Mr Paramor nousi. "Tiedän", hän sanoi — "tiedän. Rakas ystäväni, tiedän!" Ja kokonaisen minuutin hän pysyi liikkumatonna, Gregorystä vähän pois kääntyneenä. "Hänen on parempi", sanoi hän äkkiä, "päästä erilleen miehestään. Minä menen itse häntä tapaamaan. Koetamme säästää häntä niin paljon kuin mahdollista. Minä menen jo tänä iltana ja annan sinulle tiedon tuloksesta."

Kuin keskinäisestä vaistosta he tarttuivat toistensa käsiin ja pudistivat niitä katsomatta toisiinsa. Sitten Gregory hattuunsa tarttuen asteli ulos huoneesta.

Hän meni suoraan yhdistyksensä huoneistoon Hanover Squaren varrelle. Se sijaitsi ylimmässä kerroksessa, korkeammalla kuin minkään muun yhdistyksen huoneisto tässä talossa, niin korkealla, että sen akkunoista, jotka olivat viisi jalkaa lattian yläpuolella, oikeastaan saattoi nähdä vain taivasta.

Tyttö, jolla oli luisut olkapäät, punaiset posket ja tummat silmät, työskenteli nurkassa kirjoituskoneen ääressä, ja kirjoituspöydän edessä, johon valo lankesi sivulta ja joka oli täynnä valmiiksi kirjoitettuja kuoria, vastaamattomia kirjeitä ja muutamia kappaleita yhdistyksen julkaisuja, istui harmaahapsinen nainen, jolla oli pitkänomaiset, laihat, ahavoituneet kasvot ja hehkuvat silmät. Hän luki kulmat rypyssä erästä käsikirjoitusta.

"Oh, mr Vigil", sanoi hän, "olen hyvilläni teidän tulostanne. Tämä kohta ei menettele sellaisenaan. Se ei kelpaa ensinkään."

Gregory otti käsikirjoituksen ja luki puheenalaisen kohdan.

"Tämä Eva Nevillin tapaus on niin peloittava, että me kysymme naislukijoiltamme, jotka asuvat turvallisissa, kenties ylellisissä, varmasti rauhallisissa kartanoissaan, mitä he olisivat tehneet, jos he äkkiä olisivat joutuneet tämän tyttöparan asemaan — suureen kaupunkiin, vailla ystäviä, vailla rahaa, melkein vailla vaatteita ja alttiina kaikille niille juonille, millä ihmisen hahmossa esiintyvät pedot vaanivat naisiamme. Kysyköön kukin heistä itseltään: Olisinko minä kestänyt, missä hän lankesi?"

"Ei käy ensinkään laatuun julkaista tätä", lausui nainen taas.

"Mikä vika siinä on, mrs Shortman?"

"Se on liian henkilökohtainen. Ajatelkaa lady Maldenia tai useimpia tilaajiamme. Te ette voi edellyttää, että he saattaisivat kuvitella olevansa Eva-raukan asemassa. Olen varma siitä, ettei se miellytä heitä."

Gregory siveli tukkaansa,

"Onko mahdollista, etteivät he voi sietää sitä?" virkkoi hän.

"Se johtuu vain siitä, että te olette esittänyt niin kauheita yksityiskohtia Eva-parasta."

Gregory nousi ja käveli edestakaisin huoneessa.

Mrs Shortman jatkoi:

"Siitä on niin kauan, kun te olette asunut maalla, mr Vigil, että te ette muista kuinka asiat ovat. Minä tiedän, näettekös. Ihmiset eivät halua tulla vaivatuiksi. Ajatelkaa sitä paitsi, kuinka vaikea heidän on kuvitella olevansa sellaisessa asemassa. Se vain loukkaa heitä ja vahingoittaa julkaisuamme."

Gregory sieppasi paperin ja ojensi sen tytölle, joka istui kirjoituskoneen ääressä nurkassa.

"Olkaa niin ystävällinen ja lukekaa tämä, miss Mallow."

Tyttö luki kohottamatta katsettaan.

"No, onko asia niin kuin mrs Shortman sanoo?"

Tyttö antoi sen punastuen takaisin.

"Se on tietysti täydellinen sinänsä, mutta luullakseni mrs Shortman on oikeassa. Se kenties loukkaa joitakuita."

Gregory meni nopeasti akkunan ääreen, tempasi sen auki ja tuijotti taivaaseen. Molemmat naiset katsoivat hänen selkäänsä.

Mrs Shortman lausui hiljaa:

"Minä tahtoisin vain muuttaa sen 'kartanoissaan' sanan jälkeen näin kuuluvaksi: 'eivätkö he tunne sääliä ja anteeksiantoa tätä tyttö raukkaa kohtaan, joka suuressa kaupungissa, vailla ystäviä, vailla rahaa, melkein vailla vaatteita, on joutunut alttiiksi kaikille juonille, millä ihmisen hahmossa esiintyvät pedot vaanivat naisiamme', ja lopettaisin siihen."

Gregory palasi pöydän luo.

"Ei 'anteeksiantoa'", hän sanoi, "ei 'anteeksiantoa'!"

Mrs Shortman kohotti kynäänsä.

"Te ette tiedä", sanoi hän, "kuinka ankaria siellä ollaan. Muistakaa, että se menee moniin pappiloihin, mr Vigil. Meidän periaatteemme on aina ollut olla hyvin varovainen. Ja te olette ollut tavallista suorasukaisempi esittäessänne tätä tapausta. Itse asiassa he eivät voi asettautua hänen asemaansa; se on mahdotonta. Ei yksikään sadasta naisesta voi sitä, varsinkaan niistä, jotka asuvat maalla eivätkä koskaan ole nähneet elämää. Minä olen itse kartanonomistajan tytär."

"Ja minä papin poika", sanoi Gregory hymyillen.

Mrs Shortman katsoi häneen moittivasti.

"Leikki sikseen, mr Vigil. Lehtemme tuskin kannattaa; meillä ei todellakaan ole varaa panna sitä alttiiksi. Minä olen viime aikoina saanut lukuisia kirjeitä, jotka valittavat, että me esitämme tapaukset tarpeettoman räikeästi. Tässä yksi."

Bournefieldin pappilassa 1 p. marrask.

Hyvä rouva!

Vaikka minä tunnenkin myötätuntoa teidän hyvää työtänne kohtaan, pelkään, etten voi tilata lehteänne sen nykyisessä muodossa, se kun ei minusta aina ole sopivaa luettavaa tytöilleni. Minusta on yhtä vähän viisasta kuin oikein tutustuttaa heitä sellaisiin kauhistaviin elämänkohtaloihin, olkoot ne kuinka tosia tahansa.

Kunnioittaen Winifred Tuddenham.

J. K. — Minä en myöskään koskaan voisi olla varma siitä, etteivät palvelustyttöni saisi sitä käsiinsä ja kenties turmeltuisi siitä.

"Tämä on vain tämänaamuinen."

Gregory kätki kasvot käsiinsä, ja niin istuessaan hän oli siinä määrässä rukoilevan miehen näköinen, ettei kukaan puhunut mitään. Vihdoin hän kohotti kasvonsa sanoakseen:

"Ei 'anteeksiantoa', mrs Shortman, ei 'anteeksiantoa'."

Mrs Shortman pyyhkäisi kynällään sanan.

"Hyvä on, mr Vigil", hän sanoi; "se onkin uskallettua".

Kirjoituskoneen pysähtynyt ääni alkoi taas kuulua nurkasta.

"Mitä tuohon juoppoustapaukseen tulee — Millicent Porteriin — niin pelkään, että meillä on hyvin vähän toiveita."

Gregory kysyi:

"Mitä nyt?"

"Langennut taas; viidennen kerran."

Gregory käänsi kasvonsa akkunaan päin ja katsoi taivaaseen.

"Minun täytyy mennä tapaamaan häntä. Antakaa minulle hänen osoitteensa."

Mrs Shortman luki eräästä vihreästä kirjasta:

"'Mrs Porter, Bilcock Buildings n:o 2, Bloomsbury.' Mr Vigil!"

"Niin."

"Mr Vigil, minä toivon toisinaan, että te ette käsittelisi niin kauan näitä toivottomia tapauksia, ne eivät koskaan näytä johtavan mihinkään tulokseen, ja teidän aikanne on niin arvokas."

"Kuinka minä voisin jättää ne sikseen, mrs Shortman? Ei siinä ole mitään valitsemista."

"Mutta, mr Vigil, miks'ei siinä ole mitään valitsemista? Jostakin teidän täytyy vetää raja. Suokaa anteeksi, kun sanon, että minusta te joskus haaskaatte aikaanne."

Gregory kääntyi konekirjoittajattareen päin.

"Miss Mallow, onko mrs Shortman oikeassa! Haaskaanko minä aikaani?"

Konekirjoittajatar punastui kovasti ja sanoi katsomatta ympärilleen:

"Kuinka minä voisin sen sanoa, mr Vigil? Mutta se kuluttaa teitä."

Humoristinen ja hämillinen hymy karehti Gregoryn huulilla.

"Nyt minä tiedän parantavani hänet", hän sanoi. "'Bilcock Buildings n:o 2.'" Ja hän tuijotti edelleenkin taivaaseen. "Mitenkä on teidän hermosärkynne laita, mrs Shortman?"

Mrs Shortman hymyili.

"Hyvin huonosti."

Gregory kääntyi nopeasti.

"Silloin te tunnette vetoa tästä akkunasta, suokaa anteeksi."

Mrs Shortman pudisti päätään.

"En, mutta kenties Molly tuntee."

Konekirjoittajatar sanoi:

"En suinkaan; älkää vain, mr Vigil, sulkeko sitä minun takiani."

"Kunniasana?"

"Kunniasana", vastasivat molemmat naiset. Ja he kaikki kolme katsoivat jonkin aikaa taivaaseen. Sitten mrs Shortman sanoi:

"Nähkääs, te ette voi päästä käsiksi pahan juureen — tuohon hänen mieheensä."

Gregory kääntyi.

"Oh", hän sanoi, "sitä miestä! Jos hän vain pääsisi siitä irti. Se olisi pitänyt saada aikaan jo kauan sitten, ennenkuin mies sai hänet juomaan tällä lailla. Miks'ei hän jättänyt miestään, mrs Shortman, miks'ei hän jättänyt häntä?"

Mrs Shortman kohotti katseensa, jossa oli erikoinen henkevä hehku.

"Ei kai hänellä ollut rahaa", hän sanoi, "ja hän mahtoi silloin olla hyvin hyvä vaimo. Hyvää vaimoa ei miellytä avioero —"

Gregory katsoi häneen.

"Mitä, mrs Shortman, oletteko tekin farisealaisia?"

Mrs Shortman punastui.

"Hän tahtoi pelastaa miehensä", hän sanoi; "hän varmaan tahtoi pelastaa miehensä".

"Silloin te ja minä —", mutta Gregory ei lopettanut lausettaan, vaan kääntyi uudelleen akkunaan päin. Myöskin mrs Shortman katsoi levottomana taivaaseen huultansa purren.

Miss Mallow oli pelästyneen näköinen kirjoituskoneensa ääressä ja nakutti sormillaan nopeammin kuin koskaan.

Gregory puhui ensimmäisenä.

"Teidän täytyy suoda minulle anteeksi", hän sanoi hiljaa. "Sehän on henkilökohtainen asia; minä erehdyin."

Mrs Shortman käänsi katseensa taivaalta.

"Oh, mr Vigil, jos olisin tiennyt —"

Gregory hymyili.

"Kaikin mokomin!" hän sanoi; "me olemme aivan pelästyttäneet miss
Mallow'n".

Miss Mallow katsahti Gregoryyn, ja tämä katsoi häneen; ja taaskin kaikki kolme käänsivät silmänsä taivaaseen. Se oli tämän pikku seuran suurin virkistys.

Gregory työskenteli lähes kello kolmeen, sitten hän meni leipuriin, missä hän aamiaisekseen nautti leivoksen ja kupin kahvia. Hän nousi omnibussiin, istuutui katolle ja ajoi länteenpäin hymy kasvoillaan ja hattu kädessään. Hän ajatteli Helen Bellew'ta. Hänelle oli tullut tavaksi ajatella tätä sukunsa valiota ja kaunokaista — tapa, jonka keralla hän oli harmaantunut ja josta hän sen vuoksi ei voinut päästä. Ja naiset, jotka näkivät hänen istuvan paljain päin, hymyilivät ja ajattelivat:

"Mikä hienon näköinen mies!"

Mutta George Pendyce, joka näki hänet Stoalaisten klubin akkunasta, hymyili toisella tavalla; Georgen oli aina hieman vastenmielistä nähdä häntä.

Luonto, joka oli tehnyt Gregory Vigilistä miehen, oli kauan sitten havainnut, että hän oli päässyt sen käsistä ja että hän eli selibaatissa, saamatta mitään iloa naisista, edes niistä poloisista olennoista, joiden hyväksi hän teki työtä. Ja luonto, joka ei siedä, että kukaan vapautuu sen valvonnasta, kosti hänen hermojensa ja verensä välityksellä, joka helposti syöksi hänen päähänsä. Hillittömyyttä, se sanoi, minä en harrasta, ja kun minä loin tämän miehen, tein minä hänet kyllin hillittömäksi. Sillä hänen temperamenttinsa on syntynyt seitsemän jalan korkeudella (mikä ei ole harvinaista usvaisessa ilmanalassa); ja kuten mies ei voi lisätä kyynärääkään pituuteensa, niin ei hän myöskään voi ottaa sitä siitä pois. Gregory ei voinut sietää ajatusta, että keltaisen ihmisen täytyy aina pysyä keltaisena ihmisenä, vaan uskoi huomion ja huolen avulla kerran saavansa nähdä hänet valkoisena. Ei ole ketään kuolevaista, jonka filosofia ei poikkeaisi yhtä suuresti jokaisen muun kuolevaisen filosofiasta kuin hänen kasvonsa poikkeavat heidän kasvoistaan; mutta Gregory uskoi, että filosofit, jotka valitettavasti ajattelivat toisella tavalla kuin hän, vähitellen alkaisivat lähetä häntä, jos hän vain kyllin usein huomautti heille, että he olivat erehtyneet. Oli muitakin ihmisiä täällä Suur-Britanniassa, jotka uskoivat samalla tavoin.

Gregoryn uudistusinnolle tuotti alituista murhetta se, että hän oli syntynyt hienostuneena. Ei ollut vältettävissä, että luontainen hienotunteisuus vaikutti häiritsevästi hänen jaloimpiin pyrintöihinsä. Siitä ne epäonnistumiset, joita mrs Pendyce valitteli lady Maldenille tanssiaisiltana Worsted Skeynesissä.

Hän jätti omnibussin lähellä mrs Bellew'n asuntoa; kunnioittavasti hän käveli rakennukseen saakka ja taas takaisin. Hänellä oli jo kauan ollut sääntönä, jota vastaan hän ei koskaan rikkonut, että hän kävi tapaamassa mrs Bellew'ta vain kerran kahdessa viikossa; mutta saadakseen kulkea hänen akkunoittensa ohi hän melkein joka päivä poikkesi tavallisilta teiltään. Ja suoritettuaan tämän kävelyn ja tajuamatta tehneensä mitään naurettavaa, yhä hymyillen hattu polvellaan, kenties todellisuudessa onnellisempana, kun ei ollut nähnyt häntä, hän ajoi itäänpäin, sivuutti vielä kerran George Pendycen Stoalaisten klubin akkunasopessa ja viritti tämän kasvoille vielä kerran ivallisen hymyn.

Hän oli ollut kotona klubissaan Buckingham Streetillä puoli tuntia, kun klubilähetti toi mr Paramorin lupaaman kirjeen.

Hän avasi sen kiireesti.

Nelson-klubi, Trafalgar Square.

Parahin Vigil!

Olen juuri käynyt tapaamassa holhokkiasi. Asia on ikävällä tavalla mutkistunut viime yönä sattuneen tapauksen vuoksi. Käy ilmi, että sitten kun sinä kävit mr Bellew'n luona toissa iltana, tämä tuli kaupunkiin ja ilmestyi vaimonsa huoneistoon kello yhdentoista tienoissa. Hänen tilansa lähenteli juoppohulluutta, ja mrs Bellew'n oli pakko pitää hänet luonaan yö. 'Minä en olisi', sanoi hän minulle, 'voinut torjua koiraakaan luotani sellaisessa tilassa'. Käynti kesti tähän iltapäivään saakka — mies oli juuri lähtenyt, kun minä saavuin. Tässä ilmenee hieman kohtalon ironiaa, jonka merkitys minun täytyy selittää sinulle. Muistaakseni kerroin sinulle, että avioerolaki pohjautuu erinäisiin periaatteisiin. Eräs näistä tekee mahdottomaksi, että avioeroa hakeva puoli koskaan voisi antaa anteeksi kärsimiään loukkauksia. Tällainen anteeksianto tai suopeus tekee mahdottomaksi kaiken jatkuvan toiminnan sillä hetkellä. Tuomioistuin on hyvin tarkka siitä, että tätä periaatetta noudatetaan, ja siinä herättää vakavia epäilyksiä jokainen loukatun puolen askel, jonka voidaan katsoa sisältävän anteeksiantoa. Minä pelkään, että se, mitä holhokkisi kertoi minulle, tekee mahdottomaksi käyttää avioeroa varten mitään menneisyyden tarjoamia todisteita. Se on liika uskallettua. Toisin sanoen, tuomioistuin tulisi melkein varmasti käsittämään asian niin, että mrs Bellew on antanut anteeksi tähän saakka kärsimänsä loukkaukset. Jokainen uusi loukkaus on kuitenkin 'herättävä eloon' menneisyyden, ja vaikka nykyisten olojen vallitessa ei voidakaan mitään tehdä, niin onhan kuitenkin toiveita tulevaisuuteen nähden. Käytyäni tapaamassa holhokkiasi käsitän täysin huolestumisesi tässä asiassa, vaikka minä en suinkaan ole varma siitä, että sinä olet oikeassa neuvoessasi tähän avioeroon. Jos kuitenkin edelleen pysyt samalla kannalla, tahdon omistaa asialle kaiken henkilökohtaiset harrastukseni, ja neuvoni on: älä ole huolissasi. Tämä asia ei ole omiaan maallikolle, varsinkaan ei sellaiselle kuin sinä, joka arvostelee asioita sen mukaan kuin niiden pitäisi olla eikä sen mukaan kuin ne ovat.

Ystäväsi Edmund Paramor.

Jos tahdot tavata minua, niin olen klubissani koko illan. — E.P.

Luettuaan tämän kirjeen Gregory astui akkunan ääreen ja seisahtui katselemaan virran lyhtyjä. Hänen sydämensä sykki rajusti, hänen ohimonsa olivat hehkuvan punaiset. Hän meni ulos ja lähti ajurilla Nelson-klubiin.

Mr Paramor, joka juuri aikoi syödä päivällistä, pyysi vierastaan tekemään seuraa.

Gregory pudisteli päätään.

"Ei kiitos", hän sanoi, "minä en halua syödä päivällistä. Mitä tämä nyt on, Paramor? Varmaan siinä on jokin erehdys? Tarkoitatko tosiaan, että koska hän toimi kristityn tavalla tuota miestä kohtaan, pitää häntä siitä rangaistaman tällä tavoin?"

Mr Paramor puri sormeaan.

"Älä sotke asiaa sekoittamalla siihen kristillisyyttä.
Kristillisyydellä ja lailla ei ole mitään yhteistä."

"Sinä puhuit periaatteista", sanoi Gregory, "kirkollisista periaatteista —"

"Kyllä, kyllä; tarkoitin vanhasta kirkollisesta avioliittokäsityksestä johtuvia periaatteita, jonka mukaan mies ja nainen eivät voi erota. Laki on luopunut tästä käsityksestä, mutta periaatteet vielä kummittelevat —"

"Minä en ymmärrä."

Mr Paramor lausui verkkaan:

"Sitä minun tietääkseni ei kukaan tee. Se on meidän tavallista sekasotkuamme. Mutta sen minä tiedän, Vigil — sellaisessa tapauksessa kuin tämä sinun holhokkisi on, meidän täytyy menetellä hyvin varovasti. Meidän täytyy 'pelastaa fasadi', kuten kiinalainen sanoo. Meidän täytyy väittää, ettemme suinkaan halua tätä avioeroa, mutta että meitä on niin loukattu, että meidän on pakko astua eteenpäin. Ellei Bellew puhu mitään, on tuomarin tyytyminen siihen, mitä hänelle tarjotaan. Mutta sitten on otettava huomioon prokuraattori. Mahdatko tietää mitään hänestä?"

"En", sanoi Gregory.

"No niin, jos hän havaitsee jotain, joka puhuu avioeron saamista vastaan, niin hän käyttää sitä hyväkseen. Minun ei ole tapana mennä oikeuden eteen jutun kera, josta kuka tahansa voi löytää mitä heikkouksia tahansa."

"Tarkoitatko —"

"Tarkoitan, että hänen ei pidä anoa avioeroa vain siksi, että hän on onneton tai joutunut sellaiseen asemaan, mihinkä minkään naisen ei pitäisi joutua, vaan ainoastaan siksi, että häntä on loukattu määrätyllä lainopillisella tavalla; ja jos hän — esim. suomalla anteeksiantonsa — on antanut tuomioistuimelle lainopillisia syitä kieltää häneltä avioeron, niin se kielletään häneltä. Avioeron saadaksesi, Vigil, pitää sinun olla kova kuin teräs ja viekas kuin kissa. Ymmärrätkö nyt?"

Gregory ei vastannut.

Mr Paramor katsoi häntä tutkivasti ja melkein säälivästi kasvoihin.

"Minä en tahdo panna juttua käyntiin tällä hetkellä", sanoi hän. "Oletko vielä avioeron puolella? Minä sanoin sinulle kirjeessäni, etten ole varma siitä, oletko sinä oikeassa?"

"Kuinka saatat kysyäkään, Paramor? Tuon miehen viimeisen käytöksen jälkeen minä olen enemmän kuin koskaan sen ajatuksen puolella."

"Siinä tapauksessa", sanoi mr Paramor, "on meidän pidettävä tarkoin silmällä Bellew'ta ja toivottava parasta".

Gregory ojensi kätensä.

"Sinä puhuit siveellisyydestä", hän sanoi, "minä en voi selittää sinulle, kuinka kuvaamattoman viheliäinen koko asia minusta on. Hyvää yötä."

Ja kiivaasti kääntyen hän lähti pois.

Hänen mielensä oli myrskyinen ja hänen sydämensä haavoittunut. Hän kuvitteli Helen Bellew'n, hänelle naisista rakkaimman, olevan suuren, limaisen käärmeen silmukoissa, ja tieto, että jokainen onnettomissa naimisissa oleva mies ja nainen oli, joko omasta, kumppaninsa tai ei kenenkään syystä, samassa syleilyssä, ei tuottanut hänelle minkäänlaista huojennusta. Hän kulki kauan tuulisilla kaduilla, ennenkuin meni kotiinsa.

BLAFARDISSA

Silloin tällöin kohoaa meidän nykypäiväisen sivistyksemme pinnalle joku noista suurista ja hyvistä ihmisistä, jotka kaikkien suurien ja hyvien miesten lailla tiedottomina työnsä hyvyydestä ja suuruudesta jättävät jälkeensä säilyvän muistomerkin itsestään, ennenkuin menevät perikatoon.

Niin on myös Stoalaisten klubin perustajan laita. Hän kohosi pinnalle vuonna 187—, vailla muuta omaa kuin vaatteensa ja aatteensa. Yhdessä vuodessa hän oli pannut Stoalaisten klubin pystyyn, kerännyt kymmenentuhatta puntaa, menettänyt vielä enemmän ja vaipunut pohjaan taas.

Stoalaisten klubi pysyi elossa hänen jälkeensä aatteensa kuolemattoman kauneuden vuoksi. Vuonna 1891 se oli voimakas yhdyskunta, kenties ei vallan niin eristäytyvä kuin aikaisemmin, mutta pääasiassa yhtä hieno ja ylimyksellinen kuin mikä Lontoon klubi tahansa, lukuunottamatta sitä ainoaa tai niitä paria, joihin kukaan ei ole koskaan päässyt. Aate, jonka sen perustaja oli pannut rakennuksen pohjaksi, oli kaikkien suurten aatteiden lailla yksinkertainen, pysyvä ja täydellinen — niin yksinkertainen, pysyvä ja täydellinen, että oli hämmästyttävää, kuinka kukaan ei ollut sitä aikaisemmin keksinyt. Se sisältyi järjestyssäännön ensimmäiseen pykälään:

"Kenelläkään tämän klubin jäsenistä älköön olko minkäänlaista ammattia."

Tästä klubin nimi — klubin, joka oli tunnettu kautta Lontoon viiniensä ja keittiönsä oivallisuudesta.

Se sijaitsi Piccadillyn varrella, vastapäätä Green Parkia, ja sen alakerran tupakkahuoneen monien akkunoitten läpi oli yleisöllä onni kaikkina vuorokauden aikoina nähdä lukuisia Stoalaisia eri asennoissa lukemassa päivälehtiä tai tuijottamassa ulos akkunasta.

Muutamat heistä, jotka eivät johtaneet yhtiöitä, viljelivät hedelmiä, omistivat huvipursia, kirjoittivat kirjoja tai harrastivat jotain teatteria. Enemmistö täytti elämänsä kasvattamalla hevosia, metsästämällä kettuja tai ampumalla lintuja. Muutamien yksilöiden tiedetään kuitenkin soittaneen pianoa ja siirtyneen roomalaiskatoliseen uskontoon. Monet tutkivat vuosi vuoden jälkeen samoja mantereen paikkoja samoihin vuodenaikoihin. Jotkut kuuluivat vapaaehtoiseen ratsuväkeen; toiset nimittivät itseään asianajajiksi; joskus joku innostui maalaamaan taulun tai antautui hyväntekeväisyyteen. Heidän joukossaan olivat lyhyesti sanoen edustettuina kaikki ihmislaadut ja temperamentit, mutta heidän yhteinen tunnusmerkkinsä oli riippumaton toimeentulo, jonka kaitselmus usein oli niin järjestänyt, etteivät he voineet päästä siitä vapaiksi.

Mutta vaikka ammatittomuuden periaate kävi yläpuolella kaikkien säätyerojen, olivat Stoalaiset kuitenkin enimmäkseen maa-aatelistosta peräisin. Heitä johti jäsenten valinnassa se vaisto, että klubin hengen turvasivat parhaiten tähän säätyyn kuuluvat henkilöt, ja vanhimmat pojat, jotka melkein itsestään tulivat jäseniksi, kiiruhtivat viivyttelemättä esittämään nuoremmat veljensä, säilyttäen siten viinin mahdollisimman puhtaana ja ylläpitäen sitä hienoa vanhan herraskartanon tuoksua, jota ei missään pidetä niin suuressa arvossa kuin Lontoossa.

Nähtyään Gregoryn ajavan ohi omnibussin katolla George Pendyce meni pelihuoneeseen, ja kun se vielä oli tyhjä, hän vaipui katselemaan seinillä riippuvia tauluja. Siinä olivat kaikkien niiden Stoalaisklubin jäsenten kuvat, jotka mikä milloinkin olivat tulleet jonkun kuuluisan pilapiirtäjän ikuistamiksi jossain kuuluisassa hienon maailman lehdessä. Kun niihin ilmestyi joku Stoalainen, leikattiin hänet heti irti, pantiin kehyksiin ja lasiin ja ripustettiin tovereittensa viereen tähän huoneeseen. Ja George siirtyi seinästä toiseen, kunnes hän tuli viimeiseen. Siinä oli hän itse. Hän oli esitettynä siinä moitteettomaan vaateparteen pukeutuneena, kyynärpäät vähän koukussa ja kilpa-ajokiikari olan yli heitettynä. Hänen mahdottoman suurta päätään koristi musta hattu hyvin leveine lierineen. Taiteilija oli kauan ja huolellisesti harkinnut kasvoja. Huulet ja posket ja leuka oli muovailtu niin, että ne tulkitsivat kuvaamatonta elämäniloa, mutta niiden asettelu antoi aavistaa itsepintaisuutta ja kiivautta. Silmille oli annettu lasimainen loiste ja niiden väliin pantu pieni juova, kuin kuvattu parhaillaan ajattelisi:

"Kova työ, kova työ. Aateluus velvoittaa. Minun täytyy kestää!"

Alle oli kirjoitettu: "Ambler."

George seisoi kauan katselemassa tätä maineensa tunnusta. Hänen tähtensä oli noussut korkealle. Sielunsa silmillä hän näki pitkän sarjan kilpa-ajovoittoja, pitkän rivin päiviä ja öitä, ja niissä ja niiden ympärillä — Helen Bellew'n; ja omituisen sattuman vaikutuksesta tuli hänen seisoessaan siinä taiteilijan lasimainen katse hänen silmiinsä ja pikku juova ilmestyi niiden väliin.

Hän kääntyi kuullessaan ääniä ja vaipui istumaan. Jos hänet olisi yllätetty näin tuijottamassa itseensä, olisi hänen sopivaisuusaistinsa saanut pahan kolahduksen.

Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän, kun hän poistui klubistaan ja ajoi Buckingham Gateen. Siellä hän lähetti pois ajurin ja käänsi pystyyn päällystakkinsa väljän turkiskauluksen. Hänen silkkihattunsa reunan ja tämän kauluksen välistä ei näkynyt mitään muuta kuin hänen silmänsä. Hän odotti yhteenpuristetuin huulin ja tutki tarkoin katseellaan jokaisen ohi menevän ajurin. Erään ripeää vauhtia tulevan heikossa lyhdyn valossa hän näki kättä ojennettavan merkiksi. Ajuri pysähtyi; George astui esiin varjosta ja nousi ajuriin. Se jatkoi matkaansa, ja mrs Bellew'n käsivarsi painui hänen omaansa vasten.

Tämä oli heidän yksinkertainen menettelytapansa, kun he halusivat mennä johonkin ravintolaan yhdessä.

Kolmannessa useammasta pienestä huoneesta, missä oli himmennetty valaistus, he istuivat pöydän ääreen nurkkaan, ja pöydän alla hiipi Helen Bellew'n kenkä lattiaa pitkin, kunnes se kosketti Georgen patenttijalkineita. Heidän silmissään oli kaikesta niiden muka varovaisuudesta huolimatta hehku, joka ei ottanut sammuakseen. Muuan vieras, joka maisteli punaviiniä tavallisen pöytänsä ääressä toisella puolen pientä huonetta, tarkasteli heitä kuvastimesta, ja hänen vanhaan sydämeensä läikähti lämmin hehku, puoleksi kateutta, puoleksi myötätuntoa; ymmärtävä hymy värähdytti hänen silmiään ympäröiviä ryppyjä. Niiden lempeys haihtui, ja jäljelle jäi pieni irve paljaaksi ajeltujen huulten ympärille. Naapurihuoneen oven takana kohtasi kaksi edeskäypää toisensa, ja heidän nyökkäyksissään ja vilkutuksissaan oli sama tiedoton myötätunto, sama tietoinen irve. Ja vanha vieras ajatteli:

"Kuinka kauan se kestänee?… Edeskäypä! … kuppi kahvia ja laskuni!"

Hän oli aikonut mennä teatteriin, mutta hän jäi sensijaan katsomaan mrs
Bellew'n valkeita hartioita ja loistavia silmiä loistavasta peilistä.
Ja hän ajatteli:

"Heillä on nuoruus nyt! Ah, nuoruus!… Edeskäypä, lasi Benedictineä!" Ja kun hän kuuli Helen Bellew'n naurun, hänen vanhaan sydämeensä koski. "Ei kukaan", hän ajatteli, "tule enää koskaan nauramaan minulle noin!… Kuulkaa, edeskäypä, mitä tämä on? Te olette pannut laskuuni yhden jäätelön!" Mutta edeskäyvän mentyä hän katseli uudestaan peiliin ja näki heidän kilistävän lasejaan, jotka olivat täynnä kuohuvaa kultaista viiniä, ja hän ajatteli: "Olkoon onneksenne! Yhdestä noiden hampaiden välkkeestä minä antaisin, rakkaani —"

Mutta hänen katseensa lankesi paperikukkiin, jotka koristivat hänen pientä pöytäänsä — keltaista ja punaista ja vihreää, kovaa, elotonta, koreaa. Hän näki ne äkkiä sellaisina kuin ne olivat, ja viininsakan lasissaan, liemitahrat liinalla ja syömiensä pähkinöiden jätteet. Hän puhkui ja rykäisi. "Tämä paikka ei enää ole sama kuin ennen", hän ajatteli. "Minä en tule tänne toistamiseen!"

Hän vääntäytyi päällystakkiinsa mennäkseen, mutta hän katsoi vielä kerran peiliin ja kohtasi heidän silmänsä kiintyneinä häneen itseensä. Niistä hän luki nuoruuden huoletonta sääliä vanhuutta kohtaan. Hänen silmänsä vastasivat heidän silmäinsä heijastukseen. "Odottakaahan! Teillä on nuoruus nyt! Minä en toivota teille mitään murhetta, armaani!" ja ontuen — sillä toinen hänen jaloistaan oli rampa — hän meni tiehensä.

Mutta George kumppaneineen jäi istumaan, ja jokaisesta viinilasista kävi heidän silmäinsä hehku yhä loistavammaksi. Sillä oliko nyt huoneessa ketään, josta heidän tarvitsi välittää? Ei elävää sielua! Vain hoikka tumma nuori edeskäypä, joka katsoi vähän kieroon ja oli keuhkotautinen, ja pieni juomanlaskija, jolla oli kalpeat ja kärsivän näköiset kasvot. Ja koko maailmalla näytti olevan heidän juomansa viinin väri; mutta he juttelivat yhdentekevistä asioista, ja vain heidän hilpeät ja loistavat silmänsä tosiaan puhuivat. Tumma nuori edeskäypä seisoi syrjässä liikkumattomana, ja hänen kierosilmäisessä katseessaan, joka oli kiintynyt Helen Bellew'n hartioihin, oli jossakin hurskaassa taulussa kuvatun pyhimyksen tiedoton kaipaus. Kenenkään huomaamatta pieni juomanlaskija kaasi itselleen tiskin takana lasin viiniä puolinaisesta pullosta. Punaisen kaihtimen raosta näkyi silmä ulkoa, tuijottavana ja uteliaana, kunnes sen omistaja jatkoi matkaansa koleassa ilmassa.

Kello oli paljon yli yhdeksän, kun he nousivat. Tumma nuori edeskäypä laski kaavun Helen Bellew'n ylle palvelevin käsin. Tämä loi katseen häneen, ja siinä oli ääretön lempeys. "Jumala tietää", hän näytti sanovan, "että jos minä voisin tehdä sinutkin onnelliseksi, niin minä tekisin sen! Miksi tarvitsee kenenkään kärsiä? Elämä on rikas ja hyvä!"

Nuoren edeskäyvän kierosilmäinen katse painui hänen edessään, ja mies kumartui kämmenelleen pudotetun rahan yli. Sukkelasti riensi pieni juomanlaskija heidän edelleen ovelle, hänen kärsivät kasvonsa vääntyivät pitkään hymyyn.

"Hyvää yötä, rouva; hyvää yötä, herra. Paljon kiitoksia!"

Ja hänkin jäi kumartamaan kämmenensä yli ja hänen hymynsä haihtui.

Mutta ajurissa Georgen käsivarsi kiertyi Helen Bellew'n ympäri kaavun alla, ja he kantautuivat eteenpäin rientävien vaunujen virrassa, jossa kulki samanlaisia pareja kuin he, erillään kaikesta muusta paitsi toinen toisensa silmistä, kaikesta muusta paitsi toinen toisensa kosketuksesta; ja poispäin kääntynein katsein he puolihämyssä puhelivat toisilleen matalalla äänellä.

TOINEN OSA

GREGORY ALOITTAA UUDEN SOTARETKEN

Muurin ympäröimän puiston toisessa päässä, minkä mr Pendyce oli teettänyt rakkaan vanhan Strathbeggalynsa mukaiseksi, oli hoitamaton päärynä- ja kirsikkasarka. Se kukki aikaisin; jo huhtikuun kolmannen viikon lopulla viimeinen kirsikkapuu oli puhjennut kukkaan. Niiden alla olevassa korkeassa ruohossa kohosi vuosi vuoden jälkeen runsaasti keltaisia ja valkeita narsisseja, jotka paistattivat teriänsä auringonvalossa, mikä siivilöityi kukkivain lehvien välitse.

Ja tänne mrs Pendycen oli tapana tulla, ruskeat varsihansikkaat käsissään, ja kumartumisesta hieman punoittavin kasvoin hän seisoi siinä, ikäänkuin kaiken tämän kukkeuden näkeminen olisi rauhoittanut häntä. Hänen ansionsa oli, että nämä vanhat puut vuosi vuodelta säästyivät leikkaukselta ja muilta parannuksilta, joita kartanonherran nero muuten olisi pannut toimeen. Mrs Pendyce oli kasvanut vanhaan totteridgeläiseen perintäuskoon, että hedelmäpuitten oli annettava olla rauhassa, kun sensijaan hänen miehellään oli asiasta käsitys, joka ei ollut enempää ajastaan jäljellä, kuin hänen muutkaan käsityksensä, ja hän kannatti kaikkia uusia menettelytapoja. Mrs Pendyce oli kamppaillut näiden puiden puolesta. Ne olivat toistaiseksi ainoa asia, minkä puolesta hän oli taistellut avioliittonsa aikana, ja Horace Pendyce muisti vieläkin epämieltymyksellä, jolta aika tosin oli taittanut kärjen, kuinka hänen vaimonsa oli seissyt selin heidän makuukamarinsa ovella ja lausunut: "Jos sinä leikkaat nuo puuraukat, niin minä en tahdo asua täällä!" Mr Pendyce oli heti ilmaissut vakaan päätöksensä leikata ne; mutta kun hän tuli lykänneeksi toimituksen päiväksi tai pariksi, seisoivat puut leikkaamattomina vielä kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin. Olipa hän alkanut tuntea melkein ylpeyttä siitä, että ne yhä edelleen kantoivat hedelmiä, ja hänen oli tapana puhua niistä näin: "Omituinen vaimoni päähänpisto, niitä ei ole koskaan leikattu. Ja merkillistä kyllä ne viihtyvät paremmin kuin mitkään muut!"

Tänä keväänä, jolloin kaikki oli niin pitkälle kehittynyt, käet jo täydessä kukunnassa ja Georgen syntymävuonna istutetun "uuden puutarhan" lehtikuusien lemu häälyi ilmassa kuin hienoimpien sitruunien tuoksu, tuli mrs Pendyce hedelmätarhaan tavallista useammin, ja hänen sielussaan tuntui värähdys, se vanha, puoleksi tuskallinen kaipaus, hän ei tiennyt mihin, jonka hän niin usein oli tuntenut ensimmäisinä vuosinaan Worsted Skeynesissä. Ja istuessaan siinä vihreäksimaalatulla penkillä tuuheimman kirsikkapuun alla hän myös tavallista enemmän ajatteli Georgea, ikäänkuin hänen poikansa sielu, joka värähteli ensimmäisen tosi intohimonsa kourissa, olisi anonut häneltä myötätuntoa.

Hän oli ollut kotonaan niin vähän koko tänä talvena, pari kertaa muutaman päivän metsästyksellä ja kerran yli sunnuntain, ja äitinsä mielestä hän oli näyttänyt laihalta ja huolestuneelta. Hän oli ensi kerran ollut jouluna poissa kotoa. Äärettömän varovasti oli mrs Pendyce ohimennen kysellyt häneltä, oliko hän tavannut Helen Bellew'ta, ja hän oli vastannut: "Kyllä minä hänet toisinaan tapaan!"

Salaa hän kaiken talvea tutki Timesistä, mainittaisiinko siinä Georgen hevosta, ja oli pahoillaan, kun ei löytänyt mitään. Eräänä helmikuun päivänä hän kuitenkin keksi sen ylimmäisenä muutamissa hevosluetteloissa, joissa oli paljon numeroita, ja hän kirjoitti heti iloisin mielin pojalleen. Vain yhdessä niistä neljästä luettelosta, joissa "Amblerin" nimi mainittiin, se esiintyi toisena. Georgen vastaus saapui suunnilleen viikon kuluttua.

Rakas äiti!

Sinä huomasit kevätkilpailuihin määrätyt painot. He ovat yksinkertaisesti sysänneet minut syrjään koko leikistä. Suuressa kiireessä

harras poikasi George Pendyce.

Kevään lähestyessä hänen itsenäisen Lontoon-käyntinsä haave, joka oli virkistänyt häntä kaiken talvea, kävi yhä usvaisemmaksi ja haihtui lopulta kokonaan. Hän lakkasi uneksimastakin siitä, kuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan, eikä Georgekaan muistuttanut häntä siitä, ja kuten tavallista, hän lakkasi ihmettelemästäkin, miks'ei George muistuttanut häntä. Sensijaan hän ajatteli kesävierailuaan ja kaikkea sen rauhatonta seuraelämää jonkinmoisella raukealla levottomuudella. Sillä Worsted Skeynes, ja kaikki mitä Worsted Skeynes edusti, oli kuin raskas ratsumies, joka rautaisin käsin kuljetti häntä kapeata kujaa myöten; hän uneksi vapautuvansa saattajastaan avoimella kentällä, mutta sitäpä hän ei koskaan saavuttanut.

Hän heräsi kello seitsemän teetä juomaan ja seitsemästä kahdeksaan hän teki pikkumerkintöjä muistikirjaansa, minkä kestäessä mr Pendyce makasi selällään keveästi kuorsaten. Hän nousi vuoteesta kello kahdeksan. Kello yhdeksän hän tarjosi kahvia. Ajan kello puoli kymmenestä kymmeneen hän omisti taloudenhoitajattarelle ja linnuilleen, kello kymmenestä yhteentoista puutarhurille ja puvulleen. Kello yhdestätoista kahteentoista hän kirjoitti kutsukirjeitä henkilöille, joista hän ei välittänyt, ja myöntäviä vastauksia toisille, jotka eivät välittäneet hänestä; edelleen hän otti ja asetti asianmukaiseen järjestykseen shekkejä, jotka tarvitsivat mr Pendycen allekirjoitusta; ja kuminauhalla hän sitoi yhteen kuitteja, joiden selkään oli tehty huolelliset merkinnöt; säännöllisesti kävi myös mrs Hussell Barter häntä katsomassa. Kello kahdestatoista yhteen hän tämän ja "rakkaiden koirien" saattamana käveli kylään, missä hän epäröiden seisoi häntä arastelevien ihmisten tuvanovilla. Puoli kahdesta kahteen hän söi aamiaispäivällisen. Kello kahdesta kolmeen hän lepäsi valkean aamuhuoneen sohvalla sanomalehti kädessään, yrittäen lukea parlamenttikeskustelua ja ajatellen muita asioita. Kolmesta puoli viiteen hän oli rakkaiden kukkiensa luona, mistä hänet saatettiin kutsua pois minä hetkenä tahansa ottamaan vastaan vieraita. Puoli viisi hän tarjosi teetä. Kello viiden aikaan hän kutoi kaulaliinaa tai sukkia Georgelle tai Geraldille ja kuunteli lempeästi hymyillen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kello kuudesta seitsemään hän sai kuulla kartanonherran vaikutelmat parlamentista ja asioista yleensä. Seitsemästä puoli kahdeksaan hän vaihtoi ylleen matalakauluksisen mustan puvun, jossa oli vanhoja pitsejä niskassa. Puoli kahdeksan hän söi päivällistä. Neljännestä vailla yhdeksän hän kuunteli, kun Norah soitti kaksi Chopinin valssia ja erään Baffin kappaleen nimeltä "Sérénade du Printemps" ja Bee lauloi "Mikadon" tai "Saucy Girlin". Kello yhdeksästä puoli yhteentoista hän pelasi peliä, jota nimitettiin piquet'ksi ja jonka hän oli isältään oppinut, siinä tapauksessa, että sai jonkun pelikumppanin; mutta kun tämä tapahtui harvoin, hän tavallisesti pani pasianssia itsekseen. Puoli yksitoista hän meni nukkumaan. Tasan puoli kaksitoista herätti hänet kartanonherra. Kello yksi hän vaipui uneen. Maanantaisin hän selvällä Totteridge-käsialallaan, jossa oli hienot pystyt vedot, laati kirjaluettelon, se sisälsi erotuksetta kaikki, mitä _Ladies' Paper_issa, oli suositeltu — lehdessä, joka viikoittain saapui Worsted Skeynesiin. Säännöllisin väliajoin mr Pendyce antoi hänelle omansa, jonka hän oli suunnitellut _Times_in ja _Field_in mukaan lukuhuoneensa yksinäisyydessä; tämän hän lähetti omansa mukana.

Täten tuli kartano varustetuksi kirjallisuudella, joka taatusti soveltui sen tarpeisiin, eikä minkään sopimattoman kirjan ollut mahdollista eksyä sinne — mikä seikka ei kuitenkaan olisi suuresti liikuttanut mrs Pendyceä, sillä kuten hän usein lausui lempeästi valittaen: "Rakkaani, minulla ei ole yhtään aikaa lukea."

Tänä iltapäivänä oli niin lämmin, että mehiläiset hyrisivät kaikkialla kukkasten keskellä ja rastaspari joka oli rakentanut pesänsä skottilaista puutarhaa vartioivaan marjakuuseen, oli kiihkeän levottomuuden vallassa, kun yksi poikasista oli pudonnut pesästä. Emolintu viipyi ääneti pitkän puistonurmikon reunalla, koettaen esimerkillään tyynnyttää pikku olennon piipitystä, joka saattoi houkutella sen luokse jonkun ison ihmisolennon.

Vanhimman kirsikkapuun alla istuen kuunteli mrs Pendyce mistä ääni tuli ja, saatuaan sen selville, otti maasta linnunpoikasen, ja kun hän tunsi kaikkien pesien paikan, hän asetti sen kehtoonsa takaisin, lintuvanhempien äänekkäästi ilmaistessa kauhuaan. Sitten hän palasi penkilleen istumaan taas.

Sielussaan hänellä oli jotain emorastaan kauhun tapaista. Maldenit olivat tehneet tavanmukaisen käyntinsä ennen vuotuista kaupunkiin muuttoaan, ja se erikoinen hehku, minkä lady Malden pystyi kohottamaan hänen poskilleen, ei ollut niistä vielä poistunut. Tosin hän sai tyydytystä ajatuksesta, että "Ellen Malden on niin porvarillinen", mutta tänään se ei rauhoittanut hänen sydäntään.

Kalpean tyttärensä, joka ei koskaan jättänyt häntä, ja kahden kalpean koiran saattamana, joiden oli pakko juosta koko matka ja jotka senjälkeen makasivat vaunujen alla kieli ulkona suusta, lady Malden oli saapunut ja viipynyt senjälkeen kokonaisen tunnin; ja kolmen neljänneksen ajan häntä näytti ikäänkuin vaivaavan täyttämättömän velvollisuuden tunto; loppuneljänneksen ajan mrs Pendyceä taas oli vaivannut täytetyn velvollisuuden tunto.

"Rakkaani", oli lady Malden sanonut, käskettyään kalpeata tytärtään menemään talvipuutarhaan, "minä olen, kuten te tiedätte, viimeinen, joka viitsii levittää juorua, mutta luullakseni on velvollisuuteni kertoa teille, että olen kuullut puhuttavan kaikenlaista. Nähkääs, poikani Fred" (josta lopuksi oli tuleva Sir Frederick Malden) "kuuluu samaan klubiin kuin teidän poikanne George — Stoalaisiin. Kaikki nuoret miehethän kuuluvat siihen — tarkoitan, jos heillä on jokin asema. Valitettavasti ei ole mitään epäilystä siitä; teidän poikanne on nähty syövän päivällistä — kenties minun ei pitäisi mainita nimeä — Blafardissa mrs Bellew'n kanssa. Otaksun, että te ette tiedä, minkälainen paikka Blafard on — joukko pikku huoneita, mihin ihmiset menevät, kun eivät tahdo itseään nähtävän. Minä en tietenkään ole koskaan ollut siellä, mutta voin oivallisesti kuvitella sen. Eikä yhden kerran, vaan usein. Ajattelin, että minun oli puhuttava siitä teille, koska se minusta on häpeäksi mrs Bellew'lle hänen nykyisessä asemassaan."

Sinivalkoisessa ruukussa kasvava atsalea oli heidän välillään; siihen kätki mrs Pendyce poskensa ja silmänsä; mutta kun hän nosti kasvonsa taas, oli hän kohottanut kulmakarvansa niin ylös kuin saattoi, ja hänen huulensa värisivät suuttumuksesta.

"Oh", sanoi hän, "ettekö tienneet sitä? Eihän siinä mitään ole; sehän on viimeistä muotia!"

Lady Malden epäröi hetken, sitten hän punastui kiivaasti; hänen luonteenlaatunsa ja periaatteensa pääsivät taas keskinäiseen tasapainoon.

"Jos se on viimeistä muotia", lausui hän arvokkaasti, "luulen, että meidän on aika palata kaupunkiin".

Hän nousi, ja hänen noustessaan näytti hänen ruumiinrakenteensa niin epäsuhtaiselta, että mrs Pendycen päässä välähti:

"Miksi minä pelästyin? Hänhän on vain —" Ja sitten nopeasti:
"Naisraukka! Mitä hän voi sille, että hänen jalkansa ovat lyhyet!"

Mutta hänen mentyään rinnan kalpean tyttärensä kanssa, kalpeiden koirien vielä kerran juostessa vaunujen jäljestä, Margery Pendyce painoi kätensä sydämelleen.

Ja täällä mehiläisten ja kukkien keskellä, missä rastaat joka hetki virittivät uusia lauluja ja ilma niin raukaisevasti lemusi, ei hänen sydämensä tahtonut tyyntyä, vaan sykki kuin uhkaisi vaara häntä itseään; ja hän oli näkevinään Georgen taas pikkupoikana likaisessa palttinapuvussaan, olkihattu takaraivolla, punakkana ja toimessaan, sellaisena kuin hän tuli äitinsä luo joltakin seikkailulta.

Ja äkkiä purskahti mielenliikutus esiin syvältä hänen sydämestään ja tämän kevätpäivän sydämestä; hänet valtasi tunne, että jokin mahtava, armoton voima erotti hänet pojasta; ja ottaen esiin pienen kirjaillun nenäliinansa hän puhkesi itkuun. Hänen ympärillään hyrisivät mehiläiset huolettomina, kukat varisivat, siivilöityvä auringonvalo peitti hänet kuvioillaan, jotka olivat kuin hänen omaa hienoa pitsiään. Karjatalolta päin kuului lehmäin ammunta, jotka olivat matkalla lypsettäviksi, ja — outo ääni tässä hyvinjärjestetyssä talossa — leikkipillin etäinen piipahdus.

"Äiti, äiti, ä-ä-itii!"

Mrs Pendyce pyyhkäisi nenäliinalla silmiään, ja vaistomaisesti totellen hyvän kasvatuksen ohjeita menettivät hänen kasvonsa heti kaikki mielenliikutuksen jäljet.

"Äiti! Oh, siellähän sinä olet! Gregory Vigil on täällä!"

Norah tuli polkua myöten, foksterrieri kummallakin sivullaan; hänen takanaan näkyivät hatuttoman Gregoryn verevät kasvot harmahtavien hiussiivekkeitten välissä.

"Te kai tahdotte puhella. Minä menen pappilaan. Tulkaa!"

Ja koiriensa saattamana Norah jatkoi matkaansa.

Mrs Pendyce ojensi kätensä.

"No, Grig", sanoi hän, "tämä on yllätys".

Gregory istui hänen vierelleen penkille.

"Minä olen tuonut sinulle tämän", sanoi hän. "Tahdon, että sinä näet sen, ennenkuin minä vastaan siihen."

Mrs Pendyce, joka epämääräisesti tunsi, että Gregory tahtoisi hänen käsittävän asiat samalla tavoin kuin hän itse ne käsitti, otti ojennetun kirjeen masentuvin mielin.

Yksityinen.

Lincoln's Inn Fields, 21 p. huhtik. 1892.

Parahin Vigil!

Minä olen nyt saanut haltuuni sellaisia todistuskappaleita, jotka tekevät mahdolliseksi haasteen meidän puoleltamme. Olen sen johdosta kirjoittanut holhokillesi ja odotan hänen ohjeitaan. Pahaksi onneksi me emme voi vedota pahoinpitelyyn, ja minun on ollut pakko kiinnittää hänen huomiotaan siihen, että jos hänen miehensä puolustaa itseään, saattaa olla hyvin vaikea saada oikeusistuinta hyväksymään heidän eroansa miehen laiminlyöntien perusteella — vaikeata se on siinäkin tapauksessa, että hän ei puolustaudu. Avioerojutuissa on muistettava, että se, mikä on pidettävä asiasta erillään, usein on paljon tärkeämpää kuin mikä siihen on sekoitettava, ja senvuoksi olisi hyödyllistä tietää, aikooko hänen miehensä ryhtyä vastarintaan. Minä en neuvo sinua suorastaan asettumaan yhteyteen hänen miehensä kanssa, mutta jos olet selvillä asiasta, niin anna minulle tietoa. Minä vihaan humpuukia, rakas Vigil, ja minä vihaan kaikkea salakähmäisyyttä, mutta avioero on aina likainen juttu, ja niin kauan kuin laki pysyy nykyisenä, ja pyykki pestään julkisuudessa, ei kenenkään, syyllisen eikä syyttömän eikä myöskään meidän lakimiesten ole mahdollista välttää tahraamasta käsiämme tavalla tai toisella. Minä surkuttelen sitä yhtä suuresti kuin sinäkin.

Uusi mies kirjoittaa nyt runoja 'Tertiaryyn', muutamat ovat vallan ensiluokkaisia. Katsopas viime numeroa. Kukkani ovat tänä vuonna suurenmoisia. Ystävällisesti tervehtii

harras ystäväsi Edmund Paramor.

Mrs Pendyce pudotti kirjeen helmaansa ja katsoi serkkuansa.

"Hän oli Horacen toveri Herrow'ssa. Minä pidän hänestä suuresti. Hän on miellyttävimpiä miehiä, mitä minä tunnen."

Oli selvää, että hän yritti voittaa aikaa.

Gregory alkoi kävellä edestakaisin.

"Paramor on mies, jota minä kunnioitan suuresti. Minä luotan häneen enemmän kuin kehenkään muuhun."

Oli selvää, että Gregory myös yritti voittaa aikaa.

"Oh, ole niin kiltti ja varo minun narsissejani!"

Gregory laskeutui polvilleen ja nosti kukan, jota hän oli polkenut. Sitten hän ojensi sen mrs Pendycelle. Tällainen teko oli mrs Pendycestä niin outo, että se tuntui hieman naurettavalta.

"Rakas Grig, sinä voit saada luuvalon ja tärvelet hienon pukusi; ruohosta jää niin kauheita tahroja!"

Gregory nousi ja katsoi nolona polviinsa.

"Polvi ei ole mitä se ennen oli", sanoi hän.

Mrs Pendyce hymyili.

"Säästä polvesi Helen Bellew'ta varten, Grig. Minä olen aina ollut sinua viisi vuotta vanhempi."

Gregory siveli tukkansa ylös.

"Polvistuminen ei enää ole muodissa, mutta minä luulin, että te ette tietäisi sitä täällä maalla."

"Sinä et ole selvillä asioista, rakas Grig. Maalla se on vielä vähemmän muodissa. Kolmenkymmenen mailin piirissä sinä et löydä naista, joka haluaisi nähdä miehen polvistuvan eteensä. Siitä me olemme tottuneet pois. Hän luulisi, että hänestä tehdään pilaa. Me olemme jo päässeet turhamaisuudesta!"

"Lontoossa", sanoi Gregory, "tahtovat kai kaikki naiset olla miehiä; mutta minä luulin, että maalla —"

"Maalla, Grig, kaikki naiset tahtoisivat olla miehiä, mutta he eivät uskalla koettaa. He ovat jäljessä."

Ja kuin olisi ollut vikapää liian viisaisiin ajatuksiin, punastui mrs
Pendyce.

Gregory lausahti äkkiä:

"Minä en siedä ajatella naisista tuolla tavoin."

Taaskin mrs Pendyce hymyili.

"Näetkös, rakas Grig, sinä et ole naimisissa."

"Minä vihaan ajatusta, että avioliitto muuttaa käsityksiämme. Margery, se inhottaa minua."

"Varo narsissejani!" mutisi mrs Pendyce.

Kaiken aikaa hän ajatteli: "Voi tuota kauheaa kirjettä! Mitä minun pitää tehdä?"

Ja kuin lukien nämä ajatukset lausui Gregory:

"Minä otaksun, että Bellew ei tule puolustautumaan. Jos hänessä on ritarillisuuden hiventäkään, on hän vain iloinen päästäessään vaimonsa vapauteen. Minä en tahdo koskaan uskoa, että kukaan mies olisi kyllin sydämetön tahtoakseen pitää häntä kahlehdittuna. Minä en väitä ymmärtäväni lakia, mutta minun mielestäni mies voi tässä toimia vain yhdellä tavalla — ja Bellew on joka tapauksessa gentlemanni. Saat nähdä, että hän tulee toimimaan niinkuin sellainen."

Mrs Pendyce katseli helmassaan olevaa narsissia.

"Minä olen tavannut hänet vain kolme tai neljä kertaa, mutta minusta näytti, Grig, että hänen tapaisensa mies saattaa toimia tänään yhdellä ja huomenna toisella tavalla. Hän on niin kovin toisenlainen kuin kaikki muut täkäläiset miehet."

"Kun elämän syvät asiat tulevat kysymykseen", sanoi Gregory, "on toinen mies hyvin toisen kaltainen. Tunnetko ainoatakaan miestä, joka olisi niin vailla ritarillisuutta, että kieltäytyisi tällaisten olosuhteitten vallitessa?"

Mrs Pendyce katsoi häneen, kasvoillaan sekava ilme — ihmettely, ihailu, ironia ja pelkokin kiistelivät hänen silmissään.

"Tiedän tusinoittain sellaisia."

Gregory tarttui otsaansa.

"Margery", sanoi hän, "minä vihaan sinun kyynillisyyttäsi. Minä en ymmärrä, mistä sinä olet sen saanut."

"Valitan, en tarkoittanut olla kyynillinen — en todellakaan tarkoittanut. Minä puhuin vain siitä, mitä olen nähnyt."

"Nähnyt?" sanoi Gregory. "Jos minä arvostelisin sen mukaan, mitä minä näen joka päivä, joka hetki työssäni Lontoossa, niin minä tekisin itsemurhan viikon kuluessa."

"Mutta minkä mukaan sitten pitää arvostella?"

Vastaamatta käveli Gregory hedelmätarhan päähän ja seisahtui tuijottamaan yli skottilaisen puutarhan, kasvot hieman taivaaseen päin kääntyneinä. Mrs Pendyce tunsi hänen murehtivan, ettei serkku nähnyt sitä, mitä hän, Gregory, näki siellä ylhäällä, ja mrs Pendyce oli pahoillaan. Gregory tuli takaisin ja sanoi:

"Ei puhuta siitä sen enempää."

Mrs Pendyce otti nämä sanat epäröiden vastaan, mutta kun hän ei voinut ilmaista ahdistustaan ja epäilyksiään, jotka kalvoivat hänen sydäntään, sanoi hän, että tee oli valmista. Mutta Gregory ei tahtonut vielä lähteä päivänpaisteesta pois.

Salongissa Beatrix jo tarjosi teetä nuorelle Tharpille ja kirkkoherra Hussell Barterille. Ja kuullessaan näiden tutut äänet mrs Pendyce tunsi taas entistä rauhaa mielessään. Kirkkoherra astui heti hänen luokseen teekuppi kädessään.

"Vaimoni on saanut päänsärkyä", sanoi hän. "Hän aikoi tulla mukaani, mutta minä toimitin hänet makuulle. Mikään ei päänsärkyyn ole niin hyvä kuin makuullemeno. Me odotamme sitä kesäkuussa, kuten tiedätte. Saanko minä tuoda teekuppinne?"

Mrs Pendyce, joka jo päivälleen tiesi, mitä kesäkuussa odotettiin, istuutui ja katsoi mr Barteria keveästi ihmetellen. Hän oli todellakin hyvä mies; kuinka kiltisti hän teki toimittaessaan vaimonsa makuulle. Kirkkoherran leveät, punaisenruskeat kasvot, esiinpistävine, hieman humoristisine alahuulineen, näyttivät hänestä suorastaan ystävällisiltä. Roy, joka makasi mrs Pendycen jalkain juuressa, haisteli kirkkoherran jalkoja ja huiskutteli hiljaa häntäänsä.

"Tuo vanha koira pitää minusta", sanoi kirkkoherra; "ne tietävät, milloin ne tapaavat koirain ystävän — ihmeellisiä olentoja, nuo koirat! Joskus minua haluttaa uskoa, että niillä mahtaa olla sielu!"

Mrs Pendyce vastasi:

"Horace sanoo, että se on tulemassa vanhaksi."

Koira katsoi ylös hänen kasvoihinsa, ja hänen huulensa värähti.

Kirkkoherra nauroi.

"Älkää murehtiko sitä; siinä on kyllin elämää." Ja hän lisäsi odottamatta: "Minä en sietäisi toimittaa hengiltä koiraa, ihmisten ystävää. Ei, ei; pitäköön luonto huolen siitä."

Pianon ääressä Bee ja nuori Tharp kääntelivät "Saucy Girlin" lehtiä; huone oli tulvillaan atsaleojen tuoksua, ja mr Barter näytti melkein miellyttävältä istuessaan poikkiteloin kullatulla tuolilla ja katsellessaan lempeästi vanhaa koiraa.

Mrs Pendyce tunsi äkkiä halua vapauttaa sydämensä ja kuulla toisen ihmisen neuvoa.

"Kuulkaa, mr Barter", sanoi hän, "serkkuni Gregory Vigil on juuri tuonut minulle eräitä uutisia; minä puhun niistä vain näin meidän kesken. Helen Bellew aikoo pyytää avioeroa. Halusin kysyä teiltä, voisitteko sanoa minulle —" Katsahdettuaan kirkkoherran kasvoihin hän keskeytti.

"Avioeroa! Hm! Todellakin!"

Kauhun värähdys kävi mrs Pendycen läpi.

"Ettehän tietenkään mainitse siitä kenellekään, ei Horacellekaan. Eihän se ensinkään liikuta meitä."

Mr Barter kumarsi; hänen kasvoillaan oli sama ilme, mikä niillä usein oli pyhäkoulussa.

"Hm!" lausui hän taaskin.

Mrs Pendycen päässä välähti, että tämä mies, joka leveine leukoineen ja uhkaavine silmineen istui niin vankkana hauraalla tuolilla, tiesi jotain. Oli kuin hän olisi vastannut:

"Tämä asia ei ole naisille omansa; olkaa niin hyvä ja jättäkää se minun huomaani."

Lukuunottamatta lady Maldenin muutamia sanoja ja Georgen kasvojen ilmettä hänen sanoessaan: "Kyllä minä tapaan hänet toisinaan", mrs Pendycellä ei ollut mitään todisteita, ei mitään varmuutta, ei mitään kouriintuntuvia perusteita; ja kuitenkin hänen vaistonsa tajusi, että hänen poikansa oli mrs Bellew'n rakastaja.

Sen vuoksi hän tunsi pelkoa ja outoa toivoa nähdessään Gregoryn astuvan huoneeseen.

"Kenties", hän ajatteli, "hän saa Grigin lopettamaan jutun".

Hän kaatoi Gregorylle teetä, seurasi Beetä ja Cecil Tharpia talvipuutarhaan ja jätti molemmat miehet yksinään.

KIRKKOHERRA HUSSELL BARTERIN JATKUVA VAIKUTUS

Voidakseen ymmärtää ja myötätuntoisesti arvostella Worsted Skeynesin kirkkoherran tunteita ja toimintatapaa on otettava huomioon hänen syntyperänsä ja elämänvaiheensa.

Vanhan suffolkilaisen perheen toisena poikana hän oli noudattanut sukunsa perintätapaa, ja suoritettuaan Oxfordissa erinäisiä tutkintoja hän oli kahdenkymmenenneljänvuotiaana saanut todistuksen siitä, että hän pystyi jakamaan kumpaankin sukupuoleen kuuluville henkilöille niitä elämänohjeita, joita nämä itse olivat tavoitelleet kaksi tai kolme kertaa niin monen vuoden kuluessa. Hänen luonteensa, joka ei ollut koskaan ollut horjuvainen, oli tämän onnellisen olosuhteen vaikutuksesta yhä tiivistynyt, ja se esti sen itsetutkistelun ja sieluntaistelun, mitä toisinaan esiintyi hänen lähimmäisissään, saamasta mitään jalansijaa hänessä. Kun hän oli yhtä vähän alapuolella kuin yläpuolella keskinkertaisuuden, ei hänen päähänsä pistänyt ruveta arvostelemaan tai vastustamaan järjestelmää, joka oli kestänyt niin kauan ja tuotti hänelle niin paljon etuja. Kuten kaikki keskinkertaiset ihmiset uskoi hän auktoriteettiin, eikä suinkaan vähimmän sen vuoksi, että runsas mitta sitä oli uskottu hänen omiin käsiinsä. Olisi todellakin ollut liikaa vaatia, että mies, jolla oli hänen syntyperänsä, kehityksensä ja kasvatuksensa, olisi ruvennut tutkistelemaan koneistoa, johon hän itse rattaana kuului.

Täten hän oli kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäisenä joutunut huomaamatta, erään sedän kuoltua, Worsted Skeynesin perheen joukkoon. Siellä hän oli sittemmin ollut. Hänelle oli alituinen ja hyvin ymmärrettävä murheen lähde, että toimi hänen kuollessaan ei tulisi siirtymään hänen vanhimmalle eikä lähinnä vanhimmalle pojalleen, vaan hänen vanhimman veljensä, kartanonomistajan, toiselle pojalle. Kahdenkymmenenseitsemänvuotiaana hän oli nainut miss Rose Twiningin, joka oli erään Huntingdonshiren pastorin viides tytär ja oli vähemmässä kuin kahdeksassatoista vuodessa toimittanut maailmaan kymmenen lasta ja odotti yhdettätoista, kaikki yhtä terveitä ja tukevia kuin hän itse. Takan yläpuolella hänen työhuoneessaan riippui perhetaulu, kehystetyn ja väritetyn raamatunlauseen alla: "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", minkä hän oli valinnut tunnuslauseekseen ensimmäisenä virkavuonnaan, saamatta koskaan aihetta muuttaa sitä. Keskellä tätä perheryhmää istui mr Barter, ja hänen koiransa oli hänen jalkojensa välissä; hänen vaimonsa seisoi hänen takanaan, ja molemmin puolin levisivät lapset kuin viuhkan tai perhosen siivet. Heidän koulumaksunsa alkoivat käydä varsin tuntuviksi, ja hän valitteli sitä usein; mutta periaatteessa hän yhä hyväksyi omaksumansa tavan, ja hänen vaimonsa ei koskaan valitellut mitään.

Työhuone oli kalustettu tahallisen yksinkertaisesti; monta poikaa oli kaikessa ystävyydessä kuritettu siellä, ja eräässä kohden oli turkkilainen matto kulunut rikki, mutta olivatko sen tehneet heidän kyynelensä vaiko heidän polvensa, sitä ei edes mr Barterkaan tietänyt. Toisella puolen takkaa olevassa kaapissa hän säilytti uskonnollisia kirjojaan, joista monet olivat hyvin kuluneet; toisella puolen olevassa kaapissa hän säilytti mailojaan, joita hän alinomaa hoiteli; onkivapa ja kiväärilaatikko seisoivat vaatimattomasti nurkassa. Kirjoituspöydän laatikkojen välisessä solassa oli matto hänen palkinnonsaanutta bulldoggiaan varten, jolla oli tapana maata siellä vartioimassa herransa jalkoja, kun tämä kirjoitteli saarnojaan. Kirkkoherran vahvat puolet olivat samat kuin hänen koiransa; itsepintaisuuden, rohkeuden, suvaitsemattomuuden ja huumorin vanhat englantilaiset hyveet; hänen heikot puolensa eivät, olosuhteista johtuen, olleet koskaan tulleet hänen huomionsa esineiksi.

Kun hän siis huomasi olevansa kahden Gregory Vigilin kanssa, lähestyi hän tätä kuin koira lähestyy toista ja kävi heti asiaan käsiksi.

"Siitä on kauan, kun minulla oli ilo tavata teitä, mr Vigil", sanoi hän. "Mrs Pendyce on uskonut minulle uutiset, jotka te olette tuonut mukananne. Minun täytyy sanoa teille heti, että minä olen hämmästynyt."

Gregory astui äkkiä askeleen taapäin, kuin olisi hänen hienotunteisuuttaan loukattu.

"Niinkö!" sanoi hän jonkinmoisella värähtelevällä kylmäkiskoisuudella.

Kirkkoherra, joka sukkelaan pani merkille vastustuksen, toisti painokkaasti:

"Enemmän kuin hämmästynyt; itse asiassa minusta tässä täytyy olla jokin erehdys."

"Niinkö?" sanoi Gregory taas.

Ilme vaihtui mr Barterin kasvoilla. Se oli ollut vakava, mutta nyt se oli tullut synkäksi ja uhkaavaksi.

"Minun täytyy sanoa teille", lausui hän, "että jollakin tavoin — jollakin tavoin tämä avioero on estettävä".

Gregory punastui pahastuksesta.

"Millä perusteilla? Minun tietääkseni holhokkini ei ole teidän seurakuntalaisenne, mr Barter, ja jos hän olisikin —"

Kirkkoherra kävi aivan lähelle häntä pää eteenpäin taipuneena, alahuuli esiin pistävänä.

"Jos hän tekisi velvollisuutensa", sanoi hän, "olisi hän se. Minä en tässä ajattele häntä — minä ajattelen hänen miestään; hän on minun seurakuntalaiseni, ja minä sanon, että tämä avioero on estettävä."

Gregory ei enää peräytynyt.

"Millä perusteilla?" sanoi hän taas, koko ruumis vavisten.

"Minä en halua puuttua yksityiskohtiin", sanoi mr Barter, "mutta jos te pakotatte minut siihen, niin en minä epäröi".

"Valitettavasti minun täytyy", vastasi Gregory.

"Nimiä mainitsematta minä siis sanon, että hän ei ole sopiva henkilö hakemaan avioeroa!"

"Mitä te tarkoitatte?" sanoi Gregory. "Te —"

Hän ei pystynyt jatkamaan.

"Te ette voi vaikuttaa minuun, mr Vigil", sanoi kirkkoherra ilkeästi nauraen. "Minun on täytettävä velvollisuuteni."

Vaivoin hillitsi Gregory itsensä.

"Te olette lausunut sellaista, mitä vain pappi saa rankaisematta lausua", sanoi hän jääkylmästi. "Olkaa niin ystävällinen ja antakaa selitys."

"Selitykseni", sanoi mr Barter, "on siinä, mitä olen omin silmin nähnyt".

Hän kohotti nämä silmät Gregoryyn. Niiden terät olivat supistuneet nuppineulanpään kokoisiksi, ympäröivissä vaaleanharmaissa kehissä oli samea välke, ja taas näitä ympäröivät valkuaiset verestivät.

"Jos teidän välttämättä pitää tietää se, niin minä olen omin silmin nähnyt hänen juuri tuolla talvipuutarhassa suutelevan erästä miestä."

Gregory kohotti kättään.

"Kuinka te uskallatte!" hän kuiskasi.

Taaskin mr Barterin ilmeikäs alahuuli työntäytyi esiin.

"Minä uskallan tuntuvasti enemmänkin, mr Vigil", sanoi hän, "kuten saatte huomata; ja minä sanon teille, estäkää tämä avioero, tai minä estän sen itse!"

Gregory kääntyi akkunaan päin. Palatessaan hän oli ulkonaisesti tyyni.

"Te olette käyttäytynyt säädyttömästi", sanoi hän. "Pysykää vain harhaluulossanne, ajatelkaa mitä haluatte, tehkää mitä haluatte. Asia tulee käymään kulkuaan. Hyvästi, herra."

Ja kääntyen koroillaan hän poistui huoneesta.

Mr Barter syöksähti eteenpäin. Sanat "te olette käyttäytynyt säädyttömästi" sinkosivat ympäri hänen aivojensa, kunnes jokainen suoni hänen kasvoillaan ja niskassaan oli ratketakseen pullistunut, ja äännähtäen käheästi kuin kipua tunteva eläin hän seurasi Gregorya ovelle. Se sulkeutui hänen nenänsä edessä. Ja kun hän papiksivihkimyksessään oli ainaiseksi jättänyt rumien sanojen käytön, oli hän saamaisillaan halvauksen. Äkkiä hän tuli tietoiseksi siitä, että mrs Pendyce katseli häntä talvipuutarhan ovesta. Hänen kasvonsa olivat tuskallisen valjut, hänen kulmakarvansa kohotetut, ja tämän katseen edessä mr Barter sai takaisin jonkin verran itsehillintäänsä.

"Onko jotain hullusti, mr Barter?"

Kirkkoherra hymyili kirpeästi.

"Ei yhtään mitään", sanoi hän. "Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy poistua, siinä kaikki. Eräs seurakunnallinen asia vaatii läsnäoloani."

Hänen päästyään tielle meni huimauksen ja tukehtumisen tunne ohi, mutta rauhattomuus jäi. Hän oli itse asiassa joutunut tuollaiseen psykologiseen tilanteeseen, joka saattaa ihmisen todellisen luonnon näkyviin. Hän oli tottunut yrmeästi sanomaan itselleen: "Niin, niin, minulla on kiivas luonto, se menee pian ohi", mutta hänen itsevaltiaasta asemastaan johtui, ettei hän ollut koskaan tullut tuntemaan, kuinka itsepintainen mieli hänellä oli. Hän oli niin monen vuoden kuluessa tottunut päästämään tyytymättömyytensä heti ilmoille, että hän ei itsekään tuntenut vanhaenglantilaisen luonteensa mahtia, ei tietänyt, mihinkä rumiin tekoihin hän pystyi. Ei hän tietänyt sitä tälläkään hetkellä, hän oli vain rajattomasti ihmeissään siitä, että niin käsittämättömällä tavalla voitiin käyttäytyä hänen asemassaan olevaa miestä kohtaan, joka vain teki velvollisuutensa. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä sietämättömämmältä tuntui hänestä, että mrs Bellew'n tapainen nainen saisi röyhkeästi vedota maan lakiin omaksi edukseen — nainen, joka ei ollut tavallista ilotyttöä parempi — nainen, jonka hän oli nähnyt suutelevan George Pendyceä. Häntä olisi vain hämmästyttänyt viittaus siihen, että oli jotain mahtipontista tässä hänen rajattomassa ihmettelyssään, kun hänen pikku sielunsa julisti pikku tuomiotaan, kompastelussaan vähäistä tietään eteenpäin niin sokaistun varmana korkean taivaan alla, keskellä miljoonia olioita, jotka olivat yhtä tärkeitä kuin hän. Ja joka askeleelta, jonka hän astui, kävi hänen ihmettelynsä yhä synkemmäksi, yhä vankemmaksi hänen päätöksensä, ettei hän tulisi sallimaan mitään sellaista siveyden väärinkäyttöä, ei mitään sellaista epäkunnioitusta Hussell Barteria kohtaan.

"Te olette käyttäytynyt säädyttömästi!" Tämä syytös koski kuin käärmeenpistos, eikä sen myrkky siitä vähentynyt, ettei hän mitenkään voinut huomata, missä suhteessa hänen käytöksensä muka oli ollut säädytön. Mutta hän ei edes koettanutkaan huomata sitä. Syytöksen törkeys häntä, pappia ja gentlemannia kohtaan, oli ilmeinen. Tässä oli kysymys siveydestä. Hän ei tuntenut mitään suuttumusta Georgea kohtaan; nainen se herätti hänen vanhurskaan vihansa. Sillä kauan oli hän ollut itsevaltias naisten kesken, ikäänkuin valtias yli elämän ja kuoleman. Tämä oli selvää epäsiveellisyyttä! Hän ei ollut koskaan hyväksynyt sitä, että tuo nainen jätti miehensä, hän ei ollut koskaan hyväksynyt häntä ensinkään! Hän suuntasi askeleensa The Firsiä kohti.

Pensasaitojen takaa katselivat uneliaat lehmät; vihreätikka naurahti saran tai parin päässä; vaahteroissa, jotka olivat puhjenneet ennen aikojaan, surisivat mehiläiset. Hymyilevässä kevätsäässä viettivät kenttien lukemattomat olennot huoletonta elämäänsä suoran mustan hahmon ympärillä, joka taivalsi tietä eteenpäin, pää kumarassa leveälierisen hatun alla.