GEORGE PANEE KAIKEN YHDEN KORTIN VARAAN
Eräänä torstaipäivänä Epsomin kesäkilpailujen aikana istui George Pendyce ensiluokan vaunun nurkassa koettaen saada kaksi kertaa kaksi viideksi. Stoalaisten klubin kirjepaperiliuskalle oli pennilleen kirjoitettu hänen vetovelkansa — tuhatneljäkymmentäviisi puntaa yliaikaista velkaa ja niiden alle seitsemänsataaviisikymmentä puntaa, jotka hän oli menettänyt parhaillaan kestävien kilpailujen aikana. Niiden alla taas ilmaisi hänen yksityisiä velkojaan tuhannen punnan pyöreä summa. Pyöristys oli varsin hyväntahtoinen, sillä hän oli ottanut lukuun vain jo saamansa laskut, ja kaitselmus, joka tietää kaiken, piti sopivampana viidentoistasadan vielä pyöreämpää summaa. Kaikkiaan oli hänellä siis vastattavaa kolmentuhannenkahdeksansadanyhdeksänkymmenenviiden punnan suuruinen erä. Ja kun kilpailukentällä ja pörssissä, missä ihmiset ovat alituisessa liikkeessä, vaaditaan melkein järjettömällä täsmällisyydellä maksettaviksi tällaiset summat, jotka tilapäisesti on vahingossa menetetty, oli seitsemänsataayhdeksänkymmentäviisi puntaa ehdottomasti saatava kokoon ensi maanantaiksi. Ja kuitenkin oli vain jonkinlainen myötätunto Georgea kohtaan, joka menetti runsaasti, mutta myös voitti runsaasti, ja pelko kadottaa hyvä liiketuttava, saanut vedonlyöjäliikkeen jättämään tuhannenneljänkymmenenviiden punnan velan nykyisiin Epsomin kilpailuihin.
Näiden erien vastapainona (joihin hän ei ollut laskenut harjoittajansa maksamatonta palkkaa ja avioerojutun arvaamattomia kustannuksia) hänellä oli ensinnäkin pankkikreditiivi, jonka hän vielä kenties saattoi ylittää parillakymmenellä punnalla; toiseksi Ambler ja kaksi muuta, huonosti kaupaksimenevää kilpa-ajohevosta; ja kolmanneksi — ja tämä oli merkittävin erä — X, se mitä hän saattoi tai mitä hänen täytyi, tänä iltapäivänä voittaa Amblerilla.
Mitä George Pendycen luonteesta muuten puuttuikin — rohkeutta siinä oli. Tämä ominaisuus piili hänen olentonsa joka säikeessä, hänen verensä kokoonpanossa. Vaikka hänellä nyt oli edessään tilanne, joka monien miesten ja varsinkin perinnäisellä tasolla kasvaneiden miesten mielestä olisi saattanut näyttää epätoivoiselta, ei hänessä näkynyt ahdistuksen tai toivottomuuden merkkiä. Pohtiessaan vaikeuksiaan hän päätti noudattaa eräitä periaatteita: 1) Hän ei aikonut joutua Tattersallin ilmoitustaululle. Ennemmin hän turvautuisi juutalaisiin; hän saattoi lainata vain perintötilaa vastaan, ja juutalaiset tulisivat nylkemään hänet paljaaksi. 2) Hän ei aikonut näyttää mitään arkuutta, vaan kun hän nyt aikoi panna vetoa hevosestaan, tahtoi hän asettaa kaikki yhdelle kortille. 3) Hän ei aikonut ajatella tulevaisuutta; nykyisyys oli aivan kyllin sietämätön.
Juna heittelehti ja keinui, kuin olisi syöksynyt eteenpäin sävelen mukaan, ja George istui rauhallisena nurkassaan.
Vaunutoverina oli hänellä Geoffrey Winlow, joka hyväntahtoisesti otti osaa kansalliseen hevossiitosharrastukseen, vaikka hän ei ollut kilpa-ajojen mies, ja tätä harrastusta hän toivoi kehittävänsä olemalla läsnä tärkeimmissä kilpa-ajoissa.
"Tuleeko sinun hevosesi kilpailemaan, George?"
George nyökkäsi.
"Minä panen likoon viitosen sen puolesta. Muuten minun ei kannata pelata. Näin äitisi Foxholmen puutarhajuhlassa viime viikolla. Oletko äskettäin tavannut heitä?"
George pudisti päätään ja tunsi oudon pistoksen sydämessään.
"Tiedäthän, että heillä oli tulipalo Peacock-vanhuksen talossa; kuulin kartanonherran ja Barterin tehneen ihmeitä. Hän vasta on joustava mies, sinun isäsi."
Taaskin George nyökkäsi, ja taaskin hän tunsi pistoksen sydämessään.
"Tulevatko he kaupunkiin tällä huvikaudella?"
"En ole kuullut siitä", vastasi George. "Sikari, ole hyvä!"
Winlow otti sikarin, ja leikatessaan sen pienellä kynäveitsellä hän
tarkasteli kiirehtimättömillä silmillään Georgen kulmikkaita kasvoja.
Fysionomistin viisaus tarvittiin tunkeutumaan sen ilmeettömyyden läpi.
Winlow ajatteli itsekseen:
Enpä hämmästyisi, jos se, mitä kunnon Georgesta puhutaan, olisi totta… "Onko sinulla tähän saakka ollut onnea kilpailuissa?"
"Niin ja näin."
He erosivat toisistaan kilpailukentällä. George meni suoraan tapaamaan harjoittajaansa ja sieltä Tattersallin radalle. Hän vei mukanaan mainitun yhtälön tuntemattomineen ja haki kahden vaatimattomasti pukeutuneen herrasmiehen seuraa, joista toinen parhaillaan teki kultakynällä muistiinpanoja pikku kirjaan. He tervehtivät häntä kunnioittavasti, sillä heille hän oli velkaa suurimman osan ennen mainitusta tuhannenseitsemänsadanyhdeksänkymmenenviiden punnan erästä.
"Kuinka paljon te panette hevostani vastaan?"
"Tasasumman, mr Pendyce", vastasi kultakynäherra, "viiteensataan saakka".
George merkitsi vedon kirjaansa. Tällä tavoin ei hän tavallisesti suorittanut liiketoimiaan, mutta tänään näytti kaikki entisestä poikkeavalta, ja jokin tapaa voimakkaampi oli vaikuttamassa.
"Kaikki on yhden kortin varassa", ajatteli hän; "ellei se onnistu, olen myyty mies joka tapauksessa".
Hän meni toisen vaatimattomasti pukeutuneen herrasmiehen luo, jolla oli timanttineula kaulaliinassaan ja juutalaiskasvot. Ja hänen näin kulkiessaan toisen vaatimattomasti pukeutuneen herrasmiehen luota toisen luo kävi hänen edellään jokin näkymätön lähetti, joka kuiskasi sanat: "Mr Pendyce panee kaiken yhden kortin varaan", niin että hän joka kohtauksella havaitsi, että heidän luottamuksensa hänen hevoseensa oli suurempi kuin koskaan ennen. Pian hän oli sitoutunut maksamaan kaksituhatta puntaa, jos Ambler häviäisi, ja ottanut vastaan erinomaisten, vaatimattomasti pukeutuneitten herrasmiesten lupauksen, että he maksaisivat hänelle tuhatviisisataa, jos Ambler voittaisi. Vedot olivat nyt kaksi yhtä vastaan, ja hän havaitsi mahdottomaksi hankkia Amblerille sellaista "asemaa", mihin hän oli tottunut.
"Olen menetellyt päättömästi", ajatteli hän; "minun ei olisi ensinkään pitänyt tulla radalle, vaan antaa Barneyn työskennellä hiljaisuudessa. Mutta samantekevä!"
Hänen oli vielä voitettava kolmesataa puntaa maanantain suoritukseen ja hän pani vielä loppuvedon hevosestaan: seitsemänsataa puntaa kolmeasataaviittäkymmentä vastaan. Täten hän penniäkään kuluttamatta, vain erinäisiä sitoumuksia tekemällä, oli ratkaissut yhtälön tuntemattomineen.
Poistuttuaan radalta hän meni baariin ja joi hieman whiskyä. Sitten hän meni hevosaitaukseen. Toisen ajan lähtökello oli soinut; aitauksessa oli tuskin ketään, mutta kaukaisessa nurkassa kuljetti muuan poika Ambleria edestakaisin. George silmäsi ympärilleen nähdäkseen, ettei ketään tuttavia ollut läsnä; sitten hän liittyi kävelijöihin.
Ambler käänsi mustan, hurjan, valkean kehän ympäröimän silmänsä häneen, heitti päänsä pystyyn ja tuijotti taas etäisyyteen.
"Jos minä vain voisin saada sen ymmärtämään!" ajatteli George.
Kun hänen hevosensa poistui aitauksesta lähtökohtaansa, palasi George katsojalavalle. Baarissa hän joi vähän lisää whiskyä ja kuuli jonkun sanovan:
"Minä sain panna kuusi neljää vastaan. Minun täytyy löytää Pendyce; sanoivat hänen tehneen korkeita panoksia."
George laski lasinsa pöydälle, ja menemättä tavalliselle paikalleen hän nousi ylimpään kerrokseen.
"Minä en huoli heitä hyörimään ympärilleni", ajatteli hän.
Lavan tornissa — tässä kansallisessa muistomerkissä, joka näkyy kahdenkymmenen mailin päähän — hän tunsi olevansa turvassa. Tänne tuli vain "massa", ja siihen hän tunkeutui, kunnes hän ylimmässä huipussa saattoi nojata kiikarinsa kaidetta vasten ja pitää silmällä värejä. Hänen oman riikinkukonsinisensä rinnalla näkyi oljenkeltainen, valkojuovainen sininen ja valkotähtinen punainen.
Sanotaan, että hukkuvien ihmisten aivoissa välähtelevät entisyyden kuvat. Niin ei ollut Georgen laita; hänen mielensä oli kasvanut kiinni pieneen siniseen pilkkuun. Kiikarin alla näkyvät huulet olivat värittömät; hän puristi ne lujasti yhteen ja kostutti niitä lakkaamatta. Nuo neljä pientä väripilkkua siirtyivät riviin; lippu laski.
"Nyt ne lähtivät!" Tämä huuto kuului kaikkialta ympäriltä kuin jättiläisolennon ääni. George tuki kiikariaan kaiteeseen. Valkojuovainen sininen johti. Ambler tuli viimeisenä. Tässä järjestyksessä ne sivuuttivat ensi käännöksen. Ja kuin olisi kaitselmus säätänyt, että jonkun piti hyötyä hänen hajamielisyydestään, antoi se erään käden hiipiä Georgen kainalosta esiin, irroittaa neulan hänen kaulaliinastaan ja hävitä taas. Tattenhamin käännöksessä George näki hevosensa pääsevän etunenään. Oljenkeltainen kintereillään se tuli suoralle radalle. Amblerin jokkey katsoi taakseen ja kohotti ruoskaansa. Sinä silmänräpäyksenä tuli kuin noiduttuna oljenkeltainen sen rinnalle. Ruoskan isku osui Amblerin kylkeen — oljenkeltainen oli, taaskin kuin noiduttuna, päässyt etunenään. Hänen vanhan jokkeynsa lausuma välähti Georgen mielessä: "Huomatkaa sanani, herra, tämä hevonen tietää, mitä se tahtoo, ja kun ne ovat sellaisia, on paras antaa niiden olla rauhassa."
"Istu hiljaa, tomppeli!" supisi hän.
Ruoska vilahti taas alas; oljenkeltainen oli kaksi pituutta edellä.
Joku hänen takanaan lausui:
"Suosikki on lyöty! Ei, eipäs ole, kautta taivaan!"
Sillä kuin olisi Georgen ähkäys löytänyt tien jokkeyn korviin, antoi tämä ruoskan painua. Ambler syöksyi eteenpäin. George näki voittavansa. Koko hänen sielunsa seurasi hevosen taistelua. Kunkin seuraavan viidentoista sekunnin kuluessa hän kuoli ja syntyi uudelleen; joka askeleelta kaikki mitä hänen sielussaan oli rehellistä ja rohkeaa, leimahti liekkiin, kaikki alhainen painui, sillä hän itse kiiti kilpaa hevosensa kanssa ja hiki virtasi pitkin hänen otsaansa. Ja hänen huulensa jupisivat katkonaisia ääniä, joita kukaan ei kuullut, sillä kaikki muut hänen ympärillään jupisivat myös.
Kuin yhteenkytkettyinä Ambler ja oljenkeltainen kiitivät perille.
Sitten kuului hälinää, sillä kukaan ei tietänyt, kumpi oli voittanut.
Numerot tulivat esiin: "seitsemän — kaksi — viisi".
"Suosikki on voitettu! Pään verran jäljessä!" kuului joku sanovan.
Georgen pää painui, ja koko hänen sielunsa oli kuin lamaantunut. Hän sulki kiikarinsa ja kulki joukon mukana portaille. Joku sanoi hänen takanaan:
"Askel vain olisi tarvittu, niin se olisi voittanut."
Toinen vastasi:
"Minä vihaan tuontapaisia hevosia. Se pillastui piiskasta."
George kiristeli hampaitaan.
"Kirottu katupoika!" supisi hän, "mitä sinä tiedät hevosista?"
Joukko vyöryi eteenpäin; puhujat hävisivät näkyvistä.
Hidas laskeutuminen katsomolavalta soi hänelle aikaa ajatella. Mitään mielenliikutuksen jälkiä ei näkynyt hänen kasvoillaan, kun hän ilmestyi aitaukseen. Harjoittaja Blacksmith seisoi Amblerin tallin ääressä.
"Tuo idiootti Tipping tuotti meille tappion, herra", alkoi hän sanoa värähtelevin huulin. "Jos hän vain olisi antanut hevosen olla rauhassa, olisi se voittanut loistavasti. Mikä ihmeessä sai hänet käyttämään ruoskaa? Hän ansaitsee menettää lupakirjansa. Hän —"
Tappion katkeruus ja sappi kohosi Georgen päähän.
"Teillä ei ole mitään puhumista, Blacksmith", sanoi hän; "tehän hänet otitte. Mikä hiidessä pani teidät riitelemään Swellsin kanssa?"
Pikku miehen leuka putosi alas sulasta hämmästyksestä.
George kääntyi pois ja meni jokkeyn luo, mutta hänen nähdessään poikaparan surkean ilmeen kuolivat katkerat sanat hänen kielelleen.
"No niin, Tipping; minä en tule teitä haukkumaan." Ja varjomaisesti hymyillen hän meni Amblerin talliin. Tallirenki oli juuri siistinyt sen; hevonen oli valmis vietäväksi pois tappionsa kentältä. Tallirenki meni ulos, ja George astui Amblerin pään ääreen. Kilparadalla ei ole mitään paikkaa eikä soppea, missä mies voisi ilmaista tunteitaan. George saattoi vain painaa otsansa hevosen samettista kuonoa vasten ja pitää sitä lyhyen hetken siinä. Ambler odotti hiljaa tämän lyhyen hyväilyn loppumista, sitten se päristellen heitti päänsä pystyyn, ja sen hurjat, kauniit silmät näyttivät sanovan: "Te hullut! Mitä te tiedätte minusta?"
George astui syrjään.
"Viekää se pois", sanoi hän, ja katseellaan hän seurasi Amblerin väistyvää hahmoa.
Muuan toisen piirin kilpailumies, jonka hän tunsi, mutta josta hän ei pitänyt, tuli hänen luokseen, kun hän poistui aitauksesta.
"Ette kai aio myydä hevostanne, Pendyce?" sanoi hän. "Minä annan teille siitä viisituhatta. Sen ei olisi ollenkaan tarvinnut hävitä; piiska ei paranna sen juoksua vähääkään."
"Senkin vaakkuva varis!" ajatteli George.
"Kiitos, mutta se ei ole myytävänä", vastasi hän.
Hän palasi jälleen katsomolavalle, mutta joka askeleella, joka kasvoissa hän nyt uskoi näkevänsä yhtälönsä, joka hänen nyt piti ratkaista kahdella tuntemattomalla. Kolmesti hän meni baariin. Viimeisellä kerralla hän sanoi itsekseen: "Hevosen täytyy mennä. Minä en koskaan enää saa sellaista hevosta."
Yli tämän vihreän kentän, jonka satatuhatta jalkaa oli polkenut ruskeaksi, johon satatuhatta kättä oli sirotellut paperinpalasia, sikarinpätkiä ja ruoanjätteitä, ohi taistelukentän suurien porttiaukeamien, missä koko maa on vain tietä kiistakentälle ja sieltä pois, missä kaikki kilparadan elätit, määrätön ihmisjoukko, huusi, kirkui ja hoilasi kilpailijoille, jotka kulkivat ohi voitonriemuisina tai tappion masentamina — yli tämän vihreän aukean, yksijalkaisten miesten ja ryysyisten nuorallatanssijain, lapsiaan imettävien naisten, silmänkääntäjien ja kilpailu-urkkijain välistä astui George Pendyce, huulet yhteen puristettuina ja pää kumarruksissa.
"Hyvää onnea, kapteeni, hyvää onnea huomiseksi; onneksi olkoon!…
Jumalan tähden, teidän armonne…"
Aurinko, joka välähti esiin, kauan piileskeltyään, paahtoi häntä niskaan; lakeuden vapaa tuuli, joka nyt oli täynnä vastenmielisiä hajuja, kantoi hänen korviinsa hirviön viimeisen huudon: "Nyt ne lähtivät!"
Muuan ääni pidätti hänet.
George kääntyi ja näki Winlow'n, ja kiroten ja hymyillen hän vastasi;
"Hoi!"
Geoffrey Winlow asteli hänen rinnalleen ja tarkasteli hänen kasvojaan kiireettömillä silmillään.
"Pelkään, että sinulla on ollut huonot ajat, vanha veikko! Kuulen, että olet myynyt Amblerin tuolle Guildersteinille."
Jokin sykähti Georgen sydämessä.
"Joko nyt?" ajatteli hän. "Lauma vaakkuu siitä jo. Ja tuolle pikku maankulkijalle on minun hevoseni — minun hevoseni —"
Hän vastasi tyynesti:
"Tarvitsin rahaa."
Winlow, jolta ei puuttunut viileää hienotunteisuutta, vaihtoi puheenaihetta.
Myöhään sinä iltana George istui Stoalaisten akkunassa katsellen Piccadillylle. Hänen käden varjostamain silmäinsä ohi riensivät ajurit, kiitäen itään ja länteen, ja kussakin oli yksinäinen kalpea kasvojen kiekko tai kaksi kasvojen kiekkoa lähellä toisiaan; ja kaupungin kumea hälinä tulvi huoneeseen ja vilvas yöilma. Katulyhtyjen valossa loistivat Green Parkin puut syvän, liikkumattoman varjon keskellä, ja korkealla niiden yläpuolella näkyivät tähdet ja purppurainen taivas, joita kullankarvainen huntu näytti verhoavan, Loppumaton jono hahmoja liukui ohi. Muutamat silmäsivät valaistuja akkunoita ja siellä istuvaa miestä, jonka valkoinen paidanrinnus loisti. Ja moni ajatteli: "Toivoisin olevani tuo keikari, jolla ei ole mitään muuta tehtävää kuin seurata isänsä jälkiä", ja monet eivät ajatelleet mitään. Mutta silloin tällöin joku ohikulkija supisi itsekseen: "Hän näyttää yksinäiseltä istuessaan siinä."
Ja kaikille näille tuijottaville kasvoille Georgen huulet vastasivat tylyin ilmein, ja silloin tällöin välkkyi niillä pieni katkera hymy; mutta otsallaan hän tunsi vielä hevosensa kuonon kosketuksen, ja hänen silmänsä, joita kukaan ei voinut nähdä, olivat tuskasta synkät.
MR BARTER LÄHTEE KÄVELYLLE
Pappilassa odotettiin "tapahtumaa" joka hetki. Kirkkoherra, joka itse ei käytännössä tietänyt kärsimyksestä mitään, ei myöskään sietänyt ajatella ja nähdä toisten kärsimystä. Kuitenkaan ei hänellä ollut tähän päivään saakka ollutkaan mitään siedettävänä, sillä vastaukseksi hänen kysymyksiinsä oli hänen vaimonsa aina lausunut: "Ei, rakkaani, ei; minä voin hyvin — siitä ei todellakaan kannata puhua." Ja hän oli aina lausunut sen hymyillen, joskin hänen hymyilevät huulensa olivat valkoiset. Mutta kun hän tänä aamuna taas yritti niin lausua, eivät hänen huulensa enää pystyneet hymyilemään. Hänen silmistään oli kadonnut niiden toivottomasti toiveikas loiste, ja hän oli nopeasti kuiskannut yhteenpuristettujen hampaittensa lomitse: "Lähetä hakemaan tohtori Wilsonia, Hussell!"
Kirkkoherra suuteli häntä, suljetuin silmin, sillä häntä peloitti katsoa vaimonsa kasvoja, vääntyneitä huulia ja verettömiä poskia. Viiden minuutin kuluttua ratsasti tallirenki päistärikön selässä täyttä vauhtia Cornmarketiin ja kirkkoherra seisoi työhuoneessaan, luoden silmänsä toisesta kotijumalastaan toiseen, ikäänkuin kutsuen heidät avukseen. Lopuksi hän otti mailan kaapista ja alkoi öljytä sitä. Kuusitoista vuotta aikaisemmin, Hussellin syntyessä, olivat hänet yllättäneet äänet, joita hän ei ollut koskaan voinut unohtaa. Ne olivat takertuneet hänen muistinsa hermoihin, ja millään ehdolla hän ei tahtoisi kuulla niitä uudelleen. Sittemmin ei niitä ääniä ollut enää kuulunut, sillä, kuten useimmat naiset, hänen vaimonsa oli sankaritar. Mutta vaikka kirkkoherra oli tällaiseen tapaukseen niin tottunut, joutui hän senjälkeen aina jonkinmoisen pakokauhun valtaan. Oli kuin kaitselmus olisi kasannut kaiken ahdistuksen, mikä hänen olisi pitänyt sillä välin tuntea, ja kaatanut sen viime hetkellä yhdellä kertaa hänen ylitseen. Hän pani mailan takaisin kuoreensa, pani tulpan öljypullon suuhun ja katseli taaskin kotijumaliaan. Kukaan ei tullut hänen avukseen. Ja hänen ajatuksensa kulkivat samoja uria kuin yhdeksän kertaa aikaisemmin: "Minun ei pitäisi mennä ulos. Minun pitäisi odottaa Wilsonia. Olettakaamme, että jotakin tapahtuu. Mutta kätilöhän on hänen luonaan, enkä minä voi toimittaa mitään. Poloinen Rose — pikku raukka! Minun velvollisuuteni on… Mitä se on? On paras, että minä joudun pois tieltä?"
Hiljaa — tietämättä, että hän teki sen hiljaa — hän avasi oven; hiljaa hän meni hattuhyllylle ja otti mustan olkihatun, hiljaa hän meni ulos ja kiiruhti oikopäätä alas tielle.
Kolme minuuttia myöhemmin hän taas tuli näkyviin, lähestyen taloa nopeammin kuin hän oli sen luota poistunut. Hän astui eteiseen, juoksi portaita ylös ja meni vaimonsa huoneeseen: "Rose, rakas Rose, voinko auttaa sinua jotenkin?"
Mrs Barter ojensi kätensä, pilkallinen välähdys näkyi hänen silmissään. Hänen huuliensa välistä kuului epämääräistä mutinaa ja sanat: "Et mitenkään, rakas. Mene ennemmin kävelyllesi."
Mr Barter painoi huulensa hänen vapisevalle kädelleen ja peräytyi pois huoneesta. Ovesta ulos päästyään hän iski nyrkillään ilmaa ja juosten alaspäin hän uudelleen hävisi näkyvistä. Hän käveli yhä nopeammin, kylä jäi hänen taakseen, ja keskellä kaikkia näitä maalaisia näkyjä ja ääniä ja tuoksuja hänen hermonsa alkoivat taas päästä tasapainoon. Hän pystyi taas ajattelemaan muita asioita; Cecilin koulutodistusta, joka oli kaikkea muuta kuin tyydyttävä; kylän Hermon-vanhusta, jonka hän epäili liioittelevan keuhkokatarriaan mahdollisen portviinin toivossa; uusintakilpailuja Coldinghamin kanssa ja että vastustajan vasemmanpuoleiselle lyöjälle tarvitsi vain antaa kovempia iskuja; uutta virsikirjanpainosta ja kuinka veltto ylikylä oli käymään kirkossa — siellä oli viisi perhettä, jotka eivät olleet yhtä kunniallisia ja taipuisia kuin muut, muukalaisen näköistä tummaa väkeä, epäenglantilaisia. Tällaisia asioita ajatellessaan hän unohti mitä tahtoi unohtaa, mutta kuullessaan rattaiden kolinaa hän poikkesi vainiolle ikäänkuin tutkiakseen satoa, kunnes ajoneuvot olivat menneet ohi. Se ei ollut Wilson, mutta olisi saattanut olla, ja lähimmässä käänteessä hän huomaamattaan poikkesi Cornmarketin tielle.
Kello oli kaksitoista, kun hän oli päässyt niin pitkälle, että hän saattoi nähdä Coldinghamin kuuden mailin päässä Worsted Skeynesistä. Häntä olisi haluttanut saada lasi olutta, mutta kun hän ei pystynyt menemään ravintolaan, meni hän sensijaan hautausmaalle. Hän istui penkille vaahteran siimekseen, vastapäätä Winlow'n perheen hautoja, sillä Coldingham oli lordi Montrossorin asuinpaikka ja tänne oli kaikki Winlow't haudattu. Mehiläiset hyrisivät lehvissä hänen yläpuolellaan, ja mr Barter ajatteli:
"Kaunis paikka. Mitään sen vertaista ei meillä ole Worsted
Skeynesissä…"
Mutta äkkiä hän havaitsi, ettei hän saattanut istua siinä mietiskelemässä. Mitähän, jos hänen vaimonsa kuolisi! Sellaista sattui toisinaan. John Tharpin vaimo kuoli synnyttäessään kymmenettä lastaan! Hänen otsansa oli märkä ja hän kuivasi sen. Luoden närkästyneen katseen Winlow'ien hautoihin hän lähti liikkeelle.
Hän poistui hautausmaalta toista tietä myöten ja tuli kylän kentälle. Krikettikilpailu oli parhaillaan käynnissä, ja vastoin tahtoaan täytyi kirkkoherran pysähtyä. Coldinghamin joukkue oli "ulkona". Mr Barter katseli. Kuten hän oli arvellut, sinkautti vasemmanpuoleinen heittäjä pallonsa hyvällä vauhdilla, mutta se ei tullut lähimainkaan perille. Päättäväinen lyöjä saisi hänet kyllä nutistetuksi! Hän meni samaan linjaan veräjän kanssa nähdäkseen tämän miehen heittoa, ja hän unohtui siihen niin, ettei aluksi huomannut Geoffrey Winlow'ta, joka suojuspatjoihin ja sinivihreään puseroon puettuna istui poikkiteloin kenttätuolilla ja tupakoi.
"Kas, Winlow! Sinun joukkueesihan kiistelee kylää vastaan. Pelkään etten voi jäädä näkemään sinun peliäsi. Olin ohimenossa — minun täytyi välttämättä toimittaa muuan seikka — täytyy joutua kotiin!"
Hänen tosiaan vakava ilmeensä kiihotti Winlow'n uteliaisuutta.
"Etkö voi jäädä syömään aamiaista kanssamme?"
"En, en; vaimoni —. Täytyy joutua kotiin!"
Winlow mutisi:
"Vai niin, tietenkin." Hänen kiireettömät siniset silmänsä, jotka aina olivat tilanteen tasalla, viipyivät kirkkoherran kiihottuneilla kasvoilla. "Ohimennen sanoen, luulen", lausui hän, "että George Pendyce on aika pulassa. Hänen on ollut pakko myydä hevosensa. Näin hänet Epsomissa toissa viikolla."
Kirkkoherran ilme kirkastui.
"Minä olin varma, että hän vielä saisi katua tuota vedonlyöntiä", sanoi hän. "Se oli ikävää — todellakin ikävää."
"Sanotaan", jatkoi Winlow, "että hän menetti neljätuhatta torstain kilpailuissa. Hän oli jokseenkin pahasti sotkeutunut jo ennenkin, arvelen minä. George parka! niin perin hauska poika!"
"Oh", toisti mr Barter, "se oli ikävää — tosiaankin ikävää. Hänen asiansa olivat kyllin huonolla kannalla muutenkin."
Hieman todellista harrastusta välähti Geoffreyn levollisissa silmissä.
"Sinä tarkoitat tuota mrs —. Hm, niinkö?" sanoi hän. "Ihmiset juoruavat, eihän sitä voi estää. Olen niin pahoillani poloisten mr ja mrs Pendycen puolesta. Toivoakseni asiaa voidaan auttaa."
Kirkkoherra rypisteli kulmiaan.
"Minä olen tehnyt parhaani", sanoi hän. "Hyvin osattu! Minä olen aina sanonut, että kuka tahansa sukkela lyöjä voi nutistaa tuon vasemmanpuoleisen heittäjän, josta teillä on niin suuret ajatukset. Hänen heittonsa on kyllä muuten hyvä, mutta se ei kanna kyllin pitkälle. Mutta tässä minä nyt juttelen. Minun täytyy joutua kotiin."
Ja taaskin todella vakava ilme näyttäytyi mr Barterin kasvoilla.
"Te kai pelaatte Coldinghamin puolesta meitä vastaan torstaina?
Hyvästi!"
Nyökäten vastaukseksi Winlow'n tervehdykseen hän käveli tiehensä.
Hän vältti hautausmaata ja poikkesi sen sijaan oikotielle, joka vei vainioiden yli. Hänen oli nälkä ja jano. Eräässä hänen saarnassaan esiintyi seuraava kohta: "Meidän tulee tottua hillitsemään halujamme. Ainoastaan jatkuvasti totuttautumalla kieltäymyksiin jokapäiväisessä elämässämme me voimme saavuttaa sen tosi hengellisyyden, jota ilman me emme voi toivoa pääsevämme Jumalan tuntemukseen." Ja oli hyvin tunnettua sekä hänen perheensä että kylän keskuudessa, että kirkkoherran mieliala oli aivan peloittavan hengellinen, jos joku häiritsi häntä aterioilla. Sillä hän oli läpikotaisin terve ja vahva mies, jonka ruoansulatus ja muut toimitukset, jotka esiintyivät voimakkaina, säännöllisinä ja suorasukaisina kuin vuorokauden vaihtelut, asettivat hänelle väistymättömiä vaatimuksia. Pidettyään tämän erikoisen saarnan hän usein viikoksi tai pitemmäksi ajaksi kielsi itseltään toisen olutlasin aamiaiseksi tai iltapäiväsikarinsa, jonka sijasta hän poltti piippua. Ja hän vallan tosissaan uskoi, että Hän tämän kautta saavutti suuremman hengellisyyden, ja kenties niin tosiaan olikin. Mutta jos niin ei olisi ollutkaan laita, ei sitä olisi kukaan tullut huomanneeksi, sillä hänen laumansa enemmistö piti hänen hengellisyyttään itsestään selvänä ja vähäpätöisen vähemmistön joukossa oli vain muutama, joka ei alistunut siihen tosiseikkaan, että hän oli heidän sielunpaimenensa välttämättömyyden pakosta, järjestelmän voimasta, joka oli asettanut hänet toimeensa melkein koneellisesti, tahtoi hän taikka ei. Itse asiassa he kunnioittivat häntä vain sitä enemmän siksi, että hän oli oikea erottamaton kirkkoherra, ja iloitsivat siitä, ettei hän ollut mikään tavallinen maalaispastori, kuten Coldinghamin seurakunnalla oli, ja toisten oikuista riippuvainen. Sillä kahta hulttiota ja yhtä ateistia lukuunottamatta uskoi koko kylä, vanhoilliset niin hyvin kuin vapaamieliset — siellä oli vapaamielisiä nyt, kun alettiin uskoa, että äänestys tosiaan oli salainen — yhtä hartaasti perinnäiseen järjestelmään.
Huomaamattaan suuntasi kirkkoherra kulkunsa Bletchinghamiin, missä oli raittiuskahvila. Sydämessään hän inhosi limonaatia ja inkivääriolutta keskipäivällä, kun näet kumpikin jätti hänelle kylmän ja epämiellyttävän tunteen ruumiiseen, mutta hän tunsi, ettei hän saattanut mennä minnekään muualle.
"Leipää ja juustoa", ajatteli hän. "Mikä on parempaa kuin leipä ja juusto? Ja sitten antakoot minulle kupin kahvia."
Tässä kahvikupissa oli jotain vertauskuvallista ja hänen mielentilaansa soveltuvaa. Kahvi oli kiihottavaa ja paksua, ja siitä uhosi maalaiskahvin erikoinen tuoksu. Hän joi sitä vain vähän ja jatkoi kävelyään. Seuraavassa käänteessä hän sivuutti kansakoulun, mistä kuului tahdikas, mutta soinnuton mumina, joka muistutti vanhan, ikälopun koneen ääntä. Kirkkoherra pysähtyi kuuntelemaan. Nojautuen pienen leikkikentän muuria vasten hän koetti saada selville sanat, jotka messun tavoin veisattiin sisällä. Kuului kuin siellä olisi hoettu; "Kaksi ynnä kaksi on neljä, kaksi ynnä neljä on kuusi, kaksi ynnä kuusi on kahdeksan", ja hän jatkoi matkaansa ajatellen: "Se on erinomaista, mutta meidän ei suinkaan pidä mennä liian pitkälle; me voisimme tehdä heidät sopimattomiksi kutsumukseensa", ja hän rypisteli kulmiaan. Mennen muutaman porraspuun yli hän poikkesi polulle. Ilma oli kukkurallaan kiurujen viserrystä, ja mehiläiset riippuivat raskaina apilankukissa. Lakeuden syvänteessä oli pieni raitojen ympäröimä lampi. Kalutulla nurmikolla seisoi kolmenkymmenen askelen päässä siitä täydessä päivänpaisteessa vanha hevonen lieassa. Se seisoi lopen laihana lampeen päin kääntyneenä, näytti keltaisia hampaitaan ja ojenteli kuonoaan vettä kohti, mihin se ei yltänyt. Kirkkoherra pysähtyi. Hän ei tuntenut hevosta henkilökohtaisesti, sillä hän oli vielä kolmen vainion päässä omasta pitäjästään, mutta hän huomasi, että elukkaparka kaipasi vettä. Hän meni sen luo ja huomattuaan, että nuoran solmu raateli hänen sormiaan, hän kumartui ja alkoi tempoa paalua. Hänen siinä vääntäessään ja tempoessaan, tulipunaisena kasvoiltaan, seisoi vanha koni paikoillaan ja tuijotti häneen sameilla silmillään. Syöksähtäen nousi mr Barter pystyyn, paalu kädessään, ja vanha hevonen peräytyi äkisti:
"No, no, poika", sanoi kirkkoherra ja mutisi suutuksissaan: "Hävytöntä on panna hevonen liekaan tähän päivänpaisteeseen. Haluaisinpa antaa sen omistajalle pienen muistutuksen!"
Hän kuljetti elukan veden partaalle. Vanha hevonen kyllä seurasi häntä levollisesti, mutta yhtä vähän kuin se oli tehnyt mitään ansaitakseen onnettomuutensa, yhtä vähän näytti se tuntevan mitään kiitollisuutta vapauttajaansa kohtaan. Se joi vatsansa täyteen ja alkoi sitten syödä. Kirkkoherra tunsi hiukan pettymystä ja työnsi paalun taas pehmeään maahan raitojen alle; sitten hän nousi ja katsoi tuimasti vanhaan hevoseen.
Elukka jatkoi syömistään. Kirkkoherra otti nenäliinansa, pyyhki hien otsaltaan ja rypisti kulmiaan. Hän vihasi kiittämättömyyttä sekä elukoissa että ihmisissä.
Äkkiä hän huomasi olevansa kovin uupunut.
"Sen täytyy olla ohi nyt", sanoi hän itsekseen ja kiiruhti paahteessa yli vainioiden.
Pappilan ovi oli auki. Hän meni työhuoneeseen ja istuutui hetkeksi kootakseen ajatuksensa. Ihmiset liikkuivat ylhäällä; hän kuuli pitkän vaikeroivan äänen, joka täytti hänen sydämensä kauhulla.
Hän nousi ja syöksähti soittokellon luo, mutta ei soittanut, vaan riensi sen sijaan portaita ylös. Vaimonsa oven edessä hän tapasi lastensa vanhan hoitajan. Hän seisoi ovimatolla kädet korvilla, ja kyyneleet juoksivat pitkin hänen kasvojaan.
"Voi herra!" sanoi hän, "voi herra!"
Kirkkoherra tuijotti hurjasti häneen.
"Vaimo!" huusi hän, "vaimo!"
Hän peitti korvansa ja syöksyi taas alas. Hallissa oli joku nainen. Se oli mrs Pendyce, ja hän juoksi tämän luo, kuin itseään loukannut lapsi juoksee äitinsä luo.
"Vaimoni", sanoi hän — "poloinen vaimoni! Herra tiesi, mitä he tuolla ylhäällä tekevät hänelle, mrs Pendyce!" ja hän peitti kasvonsa käsillään.
Mrs Pendyce, joka oli syntyään Totteridge, seisoi liikkumatonna, sitten hän hiljaa laski hansikoidun kätensä kirkkoherran paksulle käsivarrelle, jonka lihakset paisuivat käsien puristuksesta, ja sanoi:
"Rakas mr Barter, tri Wilsonhan on niin taitava. Tulkaa saliin!"
Kompastellen kuin sokea mies antoi kirkkoherra taluttaa itseään. Hän painui sohvaan istumaan, ja mrs Pendycen kasvot värähtelivät, kuin koettaisi hän hillitä itseään. Hän toisteli hiljaisella äänellään:
"Kaikki menee kyllä hyvin — kaikki menee kyllä hyvin! Olkaa vain rauhallinen!"
Hänen osanotossaan ja myötätunnossaan ei ilmeisestikään ollut mitään alentuvaisuutta, vaan keveätä hämmästystä siitä, että hän tässä siveli kirkkoherran käsivartta.
Mr Barter otti pois kädet kasvoiltaan.
"Jos hän kuolee", lausui hän oudonkaikuisella äänellä, "en minä jaksa kestää sitä".
Vastaukseksi näihin sanoihin, jotka hänet sai lausumaan jokin, joka on tottumusta syvempää, mrs Pendycen käsi päästi hänen käsivartensa ja jäi lepäämään räikeälle, vihreän- ja punaisenkirjavalle sohvapeitteelle. Hän hätkähti kirkkoherran väkivaltaista purkausta.
"Odottakaa täällä", sanoi hän. "Minä käyn katsomassa."
Käskeminen oli hänelle outoa, mutta mr Barter totteli nöyränä kuin katuvainen poika.
Hänen mentyään seisoi kirkkoherra ovella kuullakseen jotakin ääntä — mitä ääntä tahansa, vaikka hänen pukunsa kahinaa — mutta mitään ei kuulunut, sillä mrs Pendycen alushame oli harsoa, ja kirkkoherra seisoi siinä yksinään keskellä hiljaisuutta, jota hän ei voinut kestää. Hän alkoi astella huoneessa edestakaisin, paksujen saappaanpohjien naristessa, kädet hänellä oli selän taakse liitettyinä, hänen otsansa puski ilmaa, hänen huulensa olivat yhteen puristetut; tällä tavoin aituukseen ensi kertaa suljettu härkä kiertelee ympäri, mulkoillen suurilla silmänvalkuaisillaan.
Hänen ajatuksensa pirskahtelivat sinne tänne, pelokkaina, kiihtyneinä, ohjattomina; rukoilemaan hän ei pystynyt. Hänen niin moneen kertaan lausumansa sanat pysyttelivät kuin uhalla hänen mielestään poissa. "Me olemme kaikki Jumalan kädessä! — Me olemme kaikki Jumalan kädessä!" Niiden sijasta hän pystyi ajattelemaan vain vanhaa sananpartta, jota mr Paramor oli käyttänyt kartanonherran ruokasalissa: "Kohtuus kaikessa!" ja jokin julma iva sai tämän lakkaamatta kaikumaan hänen korvissaan. "Kohtuus kaikessa — kohtuus kaikessa!" ja hänen vaimonsa makasi siellä — hänen syynsä, ja —
Kuului ääntä. Kirkkoherran ruskeanpunakat kasvot eivät osanneet kalveta, mutta hänen suuret nyrkkinsä herpaantuivat. Mrs Pendyce seisoi ovensuussa, hymyillen erikoisella, puoleksi säälivällä, puoleksi järkyttyneellä tavalla.
"Kaikki on hyvin — se on poika. Teidän vaimoraukallanne on ollut kauhea hetki!"
Kirkkoherra tuijotti häneen mitään puhumatta. Sitten hän äkkiä syöksyi mrs Pendycen ohitse ovesta ulos, riensi työhuoneeseensa ja sulki oven. Täällä vasta hän vaipui polvilleen ja pysyi siinä asennossa monta minuuttia, mitään ajattelematta.
KARTANONHERRA TEKEE PÄÄTÖKSENSÄ
Istuessaan samana iltana kello yhdeksän portviinipuolikkaansa viimeisen lasin ääressä mr Barter tunsi vastustamatonta halua saada jotakin mielenvirkistystä, halua päästä purkautumaan lähimmäistensä seurassa.
Hän otti hattunsa ja napitti takkinsa — sillä vaikka oli kaunis kesäkuun ilta, puhalsi tuima itätuuli — ja käveli kylää kohti.
Kuin vertauskuvana tiestä Jumalan valtakuntaan, josta hän sunnuntaisin puhui, eteni somien pensasaitojen reunustama tie jalavien siimeksessä, missä peltovarikset jo olivat laskeutuneet lepoon. Puuhiilen hajua häilyi ilmassa; mökit tulivat näkyviin, tuli paja ja pikku myymälät vastapäätä kylän kenttää. Ovista ja akkunoista säteili yhä voimakkaampi valo; tuulenhenkäys, joka tuskin liikahdutti kastanjan lehtiä, sai haavat hiljaa havisemaan. Taloja ja puita, taloja ja puita! Suojaa menneisyyden ja suojaa tulevaisuuden varalle!
Kirkkoherra pysähdytti ensimmäisen kohtaamansa.
"Hyvä heinäilma, Aiken! Miten on vaimosi laita — tyttökö siitä tulee?
Haha! Ja sinä haluat poikia! Oletko kuullut pappilan tapahtumasta?
Kiitollisena on minun sanottava —"
Miehestä mieheen ja talosta taloon hän tyydytti seurannälkäänsä, saadakseen takaisin kadonneen arvontuntonsa, jonka piti poistaa kärsimyksen arpi. Ja hänen yllään tuntuivat värähtämättömät kastanjat ja hiljaa havisevat haavat kuuntelevan ja kuiskivan:
"Oi te vähäiset ihmiset! Oi te vähäiset ihmiset!"
Ensimmäisen neljänneksensä loppuvaiheessa oleva uusi kuu purjehti kirkkotarhan varjosta esiin — sama kuu, joka oli purjehtinut taivaalla hopeanhohtoisessa ironiassaan silloin kun ensimmäinen Barter saarnasi, kun ensimmäinen Pendyce oli Worsted Skeynesin kartanonherra — sama uusikuu, joka yhtä seesteisenä ja valjuna kulkisi rataansa silloin kun viimeinen Barter oli vaipunut uneen, viimeinen Pendyce poistunut, ja antaisi lempeän valonsa langeta heidän hautakivilleen kautta sinervän ilman.
Kirkkoherra ajatteli:
"Minä panen Stedmanin muokkaamaan tuota kulmaa. Meidän täytyy saada enemmän tilaa; nuo kivet ovat vähintään sataviisikymmentä vuotta vanhat. Ainoatakaan sanaa ei voi enää lukea. Ne saavat ensinnä väistyä."
Hän kulki hevoshaan polkua myöten kohti kartanoa.
Päivä oli päättynyt, ja vain kuun säteet välkkyivät korkeassa ruohikossa.
Kartanossa olivat ruokasalin korkeat ranskalaiset akkunat auki; kartanonherra istui siellä yksin ja synkissä ajatuksissa nauttimansa hedelmän jätteiden ääressä. Seinällä riippui hänen kummallakin puolellaan hiljainen seura; entisten Pendycein muotokuvat. Ja huoneen toisessa päässä, tarjoilupöydän tammen ja hopean päältä, katsoi niihin hänen vaimonsa kuva, lievä ihmettely kohotettujen kulmakarvojen alta loistavissa silmissään.
Mr Pendyce nosti päätään.
"Kas, Barter! Miten vaimosi voi?"
"Niin hyvin kuin voi odottaa."
"Hauska kuulla! Hänellä on mainio ruumiinrakenne — ihmeteltävä elinvoima! Portviiniä vai punaviiniäkö haluat?"
"Kiitos — vain lasin portviiniä."
"Se on pannut kovalle koetukselle hermosi. Minä tiedän mitä se merkitsee. Me olemme toisenlaisia kuin edellinen sukupolvi; he eivät pitäneet sitä minään. Charlesin syntyessä oli rakas isäni metsästämässä koko päivän. Kun minun vaimoni sai Georgen, olin minä hermostunut kuin kissa!"
Kartanonherra keskeytti puheensa lisätäkseen nopeasti:
"Mutta sinä olet niin tottunut siihen."
Mr Barter rypisteli kulmiaan.
"Minä pistäysin Coldinghamissa tänään", sanoi hän. "Tapasin Winlow'n.
Hän kysyi sinua."
"Vai Winlow'n. Hänen vaimonsa on hyvin miellyttävä nainen. Heillä on luullakseni vain yksi lapsi?"
Kirkkoherra säpsähti.
"Winlow kertoi minulle", sanoi hän tokaisemalla, "että George on myynyt hevosensa".
Kartanonherran kasvojen ilme vaihtui. Hän loi epäluuloisen silmäyksen mr Barteriin, mutta kirkkoherra katseli lasiinsa.
"Myynyt hevosensa! Mitä se merkitsee? Kai hän sanoi sinulle syyn?"
Kirkkoherra ryyppäsi viiniään.
"Minä en koskaan kysy syitä", sanoi hän, "kun hevosmiehet ovat kysymyksessä. Minun käsittääkseni he eivät ole itsestään sen enemmän selvillä kuin sieluttomat eläimet!"
"Niin, vedonlyöjät", sanoi mr Pendyce. "Mutta eihän George pelaa."
Huumorin välähdys näkyi kirkkoherran silmissä. Hän puristi huulensa yhteen.
Kartanonherra nousi.
"Eikö totta, Barter?" sanoi hän.
Kirkkoherra punastui. Hän vihasi juoruamista — kun oli kysymys miehistä, tietysti. Kun oli kysymys naisista, oli asia aivan toinen — ja samoin kuin hän Bellew'n luo mennessään oli ollut varuillaan, ettei paljastaisi Georgea, samoin hän nyt vielä enemmän piti varansa.
"Ei, ei, Pendyce."
Kartanonherra alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, ja mr Barter tunsi jonkin liikahtavan jalkaansa vasten: pöydän päästä, mihin kuun valoläikkä lankesi, kohosi esiin John-koira, kuin vertauskuvana kaikesta, mikä oli kartanonherralle alamaista, ja tuijotti isäntäänsä murheellisilla silmillään. "Nyt taas jokin uhkaa häiritä minua", näyttivät ne sanovan.
Kartanonherra katkaisi hiljaisuuden.
"Minä olen aina luottanut sinuun, Barter; minä luotan sinuun kuin omaan veljeeni. Sano nyt, mitenkä Georgen laita on?"
"Tässähän on kysymys isästä ja pojasta", ajatteli kirkkoherra ja puhkesi puhumaan: "Minä kerron vain kuulemani mukaan; sanotaan, että hän on menettänyt aika summan rahaa. Totta kai se on vain lorua. Minä en ole koskaan välittänyt huhuista. Ja jos hän on myynyt hevosensa, niin sen parempi. Hän ei silloin tule kiusaukseen pelata uudelleen."
Mutta Horace Pendyce ei vastannut mitään. Yksi ainoa ajatus vallitsi hänen hämääntynyttä, kiihottunutta mieltään:
"Minunko poikani peluri! Worsted Skeyneskö pelurin käsissä!"
"Se on vain huhua. Ei sinun pidä kiinnittää siihen mitään huomiota. Minun on vaikea ajatella, että hän olisi niin mieletön. Minä tiedän vain, että minun täytyy palata vaimoni luokse. Hyvää yötä!"
Ja nyökäten, mutta noloissaan poistui mr Barter ranskalaisen akkunan kautta, mistä oli tullutkin.
Kartanonherra seisoi liikkumatonna.
Peluri!
Mikään sana ei saattanut olla niin peloittava hänen korvissaan, jonka koko olemassaolo oli liittynyt Worsted Skeynesiin, jonka joka ajatus oli siihen välillisessä tai välittömässä suhteessa, jonka poika oli vain hänen avoimeksi jättämänsä paikan täyttäjä, jonka uskonto oli esi-isäin palvontaa, jonka pelkoa herätti jokainen muutos. Peluri!
Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että hänen järjestelmänsä olisi jollakin tavoin edesvastuussa Georgen käytöksestä. Hän oli sanonut mr Paramorille: "Minulla ei koskaan ole ollut mitään järjestelmää; minä en usko mihinkään järjestelmiin." Hän oli kasvattanut hänet yksinkertaisesti gentlemanniksi. Hänelle olisi ollut enemmän mieleen, että George olisi mennyt armeijan palvelukseen, mutta George oli pettänyt hänen toiveensa; hänelle olisi ollut enemmän mieleen, että George olisi ottanut tilan haltuunsa, mennyt naimisiin ja saanut pojan, sen sijaan että hän kaupungissa kulutti päivänsä hukkaan, mutta George ei ollut tehnyt niin. Mitäpä hän olisi saattanut tehdä estääkseen onnettomuuden, paitsi sitä, että hän oli edesauttanut häntä pääsemään vapaaehtoiseen ratsuväkeen ja ehdottanut hänet Stoalaisten klubiin? Ja nyt hän oli peluri!
Ja joka kerran on ruvennut peluriksi, pysyy pelurina!
Hän sanoi vaimonsa kuvalle, joka katsoi häneen seinältä: "Hän on perinyt sen sinulta."
Mutta vastaukseksi hän sai aina saman lempeän katseen.
Äkkiä kääntyen hän poistui huoneesta, ja John-koira, jolle hän oli ollut liian nopsa, painoi kuonoaan suljettuun oveen, haistellen, eikö joku tulisi sitä avaamaan.
Mr Pendyce meni työhuoneeseensa, otti muutamia papereita suljetusta laatikosta ja istui hyvän aikaa niitä katselemassa. Siinä oli ensinnäkin hänen jälkisäädöksensä, sitten luettelo Worsted Skeynesin vuokrataloista, niiden pinta-alasta ja arennista, sitten siisti jäljennös oikeudenpäätöksestä, jolla hänen oikeutensa tilaan vahvistettiin hänen naimisiin mennessään. Tätä erinomaisen ironista asiakirjaa katseli mr Pendyce kauimmin. Hän ei lukenut sitä, vaan ajatteli:
"Enkä minä saata tehdä sitä tyhjäksi! Paramor sanoi niin! Peluri!"
Se "paksuus", joka niin yleisesti esiintyy tämän kumman maailman ihmisissä ja kartanonherrassa esiintyi erikoisen voimakkaana, oli pikemmin henkinen tapahtuma kuin ominaisuus — se oli vaistomaista toisen ihmisen kannalle asettumisen karttamista, vaistomaista pelkoa kaikkea vierasta kohtaan, vaistomaista tavan kunnioitusta. Ja se oli läheisesti liittynyt hänen syvimpään ja siveellisimpään ominaisuuteensa — hänen päättäväisyyteensä. Nämä päätökset saattoivat olla "paksuja" ja typeriä, aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä, ne saattoivat olla vailla mitään suhdetta siveellisyyteen ja järkeen, mutta hän pystyi niitä tekemään ja pitämään niistä kiinni. Tämän kyvyn nojalla hän oli missä oli, oli ollut kautta vuosisatojen ja toivoi olevansa kautta tulevien aikojen. Se oli hänen veressään. Vain sen avulla hän saattoi torjua ne hävittävät voimat, joita aika vei taisteluun häntä, hänen järjestelmäänsä, hänen perintöään vastaan; vain sen avulla hän saattoi pystyä siirtämään perintönsä pojalleen. Ja hän katseli suuttunein ja katkerin silmin tätä asiakirjaa, joka siirsi sen hänen pojalleen.
Miehet, jotka tekevät laajakantoisia päätöksiä, eivät aina pane niitä toimeen niin keveästi ja meluttomasti kuin he itse haluaisivat. Mr Pendyce päätti makuuhuoneeseen mennessään olla puhumatta mitään aikeistaan. Hänen vaimonsa nukkui. Kartanonherran astuessa huoneeseen hän heräsi, mutta hän jäi makaamaan liikkumattomana, suljetuin silmin ja kun mr Pendyce näki tämän liikkumattomuuden, ollessaan itse sellaisen järkytyksen vallassa, puhkesi hän puhumaan:
"Oletko tietänyt, että George on peluri?"
Kynttilän valossa, joka seisoi hopeisessa kynttilänjalassaan, näytti kuin mrs Pendycen tummat silmät olisivat äkkiä heränneet eloon.
"Hän on pelannut; hän on myynyt hevosensa. Hän ei olisi koskaan myynyt sitä hevosta, ellei hänen olisi ollut pakko. Kenties hänen nimensä jo on Tattersallin taululla!"
Vuodeliinat värisivät, kuin olisi mrs Pendyce, joka niiden välissä makasi, taistellut itsekseen. Sitten lausui hänen äänensä, hillittynä ja lempeänä:
"Kaikki nuoret miehet pelaavat, Horace; tiedäthän sinä sen!"
Vuoteen jalkopäässä seisova kartanonherra kohotti kynttiläänsä; liike näytti synkältä; se näytti ilmaisevan:
"Puolustatko häntä? Uhmaatko minua?"
Vuodekaiteeseen tarttuen hän huusi:
"Minä en tahdo mitään peluria enkä hurjastelijaa pojakseni. Minä en tahdo panna tilaa vaaranalaiseksi!"
Mrs Pendyce nousi istumaan ja tuijotti pitkän hetken mieheensä. Hänen sydämensä sykki rajusti. Nyt se oli tapahtunut. Mitä hän oli odottanut kaikkina näinä päivinä, oli tapahtunut. Kalpein huulin hän vastasi:
"Mitä sinä tarkoitat? En ymmärrä sinua, Horace?"
Mr Pendycen silmät liikkuivat ympäri kuin etsien — mitä, sitä hän ei tietänyt.
"Tämä on saattanut minut tekemään päätökseni. Minä en tyydy mihinkään puolinaisuuksiin. Kunnes hän voi osoittaa minulle, että hän on lakannut tuon naisen kanssa seurustelemasta, kunnes hän voi todistaa minulle, että hän on lakannut pelaamasta, kunnes — kunnes taivas on pudonnut pirstaleiksi, minä en tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan!"
Margery Pendycen koko ruumis värähteli.
Sanat "kunnes taivas on pudonnut pirstaleiksi" pelästyttivät häntä kaikkein enimmin. Hänen miehensä huulilla, jotka eivät koskaan puhuneet vertauksia, eivät koskaan poikenneet kouraantuntuvasta ja jokapäiväisestä puhetavasta eivätkä säädynmukaisesta sanavarastosta, oli tällaisilla sanoilla ilkeä, uhkaava kaiku.
Hän jatkoi:
"Minä olen kasvattanut hänet niinkuin minut itseni on kasvatettu. En koskaan luullut saavani heittiötä pojakseni."
Mrs Pendycen sydän pysähtyi.
"Kuinka sinä uskallat, Horace!" huusi hän.
Hellittäen vuodekaiteen käveli kartanonherra edestakaisin huoneessa. Oli jotain hurjaa hänen askeleissaan, jotka kaikuivat hiiskumattomassa hiljaisuudessa.
"Minä olen tehnyt päätökseni", sanoi hän. "Tila —"
Mrs Pendycen suusta puhkesi sanatulva:
"Sinä puhut siitä, kuinka sinä olet kasvattanut Georgen. Sinä — sinä et ole koskaan ymmärtänyt häntä. Sinä — sinä et ole koskaan tehnyt mitään hänen hyväkseen. Hän sai itsekseen varttua mieheksi täällä, niinkuin te kaikki tässä —" Mutta hän ei keksinyt mitään sanaa, sillä hän ei tietänyt itsekään mitä se oli, jota vastaan hänen sielunsa sokkona oli iskenyt siipiään. "Sinä et ole koskaan rakastanut häntä niinkuin minä. Mitä minä välitän kartanosta! Minä toivon, että se myytäisiin! Luuletko sinä, että minun on mieluista elää täällä? Luuletko, että se koskaan on ollut minulle mieleen? Luuletko sinä, että minä koskaan —" Mutta hän ei lopettanut aikomaansa lausetta: "Luuletko sinä, että minä koskaan olen rakastanut sinua?" "Minunko poikani heittiö? Satoja kertojahan sinä olet nauranut ja pudistellut päätäsi ja sanonut: 'Nuoret miehet ovat nuoria miehiä.' Sinä luulet, etten minä tiedä, millä tavoin te kaikki elelisitte, jos vain uskaltaisitte. Sinä luulet, etten minä tiedä, minkälaista puhetta te pidätte keskenänne. Ja mitä peliin tulee, niin sinäkin pelaisit, ellet olisi peloissasi. Ja nyt kun George on pulassa —"
Yhtä äkillisesti kuin hänen sanatulvansa oli purkautunut, yhtä äkillisesti se loppui.
Mr Pendyce oli palannut vuoteen jalkopäähän ja uudestaan tarttunut sängyn päätyyn, jolla palavan kynttilän tyynessä ja kirkkaassa valossa he näkivät toinen toisensa kasvot tuntuvasti toisenlaisina kuin mitä ne olivat heille ennestään tutut. Kartanonherran kaidassa ruskeassa kaulassa, kovan kauluksen korvakkeiden välissä, näytti jänne värisevän. Hän änkytti:
"Sinä — sinähän puhut kuin mieletön. Minun isäni olisi tehnyt minut perinnöttömäksi, hänen isänsä olisi tehnyt hänelle samoin. Herra Jumala! luuletko, että minä jään vain rauhallisesti katsomaan, kuinka kaikki kevytmielisesti saatetaan häviöön, että minä jään katsomaan, kuinka tuo nainen emännöi täällä — poikineen, joka on äpärä tai samanveroinen kuin äpärä — minun paikallani. Silloin et tunne minua!"
Viimeiset sanat pusertuivat hänen hampaittensa välistä kuin koiran murina. Mrs Pendyce teki kyyristyvän liikkeen kun hyppäykseen aikova.
"Jos sinä hylkäät hänet, niin minä menen hänen luokseen enkä koskaan palaa."
Kartanonherran käsi höltyi vuoteen kaiteesta; hiljaisella, tyynellä, kirkkaalla valolla palavan kynttilän valossa näkyi, kuinka hänen leukansa putosi alas. Hän paukautti hampaansa yhteen, kääntyi jyrkästi ja sanoi:
"Älä puhu tuollaista pötyä!"
Sitten hän otti kynttilän ja meni pukuhuoneeseensa.
Ja aluksi olivat hänen tunteensa varsin selkeät. Hän tunsi vain pahastuneensa, tulleensa karkeasti loukatuksi, ikäänkuin olisi hyvää tapaa vastaan törkeästi rikottu.
"Mitä mielettömyyksiä nuo naiset keksivätkään", ajatteli hän. "Hänelle olisi parahiksi, jos minä jäisin nukkumaan tänne."
Hän katseli ympärilleen. Ei ollut mitään sijaa, missä hän olisi voinut nukkua, ei sohvaakaan; hän tarttui kynttilään ja liikahti ovea kohti. Mutta epäröinnin ja yksinäisyyden tunne kohosi hänen mieleensä, hän ei tiennyt mistä, ja sai hänet päättämättömänä pysähtymään akkunan ääreen.
Uusikuu oli taivaanrannalla ja loi säteensä hänen liikkumattomaan laihaan hahmoonsa, ja omituista oli nähdä, kuinka harmaalta hän siinä valossa näytti — harmaalta päästä jalkoihin saakka ja murheelliselta ja vanhalta, ikäänkuin hän olisi ollut yhteenveto kaikista niistä kartanonherroista, jotka kukin vuorostaan olivat katselleet tätä kuutamon härmään hukkuvaa näköalaa tilustensa rajoille saakka. Hän näki vanhan metsästyshevosensa Bobin kaukana aitauksessa, missä se seisoi pää kartanoon päin kääntyneenä, ja huokaus kohosi hänen sydämensä pohjasta saakka.
Vastaukseksi tähän huokaukseen kuului ääni, kuin olisi oven takana jokin pudonnut sitä vasten. Hän avasi oven nähdäkseen mitä se mahtoi olla. Sinisellä liinatyynyllä makasi siinä John-koira, pää seinää vasten. Se käänsi surumielisesti silmiään.
"Tässä minä olen, herra", näytti se sanovan, "on myöhä — olin jo nukkumaisillani; mutta mieltäni kuitenkin ilahdutti nähdä sinua"; ja kätkien silmänsä, joita valo vaivasi, pitkän mustan korvansa peittoon se veti korisevasti henkeä. Mr Pendyce sulki oven. Hän oli unohtanut koiransa olemassaolon. Mutta tämän uskollisen eläimen näkeminen oli ikäänkuin palauttanut hänessä uskon kaikkeen, mihin hän oli tottunut, minkä valtias hän oli, mikä oli häntä itseään; ja hän avasi oven ja laskeutui vuoteeseensa vaimonsa viereen.
Ja pian hän oli vaipunut uneen.