KOLMAS OSA

MRS PENDYCEN ODYSSEIA

Mutta mrs Pendyce ei nukkunut. Se suloinen raukeus, minkä karjakartanolla ja vainioilla vietetty pitkä päivä suo, oli laskeutunut hänen miehensä silmille — hänen omillaan ei mitään lepoa ollut, ja kaikki mitä hänessä oli syvintä, salaisinta, pyhintä, loisti niistä ulos pimeyteen. Jospa vain olisi saanut nähdä nuo silmät sinä yönä! Mutta jos pimeys olisi ollut valoa, niin ei mitään tästä niin syvästä ja pyhästä olisi ollut nähtävänä, sillä vielä syvempänä, vielä pyhempänä oli Margery Pendycessä ylimysnaisen vaisto. Niin joustava ja hieno kudos oli tämä vaisto, johon oli monimutkaisesti punottu muiden ja hänen itsensä huomioonottoa, niin vanha, niin ylen vanha se oli, että se kätki hänet kaikkien silmiltä kuin hienoimmista vitjoista taottu panssari. Musta oli tosiaan sen yön täytynyt olla, jolloin hän riisui sen yltään ja makasi ilman sitä pimeydessä.

Ensi sarastuksessa hän puki sen ylleen taas ja hiipi pois vuoteestaan. Kauan ja huolellisesti hän valeli silmiään, joissa oli sellainen tunne, kuin ne olisivat palaneet kaiken yötä. Sitten hän meni avonaisen akkunan ääreen ja kumartui ulos. Hämärä oli haihtunut, lintujen aamukuoro lauloi. Alhaalla puutarhassa olivat kukat harmaan kasteen peitossa, puut olivat harmaan usvan kääreissä, sumuisena ja haamumaisena torkkui keväisessä autereessa vanha metsästyshevonen, turpa aitaukseen nojaten.

Ja kaikki, mikä oli ollut kuin vankilana hänelle täällä, ja kaikki, mitä hän oli rakastanut, hiipi hänen luokseen tämän kostean aamun henkäyksenä ja tulvi hänen kasvoilleen, huiskuttaen valkoista vaatetta, joka peitti hänen poveaan, kuin lentävän linnun siipiä.

Aikaisin aamulaulu lakkasi, ja hiljaisuudessa puhkesi päivä esiin kultaisessa ironiassaan ja kaiken se valoi väreihin. Kalpea heijastus siitä lankesi mrs Pendycen sieluun, joka niin monen tunnin kuluessa oli ollut raskas ja harmaa tehdessään yksinäistä päätöstään. Sillä hänen hento sielunsa oli tottumaton toimintaan, se kaihtoi väkivaltaisuutta, sen voima oli menneiden aikojen lahja, joka oli siirtynyt häneen vastoin hänen varsinaista luontoaan, ja siksi oli hänen tekemänsä päätös täynnä tuskaa. Mutta vaikka se oli tuskallinen, jopa peloittavakin vaatiessaan häntä toimintaan, ei se järkkynyt, vaan loisti kuin tähti pimeän ja raskaan pilven takaa. Margery Pendycessä, joka oli syntyisin Totteridge, ei ollut mitään äkeistyvää eikä kirpeätä "rahvaan verta", ei mitään hillitsemätöntä epäluuloisuutta, ei mitään huonosti sulatettua olutta ja omenamehua — hänen suonissaan virtasi puhdas viini —; hänen sielussaan ei ollut mitään paksua eikä kiukkuista, joka olisi tullut hänen avukseen; päätöksensä hänen tuli panna täytäntöön ohuen hienon liekin avulla, joka paloi syvällä hänen sisässään — joka paloi niin kaukana, ettei mikään ylettynyt sitä sammuttamaan, niin kaukana, että siitä lähti vain vähän lämpöä. Hänen mielensä ei tuntenut mitään: "Minä en salli polkea itseäni!" vaan: "Minä en saa antaa polkea itseäni, sillä jos minä annan polkea itseäni, niin minä, ja jokin minun yläpuolellani, joka on tärkeämpää kuin minä, raukeaa tyhjiin." Ja vaikka hän ei suinkaan ollut tietoinen siitä, niin tämä jokin oli hänen maansa sivistys, sen varsinainen sielu ja kaiken tarkoitus — hyvyys, tasapainoisuus. Hänen sielunsa, joka oli niin vapaa karkeudesta, ettei se koskaan olisi pannut toimeen mitään viheliäistä toraa, tehnyt vuoria myyränkasoista, vääntänyt kieroiksi suhteita tai väärentänyt kuviaan, oli omaksunut kantansa tiedottomasti, vasta silloin kun sen oli pakko, mutta ei myöskään liian myöhään, ja tältä kannaltaan se ei peräytyisi. Nyt ei enää ollut kysymys äidinrakkaudesta, vaan siitä itsetunnosta, joka on kaikkein syvimpänä ja joka sanoo: "Tee tämä tai hukkaat sielusi ytimen."

Ja kun hän nyt hiipi vuoteeseensa takaisin, katseli hän nukkuvaa miestään, jonka hän oli päättänyt jättää, tuntematta mitään vihaa tai soimausta; pikemminkin oli hänen pitkä silmäyksensä välinpitämätön eikä se ilmaissut mitään hänelle itselleenkään.

Kun siis täysi aamu tuli ja oli aika nousta, ei hän millään teollaan, katseellaan tai eleellään erehtynyt ilmaisemaan, että hänen sielussaan oli jotakin tavatonta. Jos se, mikä hänellä oli edessään, oli pantava toimeen, oli se suoritettava kuin se olisi vailla kaikkea merkitystä, kuin se olisi jokin jokapäiväinen toimitus; myöskään ei hän pakottautunut rauhalliseksi eikä ylvästellyt itsekseen, vaan hän toimi vaiston ohjaamana, joka käski häntä karttamaan meteliä ja tarpeetonta kärsimystä ja joka oli hänessä synnynnäinen.

Mr Pendyce meni ulos yhdentoista tienoissa vahtinsa ja John-koiran seuraamana. Hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, että hänen vaimonsa yhä saattoi tarkoittaa sitä, mitä hän yöllä oli lausunut. Hän oli pukeutuessaan uudelleen sanonut vaimolleen, ettei hän tahtonut enää olla missään tekemisissä Georgen kanssa, että hän aikoi tehdä hänet perinnöttömäksi, että hän aikoi järkähtämättömän ankarasti pakottaa hänet alistumaan, että hän, lyhyesti puhuen, aikoi pysyä sanoissaan, ja hänestä olisi ollut järjetöntä uskoa, että nainen, kaikkein vähimmin hänen vaimonsa, olisi aikonut pysyä omissaan.

Mrs Pendyce kulutti ensimmäiset aamuhetket tavalliseen tapaan. Puoli tuntia sen jälkeen kuin kartanonherra oli mennyt, hän käski ajaa vaunut esiin, antoi kantaa niihin kaksi pientä matka-arkkua, jotka hän oli itse pakannut, ja nousi niihin rauhallisesti, kädessään pieni vihreä laukkunsa. Kamarineitsyelleen, hovimestari Besterille, kuski Bensonille hän sanoi menevänsä mr Georgen luo. Norah ja Bee olivat Tharpin luona, joten ei ollut ketään muuta hyvästeltävänä kuin vanha Roy; ja jottei tämä hyvästijättö kävisi hänelle liian raskaaksi, otti hän sen mukaansa asemalle.

Miehelleen hän jätti pienen kirjelapun, jonka hän asetti sellaiseen paikkaan, missä mr Pendycen täytyi nähdä se heti kenenkään muun näkemättä sitä ensinkään.

Rakas Horace.

Minä olen lähtenyt Lontooseen ollakseni Georgen luona. Osoitteeni tulee olemaan Green's Hotel, Bond Street. Muistathan, mitä minä viime yönä sanoin. Kenties sinä et täysin käsittänyt, että minä tarkoitin totta. Pidä huolta vanhasta Roy-poloisesta äläkä salli heidän antaa sille liian paljon lihaa tänä helteisenä aikana. Jackman tietää paremmin kuin Ellis kuinka ruusuja on tänä vuonna hoidettava. Minulle olisi mieluista kuulla, kuinka Rose Barter raukka jaksaa. Älä huoli murehtia minusta. Minä kirjoitan Geraldille, jos se on tarpeen, mutta minua ei miellytä kirjoittaa hänelle eikä tytöille juuri nyt.

Hyvästi, rakas Horace; pahoittelen, jos tuotan sinulle surua.

Vaimosi Margery Pendyce.

Aivan samoin kuin ei ollut mitään väkivaltaista hänen tavassaan ottaa tämä askel, niin ei myöskään ollut mitään väkivaltaista hänen käsityksessään siitä. Hänelle se ei merkinnyt karkaamista miehensä luota eikä hänen uhmaamistaan; ei tullut kysymykseenkään mikään osoitteen salaaminen eikä tunteenpurkaus kuten: "Minä en voi palata sinun luoksesi." Tällainen menettelytapa, tällainen revolverin pitely olisi näyttänyt hänestä naurettavalta. Tosin jotkut käytännölliset yksityiskohdat, kuten taloudelliset seuraukset, jäivät häneltä huomioon ottamatta, mutta tässäkin hänen näkökantansa tai oikeammin näkökannan puutteensa itse asiassa oli avara ja selkeä. Horace ei jättäisi häntä puutteeseen: ajatus siitä oli käsittämätön. Ja sen lisäksi hänellä oli omat kolmesataansa vuodessa. Oikeastaan hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, paljonko tämä sisälsi tai mitä se käytännössä merkitsi, eikä hän myöskään niistä välittänyt, sillä hän lausui itsekseen "Minä olisin täysin onnellinen, jos saisin asua jossakin mökissä Royn ja kukkieni kanssa." Ja vaikka hän tietenkään ei voinut nojautua mihinkään kokemukseen, oli varsin mahdollista, että hän oli oikeassa. Asioita, jotka tulivat muiden haltuun vain rahan avulla, sai Totteridge-niminen ilman muuta, ja ellei niitä saatu, jaksoi hän hyvin olla niitä paitsi — sellaisen hengenlaadun, sellaisen lauhkean itsetunnon oli menneiden aikakausien perintö jättänyt hänelle.

Kuitenkin astui hän kiireesti ja pää kumarassa vaunuista asemalle, ja vanha Roy, joka vaunujen istuimelta ylettyi näkemään niiden akkunasta ulos, tunsi kuonolleen pudonneista kyynelistä, jotka eivät olleet sen omia, ja jostakin sydämensä liikahduksesta, joka oli sen oma, ettei tämä ollut mikään tavallinen ero, ja se ynisi lasiruudun takana.

Kaupunkiin tultuaan mrs Pendyce käski ajurin viedä hänet Greenin hotelliin, ja vasta kun hän oli päässyt perille, järjestänyt olonsa, peseytynyt ja aterioinut, alkoivat ensimmäiset sekasorron ja koti-ikävän oireet tuntua hänessä. Siihen saakka oli jännityksen kiihottava tunne estänyt häntä ajattelemasta, mitä hänen oikeastaan piti tehdä ja saavuttaisiko hän sen, mitä toivoi, odotti, uneksi. Hän otti päivänvarjonsa ja meni ulos Bond Streetille.

Muuan herra nosti hattua sivuuttaessaan hänet.

"Hyväinen aika", ajatteli hän, "kuka se oli? Minun olisi pitänyt se tietää!"

Hän pystyi jokseenkin huonosti muistamaan kasvoja, ja vaikka hän ei pystynyt palauttamaan mieleensä tämän herran nimeä, tunsi hän heti olevansa ikäänkuin enemmän kotona, ei enää niin yksinäinen ja ajelehtiva. Pian puhkesi loiste hänen silmiinsä, kun hän katseli ohikulkijain pukuja ja jokaisen myymälän näyteakkunaa, joista toinen oli toista houkuttelevampi. Margery Pendyce tunsi sentapaista ihastusta kuin nuori tyttö ensimmäisissä tanssiaisissaan, tai miehet noustessaan vieraalle rannikolle. Viehättävä tunne siitä, että hän astui tuntemattomaan maahan, että hän uhmasi odottamatonta ja että hänen vallassaan oli jatkaa tätä mieluista oloa ainiaan, tempasi hänet mukaansa kuin tämän kirkkaan kesäkuun päivän hilpeä Lontoon ilma. Hän meni hajuvesimyymälän ohi eikä mielestään ollut koskaan tuntenut niin suloista tuoksua. Seuraavalla ovella hän viipyi kauan katsellen eräitä pitsejä, ja vaikka hän lausui itsekseen: "Minä en saa ostaa mitään, minun täytyy säästää kaikki rahani George-paralle", ei se yhtään muuttanut hänen tunnettaan siitä, että hänellä oli kaikki nämä esineet käsissään.

Seuraavassa akkunassa hän tapasi luettelon teattereista, konserteista, oopperoista ynnä kuvia etevistä taiteilijoista. Hän katseli niitä innolla, joka olisi näyttänyt hassunkuriselta jokaisen mielestä, joka olisi nähnyt hänen seisovan siinä. Oliko tosiaankin kaikki tämä joka päivä nähtävänä ja kuultavana muutaman shillingin maksusta? Tunnontarkasti oli hän joka vuosi käynyt kerran oopperassa, kaksi kertaa teatterissa eikä yhtään konsertissa; sillä hänen miehensä ei välittänyt "klassillisesta" musiikista. Hänen seisoessaan siinä tuli häneltä kerjäämään nainen, joka näytti kovin uupuneelta ja paahteen näännyttämältä; käsivarsissaan hän kantoi lasta, joka oli niin kutistunut ja pieni, että sitä tuskin saattoi nähdä. Mrs Pendyce otti kukkaronsa esiin ja antoi hänelle pari shillingiä, ja hänen niin tehdessään tulvasi häneen tunne, joka oli melkein raivoa.

"Pikku lapsi parka!" ajatteli hän. "Senkaltaisia täytyy olla tuhansia, enkä minä tiedä heistä mitään."

Hän hymyili naiselle, joka hymyili hänelle takaisin, ja nähdessään heidän hymyilevän hymyili myymälän ovensuussa seisova lihava juutalaisnuorukainen myös, ikäänkuin he olisivat olleet viehättäviä hänen mielestään. Mrs Pendyce oli tuntevinaan kuin kaupunki lausuisi hänelle kohteliaisuuksia, ja tämä oli niin outoa ja mieluista, että hän tuskin saattoi uskoa sitä, sillä Worsted Skeynes oli lakannut sanomasta hänelle moista jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Hän katseli hattumyymälän akkunaa, ja hänestä oli hauska nähdä oma kuvansa. Akkuna oli ystävällinen hänen harmaalle liinapuvulleen, sen mustille samettisolmuille ja pitseille, vaikka puku oli kahden vuoden vanha; mutta hänellä ei ollutkaan ollut tilaisuutta käyttää sitä muuta kuin yhden kerran viime kesänä Hubert-paran kuoleman takia. Akkuna oli ystävällinen myös hänen poskilleen ja silmilleen, joissa oli sellainen liikuttava loiste, ja hänen tummalle, hopean kirjailemalle tukalleen. Ja hän ajatteli: "Enhän minä näytä ylen vanhalta." Mutta hänen oma hattunsa, joka myös heijastui hattumyymälän akkunasta, ei ollut hänelle mieleen nyt; sen lieri kääntyi alaspäin koko kehältään, ja vaikka hän piti tästä muodosta, pelkäsi hän, ettei se ollut muodinmukainen tänä vuonna. Ja hän katseli kauan tämän myymälän akkunaa, koettaen vakuuttaa itselleen, että sen sisäpuolella olevat hatut sopisivat hänelle, ja että hän piti siitä, mistä ei pitänyt. Muidenkin myymäläin akkunoihin hän katseli. Vuosi oli kulunut siitä, kun hän viimeksi katsoi sellaista, ja kolmenkymmenenneljän vuoden aikana hän oli nähnyt niitä vain kartanonherran ja tytärtensä seurassa, joista kukaan ei paljon välittänyt myymälöistä.

Ihmisetkin näyttivät toisenlaisilta kuin silloin, kun hän kulki Horacen tai tytärtensä kanssa. Melkein kaikki näyttivät miellyttäviltä, heissä oli uusi, outo elämä, jossa hänellä — Margery Pendycellä — jostakin käsittämättömästä syystä oli oma pieni osansa; ikäänkuin hän tosiaankin tulisi tutustumaan heihin, ikäänkuin he tulisivat kertomaan hänelle jotakin itsestään, siitä mitä he tunsivat ja ajattelivat, ja myöskin pysähtyisivät kuuntelemaan häntä ja ystävällisesti olisivat huvitettuja siitä, mitä hän sanoi. Tämäkin oli omituista, ja ystävällinen hymy vakiintui hänen kasvoilleen, ja useimmat niistä, jotka sen huomasivat — puotitytöt, suurmaailman naiset, ajurit, klubiherrat, poliisit — tunsivat lämpimän läikähdyksen sydämessään; tuo hymy oli viehättävä nähdä tämän kuihtuneen rouvan huulilla, jolla oli hopeanhohtoinen, aaltoileva tukka ylt'ympäriinsä alaspäin taivutetun hatunreunuksen alla.

Niin saapui mrs Pendyce Piccadillylle ja kääntyi länteenpäin Georgen klubia kohti. Hän tunsi sen hyvin, sillä hän ei koskaan jättänyt katsomatta akkunoihin mennessään ohi, ja kerran — kuningatar Viktorian riemujuhlassa — hän oli viettänyt kokonaisen päivän siellä, katsellen kuninkaallista komeutta.

Hän alkoi vavista tullessaan sitä lähemmäksi, sillä vaikka hän kartanonherran tavoin ei kiusannut mieltään ajattelemalla, mitä saattoi tai ei saattanut tapahtua, oli huoli hiipinyt hänen sydämeensä.

George ei ollut klubissaan eikä ovenvartija saattanut hänelle sanoa, missä hän oli. Mrs Pendyce seisoi liikkumatonna. George oli hänen poikansa — kuinka hän saattoi kysellä hänen osoitettaan. Ovenvartija odotti, hän tiesi, milloin hänellä oli ylimysnainen edessään. Mrs Pendyce lausui hiljaa:

"Olisiko jotain huonetta, missä minä voisin kirjoittaa lapun, vai olisiko se —"

"Ei suinkaan, rouva. Minä voin viedä teidät sellaiseen huoneeseen."

Ja vaikka oli kysymys vain äidistä ja pojasta, opasti ovenvartija häntä hiljaisen hienotunteisesti, kuin olisi auttanut rouvaa rakastajansa luo; ja kenties ovenvartijan käsitys erilaisen rakkauden suhteellisesta arvosta oli oikea, sillä hänellä oli suuri kokemus, hän kun oli kauan elänyt parhaan seurapiirin keskuudessa.

Paperille, jonka otsikkoon paksuilla valkoisilla kirjaimilla oli painettu "Stoalaisten klubi", mikä oli mrs Pendycelle niin tuttu Georgen kirjeistä, hän kirjoitti sanottavansa. Pieni, tumma huone, missä hän istui, oli äänetön, lukuunottamatta lihavan kärpäsen pörinää kaihtimen alapuolella olevassa auringonläikässä. Huone oli väriltään likaisen harmaa; sen kalusto oli iäkäs. Stoalaisten luona tavattiin yhtä vähän uutta taidetta kuin koreita verhoja, joita esiintyy suuremmissa keskiluokille omistetuissa klubeissa. Pikku kirjoitushuone oli murheellisen näköinen: "Minua käytetään niin harvoin, mutta ole kuin kotonasi; minun kaltaisiani tavataan melkein jokaisessa herraskartanossa!"

Kuitenkin oli moni Stoalainen istunut siellä ja kirjoittanut lapun monelle naiselle. George oli kenties kirjoittanut Helen Bellew'lle saman pöydän ääressä ja samalla kynällä, ja mrs Pendycen sydämessä tuntui kipeä mustasukkaisuus.

Rakkahin George!

Minulla on hyvin erikoista puhuttavaa sinulle. Tule tapaamaan minua Greenin hotelliin. Tule pian, rakkaani. Minä tulen olemaan yksin ja onneton, kunnes tapaan sinut.

Harras äitisi Margery Pendyce.

Juuri tämäntapaisen lapun hän olisi lähettänyt rakastajalle, ja se sai, kenties tiedottomasti, tämän muodon siksi, ettei hänellä ollut koskaan ollut rakastajaa, jolle kirjoittaa niin.

Hän pudotti ujosti lapun ja pari shillingiä ovenvartijan käteen; kielsi, kun tämä tarjoutui tuomaan hänelle teetä, ja käveli umpimähkään Hyde Parkiin päin.

Kello oli viisi; aurinko loisti kirkkaammin kuin milloinkaan. Vaunuissa ja jalkaisin tulvi ihmisiä verkkaisena, loppumattomana virtana puiston porttia kohti. Mrs Pendyce yhtyi virtaan, ja kun hän oli tottumaton tällaiseen vilkkaaseen liikkeeseen, meni hän kadun poikki toiselle puolelle, missä hän istuutui tuolille. Kenties George oli puistossa ja hän saattoi nähdä hänet; kenties Helen Bellew oli siellä ja hän saattoi nähdä hänet; ja tämä ajatus sai hänen sydämensä sykkimään, ja kohotettujen kulmakarvojen alta hipoivat hänen silmänsä jokaista ohikulkijaa — vanhoja ja nuoria miehiä, suurmaailman naisia ja aivan nuoria tyttöjä. Kuinka viehättäviltä he näyttivät, kuinka somasti he olivat pukeutuneet! Kateuden tunne sekaantui siihen iloon, mitä aina tunsi kaunista nähdessään; hän oli aivan tiedoton siitä, että hänen omat kasvonsa olivat sievät hatun alla, jonka lieri ylt'ympäriinsä kääntyi alaspäin. Mutta hänen istuessaan siinä painui lyijynraskas tunne hitaasti hänen sydämelleen ja hän tuli hermostuneen levottomaksi nähdessään jonkun, joka hänen olisi pitänyt tuntea. Ja aina kun hänen vastaukseksi johonkin tervehdykseen täytyi taivuttaa päätään, puhkesi puna hänen poskilleen, ja hänen heikko hymynsä näytti pyytelevän anteeksi:

"Minä tiedän, että olen linnunpelätin näköinen; tiedän, että näyttää kummalliselta, että minä istun tässä yksinäni!"

Hän tunsi olevansa vanha — vanhempi kuin koskaan ennen. Keskellä tätä hilpeätä joukkoa, kaikkea tätä eloisuutta ja päivänpaistetta valtasi hänet voimakas yksinäisyyden tunne, joka oli melkein pelkoa, tunne siitä, että hän oli täydellisesti virran viemänä, erillään kaikesta muusta maailmasta. Ja hän tunsi kuin olevansa joku omista kukkasistaan, joka oli temmattu irti kasvumaastaan, niin että kaikki sen poloiset juuret riippuivat paljaina, ikäänkuin hapuillen maata, mihin kiintyä. Hän tunsi nyt eläneensä liian kauan kamaralla, jota hän vihasi, ja olevansa liian vanha, voidakseen juurtua muuanne. Maaelämän tottumus — raskas, siivetön, ojan ja maan synnyttämä olento — oli lujasti kietonut jäsenensä hänen ympärilleen. Se oli tehnyt hänet omakseen eikä aikonut häntä päästää.

POIKA JA ÄITI

Vaikeampi kuin kamelin on mennä neulansilmän läpi, on miehen päästä Stoalaisten klubin jäseneksi, paitsi perinnäisen oikeuden pohjalla. Sillä ellei hänellä ole riippumatonta toimeentuloa, ei hän voi tulla valituksi, ja koska hänellä klubin ensimmäisen säännön mukaan ei saa olla mitään ammattia, täytyy hänen saada toimeentulonsa niiden ponnistuksista, jotka ovat eläneet ennen häntä. Ja mitä kauemmin ennen häntä he ovat eläneet, sitä enemmän on hänellä mahdollisuuksia olla saamatta kieltäviä mustia palloja.

Kuitenkin on miehen, jonka ei ole onnistunut päästä Stoalaisten klubiin, vaikea saavuttaa se täydellinen ulkonainen itsehillintä, mikä on tarpeen salaamaan sisäisen hillinnän puutetta; ja puheenalainen klubi antaa tosiaankin ihmeteltävän näytteen siitä, kuinka luonnolla oli varattuna lääke tätä tautia varten. Sillä selvästi tietoisina siitä, kuinka George Pendyce ja sadat muut jalosyntyiset nuoret miehet olivat syntymästään saakka eläneet joutumatta ensinkään kosketuksiin elämän kamppailujen ja kärsimysten kanssa, ja peläten, että kun elämä huolimattomalla ja ironisella tavallaan äkkiä saattaisi heidät keskelle halpasäätyisiä tapahtumia, he vahingoittaisivat itseään huutamalla julki pelkonsa ja hämmästyksensä, luonto oli muovaillut heille naamarin ja antanut tämän kehittyä täydellisimpään muotoonsa Stoalaisten klubin porttien sisäpuolella. Tällä naamarilla se verhosi noiden nuorten miesten sielut, jotka siinä herättivät epäilyksiä, ja nimitti heitä — gentlemanneiksi. Ja kun se, ja se yksin, kuuli näiden poloisten vaikeroivan naamarinsa takana, kun elämä kömpelöllä jalallaan tallasi heitä, sääli se heitä, tietäen, ettei syy ollut heidän, vaan sen ikäkulun järjestelmän, joka oli heistä tehnyt, mitä he olivat. Ja säälistä se lahjoitti monelle heistä paksun nahan, tukevan jalan ja tyytyväisen mielen, niin että he saattoivat kautta elämänsä taivaltaa kuluneita vanhoja polkuja ja uinahtaa kuolemaan samoissa saleissa, missä heidän isänsä olivat uinahtaneet kuolemaan ennen heitä. Mutta toisinaan luonto (joka ei vielä ollut sosialisti) pudisteli siipiään ja päästi huokauksen, jotteivät heidän järjestelmänsä liiallisuudet ja hurjastelut aiheuttaisi liiallisuuksia ja hurjasteluita päinvastaiselta taholta. Sillä kaikenlaista liiallisuutta se vihasi, ja sitä erikoista liiallisuuden muotoa, mitä mr Paramor niin jokapäiväisesti oli nimittänyt "pendycitis"-taudiksi, se kauhistui.

Saattaa tapahtua, että yhtäläisyys isän ja pojan välillä voi monen vuoden ajan pysyä piilevänä, ja vasta kun hajoittavat voimat uhkaavat sen ketjun renkaita, mikä sitoo heidät yhteen, saattaa tämä yhtäläisyys puhjeta näkyviin ja voi luonnon ironian ansiosta ennen muuta vaikuttaa perinnäisyysperiaatteen hajoamiseen, minkä hiljainen ja arvokkain puolustus se muuten on.

Varmaa on, että yhtä vähän George kuin hänen isänsä tiesi, kuinka syvästi tämä "pendycitis" oli juurtunut toiseen. Kumpikaan heistä ei aavistanut edes, mitä häneen itseensä tuli, kuinka paljon aitoa verikoiran luontoa oli heidän sielujensa pohjalla, kuinka voimakas päättäväisyys saattoi heidät kulkemaan omaa tietään, joka tulisi aiheuttamaan mahdollisimman suuren määrän tarpeetonta kärsimystä. He eivät tietoisesti tahtoneet aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä; he yksinkertaisesti eivät mahtaneet mitään vaistolle, joka ajan kuluessa oli juurtunut heidän jokaiseen säikeeseensä, kun harkintakyky oli näivettynyt ja sukupolvi sukupolven jälkeen oli tapahtunut ristiinnaimista näiden "omien tunkioittensa kuninkaitten" kesken. Ja nyt astui George esiin ja uhmasi äitinsä uskoa, että poika oli Totteridge, kannattaen siten isänpuoleisen polveutumisen periaatetta. Totteridgen suvussa, josta hän tänä ahdingon aikana yhä enemmän poikkesi isänsä suuntaan, oli näet muuan vapaampi piirre, jotakin epämaalaismaista, ja niin oli ollut siitä saakka, jolloin Hubert de Toterydge oli johtanut henkilökohtaista ristiretkeään, miltä hän ei ollut suvainnut palata. Pendycein laita oli toinen; ammoisista ajoista saakka he olivat olleet "maalaisperhe", ja he olivat käsittäneet tämän sananparren kirjaimellisesti, sallimatta itselleen mitään runollisia vapauksia. Lukemattomien muiden maalaisperheiden tavoin he olivat luonteeltaan sitä, mitä perinnäistapa sääti — maalaisia.

George, tämä maailmanmies, olisi hämmästyksestä tuijottanut, jos häntä olisi nimitetty maalaiseksi, mutta mies ei voi tuijottaa pois luontoaan. Hän oli kylliksi maalainen pitääkseen yhä kiinni mrs Bellew'sta, vaikka tämä oli kyllästynyt häneen ja vaikka hienotunteisuus häntä kohtaan ja oma itsetunto vaativat häntä päästämään mrs Bellew'n vapaaksi. Hän oli pitänyt tätä sidottuna pari kuukautta tai enemmän. Mutta moni seikka puhui hänen puolestaan. Hänen sydämensä oli haavoittunut aivan särkyäkseen; hän oli kipeä kaipauksesta ja syvästä, katkerasta ihmettelystä, että kaikista miehistä juuri hänet heitettiin pois kuin kulunut hansikas. Miehet kyllästyvät naisiin päivittäin — se oli sääntö. Mutta mitä tämä oli? Hänen vaistomainen itsepintaisuutensa oli taistellut tätä tietämystä vastaan niin kauan kuin hän jaksoi, ja nyt, kun asia oli varma, hän taisteli yhä vielä. George oli tosi Pendyce.

Ulkonaisesti hän kuitenkin käyttäytyi kuten ennenkin. Hän tuli klubiin kello kymmenen tienoissa murkinoimaan ja lukemaan urheilulehtiä. Kahdentoista tienoissa ajuri vei hänet rautatieasemalle, josta oli sopiva lähteä käynnissä oleviin kilpa-ajoihin, tai, jos sellaista ei ollut, Lordin krikettikentille tai Princen Tennisklubiin. Kello puoli seitsemän nähtiin hänen nousevan portaita Stoalaisten klubin pelihuoneeseen, missä hänen kuvansa — se joka näytti sanovan: "Kova urakka, kova urakka, mutta minun täytyy kestää" — yhä riippui. Kahdeksan aikaan hän söi päivällistä, samppanjapullo vieressään syvälle jäähän pistettynä, kasvot päivänpaahteesta punoittavina ja paidanrinnus ja tukka välkkyvinä. Oliko onnellisempaa miestä koko suuressa Lontoossa!

Mutta pimeän tultua klubin kieppo-ovet päästivät hänet valaistuille kaduille, ja seuraavaan aamuun saakka ei maailma tietänyt hänestä mitään. Tällöin hän otti korvauksen kaikista niistä tunneista, jolloin hän oli kantanut naamaria kasvoillaan. Hän saattoi kävellä mailimäärittäin katukäytävää uuvuttaakseen itsensä tai heittäytyä Puistossa istumaan tuolille puiden syvään siimekseen ja jäädä siihen, käsivarret ristissä ja pää kumarassa. Toisina iltoina hän saattoi mennä johonkin soittokahvilaan ja keskellä häikäiseviä valoja, karkeata naurua ja maalattujen naisten tuoksuja hän koetti hetkeksi unohtaa sen naisen kasvot, naurun ja tuoksun, jota hän janosi. Ja kaiken aikaa hän oli mustasukkainen jollakin mykällä, epämääräisellä tavalla — kenelle, sitä hän ei tietänyt; hänen luonteensa mukaista ei ollut ajatella muuta kuin henkilökohtaisesti eikä hän saattanut uskoa, että kukaan nainen hylkäisi häntä muuten kuin toisen miehen takia. Usein hän meni mrs Bellew'n asunnolle, käveli sen ympäri kerran toisensa jälkeen ja tuijotti kaiken aikaa hänen akkunoihinsa. Kaksi kertaa hän meni ovelle saakka, mutta poistui jälleen soittamatta kelloa. Kun hän eräänä iltana näki valoa hänen arkihuoneessaan, soitti hän, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Silloin häijy henki meni häneen, ja hän soitti yhä uudelleen. Lopuksi hän meni huoneeseensa — ateljeehen, jonka oli vuokrannut itselleen läheisyydessä — ja alkoi kirjoittaa hänelle. Kauan hän sepitteli tätä kirjettä ja repi rikki moneen kertaan; hän halveksi tunteiden tulkitsemista kynällä. Hän yritti sitä vain siksi, että hänen sydämensä niin kipeästi oli helpotuksen tarpeessa. Ja vain tämän hän lopuksi sai aikaan:

Minä tiedän, että sinä olit illalla kotona. Se on ainoa kerta, jolloin olen käynyt tapaamassa sinua. Miksi et voinut päästää minua sisään? Sinulla ei ole oikeutta kohdella minua tällä tavoin. Sinä saatat minut elämään koiran elämää.

George.

Aikaisin sarastus kultasi virran yläpuolella lainehtivaa usvaa, lyhdyt kalpenivat päivänvalossa, kun George meni viemään tämän lapun kirjelaatikkoon. Hän palasi virralle ja laskeutui pitkäkseen tyhjälle penkille Embankmentin plataanipuiden varjoon, ja hänen siinä levätessään tuli yksi niistä kodittomista ja suojattomista, jotka makaavat siellä yön toisensa jälkeen, huomaamatta hänen luokseen ja katseli häntä.

Mutta aamu tuli, ja sen mukana se tunne kaiken tämän naurettavuudesta, joka on niin armelias kärsiville ihmisille. George nousi, jottei kukaan näkisi Stoalaisen lepäävän siinä frakkipuvussaan, ja kun hetki löi, puki hän naamarin ylleen ja kiiruhti pois. Klubissa hän sai äitinsä kirjelapun ja kiiruhti hänen hotelliinsa.

Mrs Pendyce ei ollut vielä valmis, mutta kutsutti hänet luokseen. George tapasi hänet seisomasta aamupuvussa keskellä huonetta, ikäänkuin hän ei olisi tietänyt mihinkä asettua tätä heidän kohtaustaan varten. Vasta kun George oli aivan lähellä häntä, liikahti hän ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. George ei voinut nähdä hänen kasvojaan, ja hänen omansa olivat mrs Pendyceltä piilossa, mutta George tunsi paksun aamuvaatetuksen läpi, kuinka hänen äitinsä painautui häntä vasten, ja käsivarret, jotka olivat taivuttaneet hänen päänsä alas, vapisivat. Hetkisen tuntui Georgesta, kuin hän olisi vapautunut taakasta. Mutta vain hetkisen, sillä näiden käsivarsien syleily herätti hänessä vaistomaista pelkoa. Ja vaikka mrs Pendyce hymyili, oli hänellä kyyneleet silmissä, ja tämä vaivasi häntä.

"Älä huoli, äiti!"

Mrs Pendyce vastasi pitkällä katseella. George ei voinut kestää sitä, vaan kääntyi pois.

"No", sanoi hän tylysti, "nyt voit kertoa minulle, mikä on saattanut sinut —"

Mrs Pendyce istuutui sohvaan. Hän oli parhaillaan sukinut tukkansa; vaikkakin hopeisen, oli se yhä vielä paksu ja pehmeä, ja Georgelle oli yllätys nähdä se hänen hartioittensa ympärillä. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että äidillä olisi alas riippuvia hiuksia.

Istuutuessaan hänen viereensä tunsi George hänen käsiensä sivelevän omiaan — ne rukoilivat häntä, ettei hän loukkaantuisi ja menisi pois. George tunsi, kuinka äidin silmät yrittivät nähdä hänen omiinsa, ja näki hänen huuliensa tärisevän; mutta umpimielinen, melkein häijy hymy pysyi hänen kasvoillaan.

"Ja sitten, rakkahin — ja sitten", änkytti mrs Pendyce, "sanoin minä isällesi, että minä en voinut olla siinä mukana, ja niin minä tulin sinun luoksesi".

Monille pojille ei ole ensinkään vaikeata ottaa vastaan kaikki mitä heidän äitinsä tekevät heidän hyväkseen. He suhtautuvat siihen kuin se olisi heidän luontainen oikeutensa, omaksuvat itsestään selvänä heidän rakkautensa. Heidän ei ole myöskään sen vaikeampaa tulkita omia tunteitaan. Mutta useimpien poikien on tavattoman vaikeaa sallia äitiensä poiketa tuumaakaan sovinnaisuudesta, hiuksenkaan vertaa siitä säädyllisyydestä, joka kuuluu niin merkittävässä asemassa olevien miesten äideille.

On säädetty, että äitien synnytystuskien ei pidä lakkaaman, ennenkuin he kuolevat.

Ja Georgea loukkasi kuulla äidin sanovan, että hän oli jättänyt hänen isänsä tullakseen hänen luokseen. Se vaivasi hänen itsetuntoaan omituisella, vaikeasti tulkittavalla tavalla. Ajatus, että kielet alkaisivat juoruta hänen äidistään, loukkasi hänen miehekkyyttään ja sopivaisuudentunnettaan. Se näytti omituiselta, käsittämättömältä ja tykkänään väärältä; ja myös tämä ajatus välähti hänen mielessään: "Hän koettaa painostaa minua!"

"Jos sinä luulet, että minä aion jättää hänet, äiti —", sanoi hän.

Mrs Pendycen kädenote lujeni.

"Ei, rakkaani", vastasi hän tuskaisesti; "jos hän rakastaa sinua niin suuresti, niin tietenkään minä en voi pyytää sinulta sitä. Sen vuoksi minä —"

George naurahti katkerasti.

"Mitä ihmettä sinä sitten voit tehdä? Mitä sinun hyödytti tällä tavoin tulla tänne? Kuinka sinä voit olla täällä aivan yksinäsi? Minä osaan selvittää omat asiani. Sinun olisi paljon parempi palata kotiin."

Mrs Pendyce puuttui puheeseen:

"Voi George; minä en jaksa nähdä, että sinut erotetaan meistä! Minun täytyy olla sinun puolellasi!"

George tunsi koko hänen ruumiinsa vapisevan. Hän nousi ja astui akkunan luo. Mrs Pendycen ääni seurasi häntä.

"Minä en aio yrittää erottaa teitä, George, minä vakuutan sen sinulle. Minä en voi sitä tehdä, jos hän rakastaa sinua ja sinä niin rakastat häntä!"

Taaskin George naurahti katkerasti. Ja se, että hän petti äitiään ja aikoi edelleenkin pettää häntä, teki hänet kovaksi kuin teräksen.

"Palaa kotiin, äiti!" sanoi hän. "Sinä vain pahennat asiaa. Tämä ei ole sopivaa naisille. Anna isän tehdä mitä häntä haluttaa, kyllä minä voin sen kestää!"

Mrs Pendyce ei vastannut, ja Georgen täytyi katsahtaa taakseen. Hänen äitinsä istui aivan hiljaa kädet helmassaan, ja Georgen miehinen viha kaikkea kohtaan, mikä oli omansa kiinnittämään yleisen huomion naiseen ja eritoten hänen omaan äitiinsä, leimahti yhä voimakkaampaan liekkiin.

"Palaa kotiin", toisti hän, "ennenkuin syntyy mitään juoruja. Mitä hyvää sinä pystyt toimittamaan? Et sinä voi jättää isää, — sehän on järjetöntä! Sinun täytyy palata!"

Mrs Pendyce vastasi:

"Minä en voi tehdä sitä, rakkahin."

George äännähti kiukkuisesti, mutta mrs Pendyce oli niin liikkumaton ja kalpea, että George epämääräisesti tajusi, kuinka hän kärsi ja kuinka vähän hän itse tiesi omasta synnyttäjästään.

Mrs Pendyce katkaisi hiljaisuuden:

"Entä sinä, rakas George? Miten sinun käy? Mihin toimiin sinä aiot ryhtyä?" Ja äkkiä hän liitti kätensä yhteen: "Oh, mitä tästä tuleekaan!"

Nämä sanat, joihin sisältyi kaikki, mitä George niin kauan oli kantanut omassa sydämessään, olivat hänelle liikaa. Hän astui äkisti ovelle.

"Minä en voi jäädä nyt", sanoi hän; "minä palaan illalla".

Mrs Pendyce katsahti häneen.

"Oh, George —"

Mutta tottunut kun hän oli alistamaan omat tunteensa toisten tunteiden alle, hän ei sanonut enempää, vaan koetti hymyillä.

Tämä hymy koski Georgen sydämeen.

"Älä ole pahoillasi, äiti; koeta piristyä. Me menemme teatteriin.
Voithan hankkia piletit!"

Ja hän koetti hymyillä, mutta käänsi päänsä pois, jotta hänen itsehillintänsä ei pettäisi, ja meni pois.

Eteisessä hän kohtasi setänsä, kenraali Pendycen. George tuli häntä kohti takaapäin, mutta tunsi hänet heti hänen heikonnäköisistä polventaipeistaan, hänen viettävistä, vaikka pystyistä olkapäistään, ja hänen kuivasta, närisevästä, täsmällisestä äänestään, sellaisen miehen äänestä, jolta on otettu hänen toimialansa.

Kenraali kääntyi ympäri.

"Kas, George", sanoi hän, "äitisihän on täällä, eikö niin. Katsopas tätä, minkä isäsi on lähettänyt minulle!"

Hän ojensi tärisevässä kädessään olevan sähkösanoman.

Margery on Greenin hotellissa. Mene heti katsomaan häntä. — Horace.

Ja Georgen lukiessa kenraali katseli veljenpoikaansa silmillään, joiden kehää ympäröivät pienet tummemmat ympyrät ja joiden alla oli ryppyisiä ihopoimuja — ne hän oli saanut palvellessaan isänmaataan kuumassa ilmanalassa.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi hän. "Mene katsomaan häntä! Tietysti minä mielelläni menen katsomaan häntä! Aina hauska nähdä äitiäsi. Mutta mistä tämä hätä?"

George tajusi varsin hyvin, että ylpeys ei sallinut hänen isänsä kirjoittaa vaimolleen suoraan, ja vaikka hänen äitinsä oli ottanut tämän askeleen juuri hänen hyväkseen, oli hän isänsä kannalla. Onneksi kenraali antoi hänelle vähän miettimisaikaa.

"Kai hän on tullut tänne hankkiakseen itselleen pukuja? Minä en ole nähnyt sinua ensinkään pitkiin aikoihin. Milloin sinä tulet syömään päivällistä minun kanssani? Minä kuulin Epsomissa, että sinä olet myynyt hevosesi. Mikä sai sinut sen tekemään? Miksi isäsi sähköttää minulle tällä tavoin? Se ei ole hänen tapaistaan. Ei kai äitisi ole sairas, vai kuinka?"

George pudisteli päätään ja mumisi jotain semmoista kuin "ikävää, tehtävää — kova kiire" — ja oli tiessään.

Jäätyään täten äkkiä yksin kutsui kenraali Pendyce edeskäyvän luokseen, kirjoitti verkkaisesti jotakin nimikortille ja odotti, selin niihin muutamiin henkilöihin, mitä eteisessä oli, kädet ristissä kepin pitimellä. Ja odottaessaan hän koetti mikäli mahdollista olla ajattelematta mitään. Senjälkeen kun hän oli luopunut isänmaan palveluksesta, hän omisti melkein kaiken aikansa odottamiseen, ja ajatteleminen rasitti häntä ja teki hänet tyytymättömäksi, sillä hänellä oli kerran ollut auringonpistos ja useamman kerran kuumetta. Siinä erinomaisessa täsmällisyydessä, millä hänen kauluksensa, jalkineensa, pukunsa, koko ulkoasunsa oli hoidettu, siinä tavassa, millä hän aika-ajoin kakisteli kurkkuaan, hänen huolellisesti harjattujen poskipartojen välistä esiinpistävien kasvojensa omituisessa keltaisessa kuivuudessa, hänen kepin päällä lepäävien valkoisten kättensä liikkumattomuudessa oli jotakin, joka herätti vaikutelman miehestä, jonka häntä käyttänyt järjestelmä oli imenyt tyhjiin. Vain hänen levottomat ja itsepintaiset silmänsä ilmaisivat, mikä aito Pendyce piili sisällä.

Hän meni naisten salonkiin puristaen sähkösanomaa kädessään. Se teki hänet rauhattomaksi. Sen alla piili jotakin outoa, eikä hänellä ollut tapana tehdä vieraskäyntejä aamuisin. Hän tapasi kälynsä istumasta avonaisen akkunan ääressä, hänen kasvonsa punoittivat poikkeuksellisella tavalla, ja hänen silmänsä loistivat melkein uhmaavasti. Hän tervehti lankoaan ystävällisesti, eikä kenraali Pendyce ollut mies huomaamaan, mitä hänen nenänsä alle kätkettiin. Oli onneksi hänelle, ettei hän ollut sitä koskaan tehnyt.

"Kuinka voit, Margery?" sanoi hän. "Hauska nähdä sinua kaupungissa. Miten on Horacen laita? Katsopas, mitä hän on lähettänyt minulle!" Hän tarjosi kälylleen sähkösanoman, ja hänen ilmeensä tulkitsi halua ikäänkuin hienostaan kostaa kärsitty loukkaus; sitten hän lisäsi yllättävästi, ikäänkuin olisi juuri tullut sitä ajatelleeksi: "Voinko tehdä jotakin sinun hyväksesi?"

Mrs Pendyce luki sähkösanoman, ja samoin kuin George tunsi hän surkua lähettäjää kohtaan.

"Ei mitään, kiitos, Charles hyvä", sanoi hän verkkaan. "Kaikki hyvin!
Horace on tulemassa hermostuneeksi!"

Kenraali Pendyce katsoi häneen; hetkisen hän räpytteli silmiään, mutta kun totuus oli niin epätodennäköinen ja niin tykkänään hänen filosofiansa rajapyykkien ulkopuolella, suostui hän kälynsä selitykseen.

"Hänen ei pitäisi lähetellä sähkösanomia tällä tavoin", sanoi hän. "En voinut ymmärtää muuta kuin että sinun täytyi olla sairas. Se tärveli minulta aamiaisen!" Sillä vaikka se itse asiassa ei ollut estänyt häntä lopettamasta vankkaa ateriaansa, kuvitteli hän tuntevansa nälkää. "Kun minä olin palveluksessa Halifaxissa, oli siellä muuan mies, joka alinomaa vain lähetteli sähkösanomia. Sähkösanoma-Jussiksi ne nimittivät häntä. Hän komensi noita vanhoja sinihousuja. Muistatko vanhoja sinihousuja? Jos Horace rupeaa tekemään tällaista, on hänen paras kääntyä spesialistin puoleen; se merkitsee jokseenkin varmasti hermoheikkoutta. Sinä olet täällä pukujesi vuoksi, huomaan minä. Milloin tulette kaupunkiin? Huvikausi on täydessä käynnissä!"

Mrs Pendyce ei arkaillut lankoaan, sillä vaikka tämä oli turhantarkka ja tottunut noudattamaan omaa päätään alaistensa keskuudessa, hän tuskin oli omansa herättämään kunnioitusta yhteiskunnallisten vertaistensa piirissä. Pelko ei sen vuoksi saanut häntä olemaan kertomatta totuutta langolleen, vaan vaisto, joka käski häntä välttämään kaikkea tarpeetonta kärsimystä, ja koska totuutta todellakin oli mahdoton kertoa. Hänestä itsestäänkin se näytti hieman naurettavalta, ja hän tiesi, että kenraaliparka olisi ottanut sen vallan kauhean raskaasti.

"En tiedä, ehdimmekö tällä huvikaudella. Puutarha on parhaillaan niin kaunis, ja sitten meillä on Been kihlaus. Se rakas lapsi on niin onnellinen!"

Kenraali siveli poskipartaansa valkealla kädellään.

"Niin tosiaan", sanoi hän, — "tuo nuori Tharp! Kuinka onkaan, hänhän ei ole vanhin! Hänen veljensä kuuluu minun entiseen rykmenttiini. Mitä tämä nuori mies aikoo?"

Mrs Pendyce vastasi: "Hän on vain maanviljelijä. Minä pelkään, että hänen perinnöstään ei paljoa kannata puhua, mutta hän on hyvä poika. Siitä tulee pitkä kihlaus. Maanviljelys tietenkään ei tuota mitään, ja Horace vaatii, että heillä pitää olla tuhat vuodessa. Asia riippuu niin suuresti mr Tharpista. Minusta heille varsin hyvin aluksi riittäisi seitsemänsataa, eikö niin, Charles?"

Kenraali Pendycen vastaus oli yhtä vähän asiaankuuluva kuin tavallinen, sillä häntä yleensä miellytti jatkaa omaa ajatuksenjuoksuaan.

"Mitenkä Georgen laita on?" sanoi hän. "Minä tapasin hänet eteisessä tänne tullessani, mutta hän juoksi tiehensä hitonmoisella kiireellä. Epsomissa sanottiin minulle, että hän oli pulassa."

Koska vastenmielinen kärpänen kiinnitti itseensä hänen katseensa, jäi häneltä huomaamatta kälynsä ilme.

"Pulassa?" toisti tämä.

"Menettänyt joukon rahaa. Se ei käy, ymmärräthän, Margery — se ei käy.
Vähäinen vaatimaton pelaaminen on aivan toista."

Mrs Pendyce ei sanonut mitään, hänen kasvonsa olivat kankeat. Ne olivat naisen kasvot, joka on sanomaisillaan: "Älkää pakottako minua lausumaan, että te vaivaatte minua!"

Kenraali jatkoi:

"Kilpa-ajoihin on ruvennut ottamaan osaa joukko uutta väkeä, joista kukaan ei tiedä mitään. Tuo mies, joka osti Georgen hevosen esimerkiksi; hänen naamaansa ei olisi koskaan nähty Tattersallissa silloin kun minä olin nuori. Kun minä nyt menen kilpa-ajoihin, en tunne puoliakaan väreistä. Se tärvelee huvin. Siellä ei enää tapaa entistä suljettua piiriä. Georgen on paras ottaa vaarin itsestään. Minä en voi käsittää, minne me olemme menossa!"

Margery Pendycen korvissa olivat kaikuneet nämä sanat; "Minä en voi käsittää, minne me olemme menossa" kolmenkymmenenneljän vuoden ajan, kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, monen henkilön suusta. Hänen elämäänsä kuului tosiaan oleellisena osana se vakuutus, etteivät ihmiset voineet ymmärtää mitään, aivan niinkuin Worsted Skeynesin vankka ruoka ja vankka mukavuus ja sumuiset aamut ja sade oli tullut oleelliseksi osaksi hänen elämäänsä. Ja vain se, että hänen hermonsa olivat haavoilla ja hänen sydämensä pakahtumaisillaan, vaikutti, että nämä sanat tuntuivat sietämättömiltä tänä aamuna; mutta tottumus oli nytkin liian voimakas, ja hän pysyi vaiti.

Kenraali, jolle vastaus ei ollut tärkeä, jatkoi ajatuksiaan.

"Ja huomaa mitä sanon, Margery; vaalit tulevat olemaan meitä vastaan.
Maa on vaarallisessa asemassa."

Mrs Pendyce sanoi:

"Oh, luuletko, että vapaamieliset tosiaankin pääsevät hallitukseen?"

Tottumuksen vaikutuksesta oli hänen äänessään pieni huolekkuuden vivahdus, jota hän ei huomannut.

"Luulenko?" toisti kenraali Pendyce. "Minä rukoilen joka ilta Jumalaa, ettei niin kävisi!"

Hän liitti molemmat kätensä yhteen espanjanruokonsa hopeanupille ja tuijotti niiden yli vastakkaiseen seinään; ja oli jotakin yleispätevää tässä jäykässä katseessa, jotakin synkkää eikä vallan itsekästä pelkoa. Hänen esi-isänsä olivat, lukuunottamatta hänen henkilökohtaisia etujaan, totuttaneet hänet tykkänään pois siitä ajatuksesta, ettei hän ajaisi maan parasta. Mrs Pendyce, joka usein oli nähnyt miehensä sen näköisenä, kumartui akkunasta ulos yli hälisevän kadun.

Kenraali nousi:

"Hyvä", sanoi hän, "ellen minä voi tehdä mitään hyväksesi, Margery, niin poistun; sinullahan on kiire ompelijattariesi kanssa. Vie terveiseni Horacelle ja sano hänelle, että älköön lähettäkö minulle toista tämmöistä sähkösanomaa."

Ja kankeasti kumartaen hän puristi kälynsä kättä todellakin kohteliaasti ja ystävällisesti, otti hattunsa ja meni. Mrs Pendyce katseli häntä, kun hän astui alas portaita, katseli hänen kankeita, kaltevia olkapäitään, hänen päätään, jonka laella harmaa tukka oli huolellisesti harjattu jakaukselle, hänen heikkoja, notkahtelevia polventaipeitaan, ja hän painoi kätensä povelleen ja huokasi, sillä kenraalin mukana näytti hänestä koko hänen menneisyytensä astuvan portaita myöten pois, ja sellaista ei ihminen saata nähdä tulematta liikutetuksi.

MRS BELLEW SELVITTÄÄ LASKUNSA

Mrs Bellew istui vuoteellaan ja silitteli rypistyneitä kirjelappuja; hänen vieressään oli hänen jalokivilippaansa. Hän otti siitä ametistikaulanauhan, smaragdimedaljongin ja timanttisormuksen, kääri ne pumpuliin ja sulki kirjekuoren. Toiset jalokivet hän yhden kerrallaan pudotti helmaansa ja jäi niitä katselemaan. Vihdoin hän pani kaksi medaljongia ja kaksi sormusta takaisin lippaaseen, sulki muut pieneen vihreään rasiaan, otti sen ynnä kirjekuoren ja meni ulos. Hän huusi luokseen ajurin, ajoi postitoimistoon ja lähetti seuraavan sähkösanoman:

Pendyce, Stoalaisten klubi.

Ole ateljeessa kuudesta seitsemään — H.

Postitoimistosta hän ajoi jalokivikauppiaan luo, ja moni mies, joka näki hänen menevän ohitseen punoittavin poskin ja silmin, jotka loistivat niin kuumeisesti kuin olisi tuli palanut hänen sisässään, kääntyi hänen jälkeensä ja suri katkerasti, ettei tuntenut kuka hän oli eikä minne hän meni. Jalokivikauppias otti kivet vihreästä rasiasta, punnitsi ne yhden kerrallaan ja tutki niitä kauan suurennuslasillaan. Hän oli pieni mies, jolla oli keltaiset, ryppyiset kasvot ja pieni harva parta, ja kun hän oli itsekseen päättänyt, minkä summan hän aikoi tarjota, hän katseli asiakastansa valmiina lausumaan pienemmän. Mrs Bellew istui tiskin ääressä nojaten siihen kyynärpäätään, leuka kämmenellä ja katsoi kauppiaaseen. Tämä päätti kuitenkin mainita oikean summan.

"Onko siinä kaikki?"

"Kyllä, rouva; enempää en voi tarjota."

"Hyvä on, mutta minun täytyy saada rahat nyt samalla."

Jalokivikauppias räpytteli silmiään.

"Se on suuri summa", sanoi hän — "epätavallinen. Minulla ei ole niin suurta määrää täällä."

"Tehkää siinä tapauksessa niin hyvin ja lähettäkää sitä hakemaan, tai minun täytyy mennä muuanne."

Jalokivikauppias risti kätensä ja hieroi niitä hermostuneesti vastakkain.

"Suokaa anteeksi — hetkinen — minun täytyy neuvotella kumppanini kanssa."

Hän poistui, ja etäältä hän kumppaneineen hermostuneesti vakoili mrs Bellew'ta. Hän palasi väkinäisesti hymyillen. Mrs Bellew istui entisellä paikallaan.

"Sattuu niin hyvin, että meillä on juuri tuo summa täällä, rouva."

"Antakaa minulle seteleitä, pyydän, ja arkki paperia."

Kauppias toi ne.

Mrs Bellew kirjoitti kirjeen, pani sen ynnä setelit mukanaan tuomaansa isoon kirjekuoreen, kirjoitti osoitteen ja sinetöi kirjeen.

"Kutsukaa ajuri, pyydän!"

Kauppias kutsui ajurin.

"Chelsea Embankment!"

Hän ajoi pois.

Taaskin ihmiset katsoivat hänen jälkeensä, kun hän ajoi pitkin katuja, joilla kuhisi väkijoukkoja ja ajoneuvoja. Ajuri, joka jätti hänet Albert-sillan läheisyyteen, katseli vuoroin kourassaan olevia rahoja, vuoroin kyydittäväänsä, ja viedessään vaununsa takaisin seisontapaikkaan hän heilautti peukaloaan hänen jälkeensä.

Mrs Bellew kulki kiireesti seuraavaan kadunkulmaan, kääntyi siinä ja pysähtyi äkkiä pienen puutarhan eteen, missä oli kolme poppelia rivissä. Hän avasi viivyttelemättä sen vihreän veräjän, ja meni polkua myöten ensimmäisen vihreän oven luo, joita oli kolme vierekkäin. Taiteilijan näköinen parrakas nuori mies, joka seisoi viimeisen oven takana, katseli häntä, huulilla ymmärtävä hymy. Mrs Bellew otti esiin avaimen, pisti sen reikään, avasi oven ja meni sisään.

Tämä näky näytti antaneen taiteilijalle aatteen. Hän työnsi ovensa auki, toi telineen ja kankaan ulos ja asettaen ne niin, että hän saattoi nähdä oven, mistä mrs Bellew oli mennyt sisään, hän alkoi piirustaa.

Vanha kivinen kaivo, jonka kannella oli kolme kivistä sammakkoa, oli puutarhassa lähellä samaa nurkkaa, ja sen takana oli kukkiva viinimarjapensas ja sen takana taas vihreä ovi, mihin päivänpaiste vinosti lankesi. Taiteilija työskenteli tunnin ajan, sitten hän pani telineen syrjään ja meni juomaan teetään.

Mrs Bellew tuli ovesta heti hänen mentyään. Hän sulki oven takanaan ja seisoi hiljaa. Hän otti taskustaan ison kuoren ja pudotti sen kirjelaatikkoon; sitten hän kumartui maahan, otti oksan ja pisti sen rakoon, joten kansi ei päässyt rämähtäen putoamaan. Tehtyään tämän hän siveli käsillään kasvojaan ja rintaansa ikäänkuin pyyhkäistäkseen jotakin yltään ja käveli pois. Ulkoveräjän tuolla puolen hän kääntyi vasemmalle ja käveli samaa katua takaisin virralle. Hän käveli verkkaan, nauttivasti ympärilleen katsellen. Pari kertaa hän pysähtyi ja veti syvän henkäyksen, ikäänkuin ei voisi saada kyllikseen ilmaa. Hän meni Embankmentille saakka ja seisoi siinä, nojaten kyynärpäitään kaiteeseen. Etusormensa ja peukalonsa välissä hänellä oli pieni esine, josta auringonsäteet heijastuivat. Se oli avain. Verkkaisesti, nauttivasti hän ojensi kätensä yli veden, erotti peukalonsa ja etusormensa ja antoi avaimen pudota.

MRS PENDYCE KEKSII KEINON

Mutta George ei tullut hakemaan äitiänsä teatteriin ja mrs Pendyce, joka oli viettänyt päivänsä iltaa odottelemalla, vietti iltansa salongissa, jonka historia oli hänelle tuntematon, ja ruokasalissa, monien ihmisten parissa, jotka söivät kaksin, kolmisin ja nelisin, joita hän saattoi katsella, mutta joille hän ei voinut puhua, joille hän ei halunnutkaan puhua — näin pian oli elämän ratas pyörinyt yli hänen ihastuksensa ja odotuksensa ja jättänyt hänen rintansa elottomaksi. Ja koko yön, lukuunottamatta kotvan unta, hän kärsi katkerasti mitättömyydestään ja eristyneisyydestään ja tästä vielä katkerammasta tietämyksestä: "George ei tarvitse minua; minä en merkitse hänelle mitään!"

Hänen lohdutusta kaipaava sydämensä palasi yhä uudelleen siihen aikaan, jolloin George oli tarvinnut häntä, mutta hän sai kulkea pitkän taipaleen, aina palttinapuserojen päiviin saakka, jolloin kaiken sen, mitä George halusi — ananasviipaleita, Bensonin vanhan vaunuruoskan, "Tom Brownin kouluajan" ääneenlukemisen, Ellimanilla voitelua hänen nyrjäytettyään pikku nilkkansa, vuoteeseen peittämisen — jolloin kaiken tämän pystyi antamaan hänen äitinsä yksin.

Tänä yönä mrs Pendyce havaitsi tuskallisen selvästi, että siitä lähtien kuin George meni kouluun, ei hän koskaan ollut tarvinnut äitiään ensinkään. Mrs Pendyce oli niin monen vuoden kuluessa koettanut uskoa sitä, että se oli tullut oleelliseksi osaksi hänen elämäänsä, samoin kuin rukouksien lukeminen illoin ja aamuin. Ja nyt hän havaitsi, että kaikki se oli vain kuvittelua. Mutta maatessaan siinä valveilla hän kuitenkin koetti uskoa sitä, sillä siihen uskoon hän oli kahlehdittu, silloin kun hän synnytti Georgen, esikoisensa, maailmaan. Toista poikaansa ja tyttäriänsä hän rakasti myös, mutta se ei ollut vallan sama asia; hän ei ollut koskaan halunnut heidän tarvitsevan häntä, sillä sen osan itseään hän oli kerta kaikkiaan luovuttanut Georgelle.

Katujen häly vaimeni vihdoin; hän oli nukkunut kaksi tuntia, kun se alkoi uudestaan. Hän makasi ja kuunteli. Ja hälinä ja hänen ajatuksensa sotkeutuivat toisiinsa hänen uupuneissa aivoissaan — kudokseksi, joka oli vain väsymystä, tunnetta, että tämä kaikki oli järjetöntä ja tarpeetonta, pelkkää väärinkäsitystä ja vastahankaisuutta, sen lempeän kohtuuden kieltämystä, mikä oli hänen oma pyhin vaistonsa. Ja aamuvirkku ampiainen, jota houkuttelivat hänen toalettipöytänsä sulotuoksut, lähti liikkeelle sopesta, missä se oli viettänyt yönsä, ja alkoi hyristä ja kierrellä vuoteen yläpuolella. Mrs Pendyce pelkäsi ampiaisia hieman, minkä vuoksi hän hiipi vuoteestaan, kun sen huomio oli kiintynyt toisaanne, ja huiskautti sitä yövaatepussillaan, kunnes se, huomaten naisen olevan kysymyksessä, lensi tiehensä. Maaten taas vuoteessaan hän ajatteli: "Ihmiset tahtovat kaikin mokomin ärsyttää niitä, kunnes ne pistävät, ja sitten he tappavat ne; se on niin järjetöntä"; eikä hän huomannut, että hän täten kokosi kaikki ajatuksensa kärsimyksestä kuin yhteen pähkinänkuoreen.

Hän murkinoitsi huoneessaan, Georgen lohduttamatta häntä millään tiedolla itsestään. Sitten hän päätti — ilman mitään määrättyjä toiveita, mutta jonkinmoisen sisäisen varmuuden perusteella — käydä tapaamassa mrs Bellew'ta. Hän päätti kuitenkin ensin käydä mr Paramoria puhuttelemassa. Mutta kun hänellä oli vain epämääräinen käsitys siitä, mihin aikaan miehet ryhtyvät työhönsä, ei hän uskaltanut lähteä liikkeelle ennen kuin yhdentoista jälkeen, ja käski ajuriaan ajamaan hitaasti. Ajuri siis ajoi nopeammin kuin hänen oli tapana. Leicester Squarella keskeytyi liike, kun joku korkea henkilö kulki asemalta toiselle, ja katukäytävät olivat täynnä yksinkertaista kansaa, joiden sydämet olivat täynnä ja vatsat tyhjät, ja hurraata huudettiin, kun korkea henkilö ajoi ohi. Mrs Pendyce katseli innokkaasti ajuristaan, sillä häntäkin miellytti tällainen komeus.

Joukko hajosi ja ajuri jatkoi matkaansa.

Hän oli nyt ensi kertaa minkään hammaslääkäriä halvemman ammattimiehen liikehuoneistossa. Pienestä odotushuoneesta, missä hänelle tarjottiin "Timesiä", jota hän pelkästä kiihtymyksestä ei saattanut lukea, hän näki sarjan huoneita, jotka olivat lattiasta kattoon saakka täynnä nahkafoliantteja ja mustia levyrasioita, joiden selustassa oli merkkinä valkea kirjain, ja nuoria miehiä istui paperikasojen takana, kirjoittamassa. Hän kuuli keskeytymättömän nakuttavan äänen, joka herätti hänen uteliaisuuttaan, ja tunsi erikoisen nahan ja jonkin puhdistusaineen hajun, joka oli hänestä vastenmielinen. Punatukkainen nuorukainen, jolla oli kynä kädessään, meni ohi ja loi häneen uteliaan katseen, jonka hän heti käänsi pois. Mrs Pendyce tunsi äkkiä sääliä häntä ja kaikkia näitä paperikasojen takana kirjoittelevia nuoria miehiä kohtaan, ja hänen mielessään välähti: "Kai tämä kaikki johtuu siitä, että ihmiset eivät voi sopia keskenään."

Vihdoin hänet vietiin mr Paramorin luo. Hän istui isossa autiossa huoneessaan, jossa oli menneen suuruuden ilme, ja tuijotti kolmeen La France-ruusuun, jotka olivat maljakossa pöydällä, ja hän tunsi, ettei hän koskaan pystyisi aloittamaan.

Mr Paramorin kulmakarvat, jotka pistivät esiin hänen sileäksi ajetuilta ruskeilta kasvoiltaan kuin mitkäkin patakoukut, olivat teräksenharmaat, ja teräksenharmaa oli hänen korkealta otsalta taaksepäin harjattu tukkansa. Mrs Pendyce ihmetteli, kuinka hän saattoi näyttää viittä vuotta Horacea nuoremmalta, vaikka oli vanhempi, ja kymmentä vuotta Charlesia nuoremmalta, joka tietysti oli häntä vielä nuorempi. Hänen silmänsä, joiden harmaudelle jokin henkinen muokkaus oli antanut teräksisen hohteen, näyttivät nuorilta nekin, vaikka ne olivat vakavat, ja hymy, mikä sai hänen suupielensä taipumaan ylöspäin, näytti hyvin nuorekkaalta.

"On hyvin hauskaa nähdä teitä", sanoi hän.

Mrs Pendyce saattoi vastata vain hymyllä.

Mr Paramor työnsi ruusut nenänsä alle.

"Ne eivät ole niin kauniita kuin teidän", sanoi hän, "eikö niin? Mutta parasta, mitä minä voin aikaansaada."

Mrs Pendyce punastui mielihyvästä.

"Minun puutarhani on niin viehättävä nyt —" Sitten hän muisti, ettei hänellä enää ollut mitään puutarhaa, ja vaikeni, mutta muistaen samalla, että vaikka hän olikin menettänyt puutarhansa, oli mr Paramorilla vielä omansa, hän lisäsi nopeasti: "Entä teidän, mr Paramor — varmaankin se on mitä ihastuttavin."

Mr Paramor veti esiin jonkinlaisen tikarin, jolla hän oli kiinnittänyt papereitaan kirjoituspöydälle, ja otti kirjeen kasasta.

"Kyllä se on hyvin sievä", sanoi hän. "Te luullakseni haluatte nähdä tätä."

"Bellew Bellew'ta ja Pendyceä vastaan", oli siinä otsikkona. Mrs Pendyce tuijotti näihin sanoihin, kuin niiden kauneus olisi lumonnut hänet; kesti kauan, ennenkuin hän pääsi niistä eteenpäin. Ensi kerran tunkeutui jutun koko kauheus sen panssarin läpi, joka erottaa meidät kuolevaiset siitä, mitä me emme tahdo ajatella. Kaksi miestä ja nainen kiistelivät ja raastoivat toisiaan kaiken maailman silmissä. Nainen ja kaksi miestä olivat jättäneet sikseen kaiken ihmisrakkauden ja lempeyden, kaiken kohtuuden ja myötätunnon, — kaiken mikä tekee elämän kauniiksi ja rakastettavaksi, ja kamppailivat nyt kuin villit koko maailman näkyvissä. Kaksi miestä, ja toinen niistä hänen poikansa ja heidän välillään nainen, jota molemmat olivat rakastaneet! "Bellew Bellew'ta ja Pendyceä vastaan!" Ja tämä siirtyisi menneisyyteen niiden säälittävien tarinoiden seurassa, joita hän aika-ajoin oli lukenut jonkinmoisella loukkaantuneella uteliaisuudella: "Snooks Snooksia ja Stilesiä vastaan", "Horaday Horadayta vastaan", "Bethany Bethanya ja Sweetenhamia vastaan". Kaikkien näiden juttujen seurassa, joissa kumpikin asianosainen näytti niin peloittavalta, mutta joissa hän usein oli tuntenut sääliä kumpaakin kohtaan, sillä hänestä tuntui, kuin olisi jokin pahansuopa, nurinkurinen henki sitonut heidät häpeäpaaluun kaiken kansan nähtäväksi ja pilkattavaksi. Ja kauhu täytti hänen sydämensä. Se oli kaikki niin arkipäiväistä ja karkeaa ja matalaa.

Kirje sisälsi vain muutamia sanoja eräältä asianajotoimistolta ja määräsi kohtausajan. Mrs Pendyce katsoi mr Paramoriin. Tämä lakkasi piirtelemästä imupaperilleen ja lausui heti:

"Minä menen itse tapaamaan näitä ihmisiä huomenna iltapäivällä. Minä teen parhaani saadakseni heidät järkiinsä."

Mrs Pendyce tunsi mr Paramorin katseesta, että tämä tiesi hänen kärsivän ja myös kärsi hänen kanssaan.

"Ja jos — jos he eivät tahdo?"

"Silloin minä tulen käyttämään aivan toista menettelytapaa ja he saavat itse hoitaa asiansa."

Mrs Pendyce vaipui takaisin tuoliinsa. Hän luuli taas tuntevansa äskeisen nahan ja puhdistusaineen hajun ja kuulevansa lakkaamattoman naputuksen. Hän tunsi päätänsä huimaavan, ja salatakseen sen hän kysyi umpimähkään: "Mitä tarkoittaa 'ilman sitovaa velvoitusta' tässä kirjeessä?"

Mr Paramor hymyili:

"Se on eräs lausetapa, jota me aina käytämme", sanoi hän. "Se tarkoittaa, että jos me annamme jotakin, niin me pidätämme itsellemme oikeuden ottaa sen takaisin taas."

Mrs Pendyce, joka ei ymmärtänyt, mutisi:

"Ymmärrän. Mutta mitä he ovat antaneet?"

"Niin", sanoi mr Paramor. "Suoraan sanoen olemme tällaisessa jutussa vastapuoli ja minä kuin kissa ja koira. Kaikki tapahtuu sen olettamuksen pohjalla, että me emme tiedä mitään toisistamme ja haluamme tietää vielä vähemmän, niin että kun me teemme palveluksen toisillemme, täytyy meidän pelastaa sielumme sanomalla: 'Todellisuudessa me emme tee teille mitään palvelusta.' Ymmärrättekö?"

Taaskin mrs Pendyce mutisi:

"Ymmärrän."

"Se kuuluu vähän maalaismaiselta, mutta me asianajajat saamme kiittää maalaismaisuutta olemassaolostamme. Jos ihmiset kerran rupeaisivat tekemään myönnytyksiä toisilleen, en tiedä miten meidän kävisi!"

Mrs Pendycen katse lankesi taas sanoihin "Bellew Bellew'ta ja Pendyceä vastaan", ja taaskin se pysähtyi niihin, kuin olisi sanojen kauneus lumonnut sen.

"Mutta kenties tahdoitte tavata minua jonkun muunkin seikan johdosta?" sanoi mr Paramor.

Äkillinen pelästys lankesi mrs Pendyceen. "En, en, kiitos. Minä tahdoin vain tietää, mitä asiassa on tehty. Minä olen tullut kaupunkiin tapaamaan Georgea. Tehän sanoitte —"

Mr Paramor kiiruhti hänen avukseen.

"Kyllä; aivan niin — aivan niin."

"Horace ei ole tullut kanssani."

"Hyvä!"

"Hän ja George eivät aina tule oikein hyvin —"

"Toimeen? He ovat liian erilaisia."

"Niinkö teistä? Minä en ole koskaan huomannut —"

"Ei kasvoiltaan, mutta molemmissa on —"

Mr Paramorin lause loppui hymyyn; ja mrs Pendyce, joka ei tiennyt, että sana "pendycitis" oli hänen kielellään, hymyili epämääräisesti myös.

"George on hyvin omapäinen", sanoi mrs Pendyce. "Luuletteko, voi luuletteko saavanne kapteeni Bellew'n asianajajat myöntymään —"

Mr Paramor heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja peitti kädellään sen, mitä oli kirjoittanut imupaperille.

"Kyllä", sanoi hän verkkaan, "luulen kyllä".

Mutta mrs Pendyce oli saanut vastauksensa. Hän oli aikonut puhua tulevasta käynnistään Helen Bellew'n luona, mutta nyt hän ajatteli:

"Hän ei saa heitä myöntymään; minä tunnen sen. Tahdon mennä pois."

Taaskin hän luuli kuulevansa tuon lakkaamattoman naputuksen, tuntevansa nahan ja puhdistusaineen hajun, näkevänsä sanat: "Bellew Bellew'ta ja Pendyceä vastaan."

Hän ojensi kätensä.

Mr Paramor otti hänen kätensä omaansa ja katsoi ulos akkunasta.

"Hyvästi", sanoi hän — "hyvästi. Mikä on osoitteenne — Greenin hotelli? Minä tulen kertomaan teille toimenpiteistäni. Ymmärrän — ymmärrän!"

Mrs Pendyceen vaikuttivat nämä sanat: "ymmärrän — ymmärrän!" omituisella tavalla järkyttävästi, kuin ei kukaan olisi ennen mitään "ymmärtänyt", ja hän poistui vapisevin huulin. Hänen elämässään ei tosiaankaan kukaan ollut koskaan "ymmärtänyt" — eipä silti, että hän olisi voinut tai tahtonut valittaa sellaista pikkuseikkaa, mutta tosiseikka pysyi. Ja kumma kyllä hän tällä hetkellä ajatteli miestään ja kummeksi, mitä hän mahtoi tehdä, ja tunsi sääliä häntä kohtaan.

Mutta mr Paramor meni takaisin tuolilleen ja katseli siihen, mitä oli kirjoittanut imupaperilleen. Se kuului:

"Me pidämme pikku oikeuksistamme kiinni ja olemme valhearvostamme arat; me emme tee mitään myönnytyksiä muille emmekä myöskään mitään itsellemme; me tavoittelemme heitä korvista, he tavoittavat meitä tukasta — ja tulos on vain suuri sakko ja kaikki loppuu rähinään."

Hän huomasi, että siitä puuttui sekä loppusointu että poljento, ja vakavan näköisenä hän repi sen rikki.

Taaskin mrs Pendyce käski ajuriansa ajamaan verkkaan ja tämä ajoi tavallista kovemmin; kuitenkin matka Chelseahin tuntui kestävän ikuisesti, ja ajuri teki loppumattomasti käännöksiä, jotka olivat toinen toistaan jyrkemmät, kuin olisi hän päättänyt näyttää, miten paljon hänen hevosensa suu sieti.

"Elukka parka!" ajatteli mrs Pendyce; "sen suu mahtaa olla aivan haavoilla, ja tämä on aivan tarpeetonta". Hän nosti kätensä merkkihihnaan. "Olkaa niin hyvä ja ajakaa suoraa tietä. Minä en pidä käännöksistä."

Ajuri totteli. Häntä ikävystytti tavattomasti kääntää vain yksi kulmaus niiden kuuden sijasta, jotka hän oli aikonut; ja kun mrs Pendyce kysyi maksusta, otti ajuri häneltä ylimääräisen shillingin siitä matkasta, minkä oli säästänyt ajamalla suoraan. Mrs Pendyce maksoi sen, kun ei muutakaan osannut, ja antoi miehelle vielä kuusi penceä, ajatellen, että se koitui hevosen hyväksi; ja ajuri kohautti hattuaan ja sanoi:

"Paljon kiitoksia, mylady", sillä hänellä oli tapana sanoa "mylady" silloin, kun hän sai kahdeksantoista penceä yli taksan.

Mrs Pendyce seisoi kokonaisen minuutin katukäytävällä ja ajatteli:

"Minun täytyy mennä sisään nyt; on typerää tulla näin pitkälle eikä mennä sisään!"

Mutta hänen sydämensä tykytti niin, että hän tuskin saattoi nielaista.

Vihdoin hän soitti.

Mrs Bellew istui pienessä salissaan avonaisen akkunan ääressä ja vihelsi kanarialinnulle. Ihmisten toimissa piilee alituinen ja syvä ironia, joka on yhteydessä itse elämän lähdesuonien kanssa. Mrs Pendycen odotukset, hänen pelokkaat kuvittelunsa tästä kohtauksesta, jotka olivat vaivanneet häntä kaiken matkaa, täyttyivät surkean huonosti. Hän oli mielessään toistanut sitä kohtausta aina siitä saakka kuin hän rupesi ajattelemaan; todellisuus näytti hänestä oudolta. Hän ei tuntenut mitään hermostuneisuutta eikä vihamielisyyttä, ainoastaan jonkinmoista tuskallista harrastusta ja ihailua. Ja kuinka voisi tämä tai joku muu nainen auttaa sitä, että oli rakastunut Georgeen?

Kun ensimmäinen epävarmuuden hetki oli ohi, loistivat mrs Bellew'n silmät niin ystävällisinä kuin hän olisi kaikessa tehnyt täysin oikein; eikä mrs Pendyce voinut olla tulematta tätä ystävällisyyttä puolitiehen vastaan.

"Älkää pahastuko siitä, että minä tulin. George ei tiedä siitä. Minä tunsin, että minun täytyi tulla tapaamaan teitä. Luuletteko, että te kaksi olette täysin selvillä siitä, mitä olette tekemäisillänne? Se näyttää niin peloittavalta, ja sehän ei koske vain teitä itseänne, vai kuinka?"

Mrs Bellew'n hymy haihtui.

"Olkaa niin ystävällinen, älkääkä sanoko 'te kaksi'", sanoi hän.

Mrs Pendyce sopersi:

"Minä en ymmärrä."

Mrs Bellew katseli häntä kasvoihin ja hymyili; ja hymyillessään hän näytti tulevan hieman jäykemmäksi.

"No niin, kai on aivan oikein, että te puututte asiaan! Minä en rakasta teidän poikaanne. Rakastin häntä ennen, mutta en enää. Minä sanoin sen hänelle eilen kerta kaikkiaan."

Mrs Pendyce kuuli nämä sanat, jotka tekivät niin suuren, niin ihmeteltävän eron asiassa, — sanat, joiden olisi pitänyt olla kuin vesi erämaassa — jonkinmoisella kauhulla, ja koko hänen sielunsa leimahti hänen silmistään.

"Ettekö rakasta häntä?" huusi hän.

Hänellä oli vain sokea tunne siitä, että häntä oli loukattu ja häväisty.

Tämä nainen oli kyllästynyt Georgeen! Kyllästynyt hänen poikaansa! Hän katsoi mrs Bellew'hin, jonka kasvoilla oli jonkinmoinen utelias sääli, silmillä, joista ei koskaan ennen ollut puhunut viha.

"Te olette kyllästynyt häneen? Te olette hylännyt hänet? Silloin on sitä parempi, kuta pikemmin minä menen hänen luokseen. Antakaa minulle hänen osoitteensa, olkaa hyvä!"

Helen Bellew polvistui kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti kuorelle, ja hänen naisellinen sulonsa viilsi mrs Pendycen sydäntä.

Hän otti paperin. Hän ei ollut koskaan oppinut sanomaan asioita, mitä hän ei tarkoittanut, ja kun mitkään sanat eivät voineet ilmaista, mitä hän tunsi sydämessään, hän kääntyi ja meni pois.

Hänen takanaan kuului mrs Bellew'n terävä ja julma ääni:

"Minkä minä mahdan sille, että kyllästyin häneen? Minä en ole te.
Menkää nyt!"

Mrs Pendyce tempasi ulko-oven auki. Laskeutuessaan portaita alas hän hapuili käsipuita. Hänellä oli se miltei ruumiillisen kivun käperryttävä tunne, jonka tunteettomuus joko heitä itseään tai muita kohtaan herättää lempeissä sieluissa.