PUISTO
Joka vuoden toukokuussa tulee päivä, jolloin Hyde Park on kuin lumottu. Viileä tuulenhenki lepahduttaa lehtiä, helteinen aurinko välkkää Long Waterilla, joka oksalla, joka ruohonkorressa. Linnut laulavat pienten sydäntensä yltäkylläisyydestä, soittokunta antaa iloisimpien säveltensä kaikua, vaaleat hattarat kiitävät kilpaa korkealla sinisellä taivaalla. Tarkkaan ei voi sanoa, miksi ja millä lailla tämä päivä eroaa edelläkäyneistä ja myöhemmin tulevista; on kuin puisto puhuisi: "Tänään minä elän; mennyt on mennyttä; tulevasta minä en välitä!"
Ja ne, jotka tänä päivänä sattumalta joutuvat puistoon, eivät voi olla joutumatta lumouksen valtaan. Heidän askeleensa vilkastuvat, heidän liepeensä liehuvat, heidän keppinsä heiluvat, heidän silmänsäkin loistavat — silmät, jotka ovat niin tylstyneet katujen katselemisesta; ja jokainen, jolla on lemmitty, ajattelee häntä ja käy hänen kanssaan milloin missäkin keskellä vaeltavaa joukkoa. Näille puisto ja kaikki siellä käyvät lempeätunteiset kuolevaiset nyökäyttävät päätään ja hymyilevät.
Iltapäivällä oli lady Maldenin luona Prince's Gatella ollut kokous, missä on käsitelty työläisnaisten asemaa. Siellä oli syntynyt jonkin verran kiihkeä keskustelu, sillä eräs henkilö oli noussut ja todistanut jotakuinkin kumoamattomasti, että työläisnaisilla ei ollut minkäänlaista asemaa ensinkään. Gregory Vigil ja mrs Shortman olivat yhdessä poistuneet tästä kokouksesta ja sivuutettuaan Serpentine-lammikon he oikaisivat nurmikon poikki.
"Mrs Shortman", sanoi Gregory, "emmekö me teistä ole hiukan hulluja kaikki?"
Hän kantoi hattua kädessään, ja hänen kaunis harmahtava tukkansa, joka oli pörröttynyt kokouksen kiihotuksessa, ei ollut vielä laskeutunut alalleen hänen päähänsä.
"Niin, mr Vigil, minä en oikein —"
"Me olemme kaikki hiukan hulluja! Mitä tuo lady Malden oikein tarkoitti moista puhuessaan? Minä inhoan häntä."
"Oh, mr Vigil! Hän tarkoittaa niin hyvää!"
"Tarkoittaa hyvää?" matki Gregory. "Minä inhoan häntä! Miksi menimmekään hänen ilkeään salonkiinsa? Katsokaa tuota taivasta!"
Mrs Shortman katsoi taivaaseen.
"Mutta, mr Vigil", sanoi hän vakavasti, "muuten eivät asiat koskaan tulisi toimitetuiksi. Toisinaan minusta tuntuu, kuin te katselisitte kaikkea liiaksi siltä kannalta kuin niiden pitäisi olla!"
"Linnunrata!" sanoi Gregory.
Mrs Shortman nyrpisti suutaan; hän tunsi, että hänen oli mahdoton tottua Gregoryn pilantekotapaan.
He olivat harvasanaisia loppumatkallaan Y.N.L.P:hen, missä miss Mallow istui kirjoituskoneensa ääressä ja luki novellia.
"Täällä on useampia kirjeitä teille, mr Vigil."
"Mrs Shortman sanoo, että minä olen epäkäytännöllinen", vastasi
Gregory. "Onko se totta, miss Mallow?"
Miss Mallow'n poskien puna levisi hänen viettäville olkapäilleen saakka.
"Oi, ei. Te olette erinomaisen käytännöllinen, mutta — kenties — enhän minä tiedä, mutta kenties te koetatte aikaansaada mahdottomia, mr Vigil."
"Bilcock Buildings!"
Oli minuutin hiljaisuus. Sitten alkoi mrs Shortman kirjoituspöytänsä ääressä sanella, ja kirjoituskone rupesi nakuttamaan.
Avattu kirje edessään istui Gregory nojaten päätä käsiinsä. Ääni lakkasi kuulumasta, kirjoituskone lakkasi nakuttamasta, mutta Gregory ei liikahtanut. Kääntyen hieman istuimillaan katsoivat molemmat naiset häntä. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa ja kääntyivät heti muuanne. Muutama hetki myöhemmin he taas jäivät katsomaan häntä. Yhä vieläkään ei Gregory liikahtanut. Arka huomauttamisen halu alkoi viritä kummankin naisen silmissä.
"Mr Vigil", sanoi mrs Shortman lopuksi. "Mr Vigil, luuletteko —"
Gregory kohotti kasvonsa; ne olivat punastuneet tukanrajaan saakka.
"Lukekaa tämä, mrs Shortman!"
Ojentaen tälle vaaleanharmaan kirjepaperin, jossa oli kotkan kuva ja tunnuslause Strenuus aureaque penna hän nousi ja alkoi astua edestakaisin huoneessa. Ja sillä välin kuin hän pitkin, kevein askelin käveli edestakaisin, kirjoituspöydän ääressä istuva nainen luki tarkkaan läpi kirjeen ja konekirjoittajatar istui liikkumattomana, punastunein ja kateellisin kasvoin.
Mrs Shortman taittoi kirjeen kokoon, asetti sen pöydälle ja sanoi katsettaan kohottamatta:
"Tietenkin asia on hyvin paha tuolle tyttöparalle, mutta, mr Vigil, niin täytyy tosiaankin aina olla, jotta estettäisiin —"
Gregory pysähtyi, ja hänen loistavat silmänsä hämmensivät mrs Shortmanin; ne näyttivät hänestä epäkäytännöllisiltä. Hän jatkoi painokkaasti:
"Ellei siitä seuraisi mitään häpeää, ei olisi mitään mahdollisuutta ehkäistä sitä. Minä tunnen maaseudun paremmin kuin te, mr Vigil."
Gregory nosti kädet korviinsa.
"Meidän täytyy heti hankkia hänelle jokin paikka."
Akkuna oli selkosen selällään, niin ettei hän voinut työntää sitä enemmän auki, ja hän seisoi siinä kuin katsellen äskeistä kohtaa taivaalla. Ja taivas oli hyvin sininen, ja suuria valkoisia hattaralintuja kiiti sen yli.
Hän kääntyi akkunasta pois ja avasi toisen kirjeen.
Lincoln's Inn Fields 24 p. toukok. 1892.
Parahin Vigil!
Tavatessani eilen holhokkisi sain häneltä kuulla, ettei hän ole kertonut sinulle erästä seikkaa, mikä — kuten pelkään — tulee suuresti huolettamaan sinua. Minä kysyin häneltä suoraan, toivoiko hän, että sinut pidettäisiin jutusta erillä, ja hän vastasi: 'On parempi, että hän saa sen tietää, mutta minä olen pahoillani hänen puolestaan.' Pääasia on seuraava: Bellew on joko saanut vainua siitä, että me pidämme häntä silmällä, tai on joku juorunnut siitä hänelle, joka tapauksessa hän on ehtinyt ennen meitä, pannut alulle oikeusjutun holhokkiasi vastaan ja sekoittanut George Pendycen juttuun. George näytti minulle haasteen. Jos se käy välttämättömäksi, on hän valmis vannomaan, että syytös on perusteeton. Hän tietysti asettuu 'kunnianmiehen' tavan mukaiselle kannalle.
Minä menin heti tapaamaan holhokkiasi. Hän tunnusti syytöksen oikeaksi. Minä kysyin häneltä, halusiko hän puolustautua ja tehdä vastasyytteen miestään vastaan. Tähän hän sanoi: 'Se on minulle täydellisesti yhdentekevää.' Minä en saanut hänen suustaan mitään muuta kuin tämän, ja vaikka se kuului kummalta, niin minä luulen, että se on totta. Hän näyttää olevan välinpitämättömässä mielentilassa ja tuntee tuskin mitään erikoista vihamielisyyttä miestään kohtaan.
Haluan tavata sinua, mutta vasta sitten, kun olet huolellisesti harkinnut tämän asian. Velvollisuuteni on kiinnittää huomiotasi eräisiin seikkoihin. Jos oikeusjuttu tulee käyntiin, on se oleva hyvin epämiellyttävä Georgelle ja vielä epämiellyttävämpi, milteipä tuhoisa, hänen omaisilleen. Syyttömät saavat tällaisissa tapauksissa melkein aina kärsiä eniten. Jos vastasyyte nostetaan, tulee siitä asianomaisten yhteiskunnallisen aseman vuoksi heti cause celèbre ja se tulee otaksuttavasti antamaan puheenaihetta oikeusistuimelle ja päivälehdistölle useammaksi päiväksi, kenties pitemmäksikin ajaksi, ja sinä tiedät, mitä se merkitsee. Ja taas puolustautumatta jääminen sotii, katsoen siihen mitä on tiedossamme, siveellistä näkökantaa lukuunottamattakin, taisteluvaistojani vastaan. Minä neuvoisin senvuoksi tekemään kaiken, mikä mahdollista on, jotta estettäisiin juttu ensinkään tulemasta oikeuden eteen.
Minä olen neljätoista vuotta vanhempi mies kuin sinä. Minä tunnen vilpitöntä kunnioitusta sinua kohtaan ja haluaisin säästää sinua kärsimykseltä. Kohtauksiemme kuluessa olen varsin tarkkaan huomioinut holhokkiasi, ja vaikka minä kenties loukkaan sinua, aion nyt puhua suuni puhtaaksi. Mrs Bellew on varsin merkillinen nainen. Muutamain minun läsnäollessani tekemäisi vihjausten perusteella uskon, että sinulla on hänestä tuiki väärä käsitys. Luullakseni hän kuuluu niihin intohimoisiin luonteisiin, joihin me turhaan haaskaamme arvostelujamme, moitteitamme, jopa myötätuntoammekin. Jos tällainen nainen kuuluu maalaissukuun ja olosuhteitten kautta joutuu seuraelämään, tulee hän aina herättämään huomiota. Jos sinä selvittäisit tämän itsellesi, niin sinä luullakseni säästäisit itseltäsi tuntuvasti kärsimystä. Lyhyesti sanoen minä pyydän sinua olemaan ottamatta häntä ja hänen olosuhteitaan liika vakavasti. On aina olemassa koko joukko sellaisia miehiä ja naisia kuin hänen miehensä ja hän, ja he tulevat aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä olemaan julkisen huomion esineinä. Jos muut painuvatkin pohjaan, pysyy hän kyllä pinnalla, yksinkertaisesti koska hän ei voi sille mitään. Haluaisin, että sinä näkisit asiat sellaisina kuin ne ovat.
Uudelleen pyydän sinua, rakas Vigil, suomaan minulle anteeksi, että kirjoitan sinulle näin, ja uskomaan, että ainoa haluni on säästää sinulta turhaa kärsimystä.
Tule tapaamaan minua niin pian kuin olet miettinyt asiaa.
Sinun harras ystäväsi Edmund Paramor.
Gregory liikahti kuin sokea ihminen. Molemmat naiset olivat heti jalkeilla.
"Mikä teidän on, mr Vigil? Voimmeko auttaa teitä?"
"Kiitos, ei se ole mitään. Olen saanut eräitä huonoja uutisia. Aion mennä hengittämään vähän raitista ilmaa. Minä en tule takaisin enää tänään."
Hän otti hattunsa ja meni.
Hän käveli puistoa kohti, tietämättään hakien väljintä paikkaa, raikkainta ilmaa. Hän oli liittänyt kätensä yhteen selkänsä taakse, hänen päänsä oli kumarruksissa. Ja luonto kun ennen kaikkea on ironinen, sattui, että hän pyrki puistoon juuri tänään, kun se oli iloisimmillaan. Ja kaukana puistossa, niin lähellä keskustaa kuin mahdollista, hän panihe pitkäkseen nurmikolle. Pitkän hetken hän makasi liikkumatta pidellen käsiä silmillään, ja huolimatta mr Paramorin huomautuksesta, että hänen kärsimyksensä oli turha, hän kärsi.
Eniten hän kärsi täydellisestä yksinäisyydestään, sillä hän oli hyvin yksinäinen mies, ja nyt hän oli kadottanut sen, minkä hän uskoi omistavansa. On vaikeata eritellä kärsimystä, vaikeata sanoa, kuinka paljon hän kärsi, koska hän rakastuneena tuohon naiseen oli salassa ajatellut saavansa hiukkasen vastarakkautta, ja kuinka paljon hän kärsi siitä, että hänen yksityinen kuvansa hänestä, kuva, jonka hän itsekseen oli maalannut, oli veitsellä raadeltu rikki. Ja hän makasi ensin kasvoillaan, sitten selällään, yhä pitäen kättä silmillään. Ja hänen ympärillään makasi muita miehiä ruohikossa, ja toiset olivat yksinäisiä, toiset nälkäisiä ja jotkut nukkuivat; ja toiset makasivat siinä, koska oli miellyttävää olla joutilaina ja paistattaa päivää; ja muutamien vieressä makasivat heidän tyttönsä, ja näitä ei Gregory sietänyt nähdä, sillä hänen sielunsa ja aistinsa isosivat. Viereisillä istutuksilla oli kyyhkysiä, jotka eivät hetkeksikään lakanneet kuhertelemasta. Hetkeksikään eivät rastaat lopettaneet lemmenlaulujaan eikä aurinko helteistä, suloista paistettaan eivätkä hattarat lemmenleikkiään ylhäällä taivaalla. Oli päivä, joka oli vailla menneisyyttä ja vailla tulevaisuutta, ja silloin ei ihmisen ole hyvä olla yksinään. Eikä kukaan mies katsonut häneen, koska se ei ollut kenenkään miehen asia, mutta siellä täällä joku nainen loi silmäyksen tähän solakkaan mieheen, jolla oli käsi silmillä, ja ihmetteli kenties, mitä käden takana mahtoi olla. Jos he olisivat sen tienneet, olisivat he hymyilleet naishymyään, kun hän niin oli saattanut yhdestä heistä erehtyä.
Gregory makasi aivan hiljaa, katsellen, ja koska hän oli uskollinen sielu, ei hän moittinut naista, vaan kuin jousi, jota on jännitetty liikaa, palasi hänen mielensä hyvin, hyvin hitaasti entiselleen, ja koska hän ei sietänyt nähdä asioita semmoisina kuin ne olivat, alkoi hän taas nähdä ne semmoisina kuin ne eivät olleet.
"Hänet on pakotettu tähän", ajatteli hän. "Syy on George Pendycen.
Minun silmissäni hän on, hänen täytyy olla, sama kuin ennen."
Hän kääntyi taas kasvoilleen. Ja pian isännästään eksynyt koira haisteli hänen kenkiään ja asettui istumaan vähän matkan päähän odottamaan, että Gregory jotenkin auttaisi sitä, sillä sen vainu sanoi, että hän kuului senlaatuisiin ihmisiin.
EPÄMÄÄRÄINEN ASEMA WORSTED SKEYNESISSÄ
Kun Georgen vastaus vihdoin saapui, olivat kurjenmiekat täydessä kukassa Worsted Skeynesin skottilaisessa puutarhassa. Ne kasvoivat suurin joukoin ja niitä oli kaikenvärisiä, purppuraisista vaalean harmaisiin, ja niiden läpitunkeva suloinen tuoksu häilyi ilmassa.
Tätä vastausta odotellessa oli mr Pendycen tavaksi tullut käyskennellä näiden istutusten välissä, käsi selän takana, sillä hän oli vielä vähän jäykkä, ja seitsemän askeleen päässä seurasi häntä musta John-koira, joka vaivautuneena käänsi liikkuvaisia sieraimiaan joka puolelle.
Tällä tavoin he kaksi viettivät joka päivä tunnin kello kahdestatoista yhteen. Kumpikaan ei olisi osannut sanoa, miksi he siinä kävelivät, sillä mr Pendyce kammoksui joutilaisuutta ja John-koira vieroi kurjenmiekkojen tuoksua; itse asiassa kumpikin tässä totteli sitä luonteensa osaa, joka on yläpuolella järjen. Ja vaikka mrs Pendyceä myös halutti tämän tunnin kuluessa kävellä kukkiensa keskellä, totteli hänkin sitä osaa itsestään, joka on järjen yläpuolella ja joka sanoi hänelle, että oli parempi jättää se tekemättä.
Mutta Georgen vastaus saapui vihdoin.
Stoalaisten klubi.
Rakas isä!
Kyllä, Bellew on nostanut oikeusjutun. Olen sen johdosta ryhtynyt asian vaatimiin toimenpiteisiin. Mitä tulee pyytämääsi lupaukseen, niin en minä voi antaa mitään sellaista. Voit sanoa Bellew'lle, että tahdon ensin nähdä hänen menevän hiiteen.
Sinun harras poikasi George Pendyce.
Mr Pendyce sai kirjeen aamiaispöydässä istuessaan ja hänen lukiessaan sitä oli huoneessa aivan hiljaista, sillä kaikki olivat nähneet kuoressa olevan käsialan.
Mr Pendyce luki sen kahteen kertaan, kerran silmälasit nenällään ja kerran ilman, ja luettuaan sen toiseen kertaan hän pisti sen povitaskuunsa. Ainoakaan sana ei jäänyt häneltä huomaamatta; hänen silmänsä, jotka olivat hiukan vaipuneet sisään muutamana viime päivänä, katsoivat suuttumusta ilmaisten hänen vaimonsa kalpeihin kasvoihin. Bee ja Norah katsoivat alas, ja koirat, neljä luvultaan, olivat aivan hiljaa, aivankuin nekin olisivat ymmärtäneet asian. Mr Pendyce työnsi lautasensa takaisin, nousi ja poistui huoneesta.
Norah katsahti ylös.
"Mikä on kysymyksessä, äiti?"
Mrs Pendycen päätä huimasi, mutta hän sai itsensä heti hillityksi.
"Ei mikään, rakkaani. Tänä aamuna on kovin kuuma, eikö sinustakin? Minä menen vain huoneeseeni ja otan vähän hajusuolaa."
Hän poistui, vanhan Royn saattamana; John-koira, joka isäntänsä äkkiä lähtiessä oli jäänyt oven taakse, riensi hänen edellään.
Norah ja Bee työnsivät lautasensa pois.
"Minä en voi syödä, Norah", sanoi Bee. "On kauheata, kun ei tiedä mitä tapahtuu."
Norah vastasi:
"On ihan sietämätöntä olla tyttö. Voisi aivan yhtä hyvin olla koira kuin tyttö, kun ei kuitenkaan saa mitään tietää!"
Mrs Pendyce ei mennyt huoneeseensa; hän meni kirjastoon. Hänen miehensä istui kirjoituspöytänsä ääressä, Georgen kirje edessään. Kynä oli hänellä kädessään, mutta hän ei kirjoittanut.
"Horace", sanoi mrs Pendyce lempeästi, "tässä on John-raukka!"
Mr Pendyce ei vastannut, mutta ojensi alaspäin kynättömän kätensä.
John-koira peitti sen suudelmilla.
"Annatko minun nähdä kirjettä?"
Mr Pendyce ojensi sen hänelle sanomatta sanaakaan. Mrs Pendyce kosketti kiitollisena miehensä olkaa, sillä tämän epätavallinen vaiteliaisuus liikutti hänen mieltään. Mr Pendyce ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan tuijotti kynäänsä ikäänkuin hämmästyneenä siitä, ettei se omasta aloitteestaan kirjoittanut vastausta. Mutta äkkiä hän viskasi sen pois ja katseli ympärilleen, ja hänen katseensa näytti sanovan: "Sinä toimitit tämän pojan maailmaan — katso nyt tulosta!"
Hänellä oli ollut niin monet päivät aikaa ajatella ja mielessään osoitella poikansa luonteen epäilyttäviä kohtia. Tämän viikon ajalla hänelle oli käynyt yhä selvemmäksi, kuinka George ilman hänen vaimoaan olisi ollut täsmälleen hänen itsensä kaltainen. Sanoja kohoili hänen huulilleen ja kuoli siihen. Epäilys, tokko hänen vaimonsa oli yhtä mieltä hänen kanssaan, tietoisuus, että hän tunsi myötätuntoa poikaansa kohtaan, varmuus, että nämä sanat: "Voit sanoa Bellew'lle, että minä tahdon nähdä hänen ensin menevän hiiteen!" herättivät jotain vastakaikua hänessä itsessäänkin — kaikki tämä ja sen lisäksi ajatus, joka ei koskaan poistunut hänen mielestään: "Nimi — kartano", sai hänet vaikenemaan. Hän käänsi päänsä pois ja tarttui uudelleen kynäänsä.
Mrs Pendyce oli nyt lukenut kirjeen kolmeen kertaan ja vaistomaisesti pistänyt sen povelleen. Eihän se ollut hänen, mutta Horace tietenkin osasi sen ulkoa ja saattaisi kiukuissaan repiä sen rikki. Tämä kirje, jota he niin kauan olivat odottaneet, ei kertonut hänelle mitään — hän tiesi kaikki, mitä se saattoi hänelle kertoa. Hänen kätensä oli pudonnut mr Pendycen olkapäältä, eikä hän asettanut sitä siihen takaisin, vaan seisoi siinä sormiaan väännellen, ja kapeista akkunoista lankeava päivänvalo hyväili häntä hiuksista alas polviin saakka. Siellä täällä tämä sädevirta muodosti pieniä valolampia — hänen silmissään, joille se antoi liikuttavan, ahdistuneen loisteen; — omituisessa, sydämen muotoisessa, kaiverretusta teräksestä tehdyssä medaljongissa, jota hänen äitinsä ja isoäitinsä olivat kantaneet ennen häntä ja joka nyt ei sisältänyt heidän poikiensa tukkaa, vaan Georgen kiharan; — hänen timanttisormuksissaan ja ametisteilla ja helmillä koristetussa rannerenkaassaan, jotka hänellä oli yllään, koska hän piti sievistä esineistä. Ja lämpimässä päivänpaisteessa levisi hänestä lavendelin tuoksu. Kirjaston oven takaa kuuluva raapiva ääni ilmaisi, että "rakkaat koirat" tiesivät, ettei hän ollut makuuhuoneessaan. Mr Pendycekin tunsi tämän lavendelintuoksun, ja jollakin omituisella tavalla se lisäsi hänen pahanoloaan. Mrs Pendycen äänettömyyskin vaivasi häntä. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että hänen oma äänettömyytensä vaivasi mrs Pendyceä. Hän laski kynän kädestään.
"Minä en voi kirjoittaa, kun sinä seisot siinä, Margery!"
Mrs Pendyce poistui päivänpaisteesta.
"George sanoo, että hän ryhtyy toimenpiteisiin. Mitä se tarkoittaa,
Horace?"
Tämä kysymys, joka osui kartanonherran epäilysten polttopisteeseen, lopetti hänen mykkyytensä.
"Minä en tahdo tulla tällä tavoin kohdelluksi!" sanoi hän. "Minä tahdon mennä itse tapaamaan häntä!"
Hän lähti 10.20 junalla ja sanoi palaavansa 5.55 junalla.
Heti seitsemän jälkeen samana iltana kääntyivät eräät rattaat, joita nuori ratsurenki ajoi ja kastanjanruskea laukkipää tamma veti, Worsted Skeynesin asemalle ja pysähtyivät piletinmyymälän eteen. Kun mr Pendycen nelipyöräiset rattaat, joita ruskea hevonen veti, saapuivat vähän myöhemmin, oli niiden pakko asettua edellisten taakse. Minuutti ennen junan tuloa lordi Quarrymanin vaunut ja raudikkopari kaarsi sisään, ajoi molempien edellisten ohi, ja asettui rivin etunenään. Tätä pientä ajoneuvojen riviä lukuunottamatta aseman kärrit ja parin talonpojan kiesit seisoivat siinä, perä asemarakennukseen kääntyneinä. Ja tässä järjestelyssä oli jotakin sopusointuista ja säädyllistä, ikäänkuin kaitselmus itse olisi johtanut niitä ja osoittanut itsekullekin paikkansa. Ja kaitselmus oli tehnyt vain yhden erehdyksen — sen, että se oli asettanut kapteeni Bellew'n rattaat suoraan pilettimyymälää vastapäätä, sen sijaan että siinä olisivat seisoneet lordi Quarrymanin vaunut ja niitä lähinnä mr Pendycen nelipyörärattaat.
Mr Pendyce astui ensimmäisenä esiin; hän tuijotti kiukkuisesti vieraisiin rattaisiin ja astui päin omia ajoneuvojaan. Lordi Quarryman astui esiin toisena. Korkea harmaa hattu peitti hänen kookasta ruskettunutta päätään, jonka harvan tukan kattama takaraivo suorana viivana jatkui niskaan. Hänen harmaan takkinsa liepeet olivat suorakulmaiset ja niin olivat myös hänen kenkäinsä kärjet.
"Hei, Pendyce!" huudahti hän sydämellisesti; "minä en huomannut sinua asemalla. Kuinka vaimosi voi?"
Kääntyessään vastaamaan mr Pendyce kohtasi kapteeni Bellew'n pienet hehkuvat silmät, sillä kapteeni astui esiin kolmantena, He välttivät tervehtimästä toisiaan, Bellew hyppäsi rattailleen, käänsi tammansa ympäri, kaarsi talonpoikien kiesit ja istuen etuistuimella lähti ajamaan hurjaa vauhtia. Hänen ratsupoikansa kiiruhti innokkaasti perässä, takertui rattaisiin kiinni ja hyppäsi takaistuimelle. Lordi Quarrymanin vaunut perääntyivät tyhjäksi jääneelle paikalle. Niin korjautui kaitselmuksen hairahdus.
"Mieletön mies, tuo Bellew! Tapaatko sinä häntä?"
Mr Pendyce vastasi:
"En, enkä haluakaan. Toivon, että hän pötkisi matkoihinsa."
Hänen armonsa hymyili:
"Metsästystienoot näyttävät tuottavan tuontapaisia otuksia; on aina yksi tuollainen kutakin koiralaumaa kohti. Missä hänen vaimonsa nyt on? Kaunis nainen, mutta kovin elämänhaluinen, vai mitä?"
Mr Pendycen mielestä lordi Quarrymanin silmät etsivät hänen omiaan merkitsevän näköisinä ja mutisten: "Herra tiesi!" hän hävisi rattaisiinsa.
Lordi Quarryman katseli suopeasti hevosiaan. Hänen tapansa ei ollut miettiä kysymyksiä miksi? mitä varten? minkä vuoksi? Hyvä Jumala oli luonut hänet lordi Quarrymaniksi, luonut hänen vanhimman poikansa lordi Quantockiksi; hyvä Jumala oli luonut Gaddesdon-koirat — se riitti!
Kotiin tultuaan mr Pendyce meni pukeutumishuoneeseensa. Sopessa kylpyammeen vieressä makasi John-koira, ympärillään joukko herransa tohveleita, sillä vain täten se saattoi lievittää eron katkeruutta. Sen tummat ruskeat silmät olivat oveen kiinnitetyt, ja niiden terän ympärillä hehkui valkea kehä. Se tuli kartanonherran luo häntäänsä heiluttaen, tohveli suussaan, ja sen silmä lausui selvästi: "Oi herra, missä sinä olet ollut? Minä olen odottanut sinua aina puoli kymmenestä tänä aamuna!"
Mr Pendycen sydän laajeni hetkeksi, mutta kutistui taas. Hän sanoi:
"John!" ja alkoi pukeutua päivälliseksi.
Mrs Pendycen tullessa huoneeseen hän sitoi valkeaa kaulaliinaansa. Mrs Pendyce oli poiminut ensimmäisen ruusunnupun puutarhastaan; hän oli poiminut sen, koska hän sääli miestään ja koska hän siitä sai tekosyyn mennä heti hänen pukuhuoneeseensa.
"Minä tuon sinulle kukan napinläpeen, Horace. Tapasitko häntä?"
"En."
Kaikista mahdollisista vastauksista hän pelkäsi eniten tätä. Hän ei ollut uskonut, että kohtauksesta koituisi mitään hyvää, päinvastoin hän oli koko päivän vavissut sitä ajatellessaan, mutta nyt kun he eivät olleet tavanneet toisiaan, hän tunsi ahdistunein mielin, että mikä tahansa oli parempi kuin epävarmuus. Hän odotti niin kauan kuin jaksoi, sitten hän huudahti:
"Kerro minulle jotain, Horace!"
"Kuinka minä voin kertoa sinulle, kun ei ole mitään kertomista? Minä menin hänen klubiinsa. Hän ei asu siellä nyt. Hän on vuokrannut itselleen huoneet jostain, mutta kukaan ei tiedä mistä. Minä odotin koko iltapäivän. Vihdoin minä jätin hänelle ilmoituksen, että hän saapuisi tänne huomenna. Olen lähettänyt sanan Paramorille ja pyytänyt häntäkin tulemaan tänne. Minä en aio enää sietää nykyistä asiantilaa."
Mrs Pendyce katsoi ulos akkunasta, mutta sieltä ei näkynyt mitään muuta kuin puutarhakaivanto, näreikkö, kirkontorni ja mökkien katot, mikä kaikki niin kauan oli ollut hänen maailmansa.
"George ei tule tänne", sanoi hän.
"George tekee niinkuin minä sanon."
Uudelleen mrs Pendyce pudisti päätään vaistomaisesti tietäen olevansa oikeassa.
Mr Pendyce, joka puki liiviä ylleen, keskeytti toimensa:
"Georgen on paras olla varuillaan", sanoi hän, "hän on tykkänään riippuvainen minusta".
Ja kuin olisi hän näihin sanoihin keskittänyt tilanteen ytimen, filosofisesti määritellyt poikansa elämänlaadun, lauhkeni siitä hänen muotonsa. Mrs Pendyceen nämä sanat vaikuttivat omituisella tavalla. Ne kauhistuttivat häntä. Ne vaikuttivat kuin hän olisi nähnyt poikansa paljastetun selän kohotetun piiskansiiman alla, kuin hän olisi nähnyt oven sulkeutuvan häneltä lumisena yönä. Paitsi kauhistusta virittivät ne hänessä toisen katkeramman tunteen, kuin olisi joku uskaltanut näyttää ruoskaa hänelle itselleen, olisi uskaltanut loukata sitä jotakin, joka hänelle oli arvokkaampi kuin itse elämä, joka vuosisatojen kuluessa salaa oli niin syvään kiteytynyt hänen olentonsa ytimeen, ettei kukaan ollut edes ajatellutkaan loukata sitä aikaisemmin. Ja hänen mielessään välähteli aivan hullunkurisen selvänä ajatus: "Minulla on omaa rahaa kolmesataa vuodessa!" Sitten se tunne haihtui, ikäänkuin unessa kaamea tunne valtaa mielen ja haihtuu taas, jättäen jälkeensä vain huumeisen tunnon, jonka aihe unohtuu.
"Päivälliskello soi, Horace", sanoi hän. "Cecil Tharp on täällä päivällisellä. Minä pyysin Bartereita, mutta Rose-parka ei tuntenut jaksavansa. Hehän odottavat tuota tapahtumaa nyt lähitulevaisuudessa. He ovat puhuneet kesäkuun viidennestätoista."
Mr Pendyce otti takkinsa vaimoltaan ja pisti kätensä silkillä vuorattuihin hihoihin.
"Jos minä voisin saada mökkiläiset hankkimaan itselleen semmoisia perheitä", sanoi hän, "niin ei olisi mitään puutetta työvoimasta. Mutta he ovat niin härkäpäisiä — eivät tee mitään, mitä heille käsketään. Anna minulle vähän hajuvettä, Margery."
Mrs Pendyce pirskautti muutaman pisaran vitsakudospullosta miehensä nenäliinaan.
"Sinun silmäsi näyttävät rasittuneilta", sanoi hän, "Onko sinulla päänsärkyä, rakkaani?"
NEUVOTTELU WORSTED SKEYNESISSÄ
Seuraavana iltana — sinä iltana, jolloin kartanonherra odotti poikaansa ja mr Paramoria — kumartui hän päivällispöydän yli ja kysyi:
"Mitä sinä sanot, Barter? Minä puhun sinulle maallikkona."
Kirkkoherra taivutti päänsä portviinilasin puoleen ja kostutti alahuultaan.
"Tuota naista ei voi millään puolustaa", vastasi hän. "Minä olen aina arvannut, että hän on huono ihminen."
Mr Pendyce jatkoi:
"Minun perheessäni ei koskaan ole esiintynyt mitään häväistysjuttuja. Minun on vaikea sietää sitä ajatusta, Barter — minun on vaikea sietää —"
Kirkkoherra äännähti matalaan. Pitkä tottumus oli hänessä herättänyt kiintymyksen tapaista tunnetta kartanonherraa kohtaan.
Mr Pendyce jatkoi ajatuskulkuaan.
"Me olemme jatkaneet sukumme elämää", sanoi hän, "isät ja pojat kautta vuosisatojen. Tämä on raskas isku minulle, Barter."
Taaskin kirkkoherra äännähti matalaan.
"Mitä ajatellaan kylässä?" sanoi mr Pendyce; "ja mitä ajattelevat vuokramiehet? Se merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu. Useimmat heistä tunsivat rakkaan isävanhukseni — vaikkakaan hän ei ollut kansan suosiossa. Katkeraa se on."
Kirkkoherra sanoi:
"No, no, Pendyce, kenties asia ei pääse niin pitkälle."
Hän näytti olevan kuin häpeissään, ja hänen vaaleat silmänsä tulkitsivat eloisasti ikäänkuin katumusta.
"Kuinka mrs Pendyce kestää sen?"
Kartanonherra katsoi häneen nyt ensi kertaa.
"Oh!" sanoi hän; "naisia on mahdoton ymmärtää. Minun olisi yhtä vaikea uskoa, että nainen saattaa olla oikeamielinen, kuin — kuin tyhjentää tuo kokopullo; minä saisin siitä leiniä heti."
Kirkkoherra tyhjensi lasinsa.
"Minä olen kutsunut tänne Georgen ja asianajajani", jatkoi kartanonherra; "he ovat täällä kohdakkoin".
Mr Barter työnsi tuolinsa taaksepäin, nosti oikean nilkkansa vasemmalle jalalleen ja liitti kätensä yhteen oikean polven yli; sitten hän eteenpäin kumartuneena tuijotti törröttävien kulmakarvojensa alta mr Pendyceä. Tässä asennossa sujui häneltä pohdinta parhaiten.
Mr Pendyce puhui edelleen:
"Minä olen hoitanut tilaa siitä saakka kuin se tuli minun käsiini; minä olen varjellut isäinperintöäni parhaani mukaan; minä en kenties ole ollut niin hyvä ihminen kuin olisin toivonut, mutta minä olen aina koettanut muistaa vanhan isäni sanoja: 'Minä olen lopussa, Harry, tila on nyt sinun hallussasi.'" Hän kakisteli kurkkuaan.
Minuutin aikana ei kuulunut muuta ääntä kuin kellon tikitystä. Sitten tuli John-koira hiljaa esiin tarjoilupöydän alta ja pudottautui raskaasti isäntänsä jalkaa vasten makaamaan, päästäen pitkän tyytyväisen kuorsauksen. Mr Pendyce katsahti alas.
"Tämä poikaseni alkaa käydä lihavaksi", mutisi hän.
Hänen äänensävystään kävi selvästi ilmi, että hän toivoi äskeisen mielenliikutuksensa unohdettavan. Jokin syvällä mr Barterin olennossa kunnioitti tätä toivomusta.
"Tämä viini on ensiluokkaista", virkkoi hän.
Kartanonherra täytti hänen lasinsa.
"En muista, tunnetko sinä Paramoria. Hän oli ennen sinun aikaasi. Hän oli Harrow'ssa minun kanssani."
Kirkkoherra otti syvän kulauksen.
"Minä olen vain esteeksi", sanoi hän. "Minun on parempi mennä tieheni."
Kartanonherra ojensi ystävällisesti kätensä.
"Ei, ei, Barter, älä mene. Mehän voimme täysin luottaa sinuun. Minä aion toimia. Minä en voi kestää tätä epävarmuutta. Vaimoni serkku Vigil tulee myös — hän on tuon naisen holhooja. Minä sähkötin hänelle. Tunnethan Vigilin? Hän oli suunnilleen samanikäinen kuin sinä."
Kirkkoherra kävi tulipunaiseksi ja työnsi alahuulensa esiin. Kun hän nyt sai vainua vihollisesta, ei mikään olisi saanut häntä enää peräytymään; ja vakaumus, että hän oli vain täyttänyt velvollisuutensa — mitä vakaumusta kartanonherran tunnustus oli hiukan järkyttänyt — palasi nyt kuin loihdittuna.
"Kyllä minä tunnen hänet."
"Me selvitämme asian täällä", supisi kartanonherra, "tämän portviinin ääressä. Siinä vaunut tulevat. Nouse ylös, John."
Koira nousi raskaasti, katsoi karsaasti mr Barteriin ja vaipui takaisin isäntänsä jalkaa vasten.
"Ylös, John", sanoi mr Pendyce taas. Koira korahti.
"Jos minä liikahdan, liikahdat sinäkin, ja silloin minä saan taas olla epävarmuudessa", näytti se sanovan.
Mr Pendyce vapautti jalkansa, nousi ja meni ovelle. Ennenkuin hän ehti sinne, hän kääntyi ja palasi pöydän luo.
"Barter", sanoi hän, "minä en ajattele itseäni — minä en ajattele itseäni — me olemme eläneet täällä kautta sukupolvien — periaate velvoittaa". Hänen kasvonsa olivat vähän kääntyneet syrjittäin, ikäänkuin hänen mutkikas filosofiansa olisi niissä kuvastunut; hänen katseensa oli synkkä ja levoton.
Ja kirkkoherra, joka tuijotti oveen, mistä hänen vihollisensa oli astuva esiin, ajatteli niinikään:
"Minä en ajattele itseäni — olen hyvilläni siitä, että tein oikein — minä olen tämän seurakunnan kirkkoherra — periaate velvoittaa."
John-koira haukahti kolme kertaa — kerran kutakin huoneeseen astuvaa henkilöä kohti. Nämä olivat mrs Pendyce, mr Paramor ja Gregory Vigil.
"Missä on George?" kysyi kartanonherra, mutta kukaan ei vastannut hänelle.
Kirkkoherra, joka oli palannut tuolilleen, tuijotti pieneen kultaristiin, jonka hän oli ottanut esiin liivintaskustaan. Mr Paramor kohotti maljakkoa, jossa oli ruusu, ja haisteli sitä; Gregory meni akkunan ääreen.
Kun mr Pendyce oli päässyt selville siitä, että hänen poikansa ei ollut saapunut, meni hän ovelle ja piteli sitä auki.
"Ole hyvä ja vie John ulos, Margery", sanoi hän. "John!"
Havaitessaan mikä sitä odotti kieriskeli koira selällään.
Mrs Pendyce kiinnitti mieheensä katseen, johon hän pani kaikki sanat, mitä hän hienona naisena ei saattanut lausua.
"Minä vaadin saada jäädä tänne. Anna minun jäädä; se on minun oikeuteni. Älä lähetä minua pois." Näin lausuivat hänen silmänsä ja samoin John-koiran silmät, sen maatessa selällään — hyvin tietäen, että sitä oli siinä asennossa vaikea liikuttaa.
Mr Pendyce käänsi sen jalallaan.
"Ylös, John! Ole niin hyvä ja vie John ulos, Margery."
Mrs Pendyce punastui, mutta ei liikahtanut,
"John", sanoi mr Pendyce, "mene emäntäsi kanssa". Koira heilutti lerpattavaa häntäänsä. Mr Pendyce painoi sitä jalallaan. "Tämä asia ei ole omiaan naisille."
Mrs Pendyce painoi päänsä.
"Tule, John", sanoi hän. Silmänvalkuaisillaan mulkoileva John-koira toimitettiin ulos huoneesta, sillä välin kuin se koetti peräytyä irti kaulanauhastaan. Mr Pendyce sulki oven sen jälkeen.
"Ota lasi portviiniä, Vigil; se on vuodelta 47. Isäni pani sen säilyyn vuotta ennen kuin hän kuoli. Minä en itse voi juoda sitä — minä olen pannut säilyyn riemuvuosiviiniä. Paramor, täytä lasisi. Istu tuohon Paramorin viereen, Vigil. Tunnethan Barterin?"
Sekä Gregoryn että Barterin kasvot olivat hyvin punaiset.
"Me olemme kaikki harrow'laisia täällä", jatkoi mr Pendyce. Ja kääntyen äkkiä mr Paramoriin päin hän jatkoi: "No?"
Aivan kuin valtio, kirkko, oikeus ja hyväntekeväisyys keskittyvät perinnäisyysperiaatteen ympärille samoin istuivat nyt Worsted Skeynesin päivällispöydän ympärillä kartanonherra, kirkkoherra, mr Paramor ja Gregory Vigil, eikä kukaan heistä halunnut ensimmäisenä puhua. Vihdoin mr Paramor otti taskustaan Bellew'n kirjeen ja Georgen vastauksen, jotka oli sidottu yhteen outoon liittoon, ja ojensi ne kartanonherralle.
"Käsittääkseni tilanne on se, että George kieltäytyy luopumasta hänestä. Samalla hän on varustautunut puolustamaan itseään ja torjumaan syytteen. Sellaisen ohjeen hän on antanut minulle." Tarttuen taas maljakkoon hän hengitti syvään ruusun tuoksua.
Mr Pendyce katkaisi hiljaisuuden.
"Minä oletan", sanoi hän äänellä, jonka hänen mielensä katkeruus teki teräväksi, "että hänen gentlemannina on pakko —"
Gregory täydensi kärsivästi hymyillen:
"Valehdella."
Mr Pendyce kääntyi nopeasti häneen.
"Sitä vastaan minä en väitä, Vigil. George on käyttäytynyt inhottavasti. Minä en puolusta häntä, mutta jos nainen tahtoo puolustautua, ei hän saata käyttäytyä roistomaisesti — siihen käsitykseen minä olen päätynyt."
Gregory nojasi otsansa käteensä.
"Koko järjestelmä on sietämätön —", alkoi hän.
Mr Paramor puuttui siihen:
"Pysykäämme tosiseikoissa; ne ovat riittäviä ilman järjestelmääkin."
Kirkkoherra avasi suunsa ensi kerran:
"Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte järjestelmällä. Sekä tämä mies että tämä nainen ovat syylliset —"
Raivosta vapisevalla äänellä sanoi Gregory:
"Olkaa niin ystävällinen ja olkaa käyttämättä lausetapaa 'tämä nainen'."
Kirkkoherran silmät välähtivät.
"Mikä lausetapa sitten —"
Heidät keskeytti mr Pendycen ääni, jolle hänen sisäinen ahdistuksensa antoi vissin arvokkuuden:
"Hyvät herrat, tämä kysymys koskee taloni kunniaa."
Taas syntyi hiljaisuus, entistä pitempi, ja sen kuluessa mr Paramorin katse siirtyi kasvoista kasvoihin, hymyn karehtiessa hänen ruusun taakse piiloutuvilla huulillaan.
"Ymmärtääkseni sinä olet kutsunut minut tänne kuullaksesi minun mielipiteeni", sanoi hän vihdoin. "No niin, älä päästä juttua oikeuden eteen. Tee kaikki mitä ikinä voit estääksesi sen. Jos ylpeytesi on tiellä, niin pistä se taskuusi. Jos totuudenharrastuksesi on tiellä, niin unohda se. Henkilökohtaisella hienotunteisuudella ja meidän avioerolaillamme ei ole mitään yhteistä; täydellisellä totuudella ja meidän avioerolaillamme ei ole mitään yhteistä. Minä toistan sen: älä päästä tätä asiaa oikeuden eteen. Olittepa viattomia tai syyllisiä — kaikki te saatte kärsiä; viaton saa kärsiä enemmän kuin syyllinen, eikä kenellekään koidu siitä hyvää. Minä olen tullut tähän johtopäätökseen harkinnan perusteella. On tapauksia, joissa minä antaisin päinvastaisen neuvon. Mutta tässä tapauksessa — sanon sen uudelleen — ei sillä voitettaisi mitään. Vielä toistan siis, älkää päästäkö tätä asiaa oikeuden eteen. Älkää antako ihmisten kielille sellaista herkkupalaa. Seuraa minun neuvoani, pyydä vielä kerran Georgea antamaan tuo lupaus. Jos hän kieltäytyy, no niin, silloin meidän täytyy koettaa keinotella niin, että Bellew luopuu syytteestä."
Mr Pendyce oli kuunnellut ääneti, kuten hänen oli tapana kuunnella
Edmund Paramoria. Nyt hän kohotti katseensa ja virkkoi:
"Kaikki johtuu tuon punatukkaisen roikaleen ilkeydestä. Minä en ymmärrä, miksi sinun pitikin ruveta sekoittamaan asiaa, Vigil. Sinä olet mahtanut antaa hänelle vainua siitä." Hän katsoi synkästi Gregoryyn. Mr Barterkin katsoi Gregoryyn puolittain häpeissään, mutta samalla uhkaavasti.
Gregory, joka oli tuijottanut koskemattomaan viinilasiinsa, kohotti tulipunaiset kasvonsa ja alkoi puhua mielenliikutuksesta ja närkästyksestä värähtelevällä äänellä. Hän vältti katsomasta kirkkoherraan ja kohdisti sanansa mr Paramorille.
"George ei saata jättää ahdinkoon naista, joka on turvautunut häneen, — se vasta olisi roistomaista käyttäytymistä, kuten te sanotte. Antakaa heidän rauhassa elää kunniallisesti yhdessä, kunnes he voivat päästä naimisiin. Miksi te kaikki puhutte kuin olisi tässä vain mies kysymyksessä! Naista meidän toki on suojeltava!"
Kirkkoherra puhkesi ensin puhumaan.
"Tehän esitätte selvää epäsiveellisyyttä", sanoi hän melkein hyväntuulisesti.
Mr Pendyce nousi.
"Naimisiin hänen kanssaan!" huusi hän. "Mitä ihmettä — sehän on kaikista pahinta — sitähän me juuri koetamme estää. Me olemme eläneet täällä, isä ja poika — isä ja poika — kautta sukupolvien!"
"Sitä suurempi häpeä", huudahti Gregory, "ellette viimeisessä polvessa pysty suojaamaan naista!"
Mr Paramor teki moittivan eleen.
"Kohtuus kaikessa", sanoi hän. "Oletko varma siitä, että mrs Bellew haluaa suojaa? Jos olet varma siitä, olen samaa mieltä kuin sinä, mutta oletko varma?"
"Minä vastaan siitä", sanoi Gregory.
Mr Paramor vaikeni koko minuutin ajaksi, nojaten päätään käteensä.
"Pahoittelen", sanoi hän vihdoin, "mutta minun on pakko luottaa omaan arvosteluuni".
Kartanonherra katsahti häneen.
"Jos pahin tapahtuu, voinko minä silloin tehdä hänet perinnöttömäksi,
Paramor?"
"Et."
"Mitä? Mutta sehän on ihan hullua — sehän —"
"Et voi tehdä kahta asiaa samalla kertaa."
Kartanonherra katsoi häneen epäilevästi ja lausahti sitten:
"Jos minä päättäisin jättää hänelle vain tilan, olisi hän jo siinäkin tapauksessa vain kerjäläinen. Pyydän anteeksi, hyvät herrat, täyttäkää lasinne. Minulta unohtuu kaikki!"
Kirkkoherra täytti lasinsa.
"Minä en ole vielä lausunut mitään", alkoi hän, "mielestäni asia ei koske minua. Minun vakaumukseni on, että nykyään esiintyy aivan liian paljon avioeroja. Toimittakaa tämä nainen takaisin miehensä luo ja antakaa miehen näyttää hänelle, kuinka moitittava hänen käytöksensä on ollut" — hänen äänensä ja silmänsä kävivät teräviksi — "ja antakaa heidän sitten suoda toisilleen anteeksi kristittyjen tavalla. Te puhutte", lausui hän Gregorylle, "tämän naisen turvaamisesta. Sitä minä en siedä kuulla; juuri sillä tavoin epäsiveellisyyttä nykypäivinä kehitetään. Minä korotan ääneni tätä velttoa mieltä vastaan. Niin minä olen aina tehnyt ja tulen aina tekemään!"
Gregory syöksähti seisomaan.
"Minä olen jo kerran sanonut teille", lausui hän, "että te olette säädytön; nyt minä sanon sen uudelleen".
Mr Barter nousi ja seisoi pöydän yli kumartuneena; hän tuijotti
Gregoryyn tulipunaisena kasvoiltaan ja kykenemättömänä puhumaan.
"Joko teidän tai minun", sanoi hän vihdoin mielenjärkytyksestä änkyttävällä äänellä, "täytyy poistua tästä huoneesta!"
Gregory yritti sanoa jotain, kääntyi sitten äkkiä, astui ulos pengermälle ja hävisi toisten näkyvistä.
Kirkkoherra lausui:
"Hyvästi, Pendyce; minä menen myös!"
Kartanonherra puristi hänelle ojennettua kättä synkin ja hämmentynein kasvoin. Mr Barterin poistuttua vallitsi huoneessa hiljaisuus.
Sen katkaisi kartanonherran huokaus.
"Toivoisin, että me saisimme Oxenhamin takaisin. Tämä on minulle oikeudenmukainen rangaistus siitä, että hylkäsin sen vanhan laitoksen. Mikä ihmeessä sai minut lähettämään Georgen Etoniin?"
Mr Paramor painoi nenänsä maljakkoon. Tuohon hänen vanhan koulutoverinsa lausuntoon sisältyi kartanonherran koko uskontunnustus:
"Minä uskon isääni ja hänen isäänsä, ja hänen isänsä isään, tilani luojiin ja haltijoihin. Ja minä uskon itseeni ja poikaani ja poikani poikaan. Ja minä uskon siihen, että me olemme luoneet tämän maan, ja että me tulemme pitämään tämän maan sellaisena kuin se on. Ja minä uskon julkisiin kouluihin ja varsinkin siihen julkiseen kouluun, jossa minä olen käynyt. Ja minä uskon säätyveljiini ja herraskartanoon ja oloihin sellaisina kuin ne ovat, iankaikkisesta hamaan iankaikkiseen. Amen."
Mr Pendyce jatkoi:
"Minä en ole mikään puritaani, Paramor; minä myönnän, että lieventäviä asianhaaroja on olemassa Georgen hyväksi. Myöskään ei minulla ole mitään tuota naista vastaan itsessään. Hän on kenties liian hyvä Bellew'lle: hänen täytyy olla liian hyvä sentapaiselle otukselle. Mutta Georgelle olisi tuhoksi mennä naimisiin hänen kanssaan. Ajattele lady Rosen tapausta! Näkeehän sen jokainen tuollaista tähtiin tuijottavaa Vigiliä lukuunottamatta. Se ei käy päinsä, se ei käy millään ehdolla päinsä! Ja ajattele — ajattele minun — minun pojanpoikaani! Ei, ei, Paramor; ei, ei, Jumalan nimessä!"
Kartanonherra peitti silmänsä kädellään.
Mr Paramor, jolla itsellään ei ollut poikaa, vastasi myötätuntoisesti:
"Ei, ei, vanha veikko; ei toki niin pitkälle jouduta!"
"Herra tiesi mihin tässä joudutaan, Paramor! Minun hermoni tärisevät! Tiedäthän itse, että jos siitä syntyy avioero, on Georgen pakko mennä naimisiin hänen kanssaan!"
Tähän ei mr Paramor vastannut mitään, vaan puristi huulensa yhteen.
"Kuuletko, miten koiraparkasi vinkuu?" sanoi hän.
Ja lupaa odottamatta hän avasi oven. Mrs Pendyce ja John-koira astuivat sisään. Kartanonherra nosti silmänsä ja rypisti kulmiaan. John-koira, joka läähätti mielihyvästä, hieroi itseään häntä vasten. "Minä olen kitunut kovasti, herra", näytti se sanovan, "uusi ero olisi minulle tällä hetkellä sietämätön!"
Mrs Pendyce seisoi paikallaan, äänettömänä odottaen, ja mr Paramor kohdisti sanansa hänelle.
"Te voitte tehdä enemmän kuin kukaan meistä, mrs Pendyce, sekä mitä Georgeen että Bellew'hin tulee — ja, ellen erehdy, myöskin mitä hänen vaimoonsa tulee."
Kartanonherra keskeytti:
"Älä luulekaan, että minä aion nöyrtyä tuon Bellew'n edessä!"
Mr Paramor katsoi näiden sanojen johdosta häneen kuin lääkäri, joka määrittelee taudin laadun. Mutta kartanonherran kasvot harmaine poskipartoineen ja viiksineen, vähäisine vinouksineen, pullottavine silmineen, päättäväisine leukoineen ja kaltevine otsineen, eivät ilmaisseet mitään, jota tällainen ajatus ei olisi herättänyt minkä maalaisherrasmiehen kasvoissa tahansa.
Mrs Pendyce lausui palavasti:
"Voi, mr Paramor, kun minä vain voisin tavata Georgea!"
Hän kaipasi niin tavata poikaansa, etteivät hänen ajatuksensa päässeet sen pitemmälle.
"Tavata häntä!" huusi kartanonherra. "Sinä vain tahdot jatkaa hemmotteluasi, kunnes hän on tuottanut häpeää meille kaikille!"
Mrs Pendyce kääntyi miehestään hänen asianajajaansa päin. Mielenkiihotus oli saanut poikkeuksellisen värin kohoamaan hänen poskilleen; hänen huulensa värähtelivät kuin hän aikoisi sanoa jotakin.
Mr Paramor vastasi hänelle:
"Ei, Pendyce; jos George on hemmoteltu, on koko järjestelmää moitittava."
"Järjestelmää!" sanoi kartanonherra. "Minulla ei koskaan ole ollut mitään järjestelmää häneen nähden. Minä en usko järjestelmiin. Minä en käsitä, mitä te puhutte. Minulla on toinenkin poika, kiitos Jumalan!"
Mrs Pendyce astui askelen eteenpäin.
"Horace", sanoi hän, "ethän toki —"
Mr Pendyce kääntyi pois vaimostaan ja lausui terävästi:
"Paramor, oletko varma siitä, että minä en voi tehdä häntä perinnöttömäksi?"
"Yhtä varma", sanoi mr Paramor, "kuin että minä istun tässä!"
"PENDYCITIS"-TAUDIN MÄÄRITELMÄ
Gregory käveli kauan skottilaisessa puutarhassa silmät tähtiin kohotettuina. Kaikkia muita voimakkaampana loisti lehtikuusien takaa yksi tähti ironisesti hänen ylitseen, sillä se oli lemmen tähti. Ja kävellessään marjakuusien välissä, jotka olivat kasvaneet ennenkuin Pendycen perhe tuli Worsted Skeynesiin ja tulivat kasvamaan sen jälkeen kuin he olivat poistuneet, hän viillytti sydäntään tämän suuren tähden hopeisessa valossa. Kurjenmiekat pidättivät lemuaan, jottei se vaivaisi hänen aistejaan; vain nuoret lehtikuuset ja kaukaiset niityt uhosivat keveätä sulotuoksuaan pimeydessä. Ja sama ruskea pöllö, joka oli ulvahtanut, kun Helen Bellew suuteli George Pendyceä talvipuutarhassa, huusi nyt taas, kun Gregory käveli siinä, murehtien tämän suudelman hedelmiä.
Hänen ajatuksensa kiersivät mr Barterin ympäri, ja kuten on luontaista miehelle, joka suhtautuu asioihin tunteellisella ja henkilökohtaisella tavalla, hän maalasi kirkkoherran väreillä, jotka olivat hänen mustaa pukuaan tummemmat.
"Säädytön, tunkeileva", ajatteli hän. "Kuinka hän uskaltaa puhua Helen
Bellew'sta tuolla tavoin?"
Mr Paramorin ääni katkaisi hänen mietiskelynsä.
"Yhäkö sinä täällä jäähdytät tunteitasi? Miksi heitit hiiteen meidät siellä sisällä?"
"Minä vihaan häväistystä", sanoi Gregory. "Tämä minun holhokkini avioliitto on häväistystä. Parempi hänen on kunniallisesti elää yhdessä sen miehen kanssa, jota hän tosiaan rakastaa!"
"Niinhän sinä äsken lausuit", vastasi mr Paramor. "Saatatko soveltaa sitä joka tapaukseen?"
"Saatan."
"Niin", sanoi mr Paramor nauraen, "semmoista on idealismi käytännössä!
Kerran sinä muistaakseni sanoit, että avioliitto on sinulle pyhä!"
"Ne ovat minun yksityisiä tunteitani, Paramor. Mutta tässä tapauksessa on onnettomuus jo tapahtunut. Se on häväistystä, inhottavaa häväistystä, ja sen täytyy loppua!"
"Tuo on kaikki varsin oikein", vastasi mr Paramor, "mutta kun sinä sovellat sen käytäntöön tuolla ylimalkaisella tavalla, niin se johtaa herra tiesi mihin. Se merkitsee avioliiton perustamista nykyisestä kokonaan poikkeavalle pohjalle. Sellainen avioliitto perustuu tunteeseen eikä omaisuussuhteisiin. Oletko valmis menemään niin pitkälle?"
"Olen."
"Sinä olet yhtä paljon äärimmäisyysmies omaan suuntaasi kuin Barter on omaansa. Teistä äärimmäisyysmiehistä kaikki kiusa tulee. On olemassa kultainen keskitie, ystäväni. Olen samaa mieltä siinä, että jotakin on tehtävä. Mutta sinä et käsitä sitä, että lakien täytyy olla niiden ihmisten mukaisia, joita ne on tarkoitettu hallitsemaan. Sinä liihottelet liian paljon tähdissä, Vigil. Lääkkeen täytyy olla potilaan mukainen. Missä, mies, on sinun huumorintajusi? Kuvittele, että sinun avioliittokäsityksesi sovitettaisiin Pendyceen ja hänen poikaansa tai hänen kirkkoherraansa tai vuokramiehiinsä tai maatyömiehiinsä."
"Ei, ei", sanoi Gregory; "minä en saata uskoa —"
"Maalaisväestö", lausui mr Paramor rauhallisesti, "on erikoisessa määrässä takapajulla näissä asioissa. Heillä on voimakkaat, lihanruokkimat vaistot, ja huolimatta maalaisaatelista, piispoista, lordeista, kaikista maan perinnäismahdeista, he ovat yhä maan todelliset herrat. Ja on olemassa eräänlainen tauti, olkoon sen nimi — lausuakseni varsin huonon sukkeluuden — vaikka 'pendycitis', jota useimmat kaikista näistä ihmisistä sairastavat. He ovat 'paksuja'. He aikaansaavat koko joukon asioita, mutta väärällä tavalla! He kompuroivat eteenpäin ja tuottavat mahdollisimman suuren määrän tarpeetonta vaivaa ja kärsimystä! Osaksi se johtuu perinnäisyys-periaatteesta. Minä en ole turhanpäiten ollut tekemisissä heidän kanssaan kolmekymmentä neljä vuotta!"
Gregory käänsi kasvonsa pois.
"Sinun sukkeluutesi on tosiaan varsin huono", sanoi hän. "Minä en usko heitä sellaisiksi! Minä en voi myöntää sitä! Jos semmoinen tauti on olemassa, on meidän tehtävämme keksiä siihen joku parannuskeino."
"Mikään muu kuin leikkaus ei sitä paranna", sanoi mr Paramor; "ja ennen leikkausta on valmistavia toimia suoritettava. Sen on Lister huomannut."
Gregory vastasi;
"Paramor, minä vihaan sinun pessimismiäsi!"
Mr Paramorin silmät tutkivat Gregoryn selkää.
"Enhän minä ole mikään pessimisti", sanoi hän. "Kaukana siitä.
"Kun tuhatkaunot ja orvokit, sinikellot laaksoja täyttää, joka oksalla käet kukkuvat."
Gregory kääntyi häneen.
"Kuinka sinä saatat lausua runoja, kun sinulla on tuollaiset käsitykset? Meidän tulee rakentaa —"
"Sinä tahdot rakentaa, ennenkuin olet pannut perustuksen", sanoi mr Paramor. "Sinä annat tunteittesi temmata itsesi mukaasi, Vigil. Avioliittolakien tila on vain oire. Tuo tautihan, ihmisten kateellinen, ahdas mieli, tekee sellaiset lait välttämättömiksi. Epämiellyttävät ihmiset, epämiellyttävät lait — mitä muuta voit odottaa?"
"Minä en voi koskaan uskoa, että meidän pitää tyytyä edelleenkin elämään tuollaisessa — lietteessä —"
"Maalaisviisautta!" sanoi mr Paramor. "Sinun pitäisi ruveta puutarhuriksi; silloin ymmärtäisit jotain, jonka te idealistit näytätte jättävän huomioon ottamatta — että ihmiset, rakas ystävä, ovat kasvien lailla perinnöllisyyden ja ympäristön tuotteita; heidän kasvunsa on hidas. Sinä et voi poimia rypäleitä orjantappuroista, Vigil, etkä viikunoita ohdakkeista, — et ainakaan yhden sukupolven kuluessa — olit sinä kuinka uuttera ja nälkäinen tahansa!"
"Sinun teoriasi alentaa meidät ohdakkeiden tasolle."
"Yhteiskunnallisten lakien voima riippuu siitä kärsimyksestä, mitä ne pystyvät tuottamaan, ja tämän kärsimyksen voima riippuu niistä ihanteista, joita kärsimyksen kohtaamalla ihmisellä on. Jos sinä höllytät avioliiton sidettä tai poistat omaisuuden ja otat sijaan veljeyden, on sinulla varsin ohdakkeinen puuha edessäsi, mutta ethän sinä siitä välitä, jos olet viikuna. Ja niin edespäin ad lib… Ja somaa on, kuinka pian ohdakkeet, jotka kuvittelivat olevansa viikunoita, paljastavat oikean luontonsa. Minä vihaan monia asioita, Vigil. Niiden joukossa liioittelua ja humpuukia!"
Mutta Gregory katseli taivaaseen.
"Minusta näyttää, että me olemme joutuneet pois aineesta", sanoi mr Paramor, "ja minun mielestäni meidän on paras mennä sisään. Kello on lähes yksitoista."
Matalan valkean talon koko pitkällä sivulla oli vain kolme akkunaa valaistuina, kolme silmää, jotka katsoivat kohti kuuta, kohti valkoista venhoa, joka purjehti yöllisellä taivaalla. Setripuut seisoivat pikimustina. Vanha ruskea pöllö oli lakannut ulvomasta. Mr Paramor tarttui Gregoryn käsivarteen.
"Satakieli! Kuuletko, kuinka se laulaa tuolla viidakossa. Tämä on suloinen paikka! En ihmettele, että Pendyce rakastaa sitä. Sinä kai et ole kalastaja. Oletko koskaan tarkastellut kalaparvea, joka retkeilee pitkin rantaa? Kuinka ne ovat sokeita, ja kuinka ne seuraavat johtajaansa! Me ihmiset tiedämme omassa elementissämme suunnilleen saman verran kuin kalat omassaan! Sokea lauma, Vigil! Meillä on matala näkökanta; me olemme kirotun maalaismaisia!"
Gregory painoi kätensä otsaansa vasten.
"Minä koetan ajatella", sanoi hän, "mitä seurauksia tästä avioerosta olisi minun holhokilleni".
"Hyvä ystävä, kuule nyt, kun minä puhun suuni puhtaaksi. Sinun holhokkisi ja hänen miehensä ja George Pendyce ovat juuri sellaisia ihmisiä, joita varten meidän avioliittolakimme on säädetty. He ovat kaikki pelottomia, he ovat häikäilemättömiä ja itsepintaisia, ja — suo anteeksi — paksunahkaisia. Jos tämä heidän juttunsa ajetaan perille, vaatii se viikon ajan karkeata vannomista, viikon ajan yleisön rahaa ja aikaa. Se tulee antamaan suurenmoisia tilaisuuksia lainoppineelle kaunopuheisuudelle, mainiota sanomalehtiluettavaa suurelle yleisölle — ensiluokkaista urheilua kaikille. Lehdet saavat oikeita juhlahetkiä. Minä toistan: he ovat juuri niitä ihmisiä, joita varten meidän avioliittolakimme on säädetty. Koko joukko syitä voidaan esittää julkisen oikeudenkäynnin puolesta, mutta samalla se suosii tunteettomuutta ja aiheuttaa runsaasti kärsimystä viattomille ihmisille. Minä sanoin sinulle jo kerran ennen, että se, joka hakee avioeroa, ei saa olla tunteellinen ihminen, vaikka hänellä olisikin oikeus puolellaan. Nuo kolme tulevat kestämään kaiken loistavasti, mutta joka nahanpala nyljetään sinulta ja täkäläisiltä ystäväraukoiltamme ja lopputulos on oleva ratkaisematon taistelu! Näin käy, jos me ryhdymme taisteluun, enkä minä ymmärrä, kuinka voisimme olla sitä tekemättä, jos asia tulee oikeuden eteen — se sotii vaistojani vastaan. Jos me emme puolustaudu, tulevat — huomaa mitä sanon — holhokkisi ja George Pendyce kyllästymään toisiinsa, ennenkuin laki sallii heidän mennä naimisiin, ja Georgen on, kuten hänen isänsä sanoo, 'siveellisyyden' takia pakko mennä naimisiin naisen kanssa, joka on kyllästynyt häneen tai johon hän on kyllästynyt. Nyt minä olen esittänyt sinulle asiat niiden oikeassa valossa ja menen nukkumaan. On kovasti kastetta. Sulje tämä ovi jälkeesi."
Mr Paramor astui talvipuutarhaan. Hän pysähtyi ja tuli takaisin.
"Pendyce", sanoi hän, "ymmärtää täydellisesti sen, mitä nyt olen esittänyt sinulle. Hän antaisi silmänsä siitä, ettei juttu tulisi esiin, mutta saatpa nähdä, että hän sysää kaiken väärälle uralle, ja ihme on, jos me onnistumme. Se on 'pendycitis'. Meissä on kaikissa henkäys sitä. Hyvää yötä."
Gregory jäi yksin ulos kartanorakennuksen eteen, suuren tähden valoon. Ja koska hänen ajatuksensa harvoin olivat muuta kuin henkilökohtaisia, ei hän miettinyt "pendycitistä", vaan Helen Bellew'ta. Ja kuta enemmän hän häntä ajatteli, sitä enemmän hän ajatteli häntä sellaisena kuin hän halusi häntä ajatella, sillä tämä oli hänen luonteensa mukaista; ja sitä ironisemmin välkkyi myös hänen tähtensä viidakon takaa, missä satakieli lauloi.