaikki kuin lumottua, että hän ei uskaltanut kulkea edemmäksi. Mutta ennen kuin hän ehti mitään sanoa, tuli tuo vieras aivan hänen viereensä ja Ingrid tunsi hänet.
Hän oli häämöittänyt ennen aivan epäselvästi, nyt hän tuli niin näkyväksi, että Ingrid voi nähdä, että se oli ylioppilas.
Silloin ei enään tuntunut aavemaiselta, eikä kamalalta, että hän kulki siinä.
Se oli vaan ihanaa ja juhlallista, että hän tuli Ingridiä vastaan. Tuntui kuin olisi hän ollut se, joka oli johtanut Ingridin tänne ja nyt hän sen tahtoi todistaa Ingridille, tulemalla häntä tervehtimään.
Hän kulki Ingridin vieressä yli sillan, läpi kujan, aina asuinrakennukselle asti.
Ingridin täytyi aina vähän väliä kääntää päätään vasemmalle. Sieltä hän näki noitten kasvojen pilkistävän esiin, aivan hänen poskensa vierestä. Tuskin hän näkikään kasvoja, näki ainoastaan ihmeellisen kauniin hymyilyn, joka hyväillen tuli häntä lähelle. Mutta kun hän käänsi päänsä kokonaan sitä kohti, nähdäkseen selvemmin, niin ei sitä enää ollutkaan siellä. Kun hän katsoi tarkemmin, ei siellä ollutkaan mitään. Mutta niinpiankun hän katsoi suoraan eteensä, pilkisti se taas esiin, aivan hänen vieressään.
Tuo, joka häntä seurasi, ei puhunut. Hymyili vaan, mutta se olikin kylliksi Ingridille. Siitähän hän näki, että oli kuitenkin yksi mailmassa, joka häneen oli kiintynyt hellällä rakkaudella.
Ingrid tunsi hänen läsnäolonsa niin selvästi, että se sai hänet aivan vakuutetuksi siitä, että tuo suojeli ja varjeli häntä, ja se suloinen tieto poisti kaiken epäilyksen, jonka hänen kasvatusäitinsä kovat sanat olivat hänessä herättäneet.
Ingrid tunsi uudestaan alkavansa elää. Hänellä oli oikeus elää, koska joku häntä rakasti.
Ja siitä hänellä oli heikko puna poskillaan ja säteilevä kiilto silmissään, tullessaan sisään Munkhytan kyökkiin. Aivan hento ja vieno ja läpikuultava hän oli, mutta niin kaunis kuin äsken puhjennut ruusu.
Hän kulki yhä vaan unissa, eikä juuri tiennyt missä oli, mutta se, mikä häntä niin ihmetytti että oli herättää hänet, oli se, että etempänä uunin luona seisoi toinen Anna-Stiina muori. Seisoi siellä pienenä ja leveänä ja kasvot olivat silläkin suuret ja neliskulmaiset aivan kuin toisellakin. Mutta mitenkä oli hän niin hieno, valkosessa päähineessä, joka oli sidottuna nauhoilla leuvan alle, ja mustassa bomaseehameessa? Ingridin päätä pyörrytti ja hän oli niin sekasin, että kului kauvan aikaa, ennenkun hän ymmärsi, että tuon ei voinut olla muu kuin Staava neitsyt.
Hän tunsi Anna-Stiina muorin levottoman katseen ja koetti selviytyä tervehtimään. Mutta ei hänestä nyt ollut muu mitään kuin se että ylioppilas oli tullut hänen luokseen.
Kyökin takana oli pienen pieni huone, huonekaluissa siniruutuiset päällystät. Sinne heidät vietiin sisään ja Staava neitsyt antoi heille ruokaa ja kahvia.
Anna-Stiina alkoi heti puhua asiastaan. Hän puhui hyvin kauvan, sanoi, että hän tiesi, että hänen armonsa vuorineuvoksetar luotti niin hänen sisareensa, että oli uskonut hänelle palvelijoiden valitsemisen taloon. Staava neitsyt ei vastannut mitään, mutta Ingrid sai katseen, joka sanoi, ett'ei hän varmaankaan olisi saanut semmoista luottamusta, jos olisi valinnut semmoiset palvelijat kuin Ingrid.
Anna-Stiina muori kiitteli Ingridiä ja sanoi hänen olevan hyvän tytön. Hänellä oli tähän asti ollut paikka eräässä pappilassa, mutta nyt kun hän oli tullut aikuiseksi, halutti häntä oppia jotain oikein ja senvuoksi Anna-Stiina tahtoi tuoda hänet sen luoksi, jonka tiesi osaavan opettaa hänelle enemmän kun kukaan muu.
Staava neitsyt ei vastannut tähänkään mitään. Mutta hänen katseensa ei salannut, että hän nyt ihmetteli sitä mitenkä sillä, joka oli palvellut pappilassa, ei ollut omia vaatteita, vaan täytyi lainata Anna-Stiina muorilta.
Muori alkoi kertoa, miten hän siellä eleli, mitenkä hän istui yksin metsässä, kaikkien omaistensa hylkäämänä. Ja sitten oli tämä tyttönen tullut juosten ylös mäkiä monena iltana ja monena aamuna aikaisin häntä katsomaan. Senvuoksi oli hän nyt ajatellut ja toivonut, että hän voisi asettaa tytölle niin, että hänen olisi hyvä olla.
Staava neitsyt sanoi, että oli ikävä, kun olivat kulkeneet niin pitkälle paikan hakuun. Jos tyttö olisi kunnollinen, niin saisi kai hän paikan jossain herrastalossa heidän kotiseudullaan.
Nyt ymmärsi Anna-Stiina muori asioittensa käyvän huonosti ja ryhtyi senvuoksi puhumaan kiivaasti. — Täällä olet sinä istunut mukavuudessa ja hyvinvoinnissa, sinä Staava, koko ikäsi ja minä olen taistellut eteenpäin suuressa köyhyydessä. Mutta en milloinkaan ole pyytänyt sinulta mitään ennen kuin tänä päivänä. Ja nyt sinä antaisit minun lähteä luotasi kuin kerjäläiseukon, jolle annetaan ateria ruokaa, eikä mitään muuta.
Staava neitsyt hymyili hiukan, sitten hän sanoi: — Sisar Anna-Stiina, sinä et puhu totta. Minä olen myöskin Råglandasta, ja tahtoisinpa juuri tietää, missä talonpoikaistuvassa siinä pitäjässä kasvaa tuommoiset silmät ja tuommoiset kasvot.
Ja viitaten Ingridiin hän jatkoi: — Sen minä ymmärrän, Anna-Stiina, että sinä tahdot auttaa sitä, joka on tuon näköinen, mutta sitä en ymmärrä, että sinä uskot sisaresi Staavan tulleen niin heikkojärkiseksi, että sinä voit tulla valehtelemaan hänelle.
Anna-Stiina muori pelästyi niin tästä, ett'ei hän voinut sanoa mitään, mutta Ingrid päätti uskoa itsensä mummolle ja alkoi heti matalalla, kauniilla äänellään kertoa elämäänsä.
Ja tuskin oli Ingrid parilla sanalla kertonut, mitenkä hän oli maannut haudassa ja mitenkä taalalainen tuli ja pelasti hänet, ennenkun vanha Staava punastui ja nopeasti kumartui alas tätä peittääkseen. Sitä oli kestänyt vaan silmänräpäykseen, mutta se oli kai kuitenkin tarkoittanut jotain hyvää, sillä hän näytti ystävälliseltä aina siitä asti.
Pian alkoikin hän kysellä hyvin tarkasti kaikesta, etupäässä tahtoi hän tietoja mielenvikaisesta, ja oliko Ingrid pelännyt häntä. — Ei ollenkaan, hän ei ollut yhtään vaarallinen. Ei hän ollut hullu, sanoi Ingrid, hän osasi sekä ostaa että myydä. Hän oli vaan pelästynyt.
Ingridistä oli vaikeinta kertoa, mitä oli kuullut kasvatusäidin sanovan. Mutta hän puhui siitä aivan suoraan, vaikka itku oli kurkussa.
Neitsyt Staava meni silloin Ingridin luokse, työnsi pois huivin hänen otsaltansa ja katsoi häntä silmiin. Sitten taputti hän vähän Ingridiä poskelle. — Jättäkää se kertomatta, jos neiti tahtoo — sanoi hän. — Sitä minun ei tarvitse tietää.
— Niin, nyt saavat sisareni ja neiti suoda anteeksi — sanoi hän sitten — mutta minun täytyy kantaa kahvi sisään hänen armolleen. Minä tulen pian takaisin kuulemaan jatkoa.
Kun hän tuli takaisin, sanoi hän kertoneensa vuorineuvoksettarelle nuoresta tytöstä, joka oli maannut haudassa. Ja nyt tahtoi hänen armonsa nähdä Ingridiä.
Heidät vietiin rappuja myöten yläkertaan ja hänen armonsa vuorineuvoksettaren pieneen salonkiin.
Anna-Stiina pysähtyi hienon huoneen ovelle, mutta Ingrid ei tuntenut ujoutta. Hän meni heti vanhan rouvan luo ja tarttui häntä käteen. Hän olisi voinut ujostella muita, jotka eivät näyttäneet läheskään näin hienoilta, mutta hän ei ujostellut tässä talossa. Hän vaan tunsi niin ääretöntä onnea siitä, että oli tullut tänne.
— Ja tämä on se pieni ystävä, joka on ollut haudattuna — sanoi vuorineuvoksetar ja nyökäytti ystävällisesti päätään hänelle. Onko pieni ystäväni nyt ystävällinen ja kertoo minulle elämänsä? Minä istun täällä niin yksinäni, enkä saa kuulla mitään.
Ja Ingrid alkoi uudelleen kertoa. Mutta ei hän ehtinyt pitkälle, ennenkun hänet keskeytettiin. Hänen armonsa teki aivan samoin kuin neitsyt Staava. Hän nousi ylös, työnsi pois huivin ja katsoi Ingridiä silmiin. — Niin, niin — sanoi hänen armonsa, puhuen itsekseen. Minä ymmärrän sen. Minä ymmärrän, että hän totteli noita silmiä.
Ensikerran elämässä kiitettiin Ingridin rohkeutta. Vuorineuvoksettaresta hän oli hyvin rohkea, kun oli tohtinut luottaa hulluun.
Olihan hän kyllä ollut peloissaan, sanoi Ingrid, mutta vielä enemmän hän oli pelännyt, että ihmiset hänet näkisivät semmoisena kuin hän silloin oli. Eikä taalalainen ollut vaarallinen, hän oli melkein viisas, ja hän oli niin hyvä.
Hänen armonsa tahtoi tietää, mikä mielipuolen nimi oli, mutta sitä ei
Ingrid tiennyt. Hän ei ollut kuullut muuta nimeä kuin Kilipukki.
Monta kertaa kysyi vuorineuvoksetar, mitenkä hänen oli tapana käyttäytyä, tullessaan myymään. Eikö Ingrid ollut nauranut hänelle ja eikö hän ollut hirveän näköinen, tuo Kilipukki? Oli jotain ihmeellistä kuulla hänen armonsa sanovan sanaa Kilipukki. Hän sanoi sen äärettömällä katkeruudella, ja kuitenkin hän sen lausui yhä uudelleen.
Ei, sitä ei Ingrid tehnyt. Ja hän ei nauranut onnettomille.
Vuorineuvoksetar näytti lempeämmältä, kuin miltä sanat kuuluivat. — Pieni ystävä varmaankin ymmärtää mielipuolia — sanoi hän. — Se on suuri lahja. Useimmat pelkäävät semmoisia ihmisparkoja.
Hän oli kuunnellut Ingridiä loppuun ja istui miettien. — Kun nyt pikku ystävällä ei ole kotia, — sanoi hän — niin pyydän hänen jäämään minun luokseni. Minä istun täällä yksinäni, vanha mummo, ja hän on oleva minulle seurana, ja minä huolehdin että hän saa kaikki mitä tarvitsee. Onko pieni ystävä tyytyväinen tähän?
— Voi tulla aika — jatkoi hänen armonsa — jolloin meidän täytyy antaa tieto pienen ystävän vanhemmille, että hän elää, mutta aluksi saa kaikki olla, niinkuin on, niin että pieni ystäväni ehtii tyyntyä. Ja pieni ystävä kutsuu minua tädiksi, mutta miksi minä kutsun pientä ystävää?
— Ingrid, Ingrid Berg.
— Ingrid — sanoi hänen armonsa miettien. — Kutsuisin mieluummin sinua toisin. Kohta kun tulit sisälle tähtisilminesi, ajattelin, että sinun nimesi pitäisi olla Mignon.
Kun tyttö nyt ymmärsi, että hän täällä saisi todellisen kodin, oli se uusi todiste hänelle siitä, että hänet jollain yliluonnollisella tavalla oli tänne tuotu. Ja hän kuiskasi kiitoksen näkymättömälle suojelijalleen, ennenkun meni kiittämään vuorineuvoksetarta, Staava neitsyttä ja Anna-Stiina muoria.
* * * * *
Ingrid nukkui uutimien ympäröimässä sängyssä, keinui höyhenpatjoilla, jotka olivat puolentoista kyynärän korkuiset, tuuman leveä reikäommel oli lakanoissa, ja silkkitakkiin oli kirjailtu ruotsalaisia kruunuja ja ranskalaisia liljoja. Sänky oli niin leveä, että hän saattoi maata mielensä mukaan, sekä pitkinpäin että poikkipuolin, ja niin korkea, että hän astui sinne ylös kahta rappusta myöten. Korkealla katon rajassa istui pieni amoriini ja laski kirjavan katoksen hänen ylitsensä, ja alempana sängyn laiteilla istuivat toiset amoriinit kohottaen ne laskoksille.
Samassa huoneessa, jossa sänky oli, oli myöskin vanha kuperapintainen piironki, kirjailtu sitronapuulla, ja siitä sai Ingrid poimia esille niin paljon valkoisia, tuoksuavia liinavaatteita kuin vaan halutti. Kaappikin oli siellä, täynnä kauniita, väririkkaita silkki- ja musliinipukuja, jotka vaan riippuivat ja odottivat, minkä niistä hänen armosta pukisi ylleen.
Kun hän heräsi aamusilla, oli hänen viereensä asetettu kahvitarjotin, jolla kimalteli vanhaa hopeaa ja vanhaa itä-intialaista porsliinia. Ja joka aamu pureskelivat hänen pienet valkoiset hampaansa hienoa, valkoista vehnäleipää ja ihanaa mantelileivosta. Joka päivä puki hän ylleen ohuen musliinipuvun, kaulassa pitsinen huivi. Tukka sidottiin solmulle niskaan, mutta otsaa ympäröivät kuin seppeleenä ohuet kiertokähärät.
Seinällä ikkunoiden välissä oli hänellä kapealasinen ja leveäkehyksinen peili, jossa hän voi katsella itseään ja nyykäyttää kuvalleen ja kysyä: — Oletko sinä tuossa, sinäkö siinä todellakin olet? Mitenkä olet tullut tänne?
Päivillä, jätettyään soman makuuhuoneensa, oli Ingridin tapana istua hienossa salissa, ommellen korutöitä tahi maalaten silkille, ja väsyttyään siihen, soitteli hän kitaraa ja lauleli pieniä lauluja, sekä puheli vuorineuvoksettaren kanssa, joka opetti hänen puhumaan ranskaa ja jonka huvina oli kasvattaa Ingrid hienoksi naiseksi.
Mutta lumottu linna se oli tämä, jonne hän oli tullut. Siitä hänen oli vaikea päästä. Sen oli hän tuntenut ensi hetkestä ja se johtui hänelle aina uudelleen mieleen.
Ei ainoatakaan ihmistä sinne tullut, eikä ainoatakaan lähtenyt sieltä. Suuressa rakennuksessa asuttiin vain parissa huoneessa. Toisissa ei kukaan käynyt. Ei kukaan mennyt ulos puutarhaan, ei kukaan sitä hoitanut. Pihalla olivat ainoastaan renki ja eräs vanha ukko, joka hakkasi halot. Ja Staava neitsyellä oli ainoastaan kaksi palvelustyttöä, jotka auttoivat häntä kyökissä ja navetassa.
Mutta aina oli pöydällä ruoka hienoa ja aina palveltiin ja puettiin hänen armoaan ja Ingridiä kuin hienoja ja korkea-arvoisia naisia.
Jos ei mikään muu menestynytkään vanhassa kartanossa, niin oli se ainakin paikka, jossa oli hyvä maaperä unelmille. Ja jos ei muita kasvia siellä hoidettukaan, niin oli ainakin Ingrid se, joka hoiteli unelmaruusujansa. Niitä kasvoi hänen ympärilleen aina, kun hänellä oli hiljainen hetki. Silloin tuntui hänestä kuin olisivat nuo unelmien punaiset ruusut muodostaneet katoksen hänen ylitsensä.
Ympäri saarta, siellä missä puut kumartuivat vettä kohti ja ojentelivat pitkät oksansa kahilikkoon asti ja jossa pensaat ja korkeat puut menestyivät, siellä oli polku, jota Ingridin oli tapana kulkea. Oli ihmeellistä hänen katsella puita, joihin oli täyteen piirretty kirjaimia, katsella vanhoja penkkejä ja lepopaikkoja ja kaatumaisillaan olevia huvihuoneita, niin lahonneita, ett'ei hän uskaltanut astua niihin.
Ajatella, että täälläkin on ollut ihmisiä, että täälläkin on ollut eloa ja haaveilua ja rakkautta, ett'ei tämä aina ole ollut lumottu linna!
Täällä alhaalla oli lumous kaikkein voimakkain. Täällä taas nuo hymyilevät kasvot lähenivät häntä. Täällä Ingrid kulki ja kiitti häntä, ylioppilasta siitä, että hän oli antanut Ingridin tulla tänne, jossa hän niin onnellisena eli, jossa häntä rakastettiin ja jossa hän unohti, miten kovia muut olivat hänelle olleet.
Ell'ei hän olisi johtanut kaikkea näin, olisi ollut mahdotonta, että
Ingrid olisi saanut jäädä tänne, aivan mahdotonta.
Ingrid tiesi hyvin, että se oli hän. Näin hurjia eivät olleet ajatuksensa ennen olleet. Ingrid oli aina ajatellut häntä, mutta ei hän milloinkaan ollut tuntenut hänen olevan niin lähellä itseään, että hän olisi ottanut Ingridistä huolehtiakseen.
Ainoa, jota hän ihmetteli, oli, milloinka ylioppilas itse tulisi, sillä tuleva hän oli kerran. Ei ollut mahdollista, ett'ei hän tulisi tänne. Näihin lehtokujiin oli hän jättänyt osan sieluansa.
* * * * *
Kesä kului ja syksykin. Joulu läheni.
— Ingrid neiti — alkoi Staava neitsyt eräänä päivänä melkein salaperäisesti. — Minun mielestäni neidin pitäisi saada tietää, että nuori herra, joka omistaa tämän talon, tulee kotiin jouluksi. Ainakin on se hänellä tapana — lisäsi hän huoaten.
— Eikä hänen armonsa ole maininnut minulle sanaakaan siitä, että hänellä on poika sanoi Ingrid.
Muuten ei se häntä ihmetyttänyt. Hän olisi pikemmin tahtonut vastata, että hän oli tiennyt sen koko ajan.
— Ei ole kukaan hänestä puhunut Ingrid neidille — sanoi Staava neitsyt — sillä hänen armonsa on kieltänyt meitä puhumasta hänestä.
Ja sen enempää ei Staava neitsyt tahtonut puhua.
Ingrid ei myöskään tahtonut enempää kysyä. Nyt häntä pelotti kuulla jotain aivan varmaa. Hän oli jännittänyt toiveensa niin korkealle, että hän pelkäsi itsekin niiden katkeavan. Voisihan totuus olla hyväkin tietää, mutta se voisi olla katkerakin ja tehdä tyhjäksi kaikki hänen ihanat haaveensa.
Mutta tämän jälkeen oli ylioppilas hänen ympärillään öin ja päivin. Hänellä oli tuskin aikaa puhua muitten kanssa. Ingridin täytyi alinomaa olla hänen kanssaan.
Eräänä päivänä huomasi hän, että lumi oli luotu lehtikujasta.
Ingridiä melkein pelotti. Tulisikohan hän nyt?
Seuraavana päivänä istui hänen armonsa ikkunan ääressä aina aamusta asti, ja katseli alas tielle. Ingrid istahti peremmälle huoneeseen. Hän ei rohjennut istua ikkunassa levottomuutensa vuoksi.
— Tietääkö Ingrid, ketä minä odotan tänä päivänä? kysyi vuorineuvoksetar äkkiä.
Tyttö nyykäytti päätään, sillä hän pelkäsi äänensä pettävän, jos puhuisi.
— Onko Staava sanonut sinulle, että minun poikani on omituinen?
Ingrid puisti päätään.
Hän on hyvin omituinen — — hän — — Minä en voi puhua siitä, minä en voi — — Saat nähdä itse. —
Se kuului sydäntä särkevältä. — Se vaikutti Ingridiinkin kamalasti. Mikä teki tässä talossa kaiken niin ihmeelliseksi? Oliko se jotain hirveää, josta hän ei tiennyt? Olivatko poika ja vuorineuvoksetar vihoin? Mikä oli syynä, missä oli vika?
Yhden hetken riehuvan iloisena, toisen epäilysten väristyksissä! Ingridin täytyi vetää esille koko jono näkyjä tunteakseen taas, että se oli hän, joka tulisi.
Eihän hän yhtään voinut sanoa, miksi hän niin varmaan uskoi, että se juuri olisi tämän talon poika. Voihan hän olla kuka tahansa siitä päättäen, mitä Ingrid tiesi. Oi, miten vaikeata oli, ett'ei hän milloinkaan ollut kuullut hänen nimeänsä!
Siitä päivästä tuli pitkä. He istuivat pitkässä äänettömässä odotuksessa iltaan asti.
Silloin tuli renki ajaen jouluhalkoja, ja hevonen seisoi pihalla niin kauvan kuin halkoja purettiin kuormasta.
— Ingrid — sanoi hänen armonsa kiivaasti käskien — juokse alas ja sano Antille, että hän ajaa pois hevosen. Heti, heti!
Tyttö juoksi alas rappusia ja tuli verannalle. Mutta tullessaan sinne, unohti hän huutaa rengille. Aivan kuorman takana näki hän pitkän miehen valkoisessa turkissa, suuri säkki selässä. Hänen ei tarvinnut nähdä, miten mies seisahtui ja niiasi niiaamistaan, tunteakseen häntä.
— Mutta, mutta — Ingrid vei kätensä otsalleen ja hengitti syvään. Voisiko hän milloinkaan saada selville tätä? Oliko hänen armonsa lähettänyt hänet alas tuon miehen tähden? Ja renki, miksi vei hän hevosen pois semmoisella kiireellä? Ja miksi otti hän hatun päästään ja tervehti? Mitä oli heillä tässä talossa tekemistä tuon hullun kanssa?
Silloin selvisi totuus Ingridille, selvisi musertavana ja kamalana, niin että hän olisi tahtonut huutaa. Se ei ollutkaan rakastettu, joka oli vartioinut häntä. Tuo hullu se oli. Ingrid oli saanut jäädä tänne senvuoksi, että oli puhunut hyvää hänestä. Senvuoksi, että äiti tahtoi lopettaa hyvän työn, jonka poika oli aloittanut.
Tuo Kilipukki, se oli nyt nuori herra.
Mutta Ingridin luo ei kukaan tulisi, kukaan ei ollut häntä kulettanut, ei kukaan häntä odottanut! Unelmia ne olivat, haaveiluja, näköhäiriöitä kaikki.
Voi, mitenkä katkeraa tämä oli! Jospa ei hän olisi koskaan odottanut!
Mutta yöllä, Ingridin maatessa uudinsängyssään, kirjavan katoksen
alla, uneksi hän yhä uudelleen näkevänsä ylioppilaan tulevan kotiin.
— Ethän sinä tullutkaan, toinen tuli — sanoi Ingrid silloin. —
Minähän tulin — vastasi ylioppilas. Ja unissa uskoi Ingrid häntä.
VII.
Oli päivä joulun jälkeisellä viikolla. Ingrid istui ikkunan ääressä pienessä salongissa ja ompeli korko-ompelua. Hänen armonsa istui sohvassa sukkaa kutoen, se oli nyt hänellä työnä joka päivä. Oli aivan hiljaista huoneessa.
Nuori Hede oli ollut kotona viikon päivät. Koko sinä aikana ei ollut Ingrid häntä tavannut. Talonpoikana hän eli omassa kodissaankin, nukkui renkituvassa ja söi kyökissä. Ei hän koskaan tullut sisään äitinsä luo.
Ingrid tiesi, että sekä vuorineuvoksetar että Staava neitsyt odottivat häneltä, että hän tekisi jotain Heden hyväksi, että hän ainakin saisi hänet jäämään kotiin. Ja häntä vaivasi se, että hänen nyt oli mahdoton tehdä heidän toivonsa mukaan. Hän oli epätoivoissaan itsestään ja siitä voimattomuudesta, joka hänet oli vallannut, sittenkun hänen toiveensa olivat musertuneet.
Tänä päivänä juuri oli Staava neitsyt tullut sisään ja kertonut, että Hede laittoi matkareppuaan lähtökuntoon. Tällä kertaa ei hän edes viipynyt yhtä kauvan kuin muina jouluina, sanoi hän, moittivasti katsoen Ingridiin.
Ingrid ymmärsi kaiken, mitä he olivat odottaneet häneltä, mutta hän ei voinut mitään. Hän työskenteli edelleen, sanomatta mitään.
Staava neitsyt meni ja hiljaisuus vallitsi taas huoneessa. Ingrid aivan unohti, ett'ei ollutkaan yksin, ja äkkiä valtasi hänet jonkinlainen tainnostila, jolloin kaikki hänen surulliset ajatuksensa muodostuivat mielikuvitelmaksi.
Hän ajatteli vaeltavansa läpi koko suuren asuinrakennuksen. Hän kulki monen salin ja huoneen läpi, hän näki ne edessään, huonekaluissa harmaat liinapäällystät, taulut ja kynttiläkruunut tyllikankaasen verhottuina, lattioilla paksun kerroksen tomua, joka lehahti liikkeelle hänen kulkiessaan. Mutta viimeksi tuli hän huoneeseen, jossa hän ei milloinkaan ennen ollut käynyt, se oli hyvin pieni huone, jossa seinät ja katto olivat mustat. Mutta tarkemmin katsottuna, ei huone ollutkaan mustaksi maalattu, eikä se myöskään ollut mustalla kankaalla verhottu, vaan se oli niin pimeä senvuoksi, että seinillä ja katossa riippui yölepakkoja, toinen toisensa vieressä, koko huone oli ylitä ainoaa yölepakon pesää. Yksi ruutu oli eräästä ikkunasta rikki, niin että voi käsittää, miten eläimiä oli päässyt sisään niin uskomattoman paljon, että ne vaatettivat koko huoneen. Ne riippuivat siellä liikkumattomina talviunessaan, ei yksikään liikahtanut, kun hän astui sisään.
Mutta hänet itsensä valtasi semmoinen kauhu tuon näyn nähdessään, että hän alkoi vapista ja väristä.
Ne olivat kamalia nuo eläimet, joiden hän niin selvään näki siellä riippuvan. Kaikki olivat ne vaipan tavoin kietoneet mustat siipensä ympärilleen, kaikki olivat ne iskeneet yhden pitkän kyntensä seinään ja riippuivat siitä, nukkuen sikeintä unta.
Hän näki sen niin selvään, että hän ihmetteli, tiesikö Staava, että yölepakot olivat vallanneet kokonaisen huoneen.
Ajatuksissaan kulki hän nyt Staava neitsyen luokse ja kysyi häneltä, oliko hän ollut sisällä tuossa huoneessa ja oliko hän nähnyt ne eläimet.
— Tietysti minä olen ne nähnyt — sanoi Staava neitsyt. — Se on heidän huoneensa. Tietänee kai Ingrid neiti, ett'ei tässä maassa löydy ainoatakaan herraskartanoa, jossa ei jätettäisi yhtä huonetta yölepakoille.
— En milloinkaan ennen ole sellaista kuullut — sanoi Ingrid.
— Kun neiti on elänyt mailmassa mukana niin kauvan kuin minä, niin saa hän nähdä, että minä puhun totta — sanoi Staava neitsyt.
En minä ymmärrä, mitenkä voidaan tuonlaista kärsiä — sanoi Ingrid.
— Ei auta muu — sanoi Staava neitsyt nuo yölepakot ovat rouva
Suruttaren lintuja, ja hän on käskenyt meidän ottaa ne vastaan tänne.
Ingrid huomasi, ett'ei Staava neitsyt tahtonut puhua enempää asiasta, ja hän istuutui taas ompelemaan, mutta miettimättä hän ei voinut olla sitä, kuka rouva Surutar mahtoi olla, jolla oli täällä semmoinen valta, että voi pakoittaa Staava neitsyen avaamaan huoneen yölepakoille.
Juuri sitä miettiessään näki hän mustan kuomireen, kahden mustan hevosen vetämänä, ajavan verannan eteen.
Hän näki Staava neitsyen tulevan ulos ja niiaavan syvään. Reestä nousi vanha rouva, yllä suuri, musta samettikappa, jossa olkapäillä oli monta kerrosta kauluksia. Hän oli koukkuselkäinen ja käveli vaivaloisesti. Tuskin jaksoi hän nostaa jalkojaan niinpaljon, että pääsi ylös rappusia.
Ingrid — sanoi nyt vuorineuvoksetar ja katsoi ylös kutimestaan. — Luulen kuulevani rouva Suruttaren tulevan. Taisi hänen kellonsa kilistä. Oletko huomannut, ett'ei hänen hevosillaan ole suuria kulkusia, pienen pieni kello vain, mutta sen kuulee, sen kuulee? Mene nyt alas, Ingrid, ja sano rouva Surutar tervetulleeksi!
Kun Ingrid tuli etehiseen, seisoi rouva Surutar ja puheli Staava neitsyen kanssa verannalla. He eivät huomanneet häntä.
Ingrid näki ihmeekseen, että koukkuselkäisellä rouvalla oli jotain piiloitettuna kaikkien kaulustensa alla, ne näyttivät suruharsoilta. Ne olivat hyvin hyvästi sinne tukitut ja kätketyt. Ingrid sai katsoa tarkasti, ennenkun hän huomasi, että rouva oli sinne koettanut piiloiltaa parin suuria yölepakon siipiä. Yhä uteliaammaksi tuli tyttö, hän koetti päästä näkemään rouva Suruttaren kasvoja, mutta rouva seisoi ja katseli ulos pihalle, niin että se oli mahdotonta. Sen näki Ingrid kuitenkin, että rouvalla, hänen ojentaessaan kättään Staavaa kohti, oli yksi sormi paljoa pitempi muita, ja sen päässä oli pitkä, käyrä kynsi.
— Kaikki on entisellään kartanossa? — sanoi hän.
— Niin on, armollinen rouva Surutar sanoi Staava neitsyt.
— Te ette ole istuttaneet kukkia, ette hoitaneet hedelmäpuita. Te ette ole korjanneet siltaa ettekä kitkeneet ruohoa pois käytäviltä.
Emme, armollinen rouva.
— Kaikki on niinkuin pitääkin — sanoi armollinen rouva. — Ette kai ole rohjenneet etsiä malmisuonta, tahi hakata metsää, kun se alkoi kasvaa pellot umpeen.
— Emme, armollinen rouva.
— Ettekä puhdistaneet kaivoja?
— Emme ole puhdistaneet kaivoja.
— Tämä on hyvä paikka, — sanoi rouva Surutar — täällä minä viihdyn hyvin. Parin vuoden kuluttua voivat minun lintuni asua koko talossa. Te olette hyvin hyviä minun linnuilleni, neitsyt Staava.
Staava niiasi syvään kiitosta kuullessaan.
— Mitenkä muuten voidaan talossa — sanoi rouva Surutar. — Mitenkä olette joulun viettäneet?
— Olemme viettäneet joulun entiseen tapaamme — sanoi Staava. — Päivät päästään istuu hänen armonsa hiljaa paikoillaan ja kutoo sukkaa, hän ajattelee vaan poikaansa, eikä muista, että on pyhät. Joulunaaton annoimme kulua kuin muunkin päivän. Ei lahjoja, eikä kynttilöitä.
Ei kuusta eikä jouluruokaa? Ei kirkkomatkaakaan, armollinen rouva, ei edes kynttilöitäkään ikkunoissa jouluaamuna.
Mitenkäpä muistelisi vuorineuvoksetar Jumalan poikaa, kun ei Jumala tahdo parantaa hänen omaansa — sanoi rouva Surutar.
— Niinhän se lienee?
— Hän on kai kotona taas. Taitaa olla parempikin nyt?
— Ei, parempi hän ei ole. Hän on yhtä arka.
— Onko hän yhä vaan kuin talonpoika, eikö hän tule sisään huoneihin?
— Me emme saa häntä sisään huoneihin, hän pelkää armollista rouvaa, senhän rouva Surutarkin tietää.
— Hän syö kyökissä ja nukkuu renkituvassa?…
— Niin hän vaan tekee.
— Ettekö te yhtään tiedä, mitenkä saisitte hänet paranemaan?
— Emme tiedä mitään, emme ymmärrä mitään.
Rouva Surutar vaikeni silmänräpäykseksi. Kun hän taas puhui, oli hänen äänessään terävä ja kova sointu.
— Kaikki näyttää olevan hyvin hyvästi, Staava neitsyt, mutta sittenkään en ole oikein tyytyväinen teihin.
Samassa hän kääntyi ja katsoi Ingridiä terävästi kasvoihin.
Ingrid väistyi taapäin. Rouva Suruttarella oli pienet kurttuiset kasvot, alapuoli niin kokoonluhistunut, että alaleukaa tuskin huomasi. Hampaansa olivat kuin sahan terät ja paljon karvoja ylähuulessa. Kulmakarvat muodostivat yhden ainoan hiustupsun. Iho oli aivan ruskea.
Ingrid ihmetteli, eikö Staava neitsyt nähnyt, mitä hän näki. Rouva
Surutar ei ollut ihminen. Hän oli vain eläin.
Rouva Surutar aukasi huulensa, niin että hampaat kiiluivat, kun hän näki Ingridin.
— Kun hän tuli tänne, tuo tyttö — sanoi hän Staava neitsyelle — luulitte te, että hän oli tänne sallimuksesta lähetetty. Te näitte hänen silmistään, että hän oli sallimuksen ohjaama, joka pelastaisi Heden. Hän sai hullut tottelemaan. Mitenkä on käynyt?
— Ei siitä ole tullut mitään. Hän ei ole tehnyt mitään.
— Sen minä tiedän, joka olen asiasta huolen pitänyt — sanoi rouva Surutar. Se oli minun ansioni, ett'ette sanoneet hänelle syytä, miksi hän sai jäädä tänne. Jos hän olisi tiennyt tämän, ei hän olisi elänyt noissa ruusunhohtoisissa toiveissa tavata sitä, jota rakasti. Jos ei hänellä olisi ollut noita toiveita, ei hän myöskään olisi tuntenut niin hirveätä pettymystä. Ell'ei pettymys olisi tehnyt häntä niin masentuneeksi, olisi hän ehkä voinut tehdä jotain hullun hyväksi. Mutta nyt ei tyttö ole katsonutkaan häneen. Tyttö vihaa häntä senvuoksi, että hän ei ole se, joka hänen piti olla. Se on minun työtäni, Staava neitsyt, sekin.