Suuren katsomolavan takana, keskellä kohisevaa laumaa, hän pysähtyi.
"Helen?" lausui hän.
Mrs Bellew nosti silmänsä ja katsoi suoraan Georgeen.
Pitkä on avomaantie Roustonin rautatieasemalta Worsted Skeynesiin. George Pendycen mielestä, joka ajoi rattaita, Helen Bellew'n istuessa hänen vieressään, se tuntui kestävän vain hetken — sen ihmeellisen hetken, jolloin taivas on auki ja sen ihanuus näkyy. Muutamat miehet kohtaavat sen näyn vain kerran, muutamat monta kertaa. Se tulee pitkän talven jälkeen, kun kukkivat lehvät riippuvat; se tulee kuivan kesän jälkeen, kun puut käyvät kultaan; ja millä väreillä se on maalattu — onko se härmää ja tulta, viiniä ja purppuraa, tunturikukkien loistoa vaiko syvän, hiljaisen veden tummaa vihreää — sen saattaa näkijä yksin kertoa. Mutta se on varmaa — tämä näky riistää siltä, ken sitä katsoo, kaiken tietoisuuden muusta maailmasta, kaiken tunnon laista ja järjestyksestä, todellisesta menneisyydestä ja todellisesta nykyisyydestä. Tulevaisuus on siinä, tuoksuisena, laulavana, timantinvälkkyisenä, kuin milloin korkeiden töyräiden välistä äkkiä tulee näkyviin kukkiva omenapuun lehvä, joka värähtelee tuulessa, mehiläisten laulua hymisten.
George Pendyce tuijotti tällaiseen näkyyn harmaan tamman selän yli, ja toinen, joka hänen vieressään istui turkiksiinsa käärittynä, kosketti hänen käsivarttaan omallaan. Ja selin heihin istui ratsupoika, pidellen itseään kiinni, tien luistaessa ohi hänen allaan, ja hänellä oli oma näkynsä, sillä hän oli voittanut viisi puntaa ja hänen silmänsä olivat suljetut. Ja harmaalla tammalla oli näky lämpimästä valoisasta tallistaan ja kauroista, joita valui sen seimeen, ja se kiiti kevein kavioin raittia myöten, jolle sivulamput loivat kaksi tanssivaa sädettä, valaisten pyökkirivejä sen kummallakin puolen, missä koillistuuli humisi. Kerran toisensa jälkeen se päristeli tyytyväisenä siitä, että kiidettiin kotia kohti, ja sen sieraimien keveä vaahto pärskyi takana istuvien kasvoilla. Ja he istuivat ääneti, värähdellen toistensa käsivarsien kosketuksesta, heidän poskensa hehkuivat tuulisessa pimeydessä, heidän loistavat silmänsä tuijottivat suoraan eteensä.
Ratsupoika heräsi äkkiä unelmistaan.
"Jos minä omistaisin moisen hevosen kuin mr George ja minulla olisi moinen korea nainen vieressäni kuin mrs Bellew, niin istuisinkohan minä tuolla tavoin, haastamatta sanaakaan?"
MRS PENDYCEN TANSSIAISET
Mrs Pendyce katsoi velvollisuudekseen koota seudun herrasväen tanssiaisiin — rohkea yritys seudussa, missä asujaimien mielet tai pikemminkin heidän jalkansa olivat luodut tanakampia toimituksia varten. Miehet tuottivat hänelle päävaikeuden, sillä todella kansallisesta kankeudesta huolimatta vain harva tyttö ei "rakastanut tanssia".
"Ah, tanssi; minä niin pidän siitä! Oh, poloinen Cecil Tharp!" Ja vähän merkitsevällä pikku hymyllä mrs Pendyce osoitti verevää, rotevaa nuorukaista, joka tanssi hänen tyttärensä kanssa. "Hän polkee Beetä kaiken aikaa ja rutistaa häntä niin, kuin pelkäisi kaatuvansa nenälleen. Oh, kultaseni, mikä tölmäys! Mikä onni, että Bee on niin kiltti ja tanakka. Minusta on hauska nähdä tuota kunnon poikaa. Kas tässä tulevat George ja Helen Bellew. George parkahan ei aivan pääse hänen tasalleen, mutta hän on parempi kuin useimmat herroista. Eikö Helen Bellew olekin suloinen tänä iltana?"
Lady Malden nosti silmälasinsa pidellen niitä kilpikonnankuorisesta varresta.
"Niin, mutta hän on tuollainen nainen, jota ei voi koskaan katsoa näkemättä että hänellä on — on — ruumis. Hän on liian — liian — ymmärrättekö, mitä tarkoitan? Hän on melkein — melkein ranskalaisnainen!"
Mrs Bellew oli sivuuttanut heidät niin läheltä, että hänen merenvihreän pukunsa lieve sipaisi heidän jalkojaan ja siitä hulmahti tuoksu kuin kukkalavasta. Mrs Pendyce nyrpisti nenäänsä.
"Paljon kauniimpi. Hänen vartalonsa on niin viehättävä", sanoi hän.
Lady Malden pohti.
"Hän on vaarallinen nainen. James on aivan yhtä mieltä kanssani."
Mrs Pendyce kohotti kulmakarvojaan. Oli vivahdus ylenkatsetta tässä vähäisessä eleessä.
"Hän on hyvin kaukainen sukulainen minulle", hän virkkoi. "Hänen isänsä oli aivan merkillinen mies. Vanhaa devonshireläistä sukua. Boveyn Cheritonit mainitaan Twisdomissa. Minä pidän siitä, että nuoret huvittelevat."
Pehmeä hymy valaisi hienoja ryppyjä hänen suunsa ympärillä. Hänen lavendelinsinisenmustien samettinauhojen juovittaman silkkiliivinsä alla hänen sydämensä sykki ripeämmin kuin tavallista. Hän ajatteli erästä yötä nuoruudessaan, jolloin hänen vanha leikkitoverinsa, nuori Trefane henkikaartista, tanssi hänen kanssaan melkein koko illan, ja kuinka hän akkunastaan näki auringon nousevan ja itki hiljaa, koska hän oli naimisissa Horace Pendycen kanssa.
"Minua aina säälittää nainen, joka osaa tanssia niinkuin hän. Minua olisi haluttanut kutsua tänne muutamia herroja kaupungista, mutta Horace ei huoli muista kuin täkäläisistä. Se ei ole oikein tyttöjä kohtaan. En ajattele niin paljon heidän tanssiaan kuin heidän puheluaan — aina vain ensi jahtipäivästä, eilisestä ketunajosta ja huomisesta lintumetsästyksestä ja heidän foksterriereistään (vaikka minä hirveästi pidän noista rakkaista koirista) ja sitten siitä uudesta golf-radasta. Se todella vaivaa minua toisinaan." Taaskin mrs Pendyce katseli huoneeseen, huulillaan lempeä hymy, ja kaksi vähäistä ryppyä syntyi hänen otsalleen, hänen vielä tummanruskeiden kulmakarvojensa säännöllisten kaarien väliin. "He eivät näytä pystyvän huvittelemaan. Minusta tuntuu, kuin he eivät oikein välittäisi siitä. He vain odottelevat huomisaamua, päästäkseen ulos tappamaan jotakin. Beekin on semmoinen."
Mrs Pendyce ei liioitellut. Worsted Skeynesin vieraat tänä Rutlandshire-ajojen yönä olivat melkein kaikki seudun väkeä, alkaen Gertrude Winlow'sta, joka kääntelehti arvokkaana kuin keveästi väritetty veistokuva, nuoreen Tharpiin saakka, joka sileine kasvoineen ja vaaleine pyöreine päineen tanssi kuin harjoittelisi esteratsastusta. Eräässä sopessa saattoi nähdä vanhan lordi Quarrymanin, Gaddesdonin herran, puhelemassa Sir James Maldenin ja kirkkoherra Hussell Barterin kanssa.
Mrs Pendyce virkkoi:
"Teidän miehenne ja lordi Quarryman puhelevat salametsästäjistä; minä näen sen heidän eleistään. Minä en voi auttaa, että minulla on hiukan myötätuntoa salametsästäjiä kohtaan."
Lady Malden pudotti silmälasinsa.
"Jamesilla on varsin oikea käsitys heistä", virkkoi hän. "Se on sellainen kavala rikos. Jota kavalampi rikos on, sitä tärkeämpää on estää se. Saattaahan näyttää kovalta rangaista ihmisiä leivän tai nauriin varkaudesta, vaikka niin tietysti täytyy tehdä; mutta minulla ei ole yhtään myötätuntoa salametsästäjiä kohtaan. Niin monet heistä ovat sitä pelkästä urheiluharrastuksesta!"
Mrs Pendyce vastasi:
"Kas nyt kapteeni Maydew tanssii hänen kanssaan. Maydew on hyvä tanssija. Eivätkö heidän askelensa hyvästi soinnu yhteen? Eivätkö he ole onnellisen näköisiä? Minun on niin mieleen, että ihmiset huvittelevat. On niin kauhean paljon tarpeetonta surua ja kärsimystä maailmassa. Minä luulen, että se kaikki todellisuudessa johtuu siitä, että ihmiset eivät tahdo tehdä myönnytyksiä toisilleen."
Lady Malden katseli häntä sivulta suipistaen suutansa; mutta mrs Pendyce, syntyisin Totteridge, hymyili edelleen. Hän oli syntynyt tiedottomaksi naapuriensa arvosteluista.
"Helen Bellew", hän virkkoi, "oli niin viehättävä lapsena. Hänen isoisänsä oli minun äitini serkku. Minkä se tekee hänestä? Ainakin hän on serkkuni Gregory Vigilin serkunlapsi. Gregory on Hampshiren Vigilejä; tunnetteko häntä?"
Lady Malden vastasi:
"Gregory Vigiliako? Häntä, jolla on tuuhea, harmahtava tukka? Olen joutunut tekemisiin hänen kanssaan Y.N.L.P:ssa."
Mutta mrs Pendyce tanssi ajatuksissaan.
"Mikä kelpo mies! Mitä se merkitsee — tuo —?"
Lady Malden loi häneen terävän katseen.
"Yhdistys naisten ja lasten pelastamiseksi, tietenkin. Tietenkin te sen tunnette?"
Mrs Pendyce hymyili edelleen.
"Ah, niin, sehän on sopivaa. Kuinka kaunis vartalo mrs Bellew'lla onkaan? Hän vaikuttaa niin virkistävästi. Minä kadehdin naista, jolla on sellainen vartalo; näyttää kuin ei se koskaan voisi käydä vanhaksi. 'Yhdistys naisten pelastamiseksi.' Gregory harrastaa niin kaikkea sellaista. Mutta hän ei näytä koskaan oikein menestyvän, oletteko huomannut sen? Tässä keväällä hän oli kovin kiintynyt erääseen naiseen. Hän luullakseni joi."
"Niin he tekevät kaikki", sanoi lady Malden; "se on nykyajan meno".
Mrs Pendyce rypisti otsaansa.
"Useimmat Totteridgeistä", hän sanoi, "olivat kovia juomareita. He tärvelivät terveytensä. Tunnetteko Jaspar Bellew'ta?"
"En."
"On niin sääli, että hän juo. Hän tuli tänne kerran päivällisille, ja minä epäilen, että hän mahtoi olla päissään jo tullessaan. Hän saattoi minut pöytään; hänen pienet silmänsä ihan polttivat minua. Hän ajoi rattaansa ojaan kotimatkalla. Tuollaiset jutut leviävät kovasti. Sääli häntä. Hän on niin mieltäkiinnittävä. Horace ei voi häntä sietää."
Valssimusiikki on loppunut. Lady Malden nosti lasit silmilleen. Aivan heidän ohitseen menivät George ja mrs Bellew. He poistuivat kuulumilta, mutta mrs Bellew'n viuhkan leyhkäys oli värähdyttänyt lady Maldenin käherrettyä otsatukkaa ja hänen ylähuulensa haivenia.
"Miks'ei hän ole miehensä luona?" kysyi hän äkkinäisesti.
Mrs Pendyce nosti kulmakarvojaan.
"Kuinka kysytte sellaista, mihinkä hyvin kasvatettu nainen ei vastaa?" näytti hän sanovan, ja puna häivähti hänen poskilleen.
Lady Malden sävähti, mutta niinkuin jokin hänen sisässään tapahtunut räjähdys olisi tunkenut nämä sanat hänen suustaan, hän virkkoi:
"Teidän tarvitsee vain katsahtaa häneen nähdäksenne kuinka vaarallinen hän on."
Mrs Pendycen poskien väri tummeni niin, että hän muistutti punastuvaa tyttöä.
"Jokainen mies", hän sanoi, "rakastuu Helen Bellew'hin. Hän on niin mahdottoman eloisa. Serkkuni Gregory on ollut rakastunut häneen monta vuotta, vaikka hän on hänen holhoojansa tai uskottu miehensä, tai kuinka sitä nyt nimitetään. Se on aivan romanttista. Jos minä olisin mies, niin minä itsekin olisin rakastunut häneen." Puna haihtui, ja hänen poskilleen palasi niiden luontainen — kuihtuneen ruusun — väri.
Taaskin hän oli kuulevinaan nuoren Trefanen äänen: "Oi, Margery, minä rakastan sinua", ja oman puoleksi kuiskatun vastauksensa: "Poika raukka!" Taaskin hän katseli taakseen, elämänsä metsän läpi, missä hän niin kauan oli vaeltanut, ja missä joka puu oli Horace Pendyce.
"Mikä vahinko, ettei voi olla aina nuori!" hän sanoi.
Ulko-ovesta, joka oli selällään pihakentälle päin, näkyi, kuinka täysikuu valoi seudun vaalealla kultaisella loisteella, ja siinä näyttivät setripuitten oksat tummilta, kuin olisi ne mustalla painettu taivaan harmaanvihreälle paperille; kaikki oli viileää, äänetöntä taikamaailmaa siellä ulkona, ja jonkun matkan päästä kuului pöllön huhunta.
Kirkkoherra Hussell Barter oli astumaisillaan ulko-ovesta hengittämään vähän raitista ilmaa, kun hän pysähtyi nähdessään tuuhean pensaan takana puoleksi kätkeytyneen parin. Kylki kyljessä he katselivat kuutamoa, ja hän tunsi heidät mrs Bellew'ksi ja George Pendyceksi. Ennenkuin hän ehti astua eteenpäin tai vetäytyä taaksepäin, hän näki Georgen tavoittavan mrs Bellew'n käsivarsiinsa. Mrs Bellew näytti taivuttavan päätään taaksepäin ja sitten vievän kasvonsa lähelle Georgen kasvoja. Kuunvalo lankesi heihin ja valaisi naisen täyteläistä, valkoista kaulankaarta. Worsted Skeynesin kirkkoherra näki myös, että hänen silmänsä olivat suljetut ja hänen huulensa raollaan.
KIRKKOHERRA HUSSELL BARTERIN VAIKUTUS
Pitkin tupakkahuoneen seiniä riippui nahkapaneelin yläpuolella kuvia ratsumiehistä, joilla oli yllään yöpaidat ja yömyssyt, punaiset takit ja korkeat hatut, ja niiden alla oli sopivia säkeitä. Kaksi paria hirvensarvia varjosti takkaa; ne olivat muistoja mr Pendycen hirvimetsistä, Strathbegallysta, jonka hän nyt oli luovuttanut pois; sieltä hän vanhan kunnon apurinsa Angus Mc Banen myötävaikutuksella oli toimittanut turvaan nämä laakson kuninkaiden kruunut. Niiden välissä oli taulu, mikä kuvasi polvihousuihin pukeutunutta henkilöä, jolla oli pyssy kainalossa ja hymy huulilla, kahden kookkaan hirvikoiran raastaessa kuolevaa uhriaan ja erään naisen lähestyessä ponyn selässä.
Kartanonherra ja Sir James Malden olivat vetäytyneet pois; jäljellejääneet vieraat olivat ryhmittyneet takan ympärille. Gerald Pendyce seisoi sivupöydän ääressä, jossa oli tarjottimella karahvi, laseja ja soodavettä.
"Kuka haluaa pisaran pikarista? Pienen pisaran pikarista? Kirkkoherra, pisara pikarista? George, pisara —"
George pudisti päätään. Hymy oli hänen huulillaan, mutta tällä hymyllä oli etäisyyden leima, kuin se olisi kuulunut toiseen olomuotoon ja eksynyt tämän maailmanmiehen huulille vastoin hänen tahtoaan. Hän näytti koettavan kukistaa sen, vääntää kasvonsa niiden tavalliseen hahmoon, mutta hymy purkautui läpi kuin oudon voiman työntämänä. Se oli saanut hänet, hänen ajatuksensa, hänen tottumuksensa ja hänen vakaumuksensa valtaansa; kaikki hänen moitteettomuutensa oli riisuttu hänen yltään, kuten mieheltä, joka helteisenä ettoneen hetkenä aikoo heittäytyä viileään veteen, suurestikaan välittämättä, miten hän nousee sieltä ylös takaisin.
Ja outoutensa takia, ei tulkitsemansa tunteen vuoksi, tämä hymy kiinnitti joka miehen huomion puoleensa, samoin kuin ihmisjoukossa oudoimmat kasvot vetävät puoleensa kaikkien katseet.
Kirkkoherra Hussell Barter katsoi kulmiaan rypistäen hymyä, ja outoja ajatuksia välähteli hänen päässään.
"Setä Charles, pisara pikarista — ihan pieni pisara pikarista?"
Kenraali Pendyce siveli poskipartaansa.
"Hitusen verran", hän virkkoi, "hitusen verran. Kuulemani mukaan ystävämme Sir Percival aikoo asettua ehdokkaaksi taas."
Mr Barter nousi seisomaan, selkä takkaa vasten.
"Kuulumatonta!" hän sanoi. "Hänelle olisi heti sanottava, ettemme saata hyväksyä häntä."
Geoffrey Winlow vastasi tuolistaan:
"Jos hän asettuu ehdokkaaksi, tulee hän valituksi; ei heillä ole varaa menettää häntä." Ja puhallettuaan verkkaisesti savupilven sikaristaan: "Minun täytyy sanoa, etten minä oikein ymmärrä, mitä se hänen julkiseen elämäänsä kuuluu."
Mr Barter työnsi alahuulensa esiin.
"Paatunut mies", hän sanoi.
"Mutta semmoinen nainen! Mitäpä mies voi tehdä, kun tuo kerran on saanut hänet käsiinsä?"
"Kun minä majailin Halifaxissa", alkoi kenraali Pendyce, "oli hän paikkakunnan kaunotar —"
Uudelleen mr Barter työnsi esiin alahuulensa.
"Älkäämme puhuko hänestä — letukasta!" Sitten äkkiä Georgelle: "Anna meidän kuulla mielipiteesi, sinä George! Uneksitko voitostasi, heh?" Ja hänen äänensävynsä oli erikoinen.
Mutta George nousi.
"Minun on liian uni", hän virkkoi. "Hyvää yötä." Lyhyeen nyökäten hän poistui huoneesta.
Oven edessä oli tumma tammipöytä, täynnä hopeisia kynttilänjalkoja; vain yksi ainoa kynttilä paloi ja loi ohuen kultaisen juovan samettiseen pimeyteen. George sytytti kynttilänsä, ja toinen kultajuova syttyi hänen eteensä; sitä myöten hän alkoi nousta portaita. Hän kantoi kynttiläänsä rintansa tasalla, ja valo loisti sivuille ja hänen valkoiseen paidanrinnukseensa ja hänen kaunismuotoisiin vereviin kasvoihinsa sen yläpuolella. Se loisti myös hänen silmiinsä, jotka olivat harmaat ja hieman verestävät, ikäänkuin niiden pinnan alta intohimot väkivaltaisesti pyrkisivät näkyviin. Portaiden käänteessä hän pysähtyi. Pimeydessä hänen yllään ja allaan lepäsi herraskartano hiljaa; kaikki sen pieni päivän elämä, sen vähäiset äänet, liikkeet, sen tulemiset ja menemiset, itse sen hengitys, näytti vaipuneen uneen. Kaikki sen elämä oli keskittynyt siihen valopiiriin, missä George seisoi kuunnellen. Hänen sydämensä sykintä oli ainoa ääni, siinä vähäisessä äänessä kuului koko tämän avaran talon valtimonlyönti. Hän seisoi kauan, liikkumatonna, kuunnellen sydämensä sykintää, kuin unissakävijä. Sitten kohosi pimeydestä naurun kaiku. George hätkähti. "Kirottu pappi!" hän mutisi ja alkoi taas nousta portaita, mutta nyt hän liikkui määrätietoisesti ja piteli kynttiläänsä korkealla, niin että valo lankesi kauas pimeyteen. Hän meni oman huoneensa ohi ja seisahtui taas. Kynttilän valossa näkyi, kuinka hänen otsalleen syöksyi veri ja sykki hänen ohimosuonissaan; siinä näkyi myös, kuinka hänen huulensa värisivät ja hänen kätensä vapisi. Hän ojensi tämän kätensä ja kosketti ovenripaa, sitten hän taas seisoi hiljaa kuin kuvapatsas ja kuunteli naurua. Hän nosti kynttilän, ja se valaisi joka sopen. Hänen kurkkunsa loksahti kuin hänen olisi ollut vaikea niellä…
Barnard Scrollsissa, lähimmällä asemalla Worsted Skeynesistä, astui seuraavana iltapäivänä nuori mies ensi luokan vaunuun junaan, joka 3.10 lähtee kaupunkiin. Tällä nuorella miehellä oli Newmarket-takki, hienot valkeat hansikkaat ja monokkeli. Hänen kasvonsa olivat verevät, ja hänen kastanjanruskeat viiksensä hyvin harjatut, ja hänen sinisten silmiensä liehittelevä ilme näytti sanovan: "Katsokaa minua — tulkaa, katsokaa minua — voikos olla parempaa hyvinvoinnin kuvaa?" Hänen matkalaukkunsa ja hatturasiansa, parasta nahkaa kumpikin, olivat varustetut nimikirjoituksella: "E. Maydew, 8:s lansieerirykm."
Vaunussa istui nainen, nurkkaan nojautuneena, leukaan saakka turkkiinsa verhottuna, ja kohdatessaan hänen viileän ironisen katseensa pudotti mies monokkelinsa ja ojensi kätensä.
"Ah, mrs Bellew, miten hauskaa tavata teidät niin pian uudelleen.
Oletteko menossa kaupunkiin? Viehättävät tanssiaiset eilen, eikö niin?
Mainio vanha veikko, tuo kartanonherra, ja mrs Pendyce on niin hirveän
miellyttävä nainen."
Mrs Bellew tarttui ojennettuun käteen ja nojautui takaisin nurkkaansa. Hän oli hieman kalpeampi kuin tavallista, mutta se "puki" häntä, eikä kapteeni Maydew mielestään koskaan ollut nähnyt niin viehättävää olentoa.
"Olen saanut viikon loman, jumalankiitos. Hirveän tylsä vuodenaika nyt. Ketunajo on onnellisesti ohi, emmekä me ala ennenkuin ensimmäisenä päivänä."
Hän kääntyi akkunaan. Ulkona päivänpaisteessa vilisivät pensasaidat kullankeltaisina ja ruskeina ohi, junan liitelevien savupilvien saattamina. Nuori Maydew puisteli päätään niiden kauneudelle.
"Maaseutu on vielä varsin sumea", hän sanoi. "On kovin sääli, että te olette lakannut ajometsästyksestä."
Mrs Bellew ei vaivautunut vastaamaan, ja juuri tämä itsevarmuus, maailmaakokeneen naisen viileä levollisuus, hänen tyynet, melkein välinpitämättömät silmänsä lumosivat tämän nuoren miehen. Hän katsahti häneen vallan arkana.
"Otaksun, että tahdotte tulla orjakseni", näyttivät nämä silmät sanovan, "mutta minä en todellakaan voi auttaa teitä".
"Pidittekö Georgen hevosen puolta? Minulle ne olivat tavattoman onnistuneet kilpa-ajot. Minä olen Georgen koulutoveri. Hauska vanha veikko, se George."
Mrs Bellew'n silmien syvyydessä näytti jotakin liikahtavan, mutta nuori Maydew katseli hansikkaitaan. Häntä suretti vaunun ovenrivan niihin jättämä tahra.
"Te kai tunnette hyvin hänet, veikko Georgen?"
"Varsin hyvin."
"Kun muutamilla ihmisillä on menestystä, käyvät he niin merkillisen salaperäisiksi. Pidättekö kilpa-ajoista, mrs Bellew?"
"Intohimoisesti."
"Niin minäkin." Ja hänen silmänsä jatkoivat: "Miten viehättävää olla samaa mieltä kuin te", sillä aivan kuin hypnotisoituina eivät ne voineet riistäytyä irti näistä kalpeista kasvoista, täyteläisistä huulista ja heikosti hymyilevistä silmistä korkean valkean turkinkauluksen yläpuolella.
Pääteasemalla hänen palvelustarjouksensa torjuttiin, ja jokseenkin nolona, hattu kädessä, hän jäi katselemaan, kuinka mrs Bellew meni menojaan. Mutta jo ajurissa hänen kasvoilleen palasi niiden entinen ilme, ja hänen silmänsä näyttivät sanovan pikku kuvastimelle: "Katsokaa minua — tulkaa, katsokaa minua — voiko olla parempaa hyvinvoinnin kuvaa?"
SUNNUNTAI WORSTED SKEYNESISSÄ
Valkoisessa aamupäivähuoneessa, joka samalla oli hänen budoaarinsa, istui mrs Pendyce, helmassaan avattu kirje. Hänen oli tapana sunnuntaiaamuisin istua täällä tuntikausi, ennenkuin hän meni viereiseen huoneeseen pannaksensa hatun päähänsä kirkkoon menoa varten. Hänen ilonsa oli tämän tunnin ajan istua askartelematta mitään akkunan ääressä, joka oli avoin, jos sää sen salli, ja katsella kotitarhaa ja kyläkirkon matalaa tornia, joka kohosi jalavaryhmien keskeltä. Ei ole tiettyä, mitä hän ajatteli näinä tunteina, lukuunottamatta niitä lukemattomia edellisiä sunnuntaiaamuja, jolloin hän oli istunut siinä, kädet helmassa, odottaen kartanonherran kehoitusta lähteä liikkeelle, jonka tämä antoi astuessaan klo 10.45 huoneeseen ja sanoessaan: "Nyt, rakas ystävä, sinä myöhästyt!" Hän oli istunut siinä, kunnes hänen kerran tummanruskea tukkansa oli vaihtunut harmaaksi; hän oli edelleen istuva siinä, kunnes se oli valkea. Kerran oli tuleva päivä, jolloin hän ei enää istunut siinä, mutta luultavasti oli mr Pendyce, vielä hyvin säilyneenä, joka tapauksessa astuva sisään ja sanova: "Nyt, rakas ystävä, sinä myöhästyt", ja sitten vasta huomaava hairahduksensa.
Mutta tämä oli sellaista, mitä saattoi odottaa eikä mitään tavatonta, samoin tapahtui sadoissa herraskartanoissa yltympäri "kolmen kuningaskunnan", missä odottaen hiustensa vaihtuvan valkeiksi istuivat naiset, jotka kauan ennen olivat jonkun hienon kirkon alttarilla luopuneet kuvitelmistaan ja kaikista muutoksista ja mahdollisuuksista tässä katoavassa elämässään.
Tuolin ympärillä makasivat "rakkaat koirat" — niidenkin tapa oli se, ja silloin tällöin skyeterrieri (joka oli käymässä kovin vanhaksi) ojensi pitkän kielensä ja nuoli hänen pientä teräväkärkistä kenkäänsä. Sillä mrs Pendyce oli ollut kaunis nainen, ja hänen jalkansa olivat yhtä pienet kuin ennenkin.
Hoikkajalkaisella pöydällä hänen vieressään oli posliinikulho täynnä kuivuneita ruusunlehtiä, ja niiden päälle oli pirskoitettu jotakin nestettä, jolla oli orjanruusun tuoksu, tapa, jonka hän oli oppinut äidiltään Totteridgein kotikartanossa Warwickshiressa, mikä kauan sitten oli myyty mr Abraham Brigtmanille. Mrs Pendyce, joka oli syntynyt 1840, piti imelistä hajuvesistä eikä kammonut käyttää niitä.
Jälkikesän aurinko oli lempeä ja kirkas, ja mietiskelevät, lauhkeat ja kirkkaat olivat mrs Pendycen silmät, jotka oli kiinnitetty hänen helmassaan olevaan kirjeeseen. Hän käänsi sen ja alkoi lukea sitä uudelleen. Ryppy käväisi hänen otsallaan. Usein ei Horace Pendycen hyvää tarkoittavan ja tarkan sensuurin läpi hänen käsiinsä tullut kirjettä, joka olisi vaatinut hänen ratkaisuaan tai sisältänyt vastuunalaisuutta. Moni seikka oli hänen huolenpitonsa alainen, mutta niillä tavallaan ei ollut mitään yhteyttä ulkomaailman kanssa.
Näin kuului kirje:
Y.N.L.P., Hanover Square, 1 p, marrask. 1891.
Rakas Margery!
Minun täytyy tavata sinua ja puhella kanssasi eräästä seikasta, joten pistäydyn siellä sunnuntai-iltapäivänä. Menee useampia junia. Mikä soppi tahansa kelpaa minulle yömajaksi, jos talonne on täynnä, kuten se tähän vuodenaikaan mahtanee olla. Lähemmin ajatellen tahdon nyt jo mainita, minkä johdosta haluan tavata sinua. Tietenkin sinulle on tunnettua, että Helen Bellew'n isän kuoleman jälkeen minä olen hänen ainoa holhoojansa. Hänen nykyinen asemansa on jokaiselle naiselle sietämätön, ja minä olen vakavasti päättänyt, että siitä pitää tehtämän loppu. Tuo mies Bellew ei ansaitse mitään hienotunteisuutta. Minä en voi kirjoittaa hänestä kuohahtamatta, minkä vuoksi en kirjoita hänestä ollenkaan. Heidän pesäerostaan on nyt kaksi vuotta, ja siihen oli minun mielestäni mies kokonaan syypää. Laki on pitänyt Heleniä armottomassa ja avuttomassa asemassa kaiken tämän ajan; mutta nyt me jumalankiitos voimme luullakseni ryhtyä ajamaan avioeroa. Sinä tunnet minut kyllin hyvin käsittääksesi, mitä minä olen läpikäynyt, ennenkuin olen tullut tähän tulokseen. Taivas tietää, että jos voisin löytää jonkun toisen keinon, millä hänen tulevaisuutensa saatettaisiin turvata, minä valitsisin sen mieluummin kuin tämän, joka on minulle mitä vastenmielisin, mutta minä en sitä voi. Sinä olet ainoa nainen, jolla minä voin uskoa olevan harrastusta häntä kohtaan, ja minun täytyy tavata Bellew'ta. Älä vaivaa lihavaa ja moitteetonta Bensonia ynnä hänen kallisarvoisia hevosiaan minun tuloni johdosta; minä aion tulla käyden ja itse kantaa hammasharjani.
Sinun harras serkkusi Gregory Vigil.
Mrs Pendyce hymyili. Hän ei huomannut mitään pilaa, mutta hän käsitti viime lauseen sanamuodosta, että Gregory oli lausunut sellaisen ja hän halusi ottaa sen ystävällisesti vastaan; täten hymyillen ja otsaansa rypistäen hän mietiskeli kirjeen yli kumartuneena. Hänen ajatuksensa harhailivat. Viimeinen häväistysjuttu — lady Rose Bethanyn avioero — oli järkyttänyt koko kreivikuntaa, ja vieläkin täytyi olla varovainen sanoissaan. Horacelle ei olisi mieleen ajatus uudesta avioerojutusta, joka vielä siksi läheisesti koskisi Worsted Skeynesiä. Helenin lähtiessä torstaina hän oli sanonut:
"En pahoittele hänen lähtöään. Hänen asemansa on kiero. Ihmiset eivät pidä siitä. Maldenit olivat aivan —"
Ja mrs Pendyce muisti hehkuvin sydämin mitä oli huudahtanut:
"Ellen Malden on niin auttamattoman porvarillinen!"
Eikä edes mr Pendycen paheksuva ilme ollut hävittänyt tämän purkauksen tuottamaa mielihyvää.
Horace parka! Lapset tulivat isäänsä, Georgea lukuunottamatta, joka muistutti enoansa Hubertia. Se rakas poika oli palannut klubiinsa perjantaina — päivää jälkeen kuin Helen ja muut olivat menneet. Mrs Pendyce olisi toivonut hänen jäävän. Hän olisi toivonut — kurttu hänen kulmillaan syveni. Liian paljo Lontoon elämä oli Georgelle pahaksi! Liian paljon —. Mielikuvituksessaan hän kiiti Lontooseen, missä hän nykyään oleskeli vain kolme viikkoa kesä- ja heinäkuussa tyttöjen takia, juuri kun hänen puutarhansa oli parhaimmillaan ja jolloin kaikki tosiaan oli sellaista hurinaa, ettei hän koskaan tiennyt, nukkuiko vai oliko valveilla. Se ei ollut Lontoon näköistä ensinkään — ei sen Lontoon näköistä, jonka kevätpilvien tai aikaisen talven lyhdynvalon alla kaikki kulkijat näyttivät niin mielenkiintoisilta, kuin he eläisivät kaikenmoisia outoja ja jännittäviä vaiheita, outoja ja jännittäviä huveja, kaikenmoisten vaarojen alaisina, joskus nälkäisinä, kodittominakin — niin mieltä lumoavina, niin erilaisina —
"Nyt, rakas ystävä, sinä myöhästyt!"
Parhaillaan vaihtaen urheilunuttua mustaan takkiin astui mr Pendyce huoneen läpi lintukoira Johnin saattamana. Hän kääntyi ovella, ja lintukoira John kääntyi myös.
"Minä toivon hartaasti, että Barter rajoittuu lyhyeen tänä aamuna. Minun pitää puhua Fox-vanhukselle tuosta uudesta silpunleikkauskoneesta."
Emäntänsä ympärillä lepäävät kolme koiraa kohottivat päätään; vanha skyeterrieri päästi hiljaisen murinan. Mrs Pendyce kumartui sivelemään sen kuonoa.
"Roy, Roy, kuinka saatat noin, rakas?"
Mr Pendyce sanoi:
"Tuo vanha koira on kohta menettänyt kaikki hampaansa; meidän on kai tehtävä loppu siitä."
Hänen vaimoonsa se näytti koskevan.
"Oi ei, Horace — ei, ei!"
Kartanonherra rykäisi.
"Meidän täytyy ajatella koiraa!" hän sanoi.
Mrs Pendyce nousi ja seurasi miestään huoneesta hermostuneesti rutistaen kirjeen kokoon.
Kapea polku johti pihakentän poikki kirkkoa kohti, ja sitä myöten oli nyt koko talon väki liikkumassa. Sulkahattuiset palvelustytöt kiiruhtivat ryhmissä, kaksin ja kolmisin; hovimestari seurasi verkkaisesti itsekseen. Palvelija ja ratsupoika saapuivat sitten, jättäen jälkeensä ilmaan pomadan tuoksua. Senjälkeen kenraali Pendyce, päässään korkea litteäkupuinen huopahattu, kädessä espanjanruoko ja rukouskirja; hän käveli Been ja Norah'n välissä, joilla myös oli rukouskirjat ja foksterrieri kummallakin sivullaan. Viimeksi kartanonherra, päässä korkea hattu, kuusi tai seitsemän askelta vaimonsa edellä, jolla oli pieni samettipäähine.
Naakat olivat lopettaneet kaartelunsa ja vaakkumisensa; vain "viiden minuutin kellojen" katkonainen kaiuton helinä rikkoi sunnuntaihiljaisuuden. Vanha hevonen, jota ei vielä ollut otettu pois syötöltä, seisoi liikkumatonna, lepuuttaen toista takajalkaansa, pää polkua kohti kääntyneenä. Hautausmaan veräjän sisäpuolella kirkkoherra, tanakkana ja tukevana, matala hattu vinosti kaljulla otsallaan, puhutteli vanhaa kuuroa torpparia. Hän kohautti hattuaan ja nyökkäsi naisille; sitten hän lopettamatta lausettaan hävisi sakaristoon. Urkujen ääressä mrs Barter puuhaili rekisterin kanssa ollakseen valmiina soittamaan miehensä kirkkoon, ja hänen puolittain loistavat, puolittain pelokkaat silmänsä olivat kiinteästi tähdätyt sakariston oveen.
Kartanonherra ja mrs Pendyce tulivat, nyt melkein rinnakkain, käytävää pitkin ja istuutuivat tyttäriensä ja kenraalin viereen ensimmäiseen penkkiin vasemmalla. Se oli korkea ja täytetty. He polvistuivat korkeille punaisille jakkaroille. Mrs Pendyce pysyi niin yli minuutin ajan vaipuneena ajatuksiin; mr Pendyce nousi aikaisemmin ja, katsellen alaspäin, potkaisi jakkaraa, joka oli asetettu liian lähelle istuinta. Kiinnittäen lasit nenälleen hän tutkisteli vanhaa kulunutta raamattua; sitten hän nousi, meni kuoripulpetille ja alkoi ottaa selvää päivän tekstistä. Kello lakkasi soimasta; kuului sihisevä, suriseva ääni; mrs Barter oli alkanut soittaa ja kirkkoherra oli astunut sisään valkoiseen messukaapuun pukeutuneena. Selin häneen haki mr Pendyce edelleenkin tekstiä. Jumalanpalvelus alkoi.
Tavallisesta lasiakkunasta korkealla kirkon oikeanpuoleisessa siivessä loi aurinko säteen suoraan Pendycein penkkiin. Viimein se viivähti mrs Barterin kasvoilla, valaisten hänen pehmeät, ryppyiset, pelokkaasti punastuneet poskensa, hänen otsansa uurteet ja hänen loistavat silmänsä, jotka jännittyneinä ja arkoina vaelsivat hänen miehestään nuotteihin ja takaisin. Jokainen kurttu ja kulmienrypistys kirkkoherran kasvoilla sai soiton värähtämään, kuin olisi kouristus käynyt soittajan sielussa. Pendycein penkissä molemmat tytöt veisasivat äänekkäästi ja varsin tunteikkaasti. Mr Pendyce veisasi myöskin ja pari kertaa hän hämmästellen silmäsi veljeänsä kuin ei tämä aikaansaisi kyllin kovaa ääntä. Mrs Pendyce ei veisannut, mutta hänen huulensa liikkuivat ja hän seurasi katseellaan lukemattomia tomuhiukkasia, jotka tanssivat pitkässä viistossa auringonsäteessä. Sen kultainen keila väistyi verkkaan pois hänen luotaan ja hävisi sitten kuin loihdun ajamana. Mrs Pendyce antoi katseensa vaipua. Jotakin oli auringonsäteen keralla karannut hänen sielustaan; hänen huulensa eivät enää liikkuneet.
Kartanonherra veisasi äänekkäästi pari säveltä, lausui puheäänellä kolme, veisasi taas kaksi, virsi loppui. Hän nousi paikaltaan, laski kätensä pulpetin reunoille, kumartui eteenpäin ja alkoi lukea tekstiä. Hän luki kertomusta Abrahamista ja Lootista, ja heidän karjastaan ja lammaslaumastaan ja siitä, kuinka he eivät voineet asua yhdessä, ja lukiessaan hän kuin oman äänensä lumoamana ajatteli:
"Tämän tekstin minä luen hyvin, minä Horace Pendyce. Minä olen Horace
Pendyce — Horace Pendyce. Amen, Horace Pendyce!"
Ja ensimmäisestä vasemmanpuoleisesta penkistä mrs Pendyce kiinnitti silmänsä häneen, sillä se oli hänen tapansa, ja ajatteli, kuinka hän kevään taasen tultua menisi kaupunkiin, yksin, ja asuisi Greenin hotellissa, missä hän aina oli asunut isänsä kanssa tyttönä ollessaan. George oli luvannut pitää huolta hänestä ja tehdä hänen kanssaan kierroksen teattereissa. Ja unohtaen, että oli ajatellut näin joka syksy viimeisen kymmenen vuoden kuluessa hän hymyili lempeästi ja nyökkäsi. Mr Pendyce lausui:
"Ja minä tahdon tehdä siemenesi runsaaksi kuin tomun maan päällä; niin että jos joku voi laskea tomun maan päällä, silloin voidaan laskea sinunkin siemenesi. Nouse, käy maan läpi pitkin sen pituutta ja leveyttä; sillä minä tahdon antaa sen sinulle. Silloin Abraham siirsi telttansa ja asettui Mamren tammistoon, joka on Hebronissa, ja rakensi sinne alttarin Herralle. Tähän päättyy ensimmäinen teksti."
Aurinko, joka nyt oli saavuttanut toisen akkunan, loi taas kultaisen juovan kirkon läpi; taaskin lukemattomat tomuhiukkaset tanssivat ja jumalanpalvelus jatkui.
Syntyi hiljaisuus. Lintukoira John, joka makasi tantereella kirkon ulkopuolella, työnsi pitkän mustan kuononsa kirkkotarhan veräjän alitse; foksterrierit, jotka kärsivällisesti istuivat ruohostossa, teroittivat korviaan. Yksitoikkoisesti puhuva ääni rikkoi hiljaisuuden. Lintukoira John huokasi, foksterrierien korvat painuivat, ne makasivat raskaasti toisiaan vasten. Kirkkoherra oli ruvennut saarnaamaan. Hän saarnasi hedelmällisyydestä, ja heti alkoi kuusi hänen lastaan levottomasti liikahdella oikeanpuoleisessa penkissä. Mrs Barter, joka istui sivuittain ja vailla selkänojaa, tuijotti jäykästi miehensä selkään; hämmennyksen ryppy näkyi hänen kulmillaan. Aika-ajoin hän liikahteli kuin koskisi hänen selkäänsä. Kirkkoherra valvoi silmillään seurakuntaansa, jottei vain kukaan heistä vaipuisi uneen. Hän puhui kauaskaikuvalla äänellä.
Jumala — hän sanoi — toivoi ihmisten olevan hedelmällisiä, tarkoitti heidät olemaan hedelmällisiä, käski heidän olla hedelmällisiä. Jumala — hän sanoi — loi ihmiset ja loi maan; Hän loi ihmisen olemaan hedelmällisen maan päällä; Hän ei luonut ihmistä kysymään eikä vastaamaan eikä väittelemään. Hän loi hänet olemaan hedelmällinen ja omistamaan maan. Kuten he olivat kuulleet tämänaamuisessa kauniissa tekstissä, oli Jumala säätänyt rajat, avioliiton rajat, joiden piirissä ihmisen tuli lisääntyä; näiden rajojen piirissä oli hänen velvollisuutensa lisääntyä ja lisääntyä ylenpalttisesti, kuten Aabrahamkin lisääntyi. Nykypäivinä on vaaroja, loukkuja ja ansoja monta; nykypäivinä ihmiset kaikkialla ja avoimesti, häpeämättä, saarnasivat häpeällisiä oppeja. Olkoot he varuillaan. Hänen pyhä velvollisuutensa on sulkea pois sellaiset ihmiset sen seurakunnan piiristä, jonka Jumala on hänen huomaansa uskonut. Heidän suurimman runoilijansa sanaa käyttäen: "Tällaiset ihmiset ovat vaarallisia", — vaarallisia kristinuskolle, vaarallisia maalle ja kansalliselle elämälle. Heitä ei ole maailmaan pantu noudattamaan synnillistä taipumustaan, tottelemaan kuolevaista järkeään. Jumala vaatii uhreja ihmisiltä. Isänmaanrakkaus vaatii uhreja ihmisiltä, se vaatii heitä hillitsemään taipumuksensa ja halunsa. Se vaatii heiltä heidän ensimmäisenä velvollisuutenaan miehinä ja kristittyinä, että he ovat hedelmällisiä ja lisääntyvät, voidakseen viljellä tämän hedelmällisen maan, mutta ei itsekkäästi, ei vain heitä itseään varten. Se vaatii heitä lisääntymään, jotta he ynnä heidän lapsensa voisivat lyödä kuningattarensa ja maansa viholliset ja pitää korkealla Englannin nimeä kaikissa taisteluissa kaikkia vastaan, jotka röyhkeästi yrittävät raastaa sen lipun tomuun.
Kartanonherra avasi silmänsä ja katsoi kelloaan. Pannen kätensä ristiin hän rykäisi, sillä hän ajatteli silpunleikkuukonetta. Hänen vieressään hymyili mrs Pendyce kuin unessa, katse tähdättynä alttariin. Hän ajatteli: "Millwordilla, Bond Streetillä, on tavallisesti viehättäviä pitsejä. Kenties minä keväällä voisin — — Tai myös Goblinilla, heidän point de Venise —"
Neljä penkkiriviä heidän takanaan istui iäkäs mökkiläisvaimo suorana kuin tyttö, uurtuneilla vanhoilla kasvoillaan haltioitunut ilme. Hän ei koskaan liikahtanut, hänen silmänsä näyttivät juovan kirkkoherran jokaisen huulien liikkeen, hänen koko olentonsa näytti riippuvan hänen sanoissaan. Tosin hänen himmeät silmänsä näkivät vain sumua, eivätkä hänen poloiset kuurot korvansa voineet kuulla sanaakaan, mutta hän istui sopessaan tapansa mukaan eikä ajatellut mitään. Ja kenties oli parempi niin, sillä hän oli lähellä loppuaan.
Auringon lämmittämässä ruohikossa kirkkotarhan ulkopuolella makasivat foksterrierit toinen toistaan vasten, muka muristen, ja niiden pienet kirkkaat silmät tähystivät kirkon ovea, ja lintukoira Johnin läähättävät sieraimet olivat yhä uutterassa työssä veräjän alla.
GREGORY VIGIL EHDOTTELEE
Kello kolmen tienoissa samana iltapäivänä hintelä mies käveli Worsted Skeynesin lehtokujaa myöten; toisessa kädessään hänellä oli hattunsa, toisessa pieni ruskea laukku. Hän pysähtyi silloin tällöin ja veti syvään henkeä, levittäen suoran nenänsä sieraimia. Hänellä oli jalomuotoinen pää, jonka ohimoilla oli harmahtavia hiuksia. Hänen vaatteensa olivat väljät, hänen askelensa ripeät. Seistessään keskellä tietä, vetäen syviä henkäyksiä, kosteat siniset silmät pilviin tähdättyinä, hän kiinnitti puoleensa kultarintakertun huomion; se hypähti rhododendronpensaasta häntä katsomaan ja alkoi hänen ohi mentyään viheltää. Gregory Vigil kääntyi ja puristi humoristisia huuliaan, ja lukuunottamatta sitä, että häneltä täydellisesti puuttui kaikki pyylevyys, hän jossakin määrin muistutti tätä lintua, jota pidetään erikoisen englantilaisena.
Hän kysyi mrs Pendyceä korkealla, sulavalla äänellä, joka oli hyvin miellyttävä kuulla, ja hänet saatettiin heti valkeaan aamupäivähuoneeseen.
Mrs Pendyce tervehti häntä sydämellisesti. — Hänellä oli voimakas sukulaistunne, kuten usein naisilla, jotka ovat saaneet tottua miestensä huulilta kuulemaan puheenpartta "Vai niin! Sinun sukuasi!"
"Ymmärräthän, Grig", sanoi hän serkun istuuduttua, "kirjeesi oli varsin hermostuttava. Hänen pesäeronsa kapteeni Bellew'sta on aiheuttanut paljon puhetta täällä. Niin, tiedänhän minä, että se on varsin tavallista sellainen, mutta Horace on niin —! Kaikki kartanonomistajat ja papit ja kansa ovat aivan samaa maata täällä. Tietysti minä olen suuresti mieltynyt häneen, hänhän on niin viehättävän näköinen; mutta, Gregory, hänen miehensä ei todellakaan ole minulle vastenmielinen. Hän on hurjapää — mutta sehän on pikemminkin virkistävää; ja tiedäthän, että minun mielestäni Helen on vähän hänen kaltaisensa siinä suhteessa."
Veri syöksyi Gregory Vigilin otsalle, hän pyyhkäisi tukkaansa ja sanoi:
"Hänen kaltaisensa? Sen miehen kaltainen? Voiko ruusu olla artisokan kaltainen?"
Mrs Pendyce jatkoi:
"Minusta oli äärettömän hauskaa, kun hän oli täällä. Se oli ensi kerta sen jälkeen, kun hän poistui The Firsistä. Miten kauan siitä on? Kaksi vuottako? Mutta, tiedätkö, Grig, Maldenit joutuivat aivan pois tasapainosta hänen tähtensä. Luuletko, että avioero tosiaan on välttämätön?"
Gregory Vigil vastasi: "Pelkään, että on."
Mrs Pendyce vastasi levollisesti serkkunsa katseeseen; enintään hän vain kohotti kulmiaan hiukan tavallista enemmän; mutta ikäänkuin salaisen levottomuuden vaikutuksesta hän alkoi punoa ja puristaa sormiaan. Hän oli näkevinään edessään Georgen ja mrs Bellew'n vieri vieressä. Se oli epämääräistä äidintunnetta, vaistomaista pelkoa. Hän pysäytti sormensa, antoi katseensa vaipua ja virkkoi:
"Tietysti, rakas Grig, jos minä voin auttaa sinua jollain tavoin — Horacelle on niin vastenmielistä kaikki, mikä on sanomalehtien kanssa tekemisissä."
Gregory Vigil vetäisi henkeä.
"Sanomalehdet!" hän virkkoi. "Kuinka se on inhoittavaa! Ajatella, että meidän sivistyksemme sallii naisia heitettävän koirain eteen! Ymmärräthän, Margery, minä ajattelen häntä. Tässä asiassa minä en pysty ottamaan huomioon mitään muuta."
Mrs Pendyce mutisi: "Tietysti, rakas Grig, minä täysin ymmärrän."
"Hänen asemansa on sietämätön; kenenkään naisen ei pitäisi joutua sellaiseen elämään, kaikkien parjauksen alaiseksi."
"Mutta, rakas Grig, en minä luule hänen välittävän siitä; minusta hän oli niin erinomaisen virkeällä mielellä."
Gregory sohaisi kädellään tukkaansa.
"Kukaan ei ymmärrä häntä", hän virkkoi. "Hän on niin uljas."
Mrs Pendyce vilkaisi häneen, ja vähäinen ironinen hymy häivähti hänen kasvoillaan.
"Kukaan ei voi katsella häntä näkemättä, että hän on uljas. Mutta,
Grig, kenties sinä et täysin ymmärrä häntä myöskään!"
Gregory Vigil raapaisi korvallistaan.
"Minun täytyy avata akkuna hetkeksi", hän virkkoi.
Taas mrs Pendycen sormet alkoivat vääntyä ja taas hän pysähdytti ne.
"Meitä oli oikein suuri seura täällä viime viikolla, ja nyt täällä on vain Charles. Georgekin on mennyt pois; hän tulee olemaan pahoillaan, kun ei tavannut sinua!"
Gregory ei kääntynyt eikä vastannut, ja mrs Pendycen kasvoille tuli taas tarkka katse.
"Oli niin hauskaa sille rakkaalle pojalle voittaa kilpa-ajoissa! Minä pelkään, että hän lyö hieman vetoa! On niin rauhoittavaa, että Horace ei tiedä siitä."
Vieläkään ei Gregory puhunut.
Mrs Pendycen kasvoilta hävisi pelokas katse, ja niihin ilmestyi jonkinmoinen hiljainen ihailu.
"Rakas Grig", hän virkkoi, "miten sinä hoidat tukkasi. Se on niin kaunista ja pitkää ja aaltoilevaa!"
Gregory kääntyi punastuen.
"Olen aikonut leikkauttaa sen jo aikoja sitten. Tarkoitatko todellakin, Margery, ettei miehesi saata ymmärtää, minkälaiseen asemaan Helen on joutunut?"
Mrs Pendycen katse kiintyi hänen helmaansa.
"Näethän, Grig", hän alkoi, "hän oleskeli täällä aika paljon, ennenkuin hän lähti The Firsistä, ja sittenhän hän on sukua minulle — vaikkakin varsin kaukaista. Eihän voi koskaan tietää, mitä tuollaisissa kauheissa jutuissa voi sattua. Horace tulee varmasti sanomaan, että hänen pitää palata miehensä luo tai että, jos se on mahdotonta, hänen pitää ajatella yhteiskuntaa. Lady Rose Bethanyn tapaus on järkyttänyt kaikkia, ja Horace on hermostunut. En tiedä mistä se johtuu, mutta ihmiset täällä ovat kovasti sitä vastaan, että naiset asettuvat omille jaloilleen. Sinun pitäisi kuulla mr Barteria ja Sir James Maldenia ja monia muita; hassua on, että naiset ovat heidän puolellaan. Tietysti se on kummallista minusta, kun niin monet Totteridget menivät tiehensä tai tekivät jotain hassua. Minä en voi olla tuntematta myötätuntoa heitä kohtaan, mutta minun täytyy ajatella — —. Et voi uskoa, kuinka täällä maalla juorutaan ihmisten teoista, ennenkuin he ovat niitä tehneetkään! Ei ole muuta puheenaihetta kuin ne ja metsästys!"
Gregory Vigil tarttui päähänsä.
"Hyvä, jos tämä esittää ritariston nykyistä kehityskantaa, niin minä kiitän Jumalaa, etten ole aatelismies!"
Mrs Pendycen silmät sävähtivät.
"Ah!" hän virkkoi, "sitä minä olen niin usein ajatellut".
Gregory rikkoi hiljaisuuden.
"Minä en mahda mitään maaseudun tavoille. Minun velvollisuuteni on selvä. Kukaan muu ei voi pitää hänestä huolta."
Mrs Pendyce huokasi ja virkkoi nousten tuolistaan: "No niin, rakas
Grig, mennään nyt saamaan vähän teetä."
Worsted Skeynesissä tarjottiin tee sunnuntaisin hallissa, ja kirkkoherra vaimoineen oli tavallisesti mukana. Nuori Cecil Tharp oli tullut käyden, koirineen, jonka saattoi kuulla ynisevän hiljaa oven ulkopuolella. Jalat ristissä ja sormenpäät vastakkain painettuina nojautui kenraali Pendyce taaksepäin tuolissaan ja tuijotti seinään. Kartanonherra piteli kädessään uusinta linnunmunaansa, näytellen sen pilkkuja kirkkoherralle.
Nurkassa urkuharmonin takana, jota ei koskaan soitettu, Norah jutteli kylän hokkeyklubista mrs Barterin kanssa, joka istui katse mieheensä kiinnitettynä. Toisella puolen takkaa Bee ja nuori Tharp, joiden tuolit näyttivät olevan varsin lähellä toisiaan, puhelivat hevosistaan matalalla äänellä, luoden arkoja silmäyksiä toisiinsa. Hämärä laskeutui, halot rätisivät, ja silloin tällöin keskeytti kodikkaan puheensorinan lyhyt unelias äänettömyys, täynnä sulaa lämpöä ja hyvinvointia, kuten lintukoira Johnin äänettömyys sen nukkuessa isäntänsä jalkaa vasten.
"Niin", virkkoi Gregory hiljaa, "minun täytyy mennä puhuttelemaan tuota miestä".
"Onko tosiaankin välttämätöntä, Grig, ensinkään puhutella häntä?
Tarkoitan — jos olet tehnyt päätöksesi —"
Gregory sohaisi kädellään tukkaansa.
"Se on vain kohtuullista, luullakseni!" — Ja mennen hallin poikki hän poistui niin hiljaa, ettei kukaan muu kuin mrs Pendyce todennut hänen poistuneen.
Puoli tuntia myöhemmin olivat mr Pendyce ja hänen tyttärensä Bee kotimatkalla aseman luona, kylän ja Worsted Skeynesin välisellä tiellä, oltuaan sunnuntaikäynnillään vanhan hovimestarinsa Bigsonin luona. Kartanonherra puheli parhaillaan.
"Hän riutuu pois — vanha kunnon Bigson riutuu pois. Minä en voi kuulla mitä hän sanoo, kun hän mutisee niin; ja hän unohtaa kaiken. Ajatteles, että hän on unohtanut minun olleen Oxfordissa. Mutta me emme saa hänen vertaisiaan palvelijoita enää nykyään. Tuo mies, jonka me nyt olemme saaneet, on unelias otus. Unelias! Hän on — Mitä tuo on, tuolla tiellä? Ei kukaan saa tuolla lailla ajaa! Kuka se on! Minä en voi nähdä."
Keskellä tietä lähestyivät rattaat täyttä vauhtia. Bee tarttui isänsä käsivarteen ja työnsi sitä tarmokkaasti, sillä mr Pendyce seisoi paikallaan kuin patsas pelkästä paheksumisesta. Rattaat sivuuttivat hänet yhden jalan etäisyydeltä ja hävisivät kaartaen asemalle päin. Mr Pendyce kääntyi niiden jälkeen.
"Kuka se oli? Hävytöntä! Ja vielä lisäksi sunnuntaina! Miehen täytyi olla päissään; hän oli vähällä ajaa jalkojeni yli. Huomasitko, Bee, hän oli vähällä —"
Bee vastasi:
"Se oli kapteeni Bellew, isä; minä näin hänen kasvonsa?"
"Bellew? Tuo päihtynyt lurjus? Minä haastan hänet oikeuteen.
Huomasitko, Bee, hän oli vähällä —"
"Kenties hän oli saanut huonoja uutisia", sanoi Bee. "Tuolla juna nyt lähtee. Minä toivon, että hän saavutti sen."
"Huonoja uutisia! Onko se mikään aihe ajaa minun ylitseni? Sinä toivot, että hän saavutti sen — minä toivon, että hän myöhästyi. Se lurjus! Minä toivon, että hän ajaisi itsensä kuoliaaksi!"
Tähän kiihtyneeseen tapaan mr Pendyce jatkoi, kunnes he saapuivat kirkolle. Kulkiessaan kirkonkäytävää myöten he sivuuttivat Gregory Vigilin, joka oli penkissä nojautuneena eteenpäin, kyynärpäät pulpetilla ja peittäen käsillään silmänsä…
Kello yksitoista samana yönä seisoi eräs mies mrs Bellew'n huoneiston oven ulkopuolella Chelseassa ja soitti kiivaasti kelloa. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, mutta hänet pienet tummat silmänsä kipunoivat. Ovi avattiin, ja Helen Bellew seisoi siinä iltapuvussa, pidellen kynttilää kädessään.
"Kuka te olette? Mitä tahdotte?"
Mies astuu valokehään.
"Jaspar! Sinäkö? Mitä ihmettä —"
"Minä tahdon puhua kanssasi."
"Puhua? Tiedätkö mikä vuorokauden aika nyt on?"
"Aika — ei mitään sellaista ole. Voisit sinä nyt antaa minulle suudelman kahden vuoden jälkeen? Minä olen juonut, mutta en ole päissäni."
Mrs Bellew ei suudellut häntä eikä myöskään vetänyt kasvojaan pois.
Mitään hätääntymisen merkkiä ei näkynyt hänen jäänharmaissa silmissään.
Hän sanoi: "Jos minä päästän sinut sisään, niin lupaatko sanoa
sanottavasi sukkelaan ja mennä tiehesi?"
Pienet ruskeat pirut tanssivat Bellew'n kasvoilla. Hän nyökkäsi. He seisoivat uunin ääressä arkihuoneessa, ja molempien huulilla väreili erikoinen hymyily.
Oli vaikeata katsella ylen vakavasti henkilöä, jonka kanssa oli elänyt vuosia, jonka kanssa oli yhdessä kokenut inhimillisen intohimon, lähentymisen ja vieraantumisen, joka tunsi kaikki nuo jokapäiväiset pikkuseikat, mitä yhdessä eläneet miehet ja naiset tuntevat toisistaan, jonka kanssa lopuksi oli lakannut yhdessä elämästä, vihatta, vain siksi, että luonto niin vaati. Kummallakaan heistä ei ollut mitään salattua, ja hymyillen heikosti kuin itse tiedon hymyä Jaspar Bellew ja Helen, hänen vaimonsa, katselivat toisiaan.
"Niin", lausui mrs Bellew taas, "mitä varten sinä olet tullut?"
Bellew'n kasvot olivat muuttuneet. Niiden ilme oli kaihtava; hänen suunsa nytkähteli; ryppy oli muodostunut silmäin väliin.
"Kuinka — sinä — voit?" hän virkkoi paksulla, mutisevalla äänellä.
Mrs Bellew'n kirkas ääni vastasi:
"No, Jaspar, mitä sinä haluat?"
Pienet ruskeat paholaiset hypähtelivät jälleen Jasparin silmiin.
"Sinä olet hyvin sievä tänä iltana!"
Hänen vaimonsa nyrpisti suutaan.
"Kyllä minä olen suunnilleen sama kuin aina ennenkin", sanoi hän.
Bellew'ta puistatti rajusti. Hän kiinnitti silmänsä lattiaan vähän mrs Bellew'n vasemmalle puolen; äkkiä hän nosti ne. Ne olivat aivan elottomat.
"Minä olen aivan selvä", mutisi hän paksusti; sitten, yllättävän nopeasti, alkoivat hänen silmänsä taas kipunoida. Hän astui askelen lähemmäksi.
"Sinä olet minun vaimoni!" hän sanoi.
Mrs Bellew hymyili.
"Nyt sinun täytyy mennä!" vastasi hän ja ojensi paljaan käsivartensa torjuakseen hänet. Mutta Bellew peräytyi itsestään; taas olivat hänen silmänsä kiinnitetyt lattiaan vähän mrs Bellew'n vasemmalle puolen.
"Mitä tuo on?" änkytti hän. "Mitä se on — tuo musta —?"
Kaikki pirullisuus, ivailu, ihailu, hajamielisyys oli hävinnyt hänen kasvoiltaan; ne olivat kalpeat ja tyynet ja äärettömän kärsivät.
"Älä aja minua pois", hän änkytti, "älä aja minua pois!"
Mrs Bellew katsoi häneen tylysti; sitten hänen silmiensä epäluulo vaihtui jonkinmoiseksi sääliksi. Hän astui nopeasti askelen eteenpäin ja laski kätensä hänen olalleen.
"Kaikki hyvin, poikaseni, kaikki hyvin!" hän sanoi. "Ei täällä ole mitään."
MR PARAMOR SELITTELEE
Mrs Pendyce, joka miehensä toivomuksen mukaisesti yhä asusti samassa huoneessa kuin tämä, valitsi mr Pendycen vuoteestanousun edellä käyvän kymmenen minuuttia esittääkseen hänelle Gregoryn päätöksen. Hetki oli suotuisa, sillä mr Pendyce oli vain puoleksi hereillä.
"Horace", virkkoi mrs Pendyce, ja hänen kasvonsa näyttivät nuorilta ja levottomilta, "Grig sanoo, että Helen Bellew'n ei pidä enää jäädä nykyiseen asemaansa. Tietysti minä kerroin hänelle, että se pahoittaisi sinua, mutta Grig sanoo, että hän ei voi edelleen olla näin, että hänen yksinkertaisesti pitää ottaa avioero kapteeni Bellew'sta."
Mr Pendyce makasi selällään.
"Mitä nyt?" hän virkkoi.
Mrs Pendyce jatkoi:
"Minä tiesin, että se pahoittaisi sinua; mutta minusta tosiaankin" — hän kiinnitti silmänsä kattoon — "meidän pitäisi ajatella vain häntä".
Kartanonherra nousi istumaan.
"Mitä sinä sanot Bellew'sta?" hän virkkoi.
Mrs Pendyce jatkoi raukealla äänellä ja silmiään liikuttamatta:
"Älä nyt suutu enemmän kuin on tarpeellista, rakas ystävä, se on niin ikävää. Jos Grig sanoo, että hänen pitää ottaa avioero kapteeni Bellew'sta, niin minä olen varma, että hänen pitää."
Horace Pendyce pudottautui tömähtäen pielukselle, ja hänkin makasi silmät kattoon kiinnitettyinä.
"Ottaako avioero hänestä?" hän virkkoi. "Luulisinpa niin! Se mies pitäisi hirttää, moinen lurjus. Kerroinhan sinulle, kuinka hän toissa iltana oli ajaa minun ylitseni. Hän elää aivan kuin häntä haluttaa ja on koko naapuristolle esimerkkinä paholaisen konsteissa. Ellen minä olisi pitänyt varaani, olisi hän kaatanut minut kuin keilan ja Been kaupanpäällisiksi."
Mrs Pendyce huokasi.
"Vaara oli lähellä", hän virkkoi.
"Ottaako avioero hänestä", päätteli mr Pendyce, "luulisinpa niin! Hänen olisi pitänyt ottaa avioero hänestä jo kauan sitten! Vaara oli niin lähellä kuin ikinä mahdollista; vain askel eteenpäin, niin jalkani olisi katkennut!"
Mrs Pendyce käänsi katseensa katosta.
"Ensin", hän virkkoi, "minä ajattelin, oliko se aivan — mutta minä olen hyvin iloinen, että sinä otat asian tältä kannalta".
"Otan asian! Voin sanoa sen sinulle, Margery, tämäntapainen asia panee ihmisen ajattelemaan. Koko ajan kuin Barter eilen saarnasi, minä ajattelin, mitä ihmettä tälle maatilalle olisi tapahtunut, jos — jos —" Ja hän katseli ympärilleen rypistellen kulmiaan. "Asioiden ollessa nykyiselläkin kannallaan minä saan vain kaiken menemään tasan. Mitä Georgeen tulee, niin hän pystyy tällä hetkellä sitä hoitamaan yhtä vähän kuin sinä; hän aiheuttaisi tuhansien tappioita."
"Minä pelkään, että George on liian paljon Lontoossa. Tästä syystä minä ajattelin — minä pelkään, että hän liian paljon seurustelee —"
Mrs Pendyce keskeytti; puna peitti hänen poskensa; hän oli nipistänyt itseään lujasti lakanoitten alla.
"George", virkkoi mr Pendyce, jatkaen omia mietteitään, "on vailla älyä. Hän ei koskaan selviytyisi sellaisesta miehestä kuin Peacock — ja sinä yllytät häntä! Hänen pitäisi mennä naimisiin ja kotiutua."
Mrs Pendyce, jonka poskien puna haihtui, sanoi:
"George muistuttaa paljon Hubert-raukkaa."
Horace Pendyce veti kellonsa pieluksen alta.
"Oh!" Mutta hän pidätti jatkon: "sinun sukusi!" sillä Hubert Totteridge ei ollut vielä ollut vuottakaan vainajana. "Kymmenen minuuttia vailla kahdeksan. Sinä pidätät minua puheillasi; minun pitäisi jo olla kylvyssä."
Verhottuna pyjama-pukuun, jossa oli hyvin leveät siniset juovat, silmät harmaina, viikset harmaina, hoikkana ja suoraselkäisenä hän seisahtui ovelle.
"Tytöillä ei ole hituistakaan mielikuvitusta. Mitä luulet Been sanoneen? 'Minä toivon, ettei hän myöhästynyt junasta.' Myöhästynyt junasta! Hyvä Jumala! Ja minä olin vähällä — olin vähällä —" Kartanonherra ei lopettanut lausettaan; mitkään muut sanat kuin raaoilta ja hillittömiltä tuntuvat eivät olisi riittävästi tulkinneet hänen käsitystään väittämänsä vaaran suuruudesta, ja hänen luontoaan ja kasvatustaan vastaan soti liioitella ruumiillista uhkaa.
Murkinalla hän oli tavallista ystävällisempi Gregorylle, joka aikoi lähteä ensimmäisessä junassa. Mr Pendyce kohteli yleensä häntä pikemminkin epäluuloisesti, kuten vaimon serkkua kohdellaan, varsinkin jos tällä on huumorin tajua.
"Oikein kelpo mies", oli hänen tapansa sanoa hänestä, "mutta radikaali läpikotaisin". Mitään muuta nimitystä hän ei keksinyt Gregoryn omituisuuksille.
Gregory lähti vihjaamatta sen enempää käyntinsä tarkoitukseen. Ratsupoika kyyditsi hänet asemalle vaunuissa, ja hän istui niissä hattu kädessään ja pää avonaisena akkunan ääressä, kuin tahtoen tuulen puhaltavan pois jotain hänen aivoistaan. Ja koko matkan ajan, kaupunkiin saakka, hän katsoi ulos akkunasta, ja puoleksi humoristiset, puoleksi huolestuneet ilmeet vaihtelivat hänen kasvoillaan. Kuin verkkaan aukikierretty panoraama ilmestyi hänen katseensa eteen herraskartano herraskartanon, kirkko kirkon jälkeen syksyisessä päivänpaisteessa, pensasrivien ja lehtojen välissä, jotka olivat ylt'yleensä ruskeata ja kultaa; ja kaukana kohoavalla kummulla kulki verkkaan kyntömies, varjokuvan lailla taivasta vasten näkyen.
Asemalta hän lähti ajurilla asianajajansa luo Lincoln's Inn Fieldsiin. Hänet vietiin huoneeseen, josta puuttuivat kaikki lainopilliset lisäkkeet, lukuunottamatta sarjaa Oikeudenpäätöksiä ja orvokkikimppua, joka oli tuoreella vedellä täytetyssä lasissa. Edmund Paramor, "Paramor & Herringin" vanhempi osakas, sileäksi ajeltu kuusikymmenvuotias, jonka teräksenharmaa tukka oli suittu ylös otsalta kuin kukonharja, tervehti häntä hymyillen.
"Ah, Vigil, kuinka voit? Tuletko maalta?"
"Worsted Skeynesistä."
"Horace Pendyce on minun asiakkaitani. Niin, miten voimme palvella sinua? Onko yhdistyksesi pulassa?"
Pehmeässä nahkatuolissa, jossa oli istunut niin monta avun hakijaa, viipyi Gregory Vigil kokonaisen minuutin puhumatta; ja luotuaan vieraaseensa tutkivan katseen, joka näytti tulevan suoraan sielun syvyydestä, mr Paramor myös istui liikkumattomana ja vakavana. Tällä hetkellä oli näiden kahden hyvin erilaisen miehen silmissä jotain yhtäläistä, samanlaista kunniallisuutta ja samanlaisia päämääriä ilmaiseva katse. Gregory puhui vihdoin.
"Asia on minulle tuskallinen."
Mr Paramor piirsi naaman imupaperilleen.
"Minä olen tullut puhumaan holhokkini avioerosta", jatkoi Gregory.
"Mrs Jaspar Bellew'nko?"
"Niin; hänen asemansa on sietämätön."
Mr Paramor loi häneen tutkivan katseen.
"Annas kun muistelen: hän on kai jonkin aikaa ollut miehestään erillään."
"Kyllä; kaksi vuotta."
"Tietenkin sinä toimit hänen suostumuksellaan?"
"Minä olen puhunut hänen kanssaan."
"Kai sinä tunnet avioerolain?"
Gregory vastasi vaivautuneesti hymyillen:
"Minä en ole erikoisen selvillä siitä; minä tuskin koskaan luen sellaisia asioita lehdestä. Minä vihaan kaikkea sellaista."
Mr Paramor hymyili taas, kävi heti vakavaksi ja sanoi:
"Meidän täytyy saada todistuksia erinäisistä seikoista. Onko sinulla mitään todistuksia?"
Gregory sohaisi kädellään tukkaansa.
"Luullakseni siinä ei synny mitään vaikeutta", hän virkkoi, "Bellew suostuu — he suostuvat molemmat!"
Mr Paramor näytti hämmästyneeltä.
"Mitä se tähän kuuluu?"
Gregory keskeytti:
"Tietenkään ei voi syntyä mitään vaikeutta, kun molemmat asianomaiset ovat halukkaat eikä mitään vastaväitteitä tehdä."
"Hyvä Jumala!" sanoi mr Paramor.
"Mutta minä olen tavannut Bellew'n; minä tapasin hänet eilen. Minä olen varma, että saan hänet myöntämään, mitä vain tahdot!"
Mr Paramor veti henkeä hampaiden lomitse.
"Oletko koskaan", hän virkkoi kuivasti, "kuullut puhuttavan niinsanotusta salaisesta yhteisymmärryksestä?"
Gregory nousi ja käveli edestakaisin huoneessa.
"En tietääkseni koskaan ole saanut mitään oikein tarkkaa selontekoa asiasta", hän sanoi. "Minä vihaan koko aihetta. Minä pidän avioliittoa pyhänä, ja kun — minkä Luoja estäköön — se näyttäytyy häväistyksi, on kauheata ajatella kaikkia noita muodollisuuksia. Onhan tämä kristillinen maa ja me kaikki lihaa ja verta. Mitä lokaa se on, Paramor?"
Tämän purkauksen jälkeen hän taas vaipui tuoliin ja nojasi pään käteensä. Ja omituista kyllä, mr Paramor ei hymyillyt, vaan katsoi häneen vaivautunein silmin.
"Ei saa näyttää siltä, kuin onnettomat aviopuolisot haluaisivat erota toisistaan", hän sanoi. "Toisen täytyy olla pidättävinään toista ja esiintyä vääryyttä kärsineenä. Täytyy olla todistuksia aviollisesta hairahduksesta, ja tässä tapauksessa pahoinpitelystä tai karkaamisesta. Todistuksien täytyy olla jäävittömiä. Näin säätää laki."
Gregory virkkoi kohottamatta katsettaan:
"Mutta miksi?"
Mr Paramor otti orvokkinsa vedestä ja kohotti ne nenälleen.
"Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Tarkoitan: miksi tuo salakähmäinen kiertotie?"
Mr Paramorin vaivautunut katse vaihtui hämmästyttävän nopeasti takaisin hymyksi.
"Niin", hän sanoi, "kai siveellisyyden säilyttämistä varten. Vai mitä sinä luulet?"
"Sanotko sinä siveelliseksi sellaista ihmisten kahlehtimista, että heitä pakotetaan tekemään syntiä päästäkseen vapaiksi toisistaan?"
Mr Paramor pyyhki pois naaman imupaperistaan.
"Minne sinä olet kadottanut huumorintajusi?" hän virkkoi.
"Minusta tässä ei ole mitään pilan aihetta, Paramor."
Mr Paramor kumartui eteenpäin.
"Rakas ystäväni", hän sanoi vakavasti. "Minä en hetkeäkään väitä, ettei meidän järjestelmämme aiheuta suurta määrää vallan tarpeetonta kärsimystä; minä en suinkaan sano, ettei se ole uudistuksien tarpeessa. Useimmat lakimiehet ja kaikki ajattelevat ihmiset kyllä myöntävät, että niin on laita. Mutta se on lavea kysymys, joka ei tässä auta meitä. Me hoidamme puolestasi tämän jutun, jos se vain käy laatuun. Sinä olet huonosti pannut sen alkuun, siinä kaikki. Meidän ensimmäinen tehtävämme on kirjoittaa mrs Bellew'lle ja pyytää häntä tulemaan meitä tapaamaan. Meidän täytyy saada Bellew vartioiduksi."
Gregory sanoi:
"Se on inhoittavaa. Eikö asiaa voida toimittaa ilman sitä?"
Mr Paramor puri etusormeaan.
"Eipä juuri", hän virkkoi. "Mutta älä ole huolissasi; me hoidamme kaiken."
Gregory nousi ja meni akkunan luo. Hän lausui äkkiä:
"Minä en voi sietää tuota salakähmäistä tietä."
Mr Paramor hymyili.
"Jokainen kunniallinen mies tuntee niinkuin sinä", hän sanoi. "Mutta, näetkös, meidän täytyy ajatella lakia."
Gregory huudahti taas:
"Eivätkö siis ketkään voi saada avioeroa, tekemättä itsestään raakimuksia tai vakoojia?"
Mr Paramor lausui vakavasti:
"Se on vaikeata, kenties mahdotonta. Laki, näetkös, pohjautuu erinäisiin periaatteisiin."
"Periaatteisiin?"
Hymy henkäili mr Paramorin huulilla, mutta haihtui heti.
"Kirkollisiin periaatteisiin, ja niiden mukaan henkilö, joka haluaa avioeroa, ipso facto menettää yhteiskunnallisen asemansa. Että heidän täytyy tehdä itsestään vakoojia tai raakimuksia, ei tämän rinnalla ole tärkeätä."
Gregory palasi pöydän ääreen ja peitti taas pään käsiinsä.
"Älä huoli laskea leikkiä, Paramor", hän virkkoi, "se on kaikki niin tuskallista minulle".
Mr Paramorin katse viipyi hänen vieraansa kumartuneella päällä.
"Minä en laske leikkiä", hän sanoi. "Jumala varjelkoon! Luetko sinä runoja?" Ja avaten laatikon hän otti sieltä punaisiin nahkakansiin sidotun kirjan. "Tämä mies on minun mieleeni:
"Vaahtoa on elämämme. Patsaan lailla kestää vaan osanotto toisen tuskaan, urhoollisuus omassaan.
"Se on minusta kaiken filosofian huippu."
"Paramor", lausui Gregory, "holhokkini on minulle hyvin rakas, rakkaampi kuin kukaan toinen nainen, jonka tunnen. Minä olen tässä mitä kauheimmassa pulassa. Toisella puolen on tämä kauhea salakähmäinen puuha, joka tietysti herättää yleistä huomiota, ja toisella puolen hänen asemansa — kaunis, hilpeää elämää rakastava nainen, joka elää yksin tässä Lontoossa, missä joka miehen vaistot ja joka naisen kieli pitää häntä sopivana uhrina. Siitä minä olen äskettäin saanut vain liiankin tuskallisen todisteen, Jumala suokoon minulle anteeksi! Jopa minä olen neuvonut häntä menemään takaisin Bellew'n luo, mutta se ei näytä voivan tulla kysymykseen. Mitä minun on tekeminen?"