ÄITI JA POIKA
Mrs Pendycelle oli Chelsea tuntematon maa, ja hänelle olisi kestänyt kauan löytää tie Georgen huoneisiin, jos hän olisi ollut luonnostaan sitä mitä hän oli nimeltään, sillä Pendycet eivät koskaan kyselleet tietä mihinkään eivätkä uskoneet mitä heille sanottiin, vaan hakivat sen itse, aiheuttaen siten itselleen paljon tarpeetonta vaivaa, jota he perästäpäin valittivat.
Ensin poliisi, sitten taiteilijan näköinen parrakas nuori mies oli mrs Pendycelle oppaana. Jälkimmäinen, joka nojaili veräjää vasten, avasi sen.
"Tässä", sanoi hän; "ovi oikeassa kulmassa".
Mrs Pendyce käveli pikku polkua myöten, ohi raunioituneen kaivon kolmen kivisammakon, ja seisoi ja odotti ensimmäisen vihreän oven edessä. Ja odottaessaan hän taisteli pelon ja ilon välillä; sillä nyt, kun hän oli poissa mrs Bellew'n luota, ei hänellä enää ollut mitään tunnetta kärsitystä loukkauksesta. Vain hänen näkemisensä sen herätti, niin henkilökohtainen on kaikkein lempeinkin mieli.
Hän sai köynnöskasvien välistä käsiinsä kellon ruostuneen pitimen ja veti sitä. Särkynyt kellonkilahdus oli vastauksena, mutta kukaan ei tullut; kuului vain heikko ääni, kuin olisi joku kävellyt edestakaisin. Sitten alkoi ulkoveräjän takana katumyyjä huutaa kohti taivasta, ja ääni hukkui hänen messuunsa. Taiteilijan näköinen parrakas nuori mies tuli polkua myöten.
"Kenties te voitte sanoa minulle, onko poikani kotona?"
"Minä en ole nähnyt hänen menevän ulos, vaikka olen maalannut tässä kaiken aamua."
Mrs Pendyce katseli ihmetellen maalaustelinettä, joka seisoi toisen oven ulkopuolella vähän edempänä. Hänestä tuntui oudolta, että hänen poikansa oli sellaisessa paikassa.
"Autanko minä teitä kolkuttamaan?" sanoi taiteilija. "Kaikki nämä kolkuttimet ovat niin jäykkiä."
"Jospa tahtoisitte olla niin ystävällinen!"
Taiteilija kolkutti.
"Hänen täytyy olla sisällä", sanoi hän. "Minä en ole kääntänyt silmiäni tästä ovesta, koska olen maalannut sitä."
Mrs Pendyce tuijotti oveen.
"Minä en saa sitä selville", sanoi taiteilija. "Se kiusaa minut kuoliaaksi."
Mrs Pendyce katseli häneen kysyvästi.
"Eikö hänellä ole mitään palvelijaa?" kysyi hän.
"Ei toki", sanoi taiteilija; "sehän on ateljee. Valaistus on aivan väärä. Mitähän jos te tahtoisitte seistä siinä paikallanne hetkisen; se auttaisi minua koko lailla!"
Hän astui hiukan taaksepäin ja varjosti kädellä silmiään, ja mrs
Pendycen ruumiin läpi kävi värähdys.
"Miks'ei George avaa ovea", ajatteli hän. "Mitä — mitä tuo mies tekee?"
Taiteilija antoi kätensä vaipua.
"Paljon kiitoksia", sanoi hän. "Minä kolkutan uudelleen. Kas noin! Se herättäisi vainajankin!"
Ja hän nauroi.
Järjetön pelko valtasi mrs Pendycen.
"Oh", sopersi hän. "Minun täytyy päästä sinne — minun täytyy päästä sinne!"
Hän tarttui itse kolkuttimeen ja yritti lyödä sitä ovea vasten.
"Siinä näette", sanoi taiteilija, "ne ovat kaikki samanlaisia; nuo kolkuttimet ovat jäykkiä kuin hiilihangot".
Taas hän varjosti kädellä silmiään.
Mrs Pendyce nojautui ovea vasten; hänen polvensa vapisivat hurjasti.
"Mitä on tapahtunut?" ajatteli hän. "Kenties hän vain nukkuu, kenties
—. Oh Jumala!"
Hän kolkutti kaikella voimallaan. Ovi aukeni, ja aukossa seisoi George. Tukahduttaen nyyhkytyksen mrs Pendyce astui sisään. George paukautti oven kiinni hänen jälkeensä.
Minuutin ajan pysyi mrs Pendyce vaiti, hän oli yhä äskeisen oudon pelon ja jonkinmoisen häpeän vallassa. Hän ei katsellutkaan poikaansa, vaan loi arkoja silmäyksiä ympäri hänen huonettaan. Hän havaitsi jonkinmoisen parvekkeen takaseinällä ja puoleksi lasipeittoisen kupukaton. Hän näki verhoja riippuvan parvekkeen koko pituudelta, pöydän, jolla oli teevehkeet ja karahveja, pyöreän rautakamiinan, matot lattialla ja suuren, ihmisen korkuisen kuvastimen keskellä seinää. Kuvastimessa heijastui hopeamaljakko, jossa oli kukkia. Mrs Pendyce huomasi, että ne olivat kuihtuneet, ja niiden epämääräinen yököttävä haju oli hänen ensimmäinen selvä tuntemuksensa.
"Sinun kukkasi ovat kuihtuneet, rakkaani", sanoi hän. "Minun täytyy tuoda sinulle vähän tuoreita!"
Silloin vasta hän katsoi Georgeen. Mustat kehät olivat hänen silmäinsä alla, hänen kasvonsa olivat keltaiset; äidistä näytti kuin ne olisivat kutistuneet. Tämä pelästytti häntä ja hän ajatteli:
"Minä en saa ilmaista mitään; minun täytyy pitää pääni selvänä."
Hän pelkäsi — pelkäsi epätoivoista ilmettä poikansa kasvoilla, epätoivoista ja mieletöntä sävyä, ja hän pelkäsi hänen itsepäisyyttään, joka pitelee kiinni menneestä vain siksi, että se on mennyttä, joka pitelee omastaan, vaikka tämä oma on kuollut. Hänessä itsessään oli tätä ominaisuutta niin vähän, ettei hän saattanut aavistaa, mihin se voisi viedä Georgen; mutta hän oli elänyt keskellä sitä kaiken avioelämänsä ajan, ja hänestä tuntui luonnolliselta, että se voisi käydä vaaralliseksi hänen pojalleen nyt.
Hänen pelkonsa pakotti hänet hillitsemään itsensä. Hän veti Georgen sohvalle viereensä, ja hänen päässään välähti ajatus: "Kuinka monta kertaa hän onkaan istunut tässä pidellen tuota naista sylissään!"
"Sinä et tullut hakemaan minua eilisiltana, rakkaani. Minä ostin piletit ja sain niin hyvät paikat!"
George hymyili.
"En", sanoi hän; "minulla oli jotakin muuta katsottavana".
Tämä hymy sai Margery Pendycen sydämen tykyttämään niin, että siihen koski, mutta hänkin hymyili.
"Miten sievä paikka sinulla on täällä, kultaseni!"
"Tässä on tilaa kävellä."
Mrs Pendyce muisti edestakaisin kulkeneiden askelten äänen, jonka hän oli kuullut. Siitä, että George ei kysellyt, miten hänen äitinsä oli saanut selville hänen asuinpaikkansa, hän tiesi, että Georgen oli täytynyt arvata, missä hän oli ollut, ja ettei heillä kummallakaan ollut mitään kertomista toisilleen. Ja vaikka tämä itsessään oli helpotus, lisäsi se hänen kauhuaan — sitä kauhua, minkä aseman epätietoisuus herättää. Kaikenmoisia kuvia kulki hänen mielessään. Hän näki Georgen makuukamarissaan, palanneena ensimmäiseltä metsästysretkeltään, palleroiset posket naarmuisina otsalta leukaan saakka ja pienessä hansikoidussa kädessä verinen ketunpojan jalka. Hän näki hänen syöksyvän huoneeseensa Lordin krikettikilpailun viimeisenä päivänä 1880, hattu kuhmuilla, silmä mustuneena ja kädessä keppi, jossa oli vaaleansininen tupsu. Hän näki hänet kalmankalpeana, yhteenpuristetuin huulin sinä iltana, jolloin hän vasta puoliksi parantuneena kurkkutaudista oli karannut kotoaan ja hiipinyt ulos metsästämään yksinään, ja hän muisti hänen sanansa: "Niin, äiti, mitä en kestänyt sitä kauempaa; se meni liian verkkaan!"
Mitähän, jos hän nytkään ei voisi kestää tätä. Mitähän, jos hän tekisi jotakin äkkipikaista! Mrs Pendyce otti esiin nenäliinansa.
"Täällä on jokseenkin kuuma, rakkaani; sinun otsasi on aivan märkä!"
Hän näki Georgen katsahtavan häneen epäluuloisesti, ja kaikki hänen naisellinen viekkautensa vallitsi hänen silmissään, niin että ne eivät värähtäneet, vaan katsoivat häneen aivan luonnollisesti.
"Tuo kattovalo sen tekee", sanoi George. "Päivä pääsee siitä paistamaan täydeltä terältä."
Mrs Pendyce katsoi kattoakkunaan.
"On omituista nähdä sinua täällä, mutta se on somaa — niin epäsovinnaista. Sinun täytyy antaa minun viedä pois nuo kukat!" Hän meni hopeamaljakon luo ja kumartui sen yli. "Rakas poikaseni, nehän ovat aivan inhottavia! Heitä ne toki jonnekin ulos; vanhojen kukkien haju on niin kauhea!"
Hän ojensi maljakon peittäen nenäänsä liinallaan.
George otti maljakon, ja kissan tavoin, joka vaanii hiirtä, katseli mrs Pendyce, kuinka hän vei sen ulos puutarhaan. Ja kun ovi sulkeutui, hiipi hän nopeammin ja äänettömämmin kuin kissa verhojen taakse.
"Minä tiedän, että hänellä on revolveri", ajatteli hän.
Hetkisen kuluttua hän palasi verhojen takaa, hiipi ympäri huoneen, etsien sekä silmin että käsin, mutta hän ei nähnyt mitään, ja hänen sydämensä keveni, sillä kaikki sellainen kauhistutti häntä.
"Kunhan vain päästäisiin ohi näiden ensimmäisten, peloittavien tuntien", ajatteli hän.
Georgen palatessa hän seisoi samassa paikassa kuin hänen mennessään. He istuivat paikalleen äänettöminä, ja tämän äänettömyyden kestäessä — pisimmän, mitä hän elämässään oli kokenut — mrs Pendyce uskoi tuntevansa kaiken mitä Georgen sydämessä liikkui, kaiken sen synkkyyden ja katkeran kivun, tappion ja kaivatun omistuksen vimman, menetetyn ilon, syvän vastenmielisyyden tunnon; ja kuitenkin hänen sydämensä jo oli kyllin täynnä toivoa ja tuskaa, sääliä, mustasukkaisuutta, rakkautta ja syvää kaipausta. Vain kahdesti katkesi hiljaisuus. Kerran, kun George kysyi häneltä, oliko hän syönyt aamiaista, ja hän, joka ei ollut syönyt mitään koko päivänä, vastasi:
"Kyllä, rakas — kyllä!"
Ja toisen kerran, kun George sanoi:
"Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne, äiti; minä olen hiukan poissa raiteiltani."
Mrs Pendyce katsoi tutkivasti poikansa kasvoja, hänelle rakkaimpia maailmassa, nyt permantoon päin kääntyneitä, ja hän tunsi niin voimakasta kaipausta painaa ne rintaansa vasten, että kun hän ei uskaltanut sitä tehdä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä ja juoksivat hiljaa pitkin hänen poskiaan. Tämän etäisen asemansa takia valitun huoneen hiljaisuus muistutti haudan hiljaisuutta, ja kuten haudasta ei sieltä näkynyt maailmaa ensinkään, sillä kattoakkunan lasi oli himmeä.
Tämä haudanhiljaisuus alkoi pusertaa mrs Pendycen sydäntä; hänen silmänsä kiinnittyivät kattoakkunaan, kuin koettaisi hän saada sen särkymään ja helisemään. Kissa, joka oli vaelluksella katolta katolle, sen neljän käpälän mustat, liikkuvat pilkut, heikko kajastus sen ruumiista, siinä kaikki mitä hän näki. Ja kykenemättä tätä enää kauemmin kestämään hän äkkiä huusi:
"Oh, George, puhu minulle jotakin! Älä tällä tavoin työnnä minua luotasi!"
George vastasi:
"Mitä sinä tahdot minun sanovan sinulle, äiti?"
"En mitään — kun vain —"
Ja hän painui polvilleen poikansa viereen, veti hänen päänsä rintaansa vasten ja keinutti vartaloaan hiljaa edestakaisin, hitaasti muuttaen otettaan, kunnes hän tunsi, että Georgen pää oli mukavassa asennossa. Näin oli hänellä poikansa kasvot sydäntään vasten, eikä hän tahtonut hellittää niitä. Kova lattia loukkasi hänen polviaan; hänen koko ruumistaan särki, mutta mikään maailmassa ei olisi saanut häntä hellittämään tuumaakaan, sillä hän uskoi auttavansa Georgea omalla kärsimyksellään, ja hänen kyyneleensä putosivat Georgen niskaan. Kun George vihdoin veti kasvonsa pois, vaipui hän kokoon lattialle eikä jaksanut nousta, mutta hänen sormensa tunsivat, että hänen pukunsa oli poven kohdalta märkä. George sanoi käheästi:
"Kaikki on hyvin, äiti; älä ole huolissasi."
Millään ehdolla ei mrs Pendyce olisi tahtonut tällä hetkellä katsoa Georgeen, mutta syvemmällä varmuudella, kuin minkä järki antaa, hän tunsi, että George oli pelastettu.
Verkkaan palasi kissa pitkin kaltevaa kattoakkunaa entisiä jälkiään myöten takaisin; sen neljä käpälää näkyivät tummina, liikkuvina pisteinä, sen ruumis heikkona kajastuksena.
Mrs Pendyce nousi.
"Minä en viivy nyt kauemmin, rakkaani. Saanko käyttää sinun kuvastintasi?"
Seisoessaan kuvastimen edessä, sivellen valahtaneita hiuksiaan, pyyhkäisten nenäliinalla poskiaan, silmiään ja huuliaan hän ajatteli:
"Tuo nainen on seissyt tässä! Tuo nainen on sivellyt hiuksiaan, katsonut tähän kuvastimeen ja pyyhkinyt hänen suudelmansa poskiltaan! Antakoon Jumala hänelle sen kärsimyksen, minkä hän on antanut minun pojalleni!"
Mutta ajateltuaan tämän toivomuksen hän värisi.
Hän kääntyi Georgeen päin ovella, ja hänen hymynsä näytti sanovan:
"Ei hyödytä mitään itkeä tai koettaa kertoa sinulle, mitä minulla on sydämelläni, ja katso, siksi minä hymyilen näin. Ole sinä niin kiltti ja hymyile minulle vähän, niin että minun on vähän helpompi olla!"
George pisti pienen paperikäärön hänen käteensä ja koetti hymyillä.
Mrs Pendyce astui nopeasti ulos. Auringonpaiste häikäisi häntä, eikä hän katsonut tätä kääröä ennenkuin ulkoveräjän takana. Siinä oli ametistikaulanauha, smaragdimedaljonki ja timanttisormus. Pienellä harmaalla kadulla, joka vei tähän poppelien, vanhan kaivon ja vihreän veräjän somistamaan puistoon, jalokivet hehkuivat ja säkenöivät kuin kaikki valo ja elämä olisi keskittynyt niihin. Mrs Pendyce, joka rakasti värejä ja loistavia esineitä, näki, että ne olivat kauniit.
Tuo nainen oli ottanut ne, käyttänyt hyväkseen niiden valoa ja väriä ja sitten viskannut ne takaisin! Hän kääri ne paperiin takaisin, sitoi nuoran ja käveli virtaa kohti. Hän ei kiiruhtanut, vaan käveli tyynesti katsellen eteensä. Hän eteni Embankmentin poikki, kumartui kaidetta vasten ja ojensi kätensä yli harmaan veden. Hänen peukalonsa ja etusormensa erkanivat toisistaan; valkea käärö putosi, ui hetken pinnalla ja hävisi sitten.
Mrs Pendyce katsoi äkisti ympärilleen. Parrakas nuori mies, jonka kasvot tuntuivat tutuilta, nosti hattuaan.
"Siis teidän poikanne oli kotona", sanoi hän. "Se oli hauska. Minun täytyy uudelleen kiittää teitä siitä, että seisoitte mallinani tuon minuutin. Se selvitti minulle kaiken. Minä tahdoin vain päästä selville henkilön ja oven keskinäisestä suhteesta. Hyvästi!"
Mrs Pendyce sopersi: "Hyvästi!" ja seurasi poistuvaa miestä hämmästynein silmin, kuin olisi tämä tavoittanut hänet itse rikoksen teosta. Hän oli näkevinään jalokivet, hehkuvat poloiset esineet, jotka nyt olivat harmaassa mudassa, pimeyden saaliina, ainaisesti vailla valoaan ja väriään. Ja kuin olisi tehnyt syntiä, rikkonut omaa lempeätä luontoaan vastaan, hän kiiruhti pois.
GREGORY KATSELEE TAIVASTA KOHTI
Kun Gregory Vigil nimitti mr Paramoria pessimistiksi, johtui se siitä, että hän yhtä vähän kuin muutkaan ymmärsi tämän sanan sisällystä; sillä sekapäisyydessään, joka hänellä oli yhteisenä monien, jonakin sumuisena hetkenä siinneiden ihmisten kanssa, hän ajatteli, että se, joka näki asiat sellaisina kuin ne ovat, koetti kuvailla ne entistä pahemmiksi. Gregorylla oli oma tapansa katsella asioita, ja se oli hyvin kallis hänelle — niin kallis, että hän mieluummin sulki silmänsä kuin näki ne muulla tavalla, ja kun asiat eivät hänelle olleet samanlaisia kuin mr Paramorille, ei oikeastaan voi sanoa, ettei hän olisi nähnyt niitä sellaisina kuin ne olivat. Mutta hän ei pystynyt näkemään lokaa kasvoilla, joiden hän toivoi olevan puhtaat; jokin neste hänen sinisilmissään hajoitti tämän loan, sillä välin kuin kasvojen kuva oli matkalla verkkokalvolle. Tämä tapahtuma oli tajuton, ja sitä on nimitetty idealismiksi. Siksi hän tuli yhä varmemmaksi, kuta kauemmin hän mietti, siitä, että hänen holhokillaan oli oikeus olla uskollinen rakastamalleen miehelle, oikeus yhdistää elämänsä hänen elämäänsä. Ja tämän ajatuksen terän hän painoi yhä syvemmälle sydämeensä.
Kello neljän aikaan sinä päivänä, jolloin mrs Pendyce kävi ateljeessa, toi juoksupoika hänelle seuraavan kirjeen.
Greenin hotelli, torstaina.
Rakas Grig!
Minä olen tavannut Helen Bellew'n ja olen juuri tullut Georgen luota. Me olemme kaikki eläneet ilkeän unen vallassa. Hän ei rakasta Georgea — kenties hän ei ole häntä koskaan rakastanut. Minä en tiedä enkä halua tuomita. Hän on hylännyt Georgen. En katso olevani oikeutettu lausumaan mitään sen johdosta. Alusta loppuun saakka se näyttää niin tarpeettomalta, tarkoituksettomalta, ristiriitaiselta sekasotkulta. Minä kirjoitan sinulle tämän kertoakseni kuinka asiat todella ovat ja pyytääkseni sinua, jos sinulta liikenee hetki, pistäytymään Georgen klubissa tänä iltana ja ilmoittamaan minulle, onko hän siellä ja mitenkä hänen laitansa on. Ketään muuta minä en voi pyytää tekemään tätä puolestani. Suo anteeksi, jos tämä kirje tuottaa sinulle tuskaa.
Harras serkkusi Margery Pendyce.
Niille, jotka katsovat kaikkia inhimillisiä asioita kuin yhdellä silmällä, ahtaasta henkilökohtaisesta näkökulmasta, jotka eivät pysty näkemään kaiken ihmispuuhan alla piilevää ironiaa ja nauttimaan siitä, joiden yksinkertaiset sydämet houkuttelevat tämän ironian sen kaikkein sydämellisimpään hymyyn, jotka tämän ironian voittaminakin pysyvät kukistumattomina — niille ei ajan oloon mikään kohtalon isku, mikään heidän käsityksiensä kumous pysy merkitsevänä. Nuolet osuvat, värähtävät ja varisevat maahan, kuin ketjupanssarista, kunnes viimeinen nuoli pääsee tunkeutumaan panssarin alle ja syöpyy sydämeen, haavoitetun huudahtaessa: "Mitä — sinäkö? Ei, ei! Minä en usko, että sinä siinä olet!"
Sellaiset ihmiset ovat tehneet suuren osan siitä, mitä tässä vanhassa maailmassa on ollut tehtävänä, ja kenties vielä suuremman osan siitä, mikä olisi ollut tekemättä jätettävä.
Kun Gregory sai tämän kirjeen, käsitteli hän par'aikaa erään morfiinin valtaan langenneen naisen tapausta. Hän pisti kirjeen taskuunsa ja jatkoi työtään. Sen enempää hän ei pystynyt tekemään.
"Tässä on selonteko, mrs Shortman. Ottakoot hänet haltuunsa kuudeksi viikoksi. Hän palaa sieltä uutena ihmisenä."
Mrs Shortman nojasi laihan päänsä laihoihin kasvoihinsa ja kiinnitti hehkuvat silmänsä Gregoryyn.
"Minä pelkään, että hän on kadottanut kaiken siveydentunnon", sanoi hän. "Tiedättekö, mr Vigil, minä melkein pelkään, ettei hänellä koskaan ole ollutkaan mitään sellaista."
"Mitä te tarkoitatte?"
Mrs Shortman käänsi katseensa pois.
"Toisinaan minä tunnen kiusausta uskoa", sanoi hän, "että on olemassa sellaisia ihmisiä. Mahdammeko me ottaa kylliksi huomioon sitä! Siltä ajalta, jolloin olin maalaistyttö, muistan pastorimme tyttären, joka oli hyvin sievä olento. Hänestä kerrottiin kauhistavia asioita jo ennenkuin hän meni naimisiin, ja sitten me kuulimme, että hän oli ottanut eron. Hän tuli Lontooseen ja ansaitsi elantonsa pianonsoitolla, kunnes hän taas meni naimisiin. Minä en tahdo mainita teille hänen nimeään, mutta hän on varsin tunnettu, eikä kukaan ole koskaan havainnut hänen näyttävän vähintäkään hävyn merkkiä. Jos on yksi sellainen nainen olemassa, saattaa niitä olla tusinoittain, ja minusta toisinaan tuntuu, että me haaskaamme —"
Gregory sanoi kuivasti:
"Muistan, että te olette ennenkin sanonut niin."
Mrs Shortman puraisi huultaan.
"Minä en luullakseni säästä ponnistuksiani enkä aikaani", sanoi hän.
Gregory nousi nopeasti ja tarttui hänen käteensä.
"Tiedän sen — oh, tiedän sen", sanoi hän lämpimästi.
Äkkiä kuului, kuinka miss Mallow vimmatusti naputti kirjoituskonetta nurkassaan. Gregory tempasi hattunsa naulakosta.
"Minun täytyy mennä nyt", sanoi hän. "Hyvää yötä."
Ilman edelläkäypää varoitusta, kuten sydänten on tapana, oli hänen sydäntänsä alkanut särkeä, ja hän tunsi, että hänen täytyi päästä ulos raittiiseen ilmaan. Hän ei noussut raitiovaunuun eikä ajuriin, vaan asteli eteenpäin niin lujasti kuin taisi, koettaen ajatella, koettaen ymmärtää. Mutta hän saattoi vain tuntea — sekavia ja suruisia tunteita, mihin silloin tällöin sekaantui outoja mielihyvän pisaroita, jotka hävettivät häntä. Tietoisesti tai tietämättään veivät hänen askeleensa Chelseahin päin, sillä vaikka ihmisen silmät olisivatkin tähtiin kohotetut, eivät hänen jalkansa voi viedä häntä sinne, ja Chelsea näytti eri vaihtoehdoista parhaimmalta. Hän ei yksin kulkenut tätä tietä, vaan moni kulki hänen kanssaan samaan suuntaan, ja moni oli ollut siellä ja oli nyt paluumatkalla, ja kadut olivat loppumatonta virtaavaa joukkoa täynnä kesäisenä iltapäivänä. Ja miehet, joita hän kohtasi, katsoivat häneen, ja Gregory katseli heihin, eivätkä kummatkaan nähneet toistaan, sillä niin on kirjoitettu, etteivät ihmiset huomaa muuta kuin omia huoliansa. Aurinko, joka paahtoi hänen kasvojaan, lankesi heidän selkäänsä, tuuli, joka viillytti hänen selkäänsä, puhalsi heidän poskilleen. Sillä koko huoleton maailma kulki rataansa, pitkin kaikkeuden kivitystä, ja yksi miljoonista oli matkalla Chelseahin ja kohtasi miljoonia, jotka olivat tulossa pois.
"Onko mrs Bellew kotona?"
Hän astui huoneeseen, joka oli viisitoista jalkaa leveä ja kenties kymmenen korkea, jossa oli murjottava kanarialintu pienessä kullatussa häkissään, avattu piano, jolla oli esillä oopperapartituuri, sohva, jolle oli kasattu tyynyjä, ja sillä pahantuulinen nainen, jonka posket hehkuivat ja kyynärpäät nojasivat polviin, jonka leuka oli käden varassa ja katse tuijotti tyhjään. Huone oli tämän kokoinen ja se sisälsi nämä esineet, mutta Gregory toi siihen mukaansa jotakin, joka saattoi sen näyttämään toisenlaiselta hänen silmissään. Hän istuutui poiskääntynein silmin akkunan ääreen ja puheli hillityllä äänellä, missä toisinaan sorahti jotakin mielenliikutuksen tapaista. Hän aloitti kertomalla morfiinin orjuuteen joutuneesta naisestaan ja sitten hän kertoi, että hän tiesi kaiken. Sanottuaan tämän hän katsoi ulos akkunasta, minne rakennusmestarit huolimattomuudessaan olivat jättäneet kapean kaistaleen taivasta. Ja täten hän vetäytyi näkemästä Helen Bellew'n kasvojen halveksivaa, kärsimätöntä ilmettä, joka tuntui sanovan: "Sinä olet hyvä mies, Gregory, mutta koeta taivaan nimessä kerrankin nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat! Minä olen saanut kylläkseni tästä!" Ja hän välttyi näkemästä, miten mrs Bellew ojenteli käsivarsiansa ja haritti sormiansa kuin ärtyisä kissa ojentelee ja harittaa varpaitaan. Hän kertoi mrs Bellew'lle, ettei hän tahtonut pahoittaa hänen mieltään, mutta jos hän jotakin tarvitsi, piti hänen lähettää sana — hän, Gregory, oli aina käsillä; ja hän katseli mrs Bellew'n jalkoihin, niin ettei hän nähnyt hänen huulensa käyrää. Hän kertoi mrs Bellew'lle, että tämä aina oli pysyvä hänen silmissään samana, ja hän pyysi häntä uskomaan sen. Hän ei nähnyt hymyä, joka ei koskaan hävinnyt mrs Bellew'n huulilta niin kauan kuin Gregory oli hänen luonaan — sitä hymyä hän ei voinut tulkita, koska se oli elämän hymy ja naisen, jota hän ei ymmärtänyt. Mutta hän näki sohvalla ihastuttavan olennon, jota hän oli vuosikausia kaihonnut, ja sitten hän meni pois ja jätti hänet seisomaan ovelle, huultansa purren. Ja koska Gregory vei silmänsä muassaan, ei hän nähnyt, mitenkä mrs Bellew taas istuutui sohvalle, samaan asentoon kuin ennen hänen käyntiään, kyynärpäät polvia vasten, leuka kämmenellä, synkät silmät, kuin pelurin, tuijottamassa etäisyyteen…
Korkeiden talojen välissä, kaduilla, jotka veivät Chelseasta pois, kulki monta miestä, jotka Gregoryn tavoin isosivat rakkautta, ja monta, jotka isosivat leipää, — miehiä, jotka kulkivat parittain tai kolmisin, joukoissa tai yksinään, ja muutamien katse oli kiinnitettynä maahan ja toisten suoraan eteenpäin ja toisten taivaalle, mutta kaikilla oli jonkinlaista rohkeutta ja vilpittömyyttä poloisissa sydämissään. Sillä kirjoitettu on, että vain rohkeuden ja vilpittömyyden turvin ihmisten on elettävä, kulkivat he sitten Chelseahin päin tai sieltä pois. Mutta kaikista näistä miehistä ei ainoakaan olisi ollut hymyilemättä, jos hän olisi kuullut kuinka Gregory sanoi itsekseen: "Minulle hän on aina pysyvä samana!" Mutta ei ainoakaan olisi nauranut…
Stoalaisten päivällisaika lähestyi, kun Gregory pääsi Piccadillylle, ja toinen Stoalainen toisen jälkeen astui ajurista ja meni klubin ovesta sisään. Miespoloiset olivat olleet kaiken päivää kovassa työssä kilpa-ajoissa, krikettikentillä, Hurlinghamissa tai puistossa; muutamat olivat olleet Kuninkaallisessa Akatemiassa, ja heidän kasvoillaan oli tyytyväinen ilme: "Ah, hyvä Jumala — vihdoinkin saamme levätä!" ja monet heistä eivät olleet syöneet ensinkään aamiaista, toivoen voivansa pitää painonsa alhaalla, ja monet, jotka olivat murkinoineet, eivät olleet voineet siitä niin hyvin kuin olisivat toivoneet, ja toiset olivat voineet liian hyvin, mutta kaikkien sydämissä paloi kirkas toivo, että he voisivat paremmin päivällispöydässä, sillä heidän jumalansa oli hyvä, ja hän asui Stoalaisten klubin keittiön ja kellarin välissä. Ja kaikki — sillä heillä oli kaikilla runollisuutta sieluissaan — katselivat eteenpäin kohti niitä paratiisillisia hetkiä, jolloin he sikari hampaissa ja hyvää viiniä edessään uneksivat sitä jokapäiväistä untaan, joka saapuu jokaisen Stoalaisen luo viidellätoista shillingillä tai vähemmälläkin, kaikki mukaan laskettuna.
Pieneltä syrjäkadulta parin kivenheiton päässä Stoalaisten klubista oli pari ompelijatarta tullut hengittämään ulkoilmaa; toinen oli keuhkotautinen, koska hän ei ollut pystynyt riittävästi ruokkimaan itseään viimeisten vuosien kuluessa, ja toinen näytti siltä, kuin hän olisi samasta syystä piakkoin tulemassa keuhkotautiseksi. He seisoivat katukäytävällä katsellen esiin ajavia vaunuja. Muutama Stoalainen näki heidät ja ajatteli: "Tyttöparat! He ovat kovin kurjan näköisiä." Muutamat sanoivat keskenään: "Tuollaista ei pitäisi sallia. Tarkoitan, se on niin vastenmielistä nähdä, ja näyttää siltä, kuin ei heille voisi mitään tehdä. Eiväthän he ole kerjäläisiä, ja mitä silloin voi tehdä?"
Mutta useimmat Stoalaiset eivät katsoneet heihin ensinkään, tuntien, etteivät heidän lempeät sydämensä sietäisi tällaista vastenmielistä näkyä, ja peläten tärvelevänsä itseltään päivällisen. Gregory ei myöskään nähnyt heitä, sillä hän katseli sattumalta kohti taivasta juuri kun tytöt menivät kadun poikki ja hävisivät ohikulkijain joukkoon, sillä he eivät olleet koiria, jotka saattoivat haistaa, minkälainen mies hän oli.
"Mr Pendyce on klubissa; minä ilmoitan teidät, herra." Ja heiluttaen vähän kättään, kuin olisi Gregoryn nimikortti ollut painava, antoi ovenvartija sen palveluspojalle, joka vei sen muassaan.
Gregory seisoi tyhjän lieden ääressä odotellen, ja hänen odotellessaan ei mikään herättänyt hänen huomiotaan, sillä Stoalaiset näyttivät hyvin luonnollisilta, aivan samanlaisilta miehiltä kuin hän itse, lukuunottamatta sitä, että heidän vaatteensa olivat hienommat, mikä sai hänet ajattelemaan: "Minä en huolisi asua täällä ja pukeutua päivälliseksi joka ilta."
"Mr Pendyce on hyvin pahoillaan, mutta hän on estetty tulemasta."
Gregory puri huultaan, sanoi: "Kiitos", ja meni pois.
"Sen vain Margery tahtoo tietää", ajatteli hän, "muu ei minua liikuta". Ja hän nousi raitiovaunuun ja kiinnitti silmänsä uudestaan taivasta kohti.
Mutta George ei ollut estetty. Haavoittuneen eläimen lailla, joka hakee turvaa luolastaan, istui hän mieliakkunassaan katsellen yli Piccadillyn. Hän istui siinä kuin olisi nuoruus jättänyt hänet, liikkumattomana, maahan painunein katsein. Oli kuin hänen jähmeässä mielessään olisi ratas kiertänyt ja survonut rikki hänen muistonsa viimeistä jyvästä myöten. Ja Stoalaiset, jotka eivät sietäneet nähdä miehen istuvan tuolla tavoin tänä pyhänä hetkenä, tulivat aika-ajoin hänen luokseen.
"Etkö aio ruveta syömään päivällistä, Pendyce?"
Sieluttomat elukat eivät puhu kenellekään tuskastaan — niiden laki on vaitiolo. Niin Georgenkin. Ja joka kerta kuin joku Stoalainen tuli hänen luokseen, hän puri hampaansa yhteen ja sanoi:
"Heti paikalla, vanha veikko."
KÄVELYLLÄ JOHN-KOIRAN SEURASSA
Sattui niin, että John-koira — joka hajusi kanervalle tai keksille herätessään yöunestaan — joutui epäsuosioon sinä torstaina. Kesti kauan, ennenkuin sen pitkään ja kapeaan päähän pääsi tunkeutumaan mikään uusi ajatus, ja vasta neljäkymmentä tuntia sen jälkeen kuin mrs Pendyce oli mennyt, se täysin tajusi, että jotakin todella oli tapahtunut sen isännälle. Niiden kiihottuneiden minuuttien kuluessa, jolloin tämä vakaumus alkoi siinä kiteytyä, se oli ankarassa työssä. Se otti kaksi ja puoli tusinaa isäntänsä kenkiä ja tohveleita ja asetti ne tavallisuudesta poikkeaviin paikkoihin, sitten se makasi niiden päällä, kunnes ne olivat lämpimät, jätti ne sitten jollekin toiselle haudottavaksi ja kääntyi mrs Pendycen oveen päin. Kaiken tämän johdosta sanoi kartanonherra useampia kertoja: "John!" ja uhkasi sitä partaveitsen teroitushihnalla. Ja osaksi sen vuoksi, että se ei sietänyt jättää isäntäänsä hetkeksikään, — kuritus oli saanut sen rakastamaan häntä niin kovasti — ja osaksi tämän uuden aatteen johdosta, joka ei antanut sille mitään rauhaa, se makasi odotellen eteisessä.
Se oli kerran kiihkeässä nuoruudessaan tullut ajattelemattomuudesta seuranneeksi kartanonherran hevosta, ja tätä tekoa ei kukaan saanut sitä enää toistamaan. Se sekä tunsi henkilökohtaista vastenmielisyyttä tätä tarpeettoman isoa ja nopeaa eläinmuotoa kohtaan että epäili sen tarkoitusperiä isäntänsä suhteen; sillä kun eläin oli ottanut isännän selkäänsä, ei hänestä tuntunut hajua enää missään — ei henkäystäkään siitä mieluisesta hajusta, joka teki hänet koiran sydämelle niin kalliiksi. Niin pian kuin hevonen tuli näkyviin, oli senvuoksi John-koiran tapana laskeutua vatsalleen makaamaan, etukäpälät kuonoa vasten painettuina ja kuono maata vasten, ja niin kauan kuin hevonen oli näkyvissä, ei sitä saatu liikahtamaan tästä asennosta, jossa se muistutti lepäävää sfinksiä.
Mutta tänä iltana se seurasi isäntäänsä kohtuullisen välimatkan päässä, häntä riippuvana, huuli nuokkuvana, hartiat kovassa työssä, kuono kohotettuna paheksumisen merkiksi sen naurettavan ja tarpeettoman korkeuden vuoksi, missä sen isäntä istui.
Mr Pendyce ratsasti verkkaan; hänen hyvinharjattuihin kenkiin puetut jalkansa ja Bedford-housuihin ja mahonginvärisiin sääryksiin verhotut säärensä liikkuivat hevosen ravin tahdissa. Pitkäliepeinen takki putosi sievästi hänen lanteilleen, hänen selkänsä ja hartiansa olivat hiukkasen verran kumarruksissa liikunnan helpottamiseksi, ja hänen siistin, valkean kaulaliinansa ja korkean harmaan hattunsa välissä näkyivät hänen laihat, harmaan poskiparran ja viiksien koristamat kasvonsa, joiden synkkä katse tuijotti itseensävaipuneena. Hänen hevosensa, ruskea, puhdasrotuinen tamma, ravasi levollisesti, ojentaen päätään eteenpäin, ja huiskutti häntäänsä. Ja niin he kaikki kolme kesäkuun päivänpaisteessa taivalsivat lehväistä tietä Worsted Scottoniin…
Tiistaina, sinä päivänä, jolloin mrs Pendyce oli lähtenyt — oli kartanonherra tullut kotiin tavallista myöhemmin, sillä hänen mielestään ei pieni kylmäkiskoisuus edellisen illan väittelyn jälkeen ollut vahingoksi. Paljastuksen jälkeinen ensimmäinen tunti oli ollut kuin yksi ainoa sekava ja kiihottunut minuutti ja se oli päättynyt hermopurkaukseen ja sähkösanomaan, jonka hän oli lähettänyt kenraali Pendycelle. Hän lähetti itse sähkösanoman, ja hänen palatessaan kylästä oli hänen päänsä kumarruksissa ja hän tunsi äkillistä häpeää — outo ja peloittava tunne, jota hän ei muistanut koskaan ennen kokeneensa; se oli jonkinmoista lähimmäisten pelkoa. Hän olisi halunnut kulkea jotakin syrjätietä, mutta mitään sellaista ei ollut, oli vain valtamaantie ja polku, joka kylän kentän ja kirkkomaan kautta vei hänen omalle hevospihalleen. Muuan vanha torppari seisoi tienristeyksessä, ja kartanonherra kulki häntä kohti pää kumarruksissa kuin härkä päin aitaa. Hän oli aikonut sivuuttaa miehen ääneti, mutta hänen ja tämän vanhan murtuneen maamiehen välillä oli monen vuoden tekemä side. Vaikka henki olisi ollut kysymyksessä, ei mr Pendyce olisi voinut sivuuttaa miestä, jonka isät olivat raataneet hänen isiensä hyväksi, syöneet hänen isiensä leipää ja kuolleet hänen isiensä kanssa, sanomatta sanaa ja huiskauttamatta kättään.
"Iltaa, herra; kaunis ehtoo. Hyvä heinäilma!"
Ääni oli epäröivä ja värähtelevä.
Mr Pendyce nosti käden hattuunsa.
"Iltaa, Hermon. Tosiaan hyvä heinäilma! Mrs Pendyce on lähtenyt
Lontooseen. Ollaan poikamiehiä, hah!"
Hän jatkoi tietään.
Vasta kun hän oli jonkin matkaa edennyt, käsitti hän, miksi oli tämän ilmoituksen tehnyt. Hänen yksinkertaisesti täytyi kertoa se jokaikiselle; silloin ei kukaan saattanut hämmästyä.
Hän kiiruhti kotiin pukeutumaan päivälliseksi ja näyttääkseen, että kaikki oli tolallaan. Seitsemän ruokalajia oli hänelle tarjottava, vaikka taivas olisi murtunut; mutta hän söi vähän ja joi enemmän punaviiniä kuin hänen oli tapana. Päivällisen jälkeen hän istui työhuoneessaan avattujen akkunoiden ääressä, ja päivän- ja lampunvalon sekaantuessa toisiinsa hän uudelleen luki vaimonsa kirjeen. Samoin kuin John-koiran, samoin oli hänen isäntänsä laita — uusi ajatus pääsi vain hitaasti tunkeutumaan hänen pitkään ja kapeaan päähänsä.
Margery oli ilmeisesti aivan suunniltaan Georgen takia; hän ei tajunnut mitä teki, mutta hän oli kyllä pian tuleva tietoihinsa. Hänen, Horace Pendycen, asia ei ollut ryhtyä toimenpiteisiin. Ja mihinkäpä toimenpiteisiin hän olisi voinut ryhtyä, ilman että hän siten tunnusti, että hän, Horace Pendyce, oli mennyt liian pitkälle, että Horace Pendyce oli väärässä? Se ei ollut koskaan ollut hänen tapanaan, ja tapaansa hän ei voinut muuttaa nyt. Jos Margery ja George mieluummin pysyivät itsepintaisina, saivat he kantaa seuraukset ja selviytyä niin hyvin kuin taisivat.
Hiljaisessa lampunvalossa, joka pehmenemistään pehmeni silkkisen vihreän kaihtimen alla, hän istui ajattelemassa menneisyyttä sekavasti. Ja kuin olisi jokin ilkeä loihtu hänet vallannut, ei näihin mykkiin unelmiin sekaantunut yhtään muuta kuin mieluisia muistoja, yhtään muita kuin viehättäviä kuvia. Hän koetti ajatella vaimoaan tylysti, hän koetti maalata hänet mustaksi; mutta ikäänkuin se nurinkurisuus, joka oli syntynyt maailmaan hänen syntyessään ja oli kuoleva hänen kuollessaan, olisi ilvehtinyt hänen kanssaan, tuli hänen vaimonsa hänen luoksensa kuin lempeyden hengetär vallitakseen hänen mielikuvitustaan. Hän tuli hänen luokseen suloisia tuoksuja uhoten, silkin kahistessa, ja hänen kysyvä äänensä kuului sanovan: "No, rakkaani?" kuin ei hän olisi ensinkään pahoillaan. Hän muisti, kuinka oli tuonut mrs Pendycen ensi kertaa Worsted Skeynesiin kolmekymmentäneljä vuotta sitten "niin arkana ja ruusunhentona, mutta ylimysnaisena kiireestä kantapäähän, se kullanmuru", kuten hänen vanha hoitajansa oli lausunut.
Hän muisti hänet Georgen syntymästä, jolloin hän oli valkea ja läpikuultava kuin vaha, silmät pelkkää terää ja huulilla epämääräinen hymy. Hän muisti niin monta muuta kuvaa hänestä näiltä vuosilta, mutta ei koskaan kuihtuneena eikä vanhana naisena, ei koskaan naisena, joka oli elänyt aikansa. Nyt kun hänellä ei häntä enää ollut, ymmärsi mr Pendyce ensi kertaa, ettei hänen vaimonsa koskaan ollut tullut vanhaksi, että hän yhä vielä oli "arka ja ruusunhento, mutta ylimysnainen kiireestä kantapäähän, se kullanmuru". Eikä hän saattanut sietää tätä ajatusta; se sai hänet tuntemaan olonsa niin viheliäiseksi ja yksinäiseksi lampunvalossa, jonka ympärillä harmaat sääsket leijuivat, ja John-koiran nukkuessa hänen jalallaan.
Siksi hän tarttui kynttiläänsä ja lähti ylös nukkumaan. Ovet, joiden takana olivat palvelijain huoneet, oli suljettu. Avaran talon koko muussa osassa hänen kynttilänsä oli ainoa valo, hänen askeleensa ainoa ääni. Hän nousi portaita verkkaan kuten oli tehnyt monia tuhansia kertoja, mutta ei koskaan niinkuin nyt, ja varjon lailla asteli hänen takanaan John-koira.
Ja luonto-emo, joka tuntee ihmisten ja koirain sydämet, josta kaikki tulevat ja johon kaikki taas palaavat, se valvoi, ja pian sen jälkeen kuin kumpikin oli laskeutunut levolle, toinen yksinäiselle vuoteelleen, toinen siniselle liinatyynylle ovennurkkaan, se vaivutti heidät uneen.
Mutta keskiviikko saapui ja sen mukana keskiviikon velvollisuudet. Ne, jotka ovat kulkeneet Stoalaisten klubin ohi ja nähneet Stoalaisten istuvan siellä, saavat helposti piintyneitä päähänpistoja maataomistavien luokkien joutilaasta elämästä. Nämä kuvitelmat eivät suo heille lepoa, eivät päästä katkeruutta väistymään heidän kieleltään, sillä he itse kaipaavat kiihkeästi tuota "joutilasta" elämää. Mutta vaikka harhaluulot lienevät meidän osamme tässä sumuisessa maassa, niin että me ajattelemme kierosti lähimmäisistämme ja ihastelemme itseämme, ei "joutilas"-sana tässä ole paikallaan.
Monet raskaat velvollisuudet olivat Worsted Skeynesin herran hartioilla. Ensin oli käytävä tallissa päättämässä, oliko Beldamen polvi poltettava tai oliko uusi raudikko myytävä, kosk'ei se vetänyt ihmisiä kyllin hyvällä vauhdilla, ja sitten tukala kysymys Brugganin tai Bealin kauroista, mikä oli käsiteltävä Bensonin kanssa, joka oli kuin mikäkin lihava valkopartainen poika nahkavyössään ja paitahihasillaan. Sitten pitkä istumahetki työhuoneessa muistiinpanojen ja laskujen ääressä, jotka kaikki oli huolellisesti tarkistettava, jottei se-ja-se antaisi liian vähän liian vähästä tai liian vähän liian paljosta; sitten oli pikimmältään pistäydyttävä Jarvisin, ensimmäisen metsänvartijan luona kyselemässä uusien unkarilaisten lintujen vointia ja tekemässä suunnitelmaa, minkä avulla niin monta kuin mahdollista näistä elukoista, jotka hän oli kasvattanut poikasista saakka, estettäisiin ensi ajojahdissa lentämästä hänen ystävänsä lordi Quarrymanin alueelle. Ja tämä kesti kauan, sillä Jarvisin tunteet pakottivat hänet sanomaan kuuteen kertaan: "Niin, mr Pendyce, sen minä sanon, meidän ei olisi pitänyt menettää niin monta lintua tässä viime ajossa"; ja mr Pendycen vastaamaan: "Ei, Jarvis, ei tosiaankaan. No, mitä te ehdotatte?" Ja sitten tuo toinen tukala kysymys — miten saada paljon fasaaneja ja paljon kettuja elämään yhdessä täydessä sopusoinnussa — ja sitä käsiteltiin hartaasti ja loppumattomiin, sillä, kuten kartanonherran oli tapana sanoa: "Jarvis on täysin luotettava mitä kettuihin tulee." Hän ei sietänyt, että hänen metsästysmaansa riistettiin puhtaiksi.
Sitten sukkelaan takaisin syömään aamiaista tai kenties ei mitään aamiaista ensinkään, jotta ruumis pysyisi jäntevänä; ja ulos taas heti ratsain tai jalan kotikartanolle tai kauemmaksi, minne oli tarvis, ja sitten tuli pitkä iltapäivä, jolloin tarkastettiin mullien kylkiluita, lanttujen väriä tai joidenkin seinien tai veräjien ulkoasua.
Sitten takaisin kotiin teen ja Timesin ääreen, joka tähän saakka oli saanut osakseen vain ohimeneviä silmäyksiä, ja silloin oli tarkkaavaisuus huolellisesti kohdistettava niihin Parlamentin toimenpiteisiin, jotka sisälsivät kaukaista uhkaa vallitsevaa olotilaa vastaan, lukuunottamatta tietysti tulevaa vehnätullia, joka oli niin tarpeellinen Worsted Skeynesin vaurastumiseen. Sitten sattui, että hänen luokseen lähetettiin maankiertäjiä, ja heille hän huomautti vain: "Kädet esiin, mies", ja jos havaittiin, ettei niitä mikään kunniallinen työ ollut karkaissut, lähetettiin heidät oikopäätä putkaan. Päinvastaisessa tapauksessa mr Pendyce kävi vallan neuvottomaksi ja asteli edestakaisin, koettaen vakavasti harkita, mikä oli hänen velvollisuutensa heitä kohtaan. Oli myös sellaisia päiviä, jotka kokonaan kuluivat oikeudenistuntoihin, jolloin monenkarvaiset rikkojat tulivat hänen eteensä, ja heille hän sääti oikeutta heidän rikkomuksensa suuruuden mukaan, alkaen pahimmasta, salametsästyksestä, keveimpään, vaimon pahoinpitelyyn; sillä vaikka hän oli inhimillinen mies, ei perinnäistapa sallinut hänen katsoa viimeksi mainitunlaista urheilua varsinaisesti rikolliseksi — ei ainakaan näin maalla.
Tosin nuori ja harjaantunut järki olisi selvittänyt nämä asiat murto-osassa samaa aikaa, mutta tämä olisi loukannut perinnäistapaa, järkyttänyt kartanonherran varmaa vakaumusta, että hän täytti velvollisuuttaan, ja antanut juoruaville kielille aihetta puhua kevytmielisyydestä. Ja vaikkakin kaikki tämä aherrus suoranaisesti tai välillisesti palveli hänen omia etujaan, niin täyttihän hän siinä velvollisuutensa maata kohtaan ja tuki jokaisen englantilaisen oikeutta olla maalaismainen mistä hinnasta hyvänsä!
Mutta tänä keskiviikkona oli elämä ikäänkuin menettänyt makunsa. Olla aivan yksinään keskellä vainioitaan — kenenkään välittämättä siitä, tekikö hän yhtään mitään, ilman että hän saattoi kenellekään tunnustaa, että Beldamen jalka oli poltettava, että Peacock vaati lisää veräjiä — se oli enemmän kuin hän saattoi kestää. Hän olisi halunnut sähköttää tyttärilleen, että he tulisivat kotiin, mutta hän ei olisi pystynyt vastaamaan heidän kysymyksiinsä. Gerald oli Gibraltarissa! George — George ei ollut hänen poikansa! Ja hänen ylpeytensä kielsi häntä kirjoittamasta vaimolle, joka näin oli jättänyt hänet yksinäisyyteen ja häpeään. Sillä häpeää se oli, mitä kartanonherra syvällä itsepintaisen suuttumuksen alla tunsi, — häpeää siitä, että hänen täytyi kaihtaa naapureitansa, jotteivät nämä tekisi hänelle kysymyksiä, joihin hänen oma hyvä maineensa ja hänen ylpeytensä pakotti häntä vastaamaan valheella; häpeää siitä, ettei hän ollut herra talossaan — ja vielä suurempi olisi häpeä ollut, jos joku olisi sen havainnut. Tosin hän ei ollut tietoinen siitä, että hän tunsi häpeää, sillä hän oli itsehavaintoon tottumaton, hän kun oli aina torjunut sen luotaan. Sillä hän oli aina tottunut ajattelemaan henkilökohtaisesti, kuten esimerkiksi, kun hän aamiaispöydässä sattui katsahtamaan ylös eikä nähnyt vaimoaan, vaan Besterin, joka valmisti kahvia, jolloin hän ajatteli: "Tuo on kyllä kaikesta selvillä, se on varma!" ja häntä harmitti, kun hän ajatteli niin. Nähdessään mr Barterin tulevan kartanoon päin hän ajatteli: "Peijakas! en minä voi tavata häntä" ja pujahti ulos, ja häntä harmitti, että hän näin oli kartellut häntä. Kun hän skottilaisessa puutarhassa kohtasi Jackmanin, joka kasteli ruusuja, sanoi hän tälle: "Rouva on mennyt Lontooseen" ja kääntyi äkisti pois, ja häntä harmitti, että jokin salaperäinen yllyke oli pakottanut hänet kertomaan tämän.
Tällaista oli kautta koko pitkän murheellisen päivän, ja ainoa mikä tuotti hänelle lohtua, oli pyyhkiä jälkisäädöksestä poikaansa koskevat kohdat ja ahertaa uuden, niiden sijalle kirjoitettavan pykälän kimpussa:
Sen johdosta, että vanhin poikani on gentlemannille ja Pendycen nimen kantajalle arvottoman käytöksensä kautta osoittautunut luottamustani ansaitsemattomaksi, ja koska minä mielipahakseni en voi muuttaa tilani perintöjärjestystä, säädän täten, ettei hänen missään muodossa pidä päästä osalliseksi muun omaisuuteni eikä henkilökohtaisten varojeni jakoon, lujasti vakuutettuna siitä, että velvollisuuteni on tehdä niin perheeni ja maan etujen kannalta, ja minä teen tämän säädöksen vihasta vapaana.
Sillä kaiken vihan, minkä häntä esti vaimoa kohtaan tuntemasta se, että hän niin suuresti kaipasi häntä, sen hän lisäsi siihen, mitä hän jo ennestään tunsi poikaansa kohtaan.
Seuraava posti toi kirjeen kenraali Pendyceltä. Hän avasi sen sormin, jotka olivat yhtä tärisevät kuin hänen veljensä käsiala.
Armeijan ja laivaston klubi.
Rakas Horace!
Mikä hitto sai sinut lähettämään tuollaisen sähkösanoman? Se tärveli minulta aamiaisen ja sai minut täyttä vauhtia rientämään Margeryn luo, joka jaksoi mainiosti. Jos hän olisi ollut huonovointinen tai muuta sellaista, olisin tehnyt sen mielihyvällä, mutta nyt hän oli täydessä puuhassa pukujensa takia tai mitä hän lienee puuhannut, ja varmastikin hän piti minua mielipuolena, kun tulin hänen luokseen sellaiseen aikaan aamulla. Sinun ei pidä ottaa tavaksesi lähettää sähkösanomia. Sähkösanoma merkitsee aina jotain tärkeää — ainakin olen minä aina luullut niin. Minä tapasin Georgen, kun hän tuli kovaa kyytiä äitinsä luota. En voi nyt kirjoittaa tämän enempää. Minun pitää juuri mennä syömään.
Harras veljesi Charles Pendyce.
Margery voi hyvin. Hän oli tavannut Georgen. Paatuvin sydämin meni kartanonherra levolle.
Ja keskiviikko päättyi…
Ja torstaina, iltapäivällä, kantoi ruskea tamma mr Pendyceä ajotietä myöten, ja häntä seurasi John-koira. He sivuuttivat "The Firsin", missä Bellew asui, kääntyivät siitä jyrkästi oikealle ja alkoivat kohota kylän yhteismaalle. Heidän mukanaan kulki sen miehen kuva, joka oli tämän kaiken takana — kuva, joka nyttemmin aina asusti kartanonherran mielessä, kummittelija, jolla oli korkeat hartiat, pienet, hehkuvat silmät, lyhyeksi leikatut punaiset viikset, hoikat, väärät sääret. Hän oli ruma tahra tässä järjestelmässä, jota kartanonherra rakasti, perintöoikeuden häpeäpaalu, vitsaus kuin hunnien Attila, rikollinen irvikuva kaikesta siitä, mitä maalais-aatelismiehen pitäisi olla — hänen urheilun ja ulkoilman harrastuksestaan, hänen "sisustaan" ja rohkeudestaan, hänen itsetuntemuksestaan, hänen kyvystään juoda lasinsa pohjaan miehen lailla, hänen ritarillisuudestaan, joka nyt oli käynyt vanhanaikaiseksi. Niin — tiesi mikä jätkä miehekseen, kummittelija keskellä koiraparveaan, huono luonne — mies, joka entisaikoina olisi ammuttu, juopotteleva kalpeanaamainen piru, joka halveksi Horace Pendyceä, jota Horace Pendyce vihasi, mutt'ei oikein voinut halveksia. "Sellainen on aina joka metsästysseudussa!" Kyllä olikin lurjus laatuaan!
Kartanonherra pääsi huipulle, ja koko Worsted Scotton oli näkyvissä. Se oli hiekkaista tannerta, joka kasvoi kanervaa ja piikkihernettä, siellä täällä oli joku yksinäinen mänty; sillä ei ollut mitään arvoa, ja hän himoitsi sitä kuin poika palasta, jonka joku toinen on näpistänyt hänen omenastaan. Häntä kiusasi se, että se siinä levisi, hänen omanaan eikä kuitenkaan hänen, kuin vaimo, joka ei ollut vaimo — ikäänkuin kohtalo olisi sillä huvitellut hänen kustannuksellaan. Täten hän ei voinut muodostaa siitä itselleen mitään selvää kuvaa; sillä kartanonherran laita oli kuten ihmisten yleensä: se mitä hän rakasti ja omisti, sai määrätyn hahmon — hän näki sen. Aina kun sanat "Worsted Skeynes" olivat hänen mielessään — ja ne olivat melkein aina — kohosi hänen mieleensä täsmällinen ja yksityiskohtainen mielle, vaikka sitä on vaikea kuvata; mutta mikä tämä kuva olikin, tiesi hän, että Worsted Scotton tärveli sen. Tosin hän ei voinut keksiä, miten yhteismaata olisi saattanut käyttää, mutta hän tunsi syvästi, että kaikki oli vain torpparien pahansuopuutta, ja sitä hän ei voinut sietää; yksi ainoa elukka ei olisi kahdessa vuodessa voinut lihota sen laihoilla laitumilla. Vain kolme vanhaa aasia vietti siellä viimeisiä päiviään. Sylys polttopuita tai vanhoja sanajalkoja, muutama turvemätäs eräästä erikoisesta paikasta — siinä kaikki mitä itsekkäät talonpojat sieltä saivat kokoon. Mutta torpparit eivät olleet niin vaarallisia — heistä hän kyllä olisi selvinnyt, tuo Peacock se hänelle tuskan tuotti, vain siksi, että hänen maansa sattui rajoittumaan yhteismaahan, ja hänen isänsä olivat käyttäytyneet törkeästi ennen häntä. Mr Pendyce ratsasti ympäri katsellen aitausta, jonka hänen isänsä oli pystyttänyt, kunnes hän tuli siihen kohtaan, minkä Peacockin isä oli repinyt alas; ja oudon sattuman ansiosta — sellaista kun tapahtuu painetuissa kuvauksissa — hän kohtasi Peacockin itsensä, joka seisoi aukossa kuin olisi edeltäpäin aavistanut kartanonherran käynnin. Tamma pysähtyi itsestään, John-koira laskeutui kohtuullisen matkan päähän mietiskelemään, ja pitkän matkan päähän saattoi kuulla sen sitä tekevän ja silloin tällöin lotkaisevan kielen suuhunsa.
Peacock seisoi kädet housuntaskuissa. Vanha olkihattu oli hänellä päässään, hänen tihrusilmänsä tuijottivat maahan, ja hänen hevosensa, jonka hän oli sitonut pystyyn jättämäänsä aidanseipääseen, oli myös kääntänyt katseensa maahan, sillä se halusi nurmea. Mr Pendycen kamppailu hänen palavan navettansa pelastamiseksi oli siitä pitäen alituisesti pysynyt vuokraajan mielessä. Hän tunsi, että hän unohti sitä päivästä päivään — että hän pian olisi unohtanut sen kokonaan. Hän tunsi kuinka hänen vanhat epäilyksensä, jotka hän oli isiltään perinyt, joka hetki kohosivat hänen mielessään. Ja niin oli hän tullut tänne katsomaan, mitä aukon näkeminen vaikuttaisi hänen kiitollisuuden tunteeseensa. Hänen nähdessään kartanonherran alkoivat hänen pienet silmänsä vilkkua edestakaisin kuin porsaan silmät, kun se saa potkun takaapäin. Se, että mr Pendyce oli valinnut juuri tämän hetken tänne tullakseen, oli kuin vihjaus siitä, että kaitselmus, joka tietää kaiken, tiesi myös, mitä mr Pendycen oli paras tehdä.
"Hyvää iltaa, herra. Kuiva ilma; sadetta on kovasti tarvis. Minä en saa mitään rehua, jos tätä jatkuu."
Mr Pendyce vastasi:
"Iltaa, Peacock. Teidän pelloillannehan on ensiluokkainen heinä."
He käänsivät nopeasti silmänsä pois, sillä tällä hetkellä he eivät sietäneet nähdä toisiaan.
Oli äänettömyys; sitten sanoi Peacock:
"Miten käy minun veräjieni, herra?" ja hänen äänensä värähti kuin olisi kiitollisuus vielä voinut päästä voitolle hänessä.
Kartanonherra loi ärtyisän silmäyksen aitaamattomaan alueeseen oikealla ja vasemmalla puolellaan, ja hänen mielessään välähti ajatus:
"Jos minä nyt antaisin tuolle lurjukselle hänen veräjänsä, niin antaisikohan hän minun taas aidata Scottonin?"
Hän katseli tanakkaa, parrakasta miestä, ja pettämätön vaisto, jolle mr
Paramor oli antanut niin ruman nimen, ohjasi häntä:
"Minä tahtoisin tietää, mikä vika teidän veräjissänne on, hyvä mies?"
Peacock katsoi häneen suoraan tällä kertaa; hänen äänensä ei enää värähdellyt, siinä kaikui jonkinmoinen karkea hyväntuulisuus.
"No, puolet niistä ovat läpimätiä!" sanoi hän ja hengähti helpotuksesta, sillä hän tiesi, että kiitollisuus oli kuollut hänen sielustaan.
"Hyvä, minä toivoisin, että omat kotiveräjäni olisivat puoleksi niin hyvät. Tule, John!" Ja koskettaen tammaa kannallaan kääntyi mr Pendyce pois, mutta ennenkuin hän oli päässyt kahtatoista askelta, katsoi hän taakseen.
"Mrs Peacock kai voi hyvin, vai kuinka? Mrs Pendyce on mennyt
Lontooseen."
Ja koskettaen hattuaan ja odottamatta Peacockilta vastausta hän ratsasti tiehensä. Hän valitsi tien, joka Peacockin talon takaa vei hevosaitaukselle ja päättyi krikettikentälle, mikä oli eräs hänen omista pelloistaan, jonka hän oli tähän tarkoitukseen luovuttanut.
Uusintakilpailu Coldinghamin joukkuetta vastaan oli käynnissä, ja kartanonherra pysähtyi sitä katselemaan, istuen liikkumattomana hevosensa selässä. Pitkä herrasmies käveli kenttää myöten verkkaan häntä vastaan. Se oli hänen armonsa Geoffrey Winlow. Mr Pendyce tukahdutti halunsa, joka käski häntä kääntämään tamman pois ja ratsastamaan tiehensä.
"Me tulemme antamaan teille selkään, kartanonherra! Kuinka mrs Pendyce voi? Vaimoni lähetti tervehdyksensä."
Kartanonherran kasvoilla, joihin aurinko lankesi, oli puna, jota päivänpaiste yksin ei aiheuttanut.
"Kiitos", sanoi hän. "Hän voi varsin hyvin. Hän on lähtenyt Lontooseen."
"Entä te itse, ettekö mene sinne tällä huvikaudella?"
Kartanonherran katse hipaisi toisen levollisia silmiä.
"Luullakseni en", sanoi hän verkkaan.
Winlow palasi täyttämään velvollisuuksiaan.
"Vanha Barter-raukka ei ole saanut ainoatakaan pistettä!" hän sanoi yli olkansa.
Kartanonherra havaitsi, että mr Barter lähestyi häntä takaapäin.
"Näetkö tuota vasemmanpuoleista miestä?" sanoi hän ja työnsi alahuulensa esiin. "Katso nyt hänen jalkaansa. Etkö myönnä, että tuo oli virheellinen pallo? Hän löi minut sellaisella. Hän lyö aina sellaisia. Tuo Locke kelpaa tuomariksi yhtä vähän kuin —"
Hän keskeytti ja katsoi vakavasti lyöjään.
Kartanonherra ei vastannut, vaan istui kuin patsas tammansa selässä.
Äkkiä karahti hänen kurkkunsa.
"Mitenkä vaimosi jaksaa?" sanoi hän. "Mrs Pendyce oli aikonut tulla häntä tapaamaan, mutta — mutta hän lähti Lontooseen."
Kirkkoherra ei kääntänyt päätään.
"Minun vaimoniko? Oh, erinomaisesti! Tuossa vielä yksi! Minä sanon sen,
Winlow, tämä menee liian pitkälle!"
Geoffrey Winlow'n miellyttävä ääni kuului sanovan:
"Olkaa hyvä ja jättäkää puhuminen johtajan kanssa!"
Kartanonherra käänsi tammansa ja ratsasti pois; ja John-koira, joka oli odottanut kohtuullisen välimatkan päässä, seurasi perässä, kieli suusta riippuen.
Kartanonherra kääntyi veräjästä kotiviidakon läpi vievälle tielle, ja John-koira, joka vainusi riistaa sekä vasemmalla että oikealla puolellaan, liikutti lakkaamatta sekä kuonoaan että häntäänsä. Viidakossa oli viileätä. Metsän kesäkuinen lehvistö muodosti pitkän holvin, jonka harjalla mutkitteli sininen kaistale taivasta. Tammien ja pähkinäpuiden, pyökkien ja jalavien välissä häämötti siellä täällä koivun runko, jonka nämä vanhemmat puut olivat ikäänkuin ottaneet vangiksi ja pusersivat piiriinsä, ylpeinä saaliistaan, ikäänkuin tahtoen estää tätä metsän herkkää henkeä pääsemästä heidän käsistään. Ne tiesivät, että jos tämä heidän haltiattarensa, joka oli villimpi ja kuitenkin lauhkeampi kuin ne itse, olisi poistunut, olisivat ne menettäneet arvonsa ja sulonsa, yhdyskuntansa sielun.
Kartanonherra laskeutui maahan ja sitoi hevosensa ja istui läheisimmän koivun alle, kaatuneen jalavan rungolle. John-koira istuutui myös ja katseli häntä rakastavin silmin. Ja näin istuessaan he ajattelivat ajatuksiaan, mutta ne olivat kummallakin erilaiset.
Sillä tämän koivupuun alla oli Horace Pendyce suudellut vaimoaan sinä päivänä, jolloin oli tuonut hänet kotiinsa Worsted Skeynesiin, ja vaikka hän ei havainnut yhtäläisyyttä vaimonsa ja koivun välillä, mistä joku poloinen kuvittelija olisi voinut huomauttaa, ajatteli hän nyt kuitenkin tuota iltapäivää. Mutta John-koira ei sitä ajatellut; hänen muistonsa oli liian usvainen, sillä tämä oli tapahtunut kaksikymmentäkahdeksan vuotta ennen hänen syntymäänsä.
Mr Pendyce istui kauan siinä hevosineen ja koirineen, ja mustasta kerästä, jonka enemmän kuin puoleksi uneen vaipunut John-koira muodosti, välkähti aika-ajoin silmä, joka loisti sen isäntää kohti kuin palvova tähti. Aurinko loisti myös ja kultasi koivunrungon. Linnut ja nelijalkaiset aloittivat iltapuuhansa viidakossa, ja jänikset, jotka hypähtivät esiin ajotielle, katsahtivat hämmästyneinä koiraan ja hyppäsivät takaisin taas. Ne tiesivät, ettei hevosmiehillä ole pyssyjä, mutta ne eivät uskaltaneet luottaa tuohon mustaan, pörröiseen otukseen, jonka kuono niin värähteli joka kerta, kun ne tulivat näkyviin. Sääsket alkoivat tanssia, ja niiden tanssiessa saivat kaikki äänet ja tuoksut ja hahmot illan leiman. Ja ilta oli kartanonherrankin sydämessä.
Verkkaan ja kankeasti hän nousi rungolta ja lähti ratsastamaan kotiin. Siellä oli oleva aivan yhtä yksinäistä, mutta talo on sentään parempi kuin metsä, missä sääsket tanssivat, linnut ja nelijalkaiset puuhaavat ja varjot pitenevät, missä aurinko hiipii puunrunkoja ylöspäin ja kaikki ovat välinpitämättömiä omistajaansa, ihmistä, kohtaan.
Kello oli yli puoli seitsemän, kun hän meni työhuoneeseensa. Akkunan ääressä seisoi joku nainen, ja mr Pendyce sanoi:
"Anteeksi…"
Nainen kääntyi; se oli hänen vaimonsa. Kartanonherra pysähtyi käheästi äännähtäen ja seisoi paikallaan peittäen kädellään silmänsä.
ÄKILLINEN "PENDYCITIS" -KOHTAUS
Mrs Pendyce tunsi olevansa varsin heikko rientäessään pois Chelseasta.
Hän oli kestänyt monta tuntia kovaa mielenliikutusta, mitään syömättä.
Kuin pilvet auringon laskussa tai helmiäisen värit, niin vaihtuvat, sanotaan, ihmisten mielialat — toisiinsa kietoutuneina kuin koruompeleen langat, horjuvampina kuin huhtikuun sää, ja kuitenkin niillä on aina oma poljentonsa, jonka tahtia vain kukaan ei ole osannut tulkita.
Kuppi teetä kotimatkalla, ja hänen mielensä virkistyi! Hänestä näytti äkkiä kuin olisi ollut paljon melua tyhjästä! Kuin olisi joku tietänyt, miten typeriä ihmiset voivat olla, ja sepittänyt näytelmän tästä aiheesta. Mutta tämä mielen hilpeys haihtui, kun hänelle esiintyi kysymys, mitä hänen nyt oli tehtävä.
Hän saapui hotelliinsa ilman että oli tehnyt päätöstään. Hän istuutui lukuhuoneeseen kirjoittamaan Gregorylle, ja hänen istuessaan siinä kynä kädessään valtasi hänet peloittava halu sanoa hänelle katkeria asioita, koska Gregory oli saattanut tämän kaiken heidän niskoilleen sen vuoksi, ettei nähnyt ihmisiä sellaisina kuin he olivat. Mutta hänellä oli niin vähän tottumusta katkeruuksien sanomiseen, ettei hän keksinyt mitään kyllin sievää muotoa, ja lopuksi hänen oli pakko jättää ne kokonaan pois. Lopetettuaan kirjeen ja lähetettyään sen hän tunsi olonsa helpommaksi. Ja hänen mieleensä välähti äkkiä, että jos hän heti säälisi tavaransa, ehtisi hän juuri 5.55 junassa kotiin.
Samoin kuin poistuessaan kotoaan niin hän kotiin palatessaankin noudatti vaistoaan, ja hänen vaistonsa käski hänen välttää tarpeetonta melua ja kärsimystä.
Aseman raihnaiset rattaat, homeiset ja tallilta hajuavat, kantoivat hänet melkein rakkaasti kotia kohti. Vanha kuski, jolla oli sileäksi ajetut, iloiset linnunkasvot, ajoi melkein vimmaisella vauhdilla, sillä vaikka hän ei mitään tietänyt, tunsi hän, että kahden ja puolen päivän poissaolo oli mrs Pendycelle vallan riittävä. Veräjätuvalla istui vanha Roy, ja sen nähdessään alkoi mrs Pendycen sydän täristä, kuin olisi hän vasta nyt tajunnut, että oli tulossa kotiin.
Kotiin! Pitkä, kapea, linjasuora tie, sumu ja hiljaisuus, sadekuurot ja helteiset, kirkkaat iltapäivät; puuhiilen ja heinän haju ja hänen kukkiensa tuoksu; kartanonherran ääni, niittokoneiden kuiva rätinä, koirien haukunta ja puimakoneen etäinen jyske. Ja sunnuntain äänet — kirkonkellot ja naakat ja mr Barterin saarna; ja maut — ruokienkin maut! Ja kaikki nämä äänet ja hajut ja maut ja ilmanhenki hänen poskillaan tuntuivat aina olleen menneisyydessä ja aina olevan tulevaisuudessa.
Hän punastui ja kalpeni vuorotellen eikä tuntenut iloa eikä surua, sillä entinen elämä huuhtoi kuin laine hänen ylitseen. Hän meni suoraan miehensä työhuoneeseen odottamaan tämän tuloa. Kun tämä käheästi äännähti, alkoi hänen sydämensä lyödä kiivaasti, ja vanha Roy ja John-koira murisivat hiljaa toisilleen.
"John", sopersi mrs Pendyce, "eikö sinusta ole hauska nähdä minua?"
Mutta koira ei liikkunut, vaan huiskutti häntäänsä isäntänsä jalkaa vasten.
Kartanonherra kohotti lopulta päätään.
"No, Margery?" Sen enempää hän ei sanonut.
Mrs Pendycen mielestä hän näytti äkkiä vanhentuneelta ja hyvin väsyneeltä.
Päivälliskello alkoi soida, ja kuin olisi sen yksitoikkoinen soitto sitä houkutellut, lensi pääskynen sisään kapeasta akkunasta ja liihotteli ympäri huonetta. Mrs Pendycen silmät seurasivat sen lentoa.
Kartanonherra astui äkkiä eteenpäin ja tarttui hänen käteensä.
"Älä enää lähde luotani, Margery!" sanoi hän ja kumartui suutelemaan hänen kättään.
Tämä teko, joka niin poikkesi hänen miehensä tavoista, sai mrs Pendycen punastumaan kuin tytön. Hänen silmänsä katsoivat miehen harmaaseen, lyhyttukkaiseen päähän kiitollisina siitä, ettei hän saanut moitetta osakseen, ja näyttivät iloitsevan hyväilystä.
"Minulla on uutisia kerrottavana sinulle. Helen Bellew on jättänyt
Georgen."
Kartanonherra päästi hänen kätensä.
"Se ei tosiaan ollut liian aikaisin", sanoi hän. "Tietenkin George on kieltäytynyt ottamasta eropassia vastaan! Hän on itsepintainen kuin muuli."
"Kun minä tapasin hänet, oli hän peloittavassa tilassa."
Mr Pendyce kysyi levottomana:
"Mitä? Mitä sinä tarkoitat?"
"Hän näytti niin epätoivoiselta."
"Epätoivoiselta?" toisti kartanonherra ärtyneesti ihmetellen.
Mrs Pendyce jatkoi:
"Oli peloittavaa nähdä hänen kasvojaan. Minä olin hänen luonaan tänään iltapäivällä —"
Kartanonherra sanoi äkkiä:
"Ei kai hän ole sairas?"
"Ei, ei sairas. Oh, Horace, etkö ymmärrä? Minä pelkäsin, että hän tekisi jotakin harkitsematonta. Hän oli niin — onneton."
Kartanonherra alkoi kävellä edestakaisin.
"Onko hän — onko hän rauhallinen nyt?" puhkesi hän sanomaan.
Mrs Pendyce painui äkisti istumaan lähimmälle tuolille.
"Kyllä", sanoi hän vaivalloisesti. "Minä — minä luulen niin."
"Luulet! Mitä se meitä auttaa? Mitä —. Voitko huonosti, Margery?"
Mrs Pendyce, joka oli sulkenut silmänsä, lausui:
"En, rakkaani, voin aivan hyvin."
Mr Pendyce tuli hänen luokseen, ja koska hänen vaimonsa tällä hetkellä ennen kaikkea kaipasi ilmaa ja lepoa, kumartui hän hänen ylitseen ja koetti kaikin keinoin saada häntä nousemaan; ja mrs Pendyce, joka halusi jäädä yksin, tunsi myötätuntoa miestään kohtaan, sillä hän tiesi, että oli luonnollista, että hän teki näin. Huolimatta mr Pendycen ponnistuksista meni heikkous ohitse ja mrs Pendyce tarttui miehensä käteen ja siveli sitä kiitollisena.
"Mitä on tehtävä nyt, Horace?"
"Tehtävä!" huusi kartanonherra. "Hyvä Jumala! Kuinka minä sen tietäisin. Tässä sinä nyt olet tuollaisessa tilassa vain tuon kirotun Bellew'n ja hänen kirotun vaimonsa vuoksi. Päivällistä sinä nyt tarvitset."
Niin sanoen hän kiersi käsivartensa vaimonsa ympäri ja puoleksi talutti, puoleksi kantoi hänet omaan huoneeseensa.
Päivällisellä he puhuivat hyvin vähän ja senkin yhdentekevistä asioista, mrs Barterista, Peacockista, ruusuista ja Beldamen jalasta. Vain kerran he hipaisivat sitä seikkaa, mitä vaisto käski heidän välttää, sillä kartanonherra lausui äkkiä:
"Kai sinä tapasit tuon naisen?"
Ja mrs Pendyce sopersi:
"Kyllä!"
Hän meni pian huoneeseensa ja oli tuskin päässyt vuoteeseen, kun kartanonherra seurasi perässä ja lausui ikäänkuin hämillään:
"Minä taidan tulla liian aikaisin."
Mrs Pendyce makasi kauan valveilla, ja silloin tällöin kartanonherra kysyi häneltä: "Joko sinä nukut, Margery?" toivoen, että tämä olisi vaipunut uneen, sillä itse hän ei voinut nukkua. Ja mrs Pendyce tiesi, että hänen miehensä tahtoi olla ystävällinen hänelle, ja hän tiesi myös, että tämä makasi valveilla kääntelehtien kyljeltä toiselle ja ajatellen kuin hänkin: "Mitä nyt on tehtävä?" ja että hänenkin mielikuvituksessaan kummitteli pystyhartiainen mies, jolla oli pienet hehkuvat silmät, punainen tukka ja kalpeat, kesakkoiset kasvot. Sillä lukuunottamatta sitä, että George oli onneton, ei mitään ollut muuttunut, ja koston pilvi riippui yhä Worsted Skeynesin yllä. Kuin jotakin ikävää läksyä toisteli mrs Pendyce ajatuksissaan: "Nyt Horace voi vastata kapteeni Bellew'n kirjeeseen ja kertoa hänelle, että George ei tahdo — eikä edes voi — tavata hänen vaimoaan enää. Hänen täytyy vastata siihen. Mutta tekeekö hän sen?"
Hän koetti päästä käsiksi miehensä luonteen salaisiin lähteisiin ja väänsi ja käänsi ja koetti ymmärtää, keksiäkseen parhaimman tavan, millä lähestyä häntä. Eikä hän päässyt selville, sillä kaikkien hänen pienten ulkonaisten luonteenominaisuuksiensa takana, jotka hänestä olivat kummallisia, vaikka hän saattoikin ne ymmärtää, oli jotakin, joka näytti hänestä tuntemattomalta, läpitunkemattomalta kuin pimeys, jonkinmoista sielullista paksuutta, jotain kovaa, barbaarista — mitä se lieneekin ollut? Ja samoin kuin hänen ommellessaan korujaan neulanterä usein pysähtyi kankeata kanvasia vastaan, niin nyt hänen sielunsa terä töksähti hänen miehensä sielua vastaan. "Kenties", ajatteli hän, "tuntee Horace tässä asiassa samalla tavoin kuin minä". Näin hänen ei olisi tarvinnut ajatella, sillä kartanonherra ei tietänyt koruompeleista mitään eikä hänen sielunsa neula tehnyt mitään löytöretkiä.
Vielä seuraavan päivän puoliväliin mennessä hän ei ollut uskaltanut sanoa sanaakaan. "Jos minä en sano mitään", ajatteli hän, "niin kenties hän kirjoittaa omasta aloitteestaan".
Miehensä huomiota herättämättä hän senvuoksi piti häntä silmällä kaiken aamua. Hän näki hänen istuvan kirjoituspöydän ääressä pidellen kädessään rypistettyä kirjettä, jonka hän tiesi olevan Bellew'n, ja hän kierteli miehensä ympärillä, tuli hiljaa huoneeseen ja meni taas ulos ja toimitti pikku töitään siellä täällä huoneessa ja eteisessä. Mutta kartanonherra oli yhtä liikkumaton kuin John-koira, joka makasi lattialla kuono käpäliensä välissä.
Puolisen jälkeen ei mrs Pendyce voinut hillitä itseään.
"Mitä sinun mielestäsi nyt on tehtävä, Horace?"
Kartanonherra katsoi häneen kiinteästi.
"Jos sinä kuvittelet", sanoi hän vihdoin, "että minä aion ryhtyä mihinkään tekemisiin tuon Bellew'n kanssa, niin olet suuresti erehtynyt".
Mrs Pendyce järjesteli kukkia maljakkoon, ja hänen kätensä tärisi niin, että hiukan vettä läikähti liinalle. Hän otti nenäliinansa ja kuivasi sen.
"Sinä et ole vastannut hänen kirjeeseensä, ystäväni."