Vanhan harmaan hevosen vetämissä vaunuissa — ainoat ajoneuvot, mitä Worsted Skeynesin asemalla oli saatavissa — George Pendyce sivuutti hänet tiellä; hän taipui taapäin päästäkseen huomaamatta ohitse. Hän ei ollut unohtanut kirkkoherran äänensävyä tupakkahuoneessa tanssiaisiltana. Georgella oli yhtä hyvä muisti kuin kellä tahansa. Vanhojen tärisevien vaunujen nurkkauksesta, jotka haisivat tallille ja ummehtuneelle tupakalle, hän kiinnitti alakuloiset silmänsä kuskin selkään ja vanhan hiirakon korviin eikä liikahduttanut niitä yhtään, ennenkuin vaunut pysähtyivät tallin ovelle.
Hän meni suoraan huoneeseensa, lähettäen sanan, että hän jäisi yöksi. Hänen äitinsä ilostui ja pelästyi uutisesta ja kiiruhti sukkelaan pukeutumaan päivälliseksi saadakseen nähdä hänet sitä ennen. Kartanonherra tuli vaimonsa huoneeseen juuri kun hän oli lähdössä. Mr Pendyce oli istunut kokouksissa kaiken päivää ja oli mielentilassa, jommoinen vain harvoin vaivasi häntä; tulevaisuus herätti hänessä levottomuutta.
"Miksi sinä et pidättänyt Vigiliä päivälliselle?" sanoi hän. "Minä olisin voinut lainata hänelle mitä hän tarvitsi yöksi. Olisin tahtonut neuvotella hänen kanssaan henkivakuutuksesta; hänhän on selvillä sellaisesta. Minun perintöveroni maksuun tarvitaan suuri summa rahaa. Ja jos radikaalit pääsevät valtaan, saattavat he hyvin korottaa sen viisikymmentä prosenttia."
"Minä aioin pidättää hänet", sanoi mrs Pendyce, "mutta hän meni tiehensä hyvästelemättä".
"Hän on kumma mies!"
Muutaman hetken mr Pendyce teki huomautuksiaan tästä hyvien tapojen rikkomisesta. Hän oli hyvin tarkka käyttäytymisestä seuraelämässä.
"Minä saan nyt taas ikävyyksiä tuon Peacockin takia. Hän on suurin härkäpää. — Minne sinulla on semmoinen kiire, Margery?"
"George on täällä."
"Georgeko? No kai hän voi odottaa päivälliseen. Minun on kerrottava sinulle koko joukko asioita. Meillä on tänään esillä muuan murhapolttoasia. Vanha Quarryman oli poissa, joten minä johdin puhetta. Syytetty oli tuo Woodford, jonka me tuomitsimme salametsästyksestä — jokseenkin törkeä juttu. Ja tämmöistä hän tekee päästyään vapauteen. Koettivat osoittaa häntä mielisairaaksi. Selvin kostoteko se oli, mitä minä olen tavannut. Me tietenkin panetimme hänet kiinni. Hänet saadaan helposti tuomituksi. Kaikista kauheista rikoksista murhapoltto on —"
Mr Pendyce ei keksinyt sanoja tulkitakseen käsitystään tällaisesta rikoksesta ja vetäen henkeä hampaidensa välitse hän poistui pukuhuoneeseen. Mrs Pendyce kiiruhti hiljaa ulos ja meni poikansa huoneeseen. Hän tapasi Georgen paitahihasillaan, kiinnittämässä nappeja kalvosimiinsa.
"Anna minun tehdä tuo, rakas poika! Kuinka surkeasti ovatkaan kiilloittaneet kalvosimesi! On niin hauskaa saada joskus auttaa sinua!"
George vastasi hänelle:
"Kiitos, äiti; kuinka olet voinut?"
Mrs Pendycen kasvoille tuli ilme, joka oli puoliksi surumieltä, puoliksi veitikkaa, mutta hyvin vetoava. "Mitä! Joko se nyt alkaa? Oh, älä työnnä minua luotasi!" näytti hän sanovan.
"Kiitos, oikein hyvin. Entä sinä, rakkaani?"
George ei kohdannut hänen katsettaan.
"Niin ja näin", sanoi hän. "Minä sain pahan kolauksen 'Cityssä' viime viikolla."
"Onko se jokin kilpa-ajo?" kysyi mrs Pendyce.
Ja jokin salainen ääni sanoi hänelle, että George oli vetänyt esiin tämän huonon uutisen kääntääkseen hänen huomionsa pois jostakin muusta, sillä George ei ollut koskaan ollut mikään surkeilija.
Mrs Pendyce istuutui sohvan reunalle, ja vaikka päivälliskellon kohta piti soida, pyyteli hän poikaansa istumaan viereensä.
"Onko sinulla mitään muita uutisia, rakkaani? Minusta on niin kovin kauan siitä kun tapasin sinua. Olen kai kertonut sinulle kaikki pikku tapahtumamme kirjeissäni. Tiedäthän, että pappilaan odotetaan pienokaista?"
"Niinkö? Minä sivuutin Barterin tiellä. Minusta hän näytti vähän nyrpeältä."
Vaivautunut ilme väikkyi mrs Pendycen kasvoilla.
"Oh, en minä luule, että se oli syynä siihen." Hän keskeytti, mutta jatkoi sitten hillitäkseen oman pelkonsa. "Jos olisin tietänyt, että sinä tulet, olisin kutsunut Cecil Tharpin. Vic on saanut niin kultusia pikku pentuja. Tahtoisitko sinä yhden? Kaikilla niillä on tuo soma musta pilkku silmien tienoilla."
Hän tarkasteli poikaansa kuin vain äiti voi — hellittämättä, yksityiskohtaisesti, kaihoisasti, jokaista hänen pikku liikettään, jokaista muutosta hänen kasvoillaan, ja ennen kaikkea sitä salattua jotakin, joka ilmaisee ihmisen luonteenlaadun ja mielentilan.
"Hän on onneton jostakin", ajatteli hän. "Hän on muuttunut viime näkemästäni, enkä minä voi päästä siitä selville. Minusta tuntuu, kuin olisin niin kaukana hänestä — niin kaukana."
Ja jollain tavoin hän tunsi, että hänen poikansa oli tullut kotiin tänä iltana, koska hän oli yksinäinen ja onneton ja vaisto saattoi hänet kääntymään äidin puoleen.
Mutta mrs Pendyce tiesi, että yritys päästä lähemmäksi häntä saattaisi hänet yhä vain etääntymään, ja kun hän ei voinut sietää sitä, ei hän kysellyt pojaltaan mitään, vaan käytti kaiken voimansa salatakseen pojaltaan tuskan, jota tunsi.
Hän meni alakertaan käsi poikansa kainalossa ja nojautui raskaasti häneen, kuin koettaen taaskin päästä lähelle häntä ja unohtaa tunteen, jota oli kokenut kaiken talvea — tunteen siitä, että hänet oli työnnetty ulkopuolelle, että häntä pidettiin tietämättömyydessä ja pakonalaisuudessa.
Mr Pendyce molempine tyttärineen oli salongissa.
"Päivää, George", sanoi kartanonherra kuivasti, "on hauska, että tulit. Kuinka saatat sietää Lontoota tähän vuodenaikaan? Kun nyt kerran olet täällä, voisit jäädä muutamaksi päiväksi. Tahtoisin kuljetella sinua maatilalla; sinähän et tiedä mistään mitään. Minä saatan kuolla minä hetkenä hyvänsä, eihän sitä voi koskaan tietää. Päätähän nyt jäädä tänne."
George loi häneen nurpean katseen.
"Pahoittelen", sanoi hän, "mutta minä olen luvannut mennä kaupunkiin".
Mr Pendyce nousi ja seisoi selin takkaan.
"Kas niin", sanoi hän, "minä pyydän sinulta yksinkertaista asiaa omaksi parhaaksesi — ja — sinä olet luvannut mennä kaupunkiin. Niin käy aina, ja äitisi pitää sinun puoltasi. Bee, mene soittamaan minulle jotakin."
Kartanonherra ei sietänyt pianonsoittoa, mutta hän ei keksinyt muuta käskyä, jota olisi täytynyt totella.
Se, ettei ketään vieraita ollut läsnä, ei suurestikaan muuttanut niitä juhlamenoja, mitä Worsted Skeynesissä pidettiin päivän miellyttävänä huippukohtana. Ruokalajien lukumäärä rajoittui kuitenkin seitsemään, eikä samppanjaa juotu. Kartanonherra joi lasin tai pari punaviiniä, sillä, kuten hän sanoi: "Rakas isäukkoni joi pullon portviiniä joka ikinen ilta, eikä siitä hänelle koskaan koitunut mitään. Jos minä nauttisin yhtä rajusti, tappaisi se minut yhdessä vuodessa."
Hänen tyttärensä joivat vettä. Mrs Pendyce, joka kaikessa salaisuudessa suosi samppanjaa, joi hiukkasen espanjalaista burgunderia, jonka mr Pendyce oli hankkinut hänelle vartin kohtuulliseen hintaan ja joka aterian jälkeen suljettiin erikoisella tulpalla. Hän tarjosi sitä Georgelle.
"Maistapas hiukan minun burgunderiani, rakas; se on kovin hyvää."
Mutta George kieltäytyi ja pyysi silmäniskulla whiskyä ja soodaa hovimestarilta, joka toi sen varsin keltaisena.
Päivällisen vaikutuksesta kartanonherra taas pääsi tasapainoon, vaikkakin hän vielä katsoi jonkin verran synkästi tulevaisuuteen.
"Te nuoret", sanoi hän, katsellen vallan ystävällisesti Georgeen, "olette sellaisia individualisteja. Te pidätte toimenanne vain huvittelua. Korttipelinne ja kilpa-ajonne ja biljardinne ja mitä kaikkea teillä onkaan, kuluttavat teidät loppuun, ennenkuin olette viisikymmenvuotiaitakaan. Te ette käytä mielikuvitustanne. Viheriöivän vanhuuden pitäisi olla teidän ihanteenanne, mutta sensijaan se näyttää olevan viheriöivä nuoruus. Haha!" Mr Pendyce katseli tyttäriään, kunnes nämä sanoivat:
"Mutta, isä, kuinka sinä voit?"
Norah, jolla oli enemmän temperamenttia heistä kahdesta, lisäsi:
"Eikö isä ole aivan kauhea, äiti?"
Mutta mrs Pendyce katseli poikaansa. Hän oli niin monena iltana toivonut näkevänsä hänen istuvan siinä.
"Pelaammeko piquet'tä tänä iltana, George?"
George katsahti häneen ja nyökkäsi nyrpeänä.
Paksulla pehmeällä matolla pöydän ympärillä liikkuivat hovimestari ja toinen palvelija. Vahakynttiläin valo lankesi hillittynä hopeihin ja hedelmiin ja kukkiin, tyttöjen valkoisille kauloille ja Georgen vereville kasvoille ja välkkyvälle paidanrinnukselle, se loisti hänen äitinsä pitkien valkoisten sormien jalokivissä, valaisi kartanonherran suoraselkäistä ja yhä hienonnäköistä vartaloa; ilma oli raukea atsalean ja narsissin tuoksusta. Bee ajatteli lempein silmin nuorta Tharpia, joka tänään oli hänelle kertonut rakastavansa häntä, ja ajatteli, mahtoiko isä vastustaa. Hänen äitinsä ajatteli Georgea, luoden arkoja silmäyksiä tämän alakuloisiin kasvoihin. Ei mitään muita ääniä kuulunut kuin haarukoitten kalina ja Norah'n ja kartanonherran äänet, heidän puhellessaan pikkuseikoista. Korkeista avonaisista akkunoista näkyi hiljainen avara maisema; setripuiden yläpuolella näkyi aprikoosinvärinen ja rahanmuotoinen täysikuu, ja sen valossa lepäsivät hiljaiset, kuiskivat lakeudet puoleksi lumottuina, puoleksi unessa, ja kaikki tämän pienen kuun valaiseman piirin ympärillä oli rannatonta, tuntematonta pimeyttä — pimeyttä, joka peitti heidän silmistään rauhattoman maailman.
ONNETON YÖ
Kempton Parkin suurten kilpa-ajojen iltana, missä kilpailuissa "Ambler", tämä uusi suosikki, jäi jälkeen, oli George Pendyce juuri pistänyt avaimen huoneensa oveen, jonka hän oli vuokrannut läheltä mrs Bellew'n asuntoa, kun muuan mies äkkiä astui takaapäin hänen luokseen sanoen:
"Mr George Pendyce, luullakseni?"
George kääntyi.
"Kyllä; mitä tahdotte?"
Mies pisti soikean kuoren Georgen käteen.
"Herroilta Frost ja Tuckett."
George avasi sen ja luki paperin yläreunasta:
Meriasioita, testamentteja ja avioeroja. Jaspar Bellew'n nöyrä anomus —
Hän kohotti silmänsä, ja hänen kummallisen kylmä, hillitty, juro katseensa sai lähetin painamaan silmänsä maahan, kuin olisi hän iskenyt jo lyötyä miestä.
"Kiitos. Hyvästi."
Hän sulki oven ja luki läpi asiakirjan. Se sisälsi muutamia täsmällisiä yksityiskohtia ja päättyi vahingonkorvausvaatimukseen, ja George hymyili.
Jos hän olisi saanut tämän asiakirjan kolme kuukautta sitten, ei hän olisi suhtautunut siihen näin. Kolme kuukautta sitten hän olisi raivostuneena tuntenut joutuneensa kiinni. Hänen ajatuksensa olisivat kulkeneet näin: "Minä olen saattanut hänet kiikkiin, minä olen saattanut itseni kiikkiin. Minä en olisi koskaan uskonut, että tällaista saattoi tapahtua. Tämä on ihan pirua! Minun täytyy tavata joku — minun täytyy estää tämä. Tästä täytyy löytyä jokin ulospääsy." Koska hänellä oli vain vähän mielikuvitusta, olisivat hänen ajatuksensa iskeneet siipensä tätä häkkiä vasten, ja heti paikalla hän olisi yrittänyt toimia. Mutta nyt ei ollut kolme kuukautta sitten, vaan —
Hän sytytti savukkeen ja istuutui sohvaan, ja voimakkain tunne hänen sydämessään oli kummallinen toivo, jonkinmoinen hirtehisilo. Hän tahtoi mennä heti tapaamaan mrs Bellew'ta, vielä tänä iltana; hänellähän oli tekosyy — eikä mitään pakkoa odottaa häntä täällä — odottaa — odottaa, kunnes hän sattumalta tulisi.
Hän nousi juomaan hiukan whiskyä ja meni sitten taas istumaan sohvaan.
"Ellei hän ole täällä kello kahdeksan, niin minä menen sinne."
Häntä vastapäätä oli miehenkorkuinen peili ja hän kääntyi seinään päin välttääkseen sitä. Hänen kasvoilleen oli kiteytynyt synkän päättäväinen ilme, ikäänkuin hän ajattelisi: "Minä tahdon näyttää heille kaikille, ettei minua ole lyöty vielä."
Avaimen kalahtaessa lukkoon hän hypähti sohvalta ja hänen kasvoilleen palasi niiden naamio. Mrs Bellew tuli huoneeseen tapansa mukaan, riisui iltakaapunsa ja seisoi hänen edessään paljain hartioin. George katseli hänen kasvojaan, ajatellen, mahtoiko hän tietää asian.
"Arvelin, että minun oli paras tulla", sanoi hän. "Minä otaksun, että sinä olet saanut saman viehättävän lahjan."
George nyökkäsi. Oli minuutin hiljaisuus.
"Juttu on oikeastaan naurettava. Surkuttelen sinua, George."
George naurahti myös, mutta toisella tavalla.
"Tahdon tehdä kaiken voitavani", sanoi hän.
Mrs Bellew tuli hänen lähelleen.
"Minä olen silmäillyt Kempton-kilpailujen tuloksia. Mikä surkean huono onni! Sinulla kai on ollut aika tappio. Poika-parka! Onnettomuus tulee harvoin yksinään."
George tuijotti maahan.
"Ei se mitään merkitse, kun minulla on sinut."
Hän tunsi mrs Bellew'n käsivarret niskallaan, mutta ne olivat viileät kuin marmori; hän kohtasi hänen katseensa, ja se oli pilkallinen ja säälivä.
Heidän ajoneuvonsa joutuivat yleiseen virtaan, jossa vaunut kiitivät kuin henkensä kaupalla itäisiä kaupunginosia kohti ohi suuren puiston, missä äskenpuhjenneet lehdet pudistelivat helmojaan kuin balettitanssijat tuulessa, ohi Stoalaisten ja muiden klubien, rätisten ja huojuen, etusijasta kiistäen, sivuuttaen omnibusseja, jotka hämärässä näyttivät kodikkailta lamppuineen ja juhlallisesti vastakkain istuvine ihmisriveineen.
Blafardissa hoikka tumma palveluspoika otti vastaan mrs Bellew'n kaavun kunnioittavin sormin, pikku juomanlaskijan suu hymyili kärsivien silmien alapuolella. Samat punavarjoiset kynttilät valaisivat hänen käsivarsiaan ja hartioitaan, samat vihreät ja keltaiset kukat versoivat uljaasti samoissa sinisissä maljakoissa. Ruokalistalle oli kirjoitettu samat ruokalajit. Sama joutilas silmä tuijotti nurkasta punaisten kaihtimien raosta, tylsä ihmettely katseessaan.
Monta kertaa tämän päivällisen kestäessä katsoi George salaa hänen kasvojaan, ja niiden ilme hämmästytti häntä, niin huoleton se oli. Ja vastoin viimeistä mielialaansa, mikä oli ollut synkkä ja kylmä, mrs Bellew oli nyt kaikkein rajuimmalla tuulellaan.
Hänen naurunsa oli niin tarttuva, että ihmiset katselivat ympärilleen muista pikku pöydistä, jotka olivat täynnä nyt, kun huvittelukausi oli alkanut; ja George tunsi jonkinmoista vastenmielisyyttä. Mikä pani tämän naisen nauramaan, kun hänen oma sydämensä oli raskas? Mutta hän ei puhunut mitään; hän tuskin uskalsi katsoakaan mrs Bellew'ta, peläten silmiensä tulkitsevan hänen tunteensa.
"Meidän pitäisi selvittää asemamme", ajatteli hän, "katsoa todellisuutta silmiin. Jotakin on tehtävä; ja tuossa hän vain nauraa ja saa kaikki katsomaan itseään!" Tehtävä! Mutta mitä saattoi tehdä, kun kaikki oli kuin lentohiekkaa?
Toiset pikku pöydät tyhjenivät vähitellen.
"George", sanoi mrs Bellew, "vie minut jonnekin, missä voimme tanssia!"
George tuijotti häneen.
"Rakas tyttöseni, kuinka minä voisin? Ei ole mitään sellaista paikkaa!"
"Vie minut johonkin boheemipaikkaasi!"
"Ei sinun sovi mennä sellaisiin."
"Miks'ei? Kuka välittää siitä, minne me menemme tai mitä me teemme?"
"Minä välitän!"
"Ah, George, sinä ja sinun tapaisesi elätte vain puolielämää!"
Äkkiä George vastasi:
"Mitä sinä luulet minun olevan? Heittiönkö?"
Mutta hän tunsi pelkoa eikä suuttumusta.
"No ajetaan sitten East Endiin. Tehdään herran tähden jotakin vähän sopimatonta."
He ottivat ajurin ja ajoivat itäänpäin. Ensi kertaa oli nyt kumpikin heistä siinä tuntemattomassa maassa.
"Sulje kaapusi, rakas; se herättää huomiota täällä."
Mrs Bellew nauroi.
"Sinä tulet olemaan aivan kuin isäsi, kun olet kuusikymmenvuotias,
George."
Ja hän avasi kaapunsa yhä enemmän. Kadunkulmassa soittavan posetiivin ympärillä tanssi muutamia koreapukuisia tyttöjä.
Mrs Bellew käski ajurin pysähtyä.
"Katsellaan noita lapsia!"
"Sinä vain näyttelet meitä katuyleisölle."
Mrs Bellew laski kätensä vaunun ovelle.
"Minulla olisi suuri halu mennä tuonne tanssimaan heidän kanssaan."
"Sinä olet hullu tänä iltana", sanoi George. "Istu alallasi!"
Hän ojensi käsivartensa ja salpasi mrs Bellew'lta tien. Ohikulkijat katselivat uteliaina tätä pikku kohtausta. Alkoi kerääntyä joukkoa.
"Ajakaa!" huusi George.
Joukko hurrasi heille, ajuri rapsautti hevostaan, he ajoivat taas itäänpäin.
Kello löi juuri kaksitoista, kun he vihdoin astuivat ajurista lähellä vanhaa kirkkoa Chelsea Embankmentin luona, ja he olivat tuskin puhuneet tuntiin.
Ja kaiken aikaa George oli tuntenut:
"Tämän naisen hyväksi minä olen uhrannut kaiken. Tähän naiseen minä tulen olemaan kytketty. Tästä naisesta minä en voi irroittaa itseäni. Jos voisin, en tahtoisi häntä enää koskaan nähdä. Mutta minä en voi elää ilman häntä. Minun pitää yhä edelleen kärsiä sekä silloin, kun hän on luonani, että silloin, kun hän on poissa luotani. Ja Jumala tietää, kuinka tämä kaikki päättyy!"
George tarttui hänen käteensä pimeässä, se oli kylmä ja turta kuin kivi. George koetti nähdä hänen kasvonsa, mutta ei voinut lukea mitään näistä vihertävistä silmistä, jotka tuijottivat eteensä kuin kissan silmät pimeässä.
Kun ajuri oli mennyt, seisoivat he katsellen toisiansa katulampun valossa. Ja George ajatteli:
"Siis täytyy minun jättää hänet näin, ja mitä tulee sitten?"
Mrs Bellew pisti avaimen oveensa ja kääntyi häneen. Hiljaisella tyhjällä kadulla, missä tuuli suhisi korkeiden talojen nurkkauksissa ja lyhdyt lepattivat, näytti hänen ilmeensä ja asentonsa niin omituiselta, liikkumattomalta, sfinksimäiseltä. Vain hänen Georgeen kiintyneet silmänsä näyttivät elävän.
"Hyvää yötä", mutisi George.
Mutta nainen viittasi hänet luokseen.
"Ota minusta mitä voit!" sanoi hän.
MR PENDYCEN PÄÄ
Ken tarkasteli takaapäin mr Pendycen päätä hänen istuessaan kirjoituspöytänsä ääressä, missä hänen oli tapana viettää useimmat aamut kello puoli kymmenestä yhteentoista tai kahteenkintoista, saattoi huomata, että sen muoto loi varsin paljon valaistusta hänen säätyynsä ja luonteeseensa. Ääriviivoiltaan se oli miltei kansallinen. Se pullistui taaksepäin ja kapeni sitten nopeasti ohueksi ja suonikkaaksi niskaksi, se oli ahdas korvien kohdalta ja ohimoilta, kun taas alaleuka pisti esiin, niin että takaraivosta leuan kärkeen vedetty viiva olisi ollut erinomaisen pitkä. Katsoja sai ehdottomasti sen vaikutelman, että tämän kallon tavaton pituus tulkitsi suurta luonteen kiinteyttä ja toimitarmoa ja puutteellinen leveys ahdasta itsepintaisuutta, mikä hetkittäin mahtoi ilmetä härkäpäisyytenä. Kapea riitelijän kaula, joka jo varsin matalalta oli karvojen peitossa, ja älykkäät korvat vahvistivat tätä vaikutelmaa. Ja kun hänen kuivan punakat kasvonsa, joihin itätuuli oli luonut keltaisen ja aurinko ruskean vivahduksen, tulivat näkyviin lyhyeksi leikattuine hiuksineen ja harmaine, hieman tyytymättömine silmineen, ei katsojalla enää saattanut olla mitään epäilystä siitä, että hänen edessään oli englantilainen ja maanomistaja ja — kaikella kunnioituksella mr Pendycen päinvastaista vakaumusta kohtaan — individualisti. Hänen päänsä ei tosiaan muistuttanut mitään niin paljon kuin Doverin amiraliteettipatsasta — tuota kummaa, pitkää, kaitaista kappaletta, jonka päässä on pieni taite tai mutka ja joka aina ensimmäisenä häiritsee näille maille saapuvien ulkomaalaisten mielenrauhaa herättäen heissä ihmettelyä ja pelkoa.
Hän istui hyvin liikkumattomana pöytänsä ääressä, jonkin verran kumartuneena papereittensa yli sellaisen miehen tavoin, jonka täytyy ponnistaa selvitäkseen asioistaan. Silloin tällöin hän selaili almanakkaa vasemmalla puolellaan tai joitain papereita monissa lokeroissaan. Avoinna ja melkein hänen kätensä saavuttamattomissa oli paksu nidos _Punch_ia — ja maanomistajana oli hänellä tästä aikakautisesta julkaisusta miltei ammattimainen tuntemus. Joutohetkinä oli hänen päävirkistyksenään hellien selailla näitä iäkkäitä piirustuksia, ja John Bullin kuvaa katsellessa häneltä ei koskaan jäänyt ajattelematta: "Keksiäkin tehdä englantilaisesta tuommoinen paksu junkkari!"
Oli kuin taiteilija olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti, kieltäytyessään ottamasta häntä itseään esikuvaksi ja luovuttaessaan tämän kunnian toiselle, joka oli jo melkein vanhentunut. Kuullessaan mr Pendycen lausuvan näin väitti kirkkoherra tarmokkaasti vastaan, sillä hän oli itse vankkarakenteinen ja kävi yhä vankemmaksi.
Mutta pyrkiessään näin olemaan luonteenomaisia englantilaisia uskoivat sekä mr Pendyce että mr Barter olevansa kuitenkin varsin kaukana Yrjöjen ja Viktorian aikaisen ajan vanhoista pihvi- ja olut-, portviini- ja satula tyypeistä. He olivat aikansa tasalla olevia maailmanmiehiä, jotka oppikoulu- ja yliopistokasvatuksensa avulla olivat saavuttaneet elämäntottumuksen, ihmis- ja maailmantuntemuksen ja henkisen kehitystason, joka ei ollut koskaan tarvinnut mitään kohentelua. Kumpikin, mutta varsinkin mr Pendyce, otti selvän kaikesta, mikä oli mennyt eteenpäin, käymällä pääkaupungissa kuusi tai seitsemän, jopa kahdeksankin kertaa vuodessa. Tällöin he harvoin ottivat vaimonsa mukaan, heillä kun melkein aina oli tärkeitä toimia suoritettavana — toveri-, kirkollisia tai puoluepäivällisiä, krikettikilpailuja, kirkonkokouksia, Gaiety-teatteri ja mr Barterilla Lyceum. Kumpikin kuului myös klubiinsa — kirkkoherra erääseen mukavaan vanhanaikaiseen paikkaan, missä hän sai lyödä korttia tarvitsematta pelata uhkapeliä, ja mr Pendyce The Templeen, kuten sopii miehelle, joka on vyöryttänyt kaikkia yhteiskunnan kysymyksiä mielessään ja tullut siihen tulokseen, ettei ole mitään todellista vakuutta muuta kuin menneisyydessä.
He menivät aina Lontooseen napisten, mutta tämä oli välttämätöntä, jopa terveellistäkin heidän vaimojensa vuoksi; ja he aina palasivat sieltä napisten, maksojensa vuoksi, jotka suloinen maalaisrauha aina onneksi paransi seuraavaan käyntiin mennessä. Täten he pysyivät vapaina maalaismaisuudesta.
Herransa työhuoneen hiljaisuudessa lintukoira John, jonka pää niinikään oli pitkä ja kapea, oli laskenut sen käpälälleen, ikäänkuin tämän äänettömyyden vaivaamana, ja kun hänen herransa kakisti kurkkuaan, huiskautti se häntäänsä ja käänsi häneen pienen valkoisen kehän ympäröimän silmänsä kuonoansa liikuttamatta.
Kello naksutti pitkän kapean huoneen päässä; korkeista, kapeista akkunoista lankesi päivänvalo koko seinän täyttävissä lasikaapeissa olevien kirjojen korkeihin, kapeihin selkiin; ja tämä keveästi nahalle hajuava huone näytti sopivalta sijalta, missä jokin pitkä, kapea ihanne saatettiin kehittää pitkään, kapeaan päähänsä saakka.
Mutta mr Pendyce olisi torjunut jokaisen käsityksen, että perinnäisyyteen pohjautuvilla ihanteilla saattaisi olla mitään päätä.
"Antakaa minun tehdä velvollisuuteni ja hoitaa tilaani niinkuin rakas isävanhukseni sitä hoiti ja luovuttaa se pojalleni, jos mahdollista laajennettuna", näin hän toisinaan lausui, hyvin usein ajatteli ja tuon tuostakin rukoili. "Sen enempää minä en tahdo."
Ajat olivat huonot ja uhkaavat. Oli varsin mahdollista, että radikaalinen hallitus palaisi valtaan ja koko maa joutuisi hunningolle. Olihan vain luonnollista ja inhimillistä, että hän rukoili sen olotilan säilymistä, johonka hän uskoi, sen olotilan, johonka hän kuului ja joka oli kiteytynyt sanoihin "Horace Pendyce". Hänen tapansa ei ollut toivottaa tervetulleiksi uusia aatteita. Uuden aatteen, joka hyökkäsi kartanonherran sieluun, otti heti vastaan koko kansa taisteluun nousten ja se joko estettiin maahan nousemasta tai, jos se jo oli maalla, otettiin se heti vangiksi. Ajan oloon tämä onneton otus, jonka valitus ja ähkynä kuului läpi vankilanmuurien, sai vapauden pelkästä ihmisystävällisyydestä ja rauhallisen elämän harrastuksesta, ja sille myönnettiin joitakin etujakin, mutta aina se kuitenkin pysyi "tuona kummana muukalaisraukkana". Muutamana päivänä maan synnynnäiset asukkaat huomaamattomuudessaan sallivat sen mennä naimisiin tai havaitsivat, että se jollakin sopimattomalla tavalla oli hankkinut maailmaan aviottomia lapsia; ja heidän kunnioituksensa tapahtunutta tosiseikkaa kohtaan, kaikkea kohtaan, mikä jo kuului menneisyyteen, esti heitä silloin yrittämästä toimittaa sitä takaisin naimattomuuden tai sen lapsia syntymättömyyden tilaan ja aivan vähitellen he alkoivat sietää tätä tunkeilevaa saalasta. Näin kehittyivät ajatukset mr Pendycen mielessä. Koiransa Johnin lailla, jolla oli vanhoilliset vaistot, hän jokaisen oudon olion lähestyessä asettui poikkiteloin tielle, haukkuen ja hampaitaan näyttäen; ja toisinaan tuotti hänelle suorastaan kärsimystä se ajatus, että jonakin päivänä ei Horace Pendyce enää olisi siinä haukkumassa. Ei kuitenkaan usein, sillä hänellä oli vähän mielikuvitusta.
Koko aamun hän oli käsitellyt Worsted Scottonin omistusoikeuden vanhaa riitakysymystä, minkä alueen hänen isänsä oli antanut aidata ja kerta kaikkiaan opettanut häntä pitämään Worsted Skeynesin erottamattomana osana. Asia oli miltei yläpuolella epäilyn, sillä torpparit, jotka aitaamisen aikana olivat suuressa köyhyydessä leivänhintojen takia, olivat suhtautuneet siihen aivan tylsästi aina viimeiseen vuoteen saakka, minkä laki vaati, jotta kartanonherran haltuunotto tulisi päteväksi, kunnes äkkiä muuan mies, Peacockin isä, oli repinyt reiän aitaukseen ja päästänyt sinne karjansa, minkä takia koko onneton kysymys taas ratkesi auki. Tämä oli tapahtunut vuonna 1885, ja aina siitä lähtien oli ollut alituisia, oikeudenkäyntiä hipovia hankauksia. Mr Pendyce ei koskaan päästänyt unohduksiin sitä, että tuo Peacock oli kaiken takana; sillä hänellä ei ollut tapana uskoa periaatteita toimintaperusteiksi, vaan hän johti kaiken tosiseikoista ja henkilökohtaisuudesta, lukuunottamatta tietenkin sitä, milloin hän itse toimi, jolloin hän hiukan ylpeästi myönsi, että se johtui periaatteista. Hän ei koskaan ajatellut eikä puhunut abstraktisista asioista, osaksi koska hänen isänsä ennen häntä oli välttänyt niitä, osaksi koska hänet oli koulussa niistä vieroitettu, mutta etupäässä siksi, että hän luonteenlaatunsa mukaisesti ei tuntenut mitään harrastusta sellaisiin epäkäytännöllisiin asioihin.
Hänelle oli senvuoksi ihmettelyn aiheena, että hänen omat alustalaisensa näyttäytyivät kiittämättömiksi. Hän täytti velvollisuutensa heitä kohtaan, minkä kirkkoherra, jonka huostaan oli uskottu heidän sielunsa, olisi ollut ensimmäinen myöntämään; hänen tiluskirjansa osoittivat sen, niistä kun kävi ilmi, että hänen keskimääräinen bruttotulonsa nousi vuosittain tuhanteen kuuteensataan puntaan ja (lukuunottamatta Worsted Skeynesin ylläpidon vaatimia satunnaisia menoja) hänen nettotappionsa kolmeensataan puntaan.
Myös vähemmän maallisiin seikkoihin nähden, sellaisiin kuin jumalanpalvelusten laiminlyöminen, taipumus salametsästykseen tai siveelliseen höllyyteen, saattoi hän hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että kirkkoherra sai olla varma hänen avustuksestaan. Kouriintuntuva tapaus sattui viime kuussa, jolloin hän, huomattuaan erään metsänvartijansa — muuten pystyvä mies toimessaan — aikaansaaneen ruman jutun postinkuljettajan vaimon kanssa, oli erottanut tämän nuoren miehen ja ilmoittanut hänen tupansa vuokrattavaksi.
Hän nousi, meni seinälle kiinnitetyn tilansa kartan ääreen, jonka hän kiersi auki vetämällä vihreästä silkkinuorasta, ja tutkisteli sitä siinä huolellisesti asetellen sormensa milloin sinne, milloin tänne. Hänen koiransa nousi myös ja asettui vaatimattomasti isäntänsä jalkoihin. Mr Pendyce liikahti ja potkaisi sitä. Koira vinkaisi.
"Saakelin koira! Oh, John poloinen!" sanoi mr Pendyce. Hän palasi tuolilleen, mutta kun hän oli merkinnyt väärän kohdan, oli hänen pakko minuutin kuluttua palata kartan ääreen. Lintukoira, joka kuvitteli, että sitä äsken oli oikeudenmukaisesti kohdeltu, läheni puoliympyrää myöten ja heilutti häntäänsä. Tuskin oli se saapunut mr Pendycen jalan luo, kun ovi avautui ja ensimmäinen palvelija toi kirjeen hopeatarjottimella.
Mr Pendyce otti kirjeen, luki sen ja lausui kirjoituspöytäänsä kääntyen: "Vastausta ei tule."
Hän istui hiljaisessa huoneessaan tähän asiakirjaan tuijottaen, ja hänen kasvoillaan vaihteli suuttumus, pelästys, epäilys ja hämminki. Hän ei pystynyt oikein selvittämään ajatuksiaan muuten kuin ääneen puhumalla, ja hän mutisi itsekseen. Lintukoira John, joka yhä vielä uskoi tehneensä jonkin rikoksen, laskeutui maahan, kiinni hänen jalkaansa.
Mr Pendycen oli sitä helpompi omaksua aikansa vallitseva siveellinen käsityskanta, kun hän ei koskaan ollut sitä syvästi tutkistellut. Mitään tilaisuutta rikkoa sitä vastaan ei hänellä ollut käytännössä ollut, ja tämä teki hänen asemansa vahvemmaksi. Hän oli pikemmin tottumuksesta ja perintötavasta kuin periaatteesta ja omasta vakaumuksesta moitteeton siveellinen luonne.
Ja lukiessaan siinä yhä uudelleen tämän kirjeen läpi hän tunsi itseään yököttävän.
Kirje kuului seuraavasti:
The Firs, 20 p. toukokuuta.
Hyvä herra!
Te lienette tai kenties ette liene kuullut, että minä olen haastanut poikanne mr George Pendycen vastaamaan avioerojutussa vaimoani vastaan. Yhtä vähän Teidän kuin poikanne, vaan ainoastaan mrs Pendycen takia, joka on ainoa kunnioittamani nainen näillä tienoin, minä olen halukas luopumaan kanteesta, jos poikanne kunniasanallaan lupaa, ettei hän enää käy tapaamassa vaimoani.
Olkaa hyvä ja vastatkaa minulle pikaisesti.
Erinomaisella kunnioituksella Jaspar Bellew.
Perintötavan tunnustaminen — ja se oli kartanonherran luonteenlaadun mukaista — saattaa sattumalta joutua ristiriitaan yksilön oman yksityiselämän ja mukavuuden kanssa. Hänen säädyssään oli perinnäisenä käsityksenä, että nuorten miesten pikkusynteihin oli suhtauduttava suvaitsevaisesti. Nuoret miehet ovat, sanoi hän, nuoria miehiä. Heidän piti, oli hänen tapansa huomauttaa, saada kylvää rikkaruohonsa. Sellainen oli hänen teoriansa. Ainoa vaikeus oli nyt siinä, että hänen piti sovittaa se omaan yksityistapaukseensa, vaikeus, jonka toiset olivat saaneet kokea entisaikoina ja toiset kokisivat tulevina aikoina. Mutta koska hän ei ollut filosofi, ei hän havainnut ristiriitaa teoriansa ja pelkonsa välillä. Hän näki tämän kirjeen järkyttävän koko hänen maailmaansa eikä hän ollut mies sitä alistuvaisesti kärsimään; hän tunsi, että muiden piti kärsiä mukana. Oli ennenkuulumatonta, että tämän Bellew'n tapainen lurjus, tyhjänpäiväinen juomari, mies, joka oli ollut vähällä ajaa hänen ylitseen, pystyisi järkyttämään Worsted Skeynesin seesteistä rauhaa.
Oli vallan tämän röyhkilään tapaista esittää moinen syytös hänen poikaansa vastaan. Se oli vallan sen kirotun röyhkilään tapaista! Ja mennen äkkiä soittokellon luo hän potkaisi koiraansa korvalle.
"Saakelin koira! Oh, John poloinen!" Mutta vihdoinkin varmana siitä, että oli tehnyt jonkun rikoksen, koira kätkeytyi kaukaiseen soppeen, mistä se ei saattanut nähdä mitään, ja painoi kuononsa permantoon.
"Pyydä rouvaa tulemaan tänne!"
Hänen seistessään siinä takan luona vaimoaan odottamassa hänen pitkän ja kapean päänsä muodot tulivat selvemmin kuin koskaan näkyviin. Hänen niskansa oli käynyt silmäänpistävästi punaisemmaksi; hänen silmänsä, jotka olivat kuin haavoittuneen joutsenen, näyttivät tunkevan läpi kaiken, mitä hän näki.
Tuon tuostakin kutsuttiin mrs Pendyce miehensä työhuoneeseen, ja mies sanoi silloin hänelle: "Minä haluan kysyä sinun neuvoasi. Se-ja-se on tehnyt niin ja niin… Minä olen tehnyt päätökseni."
Hän tuli näin ollen muutaman minuutin kuluttua. Noudatettuaan miehensä kehoitusta: "Katsopas tätä, Margery!" luki hän kirjeen ja tuijotti mieheensä masentunein katsein ja tämä katsoi häneen takaisin suuttumus omassaan. Sillä tämähän oli ihan traagillista.
Kaikkien ei ole suotu katsella asioita laajalta näkökannalta — katsella yli erämaan kaukaisten kalpeiden virtojen ja punertavan kanervan ja kuutamoisten lampien, missä halavat seisovat tummina auringonlaskua vasten ja kaukana kuuluu kuovin valitus — tai nähdä kalliojyrkänteiltä yli viinintumman, hämäräisen meren — tai korkeiden vuorten rinteiltä katsella autereeseen häipyvää tai auringossa välkkyvää, vilisevää etäisyyttä.
Useimpien on suotu alituisesti tuijottaa taloriviin tai takapihaan tai — kuten mrs ja mr Pendycen — nähdä Worsted Skeynesin vihreät vainiot, siistit puistot ja skottilainen puutarha. Ja tämän taivaanrannan yllä vaappui heidän vanhimman poikansa haaste avioero-oikeuteen kuin pilvenlonka, joka uhkaa hävityksellä.
Mikäli tällainen tapaus saattoi toteutua — ja mielikuvitus ei Worsted Skeynesissä ollut ylen eloisa — uhkasi se hävityksellä tätä aatteiden ja ennakkoluulojen ja toiveiden sopusointuista rakennusta. Silloin ei ensinkään hyödyttäisi sanoa: "Mitä se meitä liikuttaa? Ajatelkoot ja puhukoot ihmiset mitä heitä haluttaa." Worsted Skeynesissa — ja Worsted Skeynes edusti kaikkia herraskartanoita — oli vain yksi seurapiiri, yksi kirkko, yksi koiralauma, kutakin lajia vain yksi. Oli liian tärkeätä, että vaakunakilpi pysyi tahrattomana. Ja kun nämä kaksi, jotka olivat eläneet yhdessä kolmekymmentäneljä vuotta, katsoivat toisiinsa, oli heidän katseessaan uusi ilme; heidän tunteensa olivat kerrankin samat. Mutta koska miehellä aina on arempi kunniantunto, eivät heidän ajatuksensa olleet samat, sillä mr Pendyce ajatteli: "Minä en voi uskoa sitä — sehän häpäisee meidät kaikki!" ja mrs Pendyce ajatteli: "Poikaseni!"
Jälkimmäinen puhui ensin:
"Oh, Horace!"
Kuullessaan hänen äänensä sai kartanonherra voimansa takaisin.
"Siinä ollaan nyt, Margery! Ethän toki usko, mitä tuo junkkari sanoo?
Hänen pitäisi saada raippoja. Hän tietää, mitä minä ajattelen hänestä.
Se on uusi näyte hänen kirotusta röyhkeydestään! Hän oli vähällä ajaa
minun ylitseni, ja nyt —"
Mrs Pendyce keskeytti:
"Mutta, Horace, minä pelkään, että se on totta! Ellen Malden —"
"Ellen Malden?" sanoi mr Pendyce. "Mitä hänellä on tekemistä —" Hän vaikeni, tuijottaen synkästi Worsted Skeynesin karttaan, joka yhä oli kierrettynä auki kuin tunnuskuvana kaikesta, mikä tässä oli vaaranalaisena. "Jos todellakin tuo Georgesta on totta", pääsi häneltä, "on hän suurempi tomppeli kuin olen luullut. Tomppeli? Konna hän on!"
Taas oli hiljaista.
Mrs Pendycen sai tuo sana punastumaan, ja hän puri huultaan.
"George ei koskaan voi olla konna!" sanoi hän.
Mr Pendyce vastasi synkästi:
"Häpäisee nimensä!"
Mrs Pendyce puri yhä kovemmin huultaan.
"Mitä ikinä George lieneekin tehnyt", sanoi hän, "on hän varmasti käyttäytynyt gentlemannin tavoin!"
Kartanonherran suu vääntyi yrmeään hymyyn.
"Ihan naisten tapaista!" sanoi hän.
Mutta hymy haihtui ja kummankin kasvoille tuli avuton ilme. Kuten käy ihmisten, jotka ovat eläneet yhdessä tuntematta tosi myötätuntoa toisiaan kohtaan — vaikkakin he todellisuudessa olivat jo kauan sitten lakanneet olemasta siitä tietoisia — he nyt tunsivat ikäänkuin hämmästystä, kun heidän harrastuksensa hetkellisesti kävivät yhteen. Ei ollut enää hyvä olla eri mieltä. Se ei auttaisi heidän poikaansa, vaikka he siitä vaikenisivatkin.
"Minä kirjoitan Georgelle", sanoi mr Pendyce lopuksi. "Minä en tahdo uskoa mitään, ennenkuin olen kuullut häntä. Otaksun, että hän sanoo meille toden."
Mutta hänen äänensä värähti.
Mrs Pendyce vastasi sukkelaan:
"Oh, Horace, punnitse tarkoin mitä sanot! Minä olen varma siitä, että hän kärsii!"
Hänen herkkä, iloon taipuisa mielensä kärsi myös, ja kyyneleitä kohosi hänen silmiinsä. Mr Pendycen silmät olivat liian pitkänäköiset huomatakseen niitä. Tämä vamma oli hänessä lisääntynyt naimisiin mentyä.
"Minä aion sanoa hänelle, mitä pidän oikeana", sanoi hän. "Minä tulen punnitsemaan sanojani aikani; minä en aio antaa tämän lurjuksen kiihottaa itseäni."
Mrs Pendyce pyyhkäisi huuliaan pitsireunaisella nenäliinallaan.
"Minä toivon, että sinä näytät kirjeen minulle", sanoi hän.
Kartanonherra katsahti häneen ja huomasi, että hän vapisi ja oli aivan kalpea, ja vaikka tämä ärsytti häntä, vastasi hän melkein ystävällisesti:
"Ei se asia sovi sinulle, rakkaani."
Mrs Pendyce astui askeleen häntä kohti; hänen lempeissä kasvoissaan ilmeni omituinen päättäväisyys.
"Hän on minun poikani, Horace, yhtä paljon kuin sinun."
Mr Pendyce käännähti vaivautuneesti.
"Ei sinun kannata tässä hermostua, Margery. Minä teen mikä paras on. Te naiset menette päästänne pyörälle. Tuo kirottu mies valehtelee! Ellei hän —"
Tällöin lintukoira nousi sopestaan ja eteni keskelle huonetta. Se seisoi siinä kaareksi kääntyneenä ja katsoi synkästi isäntäänsä.
"Se on — se on ihan kirottua!" sanoi mr Pendyce.
Ja ikäänkuin vastaten kaiken Worsted Skeynesin puolesta, lintukoira
John tarmokkaasti huiskutti sitä hännän tynkää, mikä sillä oli jäljellä.
Mrs Pendyce astui yhä lähemmäksi.
"Entä jos George kieltäytyy antamasta sinulle tuota lupausta, mitä sinä silloin aiot, Horace?"
Mr Pendyce ällistyi.
"Lupausta? Mitä lupausta?"
Mrs Pendyce sysäsi kirjettä.
"Lupausta, ettei hän enää käy häntä tapaamassa."
Mr Pendyce teki torjuvan eleen.
"Minä en aio ottaa mitään määräyksiä tuolta Bellew'lta", sanoi hän. Sitten hetkisen mietittyään: "Ei käy laatuun antaa hänelle mitään voitonvaraa. Georgen täytyy luvata se minulle joka tapauksessa."
Mrs Pendyce puristi huulensa yhteen.
"Mutta luuletko, että hän tahtoo?"
"Luulenko — luulenko, että kuka tahtoo? Että luulenko minä, että hän tahtoo. Miks'et saata selvästi ilmaista ajatuksiasi, Margery? Jos George tosiaan on saattanut meidät tähän pulaan, saa hän myös saattaa meidät siitä pois."
Mrs Pendyce punastui.
"George ei tule koskaan jättämään häntä pulaan."
Kartanonherra sanoi ärtyneesti:
"Pulaan! Kuka tässä puhuu siitä? George on velvollinen tekemään sen häntä kohtaan. Ei siksi, että hän ansaitsisi mitään hienotunteisuutta, jos hän tosiaan —. Et suinkaan sinä tarkoita, että George kieltäytyisi? Ei hän toki koskaan ole sellainen aasi!"
Mrs Pendyce kohotti kätensä ja teki eleen, joka hänen luonteenlaatuunsa katsoen oli intohimoinen.
"Oh, Horace", sanoi hän, "etkö sinä käsitä? George rakastaa häntä!"
Mr Pendycen alahuuli tärisi, mikä hänessä oli mielenjärkytyksen merkki. Kaikki hänen luonteensa vanhoillinen tarmo, kaikki se määrätön mykkä voima, mikä piilee uskossa oleviin oloihin, kaikki se itsepintainen muutoksien pelko ja viha, se mittaamaton mielikuvituksen puute, joka aikojen alusta saakka oli tehnyt Horace Pendycestä maansa itsevaltiaan, kohosi hänen kovasti koetellussa sielussaan.
"Mitä ihmettä se tähän kuuluu?" huusi hän vimmoissaan. "Te naiset! Te ette sitten käsitä mitään! Haaveellisia, typeriä, epäsiveellisiä — sitä te olette. Älä herran nimessä pane hänen päähänsä mitään sellaisia käsityksiä."
Tämän purkauksen edessä mrs Pendycen kasvot jähmettyivät; vain hänen silmäluomiensa nykäykset ilmaisivat, että hänen hermonsa värisivät. Äkkiä hän nosti kädet korvilleen.
"Horace!" huusi hän, "älä — Oh, John raukka!" Kartanonherra oli äkkiä raskaasti polkaissut koiran käpälää. Elukka ulvahti surkeasti. Mr Pendyce laskeutui polvilleen ja nosti sen jalkaa.
"Kirottu koira!" änkytti hän. "Oh, John poloinen!"
Ja molemmat pitkät kapeat päät olivat hetken ajan lähellä toisiaan.
KIRKKOHERRA JA MAANOMISTAJA
Yhteiskunta-ihmisen ponnistukset, jotka ammoisista ajoista olivat kohdistuneet pysyvien olojen luomiseen, olivat saavuttaneet huippukohtansa Worsted Skeynesissä. Vapaana kaupallisista pyyteistä — sillä tila ei enää palkinnut hoitajaansa —, vapaana laajenemispyrinnöistä, täynnä aikojen perintöä ja tunnelmaa se oli kuin aito jalokivi, joka ei kaivannut mitään vakuuksia. Kuin kehdossaan viihtyivät siellä kaikki ne perinnäiset laitokset, joista maa eniten ylpeili. Tosiaan mr Pendyce oli näkevinään ajan, jolloin hän puolueelleen tekemiensä palveluksien takia saisi nimittää itseään lordi Worstediksi ja oman kuolemansa jälkeen saisi edelleen istua ylähuoneessa poikansa persoonassa. Mutta kartanonherran sydämessä oli toinenkin tunne — ilma ja metsät ja vainio olivat hänen sydämessään virittäneet rakkauden tähän hänen ja hänen isäinsä kotiin.
Ja täten tunki kauhea levottomuus läpi koko talon Jaspar Bellew'n kirjeen saavuttua. Kenellekään ei mitään kerrottu, ja kuitenkin jokainen tiesi, että jotakin oli kysymyksessä; ja jokainen, aina koiriin saakka, osoitti omalla tavallaan myötätuntoaan talon isäntää ja emäntää kohtaan.
Päivän toisensa jälkeen kävelivät tytöt uudella golf-kentällä umpimähkään lyöden pallojaan; siinä kaikki mitä he saattoivat tehdä. Levottomuus oli tarttunut Cecil Tharpiinkin, joka Beeltä oli saanut sen ehdollisen myöntymyksen, minkä olosuhteet sallivat. Been harmaan tamman loukkaantunutta etujalkaa käsiteltiin tavalla, jonka Tharp äskettäin oli keksinyt, ja tallissa hän tunnusti Beelle, että rakas vanha kartanonherra näytti "menettäneen ruokahalunsa", joten hänestä ei näyttänyt sopivalta vaivata häntä tällä hetkellä. Silittäen tammansa kaulaa katsoi Bee häneen arasti ja mietiskelevästi.
"Se koskee Georgea", sanoi hän; "minä tiedän, että se koskee Georgea!
Oh Cecil! Minä toivoisin olevani poika!"
Nuori Tharp myönsi vasten tahtoaan:
"Niin, mahtaa olla ilkeää olla tyttö."
Keveä puna näkyi Been poskilla. Häntä hiukan loukkasi, että Tharp oli samaa mieltä; mutta hänen kihlattunsa siveli tamman sääriä.
"Isä on todellakin pahalla tuulella", sanoi hän. "Minä toivoisin, että
George menisi naimisiin."
Cecil Tharp nosti ympyräisen päänsä; hänen yksinkertaiset, vilpittömät kasvonsa olivat hehkuvan punaiset kumarruksesta.
"Se on selvä kuin päivä", sanoi hän. "Tamma voi erinomaisesti, Bee.
Minä luulen, että George huvittelee liiaksi."
Bee käänsi kasvonsa pois ja mutisi:
"Minua inhottaisi asua Lontoossa." Ja hänkin kumartui tunnustelemaan tamman säärtä.
Mrs Pendycen mielestä tunnit näinä päivinä kuluivat uskomattoman hitaasti. Kolmenkymmenen pitkän vuoden ajan hän oli odottanut kaikkea eikä mitään; tavallaan hänellä oli kaikki mitä hän saattoi toivoa — eikä mitään, niin että odotukseltakin oli katkennut sen ota, mutta oli peloittavaa tällä tavoin odottaa jännittyneenä jotakin määrättyä. Tuskin kului hetkeäkään hänen palauttamatta mieleensä Georgea yksinäisenä ja ristiriitaisten tunteiden repimänä. Kun hänen omat intohimonsa jo ammoin olivat lamaantuneet Worsted Skeynesissä, saivat hänen kuvitteluissaan pojan sieluntaistelut jättiläismäisiä mittoja; eikä hänen äidinvaistonsa erehtynytkään tämän intohimon voimaan nähden. Oudoin, ristiriitaisin tuntein odotti hän tulosta; toisena hetkenä hän ajatteli: "Se on hulluutta; hänen täytyy luvata — se on liian hirveää!" ja toisena: "Ah! mutta kuinka hän voi, jos hän rakastaa häntä? Se on mahdotonta; entä tuo nainen sitten — ah! hirveää se on!"
Kenties hän on haaveellinen, kuten mr Pendyce oli sanonut; kenties ajatteli hän vain mitä hänen poikansa piti kärsiä. Hammas oli liian suuri, näytti hänestä, ja kuten entisaikoina, jolloin hän vei Georgen mukanaan Cornmarketiin, jotta häneltä otettaisiin pakottava hammas pois, ja aina istui poikansa kättä pidellen, sillävälin kuin pikku hammastohtori veti, ja tunsi hänen nykäyksensä omassakin suussaan, niin halusi hän nyt jakaa hänen kanssaan tämän toisenkin "nykäyksen", joka oli niin peloittavan väkivaltainen.
Mrs Bellew'ta kohtaan hän tunsi vain jonkinmoista epämääräistä mustasukkaista kipua; ja tämä tuntui hänestä itsestäänkin oudolta, mutta, ajatteli hän taas, kenties hän oli haaveellinen.
Nyt hän huomasi, mikä arvo on vakaantuneella elämäntottumuksella. Hänen päivänsä olivat niin täynnä puuhaa, että ahdistus pakostakin painui pinnan alle. Yöt olivat paljon peloittavammat, sillä silloin hänen ei pitänyt kestää vain omaa jännitystänsä, vaan — kuten luonnollista, koska hän oli vaimo — Horace Pendycen pelko myös. Poloisen kartanonherran mielestä tämä oli ainoa aika, jolloin hän voi saada vapahdusta murheestaan; ja sen vuoksi hän meni entistä aikaisemmin vuoteeseen. Yhä uudestaan toistamalla mielessään pelkojaan ja arveluitaan hän sai lopuksi vähän lepoa. Miks'ei George ollut vastannut? Mitä poika ajatteli; ja yhä niin edespäin, kunnes pelkkä ajatusten yksitoikkoisuus tuotti hänelle unen tarpeen. Mutta hänen vaimonsa vaivat jatkuivat vielä, kun linnut, jotka olivat uneliaasti alkaneet, jo lauloivat täyttä aamukuoroaan. Silloin vasta rouva-parka hiljaa kääntyi, peläten herättävänsä miehensä, ja vaipui uneen.
Sillä George ei ollut vastannut.
Kylään tekemillään aamukäynneillä tunsi mrs Pendyce nyt ensi kertaa, siitä saakka kuin hän oli ruvennut siellä käymään, oman ahdinkonsa avulla astuneensa sen epäluulon muurin yli, mikä tähän saakka oli vieroittanut hänet köyhempien naapurien sydämistä. Häntä ihmetytti se epähienous, millä hän teki heille kysymyksiä ja tunkeutui heidän huoliinsa, mihinkä hänet saattoi salainen halu vapautua omista ajatuksistaan; ja häntä hämmästytti, kuinka hyvän vastaanoton tämä sai — kuinka he suorastaan näyttivät pitävän siitä, ikäänkuin olisivat tietäneet sillä tekevänsä hänelle hyvää. Muutamassa mökissä, missä hän kauan oli surkuttelevalla ihmettelyllä pannut merkille kalpeakasvoisen, mustasilmäisen tytön, joka näytti hiipivän piiloon kaikkien katseilta, hänelle esitettiin avunpyyntökin; tyttö kääntyi hänen puoleensa peloittavan salaperäisenä takapihalla, missä mrs Barter ei saattanut heitä kuulla.
"Oh, rouva! Toimittakaa minut pois täältä! Minä olen ahdingossa — se tulee pian, enkä minä tiedä, mitä tehdä."
Mrs Pendyce värisi ja ajatteli koko kotimatkan: "Poloinen pikku olento — poloinen pikku olento!" ja hän vaivasi päätään kysymyksellä, kenelle hän voisi uskoa tämän asian ja kysyä neuvoa; ja jotakin kalpeakasvoisen, mustasilmäisen tytön kauhusta ja salaperäisyydestä siirtyi häneen, sillä hän ei keksinyt ketään — ei edes mrs Barter voinut tulla kysymykseen, sillä vaikka hänen sydämensä oli lempeä, kuului se kuitenkin kirkkoherralle. Silloin hänelle valkeni; hän tuli ajatelleeksi Gregorya.
"Kuinka minä saatan kirjoittaa hänelle", ajatteli hän, "kun minun poikani —"
Mutta hän kirjoitti kuitenkin, sillä Totteridgein vaisto hänen sisimmässään sanoi, että muiden oli toimitettava asiat hänen puolestaan; uskalsipa hän vaikkakin kaukaisesti, viittailla siihen, mitä hänellä oli sydämellään. Ja Pendycein vaakunan kotkansilmän ja tunnuslauseen: Strenuus aureaque penna alla oli hänen näin kuuluva kirjeensä:
Rakas Grig!
Voitko tehdä mitään pienelle tyttöraukalle täältä kylästä, joka on 'ahdingossa' — ymmärräthän, mitä minä tarkoitan. Sitä pidetään niin kauheana syntinä näillä seuduin, ja hän näyttää niin nääntyneeltä ja pelästyneeltä, pikku raukka! Hän on kaksikymmenvuotias. Hän tarvitsee paikan, missä hän voi salata onnettomuutensa, ja toisen minne mennä, kun se on ohi. Kukaan ei tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan täällä, missä hänen asiansa tunnetaan, sanoo hän; ja tosiaankin minä olen jo kauan pannut merkille, kuinka kalpealta ja nääntyneeltä hän näyttää, ja kuinka hänellä on suuret mustat pelästyneet silmät. Minä en voi kääntyä kirkkoherramme puoleen, sillä vaikka hän monessa suhteessa on hyvä mies, on hän niin jyrkkä mielipiteissään; ja Horace tietenkään ei voi tehdä mitään. Minä niin tahtoisin tehdä jotain hänen hyväkseen; minä voisin säästää vähän rahaa, mutta minä en voi keksiä mitään paikkaa minne hän voisi mennä, ja siinä on pulma. Häntä näyttää myös ahdistavan ajatus, että asia on tuleva ilmi, minne hän meneekin. Eikö se ole kauheaa? Tee jotain, jos voit. Minä olen varsin huolissani Georgesta. Toivoakseni se rakas poika voi hyvin. Jos sinä joskus menet hänen klubinsa ohi, niin voisitko pistäytyä sinne ja kysellä hänen kuulumisiaan? Hän on toisinaan niin hidas kirjoittamaan. Hauska olisi nähdä sinua täällä, rakas Grig; seutu on niin kaunis juuri nyt, tammet varsinkin, eivätkä omenapuut ole vielä kukkineet loppuun, mutta kai sinulla on liika kiire. Mitenkä Helen Bellew voi? Onko hän kaupungissa?
Sinun harras serkkusi Margery Pendyce.
Kello neljä samana iltapäivänä ilmoitti kovasti hengästynyt toinen palvelija hovimestarille, että Peacockin talossa oli tulipalo. Hovimestari kiiruhti heti kirjastoon. Mr Pendyce, joka oli istunut hevosen selässä koko aamun, seisoi ratsastuspuvussaan, väsyneenä ja nääntyneenä Worsted Skeynesin kartan edessä.
"Mitä tahdot, Roster?"
"Peacockin talossa on tulipalo, herra."
Mr Pendyce katsoi häneen hämmästyneenä.
"Mitä?" sanoi hän. "Tulipalo keskellä kirkasta päivää! Tyhmyyksiä!"
"Te voitte nähdä liekit talon edustalta, herra."
Uupunut ja napiseva ilme haihtui mr Pendycen kasvoilta.
"Soittakaa tallikelloa!" sanoi hän. "Käske kaikki tuomaan sankoja ja tikapuita! Lähetä Higson Cornmarketiin tamman selässä. Mene sanomaan mr Barterille ja hälytä kylä. Älä seiso siinä — herra varjelkoon! Soita tallikelloa!" Ja tempaisten ratsastuspiiskansa ja lakkinsa hän juoksi hovimestarin ohi, John-koira kintereillään.
Porraspuiden yli ja polkua myöten, joka lävistäjänä meni ohrapellon yli, hän liikkui kankein jaloin, ja hänen koiransa, joka ei vielä ollut oivaltanut tilannetta, tepasteli hiukan ihmeissään hänen edellään. Kartanonherra oli pian hengästynyt — siitä, kun hän viimeksi oli juossut neljännesmailin, oli kaksikymmentä vuotta tai enemmän. Kuitenkaan hän ei vähentänyt vauhtiaan. Kaukana hänen edellään juoksi ratsupoika, hänen takanansa joku työmies ja palvelija. Worsted Skeynesin tallikello alkoi soida. Mr Pendyce kiipesi porraspuiden yli ja pääsi tielle, missä hän törmäsi yhteen kirkkoherran kanssa, joka myöskin juoksi kasvot punaisina kuin tomaatti. He juoksivat rinnan.
"Mene sinä edeltä!" huohotti mr Pendyce lopulta, "ja sano heille, että minä olen tulossa!"
Kirkkoherra epäröi — hänkin oli lopen hengästynyt — ja lähti läähättäen menemään. Painaen kädellä kylkeään käveli kartanonherra vaivalloisesti eteenpäin; hän ei pystynyt enää juoksemaan. Tienkäänteessä olevasta aukosta hän näki äkkiä vaaleanpunaiset tulikielet taivasta vasten.
"Herra varjelkoon!" änkytti hän ja rupesi sulasta kauhusta juoksemaan taas. Nämä peloittavat kielet nuolivat ilmaa erään avaran ladon, muutamien olkisuovien, tallien ja ullakkohuoneiden kattojen yläpuolella. Puolisen tusinaa ihmisiä kaatoi sangoilla vettä liekkeihin. Kartanonherralle ei selvinnyt, kuinka merkityksettömiä heidän ponnistuksensa olivat. Vavisten ja tuntien ilkeää kipua keuhkoissaan hän heitti takin yltään, tempasi sangon kookkaalta maatyömieheltä, joka luovutti sen kunnioittavasti, ja liittyi sammuttajien joukkoon. Peacock, talon viljelijä, juoksi hänen ohitseen; hänen kasvonsa ja pyöreä punainen partansa olivat noiden liekkien väriset, joita hän koetti sammuttaa; pysähtymättä valuivat kyyneleet hänen silmistään pitkin kuumia kasvoja. Hänen vaimonsa, pieni tumma vääräsuinen nainen, rehki kuin riivattu pumpun ääressä. Mr Pendyce huohotti hänelle:
"Tämä on kauheata, mrs Peacock — tämä on kauheata!"
Kaikkien näkyvillä mustassa puvussaan ja valkeissa paidanhihoissaan hakkasi kirkkoherra kirveellä navetan seinälaudoitusta — sen ovi oli jo liekkien vallassa. Melskeen yli kuului hänen äänensä, kun hän huusi määräyksiä, joihin kukaan ei kiinnittänyt huomiota.
"Mitä siellä navetassa on?" huohotti mr Pendyce.
Mrs Peacock, jonka ääni oli käheä vimmasta ja surusta, vastasi:
"Vanha hevonen ja lehmistä kaksi!"
"Herra varjelkoon!" huusi kartanonherra ja syöksyi eteenpäin sankoineen.
Muutamia kyläläisiä tuli juosten paikalle, ja hän huusi heille, mutta mitä hän sanoi, sitä eivät tienneet he eikä hän itsekään. Hevosen ja lehmien huutoihin ja korskuntaan, liekkien lakkaamattomaan sähinään hukkuivat kaikki heikommat äänet. Ihmishuudoista kuului vain kirkkoherran ääni räsähtelevien kirveeniskujen välistä.
Mr Pendyce kompastui kumoon; hänen sankonsa heltisi hänen käsistään, ja hän makasi pitkällään siinä mihin oli kaatunut, liian uupuneena liikahtaakseen. Hän saattoi vielä kuulla kirkkoherran huudot ja hänen kirveensä räsähtelyn. Joku auttoi hänet jaloilleen, ja vavisten niin, että hän tuskin saattoi seistä, hän otti kirveen erään juuri saapuneen tukevan nuorukaisen kädestä, ja asettuen kirkkoherran viereen iski heikosti laudoitusta vastaan. Liekit ja savu täyttivät nyt koko navetan ja tulivat tulvimalla aukosta, jonka he olivat saaneet tehdyksi. Mutta ei kumpikaan hellittänyt. Hurjalla iskulla raivasi mr Barter tien auki. Heidän takanaan hurrattiin, mutta mikään elukka ei tullut esiin. Kaikki kolme olivat kuolleet savuun ja liekkeihin.
Kartanonherra, joka saattoi nähdä sisään, heitti kirveensä maahan ja peitti silmänsä käsillään. Kirkkoherran suusta pääsi ääni, joka muistutti synkkää kirousta, ja hänkin heitti kirveensä maahan.
Repeytynein ja mustunein vaattein seisoi kartanonherra kaksi tuntia myöhemmin navetan raunioilla. Tuli oli sammunut, mutta tuhka hehkui vielä. Pelästynyt ja läähättävä John-koira nuoli isäntänsä kenkiä, aivan kuin olisi pyytänyt anteeksi, että se oli pelännyt niin kovasti ja pysytellyt niin etäällä. Mutta jokin sen silmissä näytti sanovan:
"Pitikö sinun tosiaan panna toimeen tällainen tulipalo, isäntä?"
Musta käsi tarttui kartanonherran käsivarteen, ja käheä ääni lausui:
"Minä en unohda tätä, herra!"
"Herra varjelkoon, Peacock!" vastasi mr Pendyce, "mitäs turhia! Kai teillä on palovakuutus?"
"Kyllä, minulla on palovakuutus, mutta minä ajattelen elukoita!"
"Oh!" sanoi kartanonherra kauhistuen.
Nelipyörärattaat veivät hänet ynnä kirkkoherran yhdessä kotiin. Heidän jalkojensa alle olivat kummankin koirat ryömineet ja murisivat siellä hiljaa toisilleen. Joukko hurrasi heidän lähtiessään.
He lähtivät vaiteliaina ja kuolemanväsyneinä. Mr Pendyce sanoi äkkiä:
"Minä en saa noita elukkaparkoja mielestäni, Barter!"
Kirkkoherra nosti käden silmilleen.
"Minä rukoilen Jumalaa, ettei minun koskaan tarvitsisi nähdä sitä näkyä uudestaan. Elukkaparat, elukkaparat!"
Ja tunnustellen salaa koiransa kuonoa hän jätti kätensä eläimen lämmintä, pehmeää, joustavaa suuta vasten, joka nuoli sitä yhä uudestaan.
Omalla puolellaan mr Pendyce huomaamatta teki aivan samoin.
Ajoneuvot menivät ensin pappilaan, missä mrs Barter lapsineen seisoi ovensuussa. Kirkkoherra pisti päänsä takaisin rattaisiin, sanoen:
"Hyvää yötä, Pendyce. Sinä tulet olemaan kankea huomenna. Minä aion antaa vaimoni hieroa itseäni Ellimanilla!"
Mr Pendyce nyökkäsi, nosti hattuaan ja rattaat jatkoivat matkaansa. Hän nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä — verrattain miellyttävä tunne alkoi vallata hänet. Tosin hän tulisi olemaan kankea huomenna, mutta olihan hän tehnyt velvollisuutensa. Hän oli näyttänyt heille, mitä vanha veri merkitsee, tehnyt jotain tukeakseen sitä järjestelmää, mikä oli — hän itse. Ja hänellä oli uudenlainen ystävällinen tunne Peacockia kohtaan. Mikään ei siinä määrässä kuin pieni vaara ollut omiaan lisäämään alempien luokkien uskollisuutta; silloin he ainakin tunsivat, että tarvittiin johtajia!
John-koira pisti kuononsa esiin hänen polviensa välistä ja käänsi häneen punapohjaiset silmänsä.
"Isäntä", näytti se sanovan. "Minä tunnen itseni vanhaksi. Minä tiedän, että on asioita tässä elämässä, joihin minun ymmärrykseni ei riitä, mutta sinä, joka tiedät kaiken, toimitat kyllä niin, että me saamme olla yhdessä kuolemassakin."
Vauhti hiljeni kujan päähän päästyä, ja kartanonherran ajatukset saivat uuden suunnan. Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin hän olisi voittanut Barterin kilpajuoksussa maantiellä. Barter oli vain neljäkymmentäviisivuotias. Olisi ollut liikaa vaadittua antaa hänelle neljäntoista vuoden etumatka ja kuitenkin voittaa hänet. Hän tunsi omituista ärtymystä Barteria kohtaan — mies oli esiintynyt hyvin edukseen! Hän ei ollut karttanut mitään! Elliman oli liian tuimaa! Homocea oli paikallaan. Margery saisi hieroa häntä. Ja ikäänkuin vaimon nimen mieleenjuolahduttamana muistui äkkiä mr Pendycen mieleen George, ja ohi oli huojennus, jota hän oli huolistaan tuntenut. Mutta John-koira, joka vainusi kodin lähestyvän, alkoi hiljaa vikistä, jotta rattaat pysähtyisivät, ja huiskutti huolimattomasti häntäänsä isäntänsä kenkää vasten.
Hyvin kankeana, kulmat rypyssä ja alahuuli tärisevänä kartanonherra astui rattailta ja alkoi vaivalloisesti nousta portaita, jotka veivät hänen vaimonsa huoneeseen.